Vaikenevien miesten maa

Näin uusin Suomen Kuvalehti otsikoi lyhyen pohdinnan viimeaikaisista perhesurmista. Lehti kysyi, milloin suomalainen mies oppii puhumaan. Sitä minäkin kyselen. Vaikka puhuminen ei olekaan tyhjentävä vastaus vakaviin perhekriiseihin, paras vastaus se kuitenkin on. Me miehet emme ole oppineet ilmaisemaan tunteitamme sanallisesti. Eivät luonnollisesti kaikki naisetkaan. Puhumisen vajaatoiminta on vakava sairaus, joka aiheuttaa normaalien perheriitojen lisäksi kärjistyessään myös väkivaltaisuutta. Kun ei ole sanoja, on käytettävä käsiä – tai aseita.

Tunnettu vitsi kertoo pohjalaismiehestä, jolta vaimo tivasi, rakastaako mies vielä häntä. Mies vastasi: ”Johan minä sen alttarilla kolmekymmentä vuotta sitten sanoin ja ilmoitan kyllä, jos tilanne muuttuu.” Suomalaisen miehen on vaikea sanoittaa tunteitaan, myönteisiä tai kielteisiä. Rakkautta voi ilmaista monin eri tavoin, mutta jos siinä ei ole lainkaan sanoja, kyseessä on jonkinlainen puutostauti. Myös ahdistus, masennus tai vihan tunne olisi voitava pukea sanoiksi. Tällaisen myöntäminen on tosimiehelle tosi vaikeaa. Nuorempi sukupolvi on tässä meitä vanhempia parempi. Silti kellä tahansa voivat olla sanat niin pahasti hakusessa, että ihmissuhde menee umpisolmuun.

Pieni kriisi ei vielä saa tappamaan ketään. Mutta loputon tunteiden patoaminen yhdistyneenä syvään pettymykseen tai mustasukkaisuuteen voi johtaa epätoivoisiin tekoihin. Usein surmaajista sanotaan, että he olivat tavallisia kunnon kansalaisia. Niinpä, tavallisia suomalaisia miehiä, jotka eivät olleet koskaan puhuneet kenellekään mitään siitä, että oma sisäinen elämä, talous tai ihmissuhde on vaarassa haaksirikkoutua. Hammasta purren on menty eteenpäin, kunnes joku päässä niksahtaa ja kontrolli sumenee.

Lääkkeitä olisi olemassa, mutta kuten tavallista, ne jotka niitä kipeimmin tarvitsevat, huonoimmin ne löytävät. Emme muutu puhuvaisiksi käskemällä emmekä vaatimalla; houkuttelemalla tai suostuttelemalla pikemminkin. Tarvitaan vähintään perusoivallus, että omien tuntemustensa ilmaisemisesta olisi olennaista hyötyä. Jos hyöty olisi muutettavissa rahaksi, moni mies tarttuisikin siihen. Heikkouden myöntäminen pitäisi ymmärtää suurimmaksi vahvuudeksi. Oman epätoivon sanallinen ilmaisu olisi tulkittava kallisarvoiseksi helmeksi.

Kynnys ammattiavun piiriin on usein aivan liian korkea. Ammattilaisia tarvittaisiinkin paljon vähemmän, jos ihmisten keskinäin solidaarisuus ja myötäeläminen arjessa antaisivat tilaa heikkouden myöntämiselle. Jos puoliso, naapuri, työkaveri tai puolituttu kysyisi, mitä kuuluu ja tarkoittaisi sitä ihan oikeasti. Ensin mies tietysti vastaisi, että siinä menee jäitä poltellessa. Mutta jos tarjoutuisi tilaisuus sanoa muutakin, jos välittyisi tunne välittämisestä ja todellisesta kuuntelemisesta, niin miehen suljettuun maailmaan voisi pilkahtaa uusi toivon säde.

Tunteista ja omasta heikkoudesta puhuminen on yhtä vaikeaa kristitylle ja ei-kristitylle, johtajalle ja duunarille, papille ja palomiehelle. Kukin meistä kantaa isiemme perintöä tässä vaikenevien miesten maassa. Sielun lukkoihin olisi avaimia, mutta liian monilta ne ovat hukassa syvällä pätevän miehen naamarin takana.

This entry was posted in Luokittelemattomat. Bookmark the permalink.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s