Askel-lehden Kysy Raamatusta -palstan kirjoitukset

[Tällä sivulla on vuosien 2011-2010 kirjoitukset. Aiempia lisätään pikkuhiljaa.]

Kysy Raamatusta, Askel 9.6.2011

Jeftan tyttären uhraaminen

Herra, Israelin Jumala, ei hyväksy ihmisuhreja itselleen.Tunnetuin tapaus on Iisak, jonka Jumala pelasti kuolemalta viime hetkellä. Yksi tapaus hämmentää. Sotaurho Jefta uhrasi tyttärensä Jahvelle kiitokseksi saavuttamastaan voitosta ilman, että tämän kerrotaan mitenkään reagoineen asiaan. Jefta täytti ehkä ajattelemattomasti antamansa lupauksen.Mikä on tapauksen opetus meille?

Raamatussa on paljon hankalia kohtia, mutta kertomus Jeftan tyttären kuolemasta on yksi vaikeimmista. Kerron ensin lyhyesti, mitä tapahtui. Tuomarien kirjassa lukijalle esitellään Jefta, josta tulee erinäisten vaiheiden kautta sotapäällikkö. Lähtiessään sotaan hän tekee Jumalalle lupauksen, että jos Jumala antaa hänelle voiton, hän antaa uhriksi sen, joka sodasta paluun jälkeen ensimmäisenä tulee hänen talonsa ovesta ulos. Epäilemättä Jefta ajatteli jotain talonsa kotieläimistä. Ensimmäinen tulija oli kuitenkin Jeftan oma tytär, hänen ainoa lapsensa.

Nykypäivän länsimaalainen lukija ajattelee, että Jefta käynnistäisi tässä vaiheessa Jumalan kanssa uudet neuvottelut, koska ensimmäinen diili ei ollut toteuttamiskelpoinen. Hän voisi vaikkapa tarkentaa aiempaa lupaustaan sanomalla, että hän tietenkin tarkoitti eläimiä, ei ihmisiä. Tai hän voisi ehdottaa Jumalalle pientä muutosta sopimukseen, vaikkapa niin että uhrina annettaisiinkin toinen tulija. Mutta Raamatun ajan maailmassa tällainen neuvonpito ei tullut kysymykseen. Jumalan kanssa ei neuvotella, häntä totellaan. Raamatussa on myös ohje siitä, että on parempi ettet lupaa kuin että lupaat etkä täytä. Jumalalle tehdyt lupaukset olivat peruuttamattomia.

Kertomus jatkuu siten, että Jefta voihkii karmeaa lupaustaan, mutta tytär sanoo, että Jumalalle luvattu pitää panna täytäntöön. Hän saa lyhyen suruajan, jonka jälkeen hänet surmataan. Lukija jää hämilleen. Ei kai Jumala voi vaatia tällaista? Eikö tämä ole vastoin kaikkea sitä, mitä me Raamatun rakkauden Jumalasta tiedämme?

Kaksi näkökohtaa auttaa ymmärtämään tätä käsittämätöntä kertomusta. Ensinnäkin voimme ajatella, että Jefta teki virheen luvatessaan Jumalalle tällaisen uhrin. Hänen ei olisi pitänyt tehdä lainkaan näin katogorista lupausta. Sitten kun se oli tehty, peruutusmahdollisuuksia ei ollut.

Toiseksi, kertomuksella on Raamatun kokonaissanoman valossa selvä viesti. Kysyjä liittää tapauksen toiseen hankalaan Vanhan testamentin uhraamiskertomukseen, siihen jossa Abraham sai käskyn uhrata ainoa poikansa Iisak. Nämä kertomukset kuuluvatkin yhteen. Molemmissa on kyse ainoan lapsen uhraaaamisesta. Iisakin tapauksessa uhria ei lopulta tarvittu, sillä ”Jumala katsoi itselleen karitsan polttouhriksi”. Jeftan tapauksessakaan sitä ei alunperin olisi tarvittu, mutta kun se annettiin, se jäi Pyhän kirjan lehdille muistuttamaan dramaattisesta ainoa lapsen uhraamisesta.

Raamatun kaikkein dramaattisin ainoan lapsen uhraaminen tapahtui Jerusalemin porttien ulkopuolella eräänä keväisenä perjantaina noin vuonna 30 jKr. Kun Jumala antoi uhriksi oman Poikansa, sillä oli käänteentekevä merkitys maaaailmanhistoriassa. Sillä uhrilla sovitettiin ihmiskunnan synnit ikuisiksi ajoiksi. Iisakin uhraaminen ei olisi pelastanut maailmaa, ei myöskään Jeftan tyttären uhri. Mutta Jumalan ainoan Pojan uhri tuo pelastuksen jokaisen ulottuville. Vanhan testamentin esikuvalliset tapahtumat antavat aavistuksen siitä, miltä isän sydämessä tuntui matkalla ainoan lapsen uhripaikalle. Jumalan Isän sydän kärsi, kun hänen Poikansa kuoli ristillä, vaikka hän tiesi, että ilman tätä uhria syntejä ei voi sovittaa.

Tässä esitetty selitys perustuu typologiseen Raamatun tulkintamalliin, joka on hyvin yleinen vanhassa kristillisessä perinteessä ja jota tapaamme jo Raamatussa itsessään. Siinä Vanhan testamentin henkilö, instituutio tai tapahtuma muodostaa esikuvan Uuden testamentin ilmoitukselle. Esikuva kertoo jotain tulevasta, mutta täyttymys on aina esikuvaa suurempi.

Kysy Raamatusta, Askel 9.5.2011

Hengelliset kokemukset

Kokivatko Raamatun ihmiset Jumalan läsnäoloa? Jos niin millaisia kuvauksia siitä on? Itse koen joskus rauhaa raamattupiirissä ja ehtoollisella saattaa itkettää. Mietin, mistä kokemukset tulevat ja miksi niitä on vain toisilla.  Ja jos Jumala on suuri ja hyvä niin eikö silloin tarjolla ole myös suuria tunteita?”

Kristittyjen hengelliset kokemukset tosiaan vaihtelevat. Joillakuilla niitä tuntuu olevan yhtenään ja toiset eivät koe juuri mitään juuri milloinkaan. Minä kuulun näihin jälkimmäisiin, mutta minulla on ystäviä, joilla on paljon hengellisiä kokemuksia. En varsinaisesti kadehdi heitä, mutta täytyy myöntää, että joskus heikkona hetkenä mietin, onko minun kristillisyydestäni oikein mihinkään. Kyllähän aidon uskon pitää koskettaa myös tunne-elämää.

Hyväksytään kuitenkin lähtökohdaksi, että ihmiset ja heidän kokemistapansa ovat erilaisia. Tavallisessa elämässäkin joku tuntee voimakkaasti ja liikuttuu herkästi ja toinen pohtii asioita enempi älyllisesti. Miksei siis myös uskonelämässä voisi olla näin. Luonteemme ja elämänhistoriamme ovat tehneet meistä sellaisia kuin olemme. Vahvasti tunteva ei välttämättä ole parempi kristitty kuin rauhallinen viilipytty mutta ei myöskään huonompi. Ääriasennoissaan molemmissa päissä on kritikoitavaa. Kristillisyys ei saisi jäädä pelkäksi tunteiluksi, vähän täytyisi olla myös järkeä päässä. Toisaalta jos mikään ei koskaan kosketa, olen joko tunnevammainen tai hengellisesti kuollut.

Mitä Raamattu tähän sanoisi? Psalmien rukouksissa on paljon kuvauksia sekä riemullisesta ylistyksestä että piinaavasta ahdistuksesta, siis erilaisista tunteista. Toisaalta Raamatun henkilökuvauksissa harvoin kerrotaan tunteista ja kokemuksista. Tämä ei tarkoita, ettei niitä olisi ollut. Teksti vain keskittyy kuvaamaan tapahtumia, ei tunteita.

Jumalan läsnäoloon liittyy usein pelon tunne. Jumalan ensimmäinen repliikki onkin usein: ”Älä pelkää.” Mooses, Gideon ja Jesaja ja monet muut olivat peloissaan kohdatessaan pyhän Jumalan. Tämä taitaa meikäläisessä kristillisyydessä olla harvinaista. Pietari kokee välähdyksen tästä pyhyydestä Jeesuksen edessä saatuaan häkellyttävän suuren kalansaaliin. Häne reaktionsa on yllättävä: ”Mene pois minun luotani, Herra! Minä olen syntinen ihminen.” (Luuk. 5:8). Tähänkin Jeesus vastasi sanomalla älä pelkää.

Itkemistä Raamattu kuvaa lähinnä surun mutta myös liikuttumisen merkkinä. Puhuttelevaa on lukea Joosefista, joka kohtaa Egyptissä veljensä vuosien erossa olon jälkeen. Neljään eri kertaan Joosefin kerrotaan itkeneen, joko salaa tai veljiensä kaulassa. Jeesuksenkin itkusta kerrotaan kaksi kertaa, Lasaruksen kuoltua ja Jerusalemin torjuttua hänet.

Ehkä lähimmäksi kysyjän kuvaamaa tunnetta tulee Nehemian kirjassa oleva kertomus, jossa kansa pitkän tauon jälkeen kuuli luettavan ja selitettävän Jumalan sanaa. Kerrotaan, että ”kansa itki kuullessaan, mitä laissa sanottiin” (Neh. 8:9). Pappi Esran vastaus on aika hauska: ”Tämä päivä on pyhitetty Herralle, teidän Jumalallenne. Älkää siis olko murheellisia älkääkä itkekö. Menkää koteihinne, nauttikaa hyviä ruokia ja lähettäkää maistiaisia niille, joilla ei itsellään ole mitään. Tämä päivä on pyhitetty Herrallemme! Älkää siis olko murheellisiä, vaan iloitkaa, sillä Herra on teidän voimanne.”

Paavali veisasi Silaksen kanssa ylistysvirsiä vankilassa keskellä yötä. Hän noudatti omaa kehotustaan iloita aina Herrassa. Toisaalta Paavalin suuret hengelliset kokemukset eivät olleet ihan jokapäiväisiä, kun hänen täytyy hakea omasta elämstä esimerkkiä neljäntoista vuoden takaa (1. Kor. 12:2).

Jumala on suuri ja hyvä ja suuria tunteita on tarjolla. Me puolestamme olemme heikkoja ja vajavaisia myös tunne-elämältämme, ja siksi hyvät tarjoukset jäävät usein käyttämättä.

Kysy Raamatusta, Askel 9.4.2011

Milloin viikunapuu puhkeaa lehteen?

“Luukas 21: 29-34. Jeesus esittää viikunapuu vertauksen. Milloin viikunapuu puhkesi? Mikä on sukupolven pituus, jonka aikana tämä tempaus tapahtuu?” Mitä Natanael teki viikunapuun alla? (onko puulla jokin erityinen merkitys, symboliikkaa, että just ”viikunapuun alla”?)

Kahdessa eri kysymyksessä kysellään viikunapuusta. Natanaelin tapauksessa puulla ei liene muuta merkitystä kuin että sen alla istuskeleva oli hyvässä varjossa. Korostus on Jeesuksen vastauksessa, jonka mukaan hän näki Natanaelin, vaikka tämä ei ollut paikalla.

Jeesuksen esittämä viikunapuuvertaus on talletettu kolmeen evankeliumiin ja kaikissa se on osa lopunaikoja käsittelevää opetuspuhetta. Melko tavallinen selitys tälle kohdalle on, että viikunapuu tarkoittaisi Israelia ja sen lehteen puhkeaminen maan itsenäistymistä. Tämä suosittu tulkinta ei kuitenkaan ole oikea.

Viikunapuu esiintyy Raamatussa 37 kertaa, eikä yksikään näistä viittaa siihen, että se symbolisoisi Israelia. Useimmiten puu esiintyy luetteloissa kuten Hab. 3:17: ”Vielä ei viikunapuu ole kukassa, viiniköynnöksessä ei ole rypäleitä, vielä ei oliiivipuu kanna hedelmää eikä pelloilla kypsy vilja.” Toisinaan se kuvaa onnellista rauhanaikaa: ”Juudan ja Israelin asukkaat Danista Beersebaan saakka saivat elää rauhassa kukin oman viiniköynnöksensä ja viikunapuunsa alla.” (1. Kun. 5:5). Uudessa testamentissa viikunapuu esiintyy kertomuksessa, jossa Jeesus kiroaa puun, josta ei löytynyt hedelmiä (Matt. 21:18-22 ja Mark 11:12-14) sekä opetuksessa hedelmättömästä puusta, jolle vielä annettiin armonaikaa (Luuk. 13:6-9).

Israelia verrataan sen sijaan usein viiniköynnökseen tai viinitarhaan. Tavallisimmat tästä kertovat raamatunkohdat ovat Jes. 5:1-7, Ps. 80:9-16 ja Jeesuksen vertaus Matt. 21:33-46/ Mark. 12:1-12/ Luuk. 20:9-19. Jos lukee kansainvälisistä Raamatun selitysteoksista kysymyksessämme olevan viikunapuuvertauksen tulkintaa, niin niissä ei esiinny viittausta Israeliin. Näin ollen herää epäilys, että suomalaisessa raamatunselitysperinteessä on sekoitettu viinipuu ja viikunapuu ja siitä saatu tulkinta, joka liittyisi Israeliin.

Mitä viikunapuuvertaus sitten tarkoittaa? Sen sanoma on oikeastaan aika selvä. Samalla tavoin kun kuivan puun tuoreista lehdistä näemme alkavan kevään, samalla tavalla aikain merkeistä voimme päätellä, että lopun ajat ovat käsillä. Luukas jopa täydentää lausetta sanomalla: ”Katsokaa viikunapuuta tai mitä puuta tahansa.” Jokaisessa evankeliumissa tekstikohta jatkuu varoituksella, että tarkkaa Jeesuksen paluuun aikaa ei kukaan voi tietää. Näin kaikki aikalaskelmat julistetaan vääriksi.

Onko viikunapuu jo puhjennut? Kyllä ja ei. Ilmassa on paljon aikain merkkejä, mutta koskaan emme voi tietää, mitkä merkit ovat viimeisiä. Siksi meidän on oltava valveilla joka hetki. Mitä sitten tarkoittaisi tekstissä mainittu sukupolvi, jonka aikana kaikki tapahtuu? Tämä on vaikea raamatunkohta, johon on esitetty monia erilaisia tulkintoja. Helpoin ratkaisu lienee sanoa, että se sukupolvi joka näkee viimeiset merkit, on viimeinen. Lause ei ole kovin valaiseva, mutta jospa se on tarkoituksella jätetty hiukan arvoitukselliseksi. Jumala yksin tietää, mikä on viimeinen sukupolvi.

Voisimme vielä palata kysymykseen, onko Israel siis missään mielessä aikain merkki. Minun mielestäni on. Ymmärrän joidenkin raamatunkohtien valossa, että juutalaisten paluun omaan maahansa täytyy edeltää Jeesuksen toista tulemista (esim. Matt. 23:37-39, Luuk. 21:24, Room. 11:25-26). Sukupolvimittaa ei tässä yhteydessä kuitenkaan voi käyttää, koska sillä tapahtuva aikamäärien laskeminen nimenomaan kielletään.  Katselkaamme siis kaikkia kevään puhkeavia lehtiä ja tietäkäämme, että Jeesus tulee takaisin silloin, kun sen aika on. Nyt on aika uskoa, toivoa ja rakastaa.

Kysy Raamatusta, Askel 9.3.2011

Mitä on uudestisyntyminen?

Nyt olen parinkymmenen vuoden uskon elämän jälkeen törmännyt konservatiiviseen liikkeeseen, jossa on paljon hyvää opetusta ja erityisesti korostetaan Raamatun lukemista. Se on hyvä. Mutta. Se uudelleensyntyminen. Sehän on ihan Jeesuksen omaa puhetta. Olenko kuin Nikodemos kun en ymmärrä sitä?  Jos olen pyytänyt Jeesusta elämääni, eikö se riitä? Mitä muuta pitäisi vielä tehdä/tapahtua? Liittyykö tämä puheeseen halvasta armosta? 

Jeesuksen sana tuntuu todella vaativalta: ”Jos ihminen ei synny uudesti, ylhäältä, hän ei pääse näkemään Jumalan valtakuntaa.” (Joh. 3:3). Asia näyttää selvältä: uudestisyntyneet pääsevät taivaaseen, muut eivät. Nikodemoksen ihmetellessä moista vaatimusta Jeesus täsmentää: ”Jos ihminen ei synny vedestä ja Hengestä, hän ei pääse Jumalan valtakuntaan.”

Pelastukseen tarvitaan siis kaksi asiaa: vesi ja Henki. Toisessa yhteydessä sama asia ilmaistaan näin: ”Joka uskoo ja saa kasteen, on pelastuva.” (Mark. 16:16). Uudestisyntyminen on siis jotain sellaista, johon tarvitaan vesi ja Henki tai usko ja kaste. Se joka on vedellä kastettu ja uskoo Jeesukseen, on siis uudestisyntynyt.

Kysyjä kertoo eläneensä parikymmentä vuotta uskon elämää. On siis ilmeistä, että olet ollut uudestisyntynyt ainakin nuo kaksikymmentä vuotta. Olet myös pyytänyt Jeesusta elämääsi. Kyllä se riittää. Nyt törmäys konservatiivisen liikkeen kanssa on kuitenkin aiheuttanut ongelman ja herättänyt henkiin kysymyksen uudestisyntymisestä. Liikkeessä on paljon hyvää ja siksi sen piirissä esitetyt vaatimuksetkin tuntuvat vakavasti otettavilta. Arvelen, että liikkeen puhujat ovat korostaneet uudestisyntymistä sellaisena vaatimuksena tai kokemuksena, että mielessäsi on herännyt epäilys, oletko sittenkään uudestisyntynyt. Joskus me puhujat olemme taitamattomia pyrkiessämme terävöittämään sanomaamme ja saatamme erehtyä asettamaan uskon riman korkeammalle kuin Jeesus teki.

Lakia on toki julistettava ja pelastuksesta osattomia kutsuttava uskomaan. Mutta jos uskosta tehdään suoritus, johon kuulijan pitäisi yltää, ollaan hakoteillä. Usko on lahja, joka saadaan armosta. Armo ei ole koskaan halpaa siinä mielessä, että siitä on maksettu kallis hinta. Sitä kutsutaan joskus halvaksi, kun tarkoitetaan, että joku elää kuin pellossa ja kuvittelee, että armo merkitsee tällaisen elämäntavan hyväksymistä.

Pitäisikö kristityn sitten tietää, milloin hän on uudestisyntynyt? Monet kertovat voimakkaasta uskoontulokokemuksesta ja kykenevät sanomaan jopa päivämäärän tapahtumalle. Tällainen voi herättää levottomuutta niissä, joilla ei tällaista kokemusta ole. Usko voi todellakin kirkastua jollekulle yhdessä hetkessä, joka muuttaa koko elämän suunnan. Toisten kohdalla uskon asiat ovat vähitellen alkaneet selvitä ja jossain vaiheessa on tullut rohkeus ajatella itsestään Jeesuksen omana. Lisäksi on niitä, jotka ovat uskoneet Jeesukseen koko ikänsä.

Jos määrittelemme uudestisyntymisen yhtälöllä: kaste + usko = pelastus, niin viimeksi mainitut voivat aivan hyvin pitää kastehetkeä uudestisyntymisen paikkana. He ovat aina kasteensa jälkeen uskoneet. Toisten kohdalla voimme sanoa, että silloin kun he kastettuina oivaltavat Jeesuksen merkityksen ja uskovat siihen, he ovat uudestisyntyneet. Ajankohdan tietäminen ei ole tärkeää. Joillakin kaste tulee vasta uskon jälkeen. Järjestys ei ole ratkaiseva, mutta henkilökohtainen suhde Jeesukseen on.

Kysy Raamatusta, Askel 9.2.2011

Sodat Raamatussa

Miten on mahdollista, että Raamattu on niin sotaisa kirja,vaikka sen pitäisi edustaa rauhan asiaa? Miten voimme soveltaa tähän päivään Jumalan käskyjä sotimiseen?

Raamatussa kuvataan todellakin kiusallisen paljon sotia. Katselin äsken elokuvan Aleksanteri Suuresta. Sekin oli suurelta osin julmaa sodan kuvausta. Jos luemme historiaa minkä tahansa kansan vaiheista, saamme lukea lähes yksinomaan selostuksia sodista. Ihmiskunnan historia on siis sotien historiaa. Tai jos katselemme TV:n iltauutisia, näemme, että emme ole oppineet mitään historiasta, sillä eri puolilla maailmaa taistellaan jatkuvasti. Tämä on ensimmäinen vastaus kysymykseen: Raamattu kuvaa siis todellista, ei kuviteltua maailmaa.

Monet Israelin käymät sodat olivat puolustussotia. Tämä on toinen vastaus. Jokaisella kansalla on oikeus puolustautua, jos sitä vastaan hyökätään. Jopa Uudessa testamentissa tämä puolustautumisen tarve on nähtävissä. Johannes Kastaja ei kehota sotilaita luopumaan tehtävästään ja Jeesus itse ohjeistaa opetuslapsiaan varustautumaan miekoin lähdettäessä Getsemanen yöhön. Rosvoja vastaan on puolustauduttava. Pietari tosin teki sinä yönä virheen puolustaessaan Jeesuksen asiaa miekalla. Siihen tarkoitukseen miekat eivät sovi. Paavalin ohjeet esivallan kunnioittamiseen kuuluvat myös tähän teemaan, samoin Jeesuksen kehotus antaa keisarille se, mikä keisarille kuuluu.

Vaikein kysymys on Jumalan nimenomainen käsky joidenkin kaupunkien tuhoamiseen silloin, kun valittu kansa oli asettumassa luvattuun maahan. Tämä sotii meidän oikeustajuamme vastaan ja on vaikea hyväksyä Jumalaa, joka antaa tällaisia ohjeita. Tähän opetukseen on Raamatun teksteissä ehkä eniten loukkaannuttu ja siitä on saatu syy hylätä koko Raamattu nykyaikaan täysin sopimattomana.

Jumalan antamat sotimiskäskyt voidaan ymmärtää vain, jos hyväksytään, että Raamatun ilmoitus on Jumalan sanaa ja Jumala tietää, mitä tekee silloinkin kun meistä hänen toimintansa näyttää käsittämättömältä. Luvattuun maahan saapuva kansa oli suuressa vaarassa hukata kalleimman aarteensa, uskon Israelin Jumalaan, joka oli pelastanut sen Egyptin orjuudesta. Rauhanomainen rinnakkaiselo kanaanilaisten kanssa olisi tuossa historiallisessa tilanteessa johtanut sellaisiin kompromisseihin pakanauskontojen kanssa, että Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala olisi joutunut Baalin ja Astarten rinnalle osaksi ihmistekoista uskontojen sekoitusta. Elävän Jumalan vaihtaminen sonnipatsaisiin ja naisfiguureihin oli muutenkin Israelin jatkuvana kiusauksena. Jos kanaanilaisten uskonto olisi pyyhkinyt pois Israelin uskon, meillä ei olisi Vanhaa testamenttia, eikä Uutta testamenttia, eikä Jeesusta, eikä pelastusta.

Luvatun maan valloituksessa oli paljon pelissä. Me voimme spekuloida ja vetää Jumalaa tilille siitä, miksi hän ei keksinyt rauhanomaisempaa ratkaisua oikean uskon säilymiseksi. Mutta hän on Jumala, emme me. Hän näki hyväksi, että tuossa historiallisessa tilanteessa – mutta vain siinä – tuollainen sodalla tapahtuva maan valloitus oli ainoa mahdollinen ratkaisu. Tämä Joosuan kirjan kuvaama tapahtumasarja ei kelpaa esimerkiksi ratkottaessa muita Lähi-idän tai maailman ongelmia. Niihin tarvitaan muita raamatunkohtia.

On vielä yksi näkökohta, joka saattaa tuoda valoa tähän vaikeaan kysymykseen. On inhimillistä ajatella, että sodat, kärsimys ja kuolema ovat pahoja asioita, jotka Jumalan pitäisi saada mahdollisimman pian loppumaan. Ja ovathan ne pahoja, mutta entäpä jos juuri näiden koetusten kautta ihmiset ovat joutuneet etsimään Jumalaa paljon enemmän kuin hyvinä päivinä. Kuinka moni voisikaan kertoa omasta kokemuksestaan, että juuri vastoinkäymiset ovat johtaneet etsimään Jumalaa ja olleet lopulta suureksi siunaukseksi. Ja vielä, ihmiskunnan kaikkein suurin kärsimys on Jumalan Pojan kuolema ristillä. Ja juuri siitä on tullut kaikkein suurin siunaus.

Kysy Raamatusta, Askel 9.1.2011

Psalmien lukeminen

Voisiko Psalmin teksteissä ajatella Israelin sijasta itseä, kun tekstissä lukee esimerkiksi: ”Hän lunastaa Israelin kaikista sen synneistä”?

Psalmit on rikas ja hankala kirja. Monille siitä on tullut läheinen rukouskirja ja toisten mielestä siinä on liian paljon outoutta, jotta nykyaikainen lukija saisi siitä otetta. Miten psalmeihin pääsisi sisälle ja minkä voin sovittaa itseeni?

Minulle on käynyt niin, että nuorempana hyljeksin psalmeja, kun en oikein nähnyt niissä sellaisia loogisia rukouksia ja opetuksia, kuin olisin odottanut. Harmitti kun teksti poukkoili ahdistuksesta kiitokseen ja takaisin niin, ettei oma sielu kulkenut perässä. Kaiken lisäksi siellä toivottiin vihollisille mitä kamalimpia asioita. Vähitellen psalmien kirja on tullut yhä tärkeämmäksi ja nykyisin saatan tehdä niin, että avaan Raamatun tarkoituksella jostain satunnaisesta psalmikohdasta, jotta löytäisin omaan heikkoon rukouselämääni paremmat sanat. Muutama jae voi riittää päivän matkaevääksi.

Minkä siis voin sovittaa itseeni? Kaiken mikä tuntuu sopivalta. Jumalan kirja on sellainen, että sen sanoihin voi sovitella itseään silloinkin, kun se alkuperäisessä tekstiyhteydessään puhuu jostain aivan muusta. Jos pohdimme kysyjän mainitsemaa Israelia ja sen soveltamista omaan elämään, niin tähän löydämme hyvin järkeenkäyvän selityksen. Vanha testamentti on kirjoitettu vanhan liiton Jumalan kansalle, niille jotka oli valittu kulkemaan kohti luvattua maata ja jotka sitten elivät siellä vieraita jumalia palvovien keskellä. Tuo kansa ei ollut lähimainkaan moitteetonta väkeä ja sillä oli jatkuva kiusaus ottaa elämisen mallit ympäröivästä yhteiskunnasta eikä Jumalan ohjeista. Me kuulumme uuden liiton Jumalan kansaan ja sama peli jatkuu. Samat kiusat ja lankeemukset, sama tie takaisin Jumalan lapseuteen. Israelin soveltamisesta meidän elämäämme saamme Raamatun oman esimerkin vaikkapa Ensimmäisen Korinttilaiskirjeen 10. luvun alusta. Siinä Paavali käy läpi Israelin vaiheita ja sanoo sitten: ”Nämä tapahtumat ovat meille varoittavia esimerkkejä, ja ne on kerrottu ojennukseksi meille.”

Psalmit puhuvat siis meistä. Ne puhuvat myös Jeesuksesta. Joidenkin selvien profetioiden lisäksi siellä on tekstiä, jota ei heti osaisi liittää Jeesukseen, mutta Uuden testamentin antaman vihjeen perusteella näin voi tehdä. Pietari viittaa helluntaipuheessaan Psalmiin 16 ja väittää sen tarkoittavan Jeesusta. Lisäksi Jeesus itse sanoo ylösnousemuksensa jälkeen, että hänestä on kirjoitettu psalmeissa (Luuk. 24:44). Näin psalmien kirja lähenee Uuden testamentin sanomaa ja toimii myös kristittyjen rukouskirjana.

Tosin nuo vihollisille turmiota pyytävät rukoukset jäävät ärsyttämään. Mutta toisaalta, eivätkö ”viholliset” olekin ärsyttäviä? Sellaiset ihmiset tai ihmisryhmät jotka ovat minulle inhottavia ja joita on vaikea sietää, kuinka heidän puolestaan voi rukoilla? Psalmit antavat vinkin siitä, että Jumalalle saa huutaa kaikki mielensä syvyydetkin ja haukkua inhottavat naapurit, jos se helpottaa. Jumala kuulee rukoukset oikein ja osaa muuttaa ne kohteille siunaukseksi. Ja meille on hyödyksi, kun ei tarvitse mennä rähjäämään naapuriin. Uusi testamenttikin antaa luvan vihastumisen tunteille (Ef. 4:26), mutta opettaa myös rakkaudellista asennetta ”vihamiehiä” kohtaan (esim. Room. 12:17-21).

Psalmin kirjoittajien mielialat ailahtelevat, mutta niin kai se menee meilläkin. Yksi vastoinkäyminen ja mielen taivas synkkenee, hyvä sana tai auringonpaiste, ja elämä hymyilee jälleen. Psalmit tarjoavat hyviä sanoja elämän arkeen ja juhlaan. Ne ovat itsensä Jumalan sanoja ja siksi kultaakin kalliimpia.

Kysy Raamatusta, Askel 9.12.2010

Ovatko mies ja nainen tasa-arvoisia?

Miehen ja naisen pitäisi kristinuskon mukaan olla tasa-arvoisia, mutta eikö Raamatussa jo luomiskertomuksesta alkaen mies ole asetettu jotenkin yläpuolelle? Kuinka nykyaikainen ihminen voi hyväksyä tällaista Raamattua?

Raamatun kanssa on joskus vähän vaikea tulla toimeen. Joskus se näyttäisi olevan liian yksiarvoinen tässä moniarvoisessa maailmassa ja joskus tuntuu siltä, ettei se sittenkään ole ihan ajan tasalla maailman menossa. Ongelma voi tietenkin olla myös siinä, että moniarvoisen maailman arvot ovat pielessä ja että olemme loitontuneet liian kauas elämän alkuperäisistä ideoista.

Raamatusta on helppo löytää kohtia, jotka korostavat miehen ja naisen tasa-arvoa. Lisäksi siellä on tekstiä, joka näyttäisi olevan ristiriidassa tämän kanssa. Luomisen lauseet ovat järkähtämättömän tasa-arvoisia: ”Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät.” (1. Moos. 1:27). Ja-sana kertoo täydellisestä tasa-arvosta. Samoin toisen luomiskertomuksen lause: ”Mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että he tulevat yhdeksi lihaksi.”(1. Moos. 2:24). Uudessa testamentissa sekä Jeesus että Paavali siteeraavat näitä lauseita, joten niillä on painavin mahdollinen auktoriteetti. Kolmannen kerran Raamatun alkulehdillä tulee tasa-arvoinen lausuma: ”Hän loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Ja hän siunasi heidät ja antoi heille nimeksi ihminen silloin kun heidät luotiin.” (1. Moos. 5:2).

Uudesta testamentista tasa-arvoa korostavat Gal. 3:28: ”Yhdentekevää, oletko… mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi.” ja 1. Kor. 11:11-12: ”Herran edessä ei kuitenkaan ole naista ilman miestä eikä miestä ilman naista.”

Hankaluutta aiheuttaa toisessa luomiskertomuksessa oleva maininta naisen luomisesta kylkiluusta ja se, että hänet tehtiin miehelle avuksi. Tähän on huomautettu, että häntä ei luotu päästä alistamaan miestä eikä jalasta alistettavaksi vaan rinnalta, läheltä sydäntä, tasa-arvoiseksi. ”Kumppani joka sopii hänen avukseen” (1. Moos. 2:18) korostaa kumppanuutta, alkutekstissä vastapäätä olemista, ja sanaa ”apu” käytetään usein myös Jumalasta, joka ei suinkaan ole ihmisen apulainen. Kyse on vastavuoroisesta toinen toisensa tarvitsemisesta.

Uudesta testamentista lisäselitystä vaatii Efesolaiskirjeen opetus, jonka mukaan mies on perheen pää ja vaimon tulee alistua miehensä tahtoon (Ef. 5:21-32). Jakso alkaa näin: ”Alistukaan toistenne tahtoon, Kristusta totellen.” Teksti lähtee siis liikkeelle molemmille annetusta kehotuksesta toinen toisensa yhtäläiseen kuuntelemiseen. Kun sen jälkeen vaimoa kehotetaan erikseen alistumaan, niin vastaavasti miehelle sanotaan: ”Rakastakaa vaimoanne niin kuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi henkensä sen puolesta.” Tässä viedään mieheltä aseet puolison alistamiseen.

Perheen pää –logiikka saa lisävalaistusta toisesta kohdasta, jossa sanotaan, että ”Teidän tulee kuitenkin tietää, että jokaisen miehen pää on Kristus, naisen pää on mies ja Kristuksen pää on Jumala” (1. Kor. 11:3). Kristus ja Jumala ovat ehdottoman tasa-arvoiset, mutta heillä on ”eri tehtävä”. Samoin Raamattu opettaa, että mies ja nainen ovat erilaiset ja heillä on erilainen tehtävä tässä maailmassa (mies ei esimerkiksi voi synnyttää vaikka kuinka haluaisi), mutta he ovat järkkymättömän tasa-arvoisia.

Raamatun tekstit ovat syntyneet miesvaltaisessa maailmassa, jossa tasa-arvokysymykset olivat vieraita. Siitä huolimatta se Jumalan kirjana ylittää oman aikansa käsitykset ja viitoittaa kestävää tietä kaikkien aikojen kaikille ihmisille.

Kysy Raamatusta, Askel 9.11.2011

Rankaiseeko Jumala?     

Ovatko vastoinkäymiset Jumalan rangaistuksia syntistä ihmistä kohtaan?

Eivät ole. On kuitenkin enemmän kuin luonnollista ajatella että ovat. Luulen, että meihin on sisäänrakennettu sellainen ajatus, että kun joku elämän kolhu tulee, sain sen mitä ansaitsin. Tavallaan se on myös totta. Olemme jokainen tehneet sen verran pahaa, että saisimme vain ansiomme mukaan, jos elämäämme tulisi jokin paha haaksirikko. On inhimillistä pitää vastoinkäymisiä Jumalan rangaistuksina.

Mutta Jumala ei ole sellainen. Hän ei ole pikkumainen kyttääjä, joka odottaa ihmispoloisen tekevän jotain tyhmää voidakseen sitten näpäyttää häntä kunnon rangaistuksella. Millainen hän sitten on? Hän on sekä pyhä ja vanhurskas Jumala että rakastava ja armahtava Isä. Pyhyys merkitsee, että hänelle synti on vakava asia ja siitä pitää rangaista. Ei ole mahdollista, että joku saa rikkoa hänen tahtoaan mielin määrin ilman että siitä koskaan tulee mitään tuomiota. Eihän rikollistakaan voi jättää rankaisematta.

Mutta Jumala ei rankaise heittämällä kivellä päähän heti huomattuaan jonkun rikkovan hänen käskyjään. Rangaistus odottaa, kunnes ihminen astuu ikuisuuden rajan yli. Vasta siellä pahat teot lasketaan. Jumala on kuitenkin järjestänyt niin, että ihminen voi saada vapauttavan tuomion jo täällä ajassa, jolloin ikuisuudessakaan ei ole mitään pelättävää. Siellä astutaan rakastavan Isän syliin.

Jumala rankaisi synnin Golgatan ristillä. Kaikkien ihmisten koko syyllisyys kasattiin Jeesuksen harteille. Tästä seuraa, että jokainen joka uskoo Jeesukseen ja hänen lahjoittamaansa syntien anteeksiantoon, on vapaa rangaistuksesta sekä tässä ajassa että tulevassa. Sitä joka ei usko, ei myöskään rangaista – tässä ajassa.

Hyvä Raamatun esimerkki on Job, jonka sanottiin olleen hurskain ihminen, jota maa päällään kantaa. Kuitenkin juuri hän joutui suuriin vastoinkäymisiin. Psalmien kirjoittajia puolestaan harmittaa, että jumalattomat ihmiset menestyvät.

Jos vastoinkäymiset eivät ole Jumalan rangaistusta, mitä ne sitten ovat? Ne ovat Jumalan rakkautta. Ne eivät kyllä tunnu rakkaudelta silloin, kun ihminen kärvistelee niiden keskellä, mutta kenties jälkeenpäin niistä voi olla jopa kiitollinen.

Tähän olisi lisättävä vielä yksi näkökohta. Jotkut synnit aiheuttavat kyllä seuraamuksia jo tässä ajassa. Tällöin ei ole kysymys rangaistuksesta vaan johdonmukaisesta syyn ja seurauksen laista. Se joka tuhoaa elämäänsä alkoholilla, joutuu kantamaan elämäntapansa seuraukset. Se joka on oikein tyly toisille ihmisille, voi  kärsiä hyvien ystävien puutteesta.  Se joka on koko elämänsä tavoitellut vain rahaa ja menestystä, voi maksaa siitä hinnan sisäisenä tyhjyytenä. Tässä mielessä saatamme joutua kantamaan huonon elämämme seurauksia.

Onneksi meillä on kuitenkin Jumala, joka voi katkaista pahojenkin syntitottumusten aiheuttaman kierteen. Jokaiselle joka kyselee, liikenisikö hänelle vielä armoa, vastaus on ehdottoman yksiselitteinen. Keneltäkään anovalta sitä ei ole koskaan kielletty.

Kysy Raamatusta, Askel 9.10.2010

Pitääkö rukoilla lakkaamatta?

Kysyisin seuraavaa: ”Rukoilkaa lakkaamatta.” ”Kiittäkää joka tilassa.” ”Älkää mistään murehtiko.” Ovatko ne käskyjä, kehotuksia vai suosituksia?

 Kysymys vie meidät pohtimaan rukouksen salaisuutta. Raamatussa on lukuisia kestävään rukoukseen kehottavia lauseita. Näiden edessä me heikot rukoilijat joudumme vaikeuksiin. Kuka meistä rukoilisi lakkaamatta tai kiittäisi aina kaikesta Jumalaa? Mikä näiden raamatunkohtien tarkoitus on?

Jos oheiset lauseet ovat käskyjä, niin tavoite on käsittämättömän korkealla. Alituinen rukous lienee mahdotonta tavalliselle ihmiselle, eikä kiitosmielikään voi jatkuvasti pulputa, vaikka siihen kuinka käskettäisiin. Käskyjen idea on yhtäältä osoittaa, millainen on hyvä elämä. Siihen siis kuuluu paljon rukousta ja paljon kiitosta. Toisaalta käskyjen luonteeseen kuuluu, että niiden täysimittainen pitäminen on ihmiselle mahdotonta. Käskyjen toinen tehtävä onkin osoittaa meidät syyllisiksi ja lain rikkojiksi. Kukaan ei kykene Jumalan käskyjä täyttämään. Jäämme alamittaisiksi ja meidät pelastaa vain Jumalan armo. Se ei ainoastaan täytä meidän puutteitamme, vaan lahjoittaa koko pelastuksen ilman omaa ansiotamme. Näin rukouselämän heikkous on yksi syy etsiytyä turvautumaan Jeesukseen ja hänen lahjoittamaansa pelastukseen.

Jos pidämme esillä olevia raamatunkohtia kehotuksina, sävy on hiukan lievempi, mutta tulos sama. Meitä kehotetaan rukoilemaan, kiittämään ja olemaan murehtimatta ja tiedämme, että näin pitäisi toimia. Samalla huomaamme, että emme tee mitään näistä riittävästi. Olisivatko lauseet siis suosituksia? Kertoisivatko ne meille, että on hiukan parempi rukoilla kuin olla rukoilematta ja kiittää sen sijaan, että olisi tyytymätön?

Jospa ne ovat kaikkea tätä. Ne osoittavat tavoitteen ja suunnan, mutta samalla paljastavat omat puutteemme. Lakkaamaton rukous tuskin tarkoittaa, että meidän pitäisi olla polvillamme aamusta iltaan. Se voi ilmaista kristityn jokapäiväisen mielenlaadun. Muutamme asioita mielessämme rukouksiksi ja huokaamme Jumalan puoleen usein arjen keskellä. Kun saamme rauhallisen hetken, voimme keskittyä yksinomaan rukoilemaan. Yritämme opetella sanomaan Jumalalle kiitosta, sillä siihen totisesti on aihetta. Silti saamme myös purnata hänelle, kuten psalmien kirjoittajat ja Job usein tekivät.

Kehotus olla murehtimatta on annettu siksi, että me murehdimme. Jokaisella on asioita, jotka murehduttavat. Raamatun ohje neuvoo, että juuri murheet saa kertoa Jumalalle sellaisina kuin ne ovat. Niitä ei pidä kaunistella eikä turhentaa. Kyseinen Paavalin sanahan kuuluu kokonaisuudessaan näin: ” Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon.” (Fil. 4:6). Meillä on siis huolia, mutta tässä neuvotaan, miten niiden kanssa pitää menetellä. Ne on saatettava Jumalan tietoon. Ja niin tekstin jatko lupaa, että Jumalan rauha täyttää sydämemme.

Rukous jää meille aina jossain määrin salaisuudeksi. Paljoon rukoukseen kätkeytyy siunaus, mutta huono rukoilija on yhtä arvokas ja hyvä kristitty. Paavali koki olevansa heikko rukoilija, sillä hän kirjoittaa: ”Myös Henki auttaa meitä, jotka olemme heikkoja. Emmehän tiedä, miten meidän tulisi rukoilla, että rukoilisimme oikein. Henki itse kuitenkin puhuu meidän puolestamme sanattomin huokauksin.” (Room. 8:26). Tämä sama mies kirjoitti kaikkein ylevimmät ja hienoimmat kehotukset kestävästä rukouksesta. Niinpä mekin tarvitsemme sekä rohkaisua rukoilla uskollisesti että lupausta heikoimmankin huokauksen kuulemisesta.

Kysy Raamatusta, Askel 9.9.2010

Kun hengellinen koti ahdistaa

Hepr. 10:25 kehottaa olemaan laiminlyömättä oman seurakunnan kokouksia. Tämä on selitetty myös siten, että tulee olla uskollinen omalle hengelliselle kodille. Entä sitten, jos olet joutunut hengellisessä kodissasi vallankäytön uhriksi tai muuten siellä rajat ja normit ahdistavat? Tai omassa seurakunnassa on samantyyppistä syrjintää, työntekijäkeskeisyys alistaa ja puristaa seurakuntalaiset tiettyyn muottiin?

 Ymmärrän, että tietyissä rajoissa tätä me seurakuntalaiset tarvitsemmekin. Mutta eikö heprealaiskirjeen edellinen jae (24) koskekaan seurakunnan tai herätysliikkeiden johtajia? Miten seurakuntalainen toimisi oikein ja Raamatun mukaan tällaisessa tilanteessa?

Kysyjän kuvailema tilanne on todella vaikea. Oma hengellinen koti tai omassa seurakunnassa vallalla oleva hengellinen linja on niin ahdistava, että siellä on vaikea tai mahdoton olla. Mutta mihin kotoaan lähtisi?

Heprealaiskirjeen antama ohje antaa pääperiaatteen: on tärkeää olla uskollinen omalle seurakunnalleen. Samasta asiasta Paavali kirjoittaa Timoteukselle: ”Pidä sinä kiinni siitä, minkä olet oppinut. Sinähän olet siitä varma, koska tiedät, keiltä olet sen oppinut.” (2. Tim. 3:14). Näillä sanoilla muistutetaan siitä, että oman seurakunnan tulisi olla kasvualusta ja vastuunkantamisen paikka silloinkin, kun siellä ei ole suuria herätyksiä ja kaikki ihmiset eivät vaikuta kovin kiinnostavilta. Ruoho ei välttämättä ole vihreämpää aidan toisella puolella.

Mutta joskus voi käydä niin, että huomaa omassa hengellisessa kodissaan kuristavaa vallankäyttöä ja mieli tulee siellä rauhattomaksi. Joillekin tiukkaan napitettu kristillisyyden kuosi tuntuu sopivan, samalla kun toinen kokee, ettei sellaisessa ilmapiirissä voi hengittää vapaasti. Tällöin voisi yrittää etsiä uutta hengellistä kotia. Suuremmilla paikkakunnilla tämä ei ole kovin vaikeaa, sillä seurakuntia ja kristillisiä järjestöjä on pilvin pimein. Tosin sopivimman löytäminen ei ole helppoa, sillä ensivaikutelma ei kerro paljonkaan jonkun joukon hengellisistä näkemyksistä. Sen tulisi kuitenkin olla riittävän lähellä niitä arvoja, joita itse pidän tärkeänä.

Pienemmällä paikkakunnalla ei useinkaan ole paljon vaihtoehtoja. Silloin ratkaistavaksi jää, kumpi on pienempi paha, jatkaako omassa ahdasmieliseksi koetussa seurakunnassa vai irroittautuako siitä ja jäädä hengellisesti kodittomaksi. Oma kireältä vaikuttava seurakuntakin tarjoaa kuitenkin hengellistä ravintoa, jos yrittää poimia sieltä sen, mikä on hyvää ja pyrkii välttämään tilanteita, joissa sielu puristetaan liian tiukkaan kaavaan.

Jos sielun hengitysvaikeudet käyvät ylivoimaisiksi, ei ole mikään pakko riutua sellaisessa ympäristössä. Jos omalta paikkakunnalta ei löydä paikkaa, missä voisi saada hengellistä ravintoa, sitä on etsittävä muualta. Hengelliset kirjat ja radio-ohjelmat pitävät joitakin yksinäisiä ihmisiä hengissä. Sitä paitsi voi löytyä kohtalotovereita, joiden kanssa jakaa yhteistä taakkaa ja perustaa vaikka raamattupiirin. Olkoon se sitten hengellinen koti ainakin siihen asti, kunnes löytyy joku toinen. Pienpiiri ei tietenkään vastaa kaikkiin kristityn tarpeisiin. Ehtoolliselle on mentävä kirkkoon ja ulospäin suuntautuvaa toimintaa varten on hakeuduttava jonnekin muualle. Esimerkiksi herätysliikejärjestöt tarjoavat monenlaisia palvelumahdollisuuksia.

Raamattuperusteluksi tällaiselle irtiotolle voisi ajatella ohjetta harhaoppisen karttamisesta (Tiit. 3:10), vaikka ahtaissa kristillisissä ympyröissä ei aina ole kyse suoranaisesta harhaopista vaan kristittyjen rakkauden ja erilaisuuden hyväksymisen puutteesta. Kysyjän mainitsema Hepr. 10:24 on erinomainen ohje sekä seurakuntien johtajille että jäsenille: ”Pitäkäämme huolta toinen toisestamme ja kannustakaamme toisiamme rakkauteen ja hyviin tekoihin.”

Kysy Raamatusta, Askel 9.8.2010

Pitääkö kiusauksia vastustaa?

Sanotaan, että Raamatussa ei kertaakaan sanota, että kiusauksia vastaan voisi taistella vaan että vain Jeesus voi ne voittaa (siis Jeesuksen avulla). Miten on? Ja onko sellainen ihminen joka ei tunne Jeesusta kiusauksissa täysin aseeton.

Kiusausten vastustaminen on vähän kaksipiippuinen juttu. Jos kysytään, pitääkö niitä vastaan taistella, oikea vastaus on tietenkin: ”Pitää.” Jos minulla on kiusaus tehdä jotain, jonka tiedän vääräksi, minun täytyy kaikin keinoin pyrkiä välttämään sen tekemistä. Tämä on sääntö numero yksi.

Asian toinen puoli on, että jos ryhdyt tappelemaan nokikolarin kanssa, on sama, voititko vai hävisit, sillä joka tapauksessa likaat vaatteesi. Tämä tarkoittaa, että seikkaperäinen neuvottelu kiusaajan kanssa johtaa aina huonoon lopputulokseen. Sama asia voidaan havainnollistaa myös näin: jos opettelet ajamaan polkupyörällä pihassa, jossa on vain yksi puu ja tuijotat siihen herkeämättä, törmäät varmasti.

Niinpä lähestymme kysyjän ajatusta, kun muistamme vanhan ohjeen, jonka mukaan kiusaajan kolkuttaessa ovea lähetämme Jeesuksen avaamaan. Mutta mitä tämä olisi käytännössä ja mitä Raamattu sanoo asiasta?

Kiusausten vastustamisesta Jeesus antaa ohjeen, joka tuntuu aivan yliampuvalta. Hän sanoo, että jos silmä viettelee, se on repäistävä irti tai jos käsi, se on leikattava poikki (Matt. 5:29-30). Kristityt pitäisi siis tunnistaa revityistä silmistä ja käsistä. Jokainen kuitenkin ymmärtää, että kyseessä on liioittelu, joka korostaa synnin vakavuutta. On reväistävä itsensä irti tilanteesta, jossa houkutus lankeamiseen on käydä ylivoimaiseksi. Samaan viittaa kehotus taistella syntiä vastaan vaikka verille asti (Hepr. 12:4).

Teemaamme liittyvä keskeinen raamatunkohta on 1. Kor. 10:13: ”Teitä kohdannut kiusaus ei ole mitenkään epätavallinen. Jumalaan voi luottaa. Hän ei salli kiusauksen käydä teille ylivoimaiseksi, vaan antaessaan teidän joutua koetukseen hän samalla valmistaa pääsyn siitä, niin että voitte sen kestää.” Tässä on lupaus, josta kiusattu saa tukea ja lohdutusta. Samalla sekin voi vaikuttaa liioittelulta, sillä usein me kuitenkin havaitsemme langenneemme kiusausten tullessa, emmekä siis ole läheskään aina kestäneet koetusta. Tämä sana onkin otettava rohkaisuna, ei vaatimuksena tai tuomiona.

Palaamme sääntöön numero yksi. Miten vastustamme kiusausta ”kaikin keinoin”? Saamme Paavalilta tällaisen ohjeen: ”Ajatelkaa kaikkea mikä on totta, mikä on kunnioitettavaa, mikä oikeaa, puhdasta, rakastettavaa ja kaunista, mikä vain on hyvää ja ansaitsee kiitoksen” (Fil. 4:8). Kiinnitä siis enemmän huomiota hyvään kuin pahaan, täytä elämäsi hyvillä asioilla huonojen asemasta. Rukous ja Raamatun lukeminen ovat hyviä ohjeita, mutta jos kovasti ryhtyy rukoilemaan, ettei vain sortuisi helmasyntiinsä, saattaa lipsahtaa nokikolariongelmaan ja langeta.

On myös hyvä muistaa, että Jeesus oli kaikessa kiusattu kuten mekin, mutta hän ei langennut syntiin (Hepr. 4:15). Hän siis tuntee kiusamme ja voi niissä auttaa. Lopuksi muistutan siitä, että laki ei anna voimaa sen toteuttamiseen, mutta evankeliumi antaa. Tämä tarkoittaa sitä, että kielloista ja käskyistä ei seuraa, että kykenemme ne täyttämään. Sen sijaan uskoessamme Jeesukselta saatavaan syntien anteeksiantamukseen sisimpäämme syntyy halu rakastaa häntä ja välttää hänen ohjeittensa rikkomista. Langenneen on hyvä muistaa, että sellaista syntiä ei ole vielä keksittykään, jota Jeesuksen veri ei voisi puhdistaa.

Kysy Raamatusta, Askel 9.6.2010

Missä oli Eedenin paratiisi?

Oliko Eedenin paratiisi jossain maantieteellisessä paikassa? Mitä paratiisista tiedetään? 

Paratiisista sanotaan luomiskertomuksessa näin: ”Herra Jumala istutti puutarhan itään, Eedeniin, ja sinne hän asetti ihmisen, jonka oli tehnyt. Herra Jumala kasvatti maasta esiin kaikenlaisia puita, jotka olivat kauniita katsella ja joiden hedelmät olivat hyviä syödä, ja paratiisin keskelle hän kasvatti elämän puun sekä hyvän- ja pahantiedon puun.” Voimme siis olettaa, että paratiisi oli paratiisimaisen kaunis ja sen hedelmävalikoima suurempi kuin yhdelläkään torilla koskaan voisi olla. Kuvittele kaunein luontoelämys, jota olet koskaan kokenut ja ihanimmat maut joita olet ikinä maistanut. Lisää vaikutelma tuhatkertaiseksi: sellainen on paratiisi.

Mutta missä se oli? Raamatun alkukertomus ilmoittaa ensin ilmansuunnan: idässä. Se ei auta kovin paljoa, koska emme tiedä lähtöpistettä. Seuraavaksi luetellaan maantieteellisiä nimiä, joten voimme lähteä jäljittämään niitä kartalta. Tunnetuimmat paikannimet ovat kaksi suurta jokea Eufrat ja Tigris. Ollaan siis Kaksoisvirranmaassa, nykyisen Irakin alueella. Sinne viittaa tekstissä myös sana Assur. Mutta Raamattu ei päästä meitä ihan näin helpolla.

Samassa suuressa virrassa, josta kaksi edellistä jokea haarautuvat, on kaksi muutakin sivuhaaraa: Pison ja Gihon. Näitä nimiä ei ole yhtä helppo paikantaa kuin edellisiä, mutta toinen näistä kiertää Nubian maan. Aiemmassa raamatunkäännöksessä Nubia käännettiin Etiopiaksi. Alkukielinen teksti puhuu Kusin maasta. Nimet viittaavat ilmiselvästi Afrikkaan. Näin ollen Nubiaa kiertävän joen täytyy tarkoittaa Niiliä. Lisäksi löydämme tekstistä Havilan, joka mahdollisesti tarkoittaa Arabiaa.

Paratiisin paikantaminen vaikeutuu huomattavasti. Kuinka sama virta voi haarautua sekä Mesopotamiaan että Pohjois-Afrikkaan? Meidän täytyy ilmeisesti kallistua toisen teorian kannalle ja hylätä ajatus Irakin virtojen varsille sijoittuvasta Eedenistä. Ehkä luomiskertomuksen kirjoittaja onkin halunnut sanoa, että vaikka paratiisi on sijainnut ihan oikeasti maan päällä ja näin ollen siihen voidaan liittää maantieteellisiä määreitä, se ei kuitenkaan ole enää paikannettavissa minnekään.  Ihminen karkoitettiin sieltä ja sen maantieteellinen sijainti liukeni pois. Se jäi vain muistoksi ihmiskunnan aamuhämärän onnellisesta vaiheesta.

Paratiisin teologinen merkitys sen sijaan on tavattoman tärkeä. Se kuvaa ihmistä ennen syntiinlankeemusta. Meidät on luotu Jumalan kuvaksi, joka tarkoittaa, että Jumala loi ihmisen rakkautensa kohteeksi. Me voimme kommunikoida Luojamme kanssa. Meillä on jopa mahdollisuus torjua tämä yhteys. Luotuisuuteen kuuluu myös sukupuolisuus: meidät luotiin mieheksi ja naiseksi. Kyse on siis Jumalan alkuperäisestä ideasta, joka ei voi olla muuta kuin hyvä. Myös työn tekeminen sekä elinympäristöstämme huolehtiminen ja itsemme kehittäminen kuuluvat ihmisen alkuperäiseen kutsumukseen. Syntiinlankeemus toi tähän eheään alkutilaan säröjä, joiden hedelmiä me edelleen syömme.

Eedeniä emme saa enää takaisin. Sen sijaan meille on luvassa paratiisi, jossa on elämän puu ja jossa juoksee elämän veden virta. Se kuvataan Ilmestyskirjan viimeisessä luvussa. Hyvän ja pahan tiedon puu jäi Eedeniin, mutta ikuisen elämän puu on uudessa Jerusalemissa. Ensimmäinen puu ajoi ihmisen eroon Jumalasta, viimeinen kuvaa täydellistä yhteyttä hänen kanssaan. Siinä välissä on ristinpuu, joka avaa meille tien Jumalan yhteyteen.

Kysy Raamatusta, Askel 9.5.2010

Ennaltamäärätty?

Roomalaiskirjeen jakeet 9:11-18 näyttävät puhuvan ennaltamääräämisestä. Onko Jumala siis määrännyt, ketkä pelastuvat? Mitä muualla Raamatussa puhutaan asiasta?

Kysymyksessä mainitun raamatunkohdan ydin kuuluu: ”Jumala siis armahtaa kenet tahtoo ja paaduttaa kenet tahtoo.” Olisiko siis Jumala määrännyt ennalta toiset pelastumaan ja toiset kadotukseen? Tällainen sotii meidän oikeustajuamme vastaan. Eikö meillä sentään ole vapaa tahto päättää, haluammeko uskoa Jumalaan vai emme? Ei kai ketään vastentahtoisesti pelasteta tai kadoteta?

Kysymys ennaltamääräämisestä eli predestinaatiosta on yksi Raamatun ja kristillisen uskomme visaisimpia. Edellä mainitun raamatunkohdan lisäksi toinen selvästi tästä puhuva on Efesolaiskirjeen jae 1:4: ”Jo ennen maailman luomista hän on valinnut meidät Kristuksessa olemaan hänen edessään pyhiä ja nuhteettomia Kristuksesta osallisina.” Samasta puhuu myös Jeesuksen sana Joh. 15:16: ”Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät.”

Tämä valinnan teema alkaa jo Vanhasta testamentista. Jumala valitsi Noan pelastumaan vedenpaisumuksesta ja hän kutsui Abrahamin oman kansansa esi-isäksi. Kaikki kansat ovat luotuina yhtä arvokkaita, mutta vain yksi kansa on valittu ja tämä erityisasema perustuu sen ainutlaatuiseen tehtävään: Jeesuksen ihmiseksi tuloon tuon kansan keskuuteen. Uudessa testamentissa valinta laajenee Israelin kansasta ”uuteen Israeliin” eli kristilliseen kirkkoon. Kaikki jotka uskovat Jeesukseen, kuuluvat tähän valittujen joukkoon.

Ne jotka uskovat, on siis valittu pelastumaan. Olennaista on, että ”pelastuksen arkin” ovet ovat auki ja kaikki saavat tulla sisään. Jokainen joka tulee ja uskoo, pääsee valittujen joukkoon. Kerran ovet suljetaan ja sen jälkeen kukaan ei pääse sisälle. Kristittyjen tehtävä on muistuttaa avoimesta ovesta ja kutsua kaikkia tulemaan. Ketään ei ole ennalta määrätty ulkopuolelle.

Meille jotka olemme saaneet lahjaksi uskon Jeesukseen, tämä oppi tuo valtavan perusturvallisuuden. Kyse ei lopulta olekaan minun valinnastani (vaikka niin joskus ajattelin), vaan hän on valinnut minut. Kuulun siis Jumalan suureen suunnitelmaan ja olen saanut käsittämättömän etuoikeuden tulla valituksi Jumalan kansan jäseneksi. Uskoni ei perustu minun ratkaisuuni vaan hänen. En ole tällä tiellä siksi, että kerran keksin sille lähteä, vaan siksi että Jumala halusi ottaa minut sen tien kulkijaksi. Perillepääsynikään ei ole omassa varassani, sillä hän joka on ottanut minut omakseen, on luvannut huolehtia lopustakin.

Tähän ratkaisumalliin sisältyy kuitenkin suuri kysymys: entä ne jotka eivät kulje tätä tietä? Miten heidän käy? Tähän meille on annettu vain yksi vastaus: heitä on kutsuttava tielle ja heille on vielä tilaa. Miksi kaikki eivät tule, jää meille arvoitukseksi. Ketään ei ole ennalta suljettu pois. Teologisesti tämä on muoiltu siten, että emme usko kaksinkertaiseen predestinaatioon, jonka mukaan toiset olisi määrätty taivaaseen ja toiset kadotukseen. Sen sijaan uskomme yksinkertaiseen predestinaatioon: ne jotka pelastuvat, pelastuvat valinnan tähden. Ne jotka joutuvat kadotukseen, menevät sinne omasta syystään.

Edellä sanottu ei noudata kaikkia normaalin logiikan sääntöjä ja on siksi hankala ymmärtää. Se noudattaa kuitenkin uskon logiikan sääntöjä. Jumalan näkökulmasta asia on selvä ja meille riittää se, mikä on ilmoitettu. Vaikka emme ymmärrä pelastuksen salaisuutta, voimme uskoa siihen. Jos kohta valinta jääkin meille joiltain osin salaisuudeksi, pyrimme suhtautumaan siihen Raamatun neuvomalla tavalla: ylistämme Jumalaa siitä, että saamme kuulua valittujen joukkoon.

Kysy Raamatusta, Askel 9.4.2010

Käskyjen noudattaminen

Paavali kirjoittaa galatalaisille, ettei ihminen tule vanhurskaaksi tekemällä lain vaatimia tekoja vaan uskomalla Jeesukseen Kristukseen. Jeesus sanoo kuitenkin: ”Jos te rakastatte minua, te noudatatte minun käskyjäni.” Eli tarkoittaako tämä nyt sitä, että jos en (syntisenä ihmisenä) pysty noudattamaan  käskyjä, en rakasta Jeesusta? Käskyjen täydelliseen noudattamiseen en millään pysty, vaikka yrittäisinkin.

Mitä siis Jeesus tarkoittaa tuolla lauseellaan? En pysty noudattamaan käskyjä, vaikka Jeesus siihen kehottaakin. Olen ymmällä!  Vai olenko ihan harhateillä, liittyvätkö nämä toisiinsa mitenkään?

Kysyjä pohtii asioita, joita jokainen uskon asiat vakavasti ottava joskus miettii. Pelastummeko yksin armosta vai tarvitaanko siihen jotain tekoja minun puoleltani? Miten minun käy, jos en pysty noudattamaan Jumalan käskyjä ja Jeesuksen antamia elämänohjeita? Miten on sovitettavissa yhteen raamatunkohdat, jotka kertovat vain armon riittävän ja toisaalta ne, joissa aivan selvästi vaaditaan meiltä hyviä tekoja? Kumpiakin kohtia löytyy aivan riittävästi.

Olemme sikäli uskomme ytimessä, että juuri tämä opinkohta erottaa kristinuskon muista uskonnoista. Useimmissa uskonnoissa ihmisen omat pyrkimykset, tekemiset ja tekemättä jättämiset ratkaisevat hänen iankaikkisen kohtalonsa. Tällöin ihminen ei voi koskaan olla täysin varma, onko hän tehnyt riittävästi vaadittavia tekoja. Monet kokevat kristinuskon samanlaisena uskontona. On täytettävä tietty kristityn mitta, rukoiltava riittävästi, muistettava lukea joka päivä Raamattua ja kilvoiteltava niin, ettei siitä löydy moittimista. Sisimmässä voi olla jatkuva epävarmuus oman uskon riittävyydestä.

Jumalan käskyjen täyttäminen kuuluu ilman muuta kristinuskoon, samoin rukous ja Raamatun lukeminen. Mutta niillä ei ole mitään tekemistä pelastuksemme kanssa. Pelastus on jotain sellaista, joka on ansaittu ja hoidettu kuntoon kokonaan itsemme ulkopuolella. Se saadaan lahjaksi armosta ja otetaan uskolla vastaan. Siihen ei saa lisätä mitään muuta, sillä silloin se muuttuu omatekoiseksi uskonnollisuudeksi. Emme siis pelastu käskyjä noudattamalla, mutta pelastettu ihminen pyrkii noudattamaan käskyjä. Ei siksi, että ansaitsisi sillä jotain vaan kiitollisuudesta pelastajaansa kohtaan. Hän myös tietää, että käskyt suojelevat elämää ja että niiden noudattaminen on Jumalan tahto.

Mitä Jeesus siis tarkoittaa sanoessaan: ”Jos te rakastatte minua, te noudatatte minun käskyjäni.”?  Ensiksin sitä että se joka rakastaa Jeesusta, pyrkii elämään hänen tahtonsa mukaan. Hänelle tuottaa iloa käskyjen ja Jeesuksen antamien elämänohjeiden noudattaminen. Hän haluaisi elää lähellä Jeesusta ja niin, että tuottaa iloa Vapahtajalleen. Häntä kuitenkin ahdistaa oma kyvyttömyytensä noudattaa riittävästi Jumalan käskyjä. Hän haluaisi elää Jeesuksen mielen mukaista elämää, mutta huomaa yhä uudestaan, ettei onnistu tässä pyrkimyksessään. Niinpä hänen uskonsa ei perustukaan siihen, kuinka paljon hän kykenee rakastamaan Jeesusta vaan siihen, kuinka paljon Jeesus rakastaa häntä.

Jeesuksen lauseen toinen tarkoitus onkin osoittaa, että emme rakasta häntä riittävästi, emmekä siis noudata käskyjäkään riittävästi. Ylipäätään jäämme Raamatun antamien ohjeiden edessä alamittaiseksi. Lain täyttämisen tie johtaa umpikujaan, josta on vain yksi tie ulos: Jumalan armo joka ilmenee Jeesuksen täytetyssä työssä meidän edestämme. Tätä tarkoittaa kysyjän lainaama Paavalin lause, että ihminen ei tule vanhurskaaksi tekemällä lain vaatimia tekoja vaan uskomalla Jeesukseen Kristukseen.

Kysy Raamatusta, Askel 9.3.2010

Abrahamin outo käytös

Mieltäni on askarruttanut Aabrahamin ja Iisakin käyttäytyminen vaimojansa kohtaan pakanoiden keskellä. Kumpikin sanoi vaimoaan sisarekseen, Aabraham jopa kahdesti, koska molemmat pelkäsivät henkensä puolesta. Teollaan he saattoivat vaimonsa vaaraan tulla raiskatuksi. Tätä asiaa kuninkaatkin ihmettelivät. Löytyykö asiaan jokin maahan tai kulttuuriin liittyvä selitys? Mietin, eikö Aabraham olisi voinut jo kerrasta ottaa opikseen ja Iisak isänsä kokemuksista.

Kysyjä ei todellakaan ole ainoa raamatunlukija, joka on miettinyt Abrahamin outoa käyttäytymistä kyseisissä kertomuksissa. Juuri kun mies on saanut valtavat lupaukset hänen osakseen tulevasta siunauksesta, hän alkaa pelätä naapurimaan väkeä ja näyttää keksivän hätävalheen oman nahkansa pelastamiseksi. Moinen venkoilu toistuu myöhemmin ja jopa Iisak matkii isänsä halpamaista käytöstä. Kyseiset kertomukset löytyvät seuraavista kohdista: 1. Moos. 12:10-16; 20:1-18 ja 26:7-11. Joidenkin raamatunselittäjien mielestä kyseessä olisivat vain saman kertomuksen erilaiset muunnelmat. Ne eroavat kuitenkin hyvin olennaisissa kohdissa, joten voimme pitää niitä eri tapauksina.

Lukija jää siis miettimään, mitä Abraham (ja Iisak) aikoi pelastaa omalla menettelyllään. Vainko oman henkensä vai kenties kuitenkin myös vaimonsa? Molemmat vaimot, sekä Saara että Rebekka, mainitaan tekstissä ”hyvin kauniiksi naisiksi”. On kiintoisaa ajatella, että Saara oli tuolloin 65-vuotias. Kauneus ei siis ole iästä riippuvainen. Abraham esitellään meille toisaalta suurena uskon sankarina, toisaalta miehenä joka yhtenään epäilee, pelkää ja tekee omapäisiä ratkaisuja. Näin ollen on hyvä muistaa, että kaikki Raamatun kuvaamien henkilöiden tekemiset ja sanomiset eivät ole Jumalan tahdon mukaisia. Usein ne osoittavat parhaidenkin sankareiden heikkouksia samalla, kun ne kertovat Jumalan suuruudesta ja uskollisuudesta.

Abrahamin hätävalhe saattoi siis olla osoitus luottamuksen puutteesta Jumalan varjelusta kohtaan. Mutta silti hän yritti jotain sellaista, mikä ei suomalaiselle lukijalle aukene suoraan tekstistä. Miksi vaimon nimittäminen sisareksi olisi pelastanut jotain? Tähän on esitetty lähinnä kahta selitystä. Jotkut juutalaiset kirjoittajat sanovat, että veljen auktoriteetti sisartaan kohtaan oli suurempi kuin miehen vaimoaan. Toisaalta on arveltu, että tällä sisarselityksellä – joka muuten ei ollut täysin väärä, sillä Abrahamilla ja Saaralla oli sama isä mutta eri äiti – Abraham olisi halunnut pelata aikaa. Meillä on kaksi muuta esimerkkiä Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa siitä, että veljet saattoivat pitkittää sisarensa antamista naimisiin (24:55 ja 34:13-17). Jospa Abraham pyrki viivyttämään päätöstä, jotta hän voisi sinä aikana paeta maasta ja pelastaa sekä vaimonsa että itsensä.

Kyseisissä kertomuksissa on muitakin outoja piirteitä. On erikoista, että jokaisessa tapauksessa vieraan maan hallitsija esitetään sellaiseksi, joka on enemmän kiinnostunut moraalisista kysymyksistä kuin Abraham (ja Iisak). Tällaisten kertomusten ottaminen Pyhään kirjaan on täytynyt ärsyttää niitä, joiden mielestä vain Abrahamin jälkeläiset ovat oikeaa Jumalan kansaa. Aivan kuten Jeesuksen ottaessa esimerkkejä pakanoista, jotka uskoivat enemmän kuin omaisuuskansan jäsenet.

Näillä kertomuksilla on kuitenkin vielä syvempikin ulottuvuus, jota voimme kutsua typologiseksi selitykseksi. Niiden liittymäkohdat eksodukseen ovat hyvin ilmeiset. Abrahamin matka Egyptiin ikään kuin ennakoi myöhempää koko kansan Egyptiin menoa. Nämä molemmat puolestaan ovat esimerkkeinä silloin, kun profeetta Jesaja lohduttaa pakkosiirtolaisuuteen joutunutta kansaa (esim. Jes. 41:8-9 ja 51:2-3). Lopulta Jeesus-lapsen Egyptin matka liittyy samaan Jumalan lasten vaellusketjuun (Matt. 2:15). Jumalan kansa elää siis usein vieraalla maalla, mutta ei silti ole pois Jumalan suunnitelmista. Se tekee monia möhläyksiä ja virheratkaisuja, mutta sen Herra on silti uskollinen.

Kysy Raamatusta, Askel 9.2.2010

Pitääkö paastota?

Mitä Raamattu kertoo paastosta? Kenen tulisi paastota ja mitä varten? Tekeekö se ihmisestä puhtaamman ja kykenevämmän kuulemaan Jumalan ääntä?

Paastoamiseen voi olla monia erilaisia motiiveja. Joku harjoittaa sitä uskonnollisista syistä, toinen terveydellisistä ja kolmas laihduttaakseen. Tulos voi kaikissa tapauksissa olla sama: mieli on virkistynyt ja ihminen kokenut saavuttaneensa paremman sisäisen tasapainon. Kysymys liittyy uskonnollisesti motivoituun paastoamiseen ja on ajankohtainen juuri nyt, kun kirkkovuodessa siirrytään paastonaikaan.

Vanhan testamentin aikana Israelin kansalla oli vain yksi vuotuinen, kansallinen paastopäivä, suuri sovituspäivä (3. Moos. 16:29). Lisäksi Vanhassa testamentissa on silloin tällöin kerrottu jonkun henkilön tai ihmisryhmän paastonneen hätätilanteessa tai ennen tärkeää päätöstä tai tapahtumaa. Tällaisia ovat esim. veljessodassa syntynyt kriisi (Tuom. 20:26), Samuelin johdolla alkanut liitonarkun etsintä (1. Sam. 7:6), Daavidin pojan vakava sairaus (2. Sam. 12:16) ja Nehemian valmistautuminen vaativaan tehtävään Jerusalemissa (Neh. 1:4). Sekä Mooseksen (2. Moos. 34:28 ja 5. Moos. 9:9) että Elian (1. Kun. 19:8) kerrotaan paastonneen 40 päivän ajan. Koska myös Jeesus paastosi yhtä kauan (Matt. 4:2), ei ole ihme, että kristillisiin kirkkoihin on juurtunut käytäntö tämänmittaisesta paastonajasta pääsiäisen edellä.

Vanhassa testamentissa on myös varoituksia siitä, että pelkkä ulkonainen paasto ei ole miksikään hyödyksi, ellei elämässä muutoinkin ojentauduta Jumalan sanan mukaan (Jes. 59:6-9; Sak. 7:5).

Uudessa testamentissa ei ole varsinaista kehotusta paastoamiseen. Toisaalta on ilmeistä, että varhaisessa kristikunnassa jatkettiin aiempaa käytäntöä liittää paasto erityisen hädän tai tärkeän päätöksen yhteyteen. Paasto ja rukous näyttävät aina kuuluvan aina yhteen. Kristittyjen paastosta on vain kaksi esimerkkiä, molemmat Apostolien teoissa. Seurakunta paastosi ennen kuin lähetti Saulin (Paavalin) ja Barnabaksen ensimmäiselle lähetysmatkalle (Ap.t. 13:2). Nämä lähetystyöntekijät tekivät samoin valitessaan vanhimpia vastaperustettuihin seurakuntiin (Ap.t. 14:23).

Vuorisaarnassa Jeesus opettaa rukouksesta, almujen antamisesta ja paastoamisesta (Matt. 6:1-18). Hän korostaa, että näitä ei tule harjoittaa sen vuoksi, että niistä saisi ihmisiltä kiitosta. Ne ovat rukoilijan ja Jumalan välinen asia. Paastoamisestaan kerskuva fariseus saa Jeesukselta moitteita, eikä hänelle luvata pääsyä Jumalan valtakuntaan (Luuk. 18:12). Jeesuksen opetuslapsia jopa syytettiin siitä, että nämä eivät paastoa (Matt. 9:14-17). Jeesuksen vastaus on hiukan arvoituksellinen, sillä hän sanoo, ettei häävieraiden tule paastota juhlien ollessa menossa, mutta joskus tulee sellainenkin aika, jolloin he paastoavat.

Evankeliumeissa on lisäksi yksi jae (Matt. 17:21, Mark. 9:29), jossa paasto mainitaan rukouksen yhteydessä. Vanhimmista käsikirjoituksista puuttuu Matteuksen jae kokonaan ja Markuksen jakeesta maininta paastoamisesta. Silti lause voi kertoa alkuperäisen Jeesuksen kehotuksen rukoukseen ja paastoon vaikeassa ääritilanteissa.

Kenen siis tulisi paastota ja mitä varten? Sen joka kokee tämän Jumalan edessä tarpeelliseksi ja joka haluaa tehdä sen jossain erityistilanteessa mainostamatta asiaa kovasti ihmisten edessä. Tekeekö paasto ihmisestä puhtaamman ja kykenevämmän kuulemaan Jumalan ääntä? Ehkä keskittyminen rukoukseen ja paastoon herkistää hengellistä näkökykyä, mutta mikään erityinen puhdistuslääke se ei ole. Ruumis voi kyllä puhdistua, mutta sielu puhdistetaan Jeesuksen verellä jokapäiväisessä anteeksiannossa.

Yksi vastaus artikkeliin: Askel-lehden Kysy Raamatusta -palstan kirjoitukset

  1. Marja-Leena Heinola sanoo:

    Heips! Kysyisin Paavalin ensim.kirje korinttilaisille,luku3 jae 15 ”mutta jos jonkun tekemä palaa,joutuu hän vahinkoon;mutta hän itse on pelastuva,kuitenkin ikäänkuin tulen läpi.Olen ollut 30v.uskossa eikä tämä ole avautunut.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s