Olin sunnuntaina seuraamassa lähetystyöntekijöiden matkaansiunaamista. En tiedä mitään tätä puhuttelevampaa tilaisuutta. Vuosikymmenien varrella olen ollut lukemattomat kerrat seuraamassa, kun joukko valkoisiin vaatteisiin puettuja uusia lähetystyöntekijöitä seisoo alttarin äärellä. Ja olemmehan seisoneet siinä kerran itsekin.

He ovat saaneet Jeesukselta sisäisen kutsun valtakunnan työhön ja kristillinen kirkko on antanut ulkoisen kutsun ja nyt valtuuttaa heidät lähtemään. He jättävät kenties lupaavan uransa Suomessa. He suostuvat siihen, että etäisyys sukulaisiin ja ystäviin kasvaa tuhansilla kilometreillä. He lähtevät sellaisten kielten ja kulttuurien keskelle, josta he eivät tiedä juuri mitään ja jota he eivät opi edes vuosikymmenten aikana kunnolla tuntemaan. He tulevat olemaan vieraita ja muukalaisia uudessa maassaan ja aikanaan palattuaan Suomeen, he kokevat muukalaisuutta täälläkin. Heidän lapsistaan tulee maailman kansalaisia, joiden juuret kotimaahan jäävät pinnallisiksi. Heidän ystävänsä lupaavat muistaa ja pitää yhteyttä, mutta useimmat unohtavat heidät, kun lentokone on noussut ilmaan. He lähtevät työhön, jossa näkee hyvin vähän hedelmää ja jossa pettymykset ovat todennäköisempiä kuin suuret saavutukset. Heillä on sankarin sädekehä nyt tuossa alttarin ääressä, mutta se karisee viimeistään kielikoulun toisena lukukautena, kun uusi kieli ja kulttuuri ovat edelleen kuin toiselta planeetalta.

Kuitenkin he lähtevät. Ja me lähetämme heidät. Näitä lähtijöitä olen aina ihaillut ja toivonut, että joka kesä jokaisen lähetysjärjestön juhlilla heitä olisi niin paljon, että alttarikaide ei riittäisi uusien siunattavien joukolle.

Mutta ovatko lähetystyöntekijät jotain sellaista kristillisen kirkon etujoukkoa, joka näin suurieleisesti pitää siunata matkaan? Eikö työ lähetyskentällä ole sitä samaa, mitä me täällä kotimaassa teemme? Eikö se ole äärimmäisen arkista puuhaa ja elämistä ihmisten parissa kuten missä tahansa maassa? Kyllä, kyllä se sitä on, kuten omasta kokemuksestani hyvin tiedän. Oikeastaan kaikki Jumalan valtakunnan työntekijät voisi siunata samalla tavalla alttarin ääressä seurakunnan rukoillessa heidän puolestaan. Ja näinhän yleensä tehdäänkin. Voisi jopa ajatella, että jokainen kristitty pitäisi kutsua siihen alttarin ääreen ja jokainen pitäisi siunata kätten päällepanemisella todistamaan Jeesuksesta aina ja kaikkialla. Kaikkihan me olemme kutsutut tällaiseen tehtävään.

Silti tuo kauas lähtevien siunaaminen on aivan erityinen hetki. Siinä toteutuu Jeesuksen lähetyskäsky mennä koko maailmaan.