on kolumneja, joita olen kirjoittanut mm. Seurakuntalaisen blogiini. Laitan linkin myös facebook-sivulleni ja siellä niistä on aina jonkin verran keskustelua. Siksi en juurikaan tässä lähde näistä keskustelemaan.
Tietoja raamattuopetustapahtumista löytyy otsikon Kotimaan matkaohjelma alta.
Keskustelu papin viran sukupuolesta on noussut uudelleen pinnalle joidenkin vanhaa virkanäkemystä puoltavien artikkeleiden johdosta (mm. Uusi Tie 8/2026). Esitän tässä siihen yhden puheenvuoron keskustelun tasapainottamiseksi.
Vanhan virkakannan edustajat perustelevat papinviran kuulumisen vain miehille aika monimutkaisen logiikan kautta. Argumentteina käytetään luomisjärjestystä, jossa Adam luotiin ensiksi ja Eeva lankesi ensin syntiin. Toinen argumentti on ns. kefale-struktuuri, jossa perheen pää -analogiasta johdetaan seurakunnan paimenen tehtävä. Kolmanneksi käytetään Paavalin kirjeissä mainittuja naisten puhumiskieltoja. Neljänneksi Jeesuksen tekemä valinta miespuolisista apostoleista nähdään edelleen meitä sitovana ja päätellään, että apostolin virka jatkuu pappisvirkana.
Perusteluketju on aika hyvä ja näyttää aukottomalta sen omista premisseistä käsin. Kuitenkin sen jokainen kohta on myös kiistanalainen. Yhdessäkään ei ole ilman muuta selvää, että siitä tulisi tehdä johtopäätös luterilaisen kirkon pappisviran haltijan sukupuolesta.
Luominen mieheksi ja naiseksi kertoo tasa-arvosta. Eevan lankeemus ei ole pahempi kuin Adamin, vaikka Paavali yhdessä kohdassa näyttäisi siihen viittaavan. Toisessa kohdassa hän korostaa Adamin lankeemusta (Room. 5:12). Molemmat olivat syyllisiä. Luomisjärjestys uuden liiton pappeuden argumenttina on hankala, koska Jeesuksen ylösnousemus muutti paljon muutakin, jopa sapatin päivän paikan, joka VT:n mukaan olisi ikuinen.
Opetus miehestä perheen päänä on tänä tasa-arvon aikana vaikea, muinaisessa patriarkaalisessa kulttuurissa itsestään selvä. Voimme kuitenkin hyväksyä Paavalin opetuksen ja päätellä sen tarkoittavan, että miehen tulisi ottaa viime käden vastuu perheen hyvinvoinnista. Seuraako tästä, että nainen ei voisi olla pappina, on ihan eri asia.
Jeesus valitsi apostoleiksi vain miehiä. Seuraako tästä ilman muuta, että papin pitää aina olla mies, on mahdollinen mutta samalla täysin epävarma johtopäätös. Tuona aikana ei olisi voinut kuvitella, että lähetettäessä opetuslapsia kahdestaan, nämä olisivat olleet kaksi naista tai yhtä vähän mies ja nainen. Sitä paitsi ehtoollisenkin Jeesus jakoi vain miehille. Miksei tästä tehdä vastaavan kaltaista johtopäätöstä?
On lisäksi merkillepantavaa, että Jeesus valitsi maailmanhistorian merkittävimpiin evankeliumin julistamisen tehtäviin naisia, ylösnousemuksen ensimmäisiksi todistajiksi. Myös samarialainen nainen lähetettiin oman paikkakuntansa julistajaksi ja ”apostoliksi”. Eikö tässä näy jo uuden ajan airut?
Jos tarvitaan Vanhan testamentin puolto naisen toimimisesta tällaisessa tehtävässä, luettakoon Ps. 68:12: ”Herra on sanonut sanansa, suurin joukoin naiset tuovat ilosanoman.”
Naisten toimimista opetus- ja pappisvirassa voisivat tukea Paavalin sana naisten profetoimisesta (1. Kor. 11:5 ja 14:31) sekä se, että Roomalaiskirjeen vei ja luki paikan päällä Foibe (Room. 16:1). Lisäksi Room. 16 listalla on merkittäviä naisia ja mahdollisesti yksi heistä, Junia, oli apostoli (Room. 16:7).
Siellä missä naisten pappeus torjutaan, sallitaan kuitenkin tavallisesti naisten opetustehtävä seurakunnassa. Tämä on selvästi ristiriidassa Paavalin ohjeen kanssa (”Minä en salli, että nainen opettaa”, 1. Tim. 2:12). Tästä syystä Paavalin sanaan liitetään keinotekoinen lisäys ja sanotaan, että se tarkoittaa naisen päävastuullista opettamista eli paimenena olemista. Tästä teksti ei kuitenkaan puhu mitään. Sitä paitsi kyseisessä kohdassa nainen, gynee, on yksikössä ja tarkoittaa naimisissa olevaa naista eli vaimoa. Edellisessä jakeessa sana on monikossa ja tarkoittaa naisia yleensä. Paavali siis korostaa, että vaimon ei tule seurakunnassa ojentaa miestään. Tämä on paras tehdä kotona.
Vanhan virkakannan edustajat vetoavat mielellään kirkon pitkään traditioon, ja tällöin tarkoitetaan katolista kirkkoa. Tämä onkin melko hyvä perustelu. Siihen voisi kuitenkin heittää vastakysymyksen: miksi ette ota myös pappien selibaattia käyttöön? Sekin on kirkon hyvin pitkä perinne.
Eräänlainen ad hominem -tyyppinen argumentti on sanoa, että naispapit ovat keskimäärin liberaalimpia kuin miespapit. Painava vasta-argumentti tähän on, että toisaalta hyvin monet naispuoliset papit ottavat Jumalan sanan vakavammin kuin suuri osa miespuolisista kollegoista. Muutamien herätysliikkeiden ylläpitämä naispappien torjunta leikkaa heidän toiminnastaan pois suuren resurssin syvästi hengellisesti orientoituneita naispuolisia työntekijöitä.
Sallittaneen vielä yksi kysymys epäjohdonmukaisuudesta, joka koskee kotoista tilannettamme. Naispappeutta vastustavat järjestöt ovat viime vuosina ottaneet vastuullisiin johtotehtäviin naisia sekä pääsihteeriksi että hallituksen puheenjohtajaksi. Nainen ei siis saisi johtaa seurakuntaa mutta saa johtaa naispappeutta vastustavaa järjestöä tai pappeja kouluttavaa laitosta.
Koska viime aikoina on nostettu esiin naisten pappeutta vastustavia argumentteja, koen tarpeelliseksi ottaa näitä toista puolta valottavia näkökohtia esille. En haasta riitaa, vaan tarkoitus on ainoastaan sanoa, että ei pitäisi omistaa termiä ”raamatullinen kristillisyys” vain sille näkemyksellä, joka torjuu naispappeuden.
Tieteellisen raamatuntutkimuksen eli eksegetiikan kentältä on viime aikoina putkahtanut yhtenään uusia kirjoja. Yhteistä niille on perinteisten käsitysten horjuttaminen ja suuri menekki. Ihmisiä siis kiinnostaa, miten tiede yrittää horjuttaa kirkon perustana olevaa raamattunäkemystä.
Uusi tulokas tässä sarjassa on Paavo Huotarin ja Kirsi Valkaman kirja Kuningas Daavidin pitkä varjo – Raamatun tarinat vallan välineenä Israel-Palestiinassa (Otava 2026). Kirjan mainostekstissä sanotaan, että vaikka Daavid ei ehkä ollut historiallinen henkilö, kertomukset hänestä ovat jääneet elämään.
Lukijalle-osaston ensimmäisellä sivulla todetaan ykskantaan, että Vanhan testamentin ”kertomukset ovat epähistoriallisia”. Eipä kolmetuhatta vuotta sitten todellakaan kirjoitettu historiaa samalla tavalla kuin nyt, mutta tuo lause ja myöhempi teksti antavat vaikutelman, että juuri mitään kerrottujen kaltaisia tapahtumia ei ole koskaan tapahtunutkaan.
Kirjassa käydään läpi Vanhan testamentin tekstiä pääasiassa Samuelin kirjojen pohjalta yhden eksegeettisen koulukunnan silmälaseilla luettuna. Monet asiat ovat tavanomaisia tutkimuksen tuottamia faktoja, kuten esim. se, että Septuagintan eli varhaisen kreikankielisen käännöksen teksti poikkeaa tässä kohden aika paljon hepreankielisistä tekstiversioista. Niitäkin on luonnollisesti useita, joten voidaan päätyä jopa sanomaan, että mitään yksiselitteistä alkutekstiä ei olekaan. Tämä lause voi kuulostaa hämmentävältä, mutta juuri Samuelin kirjojen kohdalla tällaista hajontaa on. Silti Raamatun lukija voi täysin luottaa suomalaisen käännöksen perustuvan riittävän alkuperäiseen tekstiin, koska taustalla on melko suuri konsensus siitä, mikä lähtötekstiksi tulisi valita. Eikä erilaisten käsikirjoitusten olemassaolo muuta Vanhan testamentin pääsanomaa mihinkään suuntaan.
Israelilaisten maahantulosta Joosuan aikana todetaan lakonisesti: ”Joosuan kirjan kuvaama valloitussota ei ole historiallinen tapahtuma.” Reilumpaa olisi sanoa, että jotkut tutkijat kiistävät sen historiallisuuden ja monet ovat historiallisuuden kannalla, vaikka tapahtumasarja on tietenkin ollut monivivahteisempi kuin Vanhan testamentin pikakelauskuvasta näyttää. Tässä kohden olisivat voineet vaikka vilkaista väitöskirjaani, joka liittyy juuri tähän kysymykseen.
Huotarin ja Valkaman kirjan ongelma on sen pyrkimys heittää varjo koko Vanhan testamentin historiallisuuden ylle. Se tekee tämän vetämällä ensin pohjan pois historialliselta luotettavuudelta ja sanomalla sitten, että ”Saulin kaltainen kuningas olisi voinut johtaa jonkinlaista aluetta Samarian vuoriston eteläosissa joskus 900-luvun eaa. aikana”. Jaaha, ei siis Saul, mutta joku hänen kaltaisensa, ehkä jopa saman niminen. Seuraavasta hallitsijasta sanotaan, että ”kuningas Daavid on tuntemassamme muodossa kirjallinen hahmo. Jos hänellä oli historiallinen esikuva, emme tiedä tarkasti, milloin tämä esikuva eli”. Niin, saattoipa siis olla ja hallita tai sitten ei.
Tämä tendenssi näyttäytyy esim. pohdittaessa vuonna 1993 löydettyä piirtokirjoitusta, jossa mainitaan ”Daavidin huone”. Aika monta sivua käytetään selostukseen, kuinka teksti voi tarkoittaa muutakin kuin kyseisen kuninkaan nimeä ja sitten kerrotaan, että sitä on pidetty myös väärennöksenä. Lopulta päädytään siihen, että ”kohu löydön ympärillä on vuosien myötä laantunut, eikä sen alkuperääkään ole enää juuri kyseenalaistettu.” Siis tuon vahvimman Daavidin olemassaoloa puoltavan evidenssin päälle heitettiin kuitenkin pieni sumuverho. Olisi sen voinut ottaa kovaksi faktaksi historiallisuuden puolestakin.
Samankaltainen sävy on tekstissä Sisakin sotaretkestä noin vuodelta 925. Tuo Karnakin temppelistä löydetty reliefi on kirjoittajienkin mukaan selvä näyttö siitä, että Egyptin kronologia ja Vanhan testamentin maininta samasta sodasta pitävät yhtä. Raamattu siis kertoo tapahtuneita tosiasioita! Kuitenkin kirjoittajat huomauttavat, että ”osa tutkijoista ei kannata tätä ilmeiseltä kuulostavaa ehdotusta” ja ”monet egyptologit eivät ole valmiita hyväksymään sitä”. Siis tosiasiassa useimmat hyväksyvät ja kannattavat, mutta joka ikisessä teoriassa on tietenkin myös niitä, jotka haluavat esittää jonkun vaihtoehdon.
Kirjoittajat kertovat lyhyesti Khirbet Qeiyafan rauniokummusta, jota on viime vuosina pidetty yhtenä vahvimmista Daavidin valtakuntaa puoltavista löydöistä. Tähänkin luodaan epäilys sen sopivuudesta Daavidin valtakunnan kaupungiksi. Se sopii kirjoittajien mielestä kyllä kiusallisen hyvin Daavid-Goljat -kertomuksen maisemaan, mutta ”todennäköisempää on kuitenkin, että se liittyy myöhäisempään, Juudan kuningaskunnan aikaan.”
Khirbet Qeiyafan arkeologisen projektin johtaja Yosef Garfinkel on kirjoittanut kaivausten päätyttyä kirjan In the Footsteps of King David – Revelations from an Ancient Biblical City. Siinä tuo Jerusalemin Heprealaisen yliopiston taannoinen arkeologian laitoksen johtaja perustelee, miksi kaupunki sopii erinomaisesti juuri Daavidin aikaan.
Jerusalemin roolista voisin kirjoittaa paljonkin. Kirjan kirjoittajat tunnistavat suuren kivisen tukimuurin (stepped stone structure) ja myöntävät, että se voi liittyä 900-luvulle, kuten se yleensä on ajoitettukin. Silti he eivät saa Daavidia mitenkään sijoitettua sinne. Heitä häiritsevät Eilat Mazarin tendenssimäiset kaivaustulkinnat. Jerusalem on kiistatta visainen tutkittava selkeiden asutuskerrostumien puuttumisen vuoksi. Viime aikoina siellä on tehty uusia radiohiiliajoituksia, joita ei ole vielä julkaistu, ja ainakin osa niistä sijoittuu Daavidin aikaan.
Koska kirjoittajien mukaan Vanhan testamentin Daavid-kertomukset jäävät suurelta osin myöhempien kirjoittajien sepitelmiksi, myös Jeesuksen rooli Daavidin jälkeläisenä liukenee pois. Joulukertomukset nähdään kirjallisina toisintoina Daavid-kertomuksista. Kirjoittajat toteavat, että ”on vaikea arvioida, mitä Jeesuksen aivan ensimmäiset seuraajat hänestä ajattelivat, saati mitä historiallinen Jeesus itse ajatteli itsestään.” Evankeliumikirjoista tämän voisi kyllä aivan hyvin tarkistaa. Mutta niiden merkitykselle kirjoittajat eivät vaikuta laittavan painoarvoa, vaan he tyytyvät toteamaan: ”Todennäköisesti roomalaiset teloittivat Jeesuksen Jerusalemissa pääsiäisaikaan.”
Aloitin ihmettelemällä, miksi Isä meidän -rukouksessa on Jumalan valtakunta kahteen kertaan. Ensin ikään kuin pyydetään tai julistetaan ”Tulkoon sinun valtakuntasi” ja lopuksi ylistetään ”sinun on valtakunta, voima ja kunnia”.
Miksi valtakunta on tässä kaksi kertaa? Se täytyy olla tärkeää. Sen tulemisen rukoileminen on herätyksen rukoilemista. Siinä me myös tunnustamme, että Jeesus on tämän valtakunnan kuningas ja minun Herrani ja Vapahtajani.
Kun siis rukoilen Tulkoon sinun valtakuntasi, pyydän, että Jumala antaisi herätyksen ajan ja aloittaisi sen minusta. Pyydän, että minun lähipiirissäni syntyisi uskoa Jeesukseen ja minun seurakunnassani ja minun kirkossani ja että koko maailma saisi kuulla sen. Samalla kun sitä rukoilen, Jeesus kysyy minulta, miten olen aikonut toteuttaa sen.
Ai, minäkö? Eikö se tule ilman minuakin. Kyllä ja ei. Toisaalta kaikki riippuu minusta, toisaalta mikään ei riipu. Valtakunta on siemenen kaltainen, jonka mies kylvi maahan ja meni sitten itse nukkumaan. Siemen kasvoi itsestään (kreikaksi automatee) hänen nukkuessaan, eikä hän itse tiennyt, miten (Mark. 4:26-28). Valtakunnan kasvu on minusta riippumatonta. Joskus tuntuu, että voin lähinnä estää tai hidastaa sitä omalla taitamattomuudellani, velttoudellani tai verukkeillani. Se kasvaa minun toimistani riippumatta.
Taisin saada tästä ensimmäisen opetuksen ollessani pari kesää nuorisotyöharjoittelijana Pälkäneen seurakunnassa. Siellä syntyi nuorisoherätystä, mutta kaikki tulivat uskoon niinä välitalvina, kun en ollut siellä.
Toinen kokemus tulee mieleeni. Opiskeluaikana pidimme herätyskokouksia Helsingin rautatientorilla joka sunnuntai-ilta. Kun joku kysyi sen hedelmistä, niin muistan sanoneeni, että yksi taisi tulla uskoon, mutta hänkin luopui aika pian.
Mutta kun rukoilen valtakunnan tuloa, Jeesus kysyy, mitä aion sen eteen tehdä. Kylväminen on minun vastuullani. Jos kukaan ei laita siemeniä maahan, mitään ei kasva. Sanaa on pidettävä esillä tavalla tai toisella. Sitä on levitettävä todistamalla ja opettamalla, siitä on kirjoitettava ja kristillisiä julkaisuja levitettävä. Sitä on kuulutettava radiokanavilla ja netissä. Ja sitä on pyrittävä elämään todeksi arkielämässä.
Tulkoon sinun valtakuntasi on myös sen julistamista, että Jumalan valtakunta on kaikkia maailman mahteja suurempi. Vaikka tässä maailmassa kaikki muut mahdit jylläävät ja näyttävät tallaavan tuon valtakunnan jalkoihinsa, lopullinen voitto on tällä valtakunnalla. Kuten Danielin näkemässä kuvapatsaassa tulee kivi, joka viimein murskaa kaikki ihmisten pystyttämät valtakunnat (Dan. 2), niin lopullista sanaa Jumala ei anna tämän maailmaan valtiaille tai ruhtinaille. Raamatussa tätä julistaa kirkkaimmin Ilmestyskirja.
Toistaiseksi tämä Jumalan voitto on uskon, ei näkemisen asia. Siitä saadaan aavistus Jumalan seurakunnan kokoontuessa yhteen laulamaan, rukoilemaan ja julistamaan Jumalan sanaa. Sen salaisuuksia avautuu avoimen Raamatun äärellä. Rukouksessa pääsemme liikkumaan tuon valtakunnan sisemmissä saleissa. Jeesuksen nimen voima tulee todelliseksi karkottaessaan pahan hyökkäyksiä.
Isä meidän -rukous loppuu ylistykseen. Jos mietit, mitä ylistys on, rukoile tuota rukousta. Ylistyksellä on asioita muuttava voima. Kerran se katkoi vankilan kahleet (Ap.t. 16:25, 26) ja se voi avata kosketuksen tuonpuoleiseen todellisuuteen sinunkin elämässäsi.
Pohdin edellisessä osassa, mikä on Jumalan valtakunta Vanhan testamentin taustaa vasten. Siellä se on ennalta ilmoitettu Daavidin suvusta tulevan kuninkaan valtakunta. Sen kuninkaana on Ihmisen Poika.
Mutta Jeesus ei kovin kuninkaalliselta näyttänyt eläessään ja vielä vähemmän kuollessaan. Ylösnousemus ja taivaaseen astuminen muuttivat asetelman toisenlaiseksi.
Jeesuksen opetuksen keskeinen teema oli juuri Jumalan valtakunta. Mitä hän sillä oikein tarkoitti? Vaikka hän ilmoitti ohjelmajulistuksessaan, että hänessä se on tullut maailmaan, hän käytti siitä toisaalta lukuisia erilaisia vertauskuvia.
Jumalan valtakunta on kuin pienen pieni siemen, josta kasvaa suuri puu. Se on kuin taikinajuuri, joka hapattaa koko taikinan. Se on verkko, joka kokoaa kaikenlaisia kaloja. Se on äärettömän arvokas aarre ja maailman kallein helmi.
Jumalan valtakuntaa tulee etsiä enemmän kuin mitään muuta ja sen löytäjälle annetaan kaikki muukin. Jos luovut jostakin valtakunnan tähden, saat satakertaisesti takaisin.
Valtakunnan rajat ulottuvat maan äärestä toiseen. Jotkut ovat sisällä valtakunnassa ja toisia sinne pyrkiviä Kuningas ei ole koskaan tuntenut. Joku on lähellä valtakuntaa mutta ei ihan sisällä. Ulkopuolelle jääminen voi olla kohtalokasta.
Missä tuollainen valtakunta sitten on? Ei voida sanoa, että se on täällä tai tuolla (Luuk. 17:21), mutta jossain se kuitenkin on. Onko se näkyvä vai näkymätön? Ainakin näkymätön, sillä emme omin silmin voi havaita mitään erityistä kuninkaallista joukkoa tässä maailmassa. Jeesukseen uskovat näyttävät ihan tavallisilta ihmisiltä. Toisaalta se on nimenomaan näkyvä: se on siellä, missä Jumalan kansa kokoontuu.
Kun kirkko on tyhjä, siellä ei ole Jumalan valtakuntaa. Kun se täyttyy ihmisistä, juuri siellä tuo valtakunta on. Se on se, minkä lausumme uskontunnustuksessamme kahteen kertaan: ”Minä uskon pyhän, yhteisen seurakunnan ja pyhäin yhteyden”.
Siinä näkyvässä Jumalan valtakunnassa kasvaa kuitenkin vehnä ja rikkavilja toisiinsa sekoittuneena, eikä meille ole annettu mahdollisuutta eikä lupaa erotella näitä toisistaan. Jumala tekee sen aikanaan, kun tulee sadonkorjuun hetki.
Tämä valtakunta, pyhä yhteinen seurakunta, uskotaan, vaikka sitä ei nähtäisi. Se pukeutuu tässä maailmassa halpaan muotoon. Sen asukkaat ovat duunareita, opiskelijoita, virkamiehiä, perheenäitejä, työttömiä ja kaikista yhteiskuntaluokista sekalaista väkeä. Yhteisenä nimittäjänä usko Jeesukseen. Se koostuu eri kirkkokunnista ja seurakunnista. Se ilmaisee uskoaan eri tavoin ja kiistelee keskenään oikeasta opista. Yksi yhteinen piirre sillä on: kaikki ovat menossa samaan taivaaseen uskoessaan Jeesukseen syntien sovittajana.
Olen viime aikoina lukenut paljon Isä meidän -rukousta. Ryhdyin miettimään, miksi siinä mainitaan kaksi kertaa Jumalan valtakunta. Sen täytyy olla tärkeä asia. Mutta mikä ihmeen valtakunta se on ja milloin se tulee, jos on tullakseen?
Tarkastelen tätä asiaa tässä blogissani kolmen kirjoituksen verran. Ensimmäisessä lähden liikkeelle Vanhasta testamentista, toisessa liikutaan erityisesti Uuden testamentin maailmassa ja kolmannessa pohdin, milloin se tulee vai onko se jo tullut.
Jeesuksen opetuksen keskiössä oli epäilemättä juuri sanoma Jumalan valtakunnasta. Matteus käyttää useimmiten termiä taivasten valtakunta, mutta se on sama aisa.
Tuo valtakunta, kreikaksi basileia, esiintyy Uudessa testamentissa 162 kertaa, useimmiten evankeliumeissa, 121 kertaa, ja näistä useimmin Matteuksella 54 kertaa. Sama sana tarkoittaa myös kuningaskuntaa.
Jeesuksen ohjelmajulistus meni näin: ”Aika on täyttynyt, Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Kääntykää ja uskokaa evankeliumi.” (Mark. 1:15).
Vanhassa testamentissa termi ”Jumalan valtakunta” (malku/malkut) esiintyy lähinnä Danielin kirjassa ja sen lisäksi psalmissa 145.
Onko Jeesus ottanut termin sieltä? Danielin kirjan 7. luku näyttäisi viittaavan siihen, että juuri näin on tapahtunut. Siinä nimittäin esiintyy Jeesuksen tavallisin itsestään käyttämä nimitys ”Ihmisen Poika” (Dan. 7:13, nykyisessä käännöksessä vain ”ihminen”, mutta onneksi alaviite kertoo oikean käännöksen, kuten edellinen kirkkoraamattukin). Juuri tämä Ihmisen Poika on se, jolle annetaan ”valta, kunnia ja kuninkuus (malku, kr. basileia)” ja ”se valtakunta on ikuinen valtakunta”.
Vanhan testamentin valossa on selvää, kuka on tuo valtakunnan kuningas. Hän on se, joka Daavidin jälkeläisenä tulisi hallitsemaan ikuisesti (2. Sam. 7:16). Tätä Daavidista polveutuvaa kuningasta odotettiin koko Juudan valtakunnan ajan ja parhaimpina kandidaatteina olivat kuninkaat Hiskia ja Joosia.
Mutta heidän valtakuntansa ei pysynyt ikuisesti. Daavidin dynastia sortui Babylonian aiheuttamaan tuhoon vuonna 586 eKr. Lupaus daavidilaisesta kuninkaasta jäi kuitenkin elämään vielä pakkosiirtolaisuudessakin (esim. Hes. 34:23, 24 ja Dan. 7) ja edelleen sen jälkeen (esim. Sak. 12:10 ja 13:1).
Tämän messiaanisen kuninkaan odotuksesta kertovat myöhemmin Simeonin ja Hannan rukoukset (Luuk. 2:25-38). Sen täyttymystä julistavat puolestaan Betlehemin kedon enkelit: ”Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.” (Luuk. 2:11). Niinpä Jeesus lopulta huudettiin näiden profetioiden täyttäjäksi, kun hän vähän ennen kuolemaansa täytti aasilla ratsastavan Messiaan profetian ja kansa siteerasi messiaanista psalmia: ”Hoosianna! Daavidin Poika! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!” (Ps. 118 ja Sak. 9).
Tätä taustaa vasten Jeesus alkoi opettaa Jumalan valtakunnasta. Hän ei suoranaisesti sanonut olevansa tuo kuningas, eikä hänen ilmiasunsa eikä toimintansa näyttänyt kovin kuninkaalliselta. Hän kuitenkin väitti tuoneensa tuon kuningaskunnan maailmaan. Hän myös aivan ilmeisesti sijoitti itseensä messiaanisia piirteitä.
Jeesuksen kuninkuus tuli ilmi vasta ylösnousemuksessa ja taivaaseenastumisessa (Apt. 2:29-26). Hän on siis nyt kuningas istuessaan Isän oikealla puolella. Kaikki on pantu hänen valtansa alle, mutta ”emme vielä voi havaita, että kaikki olisi hänen vallassaan” (Hepr. 2:8). Eräänä päivän kaikkien silmät saavat nähdä hänet, ja silloin hän on ”kuninkaiden Kuningas ja herrojen Herra” (Ilm. 19:16).
Lähdin kysymään, mikä on Jumalan valtakunta. Vanhan testamentin valossa se on Jeesus ja hänen valtakuntansa. Jos siis haluat päästä tuohon valtakuntaan, tule Jeesuksen luo. Onko se näin yksinkertaista?
On. Valtakunta on siellä, missä Jeesus on. Mutta missä Jeesus nyt sitten on? Hän on Sanassa ja sakramenteissa. Ja hän on seurakuntansa keskellä. Noista paikoista hän on löydettävissä.
Parin vuoden sisällä on ilmestynyt neljä kirjaa, jotka julistavat perinteisen jumalakuvan vanhentuneeksi ja kirkon opit aikansa eläneiksi. Kaikki kirjoittajat ovat oppineita teologeja, jotka ovat popularisoineet teologista tutkimusta suuren yleisön luettavaksi. Saamme tietoa siitä, että Raamatun käsikirjoituksia on sensuroitu, että Jumalan synty onkin monijumalaisuudessa ja Jumala on kuvien muutoksessa. Niinpä valo ja pimeys menevät sekaisin.
Onko tieteellinen raamatuntutkimus nyt osoittanut, että perinteinen käsitys kristinuskosta perustuukin ihmisen juuttumiseen antiikin maailmankuvaan, josta modernin ihmisen pitäisi päästä irti? Näin kuulemme kyseisten kirjojen kirjoittajien julistavan. Raamatussa yksijumalaisuus eli monoteismi tulisi näyttämölle vasta Israelin kansan myöhäisessä vaiheessa, neitseestä syntyminen ja Kristuksen ylösnousemus olisivat vain symboleja, joita ei ole tarkoitettu oikeasti uskottavaksi. Niinpä Jeesus on vain tavallinen ihminen, ei Jumala. Kristitty voi rauhassa hyräillä uskontunnustusta, vaikka siinä ovat historiaa vain Maria ja Pilatus.
Näissä kirjoissa on kaksi ongelmaa. Ensinnäkin ne väittävät, että tieteellinen raamatuntutkimus eli eksegetiikka johtaa vääjäämättä mainitunlaisiin johtopäätöksiin. Oikeampaa on sanoa, että heidän suodattimensa kautta luettu tutkimus voi johtaa tuonkaltaisiin päätelmiin. Heidän suodattimensa on kuitenkin yksipuolinen ja vinossa. Kaikki eksegetiikka ei suinkaan päädy tuollaisiin johtopäätöksiin.
Toiseksi, kirkko tarvitsee välttämättä tieteellistä raamatuntutkimusta, mutta sen kulloisetkin suuntaukset eivät voi määritellä kirkon oppia. Jos näin olisi, oppia pitäisi jatkuvasti vaihtaa, eikä koskaan voisi olla varma, minkä oppisuunnan mukaan tänään mentäisiin.
Kolmantena ongelmana voi pitää sitä väitettä, että nykyaikaiselle ihmiselle muodostuu liian korkea kynnys uskomiseen, jos pitäisi nielaista antiikin maailmankuva ja esim. sellaiset yliluonnolliset ihmeet kuin neitseestä syntyminen tai Jeesuksen ylösnousemus. Mutta miten tähän kuvaan sopii se, että yli miljoona suomalaista pitää erilaisia uushenkisiä virtauksia uskomisen arvoisina. Siis yliluonnollisiin seikkoihin uskotaan enemmän kuin ennen.
Hugenottien vaakunassa oli muinoin kuva alasimesta ja rikkoutuneista vasaroista. Alasin kuvasi Raamattua ja vasarat hyökkäyksiä sitä vastaan. Vieressä oli teksti: ”Vihollisjoukot, takokaa vain. Moukarit murtuvat, alasin kestää ain.”
P.S.
Mainitut kirjat ovat: Ville Mäkipelto, Paavo Huotari: Sensuroitu (2023), Ville Mäkipelto, Juha Pakkala, Raimo Hakola: Jumalan synty (2025), Kari Latvus: Jumala kuvien muutoksessa (2025) sekä Wille Riekkinen, Valo ja pimeys (2025).
Näistä kirjoista ovat kirjoittaneet hyviä kriittisiä arvioita mm. Emil Anton (Katolista hapatusta 6.1.2023 ja 7.4.2025), Janne Saarela (Tekstikritiikki tiistai 4.4.2025), Matti Kankaanniemi (Peleg 23.2.2025), Timi Korhonen (Seurakuntalainen 8.10.2025) sekä Vesa Ollilainen ja Topias Tanskanen (Perusta-lehden numeroissa 8 ja 10/2023).
Minulta on kyselty kommenttia Israelin tilanteesta Gazan sodan aikana. Kenelle maa kuuluu ja mitä olisi ajateltava nykyisestä tilanteesta?
Ensin muutama näkökohta ennen nykyistä, kaksi vuotta kestänyttä sotaa. Maa kuuluu juutalaisille ja arabeille. Nykyinen juutalaisasutus on vähän yli sata vuotta vanhaa, mutta arabit jotka nykyään kutsuvat itseään palestiinalaisiksi, ovat olleet siellä monta sataa vuotta kauemmin. Toisaalta ennen arabien tuloa, siellä oli juutalainen asutus kaksituhatta vuotta sitten.
Molemmilla on oikeus asua isiensä maassa. Jos kysytään asiaa Raamatulta, se on samaa mieltä. Juutalaisille luvatusta maasta sanotaan: ”Kohdelkaa joukossanne asuvia siirtolaisia ikään kuin he olisivat heimolaisianne ja rakastakaa heitä kuin itseänne, sillä te olette itsekin olleet muukalaisina Egyptissä.” (3. Moos. 19:34). Sama asia kerrotaan vielä profeettakirjoissa: ”Olkoot muukalaiset teille samanarvoisia kuin syntyperäiset israelilaiset ja saakoot samoin kuin te arvalla perintöosansa Israelin heimojen keskuudesta.” (Hes. 47:21-23).
On siis oikein ja kohtuullista, että juutalaisten lisäksi tuossa maassa on omat alueensa palestiinalaisille. Käytännössä nämä ovat asuttaneet Länsirantaa ja Gazan rannikkoa. Jos kaikki olisivat sopeutuneet tilanteeseen, mitään konfliktia ei olisi. Nyt kuitenkin molemmilla puolilla on ollut tarvetta alueiden valtaamiseen toisen puolelta.
Suosittu ja kiistelty kahden valtion malli oli vielä takavuosina jopa Netanjahun suunnitelmissa. Tämä on ymmärrettävää, sillä yhden valtion malli on mahdottomuus: alueella ei voi olla juutalaisvaltio, jossa on arabienemmistö. Niinpä jonkinlainen asumisoikeus pitäisi molemmille taata. Kahden valtion mallia murentaa jatkuvasti Länsirannalle laajentuva juutalaisten siirtokuntien määrä. Muita ongelmia rauhan esteenä ovat pakolaisten paluuoikeus ja Jerusalemin asema.
Nyt Gazan sota mutkisti tilanteen. Kaksi vuotta sitten oli pieni aikaikkuna, jolloin koko maailman sympatiat olivat Israelin puolella. Terroristijärjestö Hamasin silmitön tuho juutalaiselle kibbutsille näytti tuon järjestön raakuuden.
Sitten Israel iski kymmenkertaisesti takaisin, kuten se aina tekee. Hamas tiesi tämän, mutta juuri se kuului sen suunnitelmiin. Nimittäin Israelin aiheuttama Gazan tuhoaminen käänsi maailman sympatiat Israelia vastaan ja Hamas näytti saavuttavan tavoitteensa. Se ei piitannut omiensa hengestä, vaan piiloutumalla siviilikohteiden sekaan sai Israelin hyökkäyksen näyttämään entistä julmemmalta, jota se siis olikin.
Alueelta tuleva informaatio oli kahdenlaista. Kielsikö Israel avustusrekkojen viemisen perille vai pysäyttikö Hamas ne ja otti ruoat haltuunsa? Varmaa on ainakin Hamasin piittaamattomuus oman kansansa kärsimykseltä. Kuulimme myös gazalaisten vastustavan Hamasia, vaikka sitä ei juuri uskallettu tehdä koston pelossa.
Kuka on näytelmän konna? Hamas tietenkin. Toisaalta Israel ei suinkaan ole mikään pulmunen tässä konfliktissa. Siitä kertoo maan sisäinen vastustus Gazan totaaliseen jyräämiseen. On helppo sanoa, että jos Hamas olisi heti luovuttanut panttivangit, tilanne ei olisi eskaloitunut tuollaiseksi. Mutta juuri sitä eskaloitumista Hamas halusi.
Tätä kirjoitettaessa tulitaukoneuvottelut ovat alkamassa. Hamas on sen verran jyrätty alakynteen, että Israelin raju alueen pommittaminen on alkanut näyttää oikeutetummalta.
Onko Raamatussa tähän jotain viestiä? Siellä ei ole ennustettu jokaista nykypäivän eikä menneiden tai tulevien päivien sotaa. Gazan kaistale ei ole koskaan ollut Israelin ydinaluetta toisin kuin Länsiranta. Israelhan veti sieltä aikanaan omat siirtokuntansakin pois paremman rauhan toivossa.
Raamattuun uskova kristitty rukoilee rauhaa Lähi-itään. Se suree kärsivää Palestiinan kansaa ja kärsivää juutalaiskansaa. Se rukoilee alueen kristittyjen puolesta, joita on molemmilla puolilla, arabeissa enemmän kuin juutalaisissa. Se pyrkii tukemaan, mikäli mahdollista, evankeliumin viemistä noille molemmille veljeskansoille.
Hesarissa oli 16.8.25 kiinnostava juttu uuden tai oikeastaan vanhimman mustan aukon löytymisestä avaruudessa. Se on toistaiseksi kauimmainen koskaan löydetty. Se näkyy 13,3 miljardin vuoden päässä eli kaukana menneisyydessä. Se ja sen ympärillä oleva galaksi ovat hyvin varhaisessa maailmankaikkeudessa, sillä siitä on matkaa alkuräjähdykseen vain noin 500 miljoonaa vuotta. Nykytiedon valossa ns. alkuräjähdys tapahtui noin 13,8 miljardia vuotta sitten.
Näin siis lehti kertoi ja tämä on tämänhetkinen fakta. Nuo käsittämättömän suuret aikamäärät perustuvat tiedemiesten laskelmiin ja niissä on vuosien saatossa tapahtunut pieniä muutoksia. Useita vuosia sitten puhuttiin 13,7 miljardin vuoden ikäisestä maailmankaikkeudesta. Nämä numerot kertovat siitä, että niitä ei vedetä hihasta, vaan ne perustuvat tarkkoihin laskelmiin.
Tätä tietoa meille välittää James Webb -niminen teleskooppi, joka laukaistiin avaruuteen joulupäivänä vuonna 2021. Sen edeltäjä, Hubble nimeltään, kiertelee sekin avaruudessa ja ottaa sieltä yhä kuvia. Se lähti liikenteeseen jo vuonna 1990. Webbin kauimmas ulottuneet kuvat ovat 13,6 miljardin vuoden takaa. On tavattoman kiinnostavaa, kuinka lähelle alkuräjähdystä ihmisen katse voi vielä päästä.
Alkuräjähdys on vain termi asialle, joka ei varsinaisesti ollut mikään räjähdys. Se oli hetki, josta avaruus, aika ja energia syntyivät. Tuo ajankohta siis tiedetään. Samoin tiedetään hyvin tarkasti, mitä seuraavien sekuntien aikana tapahtui. Lämpötilat ja maailmankaikkeuden laajeneminen – joka yhä jatkuu – voidaan tarkalleen laskea.
Mutta mitä oli ennen alkuräjähdystä, sitä ei kukaan tiedä. Mistä se sai alkunsa, ei sitäkään. Luonnollisesti tieteellä on lukuisia selitysyrityksiä, mutta tiede ei ulotu sinne, missä aikaa ei ole. Myöskään elämän synnyn alkua ei tiedetä. Tunnettu suomalainen biologi, Juha Valste kirjoittaa kirjassaan Evoluutio: ”Emme tiedä, miten ja missä elämä syntyi.” Kysyin tekoälyltä alkuräjähdyksen alkua ja se oli samaa mieltä. Koska aika alkoi tuolloin, on jopa älytöntä kysyä, mitä oli ”ennen”.
Tieteellä on vastaukset valtavan moniin kysymyksiin mutta ei tähän. Tiede on Jumalan lahja ihmiskunnalle ja ilman tieteellisen tiedon kehittymistä eläisimme vielä jossain muinaisessa maailmassa, jos sielläkään. Mutta tieteellä on rajat, joita se ei pysty ylittämään.
Mitä oli ennen alkua, tiede ei tiedä, mutta me tiedämme. ”Alussa Jumala loi maailman.” Ja kaiken lisäksi ”jo ennen maailman perustamista hän on valinnut meidät olemaan … Kristuksesta osallisina.”
USA:n avaruushallinnossa, NASA:ssa, työskennellyt tähtitieteilijä, Robert Jastrow, on ilmaissut tämän hauskasti: ”Tällä hetkellä näyttää siltä, että tiede ei koskaan kykene nostamaan verhoa luomisen mysteerin edestä. Pelkästään järjen voimaan luottavan tiedemiehen tutkimukset päättyvät kuin pahaan uneen. Hän on kiivennyt tietämättömyyden vuorilla ja ollut saavuttamaisillaan kaikkein korkeimmat huiput. Kun hän lopulta kurkistaa viimeisen kallion kumpareen taakse, häntä tervehtii joukko teologeja, jotka ovat istuneet siellä satoja vuosia.”
Eero Junkkaala 