Aika on heitellä kiviä ja aika on ne kerätä

Tämä kuvaa minun uskonelämääni. En varsinaisesti ole tarkoituksella heitellyt ketään kivillä, mutta silti niin on saattanut tulla tehtyä. Nuorena usko oli mustavalkoista ja niin vilpitöntä, niin vilpitöntä. Mikään muu kuin Jeesus ei merkinnyt mitään. Koulunkäyntikin tuli laiminlyötyä ja urheileminen piti lopettaa. Mitä muita tyhmyyksiä tein, en muista. Käytiin evankelioimassa kaikki lähiseudun baarit ja tanssipaikat, koska niissä ne syntiset kävivät. Koulussa pidin aamuhartauksia ja sanoin, että jos ette lähde seuraamaan Jeesusta, joudutte kadotukseen. Olin oikeassa, näinhän asia on. Olinhan sentään itse päässyt Jeesus-tielle.

Tiesimme tarkalleen, kuka on oikeassa uskossa ja kuka ei. Kappalainen oli, mutta kirkkoherra ei, hän ei näet käynyt meidän seuroissamme. Haudankaivaja oli, mutta suntio ei, tämä kävi jossain körttiläisseuroissa. Meidän seuroissamme todistivat uskoontulleet. Arvostan noita vuosia, kaikkine varjoineen ja yksipuolisuuksineenkin. Niitä katuisin, jos sillä olisi enää mitään merkitystä. Mutta silloin luotiin perusta sille uskolle, jossa edelleen olen. Olen Jumalalle kiitollinen noista vuosista. Tulihan Raamattu rakkaaksi ja jonkinlaiset uskonelämän eväät ja rajapyykit selviksi. Jossain kulkevat oikean uskon reunat ja jotkut ovat niiden ulkopuolella. Ne rajat vain olivat aika pahasti väärässä kohdassa, mutta ei sitä silloin voinut ymmärtää.

Sitten tulivat vuodet raamattukoulussa (kiitos Jumalalle monista käänteentekevistä uusista eväistä), nuorisotyöntekijänä (miten innostavaa puhua nuorille Jeesuksesta!), teologisessa tiedekunnassa (harhaoppisia ryhdyttiin panemaan ruotuun), pappina ja raamatunopettajana ja hengellisenä johtajana parissa kristillisessä järjestössä ja vielä kuin ylimääräisenä bonuksena tilaisuus palvella lähetystä Afrikassa ja Aasiassa. Muutama kirja on tullut matkan varrella kirjoitettua. Nyt katselen tätä taaksepäin, vaikka en ole vielä heittänyt hanskoja naulaan. Edelleen kierrän opetustehtävissä, jos Jumala ja pandemia sallivat.

Mutta niistä kivistä. Oikeaoppisuuden rajat ovat urallani olleet tärkeitä ja aika tiukkaa linjaa on vedetty. En ole koskaan tuntenut itseäni erityisen tiukkapipoiseksi ja vielä kireämmälle vedetyt rajat ovat tuntuneet ahdistavilta. Mutta on niitä rajoja vedelty. On puolustettu oikeaa oppia, vaikka on samalla toki nuoruuden mustavalkoisuudesta jo kauan sitten irtauduttu. Körttiläiset ja muut toisista perinteistä tulevat on hyväksytty uskovaisiksi, ainakin ne niistä, jotka ihan oikeasti uskovat. Niin, ihan oikeasti, mitä se tarkoittaa. Että siis minun laillani oikeasti? Ei kai se sentään ihan niin voi olla.

Missä nyt olen? Mielelläni keräisin heittämiäni kiviä. Klassisen kristinuskon rajat kyllä tiedän ja että pelastusta ei ole Jeesuksen ulkopuolella. Mutta muita rajoja en haluaisi kovasti vetää. Näen väärät tulkinnat ja sokeat pisteet muitten kohdalla, entä itseni? Jos minun hengellisen viitekehykseni ulkopuolella on oikeaa elävää kristillisyyttä, niin siellä voi myös olla paljon oikeampaa oppia kuin minulle. Arvostan omaa perintöäni, mutta koetan avata silmiäni muille. Ehkä ne ovat oikeammassa kuin minä.

Uskon ydin on tullut entistä tärkeämmäksi. Ja erilaisuuden kunnioittaminen, jopa rakastaminen. Jeesuksen kanssa haluaisin olla hyvissä väleissä. Oman syntisyyteni tunnistaminen – aika pinnallista sekin – auttaa hyväksymään toiset syntiset. Jollain vippaa opissa ja toisella elämässä. Yritetäänkö Jeesuksen kanssa kuitenkin samaan taivaaseen?

Kategoria(t): Luokittelemattomat | Kommentoi

Meteoriitti ja asteroidi Jumalan aikataulussa

”Osaatko sinä solmia yhteen Seulasten tähdet tai avata Orionin siteet? Osaatko tuoda ajallaan esiin eläinradan tähdet… sinäkö tunnet taivaan säännöt, määräätkö sinä, miten ne vaikuttavat maan päällä?” (Job 38:31-33).

Maailmankaikkeus ja maapallo ovat Jumalan näyttämöitä. Yksikään tähti ei kierrä rataansa eikä planeetta liiku paikoiltaan, ilman että Jumala on pannut ne sinne pyörimään. Ei myöskään ainutkaan asteroidi liikahda taivaalla eikä meteoriitti putoa maahan hänen sallimattaan. Ovathan päämme hiuksetkin luetut. Maapallon kallistuskulma on ainoa oikea ja mahdollinen, jotta meillä olisi tällä sopivat elämän olosuhteet.

Olemme saaneet viime aikoina lukea tiedejulkaisuista kahdesta merkittävästä taivaankappaleesta, jonka törmäys on muuttanut maailmanhistoriaa. Lokakuussa 2021 julkaistiin (HS 13.10.2021) tieteellinen raportti meteoriitista, joka oli pudonnut Kuolleenmeren pohjoispäähän noin 1650 vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Putoamispaikalta tuhoutui yksi tuon seudun suurimmista ja vauraimmista kaupungeista. Sen nykyinen nimi on Tall al-Hammam.

Sodoma

Arkeologisissa kaivauksissa alueelta löytyi puolitoista metriä paksu kerrostuma hiiltä, tuhkaa ja sulanutta metallia. Saviruukkujen ulkopinnat olivat sulaneet lasiksi, mihin vaaditaan yli 2 000 asteen lämpötiloja. Niinpä pääteltiin, että avaruudesta oli syöksynyt kymmenien metrien kokoinen kappale, joka räjähti noin neljän kilometrin korkeudella Tall al-Hammamin yllä. Se vastaa parinkymmenen megatonnin ydinpommia ja yli tuhatta Hiroshiman atomipommia. Se sulattaa tiiliä ja muuttaa kivien mineraalirakennetta. Ilma kuumeni 2 000 asteeseen. Ihmisten vaatteet syttyivät palamaan ja pian koko kaupunki oli tulessa ja kaikki asukkaat kuolivat.

Kiinnostavaksi tämän tiedon tekee se, että kyseessä voi olla Raamatussa mainitun Sodoman tuho. Siitä Raamattu kertoo näin: ”Herra antoi sataa taivaasta tulta ja tulikiveä Sodoman ja Gomorran päälle. Hän tuhosi nämä kaupungit ja koko tasangon sekä kaupunkien kaikki asukkaat ja maan kasvitkin.” (1. Moos. 19:24-25).

Dinot

Viime vuoden lopulla (sekä HS 13.1.2022) julkaistiin toinen tiedemiesten kuvaus taivaalta pudonneesta kappaleesta. Tämä tapahtui vähän aikaisemmin, noin 66 miljoonaa vuotta sitten. Tiedemaailma oli pitkään pohtinut kysymystä, miksi dinosaurukset hävisivät maapallolta melko nopeasti noihin aikoihin. Nyttemmin tähän on saatu selvyys ja uudet tutkimukset antavat siitä varsin tarkkoja tietoja. Dinot olivat tallustelleet täällä jo 180 miljoonaa vuotta, mutta niiden tarina päättyi kuin seinään. Jo 1980-luvulla Nobel-palkitun fyysikon Luis Alvarezin ja hänen geologipoikansa Walter Alvarezin tutkimusryhmä ehdotti iridiumlöydön perusteella, että dinosaurukset oli tuhonnut suunnaton asteroidi tai komeetta.

Seuraavalla vuosikymmenellä löydettiin tuon asteroidin putoamispaikka. Se on 180 kilometriä leveä kraatteri, joka sijaitsee enimmäkseen merenpinnan alla Meksikossa, Jukatanin niemimaan edustalla. Nykyään tietokonesimulaatiolla saadaan kuvattua tuolloinen tapahtuma lähes minuuttiaikataulun tarkkuudella. Avaruuskivi iskeytyi merenpohjaan voimalla, joka vastasi yli miljardia Hiroshiman atomipommia. Räjähdys synnytti kilometrien korkuisia tsunamiaaltoja.

Tapahtuma aiheutti maailmanlaajuista tuhoa, koska avaruuskivi osui matalaan mereen, jonka pohjalla oli paksu kerros pehmeää kalkkikiveä. Kalkkikivi tuhoutui silmänräpäyksessä ja sekoittui kivenmurikan jäännösten kanssa suunnattomaksi pilveksi kaasuja, tuhkaa ja pölyä. Pilvi kohosi yläilmakehään ja levisi seuraavien päivien aikana koko planeetan päälle. Alkoi ydintalvi, joka sai maapallon ekosysteemit romahtamaan. Kaikki suuret eläimet kuolivat, eikä yksikään dinosaurus selvinnyt tästä katastrofista.

Tuon aikakauden maakerrostumista voi havaita kivikerrostumien välissä sormenpään paksuudelta harmaata savea. Savikerroksen alapuolella on runsaasti dinosaurusten, merimatelijoiden, ammoniittien ja muiden liitukauden eläinten fossiileja. Harmaalta alueelta tai juuri sen yläpuolelta niitä ei ole löydetty yhtäkään.

Jumalan aikataulu

Jos asteroidii olisi törmännyt Maahan pari sekuntia myöhemmin, se olisi osunut valtameren syviin osiin. Siellä planeetan vaippaa peitti vain ohut merellinen kuori, jonka tuottama irtonaisen aineksen pilvi olisi ollut paljon vaatimattomampi.

Niin, tiedämme, kenen käsi tämän maailman kulkua ja sen aikatauluja ohjailee. Abrahamin rukoillessa Sodoman puolesta Jumalan tuomio kohtasi syntistä kaupunkia. Dinojen kuolema puolestaan pelasti tulevan maailman noilta suurpedoilta ja synnytti nisäkkäiden valtakauden. Ja koska varpunenkaan ei putoa oksalta Taivaallisen Isän sallimatta, me hänen lapsensa saamme olla turvallisia tässä muuten epävarmassa maailmassa.

Kategoria(t): Luokittelemattomat | 2 kommenttia

Onnittelut Jeesukselle

Oli juuri sinun syntymäpäiväsi. Syntymäpäiväsankari ansaitsee onnittelut, sinä aivan erityisesti. Syntymääsi liittyy ihmeellinen piirre, jota tänä jouluna jäin miettimään. Luimme tutun tekstin uuden UT 2020 käännöksen mukaan. Paimenille ilmestyneet enkelit kertoivat maailman Pelastajan syntyneen. Mistä nämä tunnistaisivat hänet? Tästä: ”Tunnistatte lapsen siitä, että hän makaa kankaaseen kapaloituna heinien päällä kaukalossa.” Ai siis siitä? Niinhän kaikki vastasyntyneet vauvat makaavat. Heidät on kääritty kapaloihin ja laskettu johonkin pehmeään paikkaan nukkumaan. Ei eläinten syöttökaukalo ollut mikään poikkeuksellinen vauvan kehto. Voi olla, että kaikki vastasyntyneet pantiin johonkin sen tapaiseen.

Siis tunnistatte hänet siitä, ettei häntä mitenkään erityisesti voi tunnistaa. Tunnistatte hänet siitä, että hän on samanlainen kuin kaikki muut maailman vauvat ensimmäisinä elinpäivinään. Tunnistatte hänet samankaltaisuudesta, inhimillisyydestä, arkisuudesta, tavallisuudesta. Ehkä tuona yönä tuossa kaupungissa syntyi vain tuo yksi lapsi, mutta jos olisi syntynyt muita, nekin olisi voinut tunnistaa samoista piirteistä.

Valitsit siis, Jeesus, tällaisen tavan tulla ihmiseksi, tai siis Isäsi valitsi. Olisittehan voineet tehdä sen toisinkin. Olisit voinut tulla tänne enkeleiden kantamissa kultavaunuissa. Sen olisit totisesti ansainnut. Olisi Herodeskin nähnyt, kuka täällä oikein on kuningas. Fariseukset olisivat kalvenneet ja kirjanoppineet heti tajunneet, kuka nyt on syntynyt.

Mutta sinut tunnistettiin siitä, että sinua ei voinut mitenkään erityisesti tunnistaa. Sinä vain tulit pienenä tavallisena vauvana tavallisten olkien päälle eläinten arkiseen syöttökaukaloon. Ja äitisikin oli tavallinen nuori tyttö, joka ei tietenkään voinut käsittää, mitä tässä oikein oli tapahtunut. Paitsi että varmaan iloitsi vauvan syntymisestä, niin kuin kaikki äidit iloitsevat.

Niin, Jeesus, onnittelut syntymäpäivänäsi. Kiitos, että tulit yhdeksi meistä. Kiitos että tulit lähes tunnistamattomaksi. Maailma ei sinua vieläkään tunnista, luulee tavalliseksi ihmiseksi. Ei tiedä, että olet maailman Pelastaja. Vain ne tietävät, joille olet ilmoittanut itsesi. Kiitos että minullekin.

Kategoria(t): Luokittelemattomat | 2 kommenttia

Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä

”Uskon kristittynä, että Jumala on luonut tämän kaiken. Jos me tieteilijät objektiivisesti ja rehellisesti Jumalan luomaa järkeä käyttäen tutkimme luontoa, niin ihan mitä tahansa sieltä löytyykin, miten se voisi olla ristiriidassa sen Luojan kanssa? Se on ainoastaan ristiriidassa joidenkin lukkiutuneiden käsitystemme kanssa.” Näin Uusi Tie -lehti (26.8.2021) siteeraa tähtitieteilijä Petri Väisästä. Väisänen on Etelä-Afrikan tähtitieteellisen observatorion johtaja ja professori Kapkaupungin yliopistossa.

Samassa haastattelussa on muitakin sykähdyttäviä kohtia. ”Luomiskertomuksessa on olennaista se, että Jumala loi kaiken älykkäästi, järjestelmällisesti ja tiettyä tarkoitusta varten. Biologien, paleontologien, tähtitieteilijöiden ja kosmologien asia on selvittää, miten se yksityiskohtaisesti on tapahtunut.” Tämä vaikuttaa järkevältä. Raamattu ei ole luonnontieteen oppikirja, mutta se kertoo, kuka tämän kaiken teki. Meidän tehtävämme on koettaa selvittää, miten kaikki tapahtui. Ihmiselle on annettu majesteetillinen tehtävä: koettaa ymmärtää maailmankaikkeuden syntyä, mittasuhteita ja tapahtumien kulkua.

Kun Väisäseltä kysyttiin, eikö Jumalan sana ole luotettava, mutta tiede epävarmaa ja muuttuvaa, hän vastasi: ”Ajattelen niin, että Jumalan sana on luotettava, mutta se, miten me ymmärrämme sen eli teologia, se on yhtä inhimillistä kuin tieteen tekeminenkin. Eli luonto on ehdoton, tiede on tulkintaa. Samalla tavalla Jumalan sana on ehdoton, mutta teologia, eli miten Jumalan sana ymmärretään, se kehittyy ja siitä on erilaisia tulkintoja.” Tästä ei Väisäsen mukaan seuraa, että mihinkään tieteessä ei voi luottaa, sillä tieteellinen tieto on luotettavaa silloin, kun se on tehty oikein ja testattu moneen kertaan.

Ja vielä tällainen lainaus: ”Kännyköissämme oleva GPS-järjestelmä ei esimerkiksi antaisi tarkkoja tuloksia ilman Einsteinin suhteellisuusteoriaa. Koko tämä tekninen yhteiskuntamme perustuu fysiikalle ja fysiikan lakien ymmärtämiselle. Ne ovat täsmälleen niitä samoja periaatteita ja lakeja, joita tähtitieteessä käytetään esimerkiksi maailmankaikkeuden iän selville saamiseksi.”

En tunne Petri Väisästä, vaikka hänen vanhempiensa vaiheet Etiopian lähetteinä ovat hyvin tiedossani. Kirjoitin Petrille Etelä-Afrikkaan ja kiitin haastattelun tuomista virikkeistä. Huomasimme, että olimme kulkeneet samantapaisen tien, joka sittemmin johti hänet tähtitieteen pariin ja minut teologian ja arkeologian. Molemmille tutustuminen tieteen maailmaan avarsi näköalat Jumalan huikeaan luomistyöhön ja maailmanaikojen valtaviin mittasuhteisiin. Väisänen oli saanut rohkaisua näkemyksiinsä mm. kirjoista Raamatun maa ja Alussa Jumala loi… Luomisusko ja tieteellinen maailmankuva. Tämä puolestaan rohkaisi minua.

Tämän kolumnin otsikko on Psalmista 8. Toinen kaunis Jumalan luomistyötä kuvaava psalmi on Psalmi 19. Sen alkujakeet muistuttavat, kuinka taivaat julistavat Jumalan kunniaa, vaikka ”se ei ole puhetta, ei sanoja, ei ääntä, jonka voisi korvin kuulla. Kuitenkin se kaikuu kaikkialla.” Kutsumme tätä Jumalan yleiseksi ilmoitukseksi. Jakeesta 8 teksti muuttuu ja alkaa kuvata Jumalan erityistä ilmoitusta: ”Herra on antanut täydellisen lain, se virvoittaa mielen… Herran säädökset ovat lujat, ne ovat oikeita kaikki.” Jumalan yleinen ilmoitus (luonto) ja Jumalan erityinen ilmoitus (Raamattu) eivät voi olla ristiriidassa keskenään. Kun luemme molempia oikein, voimme ymmärtää jotain Jumalan suuruudesta ja hyvyydestä. Sanassa kohtaamme myös sen pääsanoman: Jeesuksen, Vapahtajamme.

Kategoria(t): Luokittelemattomat | 4 kommenttia

Ilmastonmuutos on kimurantti kysymys

Olin Markku Kulmalan kanssa kävelylenkillä. Keskusteltiin ilmastonmuutoksesta ja Raamatusta. Markkuhan on ilmastoalan guru sekä Suomessa että maailmalla. Hän sanoi, että hänellä on tähän asiaan ysinkertainen teologia: ”Meidät on asetettu viljelemään ja varjelemaan maata. Sen rikkominen on synti.” Aika yksinkertainen resepti ja raamatullinen. Kyseinen luomiskertomuksen sana sopii hyvin ympäristökysymyksissä ohjenuoraksi.

Kysyin Markulta, tekeekö hän syntiä noustessaan lentokoneeseen. Siihen ei tullut heti selvää vastausta. Ymmärsimme molemmat, että tällä tasolla kysymys on paljon monimutkaisempi. Lentäminen lisää hiilidioksidipäästöjä ja lentojen vähentäminen on hyödyllistä ilmaston kannalta. Toisaalta juuri lentoliikenne mahdollistaa suunnattoman paljon sellaisten tärkeiden asioiden hoitamista, jotka ilman sitä vaikeutuisivat huomattavasti. Sitä paitsi lentoliikenteen päästöt eivät suinkaan ole pahin saastuttava tekijä maailmassa. Laajasti ottaen, teknologia tuottaa haitallisia ilmastovaikutuksia, mutta samanaikaisesti parantaa kehitysmaiden oloja ennen näkemättömällä tavalla.

Kuljimme pienen kallion nyppäreen ohi. Markku sanoi, että tuosta paikasta kiistellään, saako siihen rakentaa lasten päiväkoti vai eikö saa. Kysyin, kummalla kannalla hän on. Hän sanoi, että kyllähän luontoa pitäisi säilyttää, vaikka onhan näitä tyhjiä kalliokumpareita täällä enemmänkin. Ja pitäähän lasten saada päiväkoti. Niinpä niin, ilmastoguru oli siis kahden vaiheilla, joten mekin saamme olla. Moni ilmastokysymys on sen verran monisäikeinen, että parantaminen yhdessä kohdassa voi aiheuttaa ongelmia toisessa.

Mitä tästä siis on ajateltava Raamatun valossa? Tuo viljelemis- ja varjelemiskäsky on ensimmäinen suuntaviitta. Sen jälkeen läpi Raamatun kulkee ajatus ihmisen vastuusta suhteessa Jumalan luomaan maailmaan. Kultainen sääntö ja käsky rakastaa lähimmäistä velvoittavat meitä ottamaan toiset huomioon.

Samalla Raamatussa on läpileikkaavana ajatuksena Jumalan kaikkivaltius. Mitään maailmassa ei tapahdu hänen tietämättään ja sallimattaan, ei siis pandemiakaan, eikä ilmastonmuutos. Eikö tähän jää ristiriita? Kyllä, mutta se on raamatullinen paradoksi. Jumala ylläpitää tätä maailmaa, mutta meidän on tehtävä kaikki, mitä meidän on käsketty tehdä. Tämä kaksoisnäköala sekä velvoittaa ja haastaa että antaa vahvan turvan. Elämämme on Jumalan käsissä silloinkin, kun maailman meno näyttää huonolta.

En ole ilmastodenialisti (muutoksen kieltäjä) enkä ilmastoaktivisti. En myöskään ole ahdistunut ilmastonmuutoksesta, sillä se ei hyödyttäisi mitään. Tähän minulla on Herrani lupa, sillä hän kehottaa katselemaan taivaan lintuja ja kedon kukkia ja olemaan murehtimatta. Koska niistä pidetään huolta, pidetään minustakin. Ja sitten pyrin tekemään kaiken, mitä omalla ymmärrykselläni voin huolehtiakseni ympäristöasioiden kohtuullisesta tilasta.

Kategoria(t): Luokittelemattomat | Kommentoi

Joskus elämä repsottaa

Olen taas lueskellut Vanhaa testamenttia. Kyllä se on ihmeellinen kirja. Enkä tässä tarkoita sen raakuuksia ja väkivaltaa, jotka sinänsä ovat ärsyttäviä. Miksi siellä on sellaista niin paljon, siihen minulla on kyllä aika hyvä vastaus: ”Katsele muutamana iltana television iltauutisia, ja kysy uudestaan.” Elämme tällaisessa maailmassa, olemme aina eläneet ja tulemme aina elämään. Raamattu ei tee maailmasta siloteltua ihannekuvaa, vaan kertoo asiat sellaisina, kuin ne ovat.

Mutta erästä toista asiaa olen jälleen ihmetellyt. Tai ei se ihan toinen ole, tarkoitan sen sankareiden mokauksia. Niitähän löytää joka sivulta. Nooalla ei mennyt ihan hyvin heti vedenpaisumuksen jälkeen, Abraham epäili Jumalan lupauksia ja otti lopulta ohjat omiin käsiinsä, Jaakob petti ja pakeni, ja Juuda, en kehtaa kertoa, mitä kaikkea hän teki. Ja kuka Jaakobin kahdestatoista pojasta jatkoi Jumalan valitsemaa pelastushistorian linjaa? Ei suinkaan esikoinen Ruuben eikä supersankari Joosef vaan juuri tuo huomaamaton sivuhenkilö Juuda, jonka elämästä kerrotaan inhottava sivuhyppy. Minulta loppuisi aika, jos kertoisin mitä kaikkea suuret sankarit kuten Gideon, Simson, Jefta tai Daavid tekivät. Heprealaiskirje sanoo, että ”uskon voimalla”, mutta minun tekee mieleni sanoa, että kaikista törkeistä töppäilyistään huolimatta, niin, he tekivät sitä mitä tekivät ja Jumala käytti ja siunasi heitä.

Antaako tämä meille luvan elää holtittomasti ja koettaa tehdä mahdollisimman paljon tyhmyyksiä? Jokainen uskonsa vakavasti ottava kristitty tietää, että ei. Jumalan sana ja omatuntomme muistuttavat meitä oikeasta tiestä ja antavat voimaa kulkea sitä. Jokainen uskonsa vakavasti ottava kristitty tietää myös, että täysin puhtain paperein emme päivistämme selviä. Joskus elämä saattaa repsottaa pahastikin. Pahat sanat, ajatukset ja teot riippuvat meissä kiinni kuten Paavalissa konsanaan, kun hän sanoi, että sitä hyvää, jota tahdon, en tee, ja sitä pahaa, mitä en tahdo, teen. Tämä ristiriita ihanteen ja todellisuuden välillä kuuluu kristityn luontaisetuihin. Sen ymmärtäminen on tärkeää, mutta siihen ei pidä liiaksi tuijottaa, etteivät rohkeus ja ilo katoa. Paavalin uskon painopiste ei ollut tuossa sisäisessä kivussa vaan iloisessa luottamuksessa Jeesukseen.

Nooa pelasti ihmissuvun tuholta ja Abrahamin jälkeläisistä oli tuleva siunaus koko maailmalle. Juudan suku säilytti tämän aarteen ja Daavidista tuli tärkein ennakkokuva Daavidin Pojalle. Me emme ole abrahameja emmekä daavideja, mutta meillä on oma tärkeä paikkamme Jumalan suunnitelmassa. Armahdettuina syntisinä.

Kategoria(t): Luokittelemattomat | Kommentoi

Silmiin katsomisesta

Tein koko hiihtokauden tieteellistä tutkimusta empiirisellä metodilla. Julkaisen tässä nyt tulokset ja voin luovuttaa ne ilmaiseksi vaikka Kirkon tutkimuskeskuksen tai Olympiakomitean käyttöön. Tulos on seuraava: yksin hiihtäminen on paljon sosiaalisempaa toimintaa kuin yksin juokseminen. Kerron, miten olen tähän päätynyt.

Sekä hiihtäessä että juostessa pyrin katsomaan vastaantulijaa silmiin, melkein jopa hymyilemään. Hiihtäessä katseeseeni usein vastataan ja joskus äärimmäisessä tapauksessa jopa hymyillään. Huomautan vielä, että en hiihdä kävelyvauhtia vaan sillai ihan reippaasti. Pitkän ylämäen lopussa saattaa mennä kävelyksi ja silloin tulee juteltua ohitettavien tai ohittajien kanssa ladun kunnosta, suksista tai säästä. Ihailtiin myös hiihtokauden pituutta. Joskus joku kysyi, onko minulla skinit. Huomasi varmaan, kuinka pitoa piisasi vielä mäessäkin. Suksimaan lähtiessä ja lenkiltä palatessa tuli aina toisten suksijoiden kanssa jotain puheltua, vaikka en minäkään ole maailman sosiaalisin ihminen. Mutta jotenkin me hiihtäjät olimme samaa porukkaa.

Samaa ei voi sanoa juoksijoista. Juostessa ei totisesti vastaantulijan katse ikinä kohtaa. Jokainen tuijottaa ilmeettömänä eteensä kuin olisi maailman ainoa ihminen tai kuuntelee jotain kuulokkeistaan, eikä kuule eikä näe mitään, puhumattakaan että loisi silmäyksen vastaan tulijaan. Kerran, pari vuotta sitten vastaan tullut lenkkeilijä hymyili, tummaihoinen. Muistan vielä paikankin. Tämä tutkimustulos toimii siis Suomen kamaralla. Ulkomailla tilanne on ihan erilainen, kuten seuraavassa kerron. Se perustuu puolestaan kansainvälisiin tutkimuksiini.

Olen myös maailmalla lenkkeillessäni tehnyt havaintoja vastaantulijoista. Kun juoksen Jerusalemin kadulla, tiedän, onko vastaantulija juutalainen vai arabi. Jos hän väistää, hän on arabi, jos minä väistän, hän oli juutalainen. Tansaniassa useimmat vastaantulijat ja tiellä kulkijat tervehtivät iloisesti ja kysyvät kuulumisia. Etiopiassa lapset ja nuoret lähtivät juoksemaan mukana. Botswanalaiset ovat lähes yhtä ilmeettömiä kuin suomalaiset. Nepalilaisetkaan eivät järin paljon oudosta juoksijasta piittaa, sillä Kathmandun kadulla juokseva vaikuttaa toiselta planeetalta tulleelta. Taiwanilla sen sijaan väistyttiin kauniisti ja hyvä ettei kumarrettu kohteliaasti. Thaimaassa sai hymyn melko varmasti.

Kerron vielä anekdootin Etiopiasta, Lalibelasta. Sain mukaani melkoisen seurueen nuoria juoksijoita. Yhteistä kieltä oli lähinnä etiopialaisten juoksijoiden nimet. Jossain vaiheessa kadun varrelta aikuiset huutelivat jotain. Kysyin englantia puhuvalta juoksukaveriltani, mitä ne huusivat. Arvelin, että kysyivät, olenko Lasse Viren. Mutta olivat kuulemma huutaneet, että noin vanha ukko ja vielä juoksee.

Hyvä on, koetan ymmärtää. Tällaisena korona-aikana on turvallisinta pitää etäisyyksiä ja jos joku ihmiseltä näyttävä olento tulee vastaan, kannattaa ottaa kaksi askelta poispäin, pidättää hengitystään ja kohdalla sulkea silmät. Mutta nyt puhun ajasta koronan jälkeen. Silloin voisi yrittää muuttaa tapoja. Ei ihan siihen saakka tarvitse mennä, kuin mitä tuntemani seinäjokelainen lenkkeilijäporukka, joka oli päättänyt ääneen tervehtiä jokaista vastaantulijaa hyvillä huomenilla. Se muuten tuntui niillä leveysasteilla ihan mukavalta. Helsingin seudulla siitä tehtäisiin valitus tunkeilusta ja pidettäisiin ihmisen yksityiselämän vaarantamisena. Mutta jos katsottaisiin silmiin ja melkein hymyiltäisiin, se olisi tosi radikaali parannus ja voisi hyvinkin kohentaa koronan kuihduttamaa mielenterveyttämme.

Kategoria(t): Luokittelemattomat | Yksi kommentti

Vuosi koronaa – missä Jumala?

Muistan, kuinka viime vuoden alussa hymähtelin mielessäni kiinalaisille, kun sulkivat koko kaupungin yhden viruksen vuoksi. Maaliskuussa hymy hyytyi: rajoitukset tulivat meillekin. Viimeisen saarnan isolle kirkkoväelle pidin Sotkamon kirkossa 15.3.2021. Seuravana päivä minut ja kaikki ikätoverini pantiin karanteeniin. Edes kaupassa ei saanut käydä.

Maailma muuttui vuosi sitten tavalla, jota se ei ole koskaan aiemmin nähnyt. Kyllä maailmassa pahempia ruttoepidemioita on ollut, mutta ei koskaan tällä tavalla koko maailma ole ollut samalla kertaa saman viruksen kourissa. Viime keväänä vetäydyimme koteihimme ja ajattelimme, että kohta palataan tavalliseen elämänmenoon. Eihän tällainen voi kuukausikaupalla jatkua. Kesä toikin hiukan helpotusta ja syksy herätti toiveita pandemian laantumisesta, vaikka tapaamisrajoitukset kuristivat jokaista.

Tämä talvi on ollut vaikea juuri pitkittyneen pandemiakurimuksen vuoksi. Tulee taisteluväsymystä, vaikka vieläkin pitäisi jaksaa. Onneksi rokotusten leviäminen alkaa varmuudella hillitsemään tartuntoja. Tunnelin päässä on valoa. Tarvitsemme vielä vähän aikaa turnauskestävyyttä.

Toisten ihmisten tapaaminen on yksi elämän perusehtoja. Kristityille yhteen tuleminen, laulaminen, rukous ja Jumalan sanan jakaminen ovat uskon peruspilareita. Yksin on vaikeampi uskoa kuin yhdessä muiden kanssa. Onneksi netin ja radion kautta voidaan sanaa kuunnella, mutta ei se korvaa seurakunnan kokoontumista.

Missä Jumala on tällaisina aikoina? Miksi Jumala sallii ihmiskunnalle näin kovia koettelemuksia? Miksi hän antaa ihmisten kuolla koronaan? Miksi hän antaa monien yksinäisten uupua, miksi monilta menevät tulot ja elämisen edellytykset? Miksi köyhät joutuvat enemmän kärsimään kuin rikkaat?

Kysymykseen Miksi sallit monien jäävän yksin? Jumala saattaisi vastata: ”Ajattelin kysyä sinulta juuri samaa.” Miksi sinä sallit? Minä siis voisin omalta osaltani lievittää jonkun kärsimystä. Voisin myös kääntää katseeni niihin, joita tämä kriisi kohtelee pahemmin kuin minua. Olisiko tämä yksi pandemian siunaus: Auttaessasi muita huomaat, että oma elämäsi tulee mielekkäämmäksi.

Maailma ei tietenkään ole Jumalalta hukassa. Vaikka emme voi antaa selitystä yksityisen ihmisen kärsimykseen ja sen kohdatessamme on vaiettava, niin voimme aavistella Jumalan sallimusta maailmamme suhteen. Läpi Raamatun ja historian Jumala on puhutellut ja kutsunut ihmisiä parannukseen koettelemusten kautta. Kyllä hän hyvyydelläänkin kutsuu, onneksi useimmiten niin. Mutta joskus ihminen pysähtyy vasta, kun on pakko, eikä aina silloinkaan.

Vastoinkäymisten tullessa kyse ei ole siitä, että Jumala rankaisee yksityistä ihmistä hänen synneistään. Tämän rangaistuksen Jeesus kärsi puolestamme. Pandemia on Jumalan puhuttelu ja kutsu. Ne eivät ole syntisempiä, joita kriisi koettelee pahimmin. Me kaikki olemme. Meitä kaikkia kutsutaan kääntymään Jeesuksen puoleen.

Koko maailma odottaa epidemian laantumista. Rokotukset ovat Jumalan lahja. Voimme uskoa, että se päivä ei ole kovin kaukana, kun jälleen pääsemme tapaamaan toisiamme ja kokoontumaan yhdessä myös Jumalan sanan ääreen.

Toivoa ei pidä menettää. Pienikin toivon säde kantaa. Mutta mihin toivo perustuu? Jumala sanoi pakkosiirtolaisille, jotka olivat kaiken menettäneet: ”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” (Jer. 29:11). Jumalaan uskovalla on toivo silloinkin, kun toiveet paremmasta ovat vielä sumuverhon takana. Olemme Jumalan käsissä ja silloin parhaassa mahdollisessa turvassa myös koettelemusten aikana. Tämä pandemiapakkosiirtolaisuus on pian päättymässä. Sen jälkeen täyttäkäämme kirkot ja seurakuntien kokoontumistilat ja alkakaamme rakentaa Jumalan rauniotunutta temppeliä uudestaan.

Kategoria(t): Luokittelemattomat | 2 kommenttia

Viidennen ja kuudennen päivän välinen yö

Milloin oli luomisen viidennen ja kuudennen päivän välinen yö? Luin juuri yhden hyvän selityksen: noin 66 miljoonaa vuotta sitten. Silloin nimittäin päättyi mesotsooinen maailmankausi eli elämän keskiaika, jonka lasketaan alkaneen 252 miljoonaa vuotta sitten. Mitä tuolloin 66 mvs sitten tapahtui? Silloin päättyi dinosaurusten valtakausi ja maailmassa oli suuria meripetojakin. Vedet vilisivät kaloja ja lintuja alkoi esiintyä.  Tämä sopii luomiskertomuksen viidenteen päivään, joka on kuvattu jakeessa 1. Moos. 1:21. Kuudentena päivänä alkoi nisäkkäiden aika, joka lopulta huipentui ihmiseen.

Kirjoitin tuohon dinojen aikakauden loppumiseen liittyvän kolumnin pari vuotta sitten. Päätin kirjoitukseni näin: ”Ai, miten tämä sopii Raamatun luomiskertomukseen? Siten että dinosaurukset luotiin viidennen päivän aamuna ja ne kuolivat saman päivän iltana. Meidät luotiin seuraavana päivänä.”  Tuo blogiteksti löytyy Seurakuntalaisesta ja nettisivultani https://eerojunkkaala.net/2019/04/03/dinosauruksia-jaljittamassa/

Nyt sain aiheen palata teemaan, kun Hannu Tiihonen otti sen mainiosti esille omassa blogissaan https://poimintoja-ht.blogspot.com/2021/02/tuli-ilta-ja-tuli-aamu.html Tiihonen kuvailee asiantuntijan ottein, mitä tiedetään dinojen ajasta ja millaisia jälkiä on sen loppumisesta. Tuolloin alkoi kenotsooinen maailmankausi eli elämän uusi aika, joka jatkuu edelleen. Tiihonen ei väitä, että Raamattu pyrkisi antamaan tieteellisen selityksen maailman varhaisvaiheista, mutta toteaa, että tällainen kiinnostava linkki voidaan löytää luomisen ja tieteen yhteyksistä.

Hannu Tiihosen blogi Poimintoja ja pohdintoja on erinomainen näkökulma siihen, miten kristitty voi avata luonnontieteen valtavia näköaloja. Eräässä tekstissään hän kuvailee mantereiden liikkumista ja fossiilien esiintymistä. Hän kertoo, että tämä havainto sai hänet vakuuttumaan siitä, että maailman pitkä ikä ja vuosimiljoonainen kehitys ovat faktoja. Niillä mantereilla jotka ovat muinoin olleet yhteydessä keskenään, on samanlaisia elämänmuotoja, jotka sitten ovat vähitellen kulkeneet eri suuntiin. Mannerten liikkumisnopeuskin tiedetään. Se on noin pari senttiä vuodessa, saman verran kuin ihmisen kynsi kasvaa.

Joillekin kristityille tuottaa päänvaivaa Raamatun ja luonnontieteen tulosten yhdistäminen. Eikä se ole mikään ihme, sillä nehän näyttävät yhteensovittamattomilta. Oikea näkökulma löytyy vasta sitten, kun ymmärrämme, että Raamattu ei pyri antamaan luonnontieteellisestä selitystä maailman synnystä ja varhaisvaiheista. Luomisen päivät vastaavat kyllä suunnilleen sitä järjestystä, minkä me tieteen pohjaltakin tiedämme. Mittakaava vain on erilainen.

Raamattu kertoo, kuka loi maailman ja miksi. Milloin se tapahtui ja miten, sen tutkimisen Jumala on jättänyt tiedemiesten tehtäväksi. Ja aivan huikea tutkimusala se onkin, sillä luomakunnan suunnaton monimuotoisuus ja valtavan pitkä historia kertovat Jumalan suuruudesta, samoin kuin avaruuden käsittämättömät mittasuhteet. Jokainen solu ja jokainen galaksi ovat Jumalan luomia. Kuten myös sinä ja minä.

Kategoria(t): Luokittelemattomat | 4 kommenttia

Peruutuksia, peruutuksia

Äsken peruutimme Tampereelle maaliskuuksi sovitun Raamattu alusta loppuun -tapahtuman. Koko ajan pyyhitään pois tapahtumia yksi toisensa jälkeen. Juuri siirrettiin Israelin-matka ensi vuodelle. Oma kalenterini ei ole ollut näin tyhjä vuosikymmeniin. Pelkkää kesälomaa kohta vuoden ajan. Ai, niin, nythän se muuttui hiihtolomaksi.

Pandemiavuosi on koetellut ihmisiä eri tavoin. Kaikkia se on koetellut. Aluksi tapaamisrajoitukset menivät hyvin, kun oli pakko mennä ja kun tiesi, että ne pian päättyvät. Mutta ne eivät päättyneetkään. Kesällä tosin helpotti oli hiukan helpompaa ja syksylläkin oli toiveikkaampia jaksoja. Nyt taas vaan hiihdellään. Nautin hiihtämisestä vuosien tauon jälkeen, mutta kyllä korona silti koettelee.

Työssä käyviä on epäilemättä alkanut rassata pelkkä etätyö. Eläkeläisille muutos on pienempi, joskin tapaamisrajoitukset kuristavat jokaista. On täysin epäluonnollista eristäytyä muista ja nököttää vain omassa huoneessaan. Taiteilijoilta menivät esiintymiset, tulot romahtivat ja koko identiteetti on vaarassa hukkua. He elävät siitä, että saavat panna luovuutensa peliin ja esiintyä yleisölle. Tietokoneen ruudun yleisöön ei saa kontaktia, eikä maskin takaa näe ilmeitä.

Jotain tuollaista minäkin koen nyt. Kalenterini on täyttynyt opetus- ja luentokutsuista vuosikymmenestä toiseen. Viime vuosina tahti ei ole paljonkaan hiljentynyt. Koen että kysymys on kutsumuksesta ja se on osa identiteettiäni. Nykyinen tilanne rassaa mieltä. Haluaisi olla siellä, missä seurakunta kokoontuu. Kuulijanakin, mutta erityisesti myös kateederin takana, Sanan palvelijana.

Jokaisella on omanlaisensa koronatie. Uusia innovaatiota on syntynyt, eikä elämä palaa aivan samaksi kuin ennen. Sitä toivoisi, että kuitenkin vielä mahdollisimman samaksi kokoontumisten ja tapaamisten suhteen. Seurakuntaelämä on saanut piristysruiskeita etämessuista mutta menettänyt valtavasti tapaamisten puutteessa. Me kaikki olemme menettäneet.

Kristilliseen uskoon kuuluu aivan olennaisena osana yhteen tuleminen. Se on kirjattu uskontunnustukseenkin: uskomme pyhien yhteyden. Se on toki uskon asia silloinkin, kun yhtään pyhää ei ole näköpiirissä. Mutta kyllä pitäisi voida nähdä, jutella, vaihtaa kuulumisia, rukoilla ja istua yhdessä kirkossa.

Toistaiseksi on vain sinniteltävä ja uskottava parempaan huomiseen. Pidämme etäisyydet ja maskit niin kauan kuin on tarpeen. Otamme rokotuksen heti, kun vuoromme tulee. Ja luotamme, että tässäkin tilanteessa elämämme on Jumalan käsissä, eikä maailman meno häneltä ole hukassa. Eräänä päivänä vielä muistelemme tätä outoa aikaa sukupolvikokemuksena kuin isät aikanaan sotaa. Ja iloitsemme jokaisesta tapaamisesta ja kättelemme ja halaamme toisiamme.

Eero Junkkaala

P.S. Oikeastaan minun piti tässä vain ilmoittaa, että RAL-Tampere 26.-28.3.2021 on peruttu. Merkitkää kalentereihinne seuraavat RAL-viikonloput: Lahdessa Keski-Lahden kirkossa 15.-17.10.2021, Jyväskylässä tapahtumakeskus Helmessä 18.-20.3.2022 ja Tampereella Pispalan kirkossa 28.-30.10.2022. RAL-Tampereen korvikkeena pidän etäluentoja YouTuben kautta Hämeenkyrön seurakunnassa 20.3. ja Tampereen Harjun seurakunnassa 27.3. Näistä löytää tietoja osoitteesta http://www.raamatunopetusakatemia.fi/tapahtuma

Kategoria(t): Luokittelemattomat | Kommentoi