Eero Junkkaala

Aurinko paahtoi kuumasti ja hiki virtasi, vaikka vain istuimme kiviraunioiden päällä ja luimme Raamattua. Jesajan kirjan kuvut 36 ja 37 alusta loppuun. Annoimme Sanan puhutella. Sitten oppaamme Mikko Louhivuori selitti, mistä suunnasta assyrialaiset tulivat, millainen taistelu tuossa rinteessä käytiin, miten Lakis valloitettiin ja mitä dokumentteja siitä on vielä jäljellä. Vanha testamentti alkoi elää ennen kokemattomalla tavalla. Olin käynyt kolmivuotisen raamattukoulun ja viisi vuotta teologista tiedekuntaa, mutta en ollut oikein uskaltanut ryhtyä opettamaan Vanhaa testamenttia. Tuo Lakisin hetki muutti kaiken. Ikään kuin uusi lehti olisi avautunut Pyhään kirjaan: sehän on tällä tavalla historiaa alusta loppuun. Näin sitä myös voi opettaa. Niin minusta tuli Raamatun opettaja.

Jerusalemin katukahvilan hälinässä pohdimme syntyjä syviä, Mikko ja minä. Vaihdettiin eri maiden kuulumiset, arvioitiin Suomen hengellinen tilanne ja mietittiin, miten saataisiin enemmän Raamatun maan tietoutta suomalaisille kristityille. Haaveiltiin suomalaisesta kaivausryhmästä, joka pääsisi kuokkimaan pyhää maata omin käsin. Se tuntui utopialta. Vuonna 1984 unelma toteutui. Mikko järjesti tien professori Moshe Kochavin johtamille Afek-Antipatriksen kaivauksille ja minä keräsin Suomesta ryhmän. Tuon jälkeen kahtenakymmenenä kesänä meillä oli pyhän maan multaa kynsien alla ja Israelin arkeologian tuntemusta alkoi tihkua suomalaiseen kristikansaan.

Rockefeller-museon yhteydessä on Israelin museovirasto, Israel Antiquities Authority. Mikko Louhivuori oli talossa ainoa ei-juutalainen, mutta ”pakanana” tämä vakaumuksellinen kristitty teki huikean päivätyön laitoksen atk-alan erityisasiantuntijana. Museon kuppilassa kysyin Mikolta, mistä arkeologian kysymyksestä kannattaisi yrittää tehdä väitöskirjaa. Mikko ehdotti suoraan kaikkein kuuminta kiistakysymystä, Joosuan aikaista israelilaisten tuloa luvattuun maahan. Ja kirja on tehtävä englanniksi, jotta se on heti mukana kansainvälisessä keskustelussa, sain opastukseksi.

Mikko Louhivuori asui suurimman osan elämästään Israelin palestiinalaisalueella – olihan hän naimisissa palestiinalaiskristityn kanssa – ja kävi joka päivä töissä Jerusalemissa juutalaispuolella. Hän tunsi Israelin kriisin osapuolet niin hyvin, että olisi voinut pitää niistä luennon YK:n turvallisuusneuvostossa. Hän ei kuitenkaan ollut kovin halukas siitä puhumaan. Hän tunsi sen liian hyvin.

Kotimaa-lehti kysyi minulta heinäkuussa 2016, kuka on minulle tärkeä teologi. Ei tarvinnut kahta sekuntia miettiä: Mikko Louhivuori. Olen äärettömän kiitollinen siitä, että opin tuntemaan Mikon jo 1970-luvun alussa ja sain olla vielä hänen sairasvuoteensa ääressä muutama viikko sitten. Ehkä edellä kerrottuja seikkojakin enemmän opin Mikon nöyrästä elämänasenteesta, uskon syvällisyydestä ja rakkaudesta totuuteen. Hän kuunteli kaikkia, mutta ei seurannut ketään. Hän tiedonjanonsa oli loppumaton ja lukeneisuutensa ylivertainen. Mikon suomen- ja englanninkielisiä blogeja seurasi yli 300 000 ihmistä eri puolilla maailmaa. Kaikkein kovin vääntö taisi liittyä niihin kirjoituksiin, joissa avattiin Jumalan luomistyön valtavia näkymiä vuosimiljoonien takaa. Esimerkiksi blogissaan (H) ID AS LUOMINEN Mikko vyöryttää esiin ammattimiehen ottein luonnontieteellisiä faktoja ja osoittaa samalla vahvaa luottamusta Raamattuun Jumalan ilmoituksen kirjana.

Jumala kutsui Mikko Louhivuoren kotiin perjantaiaamuna 16.9.2016. Häntä jäivät kaipaamaan puoliso ja neljä aikuista lasta, jotka kaikki asuvat eri maissa. Mikon viimeinen kirja käsitteli Jeesuksen kärsimystietä ja julkaisematon artikkeli kristittyjen vainoa. Mikon oma viadolorosa on nyt ohi ja hän saa katsella Jeesusta kasvoista kasvoihin.

Kirjoitin kirjan viidesläisyydestä. Ilmoitin, että se on paras herätysliike, mutta hiukan olisi silti varaa avartua. Olin alustajana körttijuhlilla. Sanoin, että kaikki ovat joskus körttejä, mutta sopisi modernin körttiläisyyden miettiä, onko alkuperäinen näky hukassa. Kun ilmoitin lehdessä, etten ole evankelinen, evankeliset tiukkasivat, ymmärränkö edes kasteen oikein. Lestadiolaisista en ole sanonut mitään, vaikka olisi paljonkin sanottavaa. Vanhoilliset luulevat olevansa ainoita taivaaseen menijöitä ja esikoistenkin jyrkkä siipi seuraa perässä. Esikoisten loiva puoli hakeutuu lähemmäs muita herätysliikkeitä ja uusheräys ja Rauhan sana ovat jo siellä.

Minua on syytetty sillanrakentajaksi, mutta itse en ole lainkaan varma, onko tässä juurikaan siltoja rakenneltu. Voi olla, että paras silta, jonka sain aikaan, oli se suunnistuskisojen vuoksi tehty suonylityspaikka, jonne ratamestarin kanssa väsäsimme lankuista juostavan polun. Näitä uskovaisten siltoja rakenneltaessa astuu aina jonkun varpaille. Kun yrittää ymmärtää yhtä kantaa, on heti toisen kannan edustajien mielestä epäluotettava. Jos yrittää ymmärtää molempia, on vuorenvarmasti oikeasta opista piittaamaton tuuliviiri. Jos sanoo sanan ’rakkaus’, on seuraavassa lauseessa sanottava ’totuus’, jottei totuus unohtuisi. Tällaista on näiden jyrkkäreunaisempien herätysliikkeiden kanssa. Ne jotka nostavat suvaitsevaisuuden lipun ylimmäs, ovat yleensä hyvin suvaitsemattomia noita jyrkempiä kohtaan.

Missä olisi kulkukelpoinen tie? Kuulin esityksen Afrikan kasvavien kirkkojen kristillisyydestä. Noiden kirkkojen, joiden jäsenmäärä ylittää jo kirkkaasti meidän vanhan kristikuntamme luvut ja jotka siis edustavat maailmassa kristittyjen enemmistöä. Ne eivät ole opillisesti orientoituneita. Ortodoksiaa tärkeämpi on ortopraksia. Niissä kysytään, millainen usko toimii käytännössä. Niissä ei mennä oppi vaan rakkaus edellä.

Meillä luterilaisilla on oikea oppi jo valmiiksi. Me tiedämme, että ihminen pelastuu yksi uskosta, yksin armosta ja vain Jeesuksen kautta. Nyt vain toteuttamaan sitä käytännössä niin paljon kuin kantti kestää. Jos meillä olisi todellinen huoli evankeliumin ulottamisesta sinne, missä sitä ei vielä tunneta, lähelle ja kauas, saattaisimme vahingossa unohtaa keskinäiset opilliset vääntömme. Olisi kiire pelastaa ihmisiä taivaaseen. Siinä puuhassa ei kannata tuhlata energiaa keskinäiseen kahinointiin. Ulkopuolinen ei ole kiinnostunut, mitä mieltä olemme naispappeudesta, vaan mistä hän löytäisi elämän tarkoituksen ja mielekkyyden.

Kirjoitin kirjassani kuusikymmentäluvun herätyksistä. Sanoin, että silloin oli intoa, vaikka joskus taitoa puuttui. Nyt on taitoa vaikka toisille jakaa, mutta innon kanssa on vähän niin ja näin. Ideaalitilanne olisi, että molempia olisi riittävästi, mutta elämä ei useinkaan niin ihanteellista. Silloin sopii ajatella, että herätykset harvoin tulevat dogmatiikan kirjat kainalossa. Pidetään vaan dogmatiikkamme, mutta jos herätys puhkaisee virran uuteen uomaan, ei kannata jäädä sivustakatsojaksi. Menemällä virtaan mukaan voi myös vaikuttaa sen kulkuun.

Lähettääkö Jumala sateen vai onko kyseessä luonnollinen ja tutkittavissa oleva luonnonilmiö? Rakentaako Jumala ihmisen äidin kohdussa vai onko uuden elämän kasvu luonnollinen prosessi? Kristitylle kysymyksen asettelu tuntuu turhalta, sillä molemmat vaihtoehdot ovat oikeita. Raamattu kuvaa sateen Jumalan aikaansaamaksi ja jokainen ihminen on Jumalan luomus. Samalla kyse on asioista, joita ohjaavat luonnonlait ja joiden tieteellinen tutkimus johtaa yhä parempaan ymmärrykseen elämästä ja maailmasta. Molempiin liittyy myös seikkoja, jotka ovat – ainakin toistaiseksi – tieteen tavoittamattomissa.

Onko maailma Jumalan luoma vai voiko sen syntyä ja kehitystä tutkia tieteellisesti? Kysymys kuulostaa yhtä turhalta kuin edellisetkin, mutta avaa tärkeän näkökulman luomisen ja tieteellisen maailmankuvan väliseen keskusteluun. Jumalan luomistyötä voidaan tutkia kaikin inhimillisin menetelmin, eikä luonnontieteellinen tutkimus ole uhka sille. Tämä oli yksi oivallus, joka sai Stephen J. Godfreyn muuttamaan kantansa uskon ja tieteen suhteesta. Hän oli ollut vakaasti sitä mieltä, että koska maailma on Jumalan luoma ja kuuden tuhannen vuoden ikäinen, tiede on väärässä väittäessään maapalloa miljardeja vuosia vanhaksi.

Godfrey oli kasvanut kristityssä kodissa ja pitänyt aina itsestään selvänä, että maailma on luotu kuudessa päivässä. kuten Raamatun luomiskertomus tapahtuman kuvaa. Opiskeluaikanaan hän tuli tästä entistä vakuuttuneemmaksi luettuaan Amerikassa suurta suosiota saaneen Henry Morrisin ja John Whitcombin kirjan The Genesis Flood. Hän ryhtyi aktiiviseksi ”tieteellisen kreationismin” kannattajaksi. Vähitellen tuohon raudanlujaan näkemykseen alkoi kuitenkin tulla säröjä. Biologian ja geologian opinnot herättivät kiusallisia kysymyksiä. Jos vedenpaisumus on aiheuttanut kaikkien kallioperän sedimenttien syntymisen, niiden pitäisi olla koostumukseltaan samanlaisia. Jos ennen syntiinlankeemusta eläimet eivät syöneet toisiaan, miksi Jumala oli luonut monille niistä lihan syömiseen tarkoitetun rakenteen?

Fossiilitutkimus herätti myös kysymyksiä, jotka vähitellen murensivat pohjan näkemykseltä, että maailman ikä olisi lyhyt ja vedenpaisumus aiheuttanut kaikki luonnonilmiöt. Jos eläimet olisivat tulleet yhtä aikaa arkista ulos, miten fossiilisia jalanjälkiä kuitenkin esiintyy eri puolilla maailmaa aivan eri aikakausien kerrostumissa? Tohtorin väitöskirjassaan Godfrey osoitti, että fossiilit löytyvät juuri siinä järjestyksessä kallioperässä, kuin niiden maailman pitkän iän teorian mukaan pitäisikin esiintyä. Luottamus Raamattuun syveni ja rikastui, kun luomiskertomuksen todellinen luonne kävi ilmeiseksi. Sitä ei ole tarkoitettu vastaamaan nykyajan luonnontieteen kysymyksiin maailman iästä vaan kertomaan kaikkien aikojen kaikille ihmisille, kuka maailman loi ja miksi.

Godfreyn kertomus on professori R. J. Berryn toimittamassa kirjassa Christians and Evolution – Christian Scholars Change Their Minds (2014). Kirja sisältää kaksikymmentä samankaltaista puheenvuoroa. Kirjoittajat ovat eri luonnontieteen alojen tutkijoita, useimmat professoreja. Lähes jokainen kertoo olleensa innokas kreationisti ja maailman lyhyen iän puolestapuhuja. Vähitellen luonnontieteelliset faktat ovat johtaneet tarkistamaan näkemyksiä. Jokainen kirjoittaja on tunnustava kristitty ja pitää Raamattua Jumalan ilmoituksena. Samankaltaiset todistuspuheenvuorot tuntuvat melkein ärsyttäviltä, mutta niihin sisältyvä luonnontieteellinen informaatio on erittäin kiinnostavaa. Eri tavoin kirjoittajat ovat päätyneet tarkistamaan kantojaan ja huomanneet aiemmin pitäneensä tosiasioina näennäistieteellisiä väitteitä. Heidän nykyistä näkemystään voidaan kutsua teistiseksi evoluutioksi, millä tarkoitetaan sitä, että Jumala on luonut maailman siten, että hän on käyttänyt siinä evoluution kaltaista mekanismia.

Jonkun arvion mukaan Yhdysvalloissa kreationismia ja ns. älykästä suunnitelmaa (Intelligent Design) edustavaa kirjallisuutta on paljon enemmän kuin ns. teististä evoluutiota kannattavien tiedemiesten julkaisuja, vaikka jälkimmäistä kantaa edustaa ainakin puolet amerikkalaisista ja suuri osa läntisen maailman kristityistä. Francis S. Collins, ihmisen genomitutkimusryhmän johtaja, arvioi syyksi sen, että kristityt luonnontieteilijät eivät katso hallitsevansa riittävästi teologiaa, eivätkä teologit luonnontieteitä, ja siksi alan kirjallisuutta on vähän. Tässä mielessä Berryn toimittama kirja on tärkeä puheenvuoro, vaikka se onkin lähinnä sarja henkilökohtaisia todistuksia. Alaviitteistä ja kirjallisuusluettelosta näkyy, että muutakin alan kirjallisuutta on runsaasti.

Suomalainen keskustelu näyttää seuraavan tässä asiassa amerikkalaista. Kreationistista kirjallisuutta on pienellä kielialueellamme jonkin verran tuotettu, mutta luonnontieteen ja raamatullisen luomisuskon yhdistämistä tavalla, jota voidaan kutsua teistiseksi evoluutioksi, on kovin vähän. Silti se lienee kristittyjen enemmistön kanta.

Herättäjäjuhlien oheisohjelmassa oli ekumeeninen luento- ja keskustelutilaisuus 8.7. otsikolla Herännäisyys ja kirkot: juuret ja jäljet. Alustuksen piti Eeva-Kaisa Rossi ja sen jälkeen oli neljä pyydettyä kommenttipuheenvuoroa. Minun puheenvuoroni oli suunnilleen tällainen:

Mietin, miksi minut on pyydetty käyttämään tämä kommenttipuheenvuoro Herättäjäjuhlilla. Keksin syyn: koska lähes kaikki Suomen papit ovat körttejä, tilaisuuden suunnittelijat miettivät, kuka ihan varmasti ei olisi, ja niin he löysivät minut. Minähän olen kirjoittanut Kotimaa-lehdessä, että olen viidesläinen ja että viidesläisyys on se herätysliike, jossa yhdistyvät neljän aiemman parhaat puolet. Koska olen viidesläinen, en voi olla körtti.

Tulin uskoon 14-vuotiaana Lempäälässä. Nuorina äsken kääntyneinä tiesimme tarkalleen, kuka on oikeassa uskossa ja kuka ei. Esimerkiksi kappalainen oli mutta kirkkoherra ei. Körttiläiset eivät olleet. Tämä näkemykseni muuttui viimeistään sinä kesänä, jolloin pidin rippikoululeiriä Taivallahden seurakunnassa yhdessä pastori Esa Ruuttusen kanssa. Tapasin ilmielävän körtin.

Sittemmin olen tullut vakuuttuneeksi siitä, että jokainen kristitty on joskus körtti. Kun elämä kolhii ja usko repsottaa, ollaan samalla alatien rappusella jokainen ja veisataan körttivirsiä. Herännäisyys ilmaisee uskosta juuri sen puolen, joka on kaikkein eniten totta: minun oma uskoni on olematon ja Kristuksen armo ainoa, jonka varassa kestän.

Itse asiassa herätysliikkeittemme juurilla on paljon yhteistä. Urho Muroman yöpöydällä oli hänen kuolinvuoteellaan kirjat Laguksen Evankeliumin ääni ja Wilcoxin Kallis hunajanpisara, kaksi heränneiden rakastamaa kirjaa. Ammennamme siis samoista lähteistä. Minäkin olen alleviivannut oman Hunajanpisarani melkein puhki. Uusimman painoksen Laguksen kirjasta on ottanut Suomen Raamattuopiston kustannusyhtiö Perussanoma.

Körttiläisyyden vahvin puoli on siinä, että se on erinomainen suomalaisen kristillisen sielunmaiseman tulkki. Sen tämän hetken tunnetuimmat nimet, Jaakko Löytty ja Jaakko Heinimäki, ovat onnistuneet sanoittamaan suomalaista kristillisyyttä tavalla, joka ei voi olla koskettamatta kuulijaa. Kuuntelen mielelläni Löytyn lauluja ja luen Heinimäen tekstejä.

Nykyherännäisyys on kuitenkin selvästi tehnyt irtioton alkuajan liikkeen linjasta. Alkuaikojen herännäisyys oli vahva herätysliike, jossa kutsuttiin ihmisiä parannukseen ja uskoon. Julistettiin synti synniksi ja vakuutettiin Jeesuksen armon riittävän suurimmallekin syntiselle. Myöhemmin liikkeen korostukset ovat muuttuneet. Körttikapinaksi kutsuttu joukko liikkeen edustajia on haastanut omaa herätysliikettään ja vaatinut sitä palaamaan juurilleen. Nämä kriitikot ovat sanoneet, että nykyherännäisyydessä uskon sisällöllä ei ole merkitystä. Ei enää korosteta Jeesuksen sovitustyötä eikä pidetä Raamattua ylimpänä ohjeena. On jopa esitetty arvio, että liikkeen opetuksessa jää epäselväksi, mikä merkitys Jeesuksella on. Jos tämä on totta, kyse on huolestuttavasta asiasta. Liikkeen seinät ovat leveällä ja katto korkealla ja se varoo lausumasta mitään sellaista, mikä voitaisiin tulkita uskonvarmuudeksi tai oikeaoppisuudeksi.

Herännäisyys on ollut vuosikymmenten varrella suureksi siunaukseksi kirkollemme. Jospa tähän ihmistä ymmärtävään alatien kristillisyyteen yhdistyisi entisaikojen liikkeessä ollut Raamattu- ja Kristus-keskeisyys, se olisi dynamiittia ja voisi vielä tuoda uuden herätyksen maahamme.

Olin sunnuntaina seuraamassa lähetystyöntekijöiden matkaansiunaamista. En tiedä mitään tätä puhuttelevampaa tilaisuutta. Vuosikymmenien varrella olen ollut lukemattomat kerrat seuraamassa, kun joukko valkoisiin vaatteisiin puettuja uusia lähetystyöntekijöitä seisoo alttarin äärellä. Ja olemmehan seisoneet siinä kerran itsekin.

He ovat saaneet Jeesukselta sisäisen kutsun valtakunnan työhön ja kristillinen kirkko on antanut ulkoisen kutsun ja nyt valtuuttaa heidät lähtemään. He jättävät kenties lupaavan uransa Suomessa. He suostuvat siihen, että etäisyys sukulaisiin ja ystäviin kasvaa tuhansilla kilometreillä. He lähtevät sellaisten kielten ja kulttuurien keskelle, josta he eivät tiedä juuri mitään ja jota he eivät opi edes vuosikymmenten aikana kunnolla tuntemaan. He tulevat olemaan vieraita ja muukalaisia uudessa maassaan ja aikanaan palattuaan Suomeen, he kokevat muukalaisuutta täälläkin. Heidän lapsistaan tulee maailman kansalaisia, joiden juuret kotimaahan jäävät pinnallisiksi. Heidän ystävänsä lupaavat muistaa ja pitää yhteyttä, mutta useimmat unohtavat heidät, kun lentokone on noussut ilmaan. He lähtevät työhön, jossa näkee hyvin vähän hedelmää ja jossa pettymykset ovat todennäköisempiä kuin suuret saavutukset. Heillä on sankarin sädekehä nyt tuossa alttarin ääressä, mutta se karisee viimeistään kielikoulun toisena lukukautena, kun uusi kieli ja kulttuuri ovat edelleen kuin toiselta planeetalta.

Kuitenkin he lähtevät. Ja me lähetämme heidät. Näitä lähtijöitä olen aina ihaillut ja toivonut, että joka kesä jokaisen lähetysjärjestön juhlilla heitä olisi niin paljon, että alttarikaide ei riittäisi uusien siunattavien joukolle.

Mutta ovatko lähetystyöntekijät jotain sellaista kristillisen kirkon etujoukkoa, joka näin suurieleisesti pitää siunata matkaan? Eikö työ lähetyskentällä ole sitä samaa, mitä me täällä kotimaassa teemme? Eikö se ole äärimmäisen arkista puuhaa ja elämistä ihmisten parissa kuten missä tahansa maassa? Kyllä, kyllä se sitä on, kuten omasta kokemuksestani hyvin tiedän. Oikeastaan kaikki Jumalan valtakunnan työntekijät voisi siunata samalla tavalla alttarin ääressä seurakunnan rukoillessa heidän puolestaan. Ja näinhän yleensä tehdäänkin. Voisi jopa ajatella, että jokainen kristitty pitäisi kutsua siihen alttarin ääreen ja jokainen pitäisi siunata kätten päällepanemisella todistamaan Jeesuksesta aina ja kaikkialla. Kaikkihan me olemme kutsutut tällaiseen tehtävään.

Silti tuo kauas lähtevien siunaaminen on aivan erityinen hetki. Siinä toteutuu Jeesuksen lähetyskäsky mennä koko maailmaan.

Edellisessä jutussani kirjoitin, kuinka olen siirtynyt älykännykän käyttäjäksi. Nyt kerron toisesta uudesta innovaatiostani. Sitä voi vielä tässä elämänvaiheessa tehdä uusia löytöjä, joista on ehkä unelmoinut vuosikymmenten ajan, mutta ei ole vaan tullut toteutettua.

Olen alkanut käydä salilla, siis kuntosalilla. Valitsin paikan kolmen kriteerin perusteella. Ensiksi sinne pitää olla riittävän pitkä matka. Siksi hylkäsin tässä kotinurkilla olleet erilaiset salin tapaiset. Toiseksi siellä on oltava sauna ja kolmanneksi paikasta pitää löytyä kahvila. Lisäksi siellä saa olla kohtuullinen määrä erilaisia härpäkkeitä, joita vemputetaan, mutta niiden määrä ei ole ratkaiseva. Kyllä muutamalla laitteellakin saa jonkinmoisen rasituksen aikaiseksi. Mutta kerron näistä pääkriteereistä.

Yhdensuuntainen matka tulisi olla vähintään 20 minuutin mittainen. Näin jokaiseen kuntosalireissuun tulee 40 minuuttia hyvää joutoaikaa, jonka voi käyttää meneillään olevan kirjan lukemiseen. Joten pelkästään näiden lukuhetkien vuoksi salilla kannattaa käydä. Lukeminen virkistää mieltä vähintään yhtä paljon kuin liikkuminen ruumista. Kummastakaan ei ole paljon haittaa elämässä.

Sauna on tarpeen siksi, että pidän saunomisesta. Kuntoilu ilman saunaa on kuin keväinen aamu ilman mustarastaan laulua. Uimahallin saunassa saa olla omassa rauhassaan, myös silloin kun siellä istua jököttää muitakin ukkoja. Siellähän ei ole tapana puhua mitään. Joskus olen koettanut aloittaa keskustelun, mutta huomannut sen herättävän vain hämmentyneen täällä-ei-ole-tapana-jutella -ilmapiirin. Ruumis ja sielu nauttivat saunan mukavasta lämmöstä.

Kolmas tärkeä tekijä on kahvila.  Ilman sitä minun on vaikea motivoitua näin vaativaan harrastukseen. Kun on aikansa äheltänyt erilaisten vinksuttimien kanssa ja sen jälkeen saunonut oikein perusteellisesti, ehkä vähän uinutkin, täytyy saada osa menetystä kalorimäärästä mahdollisimman nopeasti takaisin. Siksi kahvi ja riittävän kokoinen pulla ovat välttämättömiä. Ja täytyhän elämässä olla erilaisia pikku nautintoja.

Ai että nouseeko myös kunto? No, ei se ainakaan hirveästi laske.

Ostin älykännykän. Kyllä on kuulkaa elämä yhtäkkiä muuttunut ihan toiselle tasolle. Esimerkiksi paikallisjunassa istuessa voi kokea lähes ylimaallista, miltei sakramentaalista yhteenkuuluvuutta kaikkien muiden älykkäiden matkustajien kanssa. Koko junaseurakunta tuijottaa kuin jumalan käskystä kädessään olevaa pientä esinettä. Jokainen seurustelee ruudulla olevan kaverin tai musiikin tai jonkun näkymättömän olennon kanssa. Ja ajatelkaa, nyt minun joukkoon kuulumisen tarpeeni tulee täytetyksi, kun saan liittyä tuohon seurakuntaan yhtenä sen täysivaltaisena jäsenenä.

Tähän asti olen hiukan nolona kaivanut esiin vanhan kuminauhalla kiinni pysyvän nokialaiseni, kun on tarvinnut kesken matkaa viestitellä jotain. Mutta nyt vilkuilen ylpeänä sivulleni, huomaavatko kaikki tähän junaseurakuntaan kuuluvat, että minäkin olen samaa älykästä joukkoa. No, eivät he tietenkään huomaa, koska heillä on parempaa tekemistä, mutta ei se mitään, minä ainakin huomaan kuuluvani joukkoon.

Kyllä on harras tunnelma. Mikään ylimääräinen keskustelu ei häiritse, toisin kuin joskus kirkossa. Luultavasti täällä soi hyvä musiikkikin, sitä vain ei kukaan kuule. Monien korvissa on kuulokkeita, joten saatan vain arvailla, että ne varmaan kuuntelevat virsiä tai ehkä jopa äänitettyä jumalanpalvelusta. Niin hartaalta he näyttävät. Ja ovat painaneet päänsäkin, ikään kuin rukoukseen.

Minä en ole vielä hankkinut kuulokkeita, mutta ehkä sellainenkin päivä joskus vielä tulee. Silloin tuo älykköseurakunnan pyhien yhteys saavuttaa täydellisyytensä. Ei tarvitse enää pelätä lähimmäisen ystävällistä katsetta, eikä mikään inhimillisyyteen viittaava pääse tulemaan liian lähelle. Olemme päässeet perille, lopulliseen, täydelliseen yksinäisyyteen.

Evoluutioteorian (kehitysopin) vastustajat perustelevat kantansa useimmiten Raamatulla ja tämäntapaisilla väitteillä: luomistyö oli kertakaikkinen eikä vähitellen kehittyvä, Jumala ei voinut luoda niin paljon kärsimystä ja kuolemaa, kuin kehitysoppi edellyttää, Jumala ei tarvinnut niin pitkää aikaa, joka on kulunut evoluutioon ja että Adam luotiin maan tomusta eikä pitkän kehityksen tuloksena. Hyvä, unohda hetkeksi kehitysoppi. Katsotaan Vanhaa testamenttia.

Vanhassa testamentissa Jumalan ilmoitus kehittyy vähitellen ja saa lopullisen täyttymyksensä Uudessa testamentissa. Aluksi Jumala puhuu ihmisille suoraan, sitten profeettojen kautta, lopuksi Poikansa kautta. Messias-ilmoitus on ensin himmeä: vaimon siemen polkee käärmeen pään. Vähitellen kuva tarkentuu vuosisatojen kuluessa Abrahamin jälkeläisiin, sitten Juudan heimoon, myöhemmin Daavidin sukuun ja lopulta kärsiväksi, lävistetyksi Herran palvelijaksi. Uusi testamentti kertoo lopulta, kuka hän on.

Vanha testamentti on lähes sietämättömän väkivaltainen. Siellä kuvataan hirveitä raakuuksia, sotia ja kuolemaa, ihmisten ja eläinten. Ja kaikki tämä Jumalan sallimana, jopa käskemänä. Voiko Jumala olla tällainen? Kyllä, juuri sellainen hän ja hänen maailmansa on. Siksi lopulta tarvittiin Jeesuksen kuolema.

Raamatun aikajana on aika käsittämätön. Jos emme mene sen pidemmäksi kuin Abrahamiin, niin siitä on lupausten täyttymiseen eli Jeesukseen aikaa kaksi tuhatta vuotta. 2000 vuotta! Miettikää vähän. Jos tuo ilmoitus tulisi tänään, se toteutuisi 4000-luvulla. Mitä järkeä? Daavid sai lupauksen hänen jälkeläisestään tulevasta kuninkaasta tuhat vuotta ennen kuin se toteutui. Siis 1000 vuotta! Jesajan kärsivän Herran palvelijan kuvaus kirjoitettiin 700 vuotta ennen Golgataa. Viimeisestä Vanhan testamentin profeetasta, Malakiasta, meni vielä 400 vuotta Uuden testamentin aikaan. Miksei Jeesus tullut heti? Miksi hän odotutti nuo tuhannet vuodet? Tämä yksinkertaisesti oli Jumalan suunnitelma. Hänen kellonsa käy eri aikaa kuin meidän, mutta ei väärää aikaa. Hänelle tuhannet vuodet ovat kuin yksi päivä.

Adam luotiin tomusta. Kuten meidät kaikki muutkin. Jokainen ihminen on tomua Raamatun mukaan. ”Maasta sinä olet tullut…” ”Vain tomua ovat ihmislapset.” Vaikka olemme syntyneet äidistä ja isästä, olemme vain kourallinen tomua. Tosin Jumalan luomina arvokkaita ja ainutlaatuisia.

Raamatusta löydämme siis linjan, joka kehittyy vähitellen, joka sisältää suunnattomasti kärsimystä ja kuolemaa ja joka käsittää uskomattoman pitkiä ajanjaksoja. Näemme myös, että jokainen ihminen on tomua Jumalan edessä.

Mutta hetkinen, eivätkö nämä juuri olleet seikkoja, joiden perusteella Raamatun katsottiin kumoavan kehitysopin. Pitäisiköhän miettiä asiaa vielä uudelleen.

LÄHDE ISRAELIN KAUNIISEEN SYKSYYN 21.-29.10. 2016

Matkanjohtajina Eero Junkkaala (opas) ja Sakari Leppänen

Ilmoittautuminen matkanjohtajille, EJ. p. 050 583 6047, eero.junkkaala(at)sro.fi

Matkatoimistona Toiviomatkat

Hinta 1490 e puolihoidolla + retket

Ohjelmaluonnos.

Pe 21.10. lento Helsingistä 20.05

La 22.10. saapuminen Tel Aviviin 00.30. Majoittuminen Jerusalemiin Hotelli Leonardoon

Retki Sefelaan: Daavidin ja Goljatin taistelupaikka, (Khirbet Qyiafa?), Lakis, Emmaus

Su 23.10. Jerusalemin vanhakaupunki: Puutarhahauta, Öljymäki, Getsemane, Itkumuuri, Pyhän Haudan kirkko

Ma 24.10. Siirtopäivä Galileaan: matkalla uinti Kuolleessameressä ja Jeriko

Ti 25.10. Golanin retki: Hasor ja Dan

Ke 26.10. Vapaapäivä Tiberiaksessa. Mahdollisuus vaeltaa Arbelan vuorelle.

To 27.10. Laivalla Ginnosarin kibbutsiin (Jeesuksen aikainen vene), Vuorisaarnan vuori, Kapernaum, Kursi tai Magdala

Pe 28.10. Nasareth Village ja Marian kirkko, Seforis; illalla kentälle

La 29.10. Lento 1.30-6.00

Ylen tämän viikon keskusteludebatti uskonnon ja tieteen suhteesta lähtee hiukan ontuen liikkeelle. Tai jos tarkoitus oli räväyttää kärjekkäimmät mielipiteet heti silmille, niin ehkä avaus oli onnistunein mahdollinen. Toimittaja Venla Kokkonen hyökkää uskontoja vastaan sellaisella vimmalla, jolla vain kunnon ateistit kykenevät sen tekemään. Todisteluketju kumisee tyhjyyttään, mutta antaa asioita tuntemattomalla vaikutelman, että kristinusko lyötiin kerralla maan rakoon.

Uusimmissa Seurakuntalaisen blogikirjoituksissa on kaksi erinomaista vastausta tähän debattiin. Juuso Loikkanen osoittaa, että Kokkosen hyökkäys ei osu maaliinsa siinä, kun tämä väittää evoluutioteorian kumoavan kristinuskon luomisopin. Evoluutiolla ei ensinnäkään ole mitään sanomista maailman alusta ja toiseksi kehitysopin ei tarvitse olla lainkaan ristiriidassa raamatullisen luomis- ja ihmiskäsityksen kanssa. Ne painivat eri sarjassa, mutta eivät kumoa toisiaan. Loikkasen teksti kannattaa lukea.

Leevi Launonen tuo jutussaan kiintoisan, kirkkohistoriasta nousevan näkökulman uskon ja tiedon jännitteeseen. Hän peräänkuuluttaa sekä sydämen että järjen käyttöä ja korostaa, että kyseessä ei ole ristiriita vaan hedelmällinen vuorovaikutus. Hieno kirjoitus.

Minä tartun Venla Kokkosen siihen teesiin, jossa hän katsoo maailmassa esiintyvän pahuuden kumoavan Jumalan kaikkivaltiuden. Facebookissa joku esitti nasevan vastauksen, joka ei vielä ratkaise ongelmaa, mutta kertoo yhden näkökulman. Kuvassa nuori mies kysyi Jeesukselta, miksi tämä sallii, että maailmassa on niin paljon sotaa, köyhyyttä, nälänhätää ja epätasa-arvoa. Kuvan Jeesus vastaa: ”Mielenkiintoista… Ajattelin kysyä sinulta sitä samaa.”

Otan toisenkin naamakirjatasoisen vastauksen. Parturi kertoi kristitylle asiakkaalleen, että Jumalaa ei voi olla olemassa, kun hänen toimintaansa ei näy missään. Asiakas meni hiukan hämilleen, mutta ulos tultuaan näki oikein pitkätukkaisen miehen. Hän talutti tämän parturin eteen ja sanoi: ”Partureita ei voi olla olemassa, kun tällä miehellä on näin pitkä tukka.” Parturi nauroi ja sanoi, että ei se todista, ettei partureita olisi, vaan ainoastaan sen, ettei tämä mies ole käyttänyt parturia.” ”Niinpä niin”, tokaisi kristitty, ”Jumala kyllä on olemassa, mutta kaikki eivät käytä hänen palvelujaan.”

Venla Kokkosesta tuli ateisti, kun hänen kissansa kuoli. Jos Jumala olisi olemassa, hän ei voisi sallia tällaista. Aikuisempana hän päätteli, että ”jos Jumala on hyvä ja olemassa, ei maailma olisi näin kamala ja pelottava paikka elää”. Kysymys maailman pahuuden ja Jumalan hyvyyden välisestä ristiriidasta on tietenkin todellinen ja pintatasolla ristiriita tuntuu väistämättömältä. Kristillinen teologia on käsitellyt sitä kaksituhatta vuotta ja sitä ennen se esiintyy Vanhassa testamentissa esimerkiksi Valitusvirsien syvällisissä pohdinnoissa.

Katselemalla maailman pahuutta ja kärsimystä ei ole helppo vakuuttua Jumalan hyvyydestä ja kaikkivaltiudesta. Katselemalla Jumalan hyvyyttä ja kaikkivaltiutta maailman pahuus ja kärsimys alkavat näyttää, jos eivät ymmärrettäviltä, niin kuitenkin sellaisilta, joille voi löytyä selitys. Eikä aina löydy selitystä, mutta voi löytyä tarkoitus. Ilman pahaa ei olisi hyvääkään. Ja kuka on luonut maailmaan hyvyyden, kauneuden, merkityksen ja rakkauden? Sitä paitsi, Jumala on erikoistunut kääntämään pahan hyväksi. Tästä ei olisi vaikea kertoa lukuisia esimerkkejä. Mikä siis lopulta on pahaa ja mikä hyvää?

Jumalan kaikkivaltiudesta ja hyvyydestä ei selvitä muutamalla retorisella heitolla. Mieti siis vielä tätä: Jumalan Pojan tappaminen on yksi maailmanhistorian suurimpia epäoikeudenmukaisuuksia. Mutta siitä tuli suurin mahdollinen siunaus ihmiskunnalle.