Ikänumeroiden vaihtumisen vaikeus

Kyllä ei ole reilua, että ihmisen ikään tulee joka vuosi yksi numero lisää. Kaikkein kamalinta on, että kerran kymmenessä vuodessa täytyy vaihtaa ensimmäinen numero. Ehkä se vielä kaksi- tai kolmikymppiselle on ihan ok, mutta sitten siihen tulee turhan paljon dramatiikkaa. Ajatelkaa nyt: juuri kun on ehtinyt totuttelemaan kolmikymppiseksi nuoreksi aikuiseksi, muuttuukin yhtenä päivänä nelikymppiseksi keski-ikäiseksi. Ja sitten heti kymmenen vuoden kuluttua, kun on vähitellen alkanut ymmärtää olevansa nuorekas keski-ikäinen, niin pitääkin tunnustaa olevansa vanhahtavalta tuntuva viisikymppinen. Siihenkin tottuu aikanaan ja juuri kun tajuaa, ettei viisikymppinen mikään vanha vielä ole, siirtyykin kuusikymppisten todella vanhojen ihmisten ikäluokkaan. No, itse asiassa kuusikymppinen ei ole lainkaan vanha, mutta kun sen on ehtinyt sisäistää, täytyy taas kerran vaihtaa ensimmäistä numeroa. Seitsemänkymppiseksi tulo on melkein kuin kuolemantuomio. Voiko tästä selvitä hengissä? Millaisena ne nyt minua pitävät?

Ihminen kai kokee aina itsensä paljon ikävuosiaan nuoremmaksi. Mieleltään jokainen on nuorekkaampi kuin miltä näyttää. Ajatuksissaan voi vielä kiivetä puuhunkin, vaikka todellisuudessa alkaa kohta tarvita rollaattoria. Mielellä ei ole fyysisiä rajoitteita.

Taistelemme ikääntymistä vastaan vimmatusti siksikin, että yhteiskunta arvostaa nuoruutta yli kaiken. On harvinaista, jos viisi- tai kuusikymppinen sivuuttaa nuoremman hakijan työpaikan valinnoissa. Vaikka ikä olisi tuonut suunnattomasti arvokasta kokemusta. Maailma on nuorten. Varsinkin läntinen maailma. Afrikassa oli tässä suhteessa mukavampaa olla varttuneemmassa iässä. Siellä ikä on meriitti. Suomessa sanalla ’vanhus’ on kalkkiskaiku: ymmärtääköhän tuo enää todellisesta elämästä mitään. Tansaniassa swahilinkielinen vastine ’mzee’ kertoo, että kyseessä on arvostusta ja kaikkien kunnioitusta nauttiva viisas ihminen, jota pitää erityisesti kuunnella. Lähtisimmeköhän sinne takaisin?

Minä siis taistelen epätoivoisesti omia ikänumeroitani vastaan. Juoksen puolimaratoneja, kun en enää kokonaisia jaksa, mutta juoksen kuitenkin. Luen vaikeatajuisia ulkomaankielisiä kirjoja, joista en ymmärrä mitään, jotten ihan heti dementoituisi. Pelaamme kotona scrabblea, jotta muistaisimme vielä edes tärkeimmät suomalaiset sanat. Ja pukeudun farkkuihin, kun luulen vieläkin olevani jossain seitsemänkymmentä- tai kahdeksankymmentäluvulla vai milloin ne tulivat muotiin.

Tosiasiassa olen melkein aina kokenut olevani parhaassa iässä, eikä tämä kokemus ole vieläkään ihan hukassa. Numerot vain tuntuvat liian suurilta. On elämänkokemusta ja luovuutta, on aikaa tehdä mitä haluaa ja vielä jonkin verran voimia toteuttaa toiveitaan. On ystäviä eri elämänvaiheista, vaikka ei yhteyksiä tule niin pidettyäkään kuin toivoisi. Työn ja vapaa-ajan suhde on melkein ennallaan, mutta kukaan ei puhalla niskaan eikä mittaa suorituksia, ellen minä itse tee sitä. Itseäänkin kohtaan osaa olla armollisempi. Ehkä tästä siis kuitenkin selvitään hengissä. Olihan lehdessä juuri joku 105-vuotias, joka on vasta äskettäin lopettanut työnteon. Parhaat vuodet saattavat siis olla vielä edessäpäin.

Kategoria(t): Luokittelemattomat | Yksi kommentti

Saunomisen syvin olemus

Vuorossa on kevyt kesäkolumni.

Istun saunassa usein samassa asennossa kuin Aadam Michelangelon tunnetussa luomisaiheisessa maalauksessa: jalat lauteilla, toinen polvi koukussa, käsi polven päällä. Melkein tunnen Jumalan sormen kosketuksen sormessani. Kuin minut luotaisiin joka kerran uudeksi. Sen verran vahva kokemus saunominen on. Siinä on suomalainen sielu ja ruumis paljaimmillaan. On vain paratiisimainen lämpö, joka ympäröi vartaloa joka puolelta. Ja kokemus puhtaudesta. Ikään kuin syntiinlankeemusta ei olisi vielä tapahtunutkaan. Siinä olen vain minä ja Jumala.

Oman kotimme kerrostalosauna on pieni koppi, mutta sauna kumminkin. Lenkin jälkeiset löylyt täydentävät juoksun nautinnon. Saako kristitty nauttia elämästä näin paljon? Uimahallin saunassa istuu muitakin ukkoja lauteilla, yleensä hiljaa kuin muumiot haudassaan. Joskus joku uskaltaa avata suunsa ja toiset miettimään, uskaltaisikohan sitä ihan vastata, luulevat vielä että olemme tuttuja. Ani harvoin syntyy kunnon keskustelu, syvällistä ei koskaan. Minä en ainakaan aloita.

Rantasaunat ovat ihan asia erikseen. Omaa ei ole, mutta joillain tutuilla on. Onneksi olemme vielä väleissä, joten sitäkin ihanuutta on päässyt maistamaan. Jo saunan lämmittäminen on rituaali, joka pitää ensin kokea, jotta mieli virittyy pois muusta arjen tohinasta. Sen jälkeen voi istua leppoisassa löylyssä vehreän kesämaiseman keskellä, käydä vedessä vilvoittelemassa, antaa kesätuulen puhaltaa ja vain katsella järven pintaa. Suomalainen kesä parhaimmillaan, olkoonkin että se on lyhyt ja vähäluminen. Noista hetkistä voi varastoida tunnelmia talven varalle.
Huomaatte siis, että pidän saunomisesta. Yksin se on rentouttavaa, hyvässä seurassa leppoisaa, aina ja kaikkialla rauhoittavaa, siis melkein uskonnollinen kokemus. Ulkomailla reissatessani huomasin, että missä suomalaisia, siellä sauna. Muutettuamme Tansaniaan emme heti tulleet sellaista hommanneeksi. Kun aika kului, tuntui ettei enää kannata. Vieläkin kadun sitä. Ruisleivän ja saunan tarve jäivät sen jälkeen päälle niin, ettei niistä ole päässyt irti. En tosin ole paljon yrittänytkään.

Olen kuullut, että sellaisiakin ihmisiä voi olla, jotka eivät pidä saunomisesta. Heillä saattaa olla huonoja kokemuksia lapsuudesta tai jostain muusta syystä elämä on tässä suhteessa heitä kolhinut. Koetan ymmärtää heitä, mutta se ei ole ihan helppoa, kuten ei erilaisuuden ymmärtäminen muutenkaan. Heissä on siis jotain vikaa – tai ehkä enemmän vikaa on minun päässäni.

Kategoria(t): Luokittelemattomat | Yksi kommentti

Ymmärrystä etsivä usko

Kristinusko ei ole järjen vastaista, vaikka se ei kaikessa ymmärrykselle avaudukaan. Tätä uskon ulottuvuutta kuvaa Augustinuksen kuuluisa lause: Credo ut intelligam, Uskon jotta ymmärtäisin. Sitä on siteerattu tuhannen kuudensadan vuoden ajan ja minä laitoin sen uusimman kirjanikin nimeksi. Usko ei avaudu järjen päättelyn tietä, mutta uskon takana on maailman suurin Järki. Siksi sen täytyy olla järkevää.

Kristillinen usko ei siis ole tieteen vastaista, sillä Jumala on luonut tieteen. Kaikkea Jumalan luomaa voidaan tosin myös käyttää väärin, mutta väärinkäyttö ei kumoa oikeaa käyttöä. Jumala on esimerkiksi antanut ihmiselle kyvyn tehdä psykologista tutkimusta ja soveltaa sitä ihmisten arkeen ja elämän ongelmiin. Niinpä erilaiset terapiat ovat olleet lukuisille ihmisille avuksi mielenterveyden horjuessa. Paavali toteaa, että ihmisen henki tietää, mitä ihmisessä on (1. Kor. 2:11). Lääketieteen kehitys on huikea sovellus Jumalan antamasta järjen käytöstä. Kemistit ovat kehittäneet lääkkeitä ja insinöörit koneita, joista muutama vuosikymmen sitten ei olisi voitu uneksiakaan.

Arkeologia tutkii menneisyyttä ja geologia ja astronomia ulottavat tietämyksemme vielä kauemmas. Nämä ovat suuria lahjoja myös Jumalan yleisen ilmoituksen ymmärtämiseksi. Raamatun maassa tehty kaivaustoiminta osoittaa, että pyhä kirja ankkuroituu todelliseen historiaan. Kallioperä ja maailmankaikkeuden valtavat mittasuhteet julistavat Jumalan luomakunnan suuruutta. Psalmin kirjoittaja jo aavisteli tätä: ”Taivaat julistavat Jumalan kunniaa, taivaankansi kertoo hänen teoistaan.” (Ps. 19:2). Toinen psalmin lause on kuin geologian oppikirjasta, vaikka Raamattu ei luonnontieteen lähde olekaan: ”Alkumeri peitti maan kokonaan ja vedet lepäsivät vuorten yllä… vuoret kohosivat, laaksot vaipuivat kukin kohdalleen, niin kuin säädit.” (Ps. 104:6-8).
Biologia avaa mikrokosmosta ja kertoo myös elämän uskomattoman kehityshistorian. Vuonna 2000 valmiiksi tulleen ihmisen genomiprojektin johtaja, Francis Collins, lausui tämän huikean saavutuksen julkistamistilaisuudessa: ”Olemme saaneet pienen välähdyksen omasta käyttöohjeestamme, jonka tähän asti on tuntenut vain Jumala.” Tähänkin sopii psalmin sana: ”Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut.” (Ps. 139:13).

Uusateistit ovat markkinoineet käsitystä, että biologia ja yksi sen merkittävimmistä tutkimustuloksista, evoluutioteoria, kumoaisivat kristinuskon. Tämä on pahimmanlaatuista harhaanjohtamista, sillä tiede ei ole koskaan kyennyt osoittamaan mitään kristillistä opinkohtaa vääräksi. Edellä mainittu Collins on hyvä esimerkki siitä, että Raamattuun luottava, tunnustava kristitty voi olla luonnontieteiden terävimmällä huipulla. Hän johtaa BioLogos-nimistä organisaatiota, jossa kristityt tiedemiehet käyvät keskustelua uskon ja tieteen kysymyksistä. He ottavat nykyaikaisen luonnontieteen viimeisen päälle vakavasti ja ymmärtävät, että Raamatun Jumalan ilmoituksen kirjana ei ole ristiriidassa sen kanssa. Molempia Jumalan kirjoja, luontoa ja Sanaa, on vain luettava oikein.

Minusta on vahingollista, että jotkut kristityt ajattelevat puolustavansa Raamattua taistelemalla luonnontieteen evoluutiota koskevia tutkimustuloksia vastaan. He tulevat samalla antaneeksi aseen ateisteille ja kadunmiehille, jotka saavat syyn nauraa uskovaisten tietämättömyydelle. Näin ateistit kuvittelevat, että he ovat kumonneet kristinuskon, vaikka todellisuudessa ovat vain puuttuneet yhteen sen virhetulkintaan.

Maailman huipulla on siis paljon tieteilijöitä, jotka uskovat Raamattuun Jumalan ilmoituksena ja ymmärtävät, ettei normaali luonnontiede ole ristiriidassa sen kanssa. Eräs näistä on Mary Schweitzer, joka tuli tunnetuksi sensaatiomaisesta dinosaurusluulöydöstään. Luusta eristetty pehmytkudosnäyte järisytti tiedemaailmaa, sillä se muutti aiempia teorioita. Schweitzeria on haastateltu BioLogoksen sivuilla. Hän kertoo oman tarinansa tunnustavana, konservatiivisena kristittynä. Hän sanoo olevansa surullinen siitä, että monet kristityt ovat ottaneet hänen tutkimuksensa keppihevoseksi yrittäessään todistaa maailman ikää muutaman tuhannen vuoden ikäiseksi. Tällöin he hylkäävät sen massiivisen evidenssin, joka kiistattomasti puhuu miljardeja vuosia vanhan maailman puolesta. Kristityille vanhemmille Schweitzer sanoo, että tieteen tuloksissa ei ole ainuttakaan sellaista, joka kumoaisi Raamatun Jumalan olemassaolon. Schweitzerin haastattelu löytyy osoitteesta http://biologos.org/blogs/archive/not-so-dry-bones-an-interview-with-mary-schweitzer

Kategoria(t): Luokittelemattomat | Yksi kommentti

Kuinka väärässä Paavali voikaan olla

Paavalin kirjeet ovat Jumalan sanaa. Niihin on kiteytetty se kristillinen usko, johon kirkko nojaa oman oppinsa. Kerran Paavali kuitenkin erehtyi. Hän väitti, että ruumiillisesta harjoituksesta on vain vähän hyötyä, vaikka siitä tosiasiallisesti on erittäin paljon hyötyä. Mietitäänpä, miksi hän tuollaista väittää.

Kyseinen tekstijakso kuuluu näin: ”Kun opetat veljiä näin, olet hyvä Kristuksen Jeesuksen palvelija ja saat itsekin vahvistusta siitä uskonopista ja oikeasta opetuksesta, jota olet noudattanut. Hylkää jumalattomat ja joutavat tarut. Harjoita itseäsi oikeaan uskoon. Ruumiin harjoittamisesta on vain vähän hyötyä, mutta oikeasta uskosta on hyötyä kaikkeen, sillä siihen liittyy lupaus sekä nykyisestä että tulevasta elämästä.” (1. Tim. 4:6-8).

Seuraavaksi osoitan, kuinka väärässä Paavali voikaan olla. Tutkimusten mukaan esimerkiksi juoksemisesta on seuraavanlaista hyötyä: juokseminen lisää onnellisuutta, auttaa masennukseen, parantaa oppimiskykyä, kehittää muistia, vahvistaa sydäntä, pitää nuorempana, alentaa verenpainetta, pienentää syöpäriskiä ja antaa lisää vuosia elämään. Vai ei siis muka hyötyä! Ja tämä koskee soveltuvin osin kaikkea liikuntaa. Liiku siis, jos aiot pysyä terveenä ja jos tahdot, että pääsi toimii vielä vanhempanakin.

Mutta onko Paavali lopulta eri mieltä meidän kanssamme? Hänhän itse harrasti liikuntaa enemmän kuin ehkä kukaan meistä. Miettikää vähän: huonokuntoinen heppu ei ikinä olisi selvinnyt tuhansien kilometrien patikkamatkoista ja korkeitten vuorten yli kiipeämisestä, kuten Paavali teki. On laskettu, että ensimmäisen lähetysmatkan aikana Paavali ja Barnabas kulkivat jalan noin 800 kilometriä, mutta tämä oli vasta verryttelyä toista ja kolmatta matkaa ajatellen. Kaikkien kolmen matkan aikana vuosina 47-57 hänen arvioidaan kulkeneen jalkapatikassa yli 5000 kilometriä. Siinä on ruumiillista harjoitusta riittämiin yhdelle miehelle. Arvelen, että Paavalin huikea henkinen kapasiteetti ja jaksaminen olivat seurausta siitä, että hän ”harjoitteli” niin paljon.

Miksi hän sitten Timoteukselle väittää, että tästä ei ole mitään hyötyä? Paavali käyttää ruumiin harjoittamisesta sanaa gymnasia, jolla kreikkalaisroomalaisessa maailmassa tarkoitettiin nuorten miesten harjoittelua erityisellä harjoituskentällä. Pääasiassa harjoiteltiin painia ja nyrkkeilyä. Paavali ei varsinaisesti halveksi tätäkään, vaan luo tällä sanalla vastakohdan siihen, millaista hyötyä uskon harjoittamisesta on. Itse asiassa tekstikatkelmamme edellä apostoli torjuu sellaisen uskonkäsityksen, jossa kielletään naimisiin meno ja kieltäydytään joistain ruoista. Hän sanoo, että kaikki minkä Jumala on luonut, on hyvää, eikä siitä tarvitse hylätä mitään. Siis eivät vain hengelliset asiat ole tärkeitä, vaan myös maalliset.

Lausuttuaan tämän Paavali innostuu korostamaan oikeaa ja tervettä uskoa, jonka harjoittamisesta on vielä enemmän hyötyä kuin ajallisista asioista. Uskon harjoittaminen ulottuu nimittäin aina tulevaan elämään asti. Paavalin ajatuksen voinee kiteyttää näinkin: Kyllä ruumiin harjoittamisesta on tosi paljon hyötyä, koska Jumala on luonut meidät ruumiillisiksi olennoiksi. Tämä hyöty ulottuu kuitenkin vain tämänpuoleiseen (joka ei tosin ole vähäarvoista), mutta jos haluat ikuiseen elämään, sinne vie vain oikea usko.

Tarkkaan ottaen Paavali ei ollut lainkaan väärässä, kun ymmärrämme hänen tapansa kuvata asioita vastakohtien kautta. Varsinainen sanoma on siis se, että oikeasta uskosta on eniten hyötyä, vaikka emme me hyödyn takia uskoon tule. Terve usko tuo tasapainoa jo tähän elämään, mutta sen varsinainen hyöty on siinä, että se kantaa ajan rajan tuolle puolen.

Kategoria(t): Luokittelemattomat | 2 kommenttia

Outoa ehtoollisen viettoa

Minulle lähetettiin linkki, josta katsoin yhtä TV7:n ohjelmaa. Tavallisesti en tuota kanavaa seuraa. En tosin katsele paljon muutenkaan telkkaria, joten paremmatkin kanavat jäävät seuraamatta. Suosikkiohjelmani TV1:ltä on puoli yhdeksän uutiset.

Kyseisessä ohjelmassa jaettiin Herran pyhää ehtoollista studiossa ja kehotettiin katsojia nauttimaan samalla ehtoollinen kodeissaan. Enpä ollut moisesta pyhän toimituksen alasajosta ennen kuullutkaan. Siis että kotisohvalla vaikka yöpuvussa (näin ohjelmassa sanottiin!) jotain mehua tai viiniä juoden ja ranskanleipää syöden vietetään kristillisen seurakunnan pyhää toimitusta!

Ensimmäiseksi tulee mieleen Paavalin varoitus siitä, että joka syö ja juo arvottomalla tavalla ja ajattelematta, että kysymys on Kristuksen ruumiista, syö ja juo itselleen tuomion. Tietenkin siellä telkkarin ääressä oleva voi ajatella ehtoollisesta oikein, mutta irrallaan kokoontuvan seurakunnan yhteydestä koko asia voidaan myös laittaa ihan pelleilyksikin. No, myönnettäköön, että kirkossakin voi ehtoollispöytään tulla kuka tahansa millaisin miettein tahansa. Ihmisten motiiveja emme kykene kontrolloimaan. Silti yhteinen kristillisen seurakunnan kokoontuminen luo puitteet, joka auttaa ehtoollisen oikeaan ymmärtämiseen.

Kodeissa nautittavaa ehtoollista voisi ajatella puolustettavan sillä, että niinhän alkuseurakuntakin teki. Ero tähän tv-esitykseen on kuitenkin aivan olennainen. Ensimmäisinä kristillisinä vuosisatoina ei kirkkoja ollutkaan, vaan kristityt kokoontuivat nimenomaan kodeissa. Ehtoollinen on aina kuulunut kristittyjen yhteiseen kokoontumiseen, ei koskaan yksityisesti, omissa oloissa nautittavaksi.

On erikoista, että sellaiset hengelliset piirit, jotka ajattelevat noudattavansa Raamattua erityisen kirjaimellisesti, usein tulkitsevat sitä hyvin lennokkaasti. Tässä kyseisessä tapauksessa pitäisi lukea tarkkaan, että ehtoollisen yhteydessä aina puhutaan yhteisestä kokoontumisesta. Paavalin opetusten perusteella olisi aivan mahdotonta ajatella, että hän rohkaisisi ihmisiä nauttimaan Herran ruumiin ja veren yksin omassa kodissaan. Televisio on erinomainen väline julistaa Jumalan sanaa ja myös opettaa ehtoollisesta, mutta vain kokoontuva seurakunta voi yhdessä sen nauttia.

Eri kristillisissä kirkoissa ehtoollisen viettämiseen liittyvät tavat vaihtelevat suuresti. Se on ymmärrettävää ja hyväksyttävää. Luterilaisissa kirkoissa tullaan yleensä polvistumaan alttarille. Maailmalla ja meilläkin vapaissa suunnissa se saatetaan jakaa penkkeihin siten, että ehtoollisaineet kiertävät kädestä käteen. Nämä eivät ratkaisen ehtoollisen pätevyyttä. Olennaista on, että ehtoollisesta on seurakunnassa opetettu oikein ja että jakoa edeltää asetussanojen lukeminen.

Me luterilaiset korostamme, että kyseessä on Kristuksen ruumis ja veri, täsmälleen kuten Raamattu asian ilmaisee, eikä pelkkä muistoateria. Saamme siis leivässä ja viinissä Kristuksen ja syntien anteeksiantamuksen. Pidämme tätä opetusta luovuttamattoman tärkeänä samalla, kun ymmärrämme, että ehtoollisen vastaanottajalta ei tarvitse edellyttää syvällistä teologista ymmärrystä. Pieni lapsikin voi nauttia ehtoollisen aivan oikein ja saada sen koko siunauksen.

 

Kategoria(t): Luokittelemattomat | Yksi kommentti

Aurinko nousee Emmauksessa

Aurinko ei ollut vielä noussut, kun herätyskello soi ennen viittä. Siis täysin epäinhimilliseen aikaan. Hätäinen voileipä ja tee, reppu selkään ja unenpöpperöinen joukko lähtee kohti kaivauspaikkaa. Saavumme rauniokirkolle, pidämme aamuhartauden ja lähdemme hakemaan varastosta päivän työkaluja. Uusi kaivauspäivä Emmauksessa on alkanut. Näitä aamuja ja päiviä oli lukuisia yhdeksän kaivauskesän aikana. Emmaus-Nikopoliksen historia avautui vähitellen yhä enemmän.

Noina Emmauksen kesinä kävimme lukemattomat kerrat läpi sitä ihmeellistä tapahtumasarjaa, joka huipentui tässä kylässä Kleopaksen ruokapöytään.  Miksi Jeesusta ei heti tunnistettu? Miksei hän ilmaissut itseään pitkän kävelymatkan aikana? Mikä kaikkea hän matkalla mahtoi puhua? Miksi oli vielä perille saavuttaessa jatkavinaan matkaansa? Mitä opetuslapset ajattelivat, kun he leipää murrettaessa tunnistivat, kuka heidän kanssaan on kulkenut? Olimme siis paikalla, jossa on vietetty maailmanhistorian ensimmäinen ehtoollinen Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen.

Silloin ensimmäisenä sunnuntaiaamuna ei kukaan uskonut ylösnousemukseen. Naiset olivat lähteneet haudalle voitelemaan kuollutta. Maria ihmetteli vielä avoimen haudan äärellä, kuka ruumiin on varastanut. Emmauksen kulkijat olivat varmoja, että puhuvat jonkun vainajan näköisen miehen kanssa, mutta eivät ainakaan Jeesuksen, koska hän on kuollut. Ainoat jotka aavistelivat jotain outoa tapahtuvaksi, olivat ylipapit ja fariseukset, jotka ehdottivat haudalle vartiota.

Jos aurinko osaisi puhua, se tietäisi kertoa, mitä tuona aamuna tarkalleen tapahtui. Kukaan muu ei nähnyt ylösnousemusta. Nähtiin vain tyhjä hauta ja kuultiin enkelien todistus. Myöhemmin nähtiin Jeesus elävänä. Mahtoi olla auringolla ihmettelemistä! Koskaan muulloin ihmiskunnan historiassa ei kuollut ole kävellyt haudasta ulos. Se aamu muutti maailmanhistorian. Sen jälkeen jokaisen sunnuntain auringonnousu muistuttaa ylösnousemuksesta. Kristityt ovat ottaneet tavakseen haudata vainajansa jalat itään päin, ei auringon nousun vaan ylösnousemuksen vuoksi. Ehkä myös siksi että Messias palaa kerran Öljymäelle, joka on Jerusalemista katsottaessa idässä. Tahdomme ruumiin ylösnousemuksessa katsoa heti Jeesusta kasvoista kasvoihin.

Emmaus-kertomus on hätäilevien ja pettyneiden opetuslasten kertomus. Heidän oli käsketty jäädä Jerusalemiin, mutta vastoin Herransa ohjetta he lähtivät kulkemaan sieltä poispäin. Jeesus kuitenkin liittyi heidän seuraansa. Hän kuunteli kärsivällisesti heidän kertomuksensa. Kaksi surun murtamaa ja masentunutta sai purkaa sydämensä hyvälle kuuntelijalle. Siksi kai Jeesus ei heti ilmaissut itseään. Ihmisen on saatavat rauhassa puhua silloin, kun sydän on täynnä ahdistusta. Kun kaikki oli puhuttu, Jeesus siirtää ajatukset Jumalan sanaan, joka jää, vaikka hän kohta lähtee. Perillä, oven edessä hän näyttää vielä odottavan, kutsutaanko hänet sisälle. Kun he sanovat ”jää luoksemme”, hän jää. Tätä kutsutaan rukoukseksi. Rukous on sydämen avaamista Jeesukselle.

Aurinko nousee edelleen Emmauksessa ja kaikkialla ja muistuttaa ylösnousemuksen aamusta.

Kategoria(t): Luokittelemattomat | Kommentoi

Ihmisiä ja eläimiä Afrikassa

Afrikan vaarallisin eläin on hyttynen. Sen vuoksi olemme kohta kolme viikkoa nukkuneet öisin moskiittoverkon alla. Muitakin eläimiä olemme tavanneet. Ruahan kansallispuistossa tulimme illalla telttaamme (lue: ylelliseen safaribandaan) ja sen vessan lattialla oli suurin koskaan tapaamani skorpioni, musta yli kymmensenttinen. Kävin hakemassa paikallisen vartijan, joka nosti sen nätisti kahdella pienellä tikulla ja heitti ovesta ulos. Näimme isompiakin petoja.  Kaksi leijonaa, uros ja naaras, kävelivät avojeeppimme vierestä niin, että niitä olisi voinut silittää. En kokeillut. Jäivät sitten viettämään kuherruskuukauttaan tielle meidän eteemme.

Ajoimme pari tuhatta kilometriä sekä asfaltilla että lähes ajokelvottomilla savanniteillä. Rukouselämä virkistyi kummasti auton ratissa. Edellisillä piti olla valppaana hulluina ajavien bussien ja minä-hetkenä-tahansa-leviävien rekkojen kanssa, jälkimmäisillä toivoi hartaasti, ettei sade liejuttaisi tietä pelkäksi kuravelliksi tai uurtaisi sellaisia railoja, joista ei pääse yli.

Afrikka on eksoottinen maanosa. Käsittämätön elintasokuilu sikäläisen maaseudun ihmisen ja köyhänkin eurooppalaisen välillä. Vaatimaton koulutustaso, puutteellinen terveydenhuolto ja edelleen mannerta ravisteleva aids-ongelma. Samalla niin oloihinsa tyytyväisiä ja lähimmäistensä tarpeista huolehtivia ihmisiä, että sellaisia saa läntisestä maailmasta etsiä. Ja tavattoman nopeasti kasvava kristillinen kirkko.

Kyllä ihmiselle tekee hyvää nähdä maailmaa tältä kantilta. Huomaa, että elämässä selviää, vaikka kaupasta saisi vain yhdenlaista jugurttia. Paikallisille sekin on tietenkin silkkaa ylellisyyttä. Tämä on sellaista peruselämää, josta on riisuttu aika monta tarpeetonta seikkaa. Yksi sellainen on kiire. Kuten on tapana sanoa: meillä on kello, mutta heillä on aikaa. Hämmentävää oli huomata se jälleennäkemisen ilo, jota kohtasimme Iringassa vuosien poissaolon jälkeen. Kaupan myyjä halasi lämpimästi ja toivotti tervetulleeksi kotiin ja parkkilippupoika ilahtui suuresti saadessaan maksattaa vanhalla tutulla jälleen parkkimaksun. Molemmat kysyivät, mitä kuuluu.

Erityisen puhuttelevaa on kirkon kasvu. Tansaniassa ei kenties ole samanlaisia herätyksiä kuin Etiopiassa, mutta kyllä suomalainen häkeltyy mennessään sunnuntaiaamuna kello seitsemältä kirkkoon, joka on tupaten täynnä ja koko ajan tulee lisää väkeä. Kymmeneltä on toinen messu niille, jotka eivät ensimmäiseen heränneet. Ajatelkaa tätä: Iringa on asukasluvultaan ehkä Lahden kaupungin suuruinen, tosin siihen verrattuna näyttää maalaiskylältä. Kaupungissa on kaksitoista luterilaista kirkkoa, jotka täyttyvät joka pyhä kahteen kertaan. Lisäksi siellä on vähintään yhtä paljon katolisia, anglikaaneja, helluntailaisia ja muita vapaita suuntia.

En osaa arvioida tansanialaisen kristillisyyden syvyyttä. Kuinka paljon siinä on sosiaalista yhteentulemisen tarvetta ja kuinka paljon hengellistä etsintää. Tämä on kuitenkin kristillinen kirkko keskellä luonnonuskontojen ja islamin maailmaa. Jos usko ei aina näy kovin kirkkaasti arjessa, mietin, näkyykö se minunkaan arjessani. Toisten uskon määrää ja laatua on paha mennä mittaamaan. Sovitaan siis, että kristityt ovat kristittyjä ja muut ovat muita. Jätetään Jumalalle lopullisen arvion tekeminen.

Olemme siis kulkeneet paikoilla, ”missä kuljimme kerran”. Ihmiselle tekee hyvää sekin, että saa muistella elämänsä tärkeitä hetkiä ja olla niistä kiitollinen. Että saimmekin viettää pienen osan työurastamme palvellen lähetystä ja Tansanian kirkkoa. Mikä etuoikeus ja siunaus! Lähdemme kohta Afrikasta, mutta Afrikka ei lähde meistä.

Kategoria(t): Luokittelemattomat | Kommentoi