Samana päivänä kun Joe Biden julistettiin Yhdysvaltojen presidentin vaalin voittajaksi, Helsingin Sanomien ykköspääkirjoituksen otsikko oli: ”75-vuotias ei ole nykyisin vanhus.” Olikohan se tarkoitettu lohdutukseksi Bidenille? Kyllä sinusta, Joe, vielä johonkin on, vaikka olet kohta 78. Kirjoituksessa nimittäin sanottiin, että 75-vuotias on nykyisin lähempänä keski-ikää kuin kuolemaa ja vanhuuden oireet alkavat – ainakin suomalaisilla – keskimäärin 80-vuotiaana. No, kuoleman ajankohdastahan kukaan ei tiedä, mutta Biden on siis kautensa lopussa vanhus mutta ei ihan vielä.

Enkä minäkään onneksi ole. Olen toki häntä paljon nuorempikin, mutta kun ikänumerot ovat jo tovin alkaneet seiskalla, sitä ihminen miettii, mitä elämällään seuraavaksi tekisi. Miettisikö vauhdin hidastamista vai onko sen aika vasta tuonnempana? Voisin tietenkin ottaa vertailukohdaksi Henry Kissingerin, joka on nyt 97 ja josta vielä äskettäin sanottiin, että hän kirjoittaa yhä kirjoja noin yhden kirjan vuosivauhtia. Siihen nähdenhän minä olen vielä urani alkupuolella.

Edesmennyt Antti Eskola oli hänkin ahkera kirjoittaja. Yhdessä viimeisimmistä kirjoistaan hän pohti ikääntymistään ja kuvasi sitä sanomalla, että eläkkeelle siirtyminen merkitsee ns. kolmannen iän alkamista. Nuoruus on ensimmäinen ikä, työelämä toinen ja sitten tulee kolmas. Tuolloin ihminen useimmiten on vielä varsin vireä ja toimintakykyinen ja saa usein tilaisuuden aloittaa jotain aivan uutta elämässään. Jotkut rakentavat taloja, jotkut kirjoittavat kirjoja ja kuka tekee mitäkin. Sitten jossain vaiheessa alkaa neljäs ikä. Silloin voimat selvästi hupenevat, sairaudet kasaantuvat ja elämänpiiri supistuu. Se on siis tuo äskeisen tutkimuksen vanhuus. Kirjoittaessaan tuota Eskola oli vielä kolmannessa iässä. Nyt hän on jo siellä, missä ikiä ei enää lasketa.

Siinä kolmannessa iässä minäkin nyt olen. Kun Jumala on suonut terveyttä, on hämmästyttävää, kuinka luova ja rikas elämänvaihe tämä voi olla. Kirjoitin näistä ikäpohdinnoista myös kirjassani Näitä polkuja tallaan. Siteerasin aiempia ikäkolumnejani ja totesin, että viisi-, kuusi- ja seitsemänkymppisyydessä ei ole kovin suurta eroa, lähinnä vain se että huoli rapistumisesta on lähempänä kuin ennen. Sitä tarkkailee, osaako vielä autolla reitin, joka ennen sujui ongelmitta tai pystyykö pitämään hallinnassa elämän monimutkaisia haasteita. Lähimuisti tietenkin pätkii, mutta sitä tapahtuu nuoremmillakin. Onneksi ihan kaikkea ei tarvitse muistaakaan.

Mutta siihen Bideniin, josta aloitin. Toivottavasti hän saa hoidettua urakkansa kunnialla loppuun. Jos se ei onnistu, hänellä on hyvä varapresidentti ottamassa homman haltuun. Eihän meistä kukaan täällä kuitenkaan loputtomasti ole. Kunkin elämällä on määrämittansa ja sitten on uusien sukupolvien aika nousta esiin. Ja meidän aikamme siirtyä sinne, minne meille on varattu paremmat laitumet.