Näin otsikoi artikkelinsa The Faith and Leader -sivustolla Dwight Zscheile, yksi sikäläisen Luther-seminaarin johtajia. Tällä hetkellä Amerikan luterilaisessa kirkossa on 3,5 miljoonaa jäsentä. Uusimpien ennusteiden mukaan vuonna 2050 heitä olisi enää 67 000. Viikoittaisia kirkossa kävijöitä on nyt noin 900 000, mutta vuonna 2041 heitä arvioidaan olevan enää noin 15 000. Nämä ennusteet ovat kirkon omien tutkijoiden tekemiä ja ne julkaistiin syyskuussa 2019.
Artikkelin kirjoittaja pohtii syitä tällaiseen kehitykseen. Hän nostaa esille erityisesti kolme asiaa: 1) Kulttuurimme on häivyttänyt Jumalan pois näköpiiristä. 2) Meillä kirkossa ei ole enää selvää, mitä erityistä annettavaa kristillisellä uskolla on, sillä sen anti ei poikkea muiden sosiaalista hyvinvointia edistävistä tahoista. 3) Näistä syistä kirkko ei auta ihmisiä löytämään elämän tarkoitusta.
Mitä kirkon pitäisi kirjoittajan mukaan tehdä? 1) Palata juurilleen (Back to basics!) 2) Siirtyä esittävästä hengellisyydestä osallistavaan. 3) Kuunnella jäsentensä hengellisiä kokemuksia ja liittää ne Raamattuun ja teologiseen traditioon. 4) Kääntää kirkon puhetta nykyajan kielelle. 5) Opittava virheistä ja löydettävä uusia, ruohonjuuritasolta lähteviä innovaatioita. 6) Vältettävä eristäytymistä ja jaettava yhdessä löytämiämme kokemuksia.
Kirjoittaja päättää tekstinsä muistuttamalla, että meidän tulisi olla selvillä Jumalan lupauksista, jotka meillä Kristuksessa on ja meidän tulisi löytää yksinkertaisia tapoja tehdä nuo lupaukset eläviksi tavallisten ihmisten kielellä.
Tämä katsaus koskee siis sitä Amerikan luterilaista kirkkoa, joka on Suomen ev.lut. kirkon kumppani Yhdysvalloissa. Siellä on toinen suuri luterilainen kirkko, Missouri synodi, jossa on noin 2 miljoonaa jäsentä. Se on tunnettu mm. siitä, että sen piirissä ei hyväksytä naispappeutta. Sen tulevaisuuden skenaarioista ei tässä yhteydessä ole tietoa.
Olisiko meillä Suomessa jotain opittavaa näistä ehdotuksista? Arvelen, että kyllä hyvinkin. Mitä jenkit edellä, sitä Suomi perässä. Nuo ehdotetut lääkkeet ovat puhuttelevia. Niitä kannattaisi ottaa työntekijäkokousten esityslistalle ja miettiä, mitä konkreettista voisimme tehdä, etteivät meidän kirkkomme tyhjenisi samaa vauhtia. Tärkein lääke on kutsu palata kirkon ydinsanoman esillä pitämiseen. Kirkon sopii tehdä paljon muutakin, mutta jos sanoma Jeesuksesta hukkuu muun alle, se muukin on turhaa.
Eero Junkkaala 
Paluuviite: Jumala-puhe vai tasa-arvopuhe? Mitä jos kysymys onkin samasta asiasta? – Thaimaan rajalla
Niin.
Itse näin oman etääntymiseni jonain jota kautta asiaa voi kenties peilata.V ieraantuminen on tavattu sosiologiassa jakaa viiteen alaosaan. Nähdään että vieraantuminen tarkoittaa sitä että (1) on kokemus vallan puutteesta (2) merkityksettömyys (3) normittomuus (4) eristyneisyys ja (5) itse-vieraantuneisuus.
Huomasin teininä olevani, melkolailla yllättäen ja minusta totaalisen epäreilusti, tilanteessa jossa paras tilanne on se, että annetaan olla olemassa mutta ei kunnioiteta. Mikä on kiehtovaa. Olin vuosia seurakunta-aktiivi mutta täysin tuulesta temmatut saatananpalvontamaineet jne. johtivat siihen, että lukion jälkeinen ensimmäinen työpaikkakin yritettiin soittaa alta pois. Aikuiset ihmiset soittelivat piilotetuista numeroista uhkaavia hengittelysoittoja keskellä yötä jne. Ylevää!
Entinen rippikouluopettaja soitti järjestelmällisesti kaveripiirin vanhemmat läpi – ei siis jutellut minulle tai kavereilleni vaan hoiti tilannetta epäsuorasti tavalla jossa kavereideni vanhemmilta saamieni palautteiden mukaan kovasti tasapainoiltiin että mitä sanottiin lukion opettajan ja seurakuntalaisen auktoriteetilla mutta ”yksityisen huolestuneen ihmisen” vastuulla. Eli aseman tuoma status kelpasi mutta vastuu ei. Ylevää!
Voimakas kokemukseni oli, että kirkossa on selvästi kaksi erilaista päätoimintalinjaa;
1: On niitä fundamentalisteja jotka ”tekevät miten opettavat”. Heitä ei juuri kukaan tai mikään jarruta. Itse asiassa jos joku yrittää tulee joku ”maltillinen” hyssyttelemään ja puhumaan siitä miten tälläinen riitely raastaa yhteisöä. Eli päätelmieni mukaan on OK raastaa yksilöitä ja savustaa teinejä itsemurhayrityksiin ja tästä valittaminen on se paha asia. Ylevää!
2: Sitten on niitä ”maltillisia” joille tärkeintä on että kirkko menee kuten tähänkin asti ja että heidän virkansa tai seurakunnassakäymisensä on esteetöntä. He hymisevät siitä miten ”ei kaikki kristityt” ja miten täytyy olla suvaitseva sellaisella tavalla joka ilmenee siten että fundamentalisti saa rieha täysin valtoimenaan kirkon sisällä kuin kirveen kanssa riehuva berserkki taikasienipäissä (vertaus on asiaton ja loukkaava lähinnä berserkeille.)
Mitään apua en saanut. Olin vuosikausia seurakunta-aktiivi ja karkaamistani ei noteerattu mitenkään. Ironista oli se, että kun sitten vuosia myöhemmin päädyin myös eroamaan kirkosta niin Korson seurakunnan pomomies soitteli perään että mitä he olisivat voineet tehdä toisin. Oma vastaukseni oli likimain että joku tuon tyylinen kuunteleva puhelu olisi voinut tulla 10 vuotta aikaisemmin. Tämä näyttää mikä on tärkeää.
Kaiken kaikkiaan kirkkoon ei voi kuulua koska se on
(1) seurakuntaelämåltään käsittämättömän tylsää. Jumalanpalvelukset jne. En pitänyt siitä puolesta edes silloin kun olin seurakuntanuori. Heti kun laitetaan kirkonmenot päälle on biisit tylsiä ja ihmiset nousevat ja menevät istumaan nuolien mukaan kuin tahdottomat robotit. Miltei ainut lysti on s-n suhauttaminen jota on pakko tehdä jotta jaksaa tylsyyden loppuun. Nähdäkseni tätä puolta ei korosteta riittävästi missään. Ilmeisesti harva kehtaa sanoa että ”suvivirsi on niin monta kertaa kuultu kappale että mieluummin kaiva silmämunansa päästään lusikalla kuin kuulee sen vielä kerran. Ja puhuu siksi jostain uskonnonharjoittamisen oikeudesta.
(2) Yhteisö. On tärkeämpää olla jäsen ja olla pilkkaamatta piispoja.
Tähänkin kommentoiminen on jostain syystä jäänyt. Kirjoitat niin puhuttelevasti, että tuntuu pahalta ajatella kirkon puolelta saamaasi kohtelua. Vaikka kirjoituksestasi ei pysty päättelemään, mitä kaikkea sen takana on, on kirkon edustajilta saamasi kohtelu kehnoa ja valitettavaa. Joskus uskovaisuuteen tuntuu olevan ikään kuin sisään rakennettu omahyväisyys ja kaikkitietävyys, jolloin lähimmäisen ymmärtävä kuunteleminen ei onnistu. Pahoittelen kirkkomme puolesta.