Eero Junkkaala

on kolumneja, joita olen kirjoittanut mm. Seurakuntalaisen blogiini. Laitan ne myös facebook-sivulleni ja siellä niistä on aina jonkin verran keskustelua. Siksi en juurikaan tässä lähdessä näistä keskustelemaan.

Tietoja raamattuopetustapahtumista löytyy otsikon Kotimaan matkaohjelma alta. Nostan sieltä esiin yhden kevään tärkeän kohokohdan. Vivamossa luennoidaan koko Vanha testamenti läpi 6.-8.3.2026. Jokaisesta VT:n kirjasta 20 minuutin opetus. Suuri joukko luennoitsijoita. Tapahtuma on ilmainen. Nyt kannattaa tulla saamaan kokonaiskuva Vanhasta testamentista yhden viikonlopun aikana.

Aloitin ihmettelemällä, miksi Isä meidän -rukouksessa on Jumalan valtakunta kahteen kertaan. Ensin ikään kuin pyydetään tai julistetaan ”Tulkoon sinun valtakuntasi” ja lopuksi ylistetään ”sinun on valtakunta, voima ja kunnia”.

Miksi valtakunta on tässä kaksi kertaa? Se täytyy olla tärkeää. Sen tulemisen rukoileminen on herätyksen rukoilemista. Siinä me myös tunnustamme, että Jeesus on tämän valtakunnan kuningas ja minun Herrani ja Vapahtajani.

Kun siis rukoilen Tulkoon sinun valtakuntasi, pyydän, että Jumala antaisi herätyksen ajan ja aloittaisi sen minusta. Pyydän, että minun lähipiirissäni syntyisi uskoa Jeesukseen ja minun seurakunnassani ja minun kirkossani ja että koko maailma saisi kuulla sen. Samalla kun sitä rukoilen, Jeesus kysyy minulta, miten olen aikonut toteuttaa sen.

Ai, minäkö? Eikö se tule ilman minuakin. Kyllä ja ei. Toisaalta kaikki riippuu minusta, toisaalta mikään ei riipu. Valtakunta on siemenen kaltainen, jonka mies kylvi maahan ja meni sitten itse nukkumaan. Siemen kasvoi itsestään (kreikaksi automatee) hänen nukkuessaan, eikä hän itse tiennyt, miten (Mark. 4:26-28). Valtakunnan kasvu on minusta riippumatonta. Joskus tuntuu, että voin lähinnä estää tai hidastaa sitä omalla taitamattomuudellani, velttoudellani tai verukkeillani. Se kasvaa minun toimistani riippumatta.

Taisin saada tästä ensimmäisen opetuksen ollessani pari kesää nuorisotyöharjoittelijana Pälkäneen seurakunnassa. Siellä syntyi nuorisoherätystä, mutta kaikki tulivat uskoon niinä välitalvina, kun en ollut siellä.

Toinen kokemus tulee mieleeni. Opiskeluaikana pidimme herätyskokouksia Helsingin rautatientorilla joka sunnuntai-ilta. Kun joku kysyi sen hedelmistä, niin muistan sanoneeni, että yksi taisi tulla uskoon, mutta hänkin luopui aika pian.

Mutta kun rukoilen valtakunnan tuloa, Jeesus kysyy, mitä aion sen eteen tehdä. Kylväminen on minun vastuullani. Jos kukaan ei laita siemeniä maahan, mitään ei kasva. Sanaa on pidettävä esillä tavalla tai toisella. Sitä on levitettävä todistamalla ja opettamalla, siitä on kirjoitettava ja kristillisiä julkaisuja levitettävä. Sitä on kuulutettava radiokanavilla ja netissä. Ja sitä on pyrittävä elämään todeksi arkielämässä.

Tulkoon sinun valtakuntasi on myös sen julistamista, että Jumalan valtakunta on kaikkia maailman mahteja suurempi. Vaikka tässä maailmassa kaikki muut mahdit jylläävät ja näyttävät tallaavan tuon valtakunnan jalkoihinsa, lopullinen voitto on tällä valtakunnalla. Kuten Danielin näkemässä kuvapatsaassa tulee kivi, joka viimein murskaa kaikki ihmisten pystyttämät valtakunnat (Dan. 2), niin lopullista sanaa Jumala ei anna tämän maailmaan valtiaille tai ruhtinaille. Raamatussa tätä julistaa kirkkaimmin Ilmestyskirja.

Toistaiseksi tämä Jumalan voitto on uskon, ei näkemisen asia. Siitä saadaan aavistus Jumalan seurakunnan kokoontuessa yhteen laulamaan, rukoilemaan ja julistamaan Jumalan sanaa. Sen salaisuuksia avautuu avoimen Raamatun äärellä. Rukouksessa pääsemme liikkumaan tuon valtakunnan sisemmissä saleissa. Jeesuksen nimen voima tulee todelliseksi karkottaessaan pahan hyökkäyksiä.

Isä meidän -rukous loppuu ylistykseen. Jos mietit, mitä ylistys on, rukoile tuota rukousta. Ylistyksellä on asioita muuttava voima. Kerran se katkoi vankilan kahleet (Ap.t. 16:25, 26) ja se voi avata kosketuksen tuonpuoleiseen todellisuuteen sinunkin elämässäsi.

Pohdin edellisessä osassa, mikä on Jumalan valtakunta Vanhan testamentin taustaa vasten. Siellä se on ennalta ilmoitettu Daavidin suvusta tulevan kuninkaan valtakunta. Sen kuninkaana on Ihmisen Poika.

Mutta Jeesus ei kovin kuninkaalliselta näyttänyt eläessään ja vielä vähemmän kuollessaan. Ylösnousemus ja taivaaseen astuminen muuttivat asetelman toisenlaiseksi.

Jeesuksen opetuksen keskeinen teema oli juuri Jumalan valtakunta. Mitä hän sillä oikein tarkoitti? Vaikka hän ilmoitti ohjelmajulistuksessaan, että hänessä se on tullut maailmaan, hän käytti siitä toisaalta lukuisia erilaisia vertauskuvia.

Jumalan valtakunta on kuin pienen pieni siemen, josta kasvaa suuri puu. Se on kuin taikinajuuri, joka hapattaa koko taikinan. Se on verkko, joka kokoaa kaikenlaisia kaloja. Se on äärettömän arvokas aarre ja maailman kallein helmi.

Jumalan valtakuntaa tulee etsiä enemmän kuin mitään muuta ja sen löytäjälle annetaan kaikki muukin. Jos luovut jostakin valtakunnan tähden, saat satakertaisesti takaisin.

Valtakunnan rajat ulottuvat maan äärestä toiseen. Jotkut ovat sisällä valtakunnassa ja toisia sinne pyrkiviä Kuningas ei ole koskaan tuntenut. Joku on lähellä valtakuntaa mutta ei ihan sisällä. Ulkopuolelle jääminen voi olla kohtalokasta.

Missä tuollainen valtakunta sitten on? Ei voida sanoa, että se on täällä tai tuolla (Luuk. 17:21), mutta jossain se kuitenkin on. Onko se näkyvä vai näkymätön? Ainakin näkymätön, sillä emme omin silmin voi havaita mitään erityistä kuninkaallista joukkoa tässä maailmassa. Jeesukseen uskovat näyttävät ihan tavallisilta ihmisiltä. Toisaalta se on nimenomaan näkyvä: se on siellä, missä Jumalan kansa kokoontuu.

Kun kirkko on tyhjä, siellä ei ole Jumalan valtakuntaa. Kun se täyttyy ihmisistä, juuri siellä tuo valtakunta on. Se on se, minkä lausumme uskontunnustuksessamme kahteen kertaan: ”Minä uskon pyhän, yhteisen seurakunnan ja pyhäin yhteyden”.

Siinä näkyvässä Jumalan valtakunnassa kasvaa kuitenkin vehnä ja rikkavilja toisiinsa sekoittuneena, eikä meille ole annettu mahdollisuutta eikä lupaa erotella näitä toisistaan. Jumala tekee sen aikanaan, kun tulee sadonkorjuun hetki.

Tämä valtakunta, pyhä yhteinen seurakunta, uskotaan, vaikka sitä ei nähtäisi. Se pukeutuu tässä maailmassa halpaan muotoon. Sen asukkaat ovat duunareita, opiskelijoita, virkamiehiä, perheenäitejä, työttömiä ja kaikista yhteiskuntaluokista sekalaista väkeä. Yhteisenä nimittäjänä usko Jeesukseen. Se koostuu eri kirkkokunnista ja seurakunnista. Se ilmaisee uskoaan eri tavoin ja kiistelee keskenään oikeasta opista. Yksi yhteinen piirre sillä on: kaikki ovat menossa samaan taivaaseen uskoessaan Jeesukseen syntien sovittajana.

Olen viime aikoina lukenut paljon Isä meidän -rukousta. Ryhdyin miettimään, miksi siinä mainitaan kaksi kertaa Jumalan valtakunta. Sen täytyy olla tärkeä asia. Mutta mikä ihmeen valtakunta se on ja milloin se tulee, jos on tullakseen?

Tarkastelen tätä asiaa tässä blogissani kolmen kirjoituksen verran. Ensimmäisessä lähden liikkeelle Vanhasta testamentista, toisessa liikutaan erityisesti Uuden testamentin maailmassa ja kolmannessa pohdin, milloin se tulee vai onko se jo tullut.

Jeesuksen opetuksen keskiössä oli epäilemättä juuri sanoma Jumalan valtakunnasta. Matteus käyttää useimmiten termiä taivasten valtakunta, mutta se on sama aisa.

Tuo valtakunta, kreikaksi basileia, esiintyy Uudessa testamentissa 162 kertaa, useimmiten evankeliumeissa, 121 kertaa, ja näistä useimmin Matteuksella 54 kertaa. Sama sana tarkoittaa myös kuningaskuntaa.

Jeesuksen ohjelmajulistus meni näin: ”Aika on täyttynyt, Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Kääntykää ja uskokaa evankeliumi.” (Mark. 1:15).

Vanhassa testamentissa termi ”Jumalan valtakunta” (malku/malkut) esiintyy lähinnä Danielin kirjassa ja sen lisäksi psalmissa 145.

Onko Jeesus ottanut termin sieltä? Danielin kirjan 7. luku näyttäisi viittaavan siihen, että juuri näin on tapahtunut. Siinä nimittäin esiintyy Jeesuksen tavallisin itsestään käyttämä nimitys ”Ihmisen Poika” (Dan. 7:13, nykyisessä käännöksessä vain ”ihminen”, mutta onneksi alaviite kertoo oikean käännöksen, kuten edellinen kirkkoraamattukin). Juuri tämä Ihmisen Poika on se, jolle annetaan ”valta, kunnia ja kuninkuus (malku, kr. basileia)” ja ”se valtakunta on ikuinen valtakunta”.

Vanhan testamentin valossa on selvää, kuka on tuo valtakunnan kuningas. Hän on se, joka Daavidin jälkeläisenä tulisi hallitsemaan ikuisesti (2. Sam. 7:16). Tätä Daavidista polveutuvaa kuningasta odotettiin koko Juudan valtakunnan ajan ja parhaimpina kandidaatteina olivat kuninkaat Hiskia ja Joosia.

Mutta heidän valtakuntansa ei pysynyt ikuisesti. Daavidin dynastia sortui Babylonian aiheuttamaan tuhoon vuonna 586 eKr. Lupaus daavidilaisesta kuninkaasta jäi kuitenkin elämään vielä pakkosiirtolaisuudessakin (esim. Hes. 34:23, 24 ja Dan. 7) ja edelleen sen jälkeen (esim. Sak. 12:10 ja 13:1).

Tämän messiaanisen kuninkaan odotuksesta kertovat myöhemmin Simeonin ja Hannan rukoukset (Luuk. 2:25-38). Sen täyttymystä julistavat puolestaan Betlehemin kedon enkelit: ”Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.” (Luuk. 2:11). Niinpä Jeesus lopulta huudettiin näiden profetioiden täyttäjäksi, kun hän vähän ennen kuolemaansa täytti aasilla ratsastavan Messiaan profetian ja kansa siteerasi messiaanista psalmia: ”Hoosianna! Daavidin Poika! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!” (Ps. 118 ja Sak. 9).

Tätä taustaa vasten Jeesus alkoi opettaa Jumalan valtakunnasta. Hän ei suoranaisesti sanonut olevansa tuo kuningas, eikä hänen ilmiasunsa eikä toimintansa näyttänyt kovin kuninkaalliselta. Hän kuitenkin väitti tuoneensa tuon kuningaskunnan maailmaan. Hän myös aivan ilmeisesti sijoitti itseensä messiaanisia piirteitä.

Jeesuksen kuninkuus tuli ilmi vasta ylösnousemuksessa ja taivaaseenastumisessa (Apt. 2:29-26). Hän on siis nyt kuningas istuessaan Isän oikealla puolella. Kaikki on pantu hänen valtansa alle, mutta ”emme vielä voi havaita, että kaikki olisi hänen vallassaan” (Hepr. 2:8). Eräänä päivän kaikkien silmät saavat nähdä hänet, ja silloin hän on ”kuninkaiden Kuningas ja herrojen Herra” (Ilm. 19:16).

Lähdin kysymään, mikä on Jumalan valtakunta. Vanhan testamentin valossa se on Jeesus ja hänen valtakuntansa. Jos siis haluat päästä tuohon valtakuntaan, tule Jeesuksen luo. Onko se näin yksinkertaista?

On. Valtakunta on siellä, missä Jeesus on. Mutta missä Jeesus nyt sitten on? Hän on Sanassa ja sakramenteissa. Ja hän on seurakuntansa keskellä. Noista paikoista hän on löydettävissä.

Parin vuoden sisällä on ilmestynyt neljä kirjaa, jotka julistavat perinteisen jumalakuvan vanhentuneeksi ja kirkon opit aikansa eläneiksi. Kaikki kirjoittajat ovat oppineita teologeja, jotka ovat popularisoineet teologista tutkimusta suuren yleisön luettavaksi. Saamme tietoa siitä, että Raamatun käsikirjoituksia on sensuroitu, että Jumalan synty onkin monijumalaisuudessa ja Jumala on kuvien muutoksessa. Niinpä valo ja pimeys menevät sekaisin.

Onko tieteellinen raamatuntutkimus nyt osoittanut, että perinteinen käsitys kristinuskosta perustuukin ihmisen juuttumiseen antiikin maailmankuvaan, josta modernin ihmisen pitäisi päästä irti? Näin kuulemme kyseisten kirjojen kirjoittajien julistavan. Raamatussa yksijumalaisuus eli monoteismi tulisi näyttämölle vasta Israelin kansan myöhäisessä vaiheessa, neitseestä syntyminen ja Kristuksen ylösnousemus olisivat vain symboleja, joita ei ole tarkoitettu oikeasti uskottavaksi. Niinpä Jeesus on vain tavallinen ihminen, ei Jumala. Kristitty voi rauhassa hyräillä uskontunnustusta, vaikka siinä ovat historiaa vain Maria ja Pilatus.

Näissä kirjoissa on kaksi ongelmaa. Ensinnäkin ne väittävät, että tieteellinen raamatuntutkimus eli eksegetiikka johtaa vääjäämättä mainitunlaisiin johtopäätöksiin.  Oikeampaa on sanoa, että heidän suodattimensa kautta luettu tutkimus voi johtaa tuonkaltaisiin päätelmiin. Heidän suodattimensa on kuitenkin yksipuolinen ja vinossa. Kaikki eksegetiikka ei suinkaan päädy tuollaisiin johtopäätöksiin.

Toiseksi, kirkko tarvitsee välttämättä tieteellistä raamatuntutkimusta, mutta sen kulloisetkin suuntaukset eivät voi määritellä kirkon oppia. Jos näin olisi, oppia pitäisi jatkuvasti vaihtaa, eikä koskaan voisi olla varma, minkä oppisuunnan mukaan tänään mentäisiin.

Kolmantena ongelmana voi pitää sitä väitettä, että nykyaikaiselle ihmiselle muodostuu liian korkea kynnys uskomiseen, jos pitäisi nielaista antiikin maailmankuva ja esim. sellaiset yliluonnolliset ihmeet kuin neitseestä syntyminen tai Jeesuksen ylösnousemus. Mutta miten tähän kuvaan sopii se, että yli miljoona suomalaista pitää erilaisia uushenkisiä virtauksia uskomisen arvoisina. Siis yliluonnollisiin seikkoihin uskotaan enemmän kuin ennen.

Hugenottien vaakunassa oli muinoin kuva alasimesta ja rikkoutuneista vasaroista. Alasin kuvasi Raamattua ja vasarat hyökkäyksiä sitä vastaan. Vieressä oli teksti: ”Vihollisjoukot, takokaa vain. Moukarit murtuvat, alasin kestää ain.”

P.S.

Mainitut kirjat ovat: Ville Mäkipelto, Paavo Huotari: Sensuroitu (2023), Ville Mäkipelto, Juha Pakkala, Raimo Hakola: Jumalan synty (2025), Kari Latvus: Jumala kuvien muutoksessa (2025) sekä Wille Riekkinen, Valo ja pimeys (2025).

Näistä kirjoista ovat kirjoittaneet hyviä kriittisiä arvioita mm. Emil Anton (Katolista hapatusta 6.1.2023 ja 7.4.2025), Janne Saarela (Tekstikritiikki tiistai 4.4.2025), Matti Kankaanniemi (Peleg 23.2.2025), Timi Korhonen (Seurakuntalainen 8.10.2025) sekä Vesa Ollilainen ja Topias Tanskanen (Perusta-lehden numeroissa 8 ja 10/2023).

Minulta on kyselty kommenttia Israelin tilanteesta Gazan sodan aikana. Kenelle maa kuuluu ja mitä olisi ajateltava nykyisestä tilanteesta?

Ensin muutama näkökohta ennen nykyistä, kaksi vuotta kestänyttä sotaa. Maa kuuluu juutalaisille ja arabeille. Nykyinen juutalaisasutus on vähän yli sata vuotta vanhaa, mutta arabit jotka nykyään kutsuvat itseään palestiinalaisiksi, ovat olleet siellä monta sataa vuotta kauemmin. Toisaalta ennen arabien tuloa, siellä oli juutalainen asutus kaksituhatta vuotta sitten.

Molemmilla on oikeus asua isiensä maassa. Jos kysytään asiaa Raamatulta, se on samaa mieltä. Juutalaisille luvatusta maasta sanotaan: ”Kohdelkaa joukossanne asuvia siirtolaisia ikään kuin he olisivat heimolaisianne ja rakastakaa heitä kuin itseänne, sillä te olette itsekin olleet muukalaisina Egyptissä.” (3. Moos. 19:34). Sama asia kerrotaan vielä profeettakirjoissa: ”Olkoot muukalaiset teille samanarvoisia kuin syntyperäiset israelilaiset ja saakoot samoin kuin te arvalla perintöosansa Israelin heimojen keskuudesta.” (Hes. 47:21-23).

On siis oikein ja kohtuullista, että juutalaisten lisäksi tuossa maassa on omat alueensa palestiinalaisille. Käytännössä nämä ovat asuttaneet Länsirantaa ja Gazan rannikkoa. Jos kaikki olisivat sopeutuneet tilanteeseen, mitään konfliktia ei olisi. Nyt kuitenkin molemmilla puolilla on ollut tarvetta alueiden valtaamiseen toisen puolelta.

Suosittu ja kiistelty kahden valtion malli oli vielä takavuosina jopa Netanjahun suunnitelmissa. Tämä on ymmärrettävää, sillä yhden valtion malli on mahdottomuus: alueella ei voi olla juutalaisvaltio, jossa on arabienemmistö. Niinpä jonkinlainen asumisoikeus pitäisi molemmille taata. Kahden valtion mallia murentaa jatkuvasti Länsirannalle laajentuva juutalaisten siirtokuntien määrä. Muita ongelmia rauhan esteenä ovat pakolaisten paluuoikeus ja Jerusalemin asema.

Nyt Gazan sota mutkisti tilanteen. Kaksi vuotta sitten oli pieni aikaikkuna, jolloin koko maailman sympatiat olivat Israelin puolella. Terroristijärjestö Hamasin silmitön tuho juutalaiselle kibbutsille näytti tuon järjestön raakuuden.

Sitten Israel iski kymmenkertaisesti takaisin, kuten se aina tekee. Hamas tiesi tämän, mutta juuri se kuului sen suunnitelmiin. Nimittäin Israelin aiheuttama Gazan tuhoaminen käänsi maailman sympatiat Israelia vastaan ja Hamas näytti saavuttavan tavoitteensa. Se ei piitannut omiensa hengestä, vaan piiloutumalla siviilikohteiden sekaan sai Israelin hyökkäyksen näyttämään entistä julmemmalta, jota se siis olikin.

Alueelta tuleva informaatio oli kahdenlaista. Kielsikö Israel avustusrekkojen viemisen perille vai pysäyttikö Hamas ne ja otti ruoat haltuunsa? Varmaa on ainakin Hamasin piittaamattomuus oman kansansa kärsimykseltä. Kuulimme myös gazalaisten vastustavan Hamasia, vaikka sitä ei juuri uskallettu tehdä koston pelossa.

Kuka on näytelmän konna? Hamas tietenkin. Toisaalta Israel ei suinkaan ole mikään pulmunen tässä konfliktissa. Siitä kertoo maan sisäinen vastustus Gazan totaaliseen jyräämiseen. On helppo sanoa, että jos Hamas olisi heti luovuttanut panttivangit, tilanne ei olisi eskaloitunut tuollaiseksi. Mutta juuri sitä eskaloitumista Hamas halusi.

Tätä kirjoitettaessa tulitaukoneuvottelut ovat alkamassa. Hamas on sen verran jyrätty alakynteen, että Israelin raju alueen pommittaminen on alkanut näyttää oikeutetummalta.

Onko Raamatussa tähän jotain viestiä? Siellä ei ole ennustettu jokaista nykypäivän eikä menneiden tai tulevien päivien sotaa. Gazan kaistale ei ole koskaan ollut Israelin ydinaluetta toisin kuin Länsiranta. Israelhan veti sieltä aikanaan omat siirtokuntansakin pois paremman rauhan toivossa.

Raamattuun uskova kristitty rukoilee rauhaa Lähi-itään. Se suree kärsivää Palestiinan kansaa ja kärsivää juutalaiskansaa. Se rukoilee alueen kristittyjen puolesta, joita on molemmilla puolilla, arabeissa enemmän kuin juutalaisissa. Se pyrkii tukemaan, mikäli mahdollista, evankeliumin viemistä noille molemmille veljeskansoille.

Hesarissa oli 16.8.25 kiinnostava juttu uuden tai oikeastaan vanhimman mustan aukon löytymisestä avaruudessa. Se on toistaiseksi kauimmainen koskaan löydetty. Se näkyy 13,3 miljardin vuoden päässä eli kaukana menneisyydessä. Se ja sen ympärillä oleva galaksi ovat hyvin varhaisessa maailmankaikkeudessa, sillä siitä on matkaa alkuräjähdykseen vain noin 500 miljoonaa vuotta. Nykytiedon valossa ns. alkuräjähdys tapahtui noin 13,8 miljardia vuotta sitten.

Näin siis lehti kertoi ja tämä on tämänhetkinen fakta. Nuo käsittämättömän suuret aikamäärät perustuvat tiedemiesten laskelmiin ja niissä on vuosien saatossa tapahtunut pieniä muutoksia. Useita vuosia sitten puhuttiin 13,7 miljardin vuoden ikäisestä maailmankaikkeudesta. Nämä numerot kertovat siitä, että niitä ei vedetä hihasta, vaan ne perustuvat tarkkoihin laskelmiin.

Tätä tietoa meille välittää James Webb -niminen teleskooppi, joka laukaistiin avaruuteen joulupäivänä vuonna 2021. Sen edeltäjä, Hubble nimeltään, kiertelee sekin avaruudessa ja ottaa sieltä yhä kuvia. Se lähti liikenteeseen jo vuonna 1990. Webbin kauimmas ulottuneet kuvat ovat 13,6 miljardin vuoden takaa. On tavattoman kiinnostavaa, kuinka lähelle alkuräjähdystä ihmisen katse voi vielä päästä.

Alkuräjähdys on vain termi asialle, joka ei varsinaisesti ollut mikään räjähdys. Se oli hetki, josta avaruus, aika ja energia syntyivät. Tuo ajankohta siis tiedetään. Samoin tiedetään hyvin tarkasti, mitä seuraavien sekuntien aikana tapahtui. Lämpötilat ja maailmankaikkeuden laajeneminen – joka yhä jatkuu – voidaan tarkalleen laskea.

Mutta mitä oli ennen alkuräjähdystä, sitä ei kukaan tiedä. Mistä se sai alkunsa, ei sitäkään. Luonnollisesti tieteellä on lukuisia selitysyrityksiä, mutta tiede ei ulotu sinne, missä aikaa ei ole. Myöskään elämän synnyn alkua ei tiedetä. Tunnettu suomalainen biologi, Juha Valste kirjoittaa kirjassaan Evoluutio: ”Emme tiedä, miten ja missä elämä syntyi.” Kysyin tekoälyltä alkuräjähdyksen alkua ja se oli samaa mieltä. Koska aika alkoi tuolloin, on jopa älytöntä kysyä, mitä oli ”ennen”.

Tieteellä on vastaukset valtavan moniin kysymyksiin mutta ei tähän. Tiede on Jumalan lahja ihmiskunnalle ja ilman tieteellisen tiedon kehittymistä eläisimme vielä jossain muinaisessa maailmassa, jos sielläkään. Mutta tieteellä on rajat, joita se ei pysty ylittämään.

Mitä oli ennen alkua, tiede ei tiedä, mutta me tiedämme. ”Alussa Jumala loi maailman.” Ja kaiken lisäksi ”jo ennen maailman perustamista hän on valinnut meidät olemaan … Kristuksesta osallisina.”

USA:n avaruushallinnossa, NASA:ssa, työskennellyt tähtitieteilijä, Robert Jastrow, on ilmaissut tämän hauskasti: ”Tällä hetkellä näyttää siltä, että tiede ei koskaan kykene nostamaan verhoa luomisen mysteerin edestä. Pelkästään järjen voimaan luottavan tiedemiehen tutkimukset päättyvät kuin pahaan uneen. Hän on kiivennyt tietämättömyyden vuorilla ja ollut saavuttamaisillaan kaikkein korkeimmat huiput. Kun hän lopulta kurkistaa viimeisen kallion kumpareen taakse, häntä tervehtii joukko teologeja, jotka ovat istuneet siellä satoja vuosia.”

Aloitin uuden liikuntaharrastuksen. Älkää naurako. Kyllä tässä iässä voi vielä aloittaa kaikenlaista uutta elämässä. Ja onhan liikkuminen ollut aina osa identiteettiäni.

Nelikymppisenä aloitin maratonien juoksemisen, mikä oli varmaankin kompensaatiota siitä, että piti nuorena lopettaa aktiiviurheilu uskovaisuuden vuoksi. Juoksin niin monta maratonia, että tuo vaje tuli tyydytetyksi. Olenpahan saanut liikkua riittävästi, sillä maratoneihin ei lähdetä kylmiltään. Täytyy koko vuoden pitää itseään kohtuullisessa kunnossa.

Oli aina tärkeää korostaa, että maratonilla kilpaillaan vaan itseään vastaan. Sivusilmällä katsoin kyllä tuloslistoista, montako pappia jäi ajoissa taakseni. Muutama oli aina nopeampikin. Jossain vaiheessa maratonit vaihtuivat puolikkaiksi. Niitä juoksin vielä yli seitsemänkymppisenäkin.

Lenkkeilyä en ole lopettanut. Se on edelleen tärkein jaksamista ylläpitävä tekijä. Joka toinen lenkki menee nykyään kävellen. Sain vertaistukea norjalaisilta huippuhiihtäjiltä, jotka valittivat että tavallisetkin kuntoilijat menevät pitkällä peruskuntolenkillä ohi ja tuppaavat juttelemaan. Siis tosi matalan sykkeen liikkuminen on sekin hyödyllistä liikkumista.

Nykyään joka toisessa Hesarin numerossa kerrotaan, kuinka dementiaa ja kaikkia muita vanhuuden vaivoja torjutaan liikkumalla. Lisäksi pitää muistaa syödä ja nukkua. Äskettäin kerrottiin, että liika urheilu ei sekään ole hyvästä. Katselin kalenterista juoksukilometrejäni: ei niitä liikaa ole. Tällä määrällä voi päästä vielä pitkälle.

Ai niin, se uusi liikuntaharrastus. Uskokaa tai älkää: lentopallo. Tuttu mies pyysi mukaan. Sanoin, että taitaa olla utopiaa tässä iässä. Sanoi, etteivät siellä muutkaan nuoria ole. Ja syötetään alakautta.

Toden totta, se on sekä hauskaa että hyödyllistä. Varsinaisesti rasittava kuntoilumuoto se ei näillä vuosilla ole, koska joku herrasmiesmäisyys täytyy sentään säilyttää. Saavat nivelet kuitenkin enemmän töitä kuin sohvalla maatessa. Kyllä pallo kuitenkin kentällä liikkuu puolelta toiselle aina, kun joku saa aloitussyötön palautettua, ja kyllä näin yleensä tapahtuukin. Mokauksista ei moitita, koska muuten ei ehtisi muuta tekemäänkään. Pelihuumori nostaa aina sen päivän mielialaa.

Sitä ihminen miettii pelin tiimellyksessä, kuinka ajatukset ja teot ovat usein ristiriidassa keskenään. Tietää tasan tarkkaan, millä käden asennolla tässä tilanteessa palloa käsitellään ja kuinka näppärästi se hoidetaan vastapuolen kenttään. Mutta tositilanteessa lähinnä sotkeutuu omaan näppäryyteensä. Onneksi joskus onnistuukin ja sekös tuottaa iloa koko joukkueelle.

Niinhän se taitaa olla usein elämässäkin: tiedän oikein hyvin, mitä pitäisi tehdä, mutta aika harvoin osuu ihan nappiin.

Luin niin hyvän tekstin kirkkomme ja herätysliikkeiden tilasta, että pitää siteerata ja jatkaa pohdintaa. Seurakuntalainen lainasi Timo-Matti Haapiaisen haastattelua näin: ”On sääli, jos lähetysjärjestöjä määritellään ensisijaisesti virkateologian kautta eikä niiden karisman mukaan. Mutta sekin harmittaa, jos virkakysymyksestä tulee identiteettiä luovana tekijänä ydintehtävää suurempi.”

Tässä on kärki kahteen suuntaan. Kirkon johto on pannut ahtaalle ne lähetysjärjestöt, jotka toiminnassaan eivät hyväksy naispappeutta. Tämä on ymmärrettävää mutta valitettavaa. Kirkossa pitää kyllä pelata sovittujen pelisääntöjen mukaan ja virkakysymys on kauan sitten ratkaistu.

Silti kyseiset järjestöt edustavat kirkossamme kaikkein selkeimmin sitä klassista kristinuskoa, jonka varaan kirkko on aina oppinsa ja elämänsä ankkuroinut. Näiden järjestöjen työntäminen ulos kirkkomme lähetyksen toimijoista halvaannuttaisi kirkkomme lähetystyön. Monet seurakunnat ovat valitettavasti jo ikään kuin varmuuden vuoksi alkaneet boikotoida kyseisiä järjestöjä.

Kun kansankirkossa joudutaan sietämään monenlaista yrittäjää ja sallimaan erilaiset liberaalin puolen ulostulot, olisi kohtuullista antaa tilaa myös tiukimmalle konservatiiviselle laidalle.

Kyseisiltä järjestöiltä voitaisiin toisaalta kysyä edellä olevan sitaatin lailla: Onko virkakysymyksestä tullut identiteettiä luovana tekijänä ydintehtävää suurempi? Kysymys on aiheellinen, sillä vaikka näissä järjestöissä mielellään korostetaan, että kysymys pappisviran sukupuolesta ei ole niille keskeinen, niin todellisuudessa juuri sillä vedetään rajaa muihin. Oikeita raamattu-uskollisia ovat ne, joilla on sama virkakäsitys kuin heillä.

Eräs viisas teologi tokaisi kahvipöydässä, että nyt konservatiivien pitäisi malttaa mielensä ja pysyä kirkossa, koska tulevaisuuden kirkko on heidän. Ihmetellessäni moista ennustusta sain aika hyvän selityksen. Tätä menoa kirkosta eroavat ne, joille se ei mitään merkitse. Jäljelle jäävät ne, joille sen sanomalla on merkitystä. Jos nekin lähtevät, kuka sammuttaa valot?

Konservatiivien ei siis kannata jättää kirkkoa, vaan odottaa sitä päivää, jolloin onkin sen todellinen ydinjoukko. Sitä ennen tarvitaan malttia, joustavuutta ja pyrkimystä rakentaa yhdessä tätä repaleista Jumalan kansaa.

Minulta pyydettiin puhe Suomen Kansallisen Rukousaamiaisen arvofoorumiin 6.3.2025. Päivän otsikkona oli Rukous kansakuntien käänteissä. Minun puheeni aiheeksi annettiin Kansakuntien käänteistä Vanhan testamentin valossa. Tässä tuo pitämäni puhe.

Yhdistyneiden kansakuntien päämajassa New Yorkissa on seinällä kopio eräästä muinaisesta dokumentista. Se on akkadinkielinen. noin puolitoista metriä korkea nuolenpääkirjoituksella kirjoitettu teksti, jota pidetään maailmanhistorian ensimmäisenä rauhansopimuksena. Kyseessä on Egyptin faarao Ramses II:n ja heettiläisten hallitsijan Hattusilis III:n tekemä sopimus vuonna 1259 eKr.. Tästä maailmanhistoriallisesta asiakirjasta on tämän heetttiläisten version lisäksi myös vastaava teksti Karnakin temppelissä Egyptissä. Meillä on siis dokumentti molemmilta osapuolilta kolmen tuhannen vuoden takaisesta rauhansopimuksesta.

Minua pyydettiin puhumaan jotain kansakuntien käänteistä Vanhan testamentin valossa. Tuo mainittu rauhansopimus ei ole Vanhassa testamentissa mutta sen toinen toimeenpanija on. Ramses II hallitsi 66 vuoden ajan, pisimpään kaikista Egyptin faaraoista 1200-luvulla eKr. Hyvin todennäköisesti juuri hän on se faarao, jolle Mooses sanoi: Let my people go, Päästä minun kansani.

Maailman johtajat ovat siis lopulta pelinappuloita Jumalan kädessä. Ramses II Suuri oli muinaisen Egyptin merkittävin faarao ja juuri hän oli se, joka joutui päästämään valitun kansan lähtemään luvattuun maahan.

Israelilaisten Egyptistä lähtö eli eksodus on Vanhan testamentin tärkein tapahtuma. Läpi Raamatun kulkee sanoma Jumalasta, joka vapautti kansansa Egyptin orjuudesta. Eksodus on myös typologinen esikuva sille Uuden testamentin sanomalle, että Jeesus vapauttaa häneen uskovan synnin orjuudesta.

Eksodus ajoittuu pronssikauden ja rautakauden taitteeseen eli noin 1200-luvulle eKr. Se korostaa Jumalan valitun kansan historian tärkeyttä. Israel maana ja kansana on siis Jumalan pelastushistorian polttopisteessä.

Tätä taustaa vasten on kiinnostavaa, että Vanhassa testamentissa on hyvin vahvasti ilmaistu myös muiden kansojen osuus Jumalan pelastussuunnitelmassa. Luen Kolmannesta Mooseksen kirjasta: ”Kohdelkaa joukossanne asuvia siirtolaisia ikään kuin he olisivat heimolaisianne ja rakastakaa heitä kuin itseänne, sillä te olette itsekin olleet muukalaisina Egyptissä.” (3. Moos. 19:34).

Samanlainen sanoma löytyy vielä profeetta Hesekielin kirjastakin: ”Jakakaa arpomalla perintöosat itsellenne ja muukalaisille, jotka asuvat teidän keskellänne. Olkoot he teille samanarvoisia kuin syntyperäiset israelilaiset ja saakoot samoin kuin te arvalla perintöosan Israelin heimojen keskuudesta.” (Hes. 47:22).

Nämä tekstit siis kertovat, että Israel-keskeisyydestään huolimatta jo Vanha testamentti avaa näkymiä siirtolaisten ja muukalaisten huomioonottamisesta. Myöhemmin profeetta Jesajan teksteissä näkökulma avartuu selvästi koko maailmaa koskevaksi pelastussanomaksi. Jesaja muuten kertoo, että eräällä toisella maailman suurvallan hallitsijalla oli myös keskeinen rooli suhteessa valittuun kansaan. Persian suurvallan luoja, Kyyros II Suuri, on se hallitsija, jonka aikana ja toimesta juutalaiset palautetaan pakkosiirtolaisuudesta 500-luvullaeKr.

Palaan vielä Egyptistä lähteneeseen kansaan. Siinain vuorella sille annetaan 10 käskyä. On melko yleisesti tunnettua, että juutalaiskristillinen maailmankuva ja Raamatun kymmenen käskyä ovat muodostaneet länsimaisen kulttuurin juuret.

Intialainen professori Visla Mangalwadi on kiinnostavasti osoittanut, kuinka Raamattu on vaikuttanut lähes kaikkiin sellaisiin kulttuurin piirteisiin, joita olemme tottuneet pitämään hyvinä ja arvostettavina. Hän katselee asioita hindulaisesta taustasta käsin, mutta hänen arvioitaan voi pitää varsin yleispätevänä. Hän luettelee sellaisia seikkoja kuin musiikki, tieteen kehitys, demokratia, oikeuskäytäntö, moraali, kansankieli, lukutaito ja kirjallisuus, jopa teknologia. Vaikka Mangalwadin arvioissa voisi olla hiukan ylisanojakin, niin Raamatun ja kristillisen uskon asema nykyaikaisen sivilisaation taustavoimana on varsin kiistaton. Samoihin seikkoihin on kiinnittänyt huomionsa myös brittiläinen historioitsija Tom Holland, joka itse ei ole tunnustava kristitty, mutta kirjoittaa kristinuskon ylivertaisuudesta kulttuurimme taustavoimana.

Vanhan testamentin tärkein tapahtuma on siis eksodus. Toinen, yhtä merkittävä mutta eri näkökulmasta on Juudan kansan pakkosiirtolaisuus 500-luvulla eKr. Temppelin tuhoutuminen vuonna 586 eKr. oli tuon kansan järkyttävin katastrofi ja mittasuhteiltaan ehkä vain holokaustiin verrattava. Babylonian tuhottua temppelin koko juutalainen usko romahti. Se oli rakentunut uhrikultin varaan, mutta temppelin tuhoutuminen merkitsi uhrien lakkaamista. Menetettiin siis sekä isänmaa että uskonto. Näiden rippeistä alettiin Baabelin virtain varsilla koota sitä, mikä jäi jäljelle. Ainoa mihin voitiin tarttua, olivat ne pyhät kirjoitukset, joissa kerrottiin kansan aiemmista vaiheista. Luomiskertomus nousi uuteen arvoonsa. On olemassa Jumala, joka on luonut maan ja taivaan. Jos hän on kaikkivaltias, hän on myös Babylonian jumalia mahtavampi.

Pakkosiirtolaisuudessa alettiin kokoamaan pyhiä kirjoituksia. Syntyi ensimmäinen versio siitä, minkä me kutsumme Vanhaksi testamentiksi. Ajatelkaa, millainen tapahtumasarja: suurimmasta mahdollisesta katastrofista tuli suurin mahdollinen siunaus. Juutalaiset saivat pyhän kirjan ja kristikunta sen Raamatun, johon se Uuden testamentin aikana oppinsa ja uskonsa perusti.

Tämän aamupäivän yhtenä teemana on rukous kansakuntien vaiheissa. Vanha testamentti on lahjoittanut maailmalle ainutlaatuisen rukouskirjan. Sataviisikymmentä psalmia ovat toimineet vuosituhansia ihmismielen tulkkina ja tienä Jumalan luo. Tuossa maailmankirjallisuuden helmessä ovat kaikki ihmiselämän tunnot sillä tavalla kirjoitettuna, että eri aikojen ihmiset ovat löytäneet sieltä samaistumiskohteita.

Joskus on ajateltu, että psalmien vaikeimmin ymmärrettäviä rukouksia ovat sellaiset, joissa pyydetään Jumalan tuomiota vihollisille. Kristinuskon viesti toisen posken kääntämisestä tuntuu olevan niistä kaukana. Kuulin tähän erään Afganistanissa olleen selityksen. Kun siellä kohtasi talebanien silmitöntä vihaa, raiskauksia ja silmitöntä tuhoa, alkoi ymmärtää tarpeen rukoilla tällaisen pahuuden loppumista hintaan mihin tahansa.

Psalmien rukoukset ovat erilaisina aikoina nousseet uuteen arvoon. Muistan kuinka koronavuosien kurimuksessa tartuttiin psalmiin 91, jossa rukoilija luottaa Jumalaan sanomalla esimerkiksi näin: ”Et pelkää yön kauhuja etkä päivällä lentävää nuolta, et ruttoa joka pimeässä liikkuu, et tautia, joka riehuu keskellä päivää. Sinun turvasi on Herra, sinun kotisi on Korkeimman suojassa.” (Ps. 91:5, 6, 9). Vaikka kristittyä ei varjellakaan kaikista maailman vaaroista, näihin rukouksiin tarttuminen tuo toivon.

Kun järkyttävä sota alkoi Ukrainassa, sen symboliksi tuli psalmi 30: ”Herra, sinuun minä turvaan. Älä milloinkaan hylkää minua… Vihamieheni pitävät minua pilkkanaan, naapurit ivaavat minua… minut on unohdettu kuin olisin kuollut, minut on hylätty kuin särkynyt ruukku… kauhu saartaa minut, kun vihamieheni liittoutuvat minua vastaan ja punovat juonia pääni menoksi… Mutta minä turvaan sinuun, Herra, ja sanon: Sinä olet minun Jumalani. Sinun kädessäsi on elämäni päivät. Älä jätä minua vihollisteni ja vainoojieni armoille.” (Ps. 31:1, 12,13-16).

Vanha testamentti on hämmentävän sotaisa kirja. Kun minulta joskus kysytään, miksi se on sellainen, vastaan joskus, että katso pari iltaa iltauutisia televisiosta ja kysy uudestaan. Vanha testamentti kertoo maailmasta sellaisena, kuin se todellisuudessa on, ei sellaisena jollaisena toivoisimme sen olevan.

Minun erityisalani on Raamatun arkeologia. Kaivauksista voidaan löytää hyvin paljon evidenssiä siitä, minkä Vanha testamentti kertoo. Sieltä tulevat esiin monet kirjoituksissa kuvatut kaupungit, vanhoissa piirtokirjoituksissa esiintyy lukuisia samoja nimiä kuin Raamatussa ja näin Raamattu alkaa elää myös tällä tavalla. Olen ollut kaivamassa Abrahamin aikaa, Daavidin aikaa ja tehnyt väitöskirjani Joosuan ajasta.

Eräs Vanhassa testamentissa kerrottu sota on poikkeuksellisen hyvin dokumentoitu myös arkeologian keinoin. Siihen liittyy myös muuan Raamattuun talletettu rukous ja rukousvastaus.

Vuonna 701 eKr. Assyrian kuningas Sanherib hyökkäsi Juudaan ja aikoi valloittaa sen kuin suupalan, kuten oli tehnyt aiemmin jo lukuisille kaupungeille.

Lakis oli tuolloin Juudan vahvin linnoitettu kaupunki ja se piti valloittaa ennen kuin voitaisiin hyökätä pääkaupungin, Jerusalemin, kimppuun. Lakisin taistelusta kertoo Vanhassa testamentissa Jesajan kirjan luku 36. Samasta sodasta meillä on harvinaisen paljon muutakin tietoa. Arkeologisissa kaivauksissa on Lakisista löydetty assyrialaisten kypärän osia, linkokiviä ja keihäänkärkiä. Lisäksi Ninivestä löydettiin valtavan iso seinäreliefi, johon kyseinen taistelu on kuvattu. Se on tällä hetkellä Lontoossa British Museumissa. Edelleen meillä on samasta sodasta kuningas Sanheribin oma raportti, kiilakirjoituksella kirjoitettu lieriö.

Mutta ei tässä vielä kaikki. Kun vihollisjoukko sitten piiritti Jerusalemia, sen piti olla vain pieni suupala maailman mahtavimman imperiumin edessä. Jesajan kirja kuvaa seikkaperäisesti, kuinka Juudan kuningas Hiskia lähettää esirukouspyynnön profeetta Jesajalle. Profeetta antaa uskomattoman vastauksen: Assyrian kuningas ei tule astumaan tähän kaupunkiin. Vanhan testamentin mukaan Herran enkeli lyö assyrialaisjoukkoa, eikä se todellakaan valloita Jerusalemia.

Meillä sattuu olemaan historioitsija Herodotoksen kuvaus samasta taistelusta. Hän kirjoittaa, että assyrialaisten leiriin tuli hiiriä, jotka purivat kilpien nahkahihnat poikki ja näin joukko tuli aseettomaksi. Ilmeisesti myös ruttotauti on näin levinnyt ja niin hyökkäys oli keskeytettävä ja joukko palasi takaisin omaan maahansa. Arkeologia todistaa, että Jerusalem jäi tuossa sodassa valtaamatta, eikä Assyrian maailmanvalta koskaan saanut sitä haltuunsa. Tässä meillä on siis Raamatussa kuvattu rukous ja arkeologian kertoma vastaus.

Raamattu kertoo Jumalan teoista historiassa. Se muistuttaa meitä siitä, että maailman historia on lopulta Jumalan kädessä. Kuten Luther on jossain yhteydessä sanonut: ”Maailmassa ole yhtään sotaa, jota Jumala ei kävisi.”

Raamatun pääsanoma ei kuitenkaan ole sodissa eikä niiden lopputuloksissa. Pääsanoma on Jumalan lähettämä pelastus, joka Vanhassa testamentissa on ennalta kirjoitettu ja Uudessa testamentissa meille ilmoitettu. Syntiinlangennut maailma tarvitsi pelastajaa. Vanha testamentti uhrikäytäntöineen ennakoi sitä ja Uusi testamentti kertoo täyttymyksen. Jeesuksen ristillä tapahtunut sovitustyö tuo meille ikuisen elämän.