Muistan, kuinka viime vuoden alussa hymähtelin mielessäni kiinalaisille, kun sulkivat koko kaupungin yhden viruksen vuoksi. Maaliskuussa hymy hyytyi: rajoitukset tulivat meillekin. Viimeisen saarnan isolle kirkkoväelle pidin Sotkamon kirkossa 15.3.2021. Seuravana päivä minut ja kaikki ikätoverini pantiin karanteeniin. Edes kaupassa ei saanut käydä.

Maailma muuttui vuosi sitten tavalla, jota se ei ole koskaan aiemmin nähnyt. Kyllä maailmassa pahempia ruttoepidemioita on ollut, mutta ei koskaan tällä tavalla koko maailma ole ollut samalla kertaa saman viruksen kourissa. Viime keväänä vetäydyimme koteihimme ja ajattelimme, että kohta palataan tavalliseen elämänmenoon. Eihän tällainen voi kuukausikaupalla jatkua. Kesä toikin hiukan helpotusta ja syksy herätti toiveita pandemian laantumisesta, vaikka tapaamisrajoitukset kuristivat jokaista.

Tämä talvi on ollut vaikea juuri pitkittyneen pandemiakurimuksen vuoksi. Tulee taisteluväsymystä, vaikka vieläkin pitäisi jaksaa. Onneksi rokotusten leviäminen alkaa varmuudella hillitsemään tartuntoja. Tunnelin päässä on valoa. Tarvitsemme vielä vähän aikaa turnauskestävyyttä.

Toisten ihmisten tapaaminen on yksi elämän perusehtoja. Kristityille yhteen tuleminen, laulaminen, rukous ja Jumalan sanan jakaminen ovat uskon peruspilareita. Yksin on vaikeampi uskoa kuin yhdessä muiden kanssa. Onneksi netin ja radion kautta voidaan sanaa kuunnella, mutta ei se korvaa seurakunnan kokoontumista.

Missä Jumala on tällaisina aikoina? Miksi Jumala sallii ihmiskunnalle näin kovia koettelemuksia? Miksi hän antaa ihmisten kuolla koronaan? Miksi hän antaa monien yksinäisten uupua, miksi monilta menevät tulot ja elämisen edellytykset? Miksi köyhät joutuvat enemmän kärsimään kuin rikkaat?

Kysymykseen Miksi sallit monien jäävän yksin? Jumala saattaisi vastata: ”Ajattelin kysyä sinulta juuri samaa.” Miksi sinä sallit? Minä siis voisin omalta osaltani lievittää jonkun kärsimystä. Voisin myös kääntää katseeni niihin, joita tämä kriisi kohtelee pahemmin kuin minua. Olisiko tämä yksi pandemian siunaus: Auttaessasi muita huomaat, että oma elämäsi tulee mielekkäämmäksi.

Maailma ei tietenkään ole Jumalalta hukassa. Vaikka emme voi antaa selitystä yksityisen ihmisen kärsimykseen ja sen kohdatessamme on vaiettava, niin voimme aavistella Jumalan sallimusta maailmamme suhteen. Läpi Raamatun ja historian Jumala on puhutellut ja kutsunut ihmisiä parannukseen koettelemusten kautta. Kyllä hän hyvyydelläänkin kutsuu, onneksi useimmiten niin. Mutta joskus ihminen pysähtyy vasta, kun on pakko, eikä aina silloinkaan.

Vastoinkäymisten tullessa kyse ei ole siitä, että Jumala rankaisee yksityistä ihmistä hänen synneistään. Tämän rangaistuksen Jeesus kärsi puolestamme. Pandemia on Jumalan puhuttelu ja kutsu. Ne eivät ole syntisempiä, joita kriisi koettelee pahimmin. Me kaikki olemme. Meitä kaikkia kutsutaan kääntymään Jeesuksen puoleen.

Koko maailma odottaa epidemian laantumista. Rokotukset ovat Jumalan lahja. Voimme uskoa, että se päivä ei ole kovin kaukana, kun jälleen pääsemme tapaamaan toisiamme ja kokoontumaan yhdessä myös Jumalan sanan ääreen.

Toivoa ei pidä menettää. Pienikin toivon säde kantaa. Mutta mihin toivo perustuu? Jumala sanoi pakkosiirtolaisille, jotka olivat kaiken menettäneet: ”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” (Jer. 29:11). Jumalaan uskovalla on toivo silloinkin, kun toiveet paremmasta ovat vielä sumuverhon takana. Olemme Jumalan käsissä ja silloin parhaassa mahdollisessa turvassa myös koettelemusten aikana. Tämä pandemiapakkosiirtolaisuus on pian päättymässä. Sen jälkeen täyttäkäämme kirkot ja seurakuntien kokoontumistilat ja alkakaamme rakentaa Jumalan rauniotunutta temppeliä uudestaan.