Afrikassa ajetaan riivaajia ulos

Keskustelin tansanialaisten työtovereitteni, luterilaisten pappien, kanssa riivaajien ulosajamisesta. Edellispyhän jumalanpalveluksessa oli tapahtunut välikohtaus, jossa pappi kesken menojen oli ryhtynyt ajamaan riivaajia ulos äskenkääntyneestä ja kastetusta naisesta. Nainen ei kyennyt puhumaan papille kirkon edessä mitään ja pappi päätteli, että tässä on riivaajia vielä jäljellä. Nainen oli kääntynyt islamista kristinuskoon. Pappi rukoili ja huusi kovalla äänellä ja löi naista vatsaan ja päähän. Tämä kaatui lattialle ja sitten toiset ottivat hänet hoiviinsa.

Kysyin kollegoiltani, menettelikö pappi oikein. ”Ei menetellyt”, he vastasivat. ”Hänen olisi pitänyt ottaa asia käsiteltäväksi jumalanpalveluksen jälkeen ja rauhassa keskustella asiasta.” Kysyin sitten, ajavatko he itse koskaan riivaajia ulos. He vastasivat, että tietenkin he tekevät sitä silloin, kun siihen on tarve.

Kuulosti mielenkiintoiselta. Niinpä halusin tietää enemmän. Miksi riivaajia ajetaan ulos? Ja mistä he tietävät, milloin kyseessä on demonien vallassa oleva ihminen. Pidin asiasta syntynyttä keskustelua hyvänä oppituntina. Papit pitivät tärkeänä, että pyritään erottamaan henkisesti epätasapainoinen ihminen riivatusta, sillä ihmisillä on paljon myös psyykkisiä ongelmia. Näitä ei pidä käsitellä riivauskysymyksinä, vaan ne on hoidettava lääketieteellisesti ja sielunhoidollisesti. Riivaajia ei myöskään pidä nähdä joka paikassa, kuten jotkut karismaattiset saarnamiehet näkevät. He sortuvat pahoihin ylilyönteihin. Kyse on useimmiten saarnaajan tarpeesta korottaa itseään ja omaa erinomaisuuttaan. Riivaajien ulosajamisessa ei ole kyse mistään korkeammasta hengellisyydestä. Näin työtoverini arvioivat.

Milloin sitten olisi kysymys demonien vallassa olevasta ihmisestä ja miten ulosajamista eli eksorkismia harjoitetaan? Riivattua ei ole aina helppo tunnistaa, minua valistettiin. Tähän tarvitaan keskustelemista ja rukousta ja tämä tulisi tehdä luottamuksellisesti. Tulisi myös tutustua henkilön taustaan. Rukoillessa olisi tärkeää, että pappi ei olisi paikalla yksin vaan jonkun toisen kristityn kanssa. Demonien vallassa olevilla on usein ollut tekemistä noitien kanssa. Noituus puolestaan on Afrikassa hyvin yleistä. Riivatun voi tunnistaa mm. siitä, että tämä käyttäytyy väkivaltaisesti ja joskus hänellä on yliluonnollisia voimia.

Kysyin työtovereiltani, ovatko he kanssani samaa mieltä siinä, että siellä missä on paljon kastettuja ihmisiä, demonien esiintyminen on olennaisesti vähäisempää. Näin hekin ajattelivat. Luonnonuskontojen ja noituuden ilmapiirissä demoneilla on vahva ote ihmisistä, mutta siellä missä kristinusko on saanut vahvan jalansijan, eksorkismia tarvitaan huomattavasti vähemmän. Arvelimme, että vaikka persoonallinen paha vaikuttaa myös kristikunnan keskellä, sen toimintamuodot ovat erilaiset. Se tulee hienostuneemmassa muodossa, eikä lääke sen karkottamiseen ole eksorkismi vaan sen toimien tunnistaminen ja niiden torjuminen.

Tansanialaisten kokemus oli yhtäpitävä tunnetun kristillisen opin puolustan ja entisen ateistin, C. S. Lewisin, tunnetun lausahduksen kanssa. Hän on korostanut, että suhteessa demoneihin kristityillä on kaksi vaaraa: kieltää niiden olemassaolo tai nähdä niitä kaikkialla. Demonit itse ovat yhtä ihastuneita molempiin virheisiin ja ne kannattavat yhtä lailla materialisteja kuin maagikkojakin.

Ehkäpä tästä on opittavaa myös suomalaiseen keskusteluun. Jos persoonallinen paha selitetään olemattomiksi, sorrutaan humanistiseen kristinuskoon, joka ei ole linjassa sen enempää Raamatun kuin elämän todellisuuden kanssakaan. Vanhassa luterilaisessa kastekaavassakin sanouduttiin irti perkeleestä. Kaste on aina nähty siirtymisenä pahan vallasta Jumalan puolelle. Tansaniassa joskus juuri kastehetkellä riivaajat koettavat viimeisen kerran riepotella ihmistä. Mitä enemmän uuspakanuus valtaa tilaa vanhassa kristikunnassa, sitä todennäköisemmin sen muinaiset metkutkin kohdataan. Toisaalta kaiken demonisoimista on kartettava. Jos kristitystä yritetään ajaa pois pelon, ylpeyden tai masennuksen henkiä, sorrutaan kuvittelemaan, että perisynti lähtisi käskemällä. Muutoinkin eksorkismin harjoittaminen ilman syvällistä ihmisen ja hengellisten lainalaisuuksien tuntemista on vaarallista puoskarointia, koska sillä voidaan aiheuttaa suurta vahinkoa.

Tärkeä perussääntö on, että kristityssä ei voi olla riivaajia. Paha kyllä kiusaa ja houkuttelee ja jokainen Jeesukseen uskova tuntee sisimmässään taistelun, joka ei suinkaan aina käänny hyvän voitoksi. Kiusattu kristitty on normaali kristitty. Mutta demoneita hänessä ei ole. Kristillisen julistuksen ja opetuksen tulisi johtaa ihmisiä tuntemaan syntinsä ja luottamaan uhkarohkeasti Kristuksen armoon. Se on syvältä hoitava lääke, joka toisinaan parantaa sielun vammojen lisäksi myös ruumiillisia sairauksia.

 

This entry was posted in Luokittelemattomat. Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s