Uusin kirjoitukseni Seurakuntalainen.fi -blogissa:

Luin Samuli Siikavirran kirjoituksen Todd Bentleystä, samoin siihen tulleet kommentit. En tunne Bentleytä enkä paljon Siikavirtaakaan. Silti tekee mieleni kommentoida täällä käytyä keskustelua tässä omassa blogissani. Bentley on siis jonkinmoinen karismaatikko, joka ihmeellisillä tempuillaan on saavuttanut kuuluisuutta ja saanut kohtuullisesti vastustustakin. Siikavirran blogin kommenteista löytyy innokkaita suomalaisia kannattajia. Joku sanoo jopa, että häntä ei pätkääkään kiinnosta Bentleyn tapa toimia, kunhan sairaat paranevat. Tämä erityisesti herätti mielenkiintoni.

En vastusta karismaattisuutta, sillä aito kristillisyys on aina karismaattista. Armolahjat kuuluvat Jumalan seurakunnan elämään. Meillä saisi olla niitä mieluummin enemmän kuin vähemmän. Armolahjojen esiintyminen edellyttää aina niiden arvioimista. Mitä näkyvämpiä lahjoja, sitä tärkeämpää asettaa ne arvioitavaksi. Jos joku käyttää palvelemisen armolahjaa väärin ja kaataa kahvia itsekkäistä motiiveista ja etsii omaa kunniaansa, siitä ei ole kovin paljon haittaa. Mutta jos joku opettaa ja julistaa Raamatun vastaisesti, siihen on reagoitava. Karismaattinen kristillisyys on aika allergista arvostelulle, koska pienetkin kriittiset kommentit tulkitaan Pyhän Hengen työn vastustamiseksi. Näin ei pitäisi olla. Karismaatikkoja on arvosteltava, samoin kuin meitä oikeaoppisiakin. Kaikilla meillä on omat sokeat pisteemme ja pimeät puolemme. Jos emme suostu kritikoitavaksi, menemme entistä todennäköisemmin harhaan.

Joissain piireissä kristillisyyttä näytetään arvioitavan sillä perusteella, paljonko julistajan ympärillä tapahtuu ja kuinka kovaa hän huutaa. Mitä suuremmat joukot tulevat eteen ja mitä useampi kokee parantuneensa tai ainakin saaneensa jonkinlaisen kosketuksen Hengen voimasta, sitä varmemmin julistaja on Jumalan asialla. Tässä on paha virhearvio. Väärät profeetat saattavat koota suurempia joukkoja kuin oikeat. Ja vaikka emme luokittelisikaan jotain ihmesaarnaaja vääräksi profeetaksi, niin saarnamiehen taitavasti – ja usein tiedostamattomasti – käyttämät psykologiset menetelmät riittävät siihen, että kansa kokee tarvetta tulla eteen, monet taas kerran etsimään uutta hengellistä siunausta.

Kristillisyyttä ei pitäisi mitata sillä, paljonko ihmisiä saadaan penkeistä liikkeelle tai moniko kokee parantuneensa. Jumala parantaa kyllä sairaita ja seurakunnan kutsumukseen kuuluu rukoilla sairaiden puolesta. Mutta edes Jeesuksen toiminnassa sairaiden parantaminen ei ollut lainkaan keskeistä. Se oli messiaaninen merkki, jolla hän julkisen toimintansa alkuvaiheessa antoi viestin Messiaan kutsumuksestaan. Toimintansa jälkimmäisellä puoliskolla hän ei enää harjoittanut massaparantamisia lainkaan, sillä hän alkoi opettaa toista asiaa: kärsimystä ja kuolemaa. Tärkeintä ei ole parantuminen vaan ristin ja sovituksen sanoman uskominen. Niinpä Jumalan näkökulmasta paljon enemmän voi tapahtua siellä, missä kukaan ei parane eikä tule eteen, mutta kuulijoille avautuu ristin sanoma: juuri tällaisena, syntisenä, saan uskoa tänään kaikki syntini anteeksi annetuksi.