Aika on heitellä kiviä ja aika on ne kerätä

Tämä kuvaa minun uskonelämääni. En varsinaisesti ole tarkoituksella heitellyt ketään kivillä, mutta silti niin on saattanut tulla tehtyä. Nuorena usko oli mustavalkoista ja niin vilpitöntä, niin vilpitöntä. Mikään muu kuin Jeesus ei merkinnyt mitään. Koulunkäyntikin tuli laiminlyötyä ja urheileminen piti lopettaa. Mitä muita tyhmyyksiä tein, en muista. Käytiin evankelioimassa kaikki lähiseudun baarit ja tanssipaikat, koska niissä ne syntiset kävivät. Koulussa pidin aamuhartauksia ja sanoin, että jos ette lähde seuraamaan Jeesusta, joudutte kadotukseen. Olin oikeassa, näinhän asia on. Olinhan sentään itse päässyt Jeesus-tielle.

Tiesimme tarkalleen, kuka on oikeassa uskossa ja kuka ei. Kappalainen oli, mutta kirkkoherra ei, hän ei näet käynyt meidän seuroissamme. Haudankaivaja oli, mutta suntio ei, tämä kävi jossain körttiläisseuroissa. Meidän seuroissamme todistivat uskoontulleet. Arvostan noita vuosia, kaikkine varjoineen ja yksipuolisuuksineenkin. Niitä katuisin, jos sillä olisi enää mitään merkitystä. Mutta silloin luotiin perusta sille uskolle, jossa edelleen olen. Olen Jumalalle kiitollinen noista vuosista. Tulihan Raamattu rakkaaksi ja jonkinlaiset uskonelämän eväät ja rajapyykit selviksi. Jossain kulkevat oikean uskon reunat ja jotkut ovat niiden ulkopuolella. Ne rajat vain olivat aika pahasti väärässä kohdassa, mutta ei sitä silloin voinut ymmärtää.

Sitten tulivat vuodet raamattukoulussa (kiitos Jumalalle monista käänteentekevistä uusista eväistä), nuorisotyöntekijänä (miten innostavaa puhua nuorille Jeesuksesta!), teologisessa tiedekunnassa (harhaoppisia ryhdyttiin panemaan ruotuun), pappina ja raamatunopettajana ja hengellisenä johtajana parissa kristillisessä järjestössä ja vielä kuin ylimääräisenä bonuksena tilaisuus palvella lähetystä Afrikassa ja Aasiassa. Muutama kirja on tullut matkan varrella kirjoitettua. Nyt katselen tätä taaksepäin, vaikka en ole vielä heittänyt hanskoja naulaan. Edelleen kierrän opetustehtävissä, jos Jumala ja pandemia sallivat.

Mutta niistä kivistä. Oikeaoppisuuden rajat ovat urallani olleet tärkeitä ja aika tiukkaa linjaa on vedetty. En ole koskaan tuntenut itseäni erityisen tiukkapipoiseksi ja vielä kireämmälle vedetyt rajat ovat tuntuneet ahdistavilta. Mutta on niitä rajoja vedelty. On puolustettu oikeaa oppia, vaikka on samalla toki nuoruuden mustavalkoisuudesta jo kauan sitten irtauduttu. Körttiläiset ja muut toisista perinteistä tulevat on hyväksytty uskovaisiksi, ainakin ne niistä, jotka ihan oikeasti uskovat. Niin, ihan oikeasti, mitä se tarkoittaa. Että siis minun laillani oikeasti? Ei kai se sentään ihan niin voi olla.

Missä nyt olen? Mielelläni keräisin heittämiäni kiviä. Klassisen kristinuskon rajat kyllä tiedän ja että pelastusta ei ole Jeesuksen ulkopuolella. Mutta muita rajoja en haluaisi kovasti vetää. Näen väärät tulkinnat ja sokeat pisteet muitten kohdalla, entä itseni? Jos minun hengellisen viitekehykseni ulkopuolella on oikeaa elävää kristillisyyttä, niin siellä voi myös olla paljon oikeampaa oppia kuin minulle. Arvostan omaa perintöäni, mutta koetan avata silmiäni muille. Ehkä ne ovat oikeammassa kuin minä.

Uskon ydin on tullut entistä tärkeämmäksi. Ja erilaisuuden kunnioittaminen, jopa rakastaminen. Jeesuksen kanssa haluaisin olla hyvissä väleissä. Oman syntisyyteni tunnistaminen – aika pinnallista sekin – auttaa hyväksymään toiset syntiset. Jollain vippaa opissa ja toisella elämässä. Yritetäänkö Jeesuksen kanssa kuitenkin samaan taivaaseen?

Kategoria(t): Luokittelemattomat. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s