Lähetysjuhlien raamattutunti

Eero Junkkaalan raamattutunti lähetysjuhlilla 9.6.2013

Priority – lähetys ensin

Kirjekuoren päällä oleva priority-tarra kertoo, että kirje kuuluu ykkösluokkaan ja menee nopeammin kuin kakkosluokan kirje. Käytännössä tämä ei ihan aina pidä paikkaansa, mutta teoria ja käytäntö ovatkin kaksi eri asiaa.

Tansaniaan tulleessa postissa näitä luokkaeroja ei juuri huomannut. Joskus saattoi nimittäin tapahtua niin kuin eräänä pääsiäisenä. Sain ilmoituksen Iringan postiin tulleesta paketista ja menin sitä noutamaan. Kirjoittaessani kuittausta mustakantiseen vihkoon huomasin, että paketti oli saapunut tähän postitoimistoon jo joulukuun 16. päivä. Hämmästelin virkailijalle tällaista neljän kuukauden viivettä. Hän vain kohautti olkapäitään ja sanoi, että ehkä teille on jo silloin lähetetty tieto, mutta olette hukanneet sen. Tansaniassa ei pitäisi polttaa päreitään, eikä suuttua kenellekään, ettei menetä lopullisesti kasvojaan. En ole varma, kuinka minulle kävi tuona päivänä, kun kiukkuisena ärhentelin virkailijalle ja sanoin, että mikä postitoimisto te luulette olevanne kun pidätte tärkeitä lähetyksiä hyllyssänne kuukausitolkulla. No, ehkä sain kuitenkin tämän käytöshäiriöni anteeksi, kun asiakassuhde toimi vielä myöhemminkin. Ehkä he tajusivat, että vasta maahan tullut ulkomaalainen ei vielä osaa käyttäytyä, mutta kyllä hän pian oppii maan tavoille.

Teitä varmaan kiinnostaa tietää, mitä tuossa tärkeässä lähetyksessä oli. Siinä oli nimikkoseurakunnan lähettämää joulusuklaata. Ihme kyllä, se maistui vielä pääsiäisenäkin.

 

Tärkeitä ja vähemmän tärkeitä asioita

Kirjekuoren priority merkitsee siis tärkeää lähetystä. Käyttäytymisen priority muistuttaa toisten huomioonottamisesta. Molemmat taisivat mennä kakkosluokkaan tuona päivänä Iringan postissa. Maailmassa on asioita, jotka ovat kiireellisempiä tai ensisijaisempia kuin toiset. Pääministerin kiireet ovat kiireellisempiä kuin työttömän tai eläkeläisen kiireet tai ainakin ne näyttävät sellaisilta. Vakavasti sairaan auttaminen on ensisijaisempaa kuin pienen flunssan hoito. Auton katsastaminen on tehtävä määräpäivään mennessä, mutta kirjeen kirjoittamista voi lykätä loputtomasti. Afrikassa huomasin, että siellä ihmiset ovat tärkeämpiä kuin asiat. Suomessa on päinvastoin: asiat pitää hoitaa, ja ihmisille on aikaa jos asioiden hoitamisesta sattuu liikenemään.

Mutta mikä lopulta on tärkeää elämässä? Minulle se on ainakin kupillinen kahvia ja rauhallinen hetki aamun sanomalehden parissa. On tietenkin joitain muitakin tärkeitä asioita.

Tässä raamattutunnissa puhutaan siis prioriteeteista, ykkösluokan asioista. Niinpä voisimme ensiksi avata raamatunkohdan, jossa muuan mies kysyy Jeesukselta, mikä on lain suurin käsky. Jeesus vastaa näin: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi ja rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” (Matt. 22:37-39).

Miten Jumalaa rakastetaan? Ainakin rakastamalla lähimmäisiä. Mutta siihen liittyy muutakin. Jumalan pitäisi olla ykkösluokan asia elämässämme. Jumalan käskyjen noudattaminen tulisi olla johtotähtenä kaikissa toimissamme.

Tämä johtaa meidät toiseen raamatunkohtaan, jossa Jeesus puhuu käskyjen noudattamisesta. Se alkaa tällaisella kysymyksellä: ”Mitä minun pitää tehdä, jotta saisin iankaikkisen elämän?”

Tämä on varsinainen ykkösluokan kysymys, prioriteettien prioriteetti ja kaikkien kysymysten äiti. Siis jos on olemassa taivas ja kadotus ja jos jokin seikka täällä maailmassa ratkaisee ikuisen kohtalomme, voiko mikään olla tärkeämpää kuin tämä kysymys ja siihen saatava oikea vastaus.

Tätä kysymystä muuten sivuttiin yllättäen viime viikolla eräässä keskipäivän radio-ohjelmassa YLEn ykkösellä. Toimittajat keskustelivat teemasta ”Kuka pääsee taivaaseen?” He olivat saaneet kimmokkeen aiheeseen jostain paavin puheesta, joka oli kuulemma maailmalla tulkittu niin, että ateistitkin voivat päästä taivaaseen. Kun paavin tiedottaja tarkensi muutaman päivän kuluttua, että paavi ei ole tarkoittanut tällaista, toimittajat vitsailivat, että ehkä tuossa välissä muutama ateisti ehti sinne livahtaa. Ohjelmassa haastateltiin jotakuta päivystävää dosenttia, joka kertoi, ettei kirkossakaan ole tästä asiasta täyttä selvyyttä.

Ehkä meidän olisi paras kysyä asiaa suoraan Jeesukselta. Tämä kysymys aloittaa keskustelun, jonka Uudessa testamentissa ovat tallettaneet kaikki kolme synoptista evankeliumia. Sitä on siis pidetty hyvin tärkeänä. Jeesuksen luo tuli kerran mies tämän kysymyksen kanssa. Luen tekstin Luukkaan evankeliumin mukaan (Luuk. 18:18-27):

Muuan korkeassa asemassa oleva mies kysyi Jeesukselta: ”Mitä minun pitää tehdä, hyvä opettaja, että perisin iankaikkisen elämän?” Jeesus vastasi hänelle: ”Miksi sanot minua hyväksi? Ainoastaan Jumala on hyvä, ei kukaan muu. Käskyt sinä tiedät: älä tee aviorikosta, älä tapa, älä varasta, älä todista valheellisesti, kunnioita isääsi ja äitiäsi.” ”Kaikkea tätä olen noudattanut nuoresta pitäen”, vastasi mies. Tämän kuullessaan Jeesus sanoi: ”Yksi sinulta vielä on tekemättä. Myy kaikki, mitä sinulla on, ja jaa rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaissa. Tule sitten ja seuraa minua.” Kun mies kuuli tämän, hän tuli murheelliseksi, sillä hän oli hyvin rikas. Nähdessään sen Jeesus sanoi: ”Kuinka vaikea onkaan niiden, jotka paljon omistavat, päästä Jumalan valtakuntaan! Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan.” ”Kuka sitten voi pelastua?” kysyivät kuulijat. Jeesus vastasi: ”Mikä on ihmiselle mahdotonta, se on mahdollista Jumalalle.”

Mitä tässä oikein tapahtui? Miehen kysymys kuului siis tarkkaan ottaen näin: ”Mitä minun pitää tehdä, hyvä opettaja, että perisin iankaikkisen elämän?” Jeesuksen vastauksen alkuosa tuntuu hiukan oudolta. Miksi hän ryhtyy saivartelemaan miehen käyttämästä puhuttelusta, kun kyseessä on elämän ja kuoleman kysymys? Jeesus vastasi siis ensin näin: ”Miksi sanot minua hyväksi? Ainoastaan Jumala on hyvä, ei kukaan muu.” Itse asiassa tämä sisältää jo kaksi salaista viestiä. Ensinnäkin: Kukaan muu kuin Jumala ei ole hyvä. Siinä on viesti kysyjälle, joka omasta mielestään on onnistunut elämässään varsin hyvin, kuten kertomuksen jatkosta näemme. Hän ei kuitenkaan ole riittävän hyvä, koska kukaan ei ole. Toiseksi: vain Jumala on hyvä. Satutko tietämään, kenen kanssa parhaillaan keskustelet? Kuka on se ainoa maailmassa, jota voidaan sanoa hyväksi?

Tämän jälkeen Jeesus jatkaa edelleen hiukan yllätyksellisellä tavalla. Hän ryhtyy luettelemaan käskyjä, siis kymmentä käskyä. Outoa sikäli, että kyllä Jeesuksen pitäisi tietää, että käskyjä täyttämällä ei kukaan pelastu. Käskyjä ei yksinkertaisesti ole annettu edes sitä varten, että niitä noudattamalla pelastuttaisiin. Mitä Jeesus oikein tarkoittaa? Seurataanpa tapahtumien kulkua eteenpäin. Miehen vastauskin hämmentää: ”Kaikkea tätä olen noudattanut nuoresta pitäen”. Hän saattaa tosin olla aivan rehellinen ja päätellä, että koska hän ei ole tehnyt aviorikosta, ei tappanut, varastanut eikä valehdellut, hän on täyttänyt kaikki käskyt. Me tekstin lukijoina tiedämme, että käskyjen täyttämiseen kuuluu muutakin kuin varastamattomuus ja valehtelemattomuus. Myös pahat sanat, ajatukset, motiivit ja asenteet kuuluvat Jumalan käskyjen piiriin. Jos olet ollut itsekäs tai ylpistynyt, olet jo käskyjen rikkoja.  Vaikka et olisi tappanut ketään, olet saattanut sanoillasi loukata tai halveksia lähimmäistäsi. Vihapuhe on syntiä.

Kertomuksemme miehen olisi pitänyt tietää, että Pyhissä kirjoituksissa, esimerkiksi Sananlaskujen kirjassa, rinnastetaan ylpeys ja kopeus, varastamiseen ja väkivallan tekemiseen. Tässä valossa kenestäkään ei ole käskyjen täyttäjäksi. Tekstimme mies kuitenkin arveli olevansa. Ja samoin ajattelee luultavasti yksi ja toinen suomalainenkin. Jos en ole tappanut ketään, enkä juuri varastanutkaan, olen täyttänyt Jumalan käskyt.

Jeesus ei tunnu olevan tyytyväinen miehen vastaukseen vaan jatkaa näin: ”Yksi sinulta vielä on tekemättä. Myy kaikki, mitä sinulla on, ja jaa rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaissa. Tule sitten ja seuraa minua.” Tämän kuultuaan mies, jonka kerrotaan olleen hyvin rikas, lähti murheellisena Jeesuksen luota pois. Nyt lukija on edelleen hiukan huolissaan Jeesuksen käyttäytymisestä. Opetuslapsetkin ihmettelevät kovia vaatimuksia ja kysyvät, voiko kukaan pelastua, jos rima asetetaan noin korkealle. Jeesus sanoo, että ei, kukaan ei voi pelastua, sillä se on yksinkertaisesti ihmiselle täysin mahdotonta. Vain Jumalalle se on mahdollista.

Mietitäänpä vielä hetki, mitä tässä tapahtui. Kun Jeesus tarjosi miehelle kymmentä käskyä, oikea vastaus olisi ollut, että ”voi, ei, en minä ole kyennyt kaikkia niitä täyttämään”. Silloin Jeesus olisi sanonut – näin rohkenen arvella: ”Oikea vastaus. Siksi tarvitset minut pelastuaksesi.” Kun mies luuli pitäneensä kymmenen käskyä, Jeesus antoi hänelle vielä yhdennentoista käskyn: ”Myy kaikki ja seuraa minua.” Silloin mies lähti murheellisena pois, sillä käsky oli liian vaikea toteutettavaksi. Miksi Jeesus nosti riman näin korkealle? Siksi että sitä ei ollut tarkoituskaan ylittää. Vaatimus yksinkertaisesti oli aivan kohtuuton. Eihän kukaan voi kaikkea myydä. Eikä omaisuutta myymällä hankita iankaikkista elämää.

Mikä tässä sitten meni miehen kohdalla vikaan? Se että hän lähti Jeesuksen luota pois! Jos hän olisi sanonut: ”Voi, ei, en kykene tuollaista ohjetta noudattamaan”, Jeesus olisi sanonut – rohkenen edelleen arvella: ”Oikea vastaus, juuri siksi tarvitset minut pelastuaksesi.”

Voisimme jopa spekuloida sellaisella vaihtoehdolla, että mies olisi sanonut lähtevänsä myymään kaikkea. Mitä Jeesus siihen olisi vastannut? Veikkaan, että hän olisi tarjonnut kahdettatoista käskyä. Rimaa oli tarkoitus nostaa niin paljon, että kukaan ei sitä voi ylittää.

 

Jumalan lain tarkoitus

Tästä on kysymys, kun sanomme, että lain noudattaminen ei ole tie pelastukseen. Jeesukseen uskominen sen sijaan on. Tämä on selvästi sanottu esimerkiksi jakeessa Room. 3:20: ”Eihän yksikään ihminen tule Jumalan edessä vanhurskaaksi lain käskyjä noudattamalla. Lain tehtävänä on opettaa tuntemaan, mitä synti on.”

Jumalan lailla, siis käskyillä, on kaksi eri tehtävää. Niiden ykköstehtävä on viitoittaa tie Jumalan tahdon mukaiseen elämään. Noudata käskyjä ja elämäsi menee hyvin. Riko käskyt ja samalla tuhoat omaa ja muiden elämää. Käskyt ovat elämän oma laki. Ne ovat tienviitta, joka halki aikakausien on kertonut ihmiskunnalle, mikä on Jumalan tahdon mukainen elämäntapa ja millaisen perustan päälle terve yhteiskunta voi rakentua. Ne ovat luoneet pohjan koko länsimaiselle lainsäädännölle. Mitä enemmän niitä vastoin toimitaan, sitä enemmän murennetaan yhteiskunnan arvopohjaa. Se joka tekee kompromisseja maailman kanssa ja unohtaa Jumalan lain, lähtee vaaralliselle tielle. Jumalan käskyjen ykköstehtävä on siis osoittaa tie Jumalan tahdon mukaiseen elämään.

Mutta käskyillä on toinenkin tehtävä. Se on: osoittaa meidät käskyjen rikkojiksi. Käskyt asettavat riman niin korkealle, että kukaan ei pääse yli. Ehdottomuudessaan ne näyttävät jokaisen meistä riittämättömäksi. Ne ovat Jumalan pyhä tahto, ja niiden suorittama läpivalaisu osoittaa jokaisen ihmisen syntiseksi. Tämä siksi että vain syntinen tarvitsee pelastusta. ”Eivät terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat. En ole tullut kutsumaan vanhurskaita vaan syntisiä,” sanoo Jeesus (Matt. 9:12). Kertomuksemme miehelle Jeesuksen viimeiset sanat olivat: ”Tule ja seuraa minua.” Taivaaseen ei päästä käskyjen ja hyvän elämän tietä vaan uskomalla Jeesukseen ja syntien anteeksisaamiseen.

Oletko joutunut koskaan Jumalan edessä tekemään selvittelemään omia syntejäsi? Onko Jumalan laki paljastanut sinulle, kuinka paljon olet hänen käskyjänsä rikkonut? Oletko joutunut kyselemään, voinko minä vielä saada kaikki syntini anteeksi? Jos olet, olet hyvällä paikalla. Jeesus antaa kaikki syntisi anteeksi. Olet löytänyt oikean vastauksen tuohon tuhannen taalan kysymykseen iankaikkisesta elämästä.

Elämäsi tärkein priority on kohdallaan: Usko Jeesukseen on ovi ikuiseen elämään.

 

Rakasta lähimmäistäsi

Alussa totesin, että yksi tärkeimmistä raamatunkohdista puhui Jumalan ja lähimmäisen rakastamisesta. Jumalan rakastaminen näkyy lähimmäisen rakastamisena. Käsky ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” on Jumalan lakia, joka näyttää, miten meidän tulee toimia tässä maailmassa. Samalla se nostaa riman aivan huippuunsa. Kukaan ei pysty sitä ylittämään. Mutta annetaan sen silti puhutella meitä.

Mitä kauempana joku on, sitä helpompi häntä on rakastaa. Luulen, että me kaikki rakastamme namibialaisia tai tansanialaisia tai eteläamerikkalaisia ihmisiä. Ainakin niin kauan kun emme ole tavanneet heitä. Mitä lähempänä joku on, sitä hankalampi häntä on rakastaa. Norjalaisia on helpompi rakastaa kuin ruotsalaisia, varsinkin näin jääkiekon MM-kisojen jälkeen.

Olin kerran, vuosia sitten pitämässä raamattutuntia Virossa. Se oli juuri vapautumassa Neuvostoliiton kahleista. Puhuin lähimmäisen rakastamisesta ja ehdotin, että pitäisi rakastaa niin afrikkalaisia kuin aasialaisia, niin juutalaisia kuin arabejakin. Kuulijat nyökyttelivät. Sitten tulin sanoneeksi, että myös venäläisiä pitää rakastaa. Kuulijoiden katseet jähmettyivät ja tajusin nopeasti sanoneeni jotain sellaista, jossa olin ylittänyt valtuuteni. Muukalainen ei nyt tiedä, mitä puhuu.

Tarvitsemme kirkossa todellista, rakkaudellista ihmisten kohtaamista. Kirkkomme strategiassa asetettiin tavoitteeksi, että kirkossa kohdattaisiin laadukkaasti kaikki jäsenet vähintään viisi kertaa vuodessa. Tämä ei ole toteutunut. Uusimman tutkimuksen mukaan suurin osa ihmistä, jotka eivät osallistu seurakunnan toimintaan, eivät myöskään tunne ketään, joka osallistuu.

Olen mukana uuden strategian valmistelutyöryhmässä, jossa olemme edelleen puhuneet kohtaamisten tärkeydestä. Tässä on haaste meille. Onko naapurissasi joku, joka ei tiedä, että käyt kirkossa. Kerro se hänelle, ja niin hän tutustuu ensimmäiseen kristittyyn ihmiseen. Eräs pappi kertoi viime viikolla käyneensä hierojalla. Kun papin ammatti kävi selväksi, hieroja kertoi olevansa kirkosta eronnut. Hierontapöydällä puhuttiin sitten niitä näitä, vähän kirkostakin. Seuraavalla kerralla hieroja kertoi liittyneensä kirkkoon. Hän oli tutustunut ensimmäiseen kristittyyn.

Pari päivää sitten Helsingin bussissa viereeni istui vanhemman puoleinen mies. Sukeutui keskustelu ilmoista. Sitten mies sanoi: ”Kyllä Herra on antanut meille kauniit säät.” Säpsähdin moista rohkeutta. Minä en osaa bussissa aloittaa keskustelua tuolla tavalla uskoa tunnustamalla, mutta tämä mies osasi.

Jeesuksen jäähyväispuheessa on silmiinpistävän monta kertaa kehotus rakastamiseen. Näyttää jopa siltä, että se suunnataan ensisijaisesti opetuslasten keskinäisen rakkauden vaatimukseen. Esimerkiksi näin: ”Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toisianne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne” tai näin: ”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä… jotta maailma uskoisi.” (Joh. 13:34-35 ja 17:21). Siis paras todistus jonka kristityt voivat maailmalle antaa, on keskinäinen rakkaus. Millaisen todistuksen me siis annamme? Välittyykö meidän puheistamme tai kannanotoistamme keskinäinen kunnioitus ja erilaisuuden hyväksyminen? Millaisen kuvan sivullinen saa kirkosta tai lähetysväestä? Viime keskiviikon Iltalehden lööppi lisäsi varmaan lehden myyntiä, mutta ei ollut kunniaksi meille. Siinä kerrottiin vihaviesteistä ja uhkauksista ja julistettiin, että ”uskovaiset hyökkäsivät piispan kimppuun”. Ollaan piispan toimista mitä mieltä tahansa, niin epäasiallinen käytös on tuomittavaa ja epäkristillistä.

Kaiken kaikkiaankin kristittyjen keskinäisessä kunnioittamisessa olisi meillä parantamisen varaa. Viidesläiset voisivat rakastaa vähän enemmän körttiläisiä ja evankeliset lestadiolaisia. Naispappeuden vastustajilta voisi odottaa enemmän kunnioitusta naispappeja ja naispappeuden kannattajia kohtaan. Naispappeuden kannattajat voisivat vakavasti koettaa ymmärtää vastustajia ja suoda heillekin kotipaikkaoikeus kirkossamme. Israelin ystävien tulisi ymmärtää palestiinalaisten ahdistava elämäntilanne ja palestiinalaisten oikeuksien puolestapuhujat voisivat koettaa ajatella Israelin asemaa suurten arabimaiden puristuksessa.

Ei kristittyjen tarvitse ajatella samalla tavalla kaikista asioista. Saamme olla eri mieltä ja reippaasti väitelläkin. Mutta erilaisuuden kunnioitusta ja toisten huomioonottamista voisi olla hitusen enemmän. Jos maailma näkisi, että Lähetysseuran väki puhuu kauniisti kansanlähetysläisistä ja kansanlähetysläiset lähetysseuralaisista, se ihmettelisi ja haluaisi löytää tien näin hyväksyvän ja rakkaudellisen uskon yhteyteen.

Totta puhuen, vaikeimmat rajalinjat saattavat mennä paljon lähempänä kuin herätysliikkeiden tai järjestöjen välillä. Joskus työtoverin on lähes mahdoton sietää toista ja kristitty naapuri tai oma sukulainen saattaa olla maailman vaikein lähimmäinen. Lisäksi omasta uskonnäkemyksestä poikkeavaa kristittyä voi olla äärimmäisen vaikea hyväksyä.

Kun näin paljon puhun keskinäisen ymmärtämisen puolesta, kuulen jo jonkun sanovan: ”Emmehän me ihan mitä vain voi kristillisyyden nimissäkään hyväksyä. Kyllä synti täytyy sanoa synniksi ja harhaoppi harhaopiksi.” Kyllä, juuri näin asia on. Lähimmäisen rakastaminen ei merkitse hänen syntiensä rakastamista. Kirkossa rakkauden ja totuuden tulee kulkea käsi kädessä.

Esimerkiksi Paavalin ja Johanneksen kirjeet varoittavat selvin sanoin harhaoppisista. Paavali kirjoittaa mm. näin: ”Pitäkää varanne, ettei kukaan houkuttele teitä harhaan tyhjillä ja pettävillä viisauden opeilla, jotka nojautuvat ihmisten perinnäisiin käsityksiin ja maailman alkuvoimiin, eikä Kristukseen.” (Kol. 2:8). Johanneksen kirjeessä on varoitus: ”Älkää uskoko kaikkia henkiä… Yksikään henki joka kieltää Jeesuksen, ei ole Jumalasta.” (1. Joh 4:1-3). Raamattu varoittaa siis niistä, jotka kieltävät, että Kristus olisi ainoa pelastustie tai jotka asettavat Jumalan oman ilmoituksen kyseenalaiseksi. Kristillisen kirkon on annettava selvä viesti siitä, mikä on oikea usko ja missä menee oikean ja väärän raja.

Samat Paavali ja Johannes kirjoittavat vakuuttavasti ja monin eri sanoin kristittyjen yhteyden puolesta. Otan tähänkin yhden esimerkin molemmilta. Johannes kirjoittaa: ”Tämä on se sanoma, jonka te olette alusta alkaen kuulleet: meidän tulee rakastaa toisiamme.” (1. Joh. 3:11). Paavali kehottaa kolossalaisia näin: ”Te jotka olette Jumalan valittuja, pyhiä ja hänelle rakkaita, pukeutukaa siis sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, lempeyteen ja kärsivällisyyteen. Pitäkää huolta, että tulette toimeen keskenänne, vaikka teillä olisikin moittimisen aihetta.” (Kol. 3:12-13).

Näitä ohjeita noudattaen minä en aio erota Suomen kirkosta, vaikka kirkosta löytyykin monenlaista moittimisen aihetta. En myöskään aio jäädä pois Lähetysseuran työyhteydestä, vaikka olenkin surullinen joistain sen linjauksista ja ratkaisuista.

Tässä on toinen priority-viestini tänään: Rakastakaa toinen toistanne. Yrittäkää hyväksyä kristittyjen erilaiset mielipiteet. Koettakaa nähdä toisissanne Kristuksen kasvot.

 

Lähetys keskukseen

Ensimmäinen priority oli siis usko Jeesukseen, jota ilman kukaan ei pääse taivaaseen. Toinen priority on rakkaus lähimmäisiin, sekä niihin jotka ovat kaukana että niihin jotka ovat lähellä. Tästä tulemme kolmanteen priorityyn. Se on tämän uskon ja rakkauden ulottaminen koko maailmaan. Tärkeimpien raamatunkohtien listaan kuuluu ehdottomasti myös tämä: ”Menkää kaikkeen maailmaan ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille.” Onhan se Jeesuksen viimeinen käsky opetuslapsilleen. Lähetys on uskon ja rakkauden viemistä niille, joilta puuttuu evankeliumin tuoma toivo elämästä. Ilman Kristusta maailmalla ei ole mitään todellista toivoa. Pääsemme siis yhtälöön: usko + rakkaus = toivo.

Miettikää vähän tilannetta, jossa edellä mainittu raamatunkohta lausuttiin. Yksitoista miestä seisoi Öljymäellä. He olivat seuranneet Jeesusta kolmen vuoden ajan. Nyt Jeesus oli lähdössä pois. Viimeisiksi sanoiksi hän ehdotti, että nämä yksitoista hoitaisivat hänen kertomansa Jumalan valtakunnan asian koko maailmaan.” Siis minne? Hellenistis-roomalainen maailma käsitti alueet, jotka Aleksanteri Suuri oli vallannut Roomasta Indus-virralle. Sitten se oli laajentunut Espanjaan ja Keski-Eurooppaan. Senkin ulkopuolella tiedettiin olevan ihmisiä. Siis koko tähän maailmaan?

Ja  näillä harteillako?” he varmasti miettivät. Näillä sandaaleillako pitäisi lähteä koko maailmaa kiertämään? Tällä pohjakoulutuksella ja tällä kielitaidolla? Hehän osasivat lähinnä Galilean murretta ja paras ammattitaito rajoittui Gennesaretinjärven kalastamiseen. Nyt ei Jeesus taida olla ihan realistinen ehdotuksissaan.

Siinä nuo yksitoista miestä seisoivat tumput suorina Jeesuksen puhuttelussa ja aivan varmoina siitä, että Jeesus liioitteli melkoisesti puhuessaan koko maailmasta. Tänään me tiedämme, ettei liioitellut. Sanoma lähti liikkeelle tuolta Rooman valtakunnan syrjäisestä provinssista ja kolmen sadan vuoden kuluttua Rooman keisari julisti sen valtion uskonnoksi.

Ja tänään se on maailman suurin uskonto. Heti ensimmäisillä vuosisadoilla se oli alkanut muuttaa maailmaa enemmän kuin mikään sitä ennen. Siitä puhuttiin, sitä vastustettiin ja vainottiin, mutta sen osoittama varaukseton rakkaus oli huomiota herättävää. Eusebius kirjoittaa kirkkohistoriassaan 300-luvun ruton ja nälänhädän ajasta: ”Kristittyjen kaikessa osoittaman innon ja hurskauden ilmaukset tulivat kaikille pakanoille selviksi. Kristityt olivat ainoita, jotka tässä onnettomassa tilanteessa osoittivat myötätuntoa ja ihmisrakkautta teoillaan. Aamusta iltaan he jatkuvasti olivat hoitamassa ja hautaamassa kuolevia, sellaisia joista kukaan ei pitänyt huolta. Asia tuli kaikkien ihmisten tietoon ja he ylistivät kristittyjen Jumalaa.”

Lasten, naisten, vanhusten ja vammaisten kohtelu muuttui juuri kristinuskon vaikutuksesta. Kristinuskoon on aina liittynyt rakkauden palvelu ja heikoimmista huolehtiminen. Tämä on ollut vahva todiste sen maailmaan muuttavasta voimasta. Sana ja teot ovat kulkeneet käsi kädessä. Toista ei ole ilman toista. Jumalan rakkaudesta puhuminen johtaa ilman muuta rakkauden tekoihin.

Toisaalta, kristinusko ei olisi levinnyt Galileaa kauemmaksi, ellei siihen aina olisi liittynyt sanallinen todistus Kristuksesta, evankeliumin saarna. Laupeuden teot ilman todistusta Kristuksesta eivät ole kristillistä lähetystyötä. Pelkät teot eivät kerro, kenen asialla olemme. Muiden uskontojen edustajat voivat olla parempia lähimmäisten palvelijoita kuin me kristityt.

Ilman Kristus-todistusta lähetys muuttuu pelkäksi avustustoiminnaksi. Kehitysapu kuuluu lähetystyöhön ja on välttämätön osa sitä, mutta lähetystyö ei voi olla pelkkää kehitysapua. Toisaalta kirkon ja lähetysjärjestön kehitysyhteistyönkin on kannettava lähetyksen leimaa. Lähetysjärjestön kehitysyhteistyötekijätkin ovat lähetystyöntekijöitä. On myös varottava sellaista suuntausta, että lähettäisimme maailmalle vain rahaa, emmekä ihmisiä. Ihmisten lähettäminen on kallista mutta välttämätöntä. Kasvoton raha aiheuttaa enemmän haittaa kuin hyötyä. Lähetys on ihmisten ja kirkkojen vuorovaikutusta, jossa molempien osapuolten on kuunneltava toisiaan.

Tämä maailma hyväksyy rakkauden palvelun, mutta ei Kristuksen ristiä. Siksi kirkolla saattaa olla kiusaus piilottaa Kristus ja pyrkiä olemaan salonkikelpoinen maailman silmissä. Sillä voi olla kiusaus kumartaa maailmaan päin yhteiskunnallisen hyväksynnän tai suurempien rahahanojen toivossa. Tällöin se kuitenkin on vaarassa hukata oman kutsumuksensa ja identiteettinsä Kristuksen kirkkona. ”Sana rististä on hulluutta niiden mielestä, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalanvoima”, sanoo Paavali (1. Kor. 1:18).

Nykyaikaisessa lähetystyössä me tosin menemme yhä harvemmin niin sanotusti puskaan julistamaan evankeliumia. Paikalliset osaavat sen paremmin. Meidän roolimme on enemmän paikallisten kristittyjen ja kirkkojen varustamisessa, tukemisessa ja koulutuksessa. Silti meidän on muistutettava itseämme siitä, että jos motiivinamme ei ole Kristuksen kutsu ja tavoitteenamme ei ole se, että ihmiset löytäisivät Jeesuksen ja pelastavan uskon, olemme väärällä alalla.

Tästä muistuttaa Paavalin sana Roomalaiskirjeen 10. luvussa: ”Kuinka he voivat huutaa avukseen sitä, johon eivät usko? Kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet? Kuinka he voivat kuulla, ellei kukaan julista? Kuinka kukaan voi julistaa, ellei häntä ole lähetetty?” (Room. 10:14-15). Tarvitaan siis lähettäjiä ja lähtijöitä. Ja tarvitaan niitä jotka menevät ja julistavat Kristusta. Muuten kukaan ei voi löytää tietä ikuiseen elämään.

On paikallaan muistuttaa myös apostolien julistuksen sisällöstä: ”Ei kukaan muu voi pelastaa kuin Jeesus. Mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu koko taivaankannen alla.” (Ap.t. 4:12).

Lähetystyö kantaa hedelmää tämän päivän maailmassa. Kirkko kasvaa monissa maissa voimakkaasti. Afrikassa oli vuonna 1900 noin 10 miljoonaa kristittyä, joka oli 10 % afrikkalaisista. Tällä hetkellä kristittyjä on yli 500 miljoonaa, joka on yli puolet Afrikan mantereen väestöstä. Olemme juuri kuulleet muitakin hyviä uutisia Afrikasta. Maailman nopeimmin kasvavien talouksien listalla on viisi Afrikan maata. Siitä on syytä kiittää Jumalaa. Tänään kuitenkin kiitämme erityisesti kirkon kasvuluvuista. Tansanian ja Etiopian luterilaiset kirkot ovat ohittaneet jäsenmäärässä Suomen kirkon. Afrikassa on ainakin kymmenen valtiota, joissa kristittyjä on yli 90 % väestöstä. Helsingissähän kirkkoon kuuluu vain 60 %.  Kun saarnasin tansanialaisissa jumalanpalveluksissa, ihailin aina täysiä kirkkoja. Sanoin joskus saarnassani, että minä olen tullut tänne lähetystyöntekijänä, mutta en ole ihan varma, kummin päin tämän lähetyksen nyt pitäisi mennä. Tulkaa te kertomaan Suomeen, miten kirkot saadaan täyteen. Nepalissa ei ollut juuri yhtään kristittyä viisikuusikymmentä vuotta sitten. Kun kävin siellä viisi vuotta sitten, puhuttiin miljoonasta. Tällä hetkellä arviot liikkuvat jopa kahden miljoonan paremmalla puolella.

Lähetystyön aika ei silti ole ohi. Maailman 7 miljardista ihmisestä kolmannes on kristittyjä. Yli 4 miljardia ei ole. Maailmassa on satoja miljoonia ihmisiä, jotka eivät ole koskaan kuulleet evankeliumia Jeesuksesta. Lähetystehtävä on edelleen kesken. Radioaalloilla tavoitetaan melkoinen osa näistä, mutta myös ihmisten on lähdettävä. Kun Hudson Taylor meni aikanaan Kiinaan ja kertoi hyvää sanomaa Jeesuksesta, ihmiset kysyivät, kuinka kauan englantilaiset olivat tämän sanoman jo tienneet. Taylor vastasi, että satoja vuosia. Silloin kuulijat parahtivat: ”Oi, miksi ette tulleet aikaisemmin!”

Ollessani Nepalissa ihmettelin raamattukoulun rehtorille kirkon nopeaa kasvua. Kysyin häneltä, mikä on kirkon kasvun salaisuus. Hän vastasi: ”Jokainen kristitty on evankelista.” Niin, näin on Jumalan valtakunnan asia aina mennyt eteenpäin, tavallisten kristittyjen kautta. Jos se olisi vain pappien tai lähetystyöntekijöiden varassa, se olisi lopahtanut jo ajat sitten.

Näillä juhlilla on mukana tuhansia kristittyjä. Jos jokainen olisi Kristuksen todistaja omalla paikallaan, sanoma leviäisi sekä lähelle että kauas. Kaikki eivät voi lähteä maan ääriin, mutta kaikki voivat toimia lähettäjinä. Jokainen ei ole puhuja, mutta jokainen voi rukoilla. Jumala on antanut seurakunnalleen erilaisia armolahjoja. Pankaa ne käytäntöön. Lähetys on Jumalan sydämen asia. Olkoon se sitä meillekin.

 

 

This entry was posted in Luokittelemattomat. Bookmark the permalink.

6 vastausta artikkeliin: Lähetysjuhlien raamattutunti

  1. Lotta sanoo:

    Kiitos paljon, kun julkaisit tämän tekstin. Sain paljon ajattelemisen aihetta ja yhden synnin kitkettäväksi omasta käytöksestäni – Herra minua siinä auttakoon.

  2. kysymys sanoo:

    Hei!

    Kiitos pääasiassa hyvästä puheenvuorostasi. Yhteen kohtaan toivoisin sinulta tarkennuksia. Esitän yhden kysymyksen siihen kohtaan liittyen. Lausuit näin:

    ”Vaikka et olisi tappanut ketään, olet saattanut sanoillasi loukata tai halveksia lähimmäistäsi. Vihapuhe on syntiä.”

    Pohdin sitä, että laajennatko nyt synnin käsitettä sellaiselle alueelle, jota Raamattu ei syntinä tunne. Kysyisin sinulta Eero Junkkala seuraavan kysymyksen:

    – Tekikö Jeesus syntiä, koska hänen sanansa loukkasivat muita ihmisiä?

    Jeesus nimittäin evankeliumien mukaan loukkasi ja viilsi kuulijoita totuuden sanoillaan, vieläpä toistuvasti. Raamatussa sanoilla loukkaamista ei käsitellä syntinä. Riidanhaluisuutta Raamatussa kehotetaan kyllä välttelemään. Esimerkiksi myös Paavali, Jeremia, Elia, Mooses ja monet muut julistavat Raamatussa Jumalan totuutta, saaden kuulijansa loukkaantumaan.

    Evankeliumin mukaan Jeesus nimenomaan loukkasi kuulijoitaan sanoillaan (ks. esim. Luuk 11:1). Paitsi fariseukset, jopa hänen omat opetuslapsensa loukkaantuivat Jeesuksen opetuksiin. Johannes raportoi Jeesuksen opetuslasten ärtyneet kommentit Jeesukselle: ”Sietämätöntä puhetta. Kuka voi kuunnella tuollaista?” Mitä Jeesus vastasi? Johanneksen evankeliumin mukaan näin: ”Loukkaako tämä teitä? Miten käykään, jos te näette Ihmisen Pojan nousevan sinne, missä hän ennen oli! Henki yksin tekee eläväksi, lihasta ei ole mitään hyötyä. Ne sanat, jotka olen teille puhunut, ovat henki ja elämä. Teidän joukossanne on kuitenkin muutamia, jotka eivät usko.” (Joh 6:60-64).

    Kysymykseni kuului siis: tekikö Jeesus syntiä, koska hänen sanansa loukkasivat muita ihmisiä?

    Itse vastaisin, että ei. Loukkaantumisia Raamattu ei kategorisesti kiellä. Tarkoituksenmukaisen toisen kiusaamisen se kyllä torjuu. Totuus tekee joskus kipeää, eikä sitä halua sietää. Toisia ihmisiä ei pidä satuttaa satuttamisen vuoksi sanoilla. Mutta sanojen loukkaavuus sinänsä ei tee sanoista syntiä. Loukkaavuus voi johtua myös sanoissa piilevästä totuudesta. Heprealaiskirjeen mukaan ”Jumalan sana on elävä ja väkevä. Se on terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka, se iskee syvään ja viiltää halki sielun ja hengen, nivelet ja luiden ytimet, se paljastaa sisimmät aikeemme ja ajatuksemme.” (Hepr. 4:12). Silti Jumalan sana ei ole syntiä.

  3. Eero sanoo:

    Kiitos kommentistasi. On selvää, että Jeesus koviakin sanoja käyttäessään ei tehnyt syntiä. Me sen sijaan helposti teemme, koska emme ole jeesuksia. Siksi hänen täytyy varoittaa meitä aika tiukasti, esim. näin: ”Teille on opetettu käsky ’Älä tapa’… mutta minä sanon teille: jokainen joka on vihoissaan veljelleen, on ansainnut oikeuden tuomion jne” Matt. 5:21-22.

    Tai näin: ”Jokaisesta turhasta (pahasta? loukkaavasta? ilkeästä?) sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tehtävä tili … ” Matt. 12:36-37.

    En tietenkään kieltänyt totuuden sanomista, mutta eikö jo sana ’vihapuhe’ kerro tietoisesta tai peitetystä vihasta, ja se ei ole kristillistä. Eri asia on, että joskus vihapuheeksi nimitetään sellaista puhetta, mistä ei tykätä, koska se on vastoin omia näkemyksiä tai mieltymyksiä.

    • kom sanoo:

      Olen ymmärtänyt sanan ”vihapuhe” tarkoittavan puhetta, josta ainakin joku kuulija vihastuu, jota ainakin joku kuulija pitää jollain tavoin kenties syrjivänä ja johon ainakin joku kuulija reagoi voimakkaasti. Alkuperäinen sanoja ei ole välttämättä – eikä useinkaan – ollut lainkaan vihoissaan. Yksi hyvä kirjoitus ”vihapuhe”-termistä löytyy tästä:
      http://www.politiikasta.fi/article/vihapuhe-verkkoilmi%C3%B6n%C3%A4

      Tuo Matteuksen evankeliumin 12 luvun kohta on muuten todella hyvä ja kiintoisa esimerkki. Pohdiskelin juuri sitä kohtaa tänään. Jeesus aloittaa tuon puheenvuoron sanoilla: Jos puu on hyvä, sen hedelmäkin on hyvä, mutta jos puu on huono, sen hedelmäkin on huono. Hedelmästään puu tunnetaan. Te käärmeen sikiöt, kuinka teidän puheenne voisi olla hyvää, kun itse olette pahoja!” (Matt 12:33-34), mistä Jeesus päätyy toteamaan että ihmisen on tuomiopäivänä tehtävä tili jokaisesta sanastaan. Sinä erinomaisena Raamattuopettajana osaisit varmaan paremmin sanoa, mitä Jeesus tuossa oikein tarkoittaa. Mutta minusta näin tavallisempana Raamatun lukijana vaikuttaa siltä, että hän EI tarkoita mitä tahansa ilkeitä sanoja, koska aloittaa puheenvuoronsa nimittelemällä kuulijoita käärmeen sikiöiksi ja pahoiksi, mitkä olivat ilmauksia, joihin kuulijat saattoivat loukkaantua. Itse asiassa tuossa linkittämässäni Vihapuhe-artikkelissa todetaan juuri matelijoiksi nimittely tyypilliseksi vihapuheen muodoksi. Samoin sellaiseksi todetaan ”he”-”me” -asetelmat, jotka ovat suorastaan keskeisiä Raamatussa. Toiset otetaan, toiset jätetään. Onko se vihapuhetta? Ehkä jonkun korvaan.

      Myös vaikkapa Jeesuksen toiminta temppelissä täytti varmasti vihapuheen kriteerit. Kyytiä hän antoi paitsi vihapuheen kriteerit varmasti täyttävin sanoin (joista Raamattuun ei ole raportoitu kuin paikan nimittely ”rosvojen luolaksi”, mutta hän lienee sanonut paljon muutakin), myös konkreettisesti kaataen temppelirahalla kauppaa käyvien pyötiä, ja ajaen ostajia ja myyjiä ulos. Jos joku nykypäivänä tekisi vastaavaa, moni pitäisi häntä rikollisena, on teko aiheellinen tai ei. Pyhyyden merkitystä ja siitä seuraavia asioita ei nykyään enää moni ymmärrä. Pyhän asian loukkaamiseen ei moni reagoi nykyään mitenkään. Jeesus reagoi. En tarkoita, että ihmisten olisi pitänyt mennä kaatamaan pöytiä vaikkapa Lähetysjuhlilla. Mutta haluan nostaa esiin näkökulman, joka on syytä muistaa. Jeesus itse suuttui – ja vihastui Pyhän paikan loukkauksesta.

      Olen miettinyt sitä, voiko viha olla kristillistä. Jeesus näytti esimerkkiä siitä, että asiaa kohtaan kohdistuva viha voi olla Jumalan tahdon mukaista toimintaa. Ihmisen vihaaminen ei sitä ole. Olen joskus ollut läsnä tilanteessa, jossa eräs vanha Herran palvelija oli samaan aikaan nähdäkseni eräänlaisessa Jumalan synnyttämän vihan vallassa ja samaan aikaan käsittämättömän täynnä rakkautta ja rukousta. Itse olen niin haalea (vrt. Ilm 3:15-16). En tunne. En reagoi. Olen välinpitämätön. En osaa kärsiä toisen kristityn kärsiessä. Käsittelen syntejä usein vain jollain älyllisellä tasolla, tajuamatta sitä, kuinka jokainen synti on todella aivan oikeasti loukkaus Jumalaa kohtaan, kuinka Jumala voi ihan oikeasti kärsiä ihmisten tekojen tähden, ja kuinka iso asia se todella on, että Jumala on rakastanut tätä maailmaa, ja antanut ainutlaatuisen Poikansa meidän ihmisten puolesta.

  4. kom sanoo:

    ”Ei kristittyjen tarvitse ajatella samalla tavalla kaikista asioista. Saamme olla eri mieltä ja reippaasti väitelläkin. Mutta erilaisuuden kunnioitusta ja toisten huomioonottamista voisi olla hitusen enemmän. Jos maailma näkisi, että Lähetysseuran väki puhuu kauniisti kansanlähetysläisistä ja kansanlähetysläiset lähetysseuralaisista, se ihmettelisi ja haluaisi löytää tien näin hyväksyvän ja rakkaudellisen uskon yhteyteen.”

    Itse olen käynyt varmaan lukuisia kertoja sekä Lähetysjuhlilla että Kansanlähetyspäivillä. Samaa porukkaa näkee molemmissa. Minulle ei ole tulllut mieleenkään että Kansanlähetyksen kannattaja ei voisi puhua kauniisti Lähetysseuran väestä. Tai etteikö Lähetysseuran kannattaja voisi puhua positiivisesti Kansanlähetyksen toiminnasta. Näinhän pääasiassa juuri toimitaankin. Kritiikki siellä ja täällä ei muuta miksikään sitä päälinjaa, että suurin osa lähetysystävistä rukoilee yli lähetysjärjestörajojen, ja moni lähetysystävä myös tukee useaa lähetysjärjestöä.

    Iso rajalinja menee sen sijaan siinä kohtaa, kun evankeliumia Jeesuksesta Kristuksesta aletaan muuttaa ja vesittää milloin mihinkin suuntaan: milloin sosiaaliseksi ”evankeliumiksi”, milloin taloudelliseksi ”evankeliumiksi”, milloin psykologiseksi ”evankeliumiksi” tai vaikka vaikenemisen ”evankeliumiksi”. Yhteinen rajanvetäjä on se, mitä tekemistä Jeesuksella on evankeliumien kanssa: onko Hän sovitustöineen keskiössä, vai heitetäänkö hänet evankeliumista kehälle tai kokonaan pois. Yhteistyö on joskus haastavaa. Osin se on kommunikointikysymys, ja kiinni siitä kuinka mukavasti osaamme puhua toisten ihmisten kanssa. Mutta joskus kyse ei ole vain mukavasta kommunikoinnista.

    Tähän osin liittyy osin tämän kommenttini pääpointti. Se koskee sitä, miten kristityiden tulisi käsitellä erimielisyyksiään. Aikoinaan asioita on puitu läpi pienissä porukoissa. Siinä oli omat etunsa ja omat haittapuolensa. Nykyisenä nettiaikakautena monet erimielisyydet ovat yhtäkkiä valtakunnallisia tai jopa maailmanlaajuisia kysymyksiä. Tästä seuraa jonkinlainen näkökulmaharha. Siinä, missä elo paikallisseurakunnassa on yleensä sentään varsin sopuisaa, netissä tilanne on ihan toinen. Suurin osa maailmasta näkee kristinuskon nykyään netin näyttölasien läpi. Kaiken kukkuraksi nettierimielisyydet ovat jostain syystä suosittuja asioita seurattaviksi. Olen katsonut useamman kerran, kuinka jonkin median ”tykätyin” uutinen on jokin sellainen uutinen, joka käsittelee kristittyjen riitoja tai jotain kristittyjen tekemiä virheitä. Siis meillä on Suomessa(kin) iso joukko ihmisiä, jotka pitävät sellaisten riitaisten uutisten lukemisesta, ja jotka haluavat jakaa näitä riitauutisia tutuilleenkin sosiaalisen median kautta. Ja kun ne ovat lukemisten osalta suosittuja, niitä myös medioissa suolletaan. Uutiset, joissa kerrotaan kristinuskon perusasioita, eivät mene sen sijaan läpi, eivätkä kerää tykkäyksiä, eikä niitä medioissa haluta julkaista.

    Eikä siinä vielä kaikki, että yleismediat toimivat näin. Mutta kun myös kristittyjen omat mediat toimivat näin. K24, Kirkko & Kaupunki, osin jopa seurakuntalainen.fi -sivustokin tuo esiin jatkuvasti kristittyjen keskinäisiä riitoja. Näin toimien aikaan saadaan se, että jos muut mediat eivät itse ole keksineet jotain riitaa sillä viikolla tai kuussa kristittyjen välillä, niin näistä uutisvälineistä uutisia poimimalla sellainen vähintään saadaan kiertoon.

    Kuulemma tämän päivän Helsingin sanomissa oltiin jo nimittelemässä perinteiseen kristilliseen avioliittonäkökulmaan sitoutuneita rikollisiksi. Syntisiä ja rikollisiahan me tosiaan olemmekin, etenkin Jumalan puhtauden edessä ajatuksinemme ja tekoinemme. Maallisia rikoksia ovat joissain maissa Jeesuksen sovitustyöstä kertominen, toisessa kadotuksen mainitseminen, ja kolmannessa maassa haureuden nimittäminen synniksi.

    Meidän pitäisi saada aikaan uutisia kristittyjen keskinäisestä rakkaudesta. Sitä kautta voisi syntyä kehä, jossa ihan oikeasti myös tätä rakkautta enenevässä määrin esiintyy. Nyt meillä on menossa riitojen kehä, jossa Kristuksen ruumiin osat kärsivät, ja toiset ruumiinosat nauravat vahingoniloisena vieressä sen sijaan, että kärsisivät siitä että Kristuksen ruumista vahingoitetaan.

  5. Arto S sanoo:

    Kirjoitat Eero puheessasi näin:

    ”Kun näin paljon puhun keskinäisen ymmärtämisen puolesta, kuulen jo jonkun sanovan: ’Emmehän me ihan mitä vain voi kristillisyyden nimissäkään hyväksyä. Kyllä synti täytyy sanoa synniksi ja harhaoppi harhaopiksi.’ Kyllä, juuri näin asia on.”

    Voisitko Eero kuvitella, että sinun tulkintasi siitä, mikä on syntiä tai mikä harhaoppia – kaiken ankaran pohdiskelun, rukoilun ja Raamatun tutkimisen jälkeenkin – voisi joskus olla virheellinen? Uskot varmaankin toisten ihmisten mahdolliseen erehtyväisyyteen raamatuntulkinnassa, mutta voisitko sinä itse tulkita Raamattua joskus virheellisesti?

    Jos voisit, se mitä sinä tapaat sanoa synniksi ja harhaopiksi, ei välttämättä aina ole oikeasti syntiä ja harhaoppia. Tällaisessa tapauksessa puhut vastoin totuutta sanoessasi jotain asiaa synniksi väärin perustein.

    Eikö asia ole niin, että erehtyväisen raamatuntulkitsijan eli meidän kenenkään ei pitäisi missään olosuhteissa ruveta voimakkaasti sanomaan mitään asiaa synniksi silloin kun toiset yhtä vastuulliset kristityt ovat selvästi eri mieltä siitä, onko kyse synnistä vai ei. Ainoa mitä yksittäinen kristitty voi tehdä on sanoa nöyrästi ”Minä näen asian syntinä Raamattua tulkitessani – mutta saatan olla väärässäkin.” Ja tismalleen sama pätee kristittyyn, joka on hänen kanssaan eri mieltä: hänkin kertoo vain oman erehtyväisen ihmisen mielipiteensä. Kenenkään tehtävä ei ole julistaa ehdottomalla ja lopullisella varmuudella yhtään mitään kenellekään koskaan. Sellaiseen pystyy vain se joka katselee asioita Jumalan näkökulmasta – eli Jumala.

    Kristityt eivät jakaannu niihin, joilla on aina erehtymätön oikea tulkinta kaikista keskeisistä opin ja etiikan kysymyksistä ja niihin, joiden tulkinnat saattavat olla joskus vähän vääriäkin. KAIKKI kristityt ovat raamatuntulkinnassaan erehtyväisiä ja tämän tulisi kuulua selkeästi puheissa ja opetuksissa. Vain hyvin omahyväinen kristitty kuvittelee olevansa erehtymätön ja oikeassa joka ikinen kerta kun hän jonkin asian kohdalla ”sanoo synnin synniksi”. Sen vuoksi sellainen julistaminen tai sellaisen julistamisen hyväksyminen ja suositteleminen ei kuulu kenellekään raamatunopettajalle tai muulle kristitylle. Omia mielipiteitä ja tulkintoja saa ilmaista julkisesti ja salassa niin paljon kuin haluaa, mutta niitä ei pidä rinnastaa muitta mutkitta totuuden kanssa. Saarnapönttöön kipuava ei julista totuutta vaan käsityksiään totuudesta. Kenties ne ovat oikeansuuntaisia. Kenties eivät.

    Uskot varmaan muiden kristittyjen kohdalla sen, että heidän käsityksensä siitä mikä on syntiä voi joskus olla ilmaus heidän omasta syntisyydestään. Voisiko oma käsityksesi siitä mikä on syntiä olla koskaan missään kohtaa syntinen? Onko ”Eero Junkkaalan syntinen raamatuntulkinta” aina ja kaikissa olosuhteissa mahdottomuus ja contradictio in adiecto? Et ole varmasti tietoisesti koskaan eksyttänyt ketään ihmistä opettaessasi ”Raamatun totuuksia”, mutta olisiko mahdollista, että tiedostamattomasti olet? Ymmärrätkö mitä vakavia seurauksia sillä on, jos todella myönnät että myös raamatunopettajana ja kristinuskon tulkitsijana eikä vain yksityishenkilönä sinä olet syntinen ja erehtyväinen ihminen kuten kaikki muutkin kristityt? Silloin et enää julista kenellekään evankeliumia ja kristillistä moraalia vaan ainoastaan sinun ja sinun koulukuntasi käsitystäsi siitä, mitä evankeliumi ja kristillinen moraali ovat. Siinä on huikea ero. Jollakin toisella voi olla näistä samoista asioista enemmän tai vähemmän erilainen käsitys. Ehkä sinä olet oikeammassa kuin hän. Ehkä et. Sen asian voi ratkaista vain Jumala.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s