Uusi Tie -lehden kolumnit

Olen ollut Uusi Tie -lehden kolumnistina aika monta vuotta. Olen tähän koonnut parikymmentä juttua viime vuosilta. Laitan myöhemmin lisää.

Kolumni, Uusi Tie 25.10.2010

Erotaanko kirkosta vai TV 2:sta?

Kirkosta eroamisbuumi puhuttaa Suomessa. Joku kysyi facebookissa, miksei kukaan halua erota valtiosta, sillä eihän sekään ole vihkimässä homopareja. Toinen jatkoi, että erotaan TV 2:sta.

Erikoista tässä erovimmassa on, että kirkko repeilee molemmilta reunoilta. Ne jotka nyt ovat lähteneet, pitävät kirkkoa liian vanhoillisena. Samaan aikaan yksi ja toinen on tehnyt irtiottoa kirkkoon, joka on liian liberaali. Piispojen leirikin on jakaantunut sillä tavalla sopivasti, että molemmille laidoille löytyisi omat piispansa. Tosin jyrkimmille kukaan piispa ei kelpaa. Ellei sitten Turkuun valittaisi sellainen naispiispa, joka hyväksyy naispappeuden vastustajat…

Kansankirkko on aina ollut tällainen. Sen seinät ovat leveällä ja katto korkealla. Sen paragraafeissa lukee, että Raamattu on uskon ja elämän ylin ohje, mutta tätä ohjetta on noudatettu kovin vaihtelevasti. Sen perusta on kalliolla, mutta rakennus on aika ajoin enemmän tai vähemmän rapistunut. Ne jotka haluavat puhtaamman kirkon, muodostavat omansa. Kunnes se hajoaa omiin sisäisiin ristiriitoihinsa.

Kirkko on huolissaan uusista eroajista, koska sen talous kärsii. Enemmän sen pitäisi olla huolissaan siitä, että siihen vahvasti sitoutuneet ovat alkaneet epäillä sitoutumistaan. Piispojen tehtävä ei ole mitenkään erityisen helppo, kun heidän täytyisi koettaa pitää koossa sellaista kansankirkkoa, jossa suuri passivinen enemmistö haluaisi edelleen pysyä, mutta jota aktiivinen ydinjoukkokaan ei kokisi liian vieraaksi.

Taannoisessa tutkimuksessa selvitettiin, että monet haluavat kuulua kirkkoon siksi, että sillä on jokin arvopohja tässä alati muuttuvassa maailmassa. Toisaalta sitä nyt kritikoidaan pitäytymisestä ikivanhaan Raamattuun. Sama ristiriita tulee vastaan puhuttaessa ortodoksisesta kirkosta. Se nauttii suurta kansan suosiota, vaikka se on opillisesti paljon vanhoillisempi kuin luterilaiset tiukkapipot. Miten Jeesus sanoikaan kerran omasta sukupolvestaan? Johannes Kastaja oli sille liian ahdasmielinen ja Jeesus liian avara.

Toki kirkon pitäisi olla Kristuksen kirkko ja Sanaan sidottu.Tietenkin sen johtoa on kritikoitava, jos se alkaa tuuliviirin lailla myötäillä maailman menoa. Mitä enemmän kirkossa saa tilaa maailmaan mukautuminen, sitä vaikeampaa kristittyjen on tunnistaa sitä omaksi kirkokseen. Kirkko on kuitenkin aina sekoitus ”vehnää ja rikkaviljaa”. Ennen viimeistä sadonkorjuuta ei väärää vehnää ole mahdollista kitkeä pois. Ja mikä hankalinta, oikea vehnäkään ei aina ole ihan puhdasta eikä tasalaatuista.

Kolumni, Uusi Tie 3.7.2010

Pelkotiloja ja henkisiä kahleita

Hyviä pakinoita ja kolumneja on mukava lukea, vaikka ei olisi kirjoittajan kanssa samaa mieltäkään. Mitä nasevampi kieli, sitä herkullisempi lukuelämys. Eräs hyvä kirjoittaja on Erkki Toivanen Lontoosta. Aika usein olen eri mieltä hänen kanssaan. Viimeisin häneltä lukemani teksti sai minut jopa ärsyyntymään sen verran, että avasin tietokoneeltani tyhjän sivun ja aloin täyttää sitä.

Kirjoittaja vertaa Vanhaa testamenttia Koraaniin ja sanoo, että ”edesmenneiden sukupolvien pelkotiloihin perustuvat uskonnot ovat nykyajan ihmiselle henkisiä kahleita”. Juuri pahemmin ei voisi osua harhaan Vanhan testamentin arvioinnissa. Ainoa oikeaan osunut sana on ”edesmenneet sukupolvet”, sillä kirja on kirjoitettu ennen meitä. Pelkotilat ja kahleet sopivat puolestaan moniin uskontoihin ja uskomuksiin, mutta varsin huonosti juutalaisten ja kristittyjen pyhään kirjaan.

Vanhan testamentin merkitys juutalaisuudelle on ollut suunnattoman suuri. Kirjan kansana tuo piskuinen heimo on yltänyt mittaamattomiin henkisiin suorituksiin. Vai mitä sanotte siitä, että juutalaisia on 0,02% maailman väestöstä, mutta he ovat saaneet 129 Nobel-palkintoa, ylivoimaisesti enemmän kuin mikään muu ihmisryhmä maailmassa. Heidän uskontonsa ei vaikuta ”henkisiltä kahleilta”.

Sitä paitsi Vanha testamentti on osa kristittyjen Raamattua. Meidän ymmärryksemme mukaan Uudesta testamentista käsin tulkittu Vanha testamentti on kannesta kanteen Jumalan ilmoitusta. Kristinusko rakentuu Pyhän kirjan kokonaisuuden varaan. Mitä olisi sanottava kristinuskon tuomista henkisistä kahleista?

Vilkaisu maailmankartalle kertoo, että siellä, missä kristinusko on vaikuttanut vuosisatojen ajan kansojen historiaan, kuten esimerkiksi vaikka Lontoossa, siellä kohtaamme maailman korkeimman kulttuurin, jos sitä mitataan tieteen, taiteen tai tekniikan saavutuksilla. Siellä missä kristillistä uskoa ei tunneta tai se on kovin nuorta tai siitä ollaan luopumassa, siellä ollaan lähempänä maailmaa, jossa vallitsevat ”edesmenneiden sukupolvien pelkotiloihin perustuvat uskonnot” ja monet henkiset kahleet. Tämä on helppo todeta esimerkiksi täällä Afrikassa. Luin juuri uutisen, että yli 90% tansanialaisista uskoo noitiin ja heidän taikoihinsa. Vaikka luku lienee liian suuri, se kertoo jotain afrikkalaisesta todellisuudesta.

Kristinusko on afrikkalaisille ja kaikille muillekin sanoma, joka vapauttaa pelkotiloista ja henkisistä kahleista. Se on tuonut maailmaan ihmisten välisen tasa-arvon ja se on avannut ihmisten silmät heikoimpien hädälle. Tuskin missään muualla kristillisen maailman ulkopuolella otetaan niin vakavasti lapsen, sairaan ja vanhuksen ihmisarvo. Tämä ulottuu jopa maallistuneen yhteiskunnan arvoihin asti, mutta saa kauneimman ilmaisunsa erilaisissa vapaaehtoistyön muodoissa.

Kolumni, UusiTie 30.6.2010

Riivaajia – onko heitä?

Suomalainen valistunut ihminen ja länsimainen moderni teologia tietävät, että riivaajia ei ole olemassa. Puhutaan vain mielenterveyden häiriöistä. Afrikassa riivaajat sen sijaan tuntuvat olevan todellisuutta. Kumpaa tahoa olisi uskottava?

Olen keskustellut asiasta useiden tansanialaisten luterilaisten pappien kanssa. He ovat todistaneet yhtäpitävästi, että joidenkin karismaattisten kirkkojen tarve nähdä riivaajia kaikkialla ja ajaa niitä ulos yhtenään, on yliampuvaa. Evankelistat pyrkivät korottamaan omaa hengellisyyttään tällaisella näyttävällä toiminnalla. Jotkut matkivat televisiossa näkemiään ihmesaarnaajia. Tällöin saatetaan tehdä pahoja virheitä, kun esimerkiksi mieleltään sairastuneesta ajetaan pahoja henkiä ulos sen sijaan, että tämä saatettaisiin lääkärin hoitoon. Lääkkeillä on pystytty parantamaan monia pahoissakin psykooseissa olleita ihmisiä.

Samalla kun olen kuullut varoituksia liiallisesta kiinnostuksesta riivaajiin, minulle on vakuutettu, että pahojen henkien olemassaolo on tietenkin itsestään selvyys. Kaikki sanoivat, että totta kai riivaajahenget on silloin ajettava ulos, kun siihen on tarve. Tarvitaan vain huolellista perehtymistä henkilön taustaan ja tilanteeseen ennen kuin päätetään, mikä on oikea menettely. Kaikessa tapauksessa on tärkeää käydä sielunhoidollista keskustelua. Papin ei olisi hyvä olla yksin tilanteessa, jossa riivaajia ajetaan ulos. On myös joitakin, joilla on erityinen lahja tällaiseen toimintaan. Heidänkin tulisi toimia nöyrästi, eikä itseään korottaen.

Olen saanut myös ymmärrystä omalle näkemykselleni, että kasteella on tässä asiassa suuri merkitys. Siellä missä on paljon kastetuja ihmisiä, siellä demoneilla on vähemmän toimintamahdollisuuksia niiden perinteisellä tavalla. Se joka on kastettu ja uskoo Jeesukseen, ei voi olla samanaikaisesti riivattu. Jopa jälkristillisessä Suomessa kastettujen suuri määrä antaa tietyn suojan. Toisaalta paholaisen esiintyminen on silloin hienostuneempaa. Se ei riepottele ihmistä miten sattuu, mutta se toimii yleisen mielipiteen ja teologisen opetuksen kautta. Näin se pyrkii irrottamaan ihmisten luottamuksen Jumalan sanasta.

Idän uskontojen ja muun pakanuuden levitessä läntiseen maailmaan saatamme joutua uudelleen kohtaamaan myös perinteiset kysymykset riivaajista ja niiden ulosajamisista. Miten voisi todeta jonkun olevan riivattu? Afrikkalaiset ystäväni totesivat, että usein, vaikka ei aina, on tiettyjä tuntomerkkejä havaittavissa. Epätavallinen huutaminen ja meuhkaaminen sekä Jeesuksen nimen ja kasteen kavahtaminen voivat olla tällaisia tuntomerkkejä. Joku henkien vallassa oleva alkoi puhua kieltä, jota ei ollut koskaan itse osannut. Ihminen saattaa myös saada sellaisia voimia, joita hänellä ei luonnostaan ole. Joku käveli yli sadan kilometrin matkan väsymättä. Riivattu saattaa myös kertoa olevansa joku muu kuin on, vaikkapa joku esivanhemmista.Usein demonien vallassa olevat ovat olleet yhteydessä noitatohtoreihin.

Kysyin, mistä tiedätte, että riivaajia on olemassa ja että niitä voidaan ajaa ulos. ”Koska Jeesuskin tekin niin”, oli itsestään selvä vastaus.

Kolumni, Uusi Tie 23.4.2010

Mustavalkoinen evankeliumi

Olen Lempäälän herätyksen lapsi 1960-luvulta. Kuuntelin äskettäin nauhalta tuonaikaisia puheita. Siellä oli saarnoja ja seurapuheita aina Urho Muromasta alkaen. Voimakasta julistusta ja jyrkkää ehdottomuutta: jos et uudestisynny ylhäältä, et näe Jumalan valtakuntaa. Olen kasvanut tämän viidesläisen herätyksen ilmapiirissä koko ikäni ja se on edelleen hengellinen kotini. Henkilökohtainen usko Jeesukseen on luovuttamattominta ja sen esillä pitäminen julistuksessa elintärkeää. Raamattu on laidastaan Jumalan sanaa ja kaikki on arvioitava sen valossa.

Minä en kuitenkaan huuda saarnapöntöstä kuten Muroma. Tänä aikana sellainen mekastaminen ei toimisikaan. Muutenkin jäin kovasti miettimään silloisen opetuksen valo- ja varjopuolia. Silloin puhuttiin oikeista asioista oikeilla nimillä eikä vastustajia kavahdettu. Julistus myös synnytti herätystä, joten se ei voinut olla kovin paljon väärässä.

Toisaalta: se synnytti myös uskonnon uhreja, käyttääkseni nykyaikaista sanontaa. Se saattoi painaa kristityn sellaisen lain alle, josta jotkut eivät koskaan selvinneet levolliseen evankeliumin uskomiseen. Osa jätti leikin sikseen, kun ei kyennyt täyttämään mittaa, osa kipuili vuosikaudet omien riittämättömyyden tunteidensa kanssa. Monien meistä piti löytää armon evankeliumi erikseen kyetäksemme elämään tasapainoisina kristittyinä.  Minä löysin sen erityisesti Roseniuksen kirjasta Tie rauhaan ja Bo Giertzin Kalliopohjasta.

Olisiko tuolloisessa herätyksessä jo alun perin pitänyt julistaa toisin ja vai pitääkö sen aina mennä näin? Syntyvätkö herätykset paremmin kapean, hiukan mustavalkoisen evankeliumin julistuksesta? Vai olisiko kuusikymmentäluvun herätys kantanut vielä pysyvämpää hedelmää, jos siinä jo alun perin olisi ollut armon evankeliumi kohdallaan? Näihin kysymyksiin on vaikea saada vastausta, elleivät sitten kirkkohistorioitsijat aikanaan keksi, miten asiat menivät ja miten ne olisivat voineet mennä.

Evankeliumi on mustavalkoinen mutta elämä ei. Taivaaseen ei ole kuin yksi tie, mutta sille mahtuu monenlaista kompastelijaa. Jos armo ei ulotu huonoimmankin luokse, se ei ole oikea armo. Herätyksen aikana varottiin leventämästä kaidan tien reunoja. Ehkä tietä kuitenkin kavennettiin liiaksi. Varottiin hyväksymästä uskoviksi sellaisia, joiden näkemys poikkesi omastamme. Samalla saatettiin sulkea taivastie kulkijalta, joka oudoksui varmoja käsityksiämme.

Herätyksiä ei voi tilata etukäteen, eikä niitä voi ohjeistaa omien tulkintojemme mukaan. Ne eivät aina tule dogmatiikan kirjat kainalossa, vaikka niin toivoisimme. Jos sellaisia kuitenkin suodaan, vanhemmilta kristityiltä vaaditaan sekä paljon ymmärtämystä että viisasta ohjausta oikeaan suuntaan. Evankeliumista ei voi tinkiä, mutta ei tarvitsekaan, sillä se tulee niin alas, että heikoinkin voi siihen tarttua.

Kolumni, Uusi Tie 24.2.2010

Välittämistä

Olimme ajaneet kymmeniä kilometrejä kuoppaista, liejuista kylätietä ja pysähdyimme pienen savimajan luo. Olkikatto oli täynnä reikiä ja sisällä nuotion savu kirveli silmiä. Hiv-positiivinen, vaikeaa luusairautta sairastava nainen otti meidät ystävällisesti vastaan. Keskusteltuamme tovin hän halusi pitää rukouksen. Palavasti hän kiitti Jumalaa kaikesta siitä hyvästä, mitä oli elämäänsä saanut. Sitten hän rukoili meidän puolestamme ja siunasi meidät.

Suomalaisen työtoverimme isä kuoli. Paikalliset toivat surunvalitteluja niin, että niistä ei ollut tulla loppua. Eräs oli lähtenyt liikkeelle kahden tuhannen kilometrin päästä vain päästäkseen lausumaan osanottonsa. Seuraavana päivänä hän lähti paluumatkalle.

Olin pitänyt viikon mittaisen kurssin kaukana Pohjois-Tansaniassa. Matkustettuani tuhansien kilometrien matkan takaisin kotiin sain puhelinsoiton. Kurssia johtanut piispa soitti. Hän vain kyseli, olinko päässyt turvallisesti perille.

Vaimoni oli pari viikkoa pois maasta. Useat torimyyjät kyselivät, missä rouva on, kun ei ole vähään aikaan näkynyt. Supermarketin omistajakin tiedusteli, ettei kai rouvalle ole tapahtunut mitään, kun hän ei ole pitkään aikaan käynyt kaupassa.

Meillä oli ollut kaukaisia vieraita. Kun nämä olivat lähdössä ja kerroimme apulaisellemme, että huomenna tulee uusia vieraita, hän sanoi: ”Vieraat ovat siunaus.”

Menimme ensimmäistä kertaa vähän kauempana sijaitsevaan kyläkirkkoon. Kirkossa pappi huomasi oudot tulijat ja halusi esitellä meidät seurakuntalaisille, vaikka ei itsekään tuntenut meitä, eikä tiennyt mistä olimme. Jumalanpalveluksen jälkeen hän kutsui kotiinsa teelle. Vastustelimme ja kysyimme, mitä emäntäkin siitä mahtaa tuumata, jos yhtäkkiä taloon tulee ulkomaalaisia vieraita. ”Tietenkin hän on iloissaan tavatessaan uusia ystäviä”, saimme vastaukseksi. ”Vieraat tuovat aina siunauksen mukanaan.”

Olemme Afrikassa opettelemassa kiitollisuutta ja välittämistä. Täällä ihmiset ovat tärkeämpiä kuin asiat.

Kolumni, Uusi Tie 5.1.2010

Maailma muuttuu

Pohdimme pappien kokouksessa maailman muuttumisen tuomia haasteita. Joku sanoi, että kirkkoihin tullut uusi, kovaääninen nuorisomusiikki karkottaa vanhat ihmiset ja siksi sitä pitäisi rajoittaa. Toinen sanoi, että musiikkia voi yrittää säätää vähän pienemmälle ja opettaa vanhempia suhtautumaan uusiin asioihin. Kolmannen mielestä maailman muuttumista ei voi estää, joten meidän on muututtava. Keskustelua ei käyty Ryttylässä tai Kauniaisissa vaan Bukobassa, Victoriajärven rannalla Tansanian luoteiskolkassa.

Kaikkialla kristityt kohtaavat maailman muuttumisesta johtuvat paineet ja kaikkialla pohditaan, mikä on sopivaa, mistä pitäisi varoittaa ja missä meidän pitäisi muuttua. Keskustelin taannoin nepalilaisen papin kanssa Kathmandun katukahvilassa. Hän sanoi, että sikäläisten kristittyjen suuri ongelma on, kuinka suhtautua epäjumalille uhratun lihan syömiseen. He kohtaavat kysymyksen kaikissa perhejuhlissa, sillä ympäröivä hindulainen maailma tuo sen melkein joka kotiin. Kirkko koostuu ensimmäisen sukupolven kristityistä, jotka haluavat kulkea toista tietä kuin heidän hinduystävänsä. Siksi he eivät syö jumalille uhrattua lihaa.

En sanonut nepalilaiselle ystävälleni, että voisitte ihan hyvin syödäkin. Ajattelin, että heidän on itse löydettävä oma tiensä. Luultavasti ensimmäisen sukupolven kristittyjen on viisainta tehdä tässä asiassa selvä pesäero maailmaan ja entiseen elämään. Seuraava sukupolvi saattaa katsella asioita jo hiukan toisin. Silloin Paavalin opetuksille kyseisistä asioista löytyy uudenlaista kaikupohjaa. Ensimmäisen Korinttilaiskirjeen kahdeksas luku antaisi syvyyttä kysymyksen pohdintaan.

Vanha hyvä sääntö on, että omaatuntoaan vastaan ei ole hyvä toimia. Silti omatunto voi joskus ajaa liian tiukkaan puristukseen asioissa, joissa voisi aivan hyvin avartua. Toisten ongelma on omatunto, joka ei muistuta silloinkaan, kun sen pitäisi. Mistä löytyisivät oikeat rajat? Vastaamme että Raamatusta, mutta emme ole silti ratkaisseet moniakaan kysymyksiä. Pyhä kirja ei sano mitään nuorisomusiikin volyymeista eikä anna edes yhtä ainoaa ratkaisumallia epäjumalille uhratun lihan syömiseen. Se mikä joskus ja joillekin on väärin ja voi johtaa lankeemukseen, voi toisena aikana tai toisissa yhteyksissä olla luonnollinen tai ainakin mahdollinen tie kuljettavaksi. Tässä en nyt puhu asioista, jotka aina ja kaikkialla ovat Jumalan sanan vastaisia vaan ns. ehdonvallan asioista.

Bukoban kokouksessa korostimme, että parempi kuin moittia pimeyttä on sytyttää kynttilä. Uusi sukupolvi ilmaisee uskoaan hiukan eri tavoin kuin edellinen. Se voi syyllistyä ylilyönteihin mutta luultavasti tavoittaa oman ikäluokkansa nuoret paremmin kuin me edellisen sukupolven edustajat. Siksi arvostelua parempi tie on rukous, kärsivällisyys ja opettaminen silloin, kun sellaiseen tarjoutuu tilaisuus.

Kolumni, Uusi Tie 5.10.2009

Suomalainen messu

Istun Afrikan taivaan alla. Tänään mieli on musta. Useimmiten se on kirkas kuin Afrikan aurinko. Mutta varjotkin tuntuvat pidemmiltä ja raskaammilta. Lähetystyöntekijähän on arjen ongelmien yläpuolella, hän osaa rukoilla ja uskoa, eikä hän lannistu pienistä. Hah! Niin sitä luulee niin kauan kun ei ole lähetystyöntekijä.

Panen Lasse Heikkilän Suomalaisen messun soimaan. Kaunis musiikki ilahduttaa mielen. Tänään aivan erityisesti tämä musiikki. Sopivan melankolinen, välillä kuitenkin huikeaan ylistykseen kohoava. Elän mukana synnintunnustuksen sanoissa, kuin ne olisivat omiani. Ne eivät kerro minun elämästäni ja kuitenkin ne kertovat. Synninpäästölaulu koskettaa sisintäni. Armo kuuluu siis minullekin. Mieli kirkastuu.

Uskontunnustuslaulu on herkullinen. Siihen on kiteytetty olennaisin. ”Näin minä uskon, totisesti uskon.” Siinä on hienoista eteläpohjalaista uhoa, mutta kuitenkin riittävän nöyrästi. Ikään kuin sanoisin: ”Minä uskon, auta minun epäuskoani.” Jeesukseen uskominen ei ole monimutkaista. Lyhyt uskontunnustus riittää ilmaisemaan tärkeimmän. Tunnustus ei ole osoitus uskon varmuudesta vaan uskon kohteesta: juuri näin minä tahdon uskoa.

Lopussa nostetaan salkoon siniristilippu. Suomalaisuus sykähdyttää täällä kaukana. ”Laulan lailla leijonan.” Sehän sopii minuun, mikäli leijonalla ei ole hyvää laulunääntä. Sitä paitsi olen nähnyt täällä leijonan. Västäräkki tuo mieleen Suomen kesän. Välillä ihmettelen, kuinka pienissä yksityiskohdissa häivähtää kotimaan kaipuu. Sytytin suomalaisen tulitikun. Raapaisun tuoksu läikäytti mieleen Suomen suven. Täkäläiset tikut tuoksuvat toisin.

Kotimaa ja äidinkieli ovat suuria lahjoja. Äidinkieli on myös uskon ja tunteiden kieli. Vaikka olisin kuinka Afrikassa, olen suomalainen. Afrikassa tai Suomessa, olen myös syntinen. Onneksi armahdettu syntinen.

Kolumni, Uusi Tie 31.8.2009

Kannattaako vanheta?

Oho, täytin taas vuosia. Oletteko huomanneet, että nykyään vuodet kuluvat paljon nopeammin kuin ennen? Johtuukohan sekin ilmastonmuutoksesta. Sain myös muutaman onnittelun – facebookissa!  Haksahdin mukaan tähän nykyajan kotkotukseen, kun viisikymmentä ystävääni oli pyytänyt kaverikseen. Vielä en ole kuitenkaan syyllistynyt siihen, että seuraisin joka päivä, mitä kukakin heistä tekee minäkin päivänä.

Tämä ikääntyminen on kaksipiippuinen juttu. Lapsena sitä toivoi, ettei koskaan tulisi aikuiseksi ja saisi aina leikkiä. Toisaalta aikuiset saivat valvoa myöhään illalla, joten siinä oli puolensa. Nuorena aikuistuminen näytti entistä tylsemmältä, joskin suvereenia oman ajan ja rahan käyttöä kadehtikin. Parhaassa työiässä elettiin tässä ja nyt –elämää, eikä suotta mietitty ikävuosia. Nyt kun peräseinä alkaa näkyä, myös vuosien numerot saavat uusia merkityksiä.

Niin kauan kun on suhteellisen terve, ikänumeroiden suureneminen tuntuu olevan epäsuhteessa oman sisäisen maailman nuoruuteen. Sairaudet tekevät numerot todellisemmiksi. Iän karttuminen tuo mukanaan monia uusia kysymyksiä. Missä vaiheessa eläkkeelle? Mitä vielä voisi elämässään tehdä? Mikä asumismuoto olisi paras voimien vähetessä? Maalla vai kaupungissa, yksin vai toisten kanssa, omassa vai palvelutalossa?

Suomessa vanhenemiseen liittyy usein yksinjäämisen pelko. Vaikka hyvinvointivaltion sosiaalipalvelut ovat korkeaa luokkaa, laitoksiin juuttuu vanhuksia, jotka voisivat paljon paremmin toisenlaisissa oloissa. Afrikassa vanhus ei ole yksin, jos hänellä on edes kaukaisia sukulaisia. Hän saa oman makuupaikkansa ja tuolinsa jonkun kodin nurkkaan. Häntä kunnioitetaan ja arvostetaan, vaikka kehitysmaan oloissa puitteet ovatkin tuiki vaatimattomat.

Meitä tervehditään Tansaniassa sanalla shikamo ja vastaamme siihen marhaba. Näin puhutellaan vanhempia ja kunnioitusta ansaitsevia ihmisiä. Kun meistä käytetään sanaa mzee, joka on suomeksi ”vanhus”, sen sävy on täysin erilainen kuin meikäläisen käännöksen. Meillä kukaan ei halua olla vanhus, Afrikassa on saavutus päästä sellaiseen asemaan. Suomessa isoäiti ei kuulu ydinperheeseen, maailmalla hän on kunnioitettu keskushenkilö.

Suomalainen yhteiskunta ikääntyy melkoista vauhtia. Mahtaneeko se tuoda mukanaan asennemuutoksia, jolloin ikäihmisiä, senioreita, myöhäiskeski-iässä olevia tai miksi heitä nyt kutsuttaisiin, alettaisiin myös arvostaa uudella tavalla. Ovathan terveet eläkeikäiset huima resurssi ja osaamispankki, kunhan sitä vain hyödynnettäisiin. Eikä sairauskaan tee ihmistä vähemmän arvokkaaksi.

Tuntuu hiukan oudolta kirjoittaa kolumnia ikääntymisestä, sillä en koe itseäni edelleenkään vanhaksi. Luultavasti moni minua vanhempikin ajattelee samoin: vanhukset ovat muita, en minä. Yritän silti sopeuttaa itseäni omaan ikääni. Huomaan kirjoittaneeni tällaisia ikäkolumneja muutaman vuoden välein ja nyt vielä kirjankin tästä teemasta. Ei siis auta muu kuin suostua olemaan se mikä on.

Kolumni, Uusi Tie 1.6.2009

On lähdettävä ja lähetettävä

Kun yksitoista oppimatonta miestä sai lähetyskäskyn viedä sanoma koko maailmaan, tehtävä tuntui melko lailla ylimitoitetulta. Tänään kristinusko on kuitenkin maailman suurin uskonto. Sanoma on levinnyt kaikkialle maailmaan. Silti tehtävä on vielä kesken. Niiden lukumäärä jotka eivät ole koskaan kuulleet evankeliumia kasvaa jatkuvasti. Toisaalta kristinusko leviää ennen näkemättömällä tavalla eri puolilla maailmaa. Tässä suhteessa tilastot ovat mielenkiintoisia.

Henrik Smedjebacka, joka toimi Suomen Lähetysseuran lähetysjohtajana vuosina 1981-1991, kirjoitti aiheesta puhuttelevasti äskettäin Kirkkomme lähetys –lehdessä. Hän totesi, että lähetyksen juhlavuonna on syytä katsoa tilastoja, jotka eivät ole meille erityisen imartelevia. Kun Lähetysseura perustettiin vuonna 1859, maailmassa oli noin miljardi ei-kristittyä. Vietettäessä satavuotisjuhlia ei-kristittyjä oli maailmassa kaksi miljardia. Kun Lähetysseura täytti 125 vuotta, lukumäärä oli kolme miljardia ja nyt 150-vuotisjuhlien aikaan kristikunnan ulkopuolella on jo noin neljä miljardia ihmistä. Lähetystyöntekijöiden määrä on samalla laskenut niin, että kun vuonna 1989 Lähetysseuran lähettien lukumäärä oli enimmillään, yli 400, niin nyt se on noin 150. Smedjebackan mielestä emme voi tyytyä toteamaan, että paikalliset, kansalliset kirkot tekevät yhä enemmän sitä, mitä lähetystyöntekijät ovat aiemmin tehneet. Kyntämätöntä sarkaa on liiaksi, jotta tällaiseen voitaisiin tuudittautua. Kansanlähetyksesssä lähettimäärän väheneminen on ollut pienempää, mutta koko läntistä maailmaa koskettava trendi näkyy sielläkin. Enimmillään Kansanlähetyksellä oli vähän yli sata lähetystyöntekijää ja tällä hetkellä noin 70.

Tällaiset tilastoluvut ovat puhuttelevia ja muistuttavat meitä siitä, että lähetyksen aika ei ole ohi. On toisenlaisiakin tilastoja. Viime vuosikymmeninä kristinuskon leviäminen monissa Afrikan ja Aasian maissa on ollut uskomattoman voimakasta. Otan esimerkiksi kristittyjen määrän koko Afrikan mantereella. Vuonna 1900 Afrikassa laskettiin olleen noin 10 miljoonaa kristittyä, joka oli alle 10 prosenttia koko mantereen väestöstä. Vuonna 1970 kristittyjä oli samalla mantereella noin 117 miljoonaa, 25 prosenttia kaikista asukkaista. Vuonna 2000 luvut olivat 335 miljoonaa ja lähes 40 prosenttia. Tällä hetkellä Afrikassa lasketaan olevan 447,2 miljoonaa kristittyä, joka on melkein puolet koko mantereen asukkaista. Kaikki tämä ei suinkaan ole lähetystyön tulosta, mutta ilman ulkomailta lähteneitä sananviejiä luvut eivät olisi tuollaisia.

On siis edelleen lähdettävä ja lähetettävä lähtijöitä. Kaikilla mantereilla on miljoonia, jotka eivät ole koskaan kuulleet evankeliumia. Jos uskomme, että Jeesus on ainoa todellinen vastaus perimmäiseen kysymykseen ihmisen pelastumisesta, emme voi pitää tätä vain omana tietonamme.

Kolumni, Uusi Tie 30.12.2008

Auttaminen on vaikea laji

Kohtaat kerjäläisen kadulla. Annatko rahaa vai kuljetko ohi? Minä kuljen yleensä ohi. Silti tuntuu pahalta. Kiellänkö raukalta hänen ainoan leipäpalansa? Onko hän Kristus, jolle pitäisi antaa lasi vettä? Eikö kristityn pitäisi olla esimerkkinä säälivästä rakkaudesta ja auttaa kaikkia?

Nämä ovat vaikeita kysymyksiä. Kerjäläinen voi olla aivan todella avun tarpeessa, mutta voi olla, ettei hän olekaan. Jotkut ovat kerjäämisen ammattilaisia ja ansaitsevat sillä hyvin. Toiset ovat jonkun organisaation palkollisia kerjääjiä. Ja vaikka avun tarvitsija olisi todella avun tarpeessa, ruokinko vain kerjäämisen kierrettä antaessani. Mitä enemmän annetaan, sitä varmemmin kerjäläiset pysyvät kerjäläisinä. Eikö heitä pitäisi auttaa jollain muulla tavoin? Loppuisiko kerjääminen, jos kukaan ei antaisi?

Kehitysmaissa avun tarvitsijoita on pilvin pimein. Jotkut kerjäävät suurkaupunkien kaduilla, toiset pyytämällä rikkaiden avustuksia. Jos annat ovellesi tulevalle rahaa, hän voi olla kohta pyytämässä entistä suurempaa summaa. Ja antajan ovella voi pian olla jono pyytäjiä. On vaikea antaa ja vaikeaa olla antamatta. Jos voi ohjata avun tarvitsijaa pysyvämmän avun lähteelle tai – mikä parempi – toimimaan itse paremman elämän puolesta, jotain hyvää on jo tapahtunut.

Auttaminen on vaikea laji. Lähetystyössä ja kehitysaputyössä länsimaisella rahalla autetaan kehitysmaiden köyhiä. Todella paljon on myös saatu aikaan. Samanaikaisesti on tavattoman paljon esimerkkejä auttamisesta, josta pitkällä tähtäimellä ei ole mitään hyötyä. Kaupallisissa hankkeissa hyödyn ovat usein korjanneet rikkaat länsimaat. Lyhytkestoiset projektit alkavat ja loppuvat ja avun tarvitsijat putoavat samaan köyhyysloukkuun kuin ennen projektia. Pelkän rahan vieminen saattaa olla tuhoisaa. Länsimaista rahaa käytetään helposti väärin, jos siihen ei liity ihmisiä, jotka jäävät maahan elämään paikallisten kanssa.

Suuren luokan kysymys on sekin, mihin me kehitysmaiden auttamisella pyrimme. Siihenkö että niissä olisi samanlainen elintaso kuin meillä? Siis että ne saavuttaisivat tämän hillittömän materialistisen elämäntyylin, jolla tuhotaan maailman luonnonvaroja ja lisätään ilmasto-ongelmia?

Näiden kysymysten jälkeenkin auttamistyötä on tehtävä. Maailman nälkä- ja terveysongelmat ovat niin suuria, että pienikin lievennys on askel eteenpäin. Jos Afrikassa tai Aasiassa yksi aids-orpo saa elämisen arvoisen elämän, hänestä voi tulla avain monien muiden auttamiseen. Sitä paitsi kristillinen rakkaus ei kysy saavutettua hyötyä vaan rakastaa, koska meitä on rakastettu. Kristityn ei kuitenkaan tulisi toimia auttamisessaan hutiloiden vaan mahdollisimman järkevästi, jotta apu todella löytäisi oikeat kohteet.

Lähetysjärjestöjen kautta auttaminen on järkevää apua. Niiden työntekijät tuntevat kohdemaiden olot ja elävät lähellä paikallista ihmistä. Niillä on myös luotettavat kanavat toimia. Lisäksi niiden työssä on aina läsnä vielä tärkeämpi apu: ihmisten johdattaminen Kristuksen tuntemiseen ja iankaikkisen elämän omistamiseen.

Kolumni, Uusi Tie 9.3.2009

Kirkossa vai ei

Jos joskus kävisi niin, että luterilainen kirkkomme tekisi raamatunvastaisia päätöksiä, pitäisikö silloin lähteä kirkosta? Tätä yksi ja toinen kristitty silloin tällöin pohtii. Jotkut ovat jo lähteneet. En pyri antamaan tässä kolumnissa lopullista vastausta kysymykseen. Otanpahan vain esille joitain mieleen tulevia näkökohtia.

Jeesus meni tapansa mukaan sapattina synagogaan. Synagoga ei ottanut hänen sanomaansa vastaan, mutta hän meni kuitenkin. Hän oli siis solidaarinen omalle ”kirkolleen”, jonka juuret ja oppi olivat Raamatussa (=Vanhassa testamentissa), vaikka sen käytäntö oli paikoin luistanut pois alkuperäisestä. Kyllä Jeesus tosin kerran sanoi, että hänen seuraajiaan tullaan erottamaan synagogasta. Mutta itse hän ei kehottanut lähtemään.

Paavalikin piti tapanaan aloittaa uuteen paikkaan tutustumisen synagogasta. Siellä oli tai ainakin piti olla oikea raamatullinen usko. Synagoga kyllä torjui hänet, jolloin hän suuntautui enemmän pakanalähetystyöhön. Ilmestyskirjassa Jumala antaa rankkoja tuomioita monille Vähän Aasian seurakunnille siitä, että näillä on uskon ulkokuori, mutta elämä puuttuu. Näiden keskuudessa oli myös niitä, jotka olivat säilyttäneet elävän uskon. Heitä ei kehoteta lähtemään seurakunnasta vaan olemaan uskollisia omalla paikallaan.

Vanhassa testamentissa Israel on se Jumalan kansa, joka on esikuvana uuden liiton seurakunnasta. Israelilaisilla meni toisinaan aika huonosti. Oikeastaan heillä meni useammin huonosti kuin hyvin. Jumalan täytyi lähettää profeettoja sanomaan, että kansan on tehtävä parannus jumalattomasta menostaan. Varmaan joukossa oli niitäkin uskollisia, jotka pitivät Jumalan sanaa arvossa ja valvoivat omantuntonsa puhtautta. Mutta suuri osa kansaa vaelsi oman mielensä mukaan. Hurskaita ei kehotettu lähtemään ja mihin he Jumalan kansan keskuudesta olisivat lähteneetkään.

Kansankirkko ei ole koskaan ollut mikään pyhien yhteisö. Eipä silti, eivät vapaiden suuntienkaan ”uskovien seurakunnat” ole sellaisia. Jonkinlaista keskeneräisyyttä on pakko hyväksyä. Tässä maailmassa joka tapauksessa oikea vilja ja rikkavilja kasvavat rinnakkain, eikä meillä ole välineitä niiden erottamiseen. Ei sitä ole annettu meidän tehtäväksemmekään. Kerran tulee elonkorjuu, ja silloin Suuri Korjaaja tekee oikeudenmukaisen erottelun.

On siis mahdollista pysyä aika risaisessakin kirkossa. Paitsi jos sieltä joskus heitetään ulos.