Meilläkö uskonnon uhreja?

Lestadiolaiset ovat viime vuosina olleet median hampaissa enemmän kuin laki sallii. Evankelisia röykytetään heidän naispappeusnäkemyksensä vuoksi. Körttiläisetkin ovat saaneet palstatilaa sisäisen konfliktinsa vuoksi, vaikka edustavat Suomen virallista uskontoa. Rukoilevaisista kukaan ei tiedä mitään. Sitten tulee tämä viidesläisyys. Vanhastaan meillä on julistettu, että herätysliikkeet ovat siunaus Suomen kirkolle. Kirkon tutkimuskeskuksen tilastojen mukaan puolet seurakuntien aktiiveista jäsenistä katsoo lukeutuvansa johonkin herätysliikkeeseen. Ruotsiin verrattuna on ainakin yksi ero: meillä liikkeet ovat pysyneet kirkon sisällä, kun ne naapurissa ovat jo kauan aikaa sitten lähteneet kulkemaan omia teitään. Niinpä kirkkokin on sitten kulkenut omiaan.

Moni herätysliikkeen piirissä uskon löytänyt tai siihen vähitellen kasvanut saa hengellistä evästä tutusta julistuksesta ja oman liikkeen lauluista. Jotkut ovat voineet kokea uskonyhteisönsä kahlitsevana pakkopaitana ja ryhtyneet ottamaan siihen välimatkaa. Joitakuita liikkeiden tiukkapipot ovat ahdistaneet käännytysyrityksillään ja karkottaneet lopullisesti herätysliikkeen lähettyviltäkin.

Muistan, kun kauan sitten luin Olli Seppälän ja Tuija Tiihosen toimittaman kirjan Askelia ajassa – 22 hengellistä elämäkertaa. Siinä oli puhuttelevia uskoontulokertomuksia. Sitten tuli huomattavan monta (tarkoituksellisesti?) sellaista tarinaa, jossa oma aikaisempi hengellinen piiri koettiin ahdistavaksi ja siitä piti eri tavoin rimpuilla irti. Näitä voisi kutsua jopa uskonnon uhrien kertomuksiksi. Yksi oli päässyt irti adventisteista. Niin, ajattelin, kyllä siellä saattaa ahdasta ollakin. Toinen oli etääntynyt helluntailaisuudesta ja kolmas lestadiolaisuudesta. Saatoin ymmärtää, että näin voi käydä noissa piireissä. Mutta sitten – apua! – siellä oli kertomuksia viidennen herätysliikkeen piiristä ovet paukkuen lähteneistä. Eihän meillä voi tuollaista olla! Ettei vain joku olisi ollut minun oppilaanani.

Yksikään hengellinen liike ei ole vapaa kiusauksesta sitoa ihmisten omiatuntoja väärällä tavalla. Tällainen vaara on erityisesti siellä, missä oikean opin tai tietyntyyppisten hengellisten kokemusten korostus on keskeistä. Jännite syntyy siitä, että kristilliselle kirkolle on aina ollut täysin luovuttamatonta, että se sitoutuu oikeaan, alkuperäiseen raamatulliseen uskoon. Uskoon kuuluu myös hengellisiä kokemuksia, eikä niitä pidä vähätellä. Oppi ja kokemukset kuuluvat siis oikeaan kristillisyyteen. Mutta jos näillä paalutetaan sellainen jyrkkäreunainen uskontulkinta, joka rajaa eri ravoin ajattelevat tai kokevat uskon ulkopuolelle, silloin on ajauduttu opetuslapsijoukosta fariseusten leiriin.

Tätä on siis tapahtunut ja tapahtuu myös oman rakkaan herätysliikkeeni piirissä. Siksi ehdotin viime kolumnissani peiliin katsomista.