Eero Junkkaala

Olen muutaman vuoden välein kirjoittanut ikäkausikolumneja. Erityistä dramatiikkaa on ilmassa aina silloin, kun pitäisi ensimmäinen ikänumero vaihtaa. Juuri kun on tottunut johonkin tiettyyn vuosikymmeneen, pitää heti vaihtaa alkunumero uuteen. Se ei ole reilua. Pitäisi saada ainakin parin vuosikymmenen ajan totutella yhteen vuosikertaan.

Nyt on taas se aika, jolloin numeroita vaihdetaan. Onneksi ensimmäistä ei vielä muutamaan vuoteen, joten siltä osin saan olla rauhassa. En nimittäin ole vielä tottunut tähän nykyiseenkään. Noissa numeroissa on sellainen ikävä piirre, että ne eivät kerro totuutta. Voi se jonkun laskutavan mukaan olla matemaattinen totuus, mutta itse elämä ei antaudu tuollaisiin laskutoimituksiin. Numerot ovat numeroita, mutta elämä kulkee omia selittämättömiä latujaan.

Joidenkin kohdalla voi olla niin, että ikänumerot ovat liian pieniä. Minulla ne ovat aina, siis tarkoitan näitä viime vuosikymmeniä, liian suuria. Ikään kuin edellinen vuosikymmen olisi jäänyt päälle tai jopa sitä edellinen.

Nyt lukija ajattelee, etten tajua lainkaan vanhentuneeni. Ei se ihan niin ole. Sitä paitsi olen suunnilleen aina elämäni aikana ollut sitä mieltä, että se ikä jota kulloinkin elän, on elämäni parasta aikaa. Edelleen olen tätä mieltä. Numerot vaan eivät sovi kuvaan. Joten annetaan siis niiden olla mitä ovat.

Voisiko tämä nykyinen olla siis jopa parasta? Kyllä siinä sellaisia piirteitä edelleen on. Jos olen ihan rehellinen, niin on iän muuttumisessa pikkuisen huonojakin puolia. Mutta on näkökulmakysymys, kumpiako painottaa enemmän.

Hyvää on – kiitos Jumalalle – kohtuullinen terveys. Ihan täysin terve ei tarvitse kenenkään olla, mutta hyvä jos pärjäilee sillä mitä nyt on. Kiitollinen olen siitäkin, että saan jatkaa minulle mieluisen työn tekemistä. Siinä ei pitkästä elämänurasta ole juurikaan haittaa. Hyötyä voi kyllä olla.

Samalla pitää muistaa, ettei ala katsoa nuorempaa polvea alaviistoon, ikään kuin siinä iässä ei vielä ymmärrettäisi, millaista elämä oikeasti on. No, ei siinä ihan niin paljon ymmärretäkään, mutta toisaalta tässä minun iässäni on se vaara, että alkaa ymmärrys hapertua ja kuvittelee edelleen tai vasta nyt olevansa sellainen, joka ymmärtää melkein kaiken. Nuorempien tehokkuus ja toimintanopeus hiukan kadehdittavat, mutta vastapainoksi tulee syvempi käsitys asioiden oikeasta olemuksesta. Ei kaikkea tarvitse tehdä nopeasti. Voi tehdä myös hyvin.

Näissä ikäkausikolumneissani olen yrittänyt varovasti hahmottaa sitä, millaisia muutoksia ikä tuo tullessaan. Olen hiukan hämmästynyt, että nimien unohtamiset ja muu koheltaminen on edelleen suunnilleen samaa luokkaa kuin edellisvuosikymmenillä. Ehkä unohtamisfrekvenssi on hiukan tihentynyt, mutta edelleen löydän hammasharjani siitä, mihin illalla jätin. Jos jätin väärään paikkaan, en löydä.

Juoksuharrastustakaan ei ole tarvinnut lopettaa. Sitä en kerro, paljonko vauhti on hiipunut ja matkat lyhentyneet. Voin vain vihjaista, että kävelyvauhti ja juoksuvauhti eivät kovin paljon poikkea toisistaan.

Tämähän on kristillinen media, joten sopii pohtia myös sitä, tuoko ikä uskonelämään jotain uutta. En tiedä, miten muille käy, mutta luulen että minulla on suhteellisuudentaju hiukan lisääntynyt. Meitä on tässä Jumalan kirkkoveneessä niin monenlaista soutajaa, että ihan hirveästi ei kannattaisi pieniin tyylieroihin puuttua. Kunhan yritettäisiin soutaa samaan suuntaan. Siinäkin on toisilla hankaluuksia, kun vetävät yhdellä airolla niin, että veneen suunta uhkaa mennä vinoon. Jotkut vielä kallistuttavat venettä, vaikka eivät tee sitä pahuuttaan. Mitenkähän saisimme kurssin pidettyä yhdessä edes suunnilleen sinne päin, minne tämän paatin pitäisi aikanaan rantautua.

Niin, onhan se vastarantakin lähempänä kuin ennen. En vieläkään sitä kovin paljon ajattele, vaikka varmaan pitäisi. Olen edelleen niin vahvasti elämässä kiinni. Sitä en tiedä, mikä on viimeinen numerolappu rinnassani, kun maali kerran häämöttää. Mutta siellä perillä se tiedetään ja se riittää minulle tässä vaiheessa.

Luin Ari Puontin katsauksen Vineyard -liikkeen historiaan. Aikamoista sekoilua matkan varrella. Mutta paljon Jumalan työtä ja herätyksiä. Olen itse kirjoittanut kirjan viidennen herätysliikkeen, oman liikkeeni, vaiheista. Aikamoista sekoilua ja riitaa matkan varrella, mutta myös paljon Jumalan työtä ja herätyksiä. Luin taannoin katsauksen katolisen kirkon pitkään historiaan. Kyllä oli välillä sekopäistä touhua. Ja Jumalan työtä maailmanlaajasti valtavan paljon.

Mikä tämä Kristuksen kirkko maailmalla siis on? Tarkistan asian Raamatusta. Siellä on Jumalan valittu kansa, pyhä ja hänelle erotettu. Ainoa sellainen kansa jonka oli tarkoitus kuljettaa Jumalan valtakuntaa aina sen täyttymiseen, Jeesuksen tuloon asti, ja tietenkin myös siitä eteenpäin. 

Sehän vasta sekoilua on. Ei tarvitse kauas lähteä Egyptin orjuudesta, kun jo napistaan autiomaan kurjuutta. Kun sitten lopulta saatiin luvattu maa valloitettua, alkoi tuomarien ajan täyspäiväinen sekoilu. Kansan enemmistö valitsi Baalin oman Jumalansa asemasta. Israelin ja Juudan kuningaskuntien aika ei anna yhtään mairittelevampaa kuvaa. Maallinen ja hengellinen johto luopuu Jumalan tiestä ja tästä valittavat profeetat saavat surkean lopun.

Vanhan testamentin kuva Jumalan kansasta on siis noloa luettavaa. Uuden testamentin täytyy kyllä antaa parempi viesti. Mutta ei. Siellä valitaan kaksitoista miestä Valtakunnan ydinjoukkoon ja yksi näistä tekee törkeimmän kuviteltavissa olevan teon: kavaltaa Messiaansa. Toinen, joka sattuu olemaan joukon johtaja, mokailee aina kun saa siihen mahdollisuuden ja yrittää jopa torjua Messiaansa kulkemasta ristin tietä. Apostolien alkuaika näyttää valoisammalta, mutta sitäkin sävyttävät karmeat riidat. Näitä apostoleista suurin, Paavali, joutuu ojentelemaan. Häntä itseään raapii oma synnillisyys niin, ettei meinaa sen kanssa selvitä, vaikka osaakin muille saarnata.

Tällaistenko käsiin tämä Valtakunta uskottiin? Näinkö heiveröisiin kantimiin Jumala oman asiansa tässä maailmassa laski? Eikö mistään löydy sellaista täydellistä seurakuntaa, jossa armolahjat ja Hengen hedelmät kukoistavat, jossa kaikki rakastavat toisiaan? Sellaista missä uskonvanhurskaus on niin kirkkaasti esillä, että surkeinkin osaa siihen turvautua ja jonka kautta evankeliumi säteilee ympäröivään yhteiskuntaan kuin kauniin kesäpäivän kirkas valo?

Luulen, että Jumala toimii tässä maailmassa Vineyardin, muiden vapaiden suuntien, luterilaisen kirkon ja sen herätysliikkeiden sekä myös vanhojen kirkkokuntien kautta. Evankeliumi itsessään on kirkas ja maailmaa muuttava. Me sen asiamiehet kannamme mukanamme Aadamin lankeemusta ja siksi tuossa valossa on mukana aika paljon pimeyttä. Toisaalta, voiko valo kuitenkin näyttää kirkkaammalta juuri pimeää taustaa vasten? Onko evankeliumin vastaansanomaton voima väkevämpi silloin, kun sen sanansaattajat eivät ole erinomaisuudellaan sen esteenä?

Vanha kansantarina kertoo kolmesta puusta, joilla kullakin oli omat haaveensa. Yksi halusi kerran tulla kuninkaiden aarrearkuksi, toinen mahtavaksi laivaksi ja kolmas kohota taivaaseen Jumalan luo. Puuseppä tekikin niistä kaikista jotain arvokasta. Ensimmäisestä seimen tulevalle kuninkaalle, toisesta veneen Genesaretinjärvelle ja kolmannesta ristinpuun Golgatalle. Jukka Leppilampi on tehnyt tarinasta yhden koskettavimmista lauluistaan.

Jeesuksen seimi tuskin oli puuta, mutta silti tarina toimii aivan verrattomasti. Suomalaisissa ja itse asiassa Betlehemistä ostetuissa seimiasetelmissakin tuo Jeesus-lapsen ensimmäinen kehto on puinen. Todennäköisesti alkuperäinen eläinten syöttökaukalo on kuitenkin ollut kivinen. Kalkkikivestä on helppo työstää tuollaisia tarvikkeita ja Betlehemin seudun peruskallio on tuota vaaleaa kivilaatua. Se on siitä erikoinen kallioperä, että maassa se on pehmeää, melkein kynnellä raaputeltavaa. Kun se on louhittu esiin, se on kovaa ja erinomaista rakennusmateriaalia. Jerusalemin muinainen temppeli oli kalkkikivestä ja nykyäänkin kaikki Jerusalemin talot on päällystetty tuolla kauniilla kivilaadulla.

Jeesuksen opetuslasten vene kyllä oli puuta. Yksi tuolta ajalta peräisin oleva vene on löydettykin. Genesaretinjärven pohjasta pilkotti muinainen vene kesän 1986 poikkeuksellisen kuivana kautena. Veneen löytyminen oli sensaatio. Koskaan aikaisemmin ei sisävesistä ollut löydetty noin vanhaa ja hyvin säilynyttä venettä. Koko kaivaus- ja nosto-operaatio oli poikkeuksellisen nopea ja varsin vaikea. Vene piti saada riittävän ehjänä pois, ennen kuin järven vesi uudelleen peittäisi sen. Nostoon ja kuljetukseen kehitettiin menetelmä, jolla vene päällystettiin ja nostettiin mudasta veden noustessa samanaikaisesti. Lopulta polyuretaanilla päällystetty vene uitettiin rantaan.

Tällä hetkellä tuo Jeesus-veneeksi kutsuttu paatti on nähtävissä Yigal Alonin museossa Ginnosarin kibbutsilla. Veneen ympärille on rakennettu kokonainen matkailukeskus. Vene on 8,27 metriä pitkä ja 2,3 metriä leveä ja sen korkeudeksi on mitattu 1,3 metriä. 

Jokainen veneeseen käytetty puupala on tutkittu. Sen pitkät laudat ovat seetriä ja poikittaislaudat tammea. Venettä on luonnollisesti käytetty vuosikymmenten ajan ja sitä on korjattu ja paikattu lukemattomia kertoja. Hämmentävää on, että käytettyjä puulaatuja on yhteensä kaksitoista. Miten niin hämmentävää? Miettikää vähän: Israelin sukukuntia oli 12 ja se muodosti vanhan liiton Jumalan seurakunnan. Jeesuksen opetuslapsia oli 12 ja se muodosti perustan uuden liiton seurakunnalle. Kyseessä on varsinainen kirkkolaiva.

Veneessä on käytetty seuraavia puulajeja: Seetri (Cedrus), Tammi (Quercus), Aleppon mänty (Pinus halepensis), Metsäviikunapuu (Ficus sycomorus), Kristuksen orjantappura (Ziziphus spina-christi), Johanneksenleipäpuu (Ceratonia siliqua), Idänplataani (Platanus Orientalis), Atlantinpistaasi (Pistacia atlantica), Laakeripuu (Laurus nobilis), Orapihlaja (Crataecus), Paju (Salix) sekä Juudaksenpuu (Cercis siliqastrum).

Listahan kuulostaa aika raamatulliselta. Siinä on sekä Sakkeus-kertomuksen Metsäviikunapuu että Juudaksen ja Johannes Kastajan puut. Myös Kristuksen orjantappura on korjauspuiden joukossa. Viimeksimainitun hedelmät ovat syömäkelpoisia ja niitä käytetään myös lääkkeenä. Kuivatuista piikeistä tehtyä jauhoa on käytetty myös vastalääkkeenä käärmeen puremiin.

Kolmas vanhan tarinan puu on ristinpuu. Ristin puulaaduksi on esitetty useita vaihtoehtoja. Todennäköisin on öljypuu eli oliivi. Näitä kasvoi Jerusalemin rinteillä paljon. Vuonna 70 Jerusalemin hävityksen yhteydessä kerrotaan roomalaisten kaataneen ristiinnaulitsemista varten niin paljon öljypuita, että ne uhkasivat loppua kokonaan. Öljypuu on matala, vähän ihmistä korkeampi. Niinpä Jeesuksen risti tuskin on ollut sellainen korkea pylväs, jollaisena se useimmiten taiteessa kuvataan. Se on ollut tien vieressä, tuskin ohikulkijoita korkeammalle kohoava teloituspaalu. Siinä koettu kuolema on sekä tuskallisin että häpeällisin mahdollinen.

Jerusalemista on löydetty yksi ristiinnaulitun luuranko. Nuoren miehen kantapään läpi oli isketty naula. Tuo 11,5 sentin mittainen naula oli edelleen tallella. Kiinnostavaa on, että tämä kantapään luu nauloineen on nykyään nähtävissä Jerusalemin kansallismuseossa. Se on siellä ikään kuin muistuttamassa maailman vanhimmasta Messias-ennustuksesta, jonka mukaan vaimon jälkeläinen polkee rikki käärmeen pään ja käärme pistää sitä kantapäähän (1. Moos. 3:15).

Voimme siis kuvitella tilanteen. Saatana ajattelee voittaneensa Jumalan Pojan, kun tämä päätyy ristille naulittavaksi. Kun roomalaisen sotilaan vasara iskee naulan Jeesuksen kantapään läpi, käärmeen pää kuitenkin murskataan. Samalla Kristuksen orjantappurakruunusta tulee lääke kaikkea vihollisen käärmeenpuremia vastaan.

Kolmen puun tarina puhuttelee. Jumalan Poika pyhitti lapsen kehdon lepopaikakseen. Jeesus veneessä tyynnyttää edelleen elämämme myrskyjä. Ristinpuulta säteilee Vapahtajan täytetyn työn sanoma: pelastus on kokonaan ansaittu vastaanotettavaksi.

Juttelin kesällä 2023 Lakisin kaivauksilla Israelissa professori Yosef Garfinkelin kanssa. Haastattelin häntä erästä ohjelmaa varten ja hän kertoi paikan uusimmista kaivauksista. Garfinkel on Jerusalemin heprealaisen yliopiston arkeologian laitoksen esimies ja siis maan tunnetuimpia arkeologeja. Nyt hän on julkaissut artikkelin, jossa kertoo tuloksistaan, jotka ovat heti herättäneet keskustelua tutkijoiden parissa. Hän väittää osoittaneensa, että meillä on paljon aiemmin luultua enemmän arkeologista aineistoa Daavidin ajasta.

Daavidin aika on ollut kiistanalainen sen vuoksi, että löytöjen määrä on ollut kovin niukka verrattuna siihen valtavaan aineistoon, minkä Raamattu tästä kuninkaasta ja hänen hallinnostaan antaa. Niinpä monet ovat pitäneet Raamatun kuvausta vahvasti liioiteltuna tai peräti täysin fiktiivisenä.

Nyt Garfinkel on julkaissut vertaisarvioidun artikkelin Jerusalem Journal of Archaeology -lehdessä. Artikkelin nimi on Early City Planning in the Kingdom of Judah: Khirbet Qeiyafa, Beth Shemes 4, Tell en-Nasbeh, Khirbet ed-Dawwara, and Lachis V. Kirjoittaja osoittaa, että kaikista otsikossa mainituissa kaupungeissa on samanlainen perusrakenne ja jokaisessa Lakisia lukuun ottamatta samanlainen kaksinkertainen kaupungin muuri, ns. kasemattimuuri. Tätä hän pitää selvänä osoituksena kaupunkien samanaikaisuudesta ja sijoittaa ne Daavidin aikaan.

Miksi kyseessä on varsin mullistava tutkimus? Siksi että aiemmin kyseiset kaupunkikerrostumat on ajoitettu hiukan eri aikaan, vähän myöhäisemmäksi. Garfinkel perustelee uutta ajoitusta sillä, että noiden kaivausten raportit ovat jo vuosikymmeniä vanhoja ja siksi niitä on syytä tarkastella nykytiedon valossa uudestaan. Garfinkel teki itse kaivauksia Khirbet Qeiyafassa vuosina 2007- 2013 ja nyt hän johtaa Lakisin kaivauksia. Nämä kaksi uutta kohdetta ovat selvästi paljastaneet Daavidin ajan raunioita. Niinpä on perusteltua tutkia, voiko niitä löytyä muualtakin. Tämä johti hänet aiempien raporttien uudelleen arvioimiseen.

Usein Betlehemissä käydessäni katsoin vähän haikaillen kaukana siintävää, tulivuoren näköistä vuorta. Tiesin suunnilleen, mitä se kätkee sisäänsä, mutta en ollut siellä koskaan käynyt. Kerran sitten pääsin ja vaikutelma oli pysäyttävä.

Tiesin, että kyseessä on yksi Herodes Suuren mahtavimmista rakennusprojekteista. Tiesin myös, että tuon Herodioniksi kutsutun vuoren tutkija, arkeologi Ehud Netzer unelmoi, että löytäisi sieltä itsensä Herodeksen hauta-arkun. Hän ei kuitenkaan löytänyt, ennen kuin eräänä päivänä monta vuotta myöhemmin, vähän ennen traagista kuolemaansa.

Netzer oli aloittanut tuon harvinaislaatuisen vuoren kaivaukset jo vuonna 1972. Vuoren huipulla oli yksi Herodeksen monista palatseista, sellainen jota kutsuttiin koko muinaisen Rooman valtakunnan kolmanneksi hienoimmaksi. Herodes oli sekä suuruudenhullu että vainoharhainen yksinvaltias. Israelin varhaishistoriassa ei löydy vertauskohtaa hänen kunnianhimoiselle rakennustoiminnalleen.

Hänen toimestaan rakennettiin mahtava Kesarean rannikkokaupunki ja sinne maailman ensimmäinen keinotekoinen syväsatama. Hän rakennutti Samarian kaupungin uudelleen ja teki linnoituksia lukuisten vuorten huipuille. Yksi tunnetuimmista on Masadan vuorilinna. Hänen Jerikoon tekemäänsä talvipalatsia kutsuttiin yhdeksi aikansa hienoimmista. Tunnetuin rakennuskohde oli kuitenkin Jerusalemin temppeli, joka laajuudessaan ja kauneudessaan haki vertaistaan ajan uskonnollisten rakennusten joukossa.

Herodionin rakentaminen alkoi vuonna 23 eKr. ja päättyi kahdeksan vuotta myöhemmin. Selvästi ympäristöstään erottuvan vuoren huipulle ja alarinteeseen syntyi mahtava palatsikompleksi. Pyöreä kaksoismuuri ja sen neljään ilmansuuntaan rakennetut korkeat tornit hallitsivat näkymää. Vuoren uumenissa oli valtava palatsihalli värikkäine freskoineen ja marmorilattioineen. Kylpyläosastossa oli useita eri huoneita kylmiä ja kuumia kylpyjä varten. Vuoren sisällä oli jopa suuri puutarha. Alarinteelle oli rakennettu 70×46 metrin suuruinen vesiallas, jonka keskellä oli keinotekoinen saari.

Kun vuonna 1993 kirjoitin kirjan Raamatun maa, kerroin, että Herodionin tutkija Ehud Netzer haluaisi löytää vielä Herodeksen arkun. Tavallisesti arkeologia ei ole minkään tietyn aarteen etsintää, vaan paikan historiaa kaivetaan esiin ja katsotaan, mitä sieltä tulee. Tässä tapauksessa meillä oli kuitenkin Josefuksen historiateoksessa selvä viittaus Herodes Suuren hautaamiseen nimenomaan Herodiumille ja siksi sitä osattiin kaivata.

Netzerin tuloksettomilta tuntuneet etsinnät johtivat lopulta toukokuussa 2007 umpeen muurattuun luolaan, josta löytyi niin hienon hauta-arkun osia, että kyseessä ei voinut olla mikään muu kuin tämän tyrannin hauta. Arkku restauroitiin ja se on tällä hetkellä kunniapaikalla Jerusalemin Israel-museossa.

Netzerin itsensä tarina sai kuitenkin surullisen lopun. Lokakuun 25. päivänä 2010 hän oli katsomassa kaivaustuloksia, kun hän putosi syvään kaivantoon ja loukkasi itsensä pahasti. Hän kuoli kolme päivää myöhemmin Hadassan sairaalassa 76-vuotiaana.

Miksi joululehdessä tarina Herodionista? Kuningas Herodes liittyy kiusallisella tavalla joulukertomukseen. Läheisessä Betlehemin kaupungissa oli syntynyt lapsi, josta paikallisille paimenille kerrottiin valtava sanoma: luvattu Messias ja maailman Vapahtaja on löydettävissä eläinten syöttökaukalosta.

Myöhemmin Betlehemiin tulivat tietäjät kaukaa idästä. Herodeksen saatua tietää tapahtuneesta hän aikoi surmata uuden kuninkaan, kilpailijansa, ja pani toimeen järkyttävän lastenmurhan. Lapsiin kohdistuva väkivalta ei valitettavasti ole historiasta poistunut tuon jälkeenkään. Ei myöskään itsevaltiaiden silmittömät toimet oman valtansa pönkittämiseen.

Herodionin rauniot törröttävät Juudean autiomaan laidalla muistuttamassa yhden aikakauden suuruudesta. Herodes oli aikansa mahtimies ja jätti jälkensä historiaan. Tuskin häntä silti enää muistaisimme, ellei hänen aikanaan syntynyt lapsi olisi muuttanut maailmanhistoriaa.

Herodes siis yritti surmata juuri syntyneen Jeesuksen. Jos hän olisi onnistunut siinä, meillä olisi vain lapsena kuollut Jumalan Poika. Olisi Jumala voinut tämänkin laskea maailman syntien sovitukseksi, mutta hän ei tehnyt niin. Vasta aikuisen Jeesuksen ristillä tapahtunut kuolema koitui ihmiskunnalle pelastukseksi. Siihen väliin tarvittiin tavallinen ihmiselämä. Kertooko se jotain elämän arvokkuudesta?

Tämän maailman herodekset ovat yhä Jeesuksen seuraajien kimpussa. Kristittyjen vainot ovat todellisuutta eri puolilla maailmaa. Elävä kristillisyys kulkee tässä maailmassa aina jossain määrin vastavirtaan.

Tähti johti kerran idän viisaat etsimään Jeesusta. Loppumatkan tien viitoitti kuitenkin Jumalan sana. Jos tänä jouluna haluat löytää Jeesuksen, löydät hänet Sanasta, saarnatusta ja luetusta Jumalan sanasta.

Yle uutisoi taannoin: ”Raamatun historia opettaa, ettei ole mitään aitoa ja alkuperäistä pyhää kirjaa.” Vähän aikaisemmin Ylen kulttuuriykkösessä oli tunnin mittainen keskusteluohjelma, joka oli otsikoitu: ”Oikeaa Raamattua ei ole olemassa, oliko Jeesustakaan?”2 Molemmat ohjelmat perustuivat Ville Mäkipellon ja Paavo Huotarin kirjaan Sensuroitu – Raamatun muutosten vaiettu historia. Jälkimmäisessä ohjelmassa kirjan tekijöiden lisäksi oli keskustelemassa emerituspiispa Wille Riekkinen.

Arvelen, että joku uutisen tai ohjelman kuuntelija on voinut tulla levottomaksi. Onko tiede nyt osoittanut, että Raamattu ei pidäkään paikkaansa? Onko totta, että Raamattu olisi niin paljon muuttunut matkalla, että meillä ei olisikaan mitään alkuperäistä pyhää kirjaa? Voiko kirkko tämän jälkeen vielä perustaa oppinsa Raamattuun, jos tämä pohja onkin pudonnut pois?

Heti alkuun on todettava, että mitään sellaista uutta löytöä tai tutkimusta ei ole tehty, joka haastaisi kirkkoa muuttamaan käsitystään Raamatusta. Useimmat kirjoissa ja ohjelmassa esitetyt näkemykset ovat olleet jo vuosikymmeniä yleisesti tiedossa.

Kyseisten tutkijoiden harjoittama tieteenala on tekstikritiikki. Sillä tarkoitetaan Raamatun käsikirjoitusten tutkimista ja vertailua. Jokainen teologian alkeisiin perehtynyt tietää, että alkuperäisiä Raamatun käsikirjoituksia ei ole olemassa. Yhtä lailla on yleisesti tunnettua, että käsikirjoituksia vertailemalla saadaan suhteellisen suuri varmuus siitä, millainen alkuperäinen tekstimuoto on ollut. Aina on myös tiedetty, että kirjallisen tekstin taustalla on usein ollut aiempia kirjallisia ja suullisia lähteitä ja näitä on matkan varrella muokattu.

Mitä uutta kyseiset tutkijat nyt ovat tuoneet? Tekstikritiikki elää koko ajan ja aina opitaan jotain uutta vanhoja tekstejä tutkimalla. Joskus, tosin äärimmäinen harvoin, tehdään joku uusia löytö, jolla olisi jotain merkitystä tekstin ymmärtämiseen. Kyseiset tutkijat ovat nostaneet esiin joitain sellaisia tulkintoja, jotka näyttävät horjuttavan joissain yksityiskohdissa perinteisiä käsityksiä. Mitään vakavaa kirkon oppiin liittyvää haastetta he eivät ole esittäneet. Sen sijaa media, tässä tapauksessa Yle, pyrkii uutisoinnissaan kärjistyksiin ja siksi ohjelma ja sen otsikointi saadaan näyttämään kovin radikaalilta.

Tieteellinen raamatuntutkimus on välttämätöntä Pyhän kirjan paremman ymmärtämisen kannalta. Raamattu on epäilemättä maailman tutkituin tekstikokoelma. Sen taustahistoria ja alkuperäiset tekstimuodot tunnetaan varsin hyvin. Arkeologiset löydöt vahvistavat useimmissa tapauksissa sen, että Raamatun tapahtumat perustuvat historiallisiin tosiasioihin. Vaikka Raamattu on pääsanomaltaan yhtenäinen, sieltä löytyy myös paljon keskenään ristiriitaisia näkemyksiä. Tämän kristillinen kirkko on aina tiennyt ja kyennyt hahmottamaan sen valossa oman oppinsa päälinjat.

Kristillinen kirkko tarvitsee siis Raamatun tutkimusta. Samalla on tärkeää muistaa, että uskomme mukaan Pyhä Henki on ohjannut sekä Raamatun kirjojen että koko kirjakokoelman muotoutumista. Sen vuoksi jokin nykyisen tekstimuodon takana oleva ongelma ei voi muuttaa sitä tosiasiaa, että kirkon oppi ja usko perustuvat siihen pyhän kirjan tekstiin, joka on pääosiltaan säilynyt muuttumattomana lähes kaksi vuosituhatta. Sen sanoman varaan kirkko on oppinsa rakentanut, eikä se muutu erilaisten uusien tuulien puhaltaessa.

Eri asia on, että Raamatun tekstit eivät anna yksityiskohtaisia vastauksia kaikkiin tämän päivän kysymyksiin. On myös hyvä muistaa, että vaikka uskomme Raamatun olevan kokonaan Jumalan sanaa, meidän tulkintamme siitä ei välttämättä sitä ole. Tämä antaa hiukan suhteellisuudentajua pohdittaessa kristittyjen keskuudessa olevia erilaisia mielipiteitä. Näistä keskusteltaessa voidaan palauttaa mieleen vanha ohje, jonka mukaan tulisi vallita pääasioissa yksimielisyys, sivuasioissa vapaus ja kaikessa rakkaus.

Tapasimme eräänä maanantaina kello yhdeksän Betlehemin syntymäkirkon ovella. Television kuvausryhmä tuli Suomesta ja minä olin jo valmiiksi kaupungissa. Menimme isoine kameroinemme sisälle. Siellä meitä odotti ikävä yllätys. Kirkko oli niin täynnä, että meillä ei ollut mitään mahdollisuutta päästä haluamaamme paikkaan, alttarin alla olevaan pieneen kappeliin. Selitimme asian koppalakkipäiselle kirkkopoliisille, joka sanoi, että muutama tunti jonottaessa menee. Sitten vedimme taskusta muutaman paperin ja hetken niitä luettuaan mies kumarsi ja kysyi, milloin haluatte mennä, hän kyllä järjestää. Kolmen kirkkoa hallinnoivan korkean virkamiehen allekirjoitus avasi ovet.

Miksi halusimme sinne? Kyseinen kirkko on maailman vanhin edelleen toiminnassa oleva kirkko. Sen vanhimmat osat ovat 300-luvulta jKr. ja nykyinen kirkko 500-luvulta. Kirkon alttarin alla sijaitsevassa luolassa on lattialla iso hopeinen risti, jossa on kirjoitus: Tässä Jeesus Kristus on syntynyt Neitsyt Mariasta. 

Onko mitenkään mahdollista, että olisimme aidolla paikalla? Tässä tapauksessa on. Meille on säilynyt tekstejä 200- ja 100- luvuilta jKr., joissa mainitaan, että Betlehemin asukkaat tiesivät Jeesuksen syntymäpaikan. On siis varsin todennäköistä, että kun kirkko aikanaan kristinuskon tultua valtionuskonnoksi rakennettiin, sen paikka valikoitui juuri tähän.

Lähdettyämme kirkosta kameramiehet kysyivät, missä olisi se paimenten keto, joka jouluevankeliumissa mainitaan. Sanoin, että kääntäkää vain kamerat Jerusalemiin päin. Kaikki nämä kedot tässä välissä ovat niitä. Tarkkaa paikkaa emme tietenkään tiedä.

Jeesuksen syntymäpaikka siis tiedetään. Entä hänen kuolemansa paikka? Sielläkin Israelin-matkalainen voi käydä, Pyhän haudan kirkossa Jerusalemin vanhankaupungin sydämessä. Myös tuon paikan traditio ulottuu niin lähelle Jeesuksen aikaa, että olisi aika outoa, jos varhaiset kristityt eivät olisi tienneet ja säilyttäneet tietoa sen sijainnista.

Samalla tavoin voimme vierailla Nasaretissa ja Kapernaumissa, Jeesuksen kotikaupungeissa. Niiden arkeologia ja historia tunnetaan varsin hyvin ja matkailija voi jopa ihmetellä Pietarin taloksi kutsuttuja raunioita. Olisiko Jeesus asunut siinä, alivuokralaisena Pietarin perhekuntalaisten kanssa?

Israelin arkeologia ja maantiede vievät meidät Jeesuksen aikaan ja tietenkin paljon sen taaksekin. Mutta onko Jeesus ollut oikeasti olemassa?

Mainio todistus Jeesuksen historiallisuudesta löytyy Israelin kansallismuseosta Jerusalemista. Juutalaisethan eivät pidä Jeesusta Messiaana eivätkä Jumalan Poikana, kuten me kristityt. Mutta historian henkilö hän heille tietenkin on. Onhan Jerusalemin Heprealaisessa yliopistossa oppituoli, jossa Jeesuksen aikaa ja Jeesusta tutkitaan.

Kansallismuseon roomalaisajasta kertovassa huoneessa on kolme merkittävää löytöä ja niiden takana seinällä Jeesuksesta kertova teksti.

Kesarean kaivauksissa löydettiin kivi, jossa on Pontius Pilatuksen nimi. Jerusalemista arkeologit löysivät erään ristiinnaulitun luut, joissa oli vielä naula kantapään läpi. Kolmas näiden viereen asetettu löytö on ylipappi Kaifaksen luuarkku. Juuri Pilatus ja Kaifas olivat ne viranomaiset, jotka tuomitsivat Jeesuksen ristiinnaulittavaksi. Tämä löytörykelmä on siis melkoinen argumentti Jeesuksen historiallisuuden puolesta. Niinpä museoesineiden taakse laitettu teksti kertookin, kuinka Jeesus toimi tunnettuna opettajana Galilean maaseutukylissä, mutta lopulta hän vuoden 30 pääsiäisenä ristiinnaulittiin Jerusalemissa. Kaikki tämä siis historiallista faktaa ei-kristittyjen tiedemiesten todistuksena.

Tiedetäänkö Jeesuksesta jotain muuta tuolta ajalta? Arkeologina sanoisin, että kovin paljon ei ole odotettavissa. Jos joku elää kolmikymmenvuotiaaksi jossain maaseudulla, kulkee ympäriinsä saarnaamassa ja opettamassa ja tapetaan roistojen lailla, eivät arkeologiset kaivaukset voi tästä mitään jälkiä paljastaa. Silti hänestä on aikalaisdokumentteja.

Tunnetuin Raamatun ulkopuolinen Jeesuksesta kertova teksti on Josefukselta. Tämä oli juutalainen oppinut, jota juutalaissodassa vuoden 70 jKr. paikkeilla siirtyi roomalaisten puolelle. Hän sai tehtäväkseen kirjoittaa juutalaisten historian ja sen hän totisesti tekikin. Hänen kootut teoksensa ovat lähes Raamatun paksuinen opus. Se on ylivoimaisesti paras aikalaiskuvaus niistä tapahtumista, joiden keskellä Jeesus eli. Silti Jeesus ei ole – tietenkään – tapahtumien keskuksessa, kuten Uudessa testamentissa. Josefus kertoo paljon Herodeksista, Pilatuksesta ja esimerkiksi hyvin seikkaperäisesti Jerusalemin temppelistä. 

Jeesuksen Josefus mainitsee kaksi kertaa. Toinen on lyhyt viittaus Jeesuksesta Jaakobin veljenä. Toinen on pidempi katkelma, joka vaikuttaa niin vahvasti kristilliseltä, että sitä on epäilty myöhemmin kristittyjen lisäämäksi. Sen mukaan Jeesus teki ihmeellisiä tekoja ja oli Messias. Hän kuoli ristillä Pilatuksen tuomitsemana ja ilmestyi kolmantena päivänä kuolemansa jälkeen opetuslapsilleen. Tässä katkelmassa merkille pantavaa on, että vaikka kristityt olisivat tekstiä peukaloineetkin, kaikkea he eivät ole kirjoittaneet. Siinä on kohtia, jotka eivät sovi kristittyjen kirjoittamaksi. Tällainen on esimerkiksi tekstin loppukaneetti: ”Vielä tänäkään päivänä hänen mukaansa nimetty kristittyjen heimo ei ole hävinnyt.”

Roomalaisissa varhaisissa teksteissä on muutama maininta Jeesuksesta. Ei paljon mutta riittävästi, jotta myös tuo silloinen maailman mahti joutui ottamaan hänet huomioon.

Entä voiko Jeesuksesta kertovia tekstejä pitää luotettavina? On hyvä tietää, että meillä on Uuden testamentin tekstikatkelmia suunnattomasti enemmän kuin muita antiikin tekstejä. Ne ovat myös paljon lähempänä tapahtumien ajankohtaa. Tieteellinen raamatuntutkimus on selvittänyt tekstien historian niin hyvin, että vaikka alkuperäisiä käsikirjoituksia ei ole olemassakaan, niin alkuperäinen tekstimuoto varmuudella tunnetaan.

Jeesuksen historiallisuudesta ei siis tiedemaailmassa ole epäilystäkään. Nykyään Jeesus-tutkimuksessa pidetään myös evankeliumien antamaa kuvaa hänestä varsin luotettavana. Onko hän Jumalan Poika ja maailman Vapahtaja, se jää uskon asiaksi. Tämä usko on muuttanut miljoonien ihmisten elämän. Itse asiassa koko länsimainen kulttuurimme on kristillisen uskon tuote. Kristinuskon vaikutushistoria on tässä maailmassa sen verran kovaa faktaa, että kenen tahansa kannattaisi ottaa vakavasti se vaihtoehto, että Jeesus on se, joka hän sanoo olevansa. Minä ainakin uskon.

Silmä ei näe kovin kauas. Nyt kaihileikkauksen jälkeen näen kyllä hiukan kauemmas kuin aikaisemmin. Mutta avaruuteen tai ihmiskehon salaisuuksiin tarvitaan silmän lisäksi muita vempaimia. Kerron tässä kahdesta.

Yksi ihmiskunnan suurimpia keksintöjä laukaistiin taivaalla viime vuoden joulupäivänä. James Webb -avaruusteleskooppi lähti edeltäjänsä Hubblen seuraksi. Hubble on tehnyt omaa matkaansa jo vuodesta 1990. Se kiertää edelleen taivaalla ja lähettää sieltä paljon arvokasta tietoa. Webb on kuitenkin monin verroin tehokkaampi laite, ja sen alkumatka on onnistunut hyvin. Helsingin Sanomat kertoi 26.7., että Webbin ottamissa kuvissa katsomme kaukaisinta valoa, jota kukaan Maan päällä on koskaan nähnyt. Kuva tulee 13,5 miljardin vuoden takaa. Tutkijat odottavat saavansa Webbin kautta tietoa, joka ulottuu aina maailmankaikkeuden syntyyn saakka.

MAINOS

Kun luin kyseistä Hesarin uutista, tuli mieleeni muuan aikaisempi uutinen, jossa myös nähtiin jotain, jota kukaan ihminen ei aiemmin ollut nähnyt. Vuonna 2000 julkaistiin ensimmäisen kerran ihmisen koko geenikartta. Tuon tutkimusprojektin johtaja, Francis S. Collins lausui julkistamistilaisuudessa, että ”tämä on todella onnellinen päivä maailmalle. Me olemme saaneet pienen välähdyksen omasta käyttöohjeestamme, jonka tähän asti on tuntenut vain Jumala”. Samassa tilaisuudessa silloinen Yhdysvaltain presidentti Bill Clinton sanoi, että ”olemme oppineet jotain kielestä, jolla Jumala loi maailman”.

Jumala on antanut ihmiselle huikeita kykyjä tutkia hänen luomaansa maailmaa. En lakkaa ihmettelemästä, miten miljoonien kilometrien päässä olevia avaruudessa kulkevia kapistuksia voidaan maasta käsin ohjata ja säätää. Meitä lähemmäs ihmiskunnan suuret saavutukset tulevat silloin, kun lääketiede kehittää yhä uusia syöpähoitoja ja sydänkirurgia keinoja korjata ihmisen herkimpiä laitteita. Ja kyllä silmän kaihileikkauskin tuntui ihmeelliseltä: lääkäri otti hetkessä pois silmän mykiön ja laittoi tilalle muovilinssin. Tällä varaosalla pitäisi pärjätä pidemmän aikaa.

Lukiessani avaruusteleskooppiuutisia mieleeni tuli kaksi Raamatun kohtaa. Psalmissa 111 jakeessa 2 sanotaan: ”Suuret ovat Herran teot! Joka niitä rakastaa, tutkii niitä.”

Sitten luin Sananlaskujen kirjan 8. lukua. Siellä Jumala kehottaa: ”Hankkikaa viisautta, te ymmärtämättömät, hankkikaa tietoa… Minä, viisaus, viihdyn älyn seurassa, harkinta ja tieto ovat kumppanini… Minulta tulee ajatus, minulta sen toteutus, minä olen ymmärrys… ” Näiden jakeiden jälkeen teksti vie meidät aikaan ennen maailman luomista. Jo siellä on Viisaus, iankaikkisuudessa  ollut Jumalan luona. Raamatun lukija tietää, kenestä tässä on puhe. Hän on se, jolle Uusi testamentti antaa nimen logos, Sana (Joh. 1:1). Sananlaskujen kirjan mukaan hän, esikoinen, oli Jumalan vierellä, hänen ilonaan päivät pitkät. Mitä hän teki siellä? Hän leikki ja ”maan kiekko oli leikkakaluni, ilonani olivat ihmislapset” (Sananl. 8:31).

Suunnaton avaruus miljardeine galakseineen ja mustine aukkoineen on hänen kädessään kuin rykelmä pieniä palloja. Tutkijat eivät tiedä, paljonko niitä on, mutta ”Herra tietää tähtien luvun, hän on antanut niille kaikille nimen.” (Ps. 147:4). Tämä Herra on sama, joka tuntee minutkin nimeltä ja rakastaa minua kuin isä lastaan.

Torstaina 24.3. julkaistiin Israelista uusi arkeologinen löytö, jota sen löytäjät kuvailet merkittävimmäksi vuosikymmeniin. Onko se sellainen, ei ole vielä ihan varmaa.

Silon kaivauksia vuodesta 2017 johtanut amerikkalainen Scott Stripling oli oman projektinsa sivutuotteena käynyt tutkimassa myös Ebalinvuoren kaivausjätteitä. Ebalinvuorelta oli löydetty vuonna 1980 alttarirakennelman rauniot, jotka kaivaja, Adam Zertal, tulkitsi Joosuan rakentamaksi (Joos. 8:30-35). Paikan nimi on Al Burnat ja kyseinen alttari oli äärimmäisen merkittävä löytö ja on vahvistunut varhaisimmaksi israelilaiseksi kulttipaikaksi.

Kaivauspaikalta otetaan aina jokainen keramiikan pala ja kaikki muut löydöt huolellisesti talteen. Muu maasta kaivettu aines kärrätään kottikärryillä jätekasaan. Joskus sinne eksyy myös löytöjä, joita ei huomattu ottaa talteen. Jos tällaisesta herää epäilyksiä, jätekasaa voidaan penkoa uudestaan ja laittaa hiekka siivilän läpi siten, että siihen laitetaan vettä päälle (wet sifting). Tämä menetelmä kehitettiin vuonna 2018 Jerusalemin temppelivuoren kaivauksissa, jossa arabit olivat puhdistaneet Aksa-moskeijan alla olevaa tilaa ja juutalaiset arkeologit pääsivät tutkimaan ainoastaan sieltä ulos tuotua jätekasaa.

Nyt Ebalin jätteistä löytyi pieni, 2×2 cm kokoinen metallinen esine. Sen päällä ja sisällä oli tekstiä, jota oli vaikeaa päästä lukemaan. Avuksi tuli Prahassa laboratoriossa suoritettu tomografinen skannaus, joka paljasti kirjoituksen sisällön. Se on sensaatiomainen, mikäli tekstin tulkinta ja ajoitus osoittautuvat oikeiksi. Sitä ovat lukeneet muinaisen heprean asiantuntijat, mutta toistaiseksi siitä ei ole julkaistu mitään vertaisarvioitua tutkimusta.

Tämänhetkisen käsityksen mukaan tämä amuletti sisältää muinaisen kiroustekstin, joka kuuluu näin: ”Kirottu, kirottu, kirottu, Jumalan kiroama. Te kuolette kirottuna. Kirottuna varmasti kuolette. Jumalan kiroama, kirottu, kirottu, kirottu.” Tällainen ns. kiastinen parallellismi on hepreankielelle tyypillinen. Pienessä amuletissa oli yhteensä 40 kirjainta. Kirousteksti on protokaanilaista kirjoitusta ja tutkijat ovat ajoittaneet sen myöhäispronssikaudelle. Arviot hajaantuvat aika pitkän haarukan sisään, toisten arvioiden mukaan 1500-1400 -luvulla eKr. ja toisten aina 1100-luvulle asti. Teksti muistuttaa Viidennen Mooseksen kirjan luvussa 28 olevia kirouksia, jotka piti lukea nimenomaan Ebalinvuorelta.

Löydön sensaatiomaisuus perustuu siihen, että nykyisin ajatellaan varsin yleisesti, että Mooseksen kirjojen lopullinen toimittaminen on tapahtunut 600-500 -luvuilla eKr. Ja vaikka ne sisältävät vanhempaa materiaalia, niitä ei juurikaan tutkimuksessa sijoiteta Daavidin aikaa (1000-l. eKr.) vanhemmaksi. Jos siis löytyy Mooseksen kirjaan liittyvää tekstiä vähintään sata tai kaksi sataa vuotta aiemmin, sillä on hyvin suuri merkitys koko Raamatun syntyteorioille. Ne osoittaisivat, että Raamatun vanhimmat tekstit liittyvät todella silloisiin tapahtumiin. Kyseessä on tietenkin myös vanhin Raamatun ulkopuolella esiintyvä maininta Israelin Jumalan, Jahven, nimestä. Tähän asti vanhimpana on pidetty Mesan kivessä esiintyvää 800-luvulta eKr.

Löytö ei tullut varsinaisesta kaivauskerrostumasta, mitä arkeologiassa pidetään suurena puutteena. Näin ollen sen ajoitus pitää perustaa muuhun kuin löydön kerrostumaan. Ajoitus on pääteltävä epigrafisista seikoista, siis tekstin kielestä ja kirjoitustyylistä. Siinä on useita kirjaimia, jotka kertovat hyvin varhaisesta heprean kielen esiasteesta.

Jos löytö on aidosti sitä, miltä se nyt näyttää, ehdotan ajoitukseksi 1200-lukua eKr. Kyseessä on Joosuan tuolloin Ebalinvuorelle rakentama alttari ja siihen kytkeytyvä kirousteksti. Näin ollen se osaltaan vahvistaisi Raamatun historiallista luotettavuutta.

Tämä kuvaa minun uskonelämääni. En varsinaisesti ole tarkoituksella heitellyt ketään kivillä, mutta silti niin on saattanut tulla tehtyä. Nuorena usko oli mustavalkoista ja niin vilpitöntä, niin vilpitöntä. Mikään muu kuin Jeesus ei merkinnyt mitään. Koulunkäyntikin tuli laiminlyötyä ja urheileminen piti lopettaa. Mitä muita tyhmyyksiä tein, en muista. Käytiin evankelioimassa kaikki lähiseudun baarit ja tanssipaikat, koska niissä ne syntiset kävivät. Koulussa pidin aamuhartauksia ja sanoin, että jos ette lähde seuraamaan Jeesusta, joudutte kadotukseen. Olin oikeassa, näinhän asia on. Olinhan sentään itse päässyt Jeesus-tielle.

Tiesimme tarkalleen, kuka on oikeassa uskossa ja kuka ei. Kappalainen oli, mutta kirkkoherra ei, hän ei näet käynyt meidän seuroissamme. Haudankaivaja oli, mutta suntio ei, tämä kävi jossain körttiläisseuroissa. Meidän seuroissamme todistivat uskoontulleet. Arvostan noita vuosia, kaikkine varjoineen ja yksipuolisuuksineenkin. Niitä katuisin, jos sillä olisi enää mitään merkitystä. Mutta silloin luotiin perusta sille uskolle, jossa edelleen olen. Olen Jumalalle kiitollinen noista vuosista. Tulihan Raamattu rakkaaksi ja jonkinlaiset uskonelämän eväät ja rajapyykit selviksi. Jossain kulkevat oikean uskon reunat ja jotkut ovat niiden ulkopuolella. Ne rajat vain olivat aika pahasti väärässä kohdassa, mutta ei sitä silloin voinut ymmärtää.

Sitten tulivat vuodet raamattukoulussa (kiitos Jumalalle monista käänteentekevistä uusista eväistä), nuorisotyöntekijänä (miten innostavaa puhua nuorille Jeesuksesta!), teologisessa tiedekunnassa (harhaoppisia ryhdyttiin panemaan ruotuun), pappina ja raamatunopettajana ja hengellisenä johtajana parissa kristillisessä järjestössä ja vielä kuin ylimääräisenä bonuksena tilaisuus palvella lähetystä Afrikassa ja Aasiassa. Muutama kirja on tullut matkan varrella kirjoitettua. Nyt katselen tätä taaksepäin, vaikka en ole vielä heittänyt hanskoja naulaan. Edelleen kierrän opetustehtävissä, jos Jumala ja pandemia sallivat.

Mutta niistä kivistä. Oikeaoppisuuden rajat ovat urallani olleet tärkeitä ja aika tiukkaa linjaa on vedetty. En ole koskaan tuntenut itseäni erityisen tiukkapipoiseksi ja vielä kireämmälle vedetyt rajat ovat tuntuneet ahdistavilta. Mutta on niitä rajoja vedelty. On puolustettu oikeaa oppia, vaikka on samalla toki nuoruuden mustavalkoisuudesta jo kauan sitten irtauduttu. Körttiläiset ja muut toisista perinteistä tulevat on hyväksytty uskovaisiksi, ainakin ne niistä, jotka ihan oikeasti uskovat. Niin, ihan oikeasti, mitä se tarkoittaa. Että siis minun laillani oikeasti? Ei kai se sentään ihan niin voi olla.

Missä nyt olen? Mielelläni keräisin heittämiäni kiviä. Klassisen kristinuskon rajat kyllä tiedän ja että pelastusta ei ole Jeesuksen ulkopuolella. Mutta muita rajoja en haluaisi kovasti vetää. Näen väärät tulkinnat ja sokeat pisteet muitten kohdalla, entä itseni? Jos minun hengellisen viitekehykseni ulkopuolella on oikeaa elävää kristillisyyttä, niin siellä voi myös olla paljon oikeampaa oppia kuin minulle. Arvostan omaa perintöäni, mutta koetan avata silmiäni muille. Ehkä ne ovat oikeammassa kuin minä.

Uskon ydin on tullut entistä tärkeämmäksi. Ja erilaisuuden kunnioittaminen, jopa rakastaminen. Jeesuksen kanssa haluaisin olla hyvissä väleissä. Oman syntisyyteni tunnistaminen – aika pinnallista sekin – auttaa hyväksymään toiset syntiset. Jollain vippaa opissa ja toisella elämässä. Yritetäänkö Jeesuksen kanssa kuitenkin samaan taivaaseen?