Jeesus eri elämänvaiheissa

Tulin uskoon ennen rippikouluikää. Sitä ennen Jeesus ei ollut merkinnyt minulle mitään. Sen jälkeen hän on ollut elämäni tärkein henkilö. Tässä on kyllä aika paljon sanottu, ehkä ihan liikaa. Mutta en hänestä kyllä ole irti päässyt ja toivon, etten koskaan pääsekään.

Tässä kirjoituksessa pohdin tietäni viidenteen herätysliikkeeseen kuuluvana kristittynä. Kasteestani on kulunut kuusikymmentäkuusi vuotta. Valmistuin nuorisonohjaajaksi samalta kurssilta kuin sittemmin formulaselostajana tunnettu Matti Kyllönen ja pappina olen samaa kurssia kuin Irja Askola ja Kaarlo Kalliala. Olin nuorena mukana Kansanlähetyksen syntykaavailuissa, sittemmin Suomen Raamattuopiston rehtorina, aikanaan perustamassa Suomen teologista instituuttia, myöhemmin Suomen Lähetysseuran työntekijänä ja nyt, mikä minä oikein nyt olen. Ja mikä on minun kirkkoni ja minun herätysliikkeeni? Ovatko ne muuttuneet vai minä? Onko muutos hyvää vai huonoa? Tämä kirjoitus on siis kappale uusinta kirkkohistoriaa sietämättömän subjektiivisesta näkökulmasta.

Jeesus, minun Vapahtajani

Neljätoistavuotiaan uskoontulo oli pieni asia maailmankaikkeudessa mutta suuri yhden pienen ihmisen elämässä. Sitä ennen en ollut käynyt kirkossa, enkä pyhäkoulussa, en lukenut Raamattua, enkä ole ihan varma, rukoilinko edes iltarukouksia. Meillä ei ollut sellaisia tapoja. Ajauduin luokkatoverin houkuttelemana seuroihin, jossa monet nuoret todistivat uskostaan. Minutkin pantiin seinää vasten: olenko uskossa? En tajunnut asiasta mitään, mutta kun peloteltiin, että ilman Jeesusta joutuu helvettiin, halusin pelastaa nahkani. Ja kas, Jeesus otti minun hapuilevan ratkaisuni vakavammin kuin minä itse. Sen jälkeen olen häntä seurannut.

Miten tänään arvioisin tuota vaihetta? Arvostan kastettani, jolloin minut epäuskoisessa perheessäni tuotiin kenenkään sitä silloin tajuamatta Jeesuksen luo. Ilman opetusta uskon siemen joutui tuuliajolle. Kun sitten jouduin käännytyksen kohteeksi, halusin tehdä ratkaisuni. Nykyäänhän me tiedämme, ettei helvetillä saa pelotella ja että ratkaisukristillisyys on erittäin epäluterilaista. Se oli kuitenkin alkupiste minun uskonelämälleni.

Noihin aikoihin tiedettiin tarkalleen, kuka on oikeassa uskossa ja kuka ei. Meidän seurakunnassamme kappalainen oli, mutta kirkkoherra ei. Nykyään en enää tiedä. Matkan varrella olen joutunut arvioimaan monia asioita uudelleen. Nuoruusvuosina olin aika varma, että körttiläiset eivät ole ihan oikeita kristittyjä. He näyttivät liian maailmallisilta, eikä heillä tainnut olla oikeaa evankelioimisnäkyäkään. Sitten minulla oli kerran työtoverina nuori pastori Esa Ruuttunen. Käsitykseni körteistä muuttui, sillä Esan uskoa oli mahdoton epäillä.

Historian Jeesus

Ennen teologian opintojani kävin Helsingin Raamattukoulun. Tutkinto tähtäsi nuorisonohjaajan virkaan, mutta pääpaino opetuksessa oli Raamatulla. Kerttu Vainikaisen ja Risto Santalan johdolla käytiin koko Raamattu luennoiden läpi. Tätä elämänvaihetta pidän edelleen hyvin merkityksellisenä oman elämänurani kannalta. Vainikaisen juureva, kaikenlaista hengellistä haihattelua vieroksuva, Raamatun historiallisia taustoja arvostava opetus sai minut haltioitumaan sekä Pyhästä kirjasta että raamattuluennoinnista. Tuo entinen diakonissa oli siihen aikaan harvinainen lintu kirkossamme, nainen hengellisenä johtajana ja raamatunopettajana. Rehtorina hän oli ankara ja jotkut pelkäsivät häntä, mutta opettajana lahjakkuus ja hengellisenä äitinä avarakatseinen ja eri kristillisiä suuntia ymmärtävä.

Teologisesta tiedekunnasta lähdin hakemaan lisäoppia, vaikka yliopistoteologiaa ei meikäläisissä piireissä kovin korkealle arvostettukaan. Noihin vuosiin kuuluivat tiukat opilliset välienselvittelyt tiedekunnan edustaman eksegetiikan opetuksen kanssa. Sittemmin Suomen Raamattuopistossa ja teologisen instituutin pääsihteerinä raamattukeskustelu oli olennainen osa kutsumustani. Silti aina pidin tärkeämpänä rakentavaa opetustyötä kuin jyrkkää linjanvetoa.

Perehtyminen Raamatun arkeologiaan merkitsi kaivautumista Pyhän kirjan taustamaailmaan. Kesä kesältä kuokimme Israelissa pronssikautta, rautakautta ja roomalaisaikaa, harjasimme ruukunsirpaleita ja opettelimme lukemaan keramiikan ihmeellistä kieltä. Väitöskirjassa mukaan tulivat myös Egyptin faraot. Thutmoses III valloitti saman maan kuin Joosua muutama sata vuotta myöhemmin. Molempien retket voidaan edelleen jäljittää kaupunkien tuhokerrostumista. Kanaanilainen kulttuuri muuttuu israelilaiseksi juuri siten, kuin Raamatusta luemme. Kapernaumin raunioilla olemme Jeesuksen kotikaupungissa, äskettäin löydetyn Siloan altaan reunalla siellä, minne Jeesus kehotti sokeaa peseytymään, ja Jerusalemin Pyhän Haudan kirkossa Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen paikalla. Vakaumus vahvistui: olemme tekemisissä todellisen, ei kuvitellun historian kanssa.

Kaikkien kansojen Jeesus

Jumalan myllyt jauhavat hitaasti. Abrahamin saamasta lupauksesta meni kaksituhatta vuotta Jeesukseen. Kirkko on elänyt samanmittaisen ajanjakson ja odottaa edelleen Herransa paluuta. Tässä välissä pyrimme toteuttamaan lähetyskäskyä, sillä hän tulee takaisin, kun tuo käsky on täytetty. Minä koin saaneeni lähetyskutsun nuorena ja olisin ollut valmis lähtemään muutaman viikon pikakurssin jälkeen. Jumala kuitenkin tiesi, että tarvitsin neljänkymmenen vuoden oppisopimuskoulutuksen.

Vuodet Afrikassa ja luentovierailut kymmenessä maassa jättävät ihmiseen syvät jäljet. Kristikunta on muutakin kuin oma rakas ja parjattu luterilaisuutemme. Kulttuurit, kontekstit ja tulkinnat vaihtelevat. Evankeliumi etenee voimakkaasti erityisesti karismaattissävyisissä kirkoissa. Kehitysmaiden kirkoissa on enemmän jäseniä kuin vanhassa kristikunnassa. Luterilaisuus muodostaa vain murto-osan maailman kristityistä. Olen oppinut arvostamaan omaa hengellistä perintöäni. Oppi jumalattoman vanhurskauttamisesta on sen kirkkain helmi. Olen kiitollinen myös niistä hengellisen kotini antamista eväistä, jotka muistuttavat oikean opin tärkeydestä. Samalla on ollut pakko avartua. Aitoa kristillisyyttä on sielläkin, missä luterilaisuudesta ei ole koskaan kuultu mitään.

Lähetys on kirkon elämän ja kuoleman kysymys. Jos kirkko unohtaa vastuunsa maailmanlähetyksestä, se käpertyy puuhailemaan omien sisäsiittoisten ongelmiensa kanssa. Kaikki syyt torjua lähetyksen haaste ovat tekosyitä. Pääsääntönä on hyvä pitää toimimista paikallisten kirkkojen kanssa ja kautta. Nuoret ja vanhat kirkot tarvitsevat toisiaan. Silti lähetyksessä ei saisi koskaan unohtaa sitä, että maailmassa on miljoonia ihmisiä, jotka eivät asu minkään kirkon takapihalla. Myös he tarvitsevat evankeliumin Jeesuksesta.

Jeesus yhdistää ja erottaa

Onko kirkko muuttunut näiden vuosikymmenten aikana vai olenko minä? Varmasti molemmat. Kristittynä katson edelleen olevani sama siinä suhteessa, että pidän luovuttamattomana oppia Jeesuksesta ainoana pelastustienä. Ilman häntä ei kukaan pääse taivaaseen. Raamattu on sekä uskon että elämän ylin ohje. Kristityn tärkein tehtävä on viedä evankeliumia lähelle ja kauas. Tämä on kristillisen kirkon alkuperäinen näkemys. Se ei ole herätysliikkeiden erikoisoppi, vaikka se sellaiseksi joskus leimataan. Oma hengellinen kotini, viides herätysliike, on halunnut korostaa juuri näitä seikkoja. Kirkko ympärillä on kuitenkin muuttunut. Se mikä ennen oli tavallista ja keskuksessa, on usein pyritty työntämään marginaaliin ja leimattu vääränlaiseksi konservatismiksi. Asioiden perusteleminen Raamatulla ei ole aina kirkollisessa keskustelussa hyvässä huudossa.

Olen minäkin muuttunut. Näkökulmat ovat avartuneet ja kulmat hioutuneet. On helpompi nähdä aitoa kristillisyyttä sielläkin, missä painotukset poikkeavat omastani. Raamattu on Jumalan sanaa, mutta minun tulkintani siitä ei välttämättä ole. Pidän tärkeänä olla uskollinen omalle hengelliselle kodilleni, mutta myös sitä että arvostaisin toisten koteja. Kristuksen ruumiissa on erilaisia jäseniä.

Naispappeus- ja parisuhdekeskustelu ovat repineet kirkon yhteyttä ja kuluttaneet suunnattomasti voimavaroja. Ei ole nähty metsää, kun on niin paljon puita edessä. Molemmissa kysymyksissä tarvittaisiin sekä toisten omantunnon kunnioittamista että erilaisuuden sietämistä. Kenenkään etu ei ole kirkon yhä suurempi pirstoutuminen. Osa herätysliikeväestä on kirkon uskollisinta joukkoa, osa on hyvin kriittisiä suhteessa kirkkoon ja äärilaidassa kirkko nähdään pelkkänä luopumuksen laitoksena. Viestini kirkolle on: näe herätysliikeväen vakava Raamattuun sitoutuminen ja anna sille tilaa. Herätysliikkeille sanoisin: älä moiti pimeyttä vaan sytytä kynttilä.

Jeesus kolkuttaa ovella

Vähässä Aasiassa ja Pohjois-Afrikassa oli ensimmäisinä vuosisatoina kukoistava kristillinen kirkko. Islamin tulo ja sen jälkeiset vuosisadat pyyhkivät sen lähes olemattomiin. Ilmestyskirjan seurakuntakirjeiden varoitukset olivat kaikuneet kuuroille korville. Kirkko ei voi maailmasta koskaan hävitä, mutta tietyiltä alueilta kyllä voi. Kirkon elämän ja kuoleman kysymys on uskollisuus sen alkuperäiselle sanomalle. Jos Raamatun arvovalta Jumalan sanana turhennetaan ja Kristuksen ainutlaatuisuus pelastuksen tienä hukataan, kirkko saa alkaa kaivaa omaa hautaansa. Tällöin sen hautakiveen voisi laittaa vain poispäin lentävän kyyhkysen kuvan.