Eero Junkkaala

Edellisessä jutussani kirjoitin, kuinka olen siirtynyt älykännykän käyttäjäksi. Nyt kerron toisesta uudesta innovaatiostani. Sitä voi vielä tässä elämänvaiheessa tehdä uusia löytöjä, joista on ehkä unelmoinut vuosikymmenten ajan, mutta ei ole vaan tullut toteutettua.

Olen alkanut käydä salilla, siis kuntosalilla. Valitsin paikan kolmen kriteerin perusteella. Ensiksi sinne pitää olla riittävän pitkä matka. Siksi hylkäsin tässä kotinurkilla olleet erilaiset salin tapaiset. Toiseksi siellä on oltava sauna ja kolmanneksi paikasta pitää löytyä kahvila. Lisäksi siellä saa olla kohtuullinen määrä erilaisia härpäkkeitä, joita vemputetaan, mutta niiden määrä ei ole ratkaiseva. Kyllä muutamalla laitteellakin saa jonkinmoisen rasituksen aikaiseksi. Mutta kerron näistä pääkriteereistä.

Yhdensuuntainen matka tulisi olla vähintään 20 minuutin mittainen. Näin jokaiseen kuntosalireissuun tulee 40 minuuttia hyvää joutoaikaa, jonka voi käyttää meneillään olevan kirjan lukemiseen. Joten pelkästään näiden lukuhetkien vuoksi salilla kannattaa käydä. Lukeminen virkistää mieltä vähintään yhtä paljon kuin liikkuminen ruumista. Kummastakaan ei ole paljon haittaa elämässä.

Sauna on tarpeen siksi, että pidän saunomisesta. Kuntoilu ilman saunaa on kuin keväinen aamu ilman mustarastaan laulua. Uimahallin saunassa saa olla omassa rauhassaan, myös silloin kun siellä istua jököttää muitakin ukkoja. Siellähän ei ole tapana puhua mitään. Joskus olen koettanut aloittaa keskustelun, mutta huomannut sen herättävän vain hämmentyneen täällä-ei-ole-tapana-jutella -ilmapiirin. Ruumis ja sielu nauttivat saunan mukavasta lämmöstä.

Kolmas tärkeä tekijä on kahvila.  Ilman sitä minun on vaikea motivoitua näin vaativaan harrastukseen. Kun on aikansa äheltänyt erilaisten vinksuttimien kanssa ja sen jälkeen saunonut oikein perusteellisesti, ehkä vähän uinutkin, täytyy saada osa menetystä kalorimäärästä mahdollisimman nopeasti takaisin. Siksi kahvi ja riittävän kokoinen pulla ovat välttämättömiä. Ja täytyhän elämässä olla erilaisia pikku nautintoja.

Ai että nouseeko myös kunto? No, ei se ainakaan hirveästi laske.

Ostin älykännykän. Kyllä on kuulkaa elämä yhtäkkiä muuttunut ihan toiselle tasolle. Esimerkiksi paikallisjunassa istuessa voi kokea lähes ylimaallista, miltei sakramentaalista yhteenkuuluvuutta kaikkien muiden älykkäiden matkustajien kanssa. Koko junaseurakunta tuijottaa kuin jumalan käskystä kädessään olevaa pientä esinettä. Jokainen seurustelee ruudulla olevan kaverin tai musiikin tai jonkun näkymättömän olennon kanssa. Ja ajatelkaa, nyt minun joukkoon kuulumisen tarpeeni tulee täytetyksi, kun saan liittyä tuohon seurakuntaan yhtenä sen täysivaltaisena jäsenenä.

Tähän asti olen hiukan nolona kaivanut esiin vanhan kuminauhalla kiinni pysyvän nokialaiseni, kun on tarvinnut kesken matkaa viestitellä jotain. Mutta nyt vilkuilen ylpeänä sivulleni, huomaavatko kaikki tähän junaseurakuntaan kuuluvat, että minäkin olen samaa älykästä joukkoa. No, eivät he tietenkään huomaa, koska heillä on parempaa tekemistä, mutta ei se mitään, minä ainakin huomaan kuuluvani joukkoon.

Kyllä on harras tunnelma. Mikään ylimääräinen keskustelu ei häiritse, toisin kuin joskus kirkossa. Luultavasti täällä soi hyvä musiikkikin, sitä vain ei kukaan kuule. Monien korvissa on kuulokkeita, joten saatan vain arvailla, että ne varmaan kuuntelevat virsiä tai ehkä jopa äänitettyä jumalanpalvelusta. Niin hartaalta he näyttävät. Ja ovat painaneet päänsäkin, ikään kuin rukoukseen.

Minä en ole vielä hankkinut kuulokkeita, mutta ehkä sellainenkin päivä joskus vielä tulee. Silloin tuo älykköseurakunnan pyhien yhteys saavuttaa täydellisyytensä. Ei tarvitse enää pelätä lähimmäisen ystävällistä katsetta, eikä mikään inhimillisyyteen viittaava pääse tulemaan liian lähelle. Olemme päässeet perille, lopulliseen, täydelliseen yksinäisyyteen.

Evoluutioteorian (kehitysopin) vastustajat perustelevat kantansa useimmiten Raamatulla ja tämäntapaisilla väitteillä: luomistyö oli kertakaikkinen eikä vähitellen kehittyvä, Jumala ei voinut luoda niin paljon kärsimystä ja kuolemaa, kuin kehitysoppi edellyttää, Jumala ei tarvinnut niin pitkää aikaa, joka on kulunut evoluutioon ja että Adam luotiin maan tomusta eikä pitkän kehityksen tuloksena. Hyvä, unohda hetkeksi kehitysoppi. Katsotaan Vanhaa testamenttia.

Vanhassa testamentissa Jumalan ilmoitus kehittyy vähitellen ja saa lopullisen täyttymyksensä Uudessa testamentissa. Aluksi Jumala puhuu ihmisille suoraan, sitten profeettojen kautta, lopuksi Poikansa kautta. Messias-ilmoitus on ensin himmeä: vaimon siemen polkee käärmeen pään. Vähitellen kuva tarkentuu vuosisatojen kuluessa Abrahamin jälkeläisiin, sitten Juudan heimoon, myöhemmin Daavidin sukuun ja lopulta kärsiväksi, lävistetyksi Herran palvelijaksi. Uusi testamentti kertoo lopulta, kuka hän on.

Vanha testamentti on lähes sietämättömän väkivaltainen. Siellä kuvataan hirveitä raakuuksia, sotia ja kuolemaa, ihmisten ja eläinten. Ja kaikki tämä Jumalan sallimana, jopa käskemänä. Voiko Jumala olla tällainen? Kyllä, juuri sellainen hän ja hänen maailmansa on. Siksi lopulta tarvittiin Jeesuksen kuolema.

Raamatun aikajana on aika käsittämätön. Jos emme mene sen pidemmäksi kuin Abrahamiin, niin siitä on lupausten täyttymiseen eli Jeesukseen aikaa kaksi tuhatta vuotta. 2000 vuotta! Miettikää vähän. Jos tuo ilmoitus tulisi tänään, se toteutuisi 4000-luvulla. Mitä järkeä? Daavid sai lupauksen hänen jälkeläisestään tulevasta kuninkaasta tuhat vuotta ennen kuin se toteutui. Siis 1000 vuotta! Jesajan kärsivän Herran palvelijan kuvaus kirjoitettiin 700 vuotta ennen Golgataa. Viimeisestä Vanhan testamentin profeetasta, Malakiasta, meni vielä 400 vuotta Uuden testamentin aikaan. Miksei Jeesus tullut heti? Miksi hän odotutti nuo tuhannet vuodet? Tämä yksinkertaisesti oli Jumalan suunnitelma. Hänen kellonsa käy eri aikaa kuin meidän, mutta ei väärää aikaa. Hänelle tuhannet vuodet ovat kuin yksi päivä.

Adam luotiin tomusta. Kuten meidät kaikki muutkin. Jokainen ihminen on tomua Raamatun mukaan. ”Maasta sinä olet tullut…” ”Vain tomua ovat ihmislapset.” Vaikka olemme syntyneet äidistä ja isästä, olemme vain kourallinen tomua. Tosin Jumalan luomina arvokkaita ja ainutlaatuisia.

Raamatusta löydämme siis linjan, joka kehittyy vähitellen, joka sisältää suunnattomasti kärsimystä ja kuolemaa ja joka käsittää uskomattoman pitkiä ajanjaksoja. Näemme myös, että jokainen ihminen on tomua Jumalan edessä.

Mutta hetkinen, eivätkö nämä juuri olleet seikkoja, joiden perusteella Raamatun katsottiin kumoavan kehitysopin. Pitäisiköhän miettiä asiaa vielä uudelleen.

LÄHDE ISRAELIN KAUNIISEEN SYKSYYN 21.-29.10. 2016

Matkanjohtajina Eero Junkkaala (opas) ja Sakari Leppänen

Ilmoittautuminen matkanjohtajille, EJ. p. 050 583 6047, eero.junkkaala(at)sro.fi

Matkatoimistona Toiviomatkat

Hinta 1490 e puolihoidolla + retket

Ohjelmaluonnos.

Pe 21.10. lento Helsingistä 20.05

La 22.10. saapuminen Tel Aviviin 00.30. Majoittuminen Jerusalemiin Hotelli Leonardoon

Retki Sefelaan: Daavidin ja Goljatin taistelupaikka, (Khirbet Qyiafa?), Lakis, Emmaus

Su 23.10. Jerusalemin vanhakaupunki: Puutarhahauta, Öljymäki, Getsemane, Itkumuuri, Pyhän Haudan kirkko

Ma 24.10. Siirtopäivä Galileaan: matkalla uinti Kuolleessameressä ja Jeriko

Ti 25.10. Golanin retki: Hasor ja Dan

Ke 26.10. Vapaapäivä Tiberiaksessa. Mahdollisuus vaeltaa Arbelan vuorelle.

To 27.10. Laivalla Ginnosarin kibbutsiin (Jeesuksen aikainen vene), Vuorisaarnan vuori, Kapernaum, Kursi tai Magdala

Pe 28.10. Nasareth Village ja Marian kirkko, Seforis; illalla kentälle

La 29.10. Lento 1.30-6.00

Ylen tämän viikon keskusteludebatti uskonnon ja tieteen suhteesta lähtee hiukan ontuen liikkeelle. Tai jos tarkoitus oli räväyttää kärjekkäimmät mielipiteet heti silmille, niin ehkä avaus oli onnistunein mahdollinen. Toimittaja Venla Kokkonen hyökkää uskontoja vastaan sellaisella vimmalla, jolla vain kunnon ateistit kykenevät sen tekemään. Todisteluketju kumisee tyhjyyttään, mutta antaa asioita tuntemattomalla vaikutelman, että kristinusko lyötiin kerralla maan rakoon.

Uusimmissa Seurakuntalaisen blogikirjoituksissa on kaksi erinomaista vastausta tähän debattiin. Juuso Loikkanen osoittaa, että Kokkosen hyökkäys ei osu maaliinsa siinä, kun tämä väittää evoluutioteorian kumoavan kristinuskon luomisopin. Evoluutiolla ei ensinnäkään ole mitään sanomista maailman alusta ja toiseksi kehitysopin ei tarvitse olla lainkaan ristiriidassa raamatullisen luomis- ja ihmiskäsityksen kanssa. Ne painivat eri sarjassa, mutta eivät kumoa toisiaan. Loikkasen teksti kannattaa lukea.

Leevi Launonen tuo jutussaan kiintoisan, kirkkohistoriasta nousevan näkökulman uskon ja tiedon jännitteeseen. Hän peräänkuuluttaa sekä sydämen että järjen käyttöä ja korostaa, että kyseessä ei ole ristiriita vaan hedelmällinen vuorovaikutus. Hieno kirjoitus.

Minä tartun Venla Kokkosen siihen teesiin, jossa hän katsoo maailmassa esiintyvän pahuuden kumoavan Jumalan kaikkivaltiuden. Facebookissa joku esitti nasevan vastauksen, joka ei vielä ratkaise ongelmaa, mutta kertoo yhden näkökulman. Kuvassa nuori mies kysyi Jeesukselta, miksi tämä sallii, että maailmassa on niin paljon sotaa, köyhyyttä, nälänhätää ja epätasa-arvoa. Kuvan Jeesus vastaa: ”Mielenkiintoista… Ajattelin kysyä sinulta sitä samaa.”

Otan toisenkin naamakirjatasoisen vastauksen. Parturi kertoi kristitylle asiakkaalleen, että Jumalaa ei voi olla olemassa, kun hänen toimintaansa ei näy missään. Asiakas meni hiukan hämilleen, mutta ulos tultuaan näki oikein pitkätukkaisen miehen. Hän talutti tämän parturin eteen ja sanoi: ”Partureita ei voi olla olemassa, kun tällä miehellä on näin pitkä tukka.” Parturi nauroi ja sanoi, että ei se todista, ettei partureita olisi, vaan ainoastaan sen, ettei tämä mies ole käyttänyt parturia.” ”Niinpä niin”, tokaisi kristitty, ”Jumala kyllä on olemassa, mutta kaikki eivät käytä hänen palvelujaan.”

Venla Kokkosesta tuli ateisti, kun hänen kissansa kuoli. Jos Jumala olisi olemassa, hän ei voisi sallia tällaista. Aikuisempana hän päätteli, että ”jos Jumala on hyvä ja olemassa, ei maailma olisi näin kamala ja pelottava paikka elää”. Kysymys maailman pahuuden ja Jumalan hyvyyden välisestä ristiriidasta on tietenkin todellinen ja pintatasolla ristiriita tuntuu väistämättömältä. Kristillinen teologia on käsitellyt sitä kaksituhatta vuotta ja sitä ennen se esiintyy Vanhassa testamentissa esimerkiksi Valitusvirsien syvällisissä pohdinnoissa.

Katselemalla maailman pahuutta ja kärsimystä ei ole helppo vakuuttua Jumalan hyvyydestä ja kaikkivaltiudesta. Katselemalla Jumalan hyvyyttä ja kaikkivaltiutta maailman pahuus ja kärsimys alkavat näyttää, jos eivät ymmärrettäviltä, niin kuitenkin sellaisilta, joille voi löytyä selitys. Eikä aina löydy selitystä, mutta voi löytyä tarkoitus. Ilman pahaa ei olisi hyvääkään. Ja kuka on luonut maailmaan hyvyyden, kauneuden, merkityksen ja rakkauden? Sitä paitsi, Jumala on erikoistunut kääntämään pahan hyväksi. Tästä ei olisi vaikea kertoa lukuisia esimerkkejä. Mikä siis lopulta on pahaa ja mikä hyvää?

Jumalan kaikkivaltiudesta ja hyvyydestä ei selvitä muutamalla retorisella heitolla. Mieti siis vielä tätä: Jumalan Pojan tappaminen on yksi maailmanhistorian suurimpia epäoikeudenmukaisuuksia. Mutta siitä tuli suurin mahdollinen siunaus ihmiskunnalle.

Tiede ja uskonto taivaalta käsin

Luen lentokoneessa kirjaa. Sain sen loppuun Mongolian kohdalla. Olin kyllä aloittanut lukemisen jo ennen lentoa. Mongolian päällä rukoilin siellä olevan nuoren kirkon ja suomalaisten lähetystyöntekijöiden puolesta. Olisi pitänyt rukoilla jo Kiinankin yläpuolella, mutta en malttanut, kun oli niin kiinnostava kirja menossa. Sitä paitsi Kiinaa ylitettiin ainakin neljä tuntia, vaikka lennettiin kovaa.

Ai, niin se kirja: Alister McGrath, Tieteen ja uskonnon dialogi. Ostin sen kirjoittajan Suomen-vierailun yhteydessä. McGrath on kiinnostavimpia teologeja tämän päivän kristikunnassa. Sitä paitsi hän on myös luonnontieteilijä. Täytyy myöntää, etten ymmärtänyt kaikkea lukemaani. Minähän en ole luonnontieteilijä enkä mikään uskonnonfilosofi enkä systemaatikko, tällainen pahainen raamatuntutkija ja arkeologi vain. Silti kirja oli äärimmäisen kiinnostava. Tekijä tuntuu hallitsevan teologisen ja luonnontieteellisen pelikentän täysin suvereenisti ja marssittaa toisten tieteilijöiden kommentteja melkein hengästymiseen asti.

Mitä kirjasta jäi minulle käteen? Ainakin tämä: Kristillisen uskon kykyä selittää luonnon ilmiöitä on pidettävä osoituksena sen paikkansapitävyydestä, vaikka se ei muodostakaan lopullista todistetta Jumalan olemassaolosta. Kristinusko ja luonnontiede ovat matkan varrella kulkeneet rinnakkain ja vastakkain ja olleet aika ajoin melkoisella törmäyskurssilla. Nykyään niiden välistä vuoropuhelua pidetään tärkeänä, eikä sotatila niiden kesken ole enää muotia, paitsi uusateistien ja kreationistien mielissä.

Kirja antaa hyviä välineitä myös meillä käytävään keskusteluun luomisuskon ja evoluution suhteesta. Se asettaa koko keskustelun laajempaan viitekehykseen pohtiessaan sekä tieteellisten että uskonnollisten argumenttien pätevyyttä. Tieteessä ”päättely parhaaseen selitykseen” on nykyään yleisesti hyväksytty periaate. Jokaisessa selitysmallissa on omat heikkoutensa, mutta sellaisen löytyminen ei heti romuta koko teoriaa. Kirjassa siteerataan Thomas Kuhnia: ”Jos mikä tahansa ja jokainen yhteensopimattomuus olisi teorian hylkäämisen peruste, kaikki teoriat olisi hylättävä aina.”

Meikäläinen evoluutiokeskustelu menee usein sitä rataa, että kehitysopin vastustajat heittävät kehään yhden argumentin, esimerkiksi vaikka dinosauruksen luusta löydetyn pehmytkudoksen, ja luulevat sillä kumoavansa koko vallalla olevan teorian. Ei tieteellistä keskustelua näin voi käydä, kansanomaista mielipiteenmuokkausta kyllä. Onneksi meillä asiallinen tiede-uskonto -keskustelu on saanut uudet siivet alleen nettilehti Areiopagin myötä, joka oli myös McGrathin Suomen-vierailun takana. Toivottavasti uuden johtajan saanut Veritas Forumkin parantaa keskustelukulttuuriamme.

Lentokoneen ruudulla näkyy Ulanbaatar. Olen siis edelleen Mongolian yllä. Kai täältä joskus pääsee alas, jotta voin lähettää tämän jutun Seurakuntalaiseen.

Oliko mennyt vuosi hyvä vai huono? Varmuudella siihen sisältyi hyviä ja huonoja päiviä. Kumpi jää päällimmäiseksi, riippuu asenteesta. Ainakin osittain. Jollekulle kaikki päivät ovat hyviä päiviä. Tämä tuli mieleeni, kun luin Riitta Heinon kirjaa nimeltä Puuttuiko teiltä mitään? Kirjoittaja kertoo kymmenestä vaikeasta vuodesta ja antaa tuollaisen otsikon kirjalleen. Muistan erään aiemmankin kirjan nimen, joka puhutteli. Jukka Sariola antoi yhdelle kirjalleen nimen Hyväosainen. Se oli kaunis nimi pyörätuoliin sidotun hengityslaitepotilaan kirjoittamaksi. Elämänasenne ratkaisee. Molemmissa tässä mainituissa tapauksissa taustalla on luottamus Jumalaan.

Onko tuleva vuosi hyvä vai huono? Monet ovat varmoja siitä, että huono. Ilmastonmuutos pahenee, pakolaisongelma kasvaa, hallitus sekoilee, kirkko maallistuu ja ensi kesäkin on varmaan kylmä ja sateinen. Kristityillä on tapana valittaa maailman pahuutta, jonka on pakko tulla koko ajan vain pahemmaksi, koska lopunaikoina pahuus lisääntyy ja usko on entistä harvinaisempaa. Niinpä seuraavan vuoden täytyy olla aina edellistä huonompi.

Näin kristityt ovat ajatelleet viimeiset pari tuhatta vuotta – ja olleet aina väärässä. Siis ne jotka ovat keskittyneet maailman ja kirkon surkeaan tilaan tuijottamiseen. Martti Luther ajatteli, että Jeesuksen täytyy tulla hänen elinaikanaan, koska maailma ei voi enää mennä pahemmaksi. Sen jälkeen olemme nähneet 1700- ja 1800-lukujen suuret herätykset ja kristinuskon leviämisen uusille mantereille.

Voi olla, että Jeesus tulee vuonna 2016. Voi myös olla, että siihen menee vielä muutama sata vuotta. Voi olla, että maailma pimenee ja luopumus lisääntyy. Voi myös olla, että saadaan ilmastonmuutos pysäytettyä ja edessä ovat maailmanhistorian suurimmat herätykset.

Tällä hetkellä kristillinen kirkko kasvaa nopeammin kuin koskaan aikaisemmin historiansa aikana. Elämme siis suurten herätysten keskellä. Juuri nyt se ei suuremmiten kosketa meidän maatamme eikä läntistä maailmaa muutenkaan. Painopiste on idässä ja etelässä. Meidän etsikkoaikamme on ehkä ohi. Mutta se voi tulla uudestaan. Uuspakanallinen Eurooppa voi havahtua huomamaan, mitä se on menettänyt unohtaessaan kristinuskon.

Suosittelen kristityille sellaista optimismia, että emme valittaisi pahuutta vaan sytyttäisimme kynttilän. Kaikki ei ole menetetty. Herätys voi tulla tänä vuonna ja maailmalla se on jo.

Joulu on totta

Usko joulupukkiin meni jo lapsena. Monilta on mennyt usko Jeesukseenkin. Hänen olemassaolonsa kyllä hyväksytään, mutta että Raamatun kertomukset hänestä olisivat totta ja että hänellä olisi jotain tekemistä minun kanssani tänään, ei ole ollenkaan niin selvää. Ja millä oikeudella kirkko väittää, että kristinusko olisi ainoa oikea tai edes paras uskonto.

Kristinuskon paremmuus näyttää varsin ilmeiseltä, kun sitä katsoo Afrikan tai Aasian näkökulmasta. Noissa maanosissa on liian tavallista, että vammaisilla ei ole ihmisarvoa, että lapset laitetaan mieluummin töihin kuin kouluun, että kouluopetuksen taso on valovuosien päässä meikäläisestä, että sosiaali- ja terveydenhuolto ovat rempallaan, että sukupuolten välinen tasa-arvo laahaa jossain menneiden vuosisatojen maailmassa ja listaa voisi jatkaa pitkään. En yritä väittää, että paremmat olot meillä olisivat kaikki kristinuskon seurausta, mutta kyllä siltä epäilyttävästi näyttää. Lähetys- ja kehitysyhteistyöhankkeet maailmalla kohentavat juuri näitä seikkoja.

Ensimmäisinä vuosisatoina kristityt ottivat huostaansa heitteille jätetyt lapset kadulta. Vaikka kristinuskon historiassa on omat pimeätkin puolensa, sen yhteiskuntaa ja erityisesti sen vähäosaisia palveleva vaikutus on ilmeinen. Kristityt ovat siis olleet lähimmäisenrakkauden airueina tässä maailmassa. Kaiken lisäksi, tämä on kristinuskossa vain sivutuote. Oheistuotteillaankin se voittaa monet muut uskonnot ja uskomukset.

Päätuote on Jeesus. Hänen ihmeellinen syntymänsä, hänen ainutlaatuiset opetuksensa, hänen synnit sovittava ristinkuolemansa ja ylösnousemuksensa ovat muuttaneet maailmaa enemmän kuin mikään muu. Miksikähän maailma ei laske ajanlaskua keisari Augustuksen syntymästä? Eläisimme tänään vuotta 2078 jAs. Hän oli sentään yli neljäkymmentä vuotta Rooman yksinvaltiaana ja aloitti yhden maailman mahtavimmista keisarikausista. Hänestä tulee elokuun kansainvälinen nimi August. Kuolemansa jälkeen hänet julistettiin jumalaksi ja hänen kannattajansa ehdottivat, että maailma aloittaisi ajanlaskun hänen syntymästään. Se lasketaan kuitenkin erään toisen syntymästä.

Tuon toisen syntymäpaikalla on maailman vanhin käytössä oleva kirkko. Sen kryptan lattiassa on hopeinen tähti, jossa lukee: Tässä Jeesus Kristus syntyi neitsyt Mariasta. Tänäkin jouluna saamme lukea lehdistä, ettei tuollainen syntymä ole mahdollista. Mutta jos on olemassa Jumala, eikö hänelle ole kaikki mahdollista. Meillä on vahva kirjallinen todistusaineisto neitseestäsyntymisen puolesta. Ne Uuden testamentin kirjoittajat, jotka eivät sitä erikseen mainitse, panevat vielä paremmaksi. He kertovat Jeesuksen ennaltaolosta. Siksi me kutsumme Jeesuksen syntymää inkarnaatioksi, ihmiseksi tulemiseksi. Ihmisenä Jeesus tuntee ihmisen elämän kaikki kiemurat, Jumalana hän voi sovittaa kaikki syntimme.

Raamatunopetusakatemian ensimmäinen kurssi on päättynyt. Mitä olemme oppineet? Lupasin kurssin alussa, että jokainen osallistuja on vuoden mittaisen koulutuksen lopussa parempi Raamatun opettaja kuin sen alussa. En tiedä, onko tämä toteutunut.  Tiedän kuitenkin, että lähes viidenkymmenen hengen joukko on ollut äärimmäisen motivoitunut oppimaan lisää.

Seurakunnan opetustehtävässä olevalta voidaan edellyttää kolmea asiaa: hän tuntee esittämänsä asian, hän osaa kertoa sen kiinnostavasti ja hänen persoonansa ei ole ristiriidassa sanojen kanssa. Muuta ei tarvita. Kaikilla sektoreilla riittää elämän mittaista haastetta. Raamattua ei voi koskaan tuntea liian hyvin. Sen sijaan sen pinnallinen tunteminen voi johtaa pinnalliseen tai väärään opetukseen. Jokaista jaetta ei tarvitse osata ulkoa, mutta Raamatun suurten linjojen hallitseminen auttaa yksityiskohtien tulkinnassa. Raamattu sisältää opillisen kokonaisuuden, jonka avaamiseksi tarvitsemme kristillisen uskon opinmuodostusta. Jos tämä on hukassa, opettaja saattaa sotkeutua erilaisiin lillukanvarsiin ja korostaa seikkoja, jotka Raamatussa ovat sivuasioita tai joista siellä ei opeteta mitään.

Hyväkin opetus voi mennä harakoille, jos puhuja ei osaa paketoida sitä helposti kuunneltavaan muotoon. Puhetaidolla on merkitystä. Joskus pappien puheita kuunnellessa kokee lievää myötähäpeää, kun sekä sisältö ja retoriikka ovat hakusessa. Huonoja puhujia on ikävä kuunnella. Ja kuka muistuttaisi selkeän artikuloinnin ja äänentoiston merkityksestä. Puolet kuulijoista on huonokuuloisia ja osa heistä istuu uskollisesti kirkossa, vaikka ei kuule kuin urkujen soiton. Onneksi seurakuntayhteys ja ehtoollinen antavat ravintoa siinäkin tapauksessa.

Tietenkin Pyhä Henki voi puhutella myös huonon ja epäonnistuneen puheen kautta. Meille opettajille tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että pitäisi yrittää pitää mahdollisimman huonoja puheita. Ammattipuhujalta voidaan edellyttää ammattinsa osaamista. Rekkakuskin täytyy tuntea ajopelinsä ja liikenteen metkut. Laulajat ja soittajat harjoittelevat vimmatusti osatakseen kappaleet ulkoa. Myös hengellisen julistajan on nähtävä vaivaa oman asiansa eteen. Niidenkin jotka eivät opeta Raamattua ammatikseen, mutta joille on uskottu vastuu hengellisestä työstä, on perehdyttävä tehtäväänsä mahdollisimman hyvin.

Sisällön ja puhetaidon lisäksi opettajan persoonalla on merkitystä. Oletko asiasi takana? Elääkö se sinulle itsellesi? Oletko innostunut siitä, mitä opetat? Julistajan ei tarvitse olla täydellinen ihannekristitty. Jos hän luulee olevansa sellainen, hän on väärällä alalla. Hän saa olla puutteellinen ja keskeneräinen ja yhtä lailla armoa tarvitseva kuin hänen kuulijansa. Tämä saa myös välittyä hänen sanomastaan, vaikka hän ei omilla heikkouksillaan retostelekaan. Joskus tätä tehtävää on kuvattu sanomalla, että kerjäläinen kertoo toiselle kerjäläiselle, mistä leipää on saatavissa.