Vanhojen kirkkojen kiistat naurattavat

Hesarissa kerrottiin, että Ukrainan ortodoksit haluavat irti Venäjän ortodoksien alaisuudesta. Venäjä ei tietenkään pidä tästä ja niinpä ”Moskova ilmoitti lopettavansa ehtoollisyhteyden Konstantinopolin kanssa, jos Ukraina saa autokefalian.” (HS 9.9.2018). Aika vahvat teologiset perusteet ehtoollisen epäämiselle: jos ette leiki meidän kanssamme samalla hiekkalaatikolla, ei mekään jatketa leikkiä.

Tuli mieleen hiukan vanhemmat kiistat. Jerusalemissa Pyhän haudan kirkon oven päällä seista jököttävät vanhat rappuset. Jokainen kirkkoon tulija näkee ne ja saattaa ihmetellä, miksi ikkunan korjaajat ovat unohtaneet ne siihen. Mutta älkää ihmetelkö, ne ovat olleet siinä jo vuodesta 1757. Niitä ei saada siitä sen vuoksi pois, että kirkkoa hallitsevien kuuden eri kirkkokunnan pitää olla yksimielisiä kaikista kirkkoa koskevista yksityiskohdista. Toistaiseksi yksimielisyyttä tikapuista ei ole löytynyt.

Porraskiista on hiukan nuorempi kuin avainkiista. Saman Jeesuksen haudan paikalle rakennetun kirkon ulko-oven avaimia pitää hallussaan yksi muslimiperhe. Tämä käytäntö on ollut voimassa kahdeksansataa vuotta ja edelleen joka aamu tuon muslimisuvun edustaja tulee avaamaan kirkon oven ja sulkee sen illalla. Eipä tarvitse kirkkokuntien kiistellä, kuka heistä sen tekisi, kun eivät silloin muinoin päässeet asiasta yksimielisyyteen.

Hulluja nuo katoliset ja ortodoksit, eikö niin? Ja joskus melko inhimillistä tämä uskovaisten touhu. Meillä Suomessa ei onneksi ole tällaista. Mitä nyt hiukan nostatellaan raja-aitoja, kun keskustelu käy kuumana joistain erimielisyyttä aiheuttavista opinkohdista. Meidän kiistamme ovat kuitenkin paljon teologisempia ja motiivit vilpittömämpiä kuin Moskovan tai Konstantinopolin.

Vakavasti ottaen: ei teologisia eroja pidä vähätellä. Kullakin kirkkokunnalla, herätysliikkeellä ja kristillisellä yhteisöllä on lupa pitää omista erityiskorostuksistaan kiinni ja tarvittaessa puolustaa omia näkemyksiään. Jokainen myös tarvitsee oman hengellisen kotinsa, jossa kokee olevansa omiensa parissa ja jossa saa tukea omille näkemyksilleen. Toisten leimaaminen epäkristilliseksi ei ole erityisen rakentavaa, vaikka väärässä he tietenkin ovat.

Näitä asioita voi tarkastella täältä omasta pienestä kristikunnan nurkasta käsin tai sitten yrittää ottaa hiukan etäisyyttä. Maailmassa on kaksi miljardia kristittyä. Muut ovat muslimeja, hinduja, buddhalaisia tai mitä lienevätkin. Nämä kaksi miljardia ovat veljiämme ja sisariamme Kristuksessa. Jumala yksin tietää, kuka oikeasti sydämestään on kristitty, sen arvioiminen ei kuulu meille. Ajatelkaa: olemme osa maailman suurinta joukkoliikettä, Jeesuksen ristiä rakastavaa kansaa, joka on matkalla samaan taivaaseen. Tai älkää ajatelko, sillä se voi tuntua liian uhkaavalta: entä jos joku muu onkin oikeammassa kuin minä.

Myönnän, että kristittyjen yhteyden vaalimisen ja teologisen rajankäynnin välinen jännite on vaikeasti ratkaistavissa. Pitäisi pitää kiinni kahdesta asiasta, jotka ovat lähes yhteensovittamattomat. En tiedä, onko muita lääkkeitä kuin Jeesuksen sana: ”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.”

Kategoria(t): Luokittelemattomat | Yksi kommentti

Faktaa ja fiktiota Hesarissa

Helsingin Sanomat julkaisi kiinnostavan lauantaiesseen Yuval Hararin ajatuksista. Harari on julkaissut maailman menestykseen nousseet kirjat Sapiens – Ihmiskunnan lyhyt historia ja Homo Deus. En ole vielä lukenut kumpaakaan, mutta molemmat ovat jonkinlaisella epämääräisellä lukutoivelistalla. Hararin ajatuksia olen kuitenkin lukenut melko lailla eri lehdistä.

Kyseisessä Hesarin artikkelissa oli kuitenkin sellainen ylilyönti, että pidin tärkeänä lähettää lehdelle vastineen. Harari nimittäin vetäisee lonkalta väitteen, että Raamatun tekstejä voi verrata valeuutisiin ja molemmat ovat samalla tavalla fiktiota, siis keksittyjä tarinoita. Siitä huolimatta ne voivat Hararin mukaan tuoda iloa miljardeille ihmisille ja kannustaa rohkeuteen, myötätuntoon ja luovuuteen. Tätä viimeksimainittua ne todella tekevät, mutta niiden leimaaminen fiktioksi on paha harhalaukaus.

Hiukan hämmentävää on, että Yuval Harari on historian professori Jerusalemin heprealaisessa yliopistossa. Wikipedian mukaan hän harrastaa säännöllisesti Vipassana-mediaatiota ja asuu Mesilat Zionin kylässä aviomiehensä kanssa. Tunnen muutamia saman yliopiston arkeologian professoreita ja ihmettelen, että samassa laitoksessa on väkeä, joka edustaa kovin erilaisia käsityksiä. Tai itse asiassa en ihmettele lainkaan, sillä onhan Helsingin yliopistossakin väkeä joka lähtöön. Ja juutalaiset tutkijat ovat sitä paitsi aina kunnostautuneet sekä huipputiedemiehinä että monenlaisten kummallisuuksien edustajina.

Lähetin Hesarin mielipidesivulle alla olevan vastineen. Saa nähdä, julkaisevatko.

Harari ja fiktio

Olen kiinnostuneena seurannut Yuval Hararin näkemyksiä ja ihaillut hänen tapaansa popularisoida maailmanhistoriaa. Historian kansanomaistaja joutuu väistämättä vetämään mutkia suoriksi tehdessään vaikeita asioita suurelle yleisölle ymmärrettäväksi. Yksi Hararin keskeisiä ajatuksia on, että ihmisen menestyksen salaisuus on, että hän uskoo asioihin, jotka eivät ole totta.

Joonas Turunen kirjoitti lauantaiesseessä (HS 18.8.2018) kiinnostavaa pohdintaa siitä, kuinka ihmisten on helppo uskoa epätosia tarinoita. Tekstissä oli useita esimerkkejä siitä, kuinka uskomattomat huuhaatiedot saatetaan ottaa ihan täydestä. Lähes ohimennen Turunen viittasi Hararin sanoneen, että valeuutisilla ja Raamatulla on vain vähän eroa ja molemmissa on kyse keksityistä tarinoista, fiktiosta. Tässä Harari ampuu ohi maalin.

Tietenkin Raamatussa on tarinoita kuten kaikissa hyvissä kirjoissa historian kirjoista kansanperinteen kuvauksiin. Raamattu sattuu kuitenkin olemaan kirja, joka hämmentävän paljon nojautuu todelliseen Lähi-Idän historiaan. Kirjan pitäminen fiktiivisenä tarinakokoelmana ei tee oikeutta sen historialliselle luonteelle. Harari olisi voinut kysyä oman yliopistonsa, Jerusalemin heprealaisen yliopiston arkeologian laitoksen kollegoilta hiukan tarkennusta asiaan.

Minä olen väitöskirjassani osoittanut, että 1200-1100 -luvuilla eKr. tapahtunut ja Joosuan kirjan kuvaama israelilaisten maahantulo perustuu yhtä vahvaan arkeologiseen evidenssiin kuin Egyptin faraoiden sotaretkien raportit. Kaivauksissa löytyy riittävästi jälkiä molemmista. Väitöskirjani vastaväittäjänä oli israelilainen arkeologi ja sen luki myös Hararin kollega, silloinen heprealaisen yliopiston arkeologian laitoksen esimies. Raamatussa mainittujen hallitsijoiden nimiä on löydetty suuri määrä muinaisissa piirtokirjoituksissa, uusimpina kuningas Hiskian ja profeetta Jesajan sinettileimat.

Kun Harari saman esseen mukaan kehottaa lukemaan tieteellisiä tutkimuksia, voisin heittää pallon hänelle takaisin. Voisin antaa kirjalistankin. Minun väitöskirjani kirjallisuusluettelo on 60 sivua, mutta se käsittelee vain yhtä ohutta siivua muinaisen Lähi-Idän huikeassa historiassa. Raamattu heijastelee näitä historian vaiheita ainutlaatuisella tavalla.

Hyvä on, yritän ymmärtää Hararia. Eikös hänelle rahakin ole fiktiota eikä faktaa?

Kategoria(t): Luokittelemattomat | 3 kommenttia

Mitä Jeesus sanoisi?

Olen sillä kannalla, että kristillinen avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto. Tämä on kirkkomme virallinen avioliittokäytäntö, eikä sitä pidä muuttaa. Muille liitoille voisi keksiä muita nimiä.

Minulta kysyttiin äskettäin, mitä Jeesus tänään sanoisi homoseksuaaleille ja miten hän suhtautuisi heihin. Arvelen, että hän sanoisi kyseisen elämäntavan synniksi. Hänellä ei ole suoranaista tätä asiaa koskevaa lausuntoa Uudessa testamentissa, mutta apostoli Paavalilla on. Paavali puolestaan on omaksunut käsityksensä kolmesta lähteestä, jotka uskomme mukaan ovat linjassa keskenään: Vanhasta testamentista, Jeesukselta ja alkuseurakunnan opetuksesta.

Jeesus – kuten Paavalikin – voisi sitten lisätä, että on muuten muitakin syntejä, jos kiinnostaa tietää. Esimerkiksi ylpeys, kateus, kovuus, pahat ja ilkeät sanat, itsekkäät ajatukset ja asenteet, lähimmäisen rakastamatta jättäminen ja se, ettei rakasta Jumalaa yli kaiken. Tämä viimeksi mainittuhan ilmenee siinä, että ei joka hetki luota Jumalan hyvään huolenpitoon ja varjelukseen. Auh, tulee turhan lähelle. Löydän itseni joka kohdasta.

Miten Jeesus suhtautuisi homoihin ja lesboihin? Luulenpa, että hän lähtisi ravintolaan syömään heidän kanssaan. Söihän hän porttojen ja publikaanienkin kanssa. Kutsuisiko hän minutkin samaan pöytään? Kun ajattelen tätä, ensimmäiseksi tulee mieleen epäilys: mahtaisinko kelvata? Olenhan ollut kovin itsekäs ja säännöllisesti laiminlyönyt monia kristityn velvollisuuksia. Vaikka osaan puhua Jeesuksesta, ei hän ole elämässäni suinkaan numero yksi joka hetki. Melkein mikä tahansa asia voi tulla tärkeämmäksi kuin hän. Uskoni on toisinaan heikko, toisinaan olematon. Kelpaisinkohan seuraan?

Viereiseen pöytään näyttää tulevan ihmisiä, jotka aivan ilmeisesti paheksuvat Jeesuksen seurassa istuvia. He näyttävät jotenkin uskovaisilta ja hätkähdän, kun joku heistä näytti minulta. Minä haluan kyllä olla siellä, missä Jeesuskin on. Naapuripöydästä osoiteltiin halveksivasti sormella Jeesuksen seuruetta. Halveksijat hämmästyivät huomatessaan Jeesuksen tällaisessa porukassa ja joku kuului kuiskaavan: ”Kuinka hän voi syödä syntisten kanssa?”

Mitä Jeesus tekisi tässä tilanteessa? Ehkä menisi ja kaataisi heidän pöytänsä.

Omalle pöytäseurueelleen Jeesus saattaisi puhua synnistä ja armosta. Syntiä ei pidä tehdä, sillä se on vastoin Jumalan pyhää tahtoa. Jeesuksen seuraajissa ei kuitenkaan ole muita kuin syntisiä, minkä vuoksi hän vakuuttaisi, että kaikki synnit saadaan joka päivä anteeksi. Joku kysyisi: ”Entä jos siitä ei pääse kunnolla irti?” Jeesus sanoisi, ettei irti pääseminen ole mikään armon edellytys. Ensin tulee armo, sitten kilvoitus syntiä vastaan. Pöytäseurueemme ihmettelee tällaista puhetta ja kokee tulleensa jollain syvällä tavalla hyväksytyksi ja rakastetuksi. Tekee mieli seurata Jeesusta kokosydämisemmin.

Sitten Jeesus sanoi: ”Mene, äläkä tästedes enää syntiä tee.” Lähdimme pöydästä ja vilkuilimme epäluuloisesti taaksemme, ikään kuin pohtien, kyttääkö hän meitä ja meidän vaellustamme. Mutta ei, ei hän kytännyt. Illalla hän taas kutsui samaan anteeksiantamuksen pöytään.

Kategoria(t): Luokittelemattomat | 2 kommenttia

Hybridikristitty

”Pidän itseäni hybridikristittynä. Olen luterilainen pappi ja toimin papin tehtävissä, mutta en ole millään tavalla jättänyt taakseni helluntailaisuutta. Olen joko helluntailais-luterilainen tai luterilais-helluntailainen.” Näin sanoi Veli-Matti Kärkkäinen Seurakuntalaisen mukaan Radio Dein haastattelussa. Loistavaa, Veli-Matti! Erinomainen uusi avaus kristilliseen terminologiaan. Enää ei ole vain luterilaisia tai helluntailaisia tai tunnustuksellisia tai viidesläisiä, voi olla myös hybridejä. Kärkkäinen ei haastattelussa yksilöinyt, miten hän suhtautuu luterilaisten ja helluntailaisten erilaisiin opinkohtiin.

Hybridiautothan ovat sellaisia vempaimia, jotka kulkevat sekä bensiinillä että sähköllä. En tiedä, kumpi Kärkkäisen mielestä on helluntailaisuutta, sähkö vai bensa voimanlähteenä. Kärkkäinen on entinen helluntailainen ja nykyinen luterilainen, joka toimii systemaattisen teologian professorina Yhdysvalloissa Fullerin teologisessa seminaarissa. Hän on julkaissut massiivisen tutkimuksen kristinuskon erilaisista teologisista suuntauksista. Tämän yli kolmetuhatta sivua sisältävän teoksen nimi on A Constructive Christian Theology for the Pluralistic World.

Kärkkäisellä on siis kanttia puhua kristittyjen yhteydestä ja erilaisuudesta. Hän haastaa kyseisessä Arto Antturin haastattelussa meitä suomalaisiakin kristittyjä parempaan keskinäiseen kommunikaatioon. Hän sanoo, että vastakkainasettelut voisivat lieventyä, jos päästäisiin aitoon keskusteluun ja pyrittäisiin oppimaan sellaisistakin näkökohdista, jotka eivät tue omaa vakaumusta.

Lainaan vielä pari Seurakuntalaisen siteeraamaa ajatusta Kärkkäiseltä: ”Debatissa on aina kyse siitä, että on eriäviä mielipiteitä. Sitä ei tule välttää. Mutta kun otetaan mukaan luottamus ja ihmisten henkilökohtainen tuntemus, on mahdollista päästä keskustelemaan asiakysymyksissä hyvinkin jyrkistä eroista huolimatta tavalla, joka voi olla rakentavaa.” ”Ihminen voi olla juurtunut ja vahvasti sitoutunut omaan uskoonsa olematta itsepäinen ajattelija, joka ajattelee, että olen nähnyt sen kirkkaimman valon.”

Professori tuo meille hyviä Amerikan terveisiä. Voisiko sieltä suuresta maailmasta käsin nähdä terävämmin tätä pirstoutunutta kristikuntaa kuin täältä suomalaisten metsien keskeltä? En usko, että Kärkkäinen haastaa ketään tinkimään omasta vakaumuksestaan, enkä että hän suosii jonkinlaista leväperäistä opittomuutta. Arvelen, että hän on opillisista eroista paremmin selvillä kuin moni tällä mantereella. Mutta kuulen hänen haastavan meitä parempaan keskustelukulttuuriin ja keskinäisen ymmärryksen lisäämiseen. Taivaaseenhan on menossa aika sekalainen seurakunta ja vaikka jokaisen on oltava uskollinen omalle hengelliselle kodilleen, niin toisten kotien ymmärtämisestä ei olisi suurta haittaa.

Erilaisten näkemysten hyväksyminen on eri asia kuin toimeen tuleminen toisinajattelevien kristittyjen kanssa. Paavali neuvoo: ”Pitäkää huolta, että tulette toimeen keskenänne, antakaa toisillenne anteeksi, vaikka teillä olisikin moittimisen aihetta.” (Kol. 3:13). Moittimistahan siis kyllä löytyy. Nuokin tuolla ovat aivan hakoteillä Israel-asiassa ja nuo toiset tulkitsevat pappeudesta puhuvat raamatunkohdat väärin. Omasta bunkkerista on helppo ampua toisin ajattelevia, kun saa välittömästi selkään taputuksia omassa juoksuhaudassaan. Mutta hei, jos toinen ei olekaan vihollinen vaan ystävä. Jos hän on hybridikristitty, joka korostaa asioita hiukan toisin, mutta suurissa linjoissa on kanssasi täysin samaa mieltä.

Kyllä opillisia tarkka-ampujiakin tarvitaan, mutta koko hengellinen ilmastomme olisi raikkaampi, jos siellä täällä olisi joku hybridikristitty. Säästyisi polttoainetta tärkeimpiin puuhiin, esimerkiksi evankeliumin levittämiseen ja lähimmäisen rakastamiseen.

Kategoria(t): Luokittelemattomat | Yksi kommentti

Mooses ja Jeesus huijausta?

Kanava-lehti on yhteiskunnallinen keskustelufoorumi, joka ilmoittaa julkaisevansa vakavia ja syvällisiä analyysejä pinnallisen keskustelun asemasta. Uusimmassa numerossa se lipsahtaa kuitenkin kevyen retoriikan puolelle. Erityispedagogiikan professori Timo Saloviita kehittelee teoriaa, jonka mukaan Moosesta, Jeesusta ja Muhammedia ei olisi ollut koskaan olemassakaan. Lähetin lehdelle vastineen, mutta en ole saanut tietoa sen mahdollisesta julkaisemisesta. Tällaisen kirjoitin:

Kolme huijaria vai yksi?

Otsikolla Kolme huijaria professori Timo Saloviita kehittelee Kanavassa 3/2018 teoriaa, jonka mukaan Moosesta, Jeesusta ja Muhammedia ei kenties ollut koskaan olemassakaan. Teksti sisältää ripauksen lähdekriittisen historiantutkimuksen faktoja, suuren määrän oletuksia ja uskomattoman köykäisen lopputuloksen. Puutun tässä Mooseksen ja Jeesuksen historiallisuuteen ja jätän Muhammedin arvioimisen toisten asiantuntijoiden tehtäväksi.

Saloviita on oikeassa siinä, että arkeologiset lähteet eivät kerro Mooseksesta. Mutta jo seuraava lause vaatii kommenttia: ”’Luvattu maa’ oli tuohon aikaan Ramses-faaraoiden provinssi, joten valloitustarinatkin ovat keksittyjä.” Ramsekset tekivät kyllä valloitusretkiä kanaanilaisten alueelle ja kauemmaskin, mutta Ramses II:n poika, Merneptah, mainitsee noin vuodelta 1208 eKr. olevassa stelassa sanan ’Israel’. Toinen Mooseksen kirja kertoo heprealaisten rakentaneen Egyptissä Ramseksen kaupunkia ja sillä perusteella Ramses II:n ajatellaan olevan eksoduksen farao. Näin kirjoittaa myös suomalainen edesmennyt egyptologian professori Rostislav Holthoer. Vaikka Mooseksesta ei olekaan suoranaisia arkeologisia löytöjä (kuinka voisi ollakaan?), niin israelilaisten suorittamasta maanvalloituksesta 1200-1100 -luvuilla eKr. on massiivinen todistusaineisto, kuten olen omassa väitöskirjassani osoittanut.

Jeesuksesta Saloviita kirjoittaa, että nykyisin ei enää ajatella evankeliumikertomusten sisältävän aikalaisten ja silminnäkijöiden tietoa. Tähän suuntaan eksegeettisen tutkimuksen heiluri on todellakin joskus heilahtanut, mutta nykyisin kriittisessä Jeesus-tutkimuksessa evankeliumikirjojen peruskonseptia pidetään suurelta osin luotettavana. Saloviita kirjoittaa: ”Virheet osoittavat, että tekijät eivät tunteneet paikallisia oloja. Arkeologisia todisteita Jeesuksesta ei ole löydetty.” En tiedä, mihin virheisiin tässä viitataan, mutta jopa Johanneksen evankeliumin on havaittu sisältävän huomattavan määrän paikkansa pitävää maantieteellistä informaatiota. Yhtenä esimerkkinä tästä on tarkka tieto Betesdan altaasta.

Mitä arkeologisia löytöjä Jeesuksesta voisi odottaa? Ei tietenkään mitään, mutta kun Pontius Pilatuksen nimi on löytynyt Kesarean kaivauksista ja ylipappi Kaifaksen luuarkku Jerusalemista, niin aika lähelle Jeesusta jopa arkeologia on päässyt. Saloviitan mukaan Josefus Flaviuksen Jeesusta koskevat merkinnät ovat väärennöksiä. Josefus mainitsee Jeesuksen kaksi kertaa, ja toisen tekstin aitoutta on epäilty siinä olevien kristillisten vaikutteiden perusteella. Senkin tekstin ydin kuten myös toinen Josefuksen Jeesus-maininta ovat sellaisia, että kristityt eivät olisi voineet niitä kirjoittaa. Siksi niitä pidetään aitoina.

Kuriositeettina voisin mainita, että Aleksanteri Suuren elämäkerta kirjoitettiin vasta neljäsataa vuotta hänen kuolemansa jälkeen, eikä sitä juurikaan epäillä. Evankeliumien kertomukset Jeesuksesta tallennettiin kirjalliseen muotoon muutama kymmenen vuotta tapahtumien jälkeen ja tekstien taustalla on suullinen perimätieto.

Saloviidan loppupäätelmä on huima: Paavali on luonut Jeesus-myytistä koko kristinuskon. Kun Paavali kirjoitti kirjeensä 50-luvulla, suurin osa Jeesuksen aikaisista silminnäkijöistä oli elossa. Kyllä hänet olisi osoitettu huijariksi, jos hän olisi sepittänyt täysin epäuskottavan tarinan Jeesuksesta.

Saloviita arvelee, että Occamin partaveitsellä hän leikkaa liiat rönsyt kertomuksista ja jäljelle jää hänen kuvaamansa sepitekokoelma. Kyllä tuo partaveitsi toimii toiseenkin suuntaan, sillä jos yksinkertaisin tulkinta on selitysvoimaisin, kaikki seikat puhuvat historiallisen Jeesuksen puolesta.

Kategoria(t): Luokittelemattomat | 3 kommenttia

Vie syvälle

Kävimme tänä keväänä jälleen Israelin-matkallamme Magdalassa. Marian kotikylässä puhuttelee tuon naisen ihmeellinen historia, riivaajien riepottelemasta raukasta Jeesuksen ylösnousemuksen ensimmäiseksi todistajaksi. Tällä kertaa Magdalassa käynti antoi muutakin ajattelemisen aihetta.

Sinne, Gennesaretinjärven rannalle, avattiin vuonna 2014 uusi hieno kristillinen keskus. Vuosikymmenten ajan siellä olivat olleet vain aiemman kaivausprojektin jättämät rauniot, eivätkä turistiryhmät olleet juurikaan osuneet paikalle. Läheinen Migdalin arabikylä oli säilyttänyt muinaisen nimen.

Vuonna 2009 Israelin museoviraston uudelleen käynnistämässä kaivausprojektissa löytyivät ensimmäisen vuosisadan synagogan rauniot. Arvokkain yksittäinen löytö oli kivinen toorapöytä, jossa on kuvattuna vanhin koskaan löydetty seitsenhaarainen kynttilänjalka, menora. Kaivausprojektia on sittemmin jatkanut mexicolainen organisaatio, ilmeisesti ensi kertaa Pyhällä maalla. Kaivausten ohella paikalle on vähitellen syntynyt katolisten rakennuttama kristillinen keskus, jonka päärakennuksen alttarina on suurikokoinen vene. Keskus pyrkii olemaan uskontojen kohtaamispaikka ja ilmeisesti siksi siellä on vältetty avoimesti kristillisiä symboleja. Hienot mosaiikkikuvat kuitenkin kertovat evankeliumien tapahtumista.

Magdalan raunioista on löydetty yhteensä 2500 kolikkoa, jotka kaikki ovat ensimmäiseltä tai toiselta vuosisadalta jKr. Arkeologisesti kiinnostavaa on synagogan laajuus hyvin hoidettuine vesijärjestelmineen. Kovin montaa ensimmäisen kristillisen vuosisadan synagogaa ei Israelissa ole löydetty. Tämän arvoa lisää se, että on erittäin todennäköistä, että Jeesus on käynyt tässäkin synagogassa opettamassa (Mark. 1:39).

Koska Magdala on ollut merkittävä juutalaiskaupunki ensimmäisellä vuosisadalla, paikan nykyiset haltijat ovat halunneet säilyttää uudessa keskuksessa jälkiä sekä varhaisesta synagogasta että bysanttilaisaikana rakennetusta kirkosta. Sisääntuloaulaa kutsutaan naisten atriumiksi, sillä siinä olevat pylväät on nimetty Raamatussa mainittujen tärkeiden naisten muistoksi. Yksi nimetön kuuluu sinulle, tämän päivän naiselle, paikan esittelijät sanovat.

Magdalan uusi keskus on ottanut tunnuslauseekseen latinankieliset sanat Duc In Altum, suomeksi: Vie syvälle. Teksti on katkelma Luukkaan evankeliumin viidennestä luvusta, jossa Jeesus lausuu koko yön turhaa työtä tehneille kalastajille, erityisesti Pietarille: ”Souda vene syvään veteen…” (Luuk. 5:4). En tiedä, mitä kaikkea tämän lauseen valitsijat ovat ajatelleet. Paikan esitteessä lainataan paavi Johannes Paavali II:n sanoja tästä raamatunkohdasta: ”Nämä sanat puhuttelevat meitä tänään, ne kutsuvat muistamaan menneisyyttä kiitollisena, elämään nykyhetkeä innostuneesti, ja katsomaan tulevaisuuteen luottavaisesti.”

Minulle kyseinen Raamatun teksti alkoi puhua muita asioita. Opetuslapset olivat tehneet koko yön turhaa työtä. Minustakin usein tuntuu matkoilta palatessa tältä: olenko vain turhaan kulkenut maat ja mannut ristiin rastiin? Mutta kun Jeesus käskee heittämään vielä kerran verkot, teen sen jälleen. Eihän se tietenkään turhaa ole ollut, mutta näissä tunnoissa ihminen usein liikkuu evankeliumin asioilla ollessaan. Ei työn hedelmiä juurikaan näe, eikä tarvitsekaan. Parempi onkin, ettei näe.

Tuo kalastuskertomus avautuu vielä toisestakin näkökulmasta. Kirkossa toimitaan ja touhutaan monenlaista. Kuten kalastajilla muinoin, ammattitaitoa ja ahkeruutta riittää, työtä voidaan tehdä yötä päivää. Jos yrittämisestä, koulutuksesta tai työntekijöiden määrästä olisi kiinni, tulokset olisivat häikäisevät. Onko silti paljon turhaa työtä? Pitäisikö heittää vielä kerran, syvemmälle, Jeesuksen käskystä?

Kategoria(t): Luokittelemattomat | 2 kommenttia

Hyviä ja huonoja uutisia

Onko maailma menossa huonompaan vai parempaan suuntaan? Millainen on huomisen kirkko? Elämmekö nyt lopun aikoja?

Helsingin Sanomien tulevaisuuskirjeenvaihtaja Heikki Aittokoski kirjoitti 13.3.2018 lehden merkintöjä-palstalle kolumnin otsikolla Jymyuutinen, jota emme tiedä. Hän lainasi ajatuksen amerikkalaisen Steven Pinkerin kirjasta Enlightenment now (Valistus nyt). Kirjan esittelemä jymyuutinen on, että maailma on ottanut mahtavia harppauksia joka ikisellä inhimillisen hyvinvoinnin alueella. Mutta sitten kirjoittaja ilmoittaa toisen jymyuutisen: juuri kukaan ei tiedä tästä. Kirjan sanoma Pinkerin mukaan on, että synkät uutiset pimentävät ihmisiltä kokonaiskuvan.

Ihmiset tuijottavat maailman vääryyksiin ja julmuuksiin, joita todellakin on sietämättömän paljon. Samalla he unohtavat, kuinka valtavia edistysaskelia ihmiskunta on äskettäin ottanut. Näitä ovat Aittokosken lainauksen mukaan mm. seuraavat: sodat ovat vähentyneet, elinajanodote on kasvanut kaikkialla, lapsikuolleisuus on romahtanut, tappavia tauteja on saatu kuriin (esim. malariakuolleisuus on saatu alle puoleen vuoden 2000 tasosta), aliravitsemus on vähentynyt tuntuvasti ja nälänhädät melkein poissa. Pinkerin mielestä järki, tiede, humanismi ja edistys ovat voitolla. Aittokoski muistuttaa, että maailmassa on totisesti aihetta murehtimiseen, eikä se ole valmis vielä lähivuosikymmeninäkään. Silti tulevaisuususko on ainoa oikea asenne, jolla päästään eteenpäin.

Pidin lukemastani kolumnista. Uutistarjontamme suoltaa jatkuvasti silmiemme eteen onnettomuuksia, raakuuksia ja muuta sen kaltaista. Vain huono uutinen on uutinen. Ja niistähän me olemme kiinnostuneita. Siksi saatamme unohtaa, että maailmassa on muutakin. Muutumme tulevaisuutta pelkääväksi ja voivottelevaksi ihmismassaksi ja hukkaamme asenteen, jolla katsottaisiin rohkeasti tulevaisuuteen. Toki turvallisuusuhat ja katastrofit saavat ihmiset korjaamaan havaittuja puutteita, mutta pelkästään niihin takertuminen voi viedä luottamuksen parempaan huomiseen.

Kyseinen kolumni jäi minua mietityttämään erityisesti siksi, että olen ollut havaitsevinani kyseisen synkistelyasenteen olevan aivan erityisesti ominaista kristityille. Mehän tiedämme, että lopun aikoina jumalattomuus lisääntyy ja elävä kristillisyys käy yhä harvinaisemmaksi. Odotettavissa on vain huonoja päiviä. Joten kun yleisinhimilliseen synkistelytaipumukseen lisätään kristillisnegatiivinen maailman menon murehtiminen, niin kovin paljon valoa ei taivaanrannalla näy. Etteivät vaan kristityt olisi salaa tyytyväisiä havaitessaan, että kirkko on pahasti jakaantunut, maailman johtajat valehtelevat päin naamaa, uudet sodanuhat väijyvät nurkan takana ja luonnonkatastrofit tuhoavat monien elämän. Näinhän Raamattu kertoo asioiden menevän.

Pidän tällaista asennevammaa haitallisena. Tullessamme yhteen muistamme muistuttaa toisillemme, kuinka huonosti asiat ovat ja aivan varmasti menevät vain huonompaan suuntaan. Voi olla, että olemme oikeassa. Voi myös olla, että olemme väärässä. Joka tapauksessa lietsomme kielteisyyttä, joka entisestään vähentää luottamusta parempaan tulevaisuuteen. Luther ajatteli viisisataa vuotta sitten, että maailma on niin paha, ettei se voi enää pahemmaksi tulla ja Jeesuksen täytyy siksi tulla pian takaisin. Me tiedämme, että seuraavina vuosisatoina tulivat suuret herätykset. Tällä hetkellä muuten kristillinen kirkko kasvaa nopeammin kuin koskaan historiansa aikana.

Lukemassani kolumnissa Aittokoski muistutti, että tulevaisuususko on ainoa oikea asenne. Mielestäni se on myös kristillinen.

 

Kategoria(t): Luokittelemattomat | 2 kommenttia