Eero Junkkaala

Israel ja Palestiina

Onko Israel valittu kansa vai häikäilemätön arabialueiden maanvaltaaja?  Vai kenties molempia? Ennen vanhaan kirkoissa rukoiltiin ”omaisuuskansasi Israelin puolesta”. Nykyisin taitaa enemmän rukouksia lähteä ahtaalla elävien palestiinalaisten puolesta. Kenen puolesta kristittyjen tulisi rukoilla?

Ehdotan, että rukoillaan molempien puolesta. Israelin ymmärtäminen valituksi kansaksi nousee tietenkin Raamatusta. Jumala valitsi Urin III:n dynastian aikana eläneen Abrahamin ja antoi hänelle lupauksen maasta, kansasta ja siunauksesta. Myöhemmin lupauksia on kahdenlaisia. Toisten mukaan kansa saa säilyä maassaan, jos elää kuuliaisena Jumalalle. Toisten mukaan valinta on voimassa kansan tottelemattomuudesta huolimatta. Jumalan valinta ei muutu sen mukaan, miten valittu kansa vaeltaa. Valinnan syy oli tien valmistaminen Messiaalle.

Kansa ei kuitenkaan ottanut Messiastaan vastaan. Loppuiko valintaprosessi tähän? Uuden testamentin mukaan ei, sillä ”Jumala ei peruuta lahjojaan eikä antamaansa kutsua”. Niinpä on kai pääteltävä, että kun kansa kahden vuosituhannen diasporan jälkeen asutti jälleen isiensä maan, jotain Jumalan pitkän tähtäimen suunnitelmasta toteutui. Mutta voimmeko vielä samaistaa nykypäivän juutalaisvaltion niihin lupauksiin, joista Raamattu puhui? Onhan juutalaisia muuallakin kuin Israelissa. Sitä paitsi Uusi testamentti vihjaisee, että myös Jeesukseen uskovat ei-juutalaiset, siis me, ovat valittu kansa. Ja että Israel jolle lupaukset annettiin, on torjunut niiden antajan, ja siksi ”eivät kaikki israelilaiset kuulu tosi Israeliin”.

Palestiinalaiset teologit korostavat, että maata koskevat lupaukset kytkettiin kuuliaisuuteen. He myös muistuttavat, että  sanalla ’Israel’ on jo Vanhassa testamentissa monia eri merkityksiä, eikä se välttämättä liity etniseen juutalaisväestöön. He lukevat siis Raamattua omien silmälasiensa läpi, mutta niin taitavat tehdä myös ne kristityt sionistit, jotka suruttomasti soveltavat nykyajan tapahtumia Raamatun profetioihin ja nyky-Israeliin.

Minä rukoilen Israelin puolesta ja pyydän, että sen kansalaisten silmät avautuisivat näkemään Jeesuksessa oman Messiaansa. Rukoilen heille myös kykyä rakentaa rauhanomaisia yhteyksiä Gazassa ja Länsirannalla olevien palestiinalaisyhdyskuntien kanssa. Rukoilen palestiinalaisten puolesta, että alueen kristityt jaksaisivat moninkertaisten paineiden alla ja että muslimeille kirkastuisi Jeesus pelastajana. Pyydän myös heille ymmärrystä siihen, että rauhan rakentaminen Israelin kanssa olisi molemminpuolinen etu. En ehdota Jumalalle mitään poliittisia ratkaisuja, hän saa hoitaa ne ihan itse.

Kierrän aika paljon seurakunnissa pitämässä raamattukursseja ja raamattupäiviä. Tällaisille tuntuu olevan tilausta. Tietenkin minua kutsuvat ne seurakuntien työntekijät tai aktiiviset maallikot, joille Raamattu ja sen opettaminen ovat tärkeitä. En tiedä, ovatko he enemmistönä vai vähemmistönä seurakunnissa. Joka tapauksessa on ilahduttavaa, että tavallinen, perinteinen raamattuopetus kiinnostaa ja väkeä tulee Sanan kuuloon.

Mutta eikös kirkko ole hirveän maallistunut ja kohta viimeisetkin uskovaiset lähtemässä kirkosta? Tällaisia lausuntoja kuulee aika usein. Onhan se asia näinkin. Piispat ja papit lausuvat silloin tällöin kommentteja, jotka ovat ilmeisessä ristiriidassa Raamatun ja kirkon perinteisen tulkinnan kanssa. Jos tuijottaa pelkästään näihin lausuntoihin, voisi todella olla syytä nostaa kytkintä ja häipyä nopeasti tästä kirkosta.

Siinä voisi kuitenkin tehdä kaksi perustavanlaatuista virhettä. Ensinnäkin, mihin kirkkoon tällaisen tosiuskovaisen pitäisi mennä. On nimittäin vaara, että sinnekin ennen pitkää pujahtaa joku, joka ei olekaan ihan oikeassa uskossa ja maallistuminen alkaa nakertaa uuden yhteisön juuria. Toiseksi, jos mittaa kirkon oikeauskoisuutta sen pappien huonoimmilla lausunnoilla tai käytöstavoilla, saattaa tehdä pahan näköalavirheen. On muitakin tapoja mitata. Kirkkomme opillinen perusta on täysin terve: Raamattu, luterilainen tunnustus ja kirkkolaki. Pääasiassa papisto ja ainakin aktiiviset seurakuntalaiset haluavat sitoutua siihen perustaan. Messukaava kantaa sanomaa silloinkin, kun papin saarnataito ei sitä kanna. Virsissä on äärettömän vahva hengellinen sanoma. Kirkon piirissä toimivat herätysliikkeet tuovat virtaa kirkon joskus kangistuneisiin kuvioihin. Ruohonjuuritasolla sykkii paljon elävää hengellistä elämää.

Voi myös panna jäitä hattuun ajattelemalla, että kirkossa on aina ollut nousu- ja laskukausia. Emme ole ensimmäinen sukupolvi, joka miettii, miksi kirkko uhkaa maallistua. Valistuksen ajat papit puhuivat enemmän perunanviljelystä kuin Raamatusta. Sen jälkeen tuli kuitenkin pietismi ja herätykset uudistivat kirkon. Herätysliikeväki on vanhastaan ajatellut, että ei tässä kirkossa olla sen vuoksi, että siinä on paljon hyviä pappeja vaan sen vuoksi, että sillä on hyvä evankeliumi. Joskus papit ovat kieltäneet seurojen pidon, mutta sitten on pidetty ilman pappeja.

Mikään kirkko tai seurakunta ei ole täydellinen. Kristuksen kirkko ei voi maailmasta kuitenkaan koskaan hävitä. Se on pirstaloitunut eri kirkkokuntiin, seurakuntiin, järjestöihin ja kaiken maailman porukoihin. Useimmissa niissä puhutaan Jeesuksesta, johon uskomalla päästään taivaaseen. On viisautta pysytellä siinä poppoossa, jossa tämä usko on syntynyt ja kantaa siinä vastuuta hyvinä ja pahoina päivinä aina kuolemaan asti.

P.S. Olemme kehittäneet hyvän vastamyrkyn kirkon maallistumiselle. Perustimme Raamatunopetusakatemian, jossa kehitämme pappien ja maallikoiden raamatunopetustaitoja ja rohkaisemme niitä käyttämään. Hakuaika on nyt. http://www.raamatunopetusakatemia.fi

Kiistaa luomisesta

Tämänhetkisen käsityksen mukaan maailmankaikkeus on luotu 13,82 miljardia vuotta sitten. Kaksi täysin vastakkaista joukkoa pyrkii kiistämään tämän tosiasian. Ateistit eivät hyväksy, että maailma on luotu ja osa kristityistä, että siitä ei voi olla noin pitkää aikaa. Ns. kreationisti ja ateisti vakuuttelevat kuin yhdestä suusta, että evoluutioteoria ja Raamatun luomiskertomus ovat vakavassa ristiriidassa. Kumpikin on tässä väärässä.

Ateistille voimme sanoa, että suuri osa maailman luonnontieteilijöistä on ollut ja on vakaumuksellisia kristittyjä, eivätkä he ole nähneet ongelmaa uskon ja tieteen välillä. On arveltu, että 1500-1700 -lukujen tieteellisen vallankumouksen 52 merkittävimmästä tieteentekijästä viisikymmentä oli kristittyjä. Tämän hetken maailman geenitutkimuksen terävin kärki, ihmisen genomiprojektin johtaja, Francis S. Collins, on tunnustava kristitty. Ateisti saa ihan rauhassa olla uskomatta Jumalaan, mutta hänen on turha väittää, että evoluutioteoria kumoaa Raamatun. Me kristityt emme niin ajattele.

Toiset kristityt kyllä ajattelevat ja tulevat samalla huomaamattaan hämmentäneeksi soppaa ateistien eduksi. Väittämällä maailmaa kuuden tai kymmenen tuhannen vuoden ikäiseksi nämä innokkaat uskon puolustajat tulevat samalla asettaneeksi uskon esteitä ajattelevan ihmisen etsinnälle. Maailman lyhyen iän puolustus tai evoluutioteorian periaatteellinen vastustaminen ovat silmien sulkemista tosiasioilta. Kreationisti tulkitsee väärin sekä Raamattua että luonnontiedettä. Maailma on luotu pitkän ajan kuluessa. Jumalalle se ei ole mikään ongelma, koska hän on ajan tuolla puolen. Eikä sen pitäisi olla meillekään, koska Jumala saa tehdä, mitä haluaa ja meidän osaksemme jää uskominen ja ymmärtämisen yrittäminen.

Tämä edellä sanottu vaatii hiukan selittämistä. Kolumni on siitä hyvä genre, että siinä saa huiskia asioita ja tila loppuu juuri, kun alkaa esittää perusteluja. Sanon siis lyhyesti: Raamattu kertoo, kuka on luonut ja miksi, mutta ei vastaa kysymyksiin, milloin ja miten. Jos hyväksytään lause ’Raamattu ei pyri antamaan luonnontieteellistä selitystä maailman synnystä ja varhaisvaiheista’, voidaan jatkaa keskustelua avoimin mielin. Monen kristityn ongelma on lukkoon lyöty mielipide asioista, joista tietää vähän tai ei ollenkaan.

En vaadi kaikkia ajattelemaan kanssani samalla tavalla, mutta haastan kristittyjä pohtimaan, ottamaan asioista selvää ja keskustelemaan ilman, että pitää toisenlaista näkemystä jo ennalta vääränä. Olen siis sitä mieltä, että Raamattu on totta ja Jumalan ilmoitus joka sanaltaan ja luonnontiede hänen antamansa valtava lahja hänen luomansa maailman tutkimiseen. Eikä näiden välillä ole lähtökohtaisesti mitään ristiriitaa.

Kaikenlaisiin pippaloihin sitä saarnamies joutuukin. Olin puhujana Gospel Ridersien kansainvälisessä kokoontumisessa. Enkä omista edes moottoripyörää. Paikalla oli useita satoja prätkämiehiä ja naisia, joista jokainen näytti siltä kuin olisi karannut Helvetin enkeleiden kokoontumisajoista. Tosin yhdellä erotuksella: nämä olivat pikemminkin taivaan enkeleitä, sillä näiden nahkaliivien teksteissä puhuttiin Jumalasta, Jeesuksesta ja evankeliumista. Monissa takeissa oli iso risti ja jonkun selässä luki Ambassadors for Jesus Christ. Pyörillä ratsastavia nykyajan cowboyta oli saapunut ympäri Eurooppaa, kaukaisimmat Amerikasta, Australiasta ja Etelä-Afrikasta.  Jokainen oli tullut paikalle omalla ratsullaan, joista vaatimattomimmat olivat pieniä kevytmoottoripyöriä ja hienoimmat kuin nojatuolilla varustettuja luksuskuljetuslaitteita.

Nämä Jeesuksen Kristuksen suurlähettiläät ovat todellakin ihmeporukkaa. Heillä oli ollut ennen suurkokoontumista ryhmittäin vierailuja rippikoululeireillä, toreilla ja muuallakin. Vierailujen idea ei ollut esitellä moottoripyöriä (varmaan sitäkin!), vaan kertoa siitä, kuinka Jeesus oli muuttanut elämän. He olivat rukoilleet ihmisten puolesta ja jakaneet motoristiraamattuja, joissa on Uuden testamentin lisäksi useita henkilökohtaisia todistuksia. He kertoivat, että heidän esiintymisensä prätkineen ja nahkavaatteineen oli poikkeuksetta herättänyt myönteistä mielenkiintoa. Kohdattaessa toisia motoristeja juttu syntyi ihan itsestään. Kun näissä kuteissa annettiin häpeilemätön todistus Jeesuksesta, sen vaikutus oli erilainen kuin tavallisen seurapuheen. Karskeimmatkin kundit hiljentyivät kuuntelemaan. Monen kerrottiin jopa ottaneen Jeesuksen vastaan.

Minua jäi puhuttelemaan tällainen maan tasalta lähtevä evankeliumin levittäminen. Siinä samaistuminen ihmisten elämään ja vapaa-aikaan yhdistyi rohkeaan ja aitoon uskon todistukseen. Nahkatakki linkittää sinut motoristiksi ja sen selässä oleva risti antaa luvan ottaa uskon asiat puheeksi.

Olisiko tässä 2000-luvun evankelioimisen avain? Vertaisryhmät kertovat evankeliumin toisilleen. Arjen ympyröissä etsittäisiin tapoja, joissa sekä samaistutaan että erottaudutaan porukasta. Tullaan lähelle mutta ei hävetä evankeliumia. Meillä länsimaissa uskonnosta on tehty tabu, jota ei pitäisi ottaa puheenaiheeksi, ettei loukkaa toisen vakaumusta. Mutta voisihan siitä yrittää puhua loukkaamatta, vain kertoa, mitä itse on löytänyt. Ehkäpä nämä evankeliumimotoristit voivat näyttää esimerkkiä siitä, miten Jumalan valtakunnan asiaa viedään eteenpäin tämän päivän maailmassa.

Minun äitini on kuollut. Luulin, ettei hän koskaan kuole. Äitienhän ei pitäisi kuolla. He ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan. He keittävät aina kahvit, kun heille menee, vaikka nuorempiakin keittäjiä olisi tarjolla. Minun äitini keitti kahvit vielä 92-vuotiaana, vaikka minäkin olisin jo osannut. Noihin aikoihin sain sentään tiskata astiat, mutta aiemmin en. Äiti oli aina tehnyt kaikki kotityöt ja se oli niin itsestään selvää, että hän varmaan tekisi ne vähintään niin kauan kuin minä elän.

Äiti on instituutio, vähän niin kuin Suomi. En joka päivä ajattele olevani suomalainen, eikä se sykähdytä minua muuta kuin jääkiekon MM-kisojen aikaan tai jouluna Afrikassa. Silti Suomi on tarjonnut minulle mahdollisuuden turvalliseen elämään, koulunkäyntiin ja oman identiteettini muodostumiseen. En joka päivä ajatellut olevani äitini poika vaikka olinkin. Äidin luona käytiin aikuisiässä vain silloin tällöin. Hän oli eräänlainen itsestäänselvyys, se jonka luona saattoi poiketa ohikulkumatkalla ja jonka koti oli minunkin kotini, vaikkei se enää sitä ollutkaan. Kuitenkin juuri äiti on antanut minulle elämän, hoitanut ja huolehtinut monet pitkät vuodet, kunnes elämä opetti astumaan omille jaloille ja kulkemaan omia teitä.

Oliko suhde äitiin etäinen vai läheinen? En tiedä, millainen sen olisi pitänyt olla. Ei se ollut etäinen mutta ei kai hirmuisen läheinenkään. Sellainen tavallinen. Puhuimme tavatessamme niitä näitä, joskus politiikkaa, usein maailman ja kirkon murheita, viimeisinä aikoina yhä enemmän muisteltiin vanhoja. Kuulin jutut lapsuudesta, nuoruudesta ja sota-ajasta moneen kertaan, mutta eivät ne minua kyllästyttäneet. Kuulin mielelläni niitä yhä uudestaan. Ja siitäkin hän halusi puhua, kuinka isä ei aluksi ollut sisällä uskon asioissa, mutta suostui myöhemmin kuuntelemaan, kun äiti luki hänelle Raamattua ja hengellisiä lehtiä.

Isän kuolema oli aikanaan yllättävä ja tapahtui melkein kesken päivätyön. Äidin arvelimme elävän ainakin satavuotiaaksi, kuten muutamat hänen tätinsä olivat eläneet. Siinä suvussa 92-vuotias kuolee aika nuorena. Kun lähtölaskenta alkoi, äiti toivoi pääsevänsä pian taivaan kotiin. Hän ehdotti laulua Kirkas aamu pian koittaa. Hän halusi päästä pian Jeesuksen luo. Hänen lähtönsä oli siis odotuksen täyttymys. Silti se on järkyttävän peruuttamatonta.

Minun äitini on kuollut. Minulla oli vain yksi äiti. Nyt häntä ei enää ole. Nyt ei enää lähdetä äidin luokse. Talo tyhjenee. Ruoho kasvaa. Kasvimaata ei viljele kukaan. Liiterin oviaukkoon ei ripusteta sipuleita kuivumaan. Tulikohan laitettua keinuakaan täksi kesäksi. Enää ei ainakaan tarvitse, koska kukaan ei siihen istu. Sydämessänikin tyhjä paikka.

Dialogia vai lähetystä?

Menin ostamaan puhelinkorttia Iringan pääkadulla Tansaniassa. Myyjä aloitti uskonnollisen keskustelun, mikä noissa oloissa ei ole lainkaan tavatonta. Hän kysyi minulta, olenko pannut merkille, että kirkossa käy nykyään vähemmän ihmisiä kuin aikaisemmin. Vastasin, etten ollut sellaista havainnut. Keskustelukumppanini valisti minua, että maallistuminen on vähentänyt kävijöiden määrää. Hän jatkoi: ”Kyllä kirkossa pitäisi käydä, jos kerran ottaa uskonsa todesta.” Olin samaa mieltä. Sitten hän sanoi: ”Se on sama meillä muslimeilla. Moskeijassa pitäisi käydä, jos kerran uskoo asiaansa.” Tässä vaiheessa lähetystyöntekijältä meni jauhot suuhun. Kysyin, paljonko puhelinkortti siis maksaa.

Tämä pieni arjen dialogi kertoi muslimien ja kristittyjen mutkattomista suhteista. Olin siinä tilanteessa huono lähetystyöntekijä, vaikka keskustelun avaus oli mitä herkullisin. Toisaalta, juuri ymmärtävä dialogi on myös lähetystyön avain. Ilman toista kunnioittavaa keskustelua ja kumppanin näkemysten arvostamista ei lähetyksen asialla päästä eteenpäin.

Lähetystyötä syytetään joskus käännyttämisestä. Termillä on huono kaiku, sillä se antaa kuvan pakottamisesta tai uskoon painostamisesta. Mahtaako kukaan sellaista nykyään tehdä? Kuitenkin lähetystyön perimmäinen tarkoitus on, että ihmiset kääntyisivät. Jos lähetyksen motiivi ei ole ihmisten johtaminen Jeesuksen tuntemiseen, sitä on väärin kutsua lähetystyöksi.

Lähetyksen saralla tehdään toki nykyään pääasiassa muuta kuin evankelioimistyötä. Ymmärretään, että paikalliset kristityt ovat parempia viemään sanomaa omille maanmiehilleen kuin me ulkomailta tulleet puolikieliset ja kulttuuria ymmärtämättömät. Siksi meidän tehtävämme on painottunut enemmän kirkkojen tukemiseen koulutuksessa ja taloudessa. Lisäksi ymmärrämme kutsumukseksemme parantaa ihmisten elinoloja terveydenhoidon, köyhyyden vähentämisen, kyläyhteisöjen kehittämisen ja monen muun toiminnan avulla. Katsomme, että tämä on sitä kristillistä palvelutyötä, johon Jeesus on meitä kutsunut. Käytämme tähän myös valtion kehitysyhteistyövaroja ja pidämme hyvänä sitä, että tämän maailman varallisuutta voidaan ohjata sinne, missä puute on suurin.

Näin pitää tehdä. Jos kaiken tämän keskellä unohdamme varsinaisen mandaattimme, evankeliumin esillä pitämisen, meidät pitäisi kutsua pois maailmalta rahoja tuhlaamasta.

PS 1. Hallituksenpyrkimys kehitysmäärärahojen leikkaukseen on suuri virhe

PS 2.  Rovaniemellä oli hyvät ja hengellisesti rohkaisevat lähetysjuhlat

Kirjoitin Kotimaan kolumnissani, että Raamatusta ei voi leikata erikseen ihmisen sanaa ja Jumalan sanaa, sillä joka sana on molempia. Suuntasin tekstini erityisesti niille, joiden mielestä koko kirja ei voi olla Jumalan sanaa, kun siellä on niin hankalia asioita nykyihmisen näkökulmasta. Väitin, että se on kuitenkin Jumalan ilmoitus, ja jos siinä on ongelmia, ne ovat meidän päässämme, ei Jumalan.

Sain yllättäen sellaisenkin palautteen, jossa uskova ihminen sanoi, ettei Raamattua saa sanoa ihmisten sanaksi ollenkaan. Ymmärrettävä huomio, joskin väärä. Raamatun jokainen sana on ihmisten kirjoittamaa. Monista kirjoista tiedämmekin, kuka kirjoittaja on, milloin teksti on kirjoitettu ja missä tilanteessa. Kaikista emme tiedä. Profeetta Jesajan tyyli on erilaista kuin Jeremian ja Matteus kuvaa asioita eri näkökulmasta kuin Johannes. Luukas on tutkinut tarkkaan asioita, mutta saattaa silti muistaa väärin, kuinka pitkä matka on Jerusalemista Emmaukseen. Paavalin teksti on paikoin sen verran vaikeatajuista, ettei Pietarikaan ymmärrä kaikkea (2. Piet. 3:16). Ilmestyskirjan kirjoittajan kreikka poikkeaa huomattavasti kaikista muista Uuden testamentin tekstityyleistä. Kirjoittajien kynänjälki näkyy siis Raamatun teksteissä.

Uskomme mukaan Raamattu on kokonaan jumalallinen ja kokonaan inhimillinen, kuten Kristuskin. Tällainen ei sovi meidän normaaliin logiikkaamme. Jeesuksesta olisi helpompi ajatella, että hän oli 50% ihminen ja 50% Jumala tai vaikka suhteessa 90-10. Mutta että joku voi olla sataprosenttisesti ihminen ja sataprosenttisesti Jumala yhtaikaa, tuntuu täysin mahdottomalta. Juuri näin me kuitenkin uskomme. Jeesus ei vain näytellyt ihmistä vaan oli sitä todella. Hänellä joka ruokki tuhansia, oli nälkä. Hän joka itse oli elämän vesi, kärsi janosta. Vaikka hän herätti kuolleita ja oli kuoleman voittaja, hän kuitenkin kuoli aivan oikean kuoleman. Täysi ihminen ymmärtää ihmisen osan, täysi Jumala voi sovittaa ihmisten synnit.

Samoin me uskomme Raamatusta. Kaikki siinä on ihmisten kirjoittamaa. Sitä voidaan tutkia kaikin normaalein kielitieteen menetelmin. Sen historiallista taustaa voidaan selvittää ja sen maantiede on normaalia Lähi-idän maantiedettä. Sen paikkakuntien arkeologia on ihan profaania, ei mitään pyhää arkeologiaa. Sen tekstissä heijastuu kirjoittajien maailmankuva. Kirjoittajat käyttävät normaaleja tyylikeinoja, kuten havainnollistamista, kärjistämistä, liioittelua, huumoria ja muita retorisia tehokeinoja.

Samalla pyhässä kirjassa joka sana on Pyhän Hengen inspiroimaa ja kaikki kirjassa on sitä, mitä Jumala on halunnut sinne laittaa. Jumala ei ole jättänyt kirkkoaan arvailujen eikä väärän tiedon varaan itsestään. Sekä kirjojen kirjoittaminen että Kaanonin kokoaminen kaikkine inhimillisine kiistoineen on ollut Jumalan Hengen johtamaa. Olisi mahdotonta ajatella, että Jumala olisi antanut seurakunnalleen vääränlaisen ilmoituksen itsestään. Siksi juuri tämän kirjan sanoma herättää uskon ja ylläpitää sitä. Se on myös kristillisen opinmuodostuksen ainoa perusta.

Raamattu käskee tappamaan

Raamattu sisältää hirveitä opetuksia. Avionrikkojat pitää surmata, Jerikon asukkaat tappaa ja lapsen viettelijät heittää mereen myllynkivi kaulassa. Olisiko jo korkea aika virallisesti todeta, että Raamattu on aikansa elänyt, eikä kelpaa enää nykyaikaiselle kirkolle oppaaksi? Tämänsuuntaisia lausuntoja on viime aikoina alkanut kuulua yhä useammin. Sanotaan, että koska Raamatun kirjaimellinen tulkinta johtaa mahdottomuuksiin, kirjasta tai ainakin sen hankalimmista kohdista pitäisi sanoutua irti.

Mutta hetkinen! Kyllä kai kirkko on kaksituhatta vuotta lukenut samaa Raamattua ja nähnyt siellä samat kauheudet. Kuitenkin se on sitonut juuri tähän kirjaan koko uskonsa ja elämänsä. Siihen meidän luterilainen uskommekin perustuu. Omassa tunnustuksessamme sanotaan, että ”me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava.” Kyllä tämän kirjoittajat tiesivät, millaisesta kirjasta oli puhe, luultavasti vielä paljon paremmin kuin me, sen pinnalliset lukijat.

Oikea Raamatun lukutaito on häviämässä. Raamattu on nähtävä kokonaisuutena ja Vanhaa testamenttia on luettava Uudesta testamentista käsin. Emme tapa synnintekijöitä, koska Jumalan Poika on tapettu syntisten puolesta. Synti on niin vakava asia, että yhden piti kuolla, etteivät kaikki kuolisi. Vanhan testamentin säädöksillä on oma aikahistoriallinen merkityksensä. Sen lisäksi ne viittaavat Kristukseen. Kymmenen käskyä on koko länsimaisen lainsäädännön pohjana.

Meidän pikkusievä kristillisyytemme kavahtaa Raamatun julmuuksia. Silti näemme televisiosta joka päivä vielä pahempia. Maailma ei siis ole muuttunut ja pyhä kirja kuva aitoa, ei kaunisteltua maailmaa. Mutta miten hyvä Jumala sopii tähän kaikkeen? Siten että hän on kaikkivaltias ja hyvä silloinkin kun hän näyttää heikolta ja pahalta. Hän on suurempi kuin yhdenkään ihmisen kuvitelma hänestä ja viisaampi kuin kaikki maailman viisaus yhteensä. Hän nostattaa kansat toisiaan vastaan, eikä meillä ole siihen mitään valitusoikeutta.

Raamattu on rosoinen kirja, eikä päästä lukijaansa helpolla. Siitä ei voi leikata erikseen ihmisen sanaa ja Jumalan sanaa, sillä joka sana on molempia. Kristillinen opinmuodostus perustuu tähän kirjaan, eikä se voi mihinkään muuhun perustuakaan. Sellainen oppi mikä on vastoin Raamattua, on harhaoppia. Tässä ei pitäisi olla mitään outoa, sillä näin kirkko on aina opettanut. Samalla jokainen sukupolvi joutuu miettimään, miten sovellan tämän omaan aikaani ja omaan elämääni. Emme löydä suoria vastauksia kaikkiin kysymyksiin ja siksi joudumme tulkitsemaan pyhiä tekstejä oman aikamme valossa. Jos tulkintamme poikkeavat olennaisesti siitä linjasta, mikä kirkolla on viimeiset kaksituhatta vuotta ollut, olemme luultavasti väärässä.

Katselen hyvin satunnaisesti Tiede-lehteä. Luullakseni se popularisoi tieteen tuloksia yleensä ihan asiallisesti. Numerossa 4/2015 oli kuitenkin paha rimanalitus. Juha Pakkalan kirjoitus ”Raamatun sana on niin kuin se luetaan” sekoitti asioita niin perusteellisesti, että on vaikea uskoa kirjoittajan edustavan yliopistollista Raamatun tutkimusta. Seurakuntalaisen uutisvirrassa tätä jo kommentoitiin. Jatkan vielä muutamalla maininnalla.

Kirjoittaja väittää, että ”historiasta ei löydy aikaa, jolloin olisi ollut olemassa vain yksi, kaikille sama Raamattu”. Tosiasia on, että koko historian ajan juutalaisilla on ollut sama pyhä kirja, jota me kutsumme Vanhaksi testamentiksi ja koko historian ajan kristikunnalla on ollut sama Raamattu sillä erotuksella, että katolinen kirkko on ottanut mukaan ns. apokryfikirjat. Sillä että Raamattu on syntynyt pitkän prosessin kuluessa, ei ole mitään tekemistä edellisen lauseen kanssa.

Väite että ”Uuden testamentin teksteihin olisi tehty muutoksia lähes jokaiseen jakeeseen”, on täysin perusteeton.  Kreikankielisen tekstin variantit eivät kerro tällaisista varta vasten tehdyistä muutoksista, vaan useimmiten on kyse kopiointivirheistä, jotka on helppo tunnistaa. Muutama epävarma kohta ei anna aihetta heittää varjoa koko kirjan ylle.

Puhe Aserasta Jahven puolisona perustuu yhteen arkeologiseen löytöön, joka ei kerro vallitsevasta juutalaisesta uskosta mitään, vaan on osa sitä uskontojen sekoittumista, josta Vanhan testamentin profeetat alinomaa varoittivat.

Kirjoittaja toteaa, että ”Raamattua on käännetty antiikin ajoista, ja jokainen käännös on muuttanut tekstiä, kun kääntäjät ovat tavoitelleet asiayhteyksiin sopivia ilmaisuja. Ajankohtaistaminen ja tulkitseminen on jatkunut myös Raamatun selitysteoksissa ja muussa kirjallisuudessa”. Anteeksi vaan, mutta asia on täsmälleen päinvastoin. Jokainen raamatunkäännös on pyrkimys alkutekstin oikeaan tulkintaan, ja vaikka alkutekstin täydellinen ymmärtäminen on joissain kohdin vajavaista, tekstiä ei yleensä tarkoitushakuisesti muuteta. Selitysteokset selittävät tekstiä ja se on niiden tehtävä.

Kirjoittaja tekee lopuksi johtopäätökset, joilla ei ole mitään tekemistä hänen päättelyketjunsa kanssa. Hän sanoo, että ”kun ymmärretään Raamatun syntyprosesseja, voidaan hyvällä omallatunnolla hylätä niitä Raamatun käsityksiä, jotka eivät kuulu nykymaailmaan”. No, kaikkihan Raamatussa kuuluu toiseen maailmaan kuin nykyiseen, ja silti kristillinen kirkko on aina ollut sitä mieltä, että sen usko ja elämä perustuvat Vanhan ja Uuden testamentin pyhiin kirjoituksiin, eivätkä ne voi mihinkään muuhun perustuakaan. Voimme siis hyvällä omallatunnolla pitää kiinni kaikesta siitä, mikä Raamattuun on kirjoitettu.

Pakkalan tekstiä lukiessa syntyy vaikutelma, että teologisen tiedekunnan huippuyksikön tutkija yrittää epätoivoisesti etsiä tiedemaailman hyväksyntää oman teologiansa tieteellisyydelle ja tulee samalla romuttaneeksi sekä normaalin eksegeettisen tutkimuksen että kristillisen kirkon käsityksen Raamatun luonteesta ja merkityksestä.

Tämä juttu käsittelee juoksemista, enkä nyt tarkoita hengellistä kilvoitusta, vaan sellaista jota tehdään lenkkitossut jalassa. Pohdin havaintoani juoksemisen ja kolesterolilääkityksen suhteesta ja kysyn, onko muilla samanlaisia huomioita.

Olen harrastanut juoksemista enemmän tai vähemmän säännöllisesti noin kolmenkymmenen vuoden ajan, ehkä enemmänkin. Yli nelikymppisenä juoksin ensimmäisen maratonin ja sen jälkeen yleensä yhden vuodessa. Nyttemmin juoksen puolimaratoneja.

Kolesterolilääkityksen aloitin lääkärin kehotuksesta vähän yli kymmenen vuotta sitten, en muista tarkkaa vuotta. Tänä aikana on tullut kaksi keskeytettyä maratonia. Molemmilla kerroilla ajattelin, että vaikka juoksukilometrejä oli hiukan niukemmin takana, maaliin olisi pitänyt päästä. Kai ikä kuitenkin vaikuttaa ja harjoitusta olisi pitänyt sittenkin olla enemmän.

Viime kesänä loppui yksi kolesterolilääkeannos, enkä tullut heti hankkineeksi uutta. Viikon kuluttua ihmettelin, miksi juoksu sujui paremmin kuin aikoihin. Ei kai sillä voinut olla jotain tekemistä tuon lääkkeen lopettamisen kanssa? Tein testin ja aloitin lääkkeen uudelleen. Juoksuvauhti hidastui. Lopetin uudestaan. Vauhti parani. Soitin terveyskeskuslääkärille ja kysyin, voiko kolesterolilääkkeellä olla tällainen vaikutus. Hän epäröi, mutta ehdotti lääkkeen vaihtamista.

Vaihdettiin Simvastatinista Rosuvastatiniin. Pitkin syksyä juoksentelin ja se sujui jotenkuten. Oli flunssiakin, joten heikosti kulkevalle juoksulle oli aina selitys. Nyt talvella loppui taas lääkeannos. Viikon kuluttua lenkillä en muistanut, että lääke oli katkolla, mutta ihmettelin kunnon nousua. Tuli seuraava empiirinen havainto: kolesterolilääke heikentää juoksuvauhtia tai siis väsyttää juostessa enemmän. Olen jutellut asiasta kolmen tutun lääkärin kanssa. Jokainen oli sitä mieltä, että lääkkeellä ja juoksuvauhdilla on yhteys.

Harmi, etten kuullut tätä kymmenen vuotta sitten. Enkä kuullut kenenkään puhuvan asiasta ennen omia sattumanvaraisia kokeitani. Tiesin kyllä, että nämä vastatinit aiheuttavat joillekin lihasvaivoja, mutta pidin sitä eri asiana, sillä minulla ei ollut sellaisia. Niinpä ajattelin tässä kysyä, onko muilla vastaavanlaisia kokemuksia ja onko joku saanut muita lääkkeitä tilalle.

Kyllä kolesterolilääkkeen kanssakin voi juosta, mutta turbovaihde puuttuu, kuten eräs lääkäreistä sanoi. No, ei turboa tavallisessa menossa aina tarvitakaan. Olen silti lopettanut lääkkeet tilapäisesti, jotta jaksaisin tehdä pidempiä lenkkejä seuraavaa puolimaratonia varten. Kyseessä on Helsinki City Run 16.5.