Usko – huitaisu pimeään?

Käyn Skepsis ry:n sivulla keskustelua siitä, onko järkevää uskoa Jumalaan ja Jeesukseen. Eräs keskustelukumppanini määritteli kristillisen uskon sanomalla, että se on ”perustelematon huitaisu pimeään, ja sen jälkeen ehdoton lukittautuminen siihen, mihin on sattumanvaraisesti osuttu”. Tämä oli kiinnostava määritelmä. Kyseisellä sivustolla monet kirjoittajat pitävät Raamattua ja kristinuskoa aivan naurettavina ja keskustelun taso on yllättävän ala-arvoista. Olisin odottanut kunnon skeptikoilta vähän parempaa. On siellä tosin asiallistakin väittelyä, johon joskus lähden mukaan, kuten tuohon yllä olevaan.

En mennyt tuolle epäilijöiden sivustolle ennen kaikkea siksi, että käännyttäisin ateistit kristityiksi, vaikka ei se yhtään haittaisi, vaikka noin tapahtuisikin. Itse asiassa yksi motiivini oli aika kummallinen. Joskus nimittäin uskovaisten keskustelut ärsyttävät pinnallisuudellaan ja keveillä näennäisperusteluillaan. En pidä itseäni minään suurena filosofina enkä uskon puolustajana, mutta esimerkiksi Raamatun puolustamisessa haluaisin pysytellä niin kovissa faktoissa kuin mahdollista. Siksi kai hurahdin arkeologian pariinkin. Joskus jopa haikailin, että pitäisi olla kristinuskon skepsis-sivusto. Jaa, sellainenhan taitaa ollakin. Nimittäin Areiopagi-niminen nettilehti sopii tällaiseksi ihan mainiosti. Se kertoo olevansa ”luonnontieteen, filosofian ja teologian suhteisiin keskittyvä verkkolehti, jonka tarkoitus on lisätä ymmärrystä eri maailmankatsomusten välillä”. Lehden arvopohja on selkeästi kristillinen.

Mutta miten vastaisin tuohon väitteeseen, että usko on perustelematon huitaisu pimeään? Lyhyesti vastasin, että mielestäni se on kohtalaisin hyvin perusteltu uskomus, joka johtaa pikemmin valoon kuin pimeään. Jatkan tässä vähän pohdintaa. Jumalan olemassaoloa ei voida todistaa, yhtä vähän kuin sitä että hän ei ole olemassa. Molempiin uskotaan. Jumalan olemassaololle on silti aika hyviä perusteluja, vaikka päinvastaisellekin uskolle löytyvät omat argumenttinsa.

Tavallisimmat kristinuskoa vastaan esitetyt syytökset ovat seuraavat kolme: 1) kristinuskon nimissä on tehty hirveästi pahaa, 2) kuinka voi olla hyvä ja kaikkivaltias Jumala, kun maailmassa on niin paljon kärsimystä ja 3) luonnontiede kumoaa Raamatun luomiskertomuksen. Viimeiseen olen vastannut luomista käsittelevässä kirjassani, jossa perustelen, että väitteessä on kyse väärästä Raamatun tulkinnasta. Raamattu ei pyri antamaan luonnontieteellistä vastausta asiaan, joten kristitty voi aivan huoletta pitää maailmaa vuosimiljardien ikäisenä. Ensimmäiseen väitteeseen voi todeta, että kristinuskon nimissä on todellakin tehty paljon kauheuksia, mutta sitten voisi lisätä, että ei ateismillakaan ole puhtaat jauhot pussissa. Toinen väite on hankalampi, jota en tässä koeta avata. Tätä teodikean ongelmaa on kristinuskossa pohdittu alusta saakka ja siihen on monia hyviä vastauksia.

Jumalan olemassaolon puolesta tavallisimmat perustelut ovat, että 1) kaikella on alku, 2) maailma on hyvin suunniteltu ja 3) luomakunta sisältää suunnattomasti ihmeellisyyksiä. Koska maailmankaikkeus laajenee, sillä täytyy olla alkupiste. Tiede ei ulotu sen taakse, usko ulottuu. Hyvin suunnitellusta maailmasta käytetään usein termiä ’kosminen hienosäätö’, jonka esim. tunnettu agnostikko Stephen Hawkingkin myöntää. Luomakunta on täynnä suuria ja osin selittämättömiä ihmeitä, joten on perusteltua olettaa niille Luoja. Silti vältämme sellaista päättelyä, että Jumalan olemassaolo perusteltaisiin seikoilla, joita emme vielä ymmärrä. Jos Jumala olisi vain tällainen ”aukkojen Jumala”, hänen reviirinsä kapenisi sitä mukaan kuin tiede ratkaisee uusia ongelmia.

Uskon puolustaminen ei kenties johda ketään uskoon. Parhaimmillaan se voi kuitenkin poistaa uskon esteitä. Uskovana voin myöntää, että en ole tullut uskoon siten, että punnittuani kaikkien uskontojen ja maailmankatsomusten argumentit valitsin niistä parhaan. Tulin uskoon, koska Pyhä Henki synnytti uskon Jeesukseen julistetun Jumalan sanan kautta. Kyseessä ei edes ollut minun valintani vaan hänen. Nyt kristittynä olen ryhtynyt pohtimaan tämän uskon mielekkyyttä ja kestävyyttä erilaisten haasteiden edessä. Toistaiseksi se on kestänyt erittäin hyvin.

Kategoria(t): Luokittelemattomat | 8 kommenttia

Amos Oz, rauhan rakentaja

Joulun alla tuli uutinen Israelin tunnetuimman kirjailijan, Amos Ozin kuolemasta. Olin lukenut hänen kirjansa Tarina rakkaudesta ja pimeydestä. Loistavaa ihmiskuvausta ja juutalaista historiaa. Aivan äskettäin ostin Israelin kansallismuseon kirjakaupasta noin satasivuisen, pienikokoisen kirjan Amos Oz, How to Cure a Fanatic. Israel and Palestine: Between Right and Right. Kirjan lukeminen riemastutti ja ajattelin, että jonkun pitäisi suomentaa tämä. Sitä tuskin tapahtuu. Niinpä päätin nyt, kirjailijan kuoleman muistoksi, tehdä siitä pienen koosteen. Seuraavassa siis valikoima tuon pienen kirjasen tekstiä vapaasti suomennettuna:

Kun isäni oli Puolassa pikku poikana, Euroopan kadut täyttyivät graffiteilla ’Juutalaiset, menkää takaisin Palestiinaan’. Kun isäni vieraili Euroopassa viisikymmentä vuotta myöhemmin, seinät olivat täynnä uusia graffiteja, ’Juutalaiset, häipykää Palestiinasta’.

Minulla on teille huonoja uutisia: Palestiinan arabien ja juutalaisten välisessä konfliktissa ei ole kysymys osapuolten väärinymmärryksestä. Palestiinalaiset todella haluavat maan, jota he kutsuvat Palestiinaksi. Heillä on hyvät syyt haluta sitä. Israelin juutalaiset haluavat täsmälleen saman maan aivan samoista syistä. Näin ollen osapuolten välillä vallitsee täydellinen yhteisymmärrys ja se on kauhea tragedia.

Se mitä tässä tarvitaan, on tuskallinen kompromissi. Kompromissin vastakohta on fanatisismi ja kuolema.

Olen markkinoinut lausetta ’Make Peace Not Love’ (’Tee rauha, älä rakasta’). Ajattelen, että ihmiselle on mahdollista rakastaa korkeintaan kymmentä ihmistä. Jos olet oikein onnekas, sinua saattaa rakastaa kymmenen ihmistä, ääritapauksessa jopa kaksikymmentä. Jos joku sanoo, että hän rakastaa Latinalaista Amerikkaa tai kolmatta maailmaa tai ihmiskuntaa, se on aivan liian ohut väite ollakseen mielekäs.

Minun ajatuksissani sodan vastakohta ei ole rakkaus, ei edes myötätunto, ei veljeys, eikä edes anteeksiantamus. Ei, sodan vastakohta on rauha. Kansakunnat haluavat elää rauhassa.

Israel-Palestiina -konfliktissa on kaksi uhria. En odota, että näiden välille syntyisi yllättäen uusi rakkaus. En odota mitään kuherruskuukautta tai avioliittoa. Ei, odotan reilua ja oikeudenmukaista avioeroa Israelin ja Palestiinan välille. Avioerot eivät koskaan ole onnellisia. Ne sattuvat ja ovat kivuliaita. On kyseessä saman asunnon jakaminen kahden osapuolen kesken. Kukaan ei muuta pois ja asunto on melko pieni. On päätettävä, kuka saa makuuhuoneen ja kuka olohuoneen, kuka keittiön ja kuka kylpyhuoneen. Tosi epämukavaa. Mutta silti parempi kuin elää helvetissä. Maassa jossa palestiinalaiset miehet, naiset ja lapset kärsivät päivittäistä nöyryytystä ja Israelin armeijan julmaa vallankäyttöä. Maassa jossa israelilaiset miehet, naiset ja lapset joutuvat kauheiden terrori-iskujen kohteeksi. Ainoa ratkaisu on avioero.

Ongelma on siinä, että on kaksi fanaatikkoa. Minusta on tullut fanaattisuuden asiantuntija. Jos jossain perustetaan vertailevan fanaattisuuden oppituoli yliopistoon, minä voisin hakea sitä paikkaa. Jerusalemilaisena olen saanut tähän hyvän koulutuksen.

Kirjailijaystäväni kertoi tällaisen tapauksen. Hän oli taksissa ja taksin kuljettaja alkoi solvata arabeja ja sanoi, että heidät kaikki pitäisi tappaa. Kirjailija kysyi, kenen pitäisi tehdä tämä ja sai vastaukseksi, että meidän, juutalaisten. Kenen tarkkaan ottaen, matkustaja uteli lisää, poliisin, armeijan, lääkäreiden vai keiden? No, meidän juutalaisten, sanoi kuljettaja. Mietitäänpä tilannetta, kirjailija alkoi havainnollistaa. Oletetaan, että sinä saat tehtäväksesi tietyn kerrostalon kotikaupungissasi Haifassa ja koputat ovella ja kysyt: ”Anteeksi, madam, oletteko mahdollisesti arabi?” Jos vastaus on myönteinen, ammut hänet, kirjailija jatkoi. Kun olet näin käynyt koko kerrostalon läpi ja olet lähtemässä kotiin, kuulet vielä yhden lapsen itkevän. Käytkö tappamassa hänetkin? Taksin kuljettaja ärähti kirjailijalle: ”Oletpa sinä julma mies.”

Tässä konfliktissa ei ole kyse siitä, että toiset ovat väärässä ja toiset oikeassa. Molemmat ovat oikeassa. Tämä ei ole uskontojen sota, ei kulttuurien sota, ei kahden erilaisen tradition sota, tässä on yksinkertaisesti kysymys siitä, kenen ”talo” tämä on. Tällainen kysymys olisi ratkaistavissa.

Täytyisi istua kahvikupin ääreen ja ratkaista tämä ongelma. Fanaattisuuteen olisi kaksi lääkettä. Pitäisi lukea ja ymmärtää kirjallisuutta. Toiseksi tarvittaisiin huumorin tajua. En ole koskaan tavannut yhtään fanaatikkoa, jolla olisi huumorin tajua. Kyky nauraa itselleen laukaisisi monta ongelmaa. Huumorin valossa voisit nähdä itsesi toisten silmin. Saattaisit huomata, kuinka huvittava olet.

Jos voisin kehittää sellaisen kapselin, johon olisi pakattu huumoria ja rokottaa sillä kansakunnat, ansaitsisin Nobelin palkinnon, lääketieteen sellaisen, en kirjallisuuden.
Eurooppalaisille haluaisin sanoa, että Israel-arabi -konflikti ei ole mustavalkoinen, siellä ei ole hyviksiä ja pahiksia. Kumpi on Daavid ja kumpi Goljat, riippuu täysin näkökulmasta.
Valinta ei tarkoita, että sinun pitäisi olla pro-Israel tai pro-Palestiina. Sinun täytyy olla pro-rauha.

Kategoria(t): Luokittelemattomat | 11 kommenttia

Betlehemistä rauha maailmaan?

Betlehem ja sen syntymäkirkko eivät valitettavasti ole olleet mitään rauhan tyyssijoja tässä maailmassa. Jo Herodeksen lastenmurhasta alkaen sinne on liittynyt rauhattomuutta ja kuolemaa. Muinaisen Krimin sodan yksi sytyke oli kiista Syntymäkirkon hopeisesta tähdestä. Palestiinalaisten intifadan aikoihin kirkosta tuli hetkeksi sodan näyttämö. Tällä hetkellä Betlehemin ja Jerusalemin välillä on paksu muuri, joka on ikävä kulkueste kumpaankin suuntaan. Kuinka tämä on mahdollista Jeesuksen syntymäkaupungissa ja kedolla, jossa taivaan enkelit julistivat rauhaa ja jossa syntyvää lasta kutsuttiin Rauhanruhtinaaksi? Toisaalta, sanottiinhan Marialle, että hänen sydämensä läpi piti miekan käydä. Rauhanruhtinaan oma loppu oli julma teloitus ristillä.
Elämä ja kuolema kuuluvat tähän maailmaan ja kulkevat täällä rinnakkain. Emme vielä ole lopullisessa rauhan valtakunnassa. Miksi enkelit sitten puhuivat rauhasta ja mitä tarkoittaa kristillinen hokema Jeesuksesta rauhan antajana? Usein annettu vastaus on tämä: Jeesus tuo sydämen rauhan. Vastaus ei ole huono, mutta ei ihan riittäväkään. Lukemattomat ihmiset ovat todistaneet löytäneensä sisäisen rauhan ja levon päästyään tuntemaan Jeesuksen ja uskomaan häneen. Näin minäkin olen joskus todistanut.

Ei kristityn elämä kuitenkaan ole ainaista rauhaa ja lepoa. Siihen voi kuulua myös paljon rauhattomuutta ja levottomuutta. Vaikka Jeesus on parantanut ja voi edelleen parantaa sairauksia, kristitty kohtaa samat taudit ja vaivat kuin kuka muu tahansa. Elämän vastoinkäymiset eivät väistä kristittyjä, vaikka jotkut pinnallisesti joskus niin väittävät. Ihmissuhteissa olemme samojen lainalaisuuksien riepoteltavina kuin meidän ei-kristityt naapurimme. Meistä ei ole tullut minkäänlaisia ihanneihmisiä. Jeesuksen antama rauha tuntuu toisinaan olevan niin kaukana kuin itä on lännestä.

Valehtelemmeko me puhuessamme Jeesuksesta rauhan tuojana? Niin, ehkä elämä olisi vielä vaikeampaa, jos Jeesusta ei olisi. Jos minulla ei olisi kenen puoleen kääntyä elämän myrskyjen tullessa, olisin kyllä vielä enemmän tuuliajolla. Jos en omiin mokauksiini tietäisi tietä anteeksiantamukseen, syyllisyydestä voisi tulla kova taakka. Jos minulta puuttuisi rukouksen ja Jumalan kansan kokoontumisen tuoma uudistava siunaus, elämän taakat saattaisivat olla raskaampia kantaa.

Enkelten julistama ja Jeesuksen tuoma rauha ei viime kädessä ole mikään tunnetila tai vaikeuksista vapaa elämä. Se on rauha Jumalan kanssa. Olemme päässeet Jumalan vihan alta armon alle. Tämä on syvällistä teologiaa. Ilman Jeesusta elämme Jumalalle vieraina ja meidän harteillamme on koko elämän syyllisyys. Meidät tuomitaan kerran tekojemme mukaan. Tästä tuomiosta ja syyllisyyden taakasta Jeesus tuli vapauttamaan. Jos koko maailma tämän uskoisi, se yhtyisi enkelten lauluun: Maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto!

Kategoria(t): Luokittelemattomat | 3 kommenttia

Keitä palestiinalaiset ovat?

Kävin mielenkiintoisen keskustelun oppineen palestiinalaismiehen kanssa Beit Jalassa, siis Palestiinassa. Mietimme heikäläisten alkuperää ja keskustelukumppanini sanoi, että he polveutuvat filistealaisista ja kanaanilaisista. Minä olin eri mieltä. Jatkan tässä aiheen pohdintaa, mutta myönnän, että kysymys on hankalampi kuin yhdessä päivällispöydässä voidaan ratkaista. Itse asiassa voisin altistaa tämän kirjoitukseni asiantuntevampien arvioitavaksi, sillä tähän jää avoimia kysymyksiä.

Vaikka nimi ’Palestiina’ tulee kielellisesti sanasta ’Filistea’, niin muuta yhteyttä näillä sanoilla ei ole. Filistealaisten historia on loppumaisillaan assyrialaisten invaasioon 700-luvulla eKr. ja päättyy lopullisesti babylonialaisten vallatessa heidän alueensa 500-luvulla eKr. Kanaanilaiset puolestaan on yhteisnimitys heimoille, jotka asuttivat maata israelilaisten tullessa sinne 1200-luvulla eKr. Heitä jäi asumaan maahan seuraavien vuosisatojen ajaksi, vaikka heidän identiteettinsä liukenee israelilaisten sekaan. Osa israelilaisista joutuu maanpakoon 700-luvulla ja toinen osa, Juudan asukkaat 500-luvulla eKr. Paluu eksiilistä tuo epäilemättä myös muuta kuin juutalaisverta alueelle. Kanaanilaiset ovat hävinneet maailmankartalta.

Jeesuksen aikana maassa asui juutalaisväestö, mutta myös muita, Rooman valtakunnan asukkaita. Keitä nuo toiset etnisesti olivat, lienee vaikea päätellä. Alkuseurakunta oli juutalainen. Tilanne muuttui ratkaisevasti 130-luvulla, jolloin keisari Hadrianus karkotti juutalaiset maasta. Jerusalemin seurakuntaan muodostui pakanakristillinen enemmistö.

Aikaa 300-600 -lukujen välillä kutsutaan bysanttilaiseksi ajaksi. Sillä tarkoitetaan kristillisen kirkon valtakautta Lähi-idässä. Tämä kausi päättyy islamin levittäytymiseen Välimeren ympärille 600-luvulla. Ristiretkeläiset pyrkivät palauttamaan Pyhän maan kristityille 1100-luvulla. Seuraava pidempi vaihe alueella oli turkkilainen ottomaanihallinto 1517-1917. Tämän jakson lopulta alkavat juutalaisten paluumuuttoaallot, jotka johtivat brittiläisen mandaattiajan jälkeen Israelin valtion perustamiseen 1948. Tuolloin maassa asui 1,3 miljoonaa arabia ja 650 000 juutalaista. Itsenäisyyssota synnytti myös palestiinalaispakolaisongelman, sillä arabeja karkotettiin tai heitä lähti maasta noin 700 000. Vuoden 1967 kuuden päivän sota lisäsi pakolaisten määrää noin 200 000:lla.

Keitä palestiinalaiset siis ovat ja keitä ovat juutalaiset? Jo ennen kuin roomalaiset alkoivat kutsua muinaisen Israelin maata Palestiinaksi, tätä nimitystä oli käytetty alueen asukkaista, erottelematta ovatko he juutalaisia vai muita. Termi esiintyy usein muodossa Syyrian Palestiina. Brittien mandaattiaikana palestiinalaisiksi kutsuttiin kaikkia alueen asukkaita, siis myös juutalaisia. Jerusalemin Talmudin toinen nimikin on Palestiinan Talmud. Vuonna 1932 perustettu englanninkielinen lehti The Palestine Post muutti vuonna 1950 nimekseen The Jerusalem Post. Länsirannan ja Gazan alueen arabiväestön palestiinalainen identiteetti on syntynyt vasta 1960-luvulla. Silti tämä väki on asunut alueella vuosisatojen ajan ja ollut siellä enemmistönä paljon ennen juutalaisten viimeistä maahanmuuttoa ja Israelin valtion perustamista.

Voisimme välitilinpäätöksenä sanoa, että on melkein sattuman oikku, että osa Lähi-idän arabeista omaksui palestiinalaisuuden identiteetikseen. Yhtä hyvin juutalaiset olisivat voineet kutsua itseään alkuperäisiksi palestiinalaisiksi. Toisaalta on selvää, että paikallisella arabiväestöllä on alueella satoja vuosia pidemmät juuret kuin sinne tulleilla juutalaisilla, vaikka viimeksi mainittujen esi-isät olivat olleet siellä pari tuhatta vuotta aiemmin.

Uusin informaatio asiasta tulee DNA-tutkimuksen avulla. Se näyttäisi osoittavan, että juutalaisilla ja paikallisilla arabeilla, siis palestiinalaisilla, on niin paljon yhteisiä juuria, että heitä ei tällä perusteella voi pitää eri kansoina. Yhteys on läheisempi kuin juutalaisten geneettinen yhteys heidän eurooppalaisiin lähtömaihinsa. Palestiinalaiset ovatkin siis juutalaisia ja juutalaiset palestiinalaisia.

Olen tässä sekoittanut kielellisiä ja etnisiä käsitteitä, enkä ole puhunut uskonnoista mitään. Palestiinalaiskristityt korostavat vuosituhantisia juuriaan maahan ja muslimit samaistunevat enemmän ulkopuolelta tulleisiin arabeihin. Juutalaiset pitävät tärkeänä kolmituhatvuotista Luvatun maan historiaansa ja oikeuttaan maailman ainoaan juutalaisvaltioon.
Nykyisellä konfliktilla on vanhat juuret, mutta sen kärjistyminen on seurausta 1900-luvun sodista. Koetan olla tässä katsauksessa puuttumatta politiikkaan ja syyllistämättä kumpaakaan osapuolta, vaikka syyllisiä olisi helppo löytää. Nykyinen tilanne on molemmille osapuolille erittäin vaikea, mutta varsinainen kärsivä osapuoli ovat Länsirannan ja Gazan arabit. Olennaista ei ole, keitä he etnisiltä juuriltaan tai identiteetiltään ovat, vaan se että he ovat ihmisiä, Jumalan luomia ja Kristuksen lunastamia, molemmilla puolilla muuria.

Kategoria(t): Luokittelemattomat | Yksi kommentti

Sarasvuon ja Luoman debatti

Kuuntelin Radio Deistä Jari Sarasvuon ja Tapio Luoman debatin. Kahden viisaan miehen keskustelu oli herkullista kuunneltavaa. Molemmat ovat kirjansa lukeneet ja molemmat osaavat pukea sanottavansa ymmärrettävään muotoon. Sarasvuon pitkiä yksinpuheluita Yle puheessakin on miellyttävä kuunnella, vaikka ei aina olisikaan samaa mieltä hänen kanssaan. Hänen verbaalinen ylivoimaisuutensa ja suuri lukeneisuutensa herättävät kunnioitusta. Nyt Dein keskustelussa hän kohtasi tasavertaisen kumppanin, eikä hävettänyt yhtään pappina kuunnella arkkipiispan tapaa puolustaa kirkon uskoa ja haastaa Sarasvuota.

Keskustelun kuluessa Sarasvuo tapansa mukaan heitti välillä sellaisia väitteitä kristinuskosta, joihin arkkipiispa olisi helposti voinut nöksähtää ja heittäytyä puolustuskannalle. Hän olisi voinut sanoa, että nyt kyllä tulkitsit Raamattua aika harhaoppisesti. Samalla on sanottava, että Sarasvuo tuntee Raamatun kiistattoman hyvin. Luoma ei kuitenkaan lähtenyt vastahyökkäykseen, vaan tarttui keskustelukumppanin hyviin ajatuksiin ja nöyrästi kehitteli niitä eteenpäin. Samalla hän toi selvästi esiin, mikä on oikea kristillinen usko.

Keskustelun huipentuma oli häkellyttävä. Sarasvuo sanoi viimeisessä puheenvuorossaan, että hän oli ajatellut debattiin tullessaan, että hän eroaa tämän jälkeen kirkosta, jos hän kuulee tavanomaisen teennäisiä väitteitä kirkon puolelta. Keskustelu muutti hänen kantansa, sillä arkkipiispan rohkeus olla henkilökohtainen, hänen sivistynyt keskustelutyylinsä ja kykynsä olla oman asiansa takana, vakuuttivat hänet. Näin minä siis keskustelun tulkitsin.

Pidän kuulemaani debattia hyvin tärkeänä. Meidän kirkon ihmisten tulee kuulla, miten ”ulkopuoliset” (Sarasvuo ei ollut kovin ulkopuolinen) meidät kokevat. Saatamme havaita omia sokeita pisteitämme. Mielestäni Sarasvuo oli oikeassa moittiessaan monien pappien saarnoja. Toiseksi meidän täytyy osata keskustella siten, että kunnioitamme keskustelukumppanimme outojakin mielipiteitä. Ainakin meillä kirkon konservatiiveilla on kiusaus lähteä heti vastahyökkäykseen ja tyrmätä oikeaoppisuudellamme kaikki väärät tulkinnat. Vaikka emme hyväksy harhaoppeja, meillä tulisi olla kunnioittava suhtautuminen niiden esittäjiin. Silloin keskusteluyhteytemme ei katoaisi. Kolmanneksi, meillä ei ole mitään syytä hävetä uskoamme. Mitä syvemmin elämme sen itse todeksi, sitä paremmin myös toiset suostuvat sitä kuuntelemaan.

Kategoria(t): Luokittelemattomat | 6 kommenttia

Vanhojen kirkkojen kiistat naurattavat

Hesarissa kerrottiin, että Ukrainan ortodoksit haluavat irti Venäjän ortodoksien alaisuudesta. Venäjä ei tietenkään pidä tästä ja niinpä ”Moskova ilmoitti lopettavansa ehtoollisyhteyden Konstantinopolin kanssa, jos Ukraina saa autokefalian.” (HS 9.9.2018). Aika vahvat teologiset perusteet ehtoollisen epäämiselle: jos ette leiki meidän kanssamme samalla hiekkalaatikolla, ei mekään jatketa leikkiä.

Tuli mieleen hiukan vanhemmat kiistat. Jerusalemissa Pyhän haudan kirkon oven päällä seista jököttävät vanhat rappuset. Jokainen kirkkoon tulija näkee ne ja saattaa ihmetellä, miksi ikkunan korjaajat ovat unohtaneet ne siihen. Mutta älkää ihmetelkö, ne ovat olleet siinä jo vuodesta 1757. Niitä ei saada siitä sen vuoksi pois, että kirkkoa hallitsevien kuuden eri kirkkokunnan pitää olla yksimielisiä kaikista kirkkoa koskevista yksityiskohdista. Toistaiseksi yksimielisyyttä tikapuista ei ole löytynyt.

Porraskiista on hiukan nuorempi kuin avainkiista. Saman Jeesuksen haudan paikalle rakennetun kirkon ulko-oven avaimia pitää hallussaan yksi muslimiperhe. Tämä käytäntö on ollut voimassa kahdeksansataa vuotta ja edelleen joka aamu tuon muslimisuvun edustaja tulee avaamaan kirkon oven ja sulkee sen illalla. Eipä tarvitse kirkkokuntien kiistellä, kuka heistä sen tekisi, kun eivät silloin muinoin päässeet asiasta yksimielisyyteen.

Hulluja nuo katoliset ja ortodoksit, eikö niin? Ja joskus melko inhimillistä tämä uskovaisten touhu. Meillä Suomessa ei onneksi ole tällaista. Mitä nyt hiukan nostatellaan raja-aitoja, kun keskustelu käy kuumana joistain erimielisyyttä aiheuttavista opinkohdista. Meidän kiistamme ovat kuitenkin paljon teologisempia ja motiivit vilpittömämpiä kuin Moskovan tai Konstantinopolin.

Vakavasti ottaen: ei teologisia eroja pidä vähätellä. Kullakin kirkkokunnalla, herätysliikkeellä ja kristillisellä yhteisöllä on lupa pitää omista erityiskorostuksistaan kiinni ja tarvittaessa puolustaa omia näkemyksiään. Jokainen myös tarvitsee oman hengellisen kotinsa, jossa kokee olevansa omiensa parissa ja jossa saa tukea omille näkemyksilleen. Toisten leimaaminen epäkristilliseksi ei ole erityisen rakentavaa, vaikka väärässä he tietenkin ovat.

Näitä asioita voi tarkastella täältä omasta pienestä kristikunnan nurkasta käsin tai sitten yrittää ottaa hiukan etäisyyttä. Maailmassa on kaksi miljardia kristittyä. Muut ovat muslimeja, hinduja, buddhalaisia tai mitä lienevätkin. Nämä kaksi miljardia ovat veljiämme ja sisariamme Kristuksessa. Jumala yksin tietää, kuka oikeasti sydämestään on kristitty, sen arvioiminen ei kuulu meille. Ajatelkaa: olemme osa maailman suurinta joukkoliikettä, Jeesuksen ristiä rakastavaa kansaa, joka on matkalla samaan taivaaseen. Tai älkää ajatelko, sillä se voi tuntua liian uhkaavalta: entä jos joku muu onkin oikeammassa kuin minä.

Myönnän, että kristittyjen yhteyden vaalimisen ja teologisen rajankäynnin välinen jännite on vaikeasti ratkaistavissa. Pitäisi pitää kiinni kahdesta asiasta, jotka ovat lähes yhteensovittamattomat. En tiedä, onko muita lääkkeitä kuin Jeesuksen sana: ”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.”

Kategoria(t): Luokittelemattomat | Yksi kommentti

Faktaa ja fiktiota Hesarissa

Helsingin Sanomat julkaisi kiinnostavan lauantaiesseen Yuval Hararin ajatuksista. Harari on julkaissut maailman menestykseen nousseet kirjat Sapiens – Ihmiskunnan lyhyt historia ja Homo Deus. En ole vielä lukenut kumpaakaan, mutta molemmat ovat jonkinlaisella epämääräisellä lukutoivelistalla. Hararin ajatuksia olen kuitenkin lukenut melko lailla eri lehdistä.

Kyseisessä Hesarin artikkelissa oli kuitenkin sellainen ylilyönti, että pidin tärkeänä lähettää lehdelle vastineen. Harari nimittäin vetäisee lonkalta väitteen, että Raamatun tekstejä voi verrata valeuutisiin ja molemmat ovat samalla tavalla fiktiota, siis keksittyjä tarinoita. Siitä huolimatta ne voivat Hararin mukaan tuoda iloa miljardeille ihmisille ja kannustaa rohkeuteen, myötätuntoon ja luovuuteen. Tätä viimeksimainittua ne todella tekevät, mutta niiden leimaaminen fiktioksi on paha harhalaukaus.

Hiukan hämmentävää on, että Yuval Harari on historian professori Jerusalemin heprealaisessa yliopistossa. Wikipedian mukaan hän harrastaa säännöllisesti Vipassana-mediaatiota ja asuu Mesilat Zionin kylässä aviomiehensä kanssa. Tunnen muutamia saman yliopiston arkeologian professoreita ja ihmettelen, että samassa laitoksessa on väkeä, joka edustaa kovin erilaisia käsityksiä. Tai itse asiassa en ihmettele lainkaan, sillä onhan Helsingin yliopistossakin väkeä joka lähtöön. Ja juutalaiset tutkijat ovat sitä paitsi aina kunnostautuneet sekä huipputiedemiehinä että monenlaisten kummallisuuksien edustajina.

Lähetin Hesarin mielipidesivulle alla olevan vastineen. Saa nähdä, julkaisevatko.

Harari ja fiktio

Olen kiinnostuneena seurannut Yuval Hararin näkemyksiä ja ihaillut hänen tapaansa popularisoida maailmanhistoriaa. Historian kansanomaistaja joutuu väistämättä vetämään mutkia suoriksi tehdessään vaikeita asioita suurelle yleisölle ymmärrettäväksi. Yksi Hararin keskeisiä ajatuksia on, että ihmisen menestyksen salaisuus on, että hän uskoo asioihin, jotka eivät ole totta.

Joonas Turunen kirjoitti lauantaiesseessä (HS 18.8.2018) kiinnostavaa pohdintaa siitä, kuinka ihmisten on helppo uskoa epätosia tarinoita. Tekstissä oli useita esimerkkejä siitä, kuinka uskomattomat huuhaatiedot saatetaan ottaa ihan täydestä. Lähes ohimennen Turunen viittasi Hararin sanoneen, että valeuutisilla ja Raamatulla on vain vähän eroa ja molemmissa on kyse keksityistä tarinoista, fiktiosta. Tässä Harari ampuu ohi maalin.

Tietenkin Raamatussa on tarinoita kuten kaikissa hyvissä kirjoissa historian kirjoista kansanperinteen kuvauksiin. Raamattu sattuu kuitenkin olemaan kirja, joka hämmentävän paljon nojautuu todelliseen Lähi-Idän historiaan. Kirjan pitäminen fiktiivisenä tarinakokoelmana ei tee oikeutta sen historialliselle luonteelle. Harari olisi voinut kysyä oman yliopistonsa, Jerusalemin heprealaisen yliopiston arkeologian laitoksen kollegoilta hiukan tarkennusta asiaan.

Minä olen väitöskirjassani osoittanut, että 1200-1100 -luvuilla eKr. tapahtunut ja Joosuan kirjan kuvaama israelilaisten maahantulo perustuu yhtä vahvaan arkeologiseen evidenssiin kuin Egyptin faraoiden sotaretkien raportit. Kaivauksissa löytyy riittävästi jälkiä molemmista. Väitöskirjani vastaväittäjänä oli israelilainen arkeologi ja sen luki myös Hararin kollega, silloinen heprealaisen yliopiston arkeologian laitoksen esimies. Raamatussa mainittujen hallitsijoiden nimiä on löydetty suuri määrä muinaisissa piirtokirjoituksissa, uusimpina kuningas Hiskian ja profeetta Jesajan sinettileimat.

Kun Harari saman esseen mukaan kehottaa lukemaan tieteellisiä tutkimuksia, voisin heittää pallon hänelle takaisin. Voisin antaa kirjalistankin. Minun väitöskirjani kirjallisuusluettelo on 60 sivua, mutta se käsittelee vain yhtä ohutta siivua muinaisen Lähi-Idän huikeassa historiassa. Raamattu heijastelee näitä historian vaiheita ainutlaatuisella tavalla.

Hyvä on, yritän ymmärtää Hararia. Eikös hänelle rahakin ole fiktiota eikä faktaa?

Kategoria(t): Luokittelemattomat | 3 kommenttia