Lähdin aamulenkille vieraassa paikassa pimeään metsään. Arvelin, että jossain olisi valaistu lenkkipolku. Sellainen löytyikin. Oli helppo seurata valoja. Huomasin, että metsässä risteili monia muitakin polkuja, isompia ja pienempiä. Välillä valot meinasivat kadota. Hetken piti juosta umpimähkään, mutta mutkan takana oli taas lamppu. En ollut ihan varma, viekö tämä reitti johonkin, mutta arvelin kiertäväni ennen pitkää lähtöpaikalle. Näin kävikin ja lopulta saavuin takaisin Hiittenharjun hotellille.

Oli hyvä, että valot johtivat perille. Ilman niitä olisin vieläkin harhailemassa jossain länsisuomalaisessa metsässä. Jossain vaiheessa näin kauempana muitakin valoja, mutta tiesin, että ne eivät ole minun valojani.

Elämme aika pimeässä ajassa. Todennäköisesti tämä ei ole paljon pimeämpää kuin aina ennenkään, ja joskus on varmasti ollut vielä vaikeampaa. Mutta maailmassa on paljon levottomuutta lisääviä seikkoja. Iltapäivälehdet kirjoittavat joka toinen päivä, että Venäjä uhkaa Suomea ja joka toinen päivä, että ehkä se ei ihan vielä uhkaakaan. Näin niiden levikki on taattu vähäksi aikaa, ja lukijoiden pulssi pysyy tasaisen korkeana heidän miettiessään, kumpi vaihe nyt on menossa. Isis, Boko Haram ja Al-Qaida levittävät järkyttävää tuhoa maailmalla. Arabikevät vaihtui syksyksi, ja suurvallat miettivät, kenen puolella missäkin kriisissä olisi, ettei tulisi olleeksi vahingossa itseään vastaan.

Meillä puhuttavat perhesurmat. Vaikka niiden määrä ei ole tosiasiallisesti lisääntynyt vaan pitkällä aikavälillä huomattavasti vähentynyt, niin jokainen uusi tämänkaltainen veriteko koskettaa. Miksi ihmisten pitää joutua niin ahtaalle, ettei ole jäljellä muuta kuin epätoivoisia vaihtoehtoja? Miksei kukaan huomannut hätää ajoissa? Miksi umpikujaan joutunut ei löytänyt mitään kulkukelpoista tietä ulos? Olisiko kirkko voinut tehdä jotain?

Keskustelu uudesta avioliittolakiesityksestäkin saa monet levottomaksi. Miten meidän käy, jos eduskunta omalla päätöksellään murentaa kristillistä avioliittokäsitystä? Onko yhteiskunnan maallistumiselle mitään loppua? Tallataanko kristillisiä arvoja jatkossa entistä enemmän?

Meidän kristittyjen on toimittava kristillisten arvojen ja paremman elämän puolesta. Samalla on hyvä muistaa, että maailma ei ole koskaan ollut erityisen kristillinen, eikä tule olemaan. Kristityt ovat aina eläneet muukalaisina maailmassa. He ovat surreet maailman pahuutta, mutta eivät ole juuttuneet siihen, eivätkä menettäneet rohkeuttaan. Vaikka he ovat kuuliaisia maalliselle esivallalle, he ottavat elämänsä tärkeimmät mittapuut  muualta. He tietävät, kuka lopulta määrittelee elämän oikean ja väärän.

Harmillisinta on, että maailman pahuus ei ole vain minun ulkopuolellani vaan myös minussa. Kaikki pahuuden elementit löytyvät omasta sydämestäni. Itsekkyyden, katkeruuden ja oman edun tavoittelemisen aihiot ovat aina olemassa ja pyrkivät nostamaan päätään sopivan tilaisuuden tullen. On suurta armoa, että kaikki pahat ajatukset eivät ole muuttuneet teoiksi.

Ne lamput siellä metsässä johtivat näihin ajatuksiin. Kyllä olisi pimeää, jos niitä ei olisi. Kukaan ei näkisi mitään. Polkujen sekamelskassa joutuisi taatusti eksyksiin. Vieraat valot hämäisivät. Onneksi on joku, joka on Maailman valo ja joka sanoo myös olevansa Tie, Totuus ja Elämä. Sekin tie on aika ajoin vaarassa hämärtyä ja sitä valoa tarvitaan yhä uudestaan näyttämään tietä. Sanan valo on kirkkainta mahdollista valoa.