Luen viikoittain Kotimaata, Uutta Tietä ja Sanaa. Yksi on yleiskirkollinen, toinen kansanlähetysläinen ja kolmas kansanraamattuseuralainen lehti. Oma hengellinen kotini on viides herätysliike ja siksi Uusi Tie sanoittaa eniten sitä kristillisyyttä, jonka koen omakseni. Sana-lehdessä ilahduttaa pyrkimys avarakatseisuuteen, samalla kun pyritään tarjoamaan hengellisesti rakentavaa ainesta. Kotimaasta näen, mitä kirkossa tapahtuu. Joskus sen hengellinen tarjonta ilahduttaa, joskus ärsyttää.

Uusimman Kotimaan (11.9.) pääkirjoituksessa Mari Teinilä pohtii kristittyjen yhteyttä ja erilaisuutta, samaa teemaa josta piispat kirjoittivat teesinsä. Teinilä iloitsee, että Oulun hiippakunnan lähetysjuhlilla olivat mukana kaikki kirkkomme lähetysjärjestöt yhdessä. Minäkin iloitsen siitä. Haapavedellä oli hyvät juhlat. Päätoimittaja jatkaa, että ”jokaiselle ihmiselle on tärkeää löytää yhteisö, jossa saa olla oikeassa ja kokea yhteyttä samoin ajattelevien kesken. Siksi kristillisten järjestöjen ja herätysliikkeiden omat kokoontumiset palvelevat tarkoitustaan.” Toisaalta hän harmittelee sitä, että ”kirkossa on liikaa niitä rakenteita, jotka korostavat vain samanmielisten yhteyttä. Tämä on seurausta kirkon pirstoutuneesta herätysliike-, yhdistys ja järjestökentästä.”

Näiden kahden toteamuksen välillä on jännite, jota minäkin paljon pohdin. Oma hengellinen koti on tärkeä. Sen julistuksen ja opetuksen piirissä kokee tulleensa ravituksi. Sen piirissä on samoin ajattelevia ystäviä ja yhdessä rukoillessa usko vahvistuu. Sen parissa myös linjataan oikean ja väärän uskon rajoja. Meillä kavahdetaan kaikkea sellaista, mikä vaikuttaa liberaaliteologialta ja kirkon maallistumiselta. Jossain toisessa porukassa katsotaan, että väärässä ovat fundamentalisteiksi nimitetyt, kirjaimellista raamatuntulkintaa edustavat kristityt (siis me). Tämän lisäksi täällä konservatiivileirissä rakennellaan omia raja-aitoja joidenkin erityiskysymysten ympärille. Tällaisia ovat mm. kysymykset evoluutiosta, suhtautumisesta Israeliin ja palestiinalaisiin tai erilaiset näkemykset karismaattisuudesta.

Pirstoutunut herätysliikekenttä on tosiasia, miten muuten voisikaan olla. Ehkä se ei ole ihanne, mutta niin on aina ollut ja on aina oleva. Eri asia on, miten pirstaleet pärjäävät toistensa kanssa. Niiden olemukseen kuuluu ajatella, että ne ovat oikeammassa kuin muut. Kuka nyt tahallaan väärässä olevaan porukkaan menisi. Me olemme siis oikeassa ja meidän raamatuntulkintamme on kaikkein puhdasoppisin.

Yritän laajentaa perspektiiviä. Maailmanlaajassa kristikunnassa me oikeaoppiset luterilaiset olemme pieni vähemmistö. Jos otetaan mukaan koko herätyskristillinen maailma (evangelical), saatamme protestanttisessa maailmassa olla jopa enemmistö. Jos karismaatikot ja helluntailaiset lasketaan samaan porukkaan, silloin olemme sitä varmasti. Karismaatikkoja on tosin myös katolisessa kirkossa. Se mitkä kysymykset missäkin kirkossa ovat etualalla, vaihtelee suuresti.

Keitä on enemmän ja keitä vähemmän, ei tietenkään ratkaise kysymystä oikeassaolemisesta. Maailmalta asioita katsottaessa tulee kuitenkin suhteellisuuden tajua. Kristikunta on pirstoutunut, mutta kaikessa hajanaisuudessaan se on maailmanlaaja Kristuksen ruumis, uskokaa tai älkää. ”Silmä ei voi sanoa kädelle: ’Minä en tarvitse sinua’, eikä liioin pää jaloille: ’Minä en tarvitse teitä.’” Kaikki tarvitsevat toisiaan, nuoret kirkot vanhoja ja vanhat nuoria. Karismaatikot ei-karismaatikkoja ja päinvastoin. Naispappeuden puoltajat sen vastustajia ja päinvastoin. Israelin ystävät palestiinalaisten puolestapuhujia ja päinvastoin. Meneekö liian vaikeaksi?

Voidaanko siis ollenkaan vetää oikean ja väärän rajaa? Tottakai voidaan. ”Yksikään henki, joka kieltää Jeesuksen, ei ole Jumalasta.” Pelastus yksin Kristuksen sovitustyön tähden on luovuttamaton opinkohta. Muitakin on. Ne on kiteytetty apostoliseen uskontunnustukseen. Se joka näin uskoo, on kristitty, joka poikkeaa tästä, ei ole.

Palaan vielä kotoiseen kenttäämme. Meillä on erilaisia näkemyksiä monista asioista. Olisiko mahdollista yrittää kohdata toisiamme ihmisinä ja kristittyinä, kunnioittaa toisen erilaista näkemystä luopumatta omasta? Vaikka en muuta omaa kantaani, voin toista kuunnellessani huomata, että hänkin on vakavissaan ja perustellusti päätynyt omiin näkemyksiinsä. Minä olen tietenkin oikeassa ja hän väärässä, mutta hänen mielestään asia on päinvastoin. Jumala yksin tietää, miten asiat ovat.

Olen joskus yrittänyt ilmaista asian näin: ”Raamattu on Jumalan sana ja ehdoton totuus, mutta minun raamatuntulkintani ei välttämättä ole.” Pidän tärkeänä taistella raamatullisen kristinuskon puolesta. Samalla ajatuksissani on koko maailmanlaaja kristillinen kirkko. Sen sisällä on eläviä ja kuolleita jäseniä, mutta minulla ei ole välineitä eikä lupaa tämän rajan vetämiseen. Evankeliumin julistus kutsuu ihmisiä ulkokehältä sisälle Jumalan valtakuntaan.

Kristuksen kirkko maailmassa on saareke, jota ympäröi ei-kristillinen maailma. Sen kohtaaminen evankeliumilla on kirkon tärkein tehtävä. Kirkon sisällä korostan Raamatun arvovallan, Kristuksen ainutlaatuisuuden ja uskonvanhurskauden luovuttamattomuutta. Lisäksi kiihkeästi kaipaan sellaista kristittyjen keskinäistä rakkautta, josta ”kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni”.