Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta

Olen viidesläinen. Tämä teille tiedoksi näin heti alkuun, ettei tarvitse miettiä, mihin kirkolliseen lokeroon minut sijoittaisitte. Viidesläisyys on se herätysliike, jossa yhdistyvät kaikkien neljän aikaisemman parhaat puolet. Mutta hetkinen, olikohan nyt lainkaan viisasta aloittaa tällaisella lokeroinnilla oma kolumnisarjani. Olisiko jopa vanhanaikaista tai peräti epäkristillistä tällä tavalla luokitella itseään tai muita? Sitä paitsi joidenkin silmissä saatoin tulla heti väärään joukkoon kuuluvaksi kirjoittajaksi.

Pidän tärkeänä, että kristityllä on oma hengellinen koti. Ei sen tietenkään tarvitse olla mikään tarkkaan nimetty hengellinen porukka. Moni herätysliikkeen omakseen tunnistava on sitä paitsi uskollinen kansankirkon jäsen ja voisi nimetä kodikseen oman paikallisseurakunnan. Lisäksi on paljon kodittomia.

Pitääkö kristityn kuulua johonkin? Äskettäin joku kertoi, että nykyään on paljon kristittyjä, joille uskon asiat ovat tärkeitä ja henkilökohtaisia, mutta jotka eivät ole minkään seurakunnan jäseniä, sen enempää luterilaisen kirkon kuin vapaiden suuntienkaan. Viimesyksyinen kirkostaeroamisaalto saattoi lisätä tätä väkeä. Uskotaan Jumalaan, mutta on jätetty kaikki uskovaiset tai ei ole niitä koskaan löydettykään. Tästä synnistä pitäisi tehdä parannus, sillä mihinkään kuulumaton kristitty on käsitteellinen mahdottomuus.

Jo vanhan kirkon aikaan sanottiin, että ”kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta”. Tämä ei meikäläisittäin tietenkään tarkoita, että vain luterilaiset pelastuvat. Me tapaamme taivaassa katolisia, helluntailaisia ja vapaakirkollisiakin. Se tarkoittaa, että yksinäistä kristittyä ei ole olemassakaan. Kristitty kuuluu maailmanlaajaan Kristuksen kirkkoon. Sen rajat ovat näkymättömät, mutta silti se on näkyvä, sillä ihmiset ovat näkyviä. Siis jos luulet olevasi ainoa oikeassa oleva kristitty, mutta et kuulu mihinkään kirkkoon, hakeudu nopeasti johonkin, ettet menetä uskoasi.

Jos mihinkään kuulumattomuus on ongelma, niin sitä voi olla myös liian tiukka kuuluminen. Olen ylpeä viidesläisyydestäni, sillä se on ilman muuta paras herätysliike. Toisaalta olen joskus hiukan huolissani omasta liikkeestäni. Meillä on tietenkin kaikkein oikein oppi, mutta jos opista tulee lyömäase, se kääntyy vastakohdakseen.  Sama vika saattaa vaivata muitakin. Meillä karsastetaan sanaa ’suvaitsevaisuus’, sillä sitä korostavasta tiedetään,  että hän on etääntynyt klassisesta kristinuskosta. Jopa sanaa ’rakkaus’ ei saa sanoa sanomatta heti perään ’totuus’.  Avartuminen ymmärretään kirkollistumiseksi, joka puolestaan tarkoittaa maallistumista. Teemu Kakkuri ehdotti tämän lehden haastattelussa herätysliikkeillemme peiliin katsomista. Ehkä ei tekisi pahaa. Mutta viidesläisyydestäni en silti luovu.