Eero Junkkaala

Kuulin opetettavan, että sairaus ei voisi olla siunaukseksi. Jos se olisi, Jeesus olisi jättänyt osan ihmisistä parantamatta tai pannut heitä sairastamaan, jotta he saisivat suuremman siunauksen. Miten siis on?

Jeesus todellakin paransi sairaita enemmän kuin kukaan muu. Silti hänen toimintansa tarkoitus ei ollut parantaa kaikkia Galilean sairaita, yhtä vähän kuin ruokkia kaikkia Galilean nälkäisiä. Hänen ihmetekonsa olivat messiaanisia merkkejä. Niiden tarkoitus oli osoittaa, että profetiat täyttyvät. Kaikkia sairaita Jeesuskaan ei parantanut. Julkisen toimintansa loppupuoliskolla suuret parantamisihmeet näyttävät tyystin loppuvan ja Betesdan altaan sairaiden joukosta parannetaan vain yksi.

Mutta eikö sairaus ole Saatanasta ja paraneminen aina Jumalan tahto? Kyllä ja ei. Sairaus on kyllä turmiovalta samassa merkityksessä kuin synti ja kuolemakin. Jeesus on näiden kaikkien voittaja, mutta silti me olemme niistä osalliset tässä elämässä. Kristitty on edelleen syntinen, hän voi sairastua mihin tahansa tautiin ja hän kuolee kerran. Taivaassa mitään näistä ongelmista ei ole. Jeesuksen voitto merkitsee, että kristitty ei murskaannu noiden turmiovaltojen alle, vaikka onkin niistä osallinen.

Kun kristitty sairastaa, hän rukoilee paranemista. Tässä hän tekee oikein. Yleensä hän myös menee lääkäriin ja syö hänelle määrättyjä lääkkeitä. Tässäkin hän menettelee oikein. Näin kristityt ovat aina tehneet. Jo Raamatussa on lukuisia tapauksia sairauksien paranemisista rukouksen avulla, mutta myös esimerkkejä ja kehotuksia lääkkeiden käyttöön. Jälkimmäisistä voisi mainita Jesajan suositus Hiskialle hieroa viikunakakkua paiseisiin (Jes. 38:21), Jeesuksen tahnan sively sokean silmiin (Joh. 9:6) tai Paavalin ohje Timoteukselle käyttää viiniä vatsavaivojen lievittämiseksi (1. Tim. 5:28).

Kristitty voi siis sairastaa siinä kuin kuka tahansa muu ihminen. Hänelle tulee flunssa, hän voi kompastua kadulla tai sairastua syöpään. Mutta eikö Jumalan pitäisi varjella omiaan niin, ettei tällaista pääsisi tapahtumaan? Ei, tällaista hän ei ole koskaan luvannut. Sen sijaan hän on luvannut olla omiensa kanssa silloinkin, kun heillä on erityisen vaikeaa.

Kaikkialla Raamatussa luemme ihmisistä, joiden elämässä on vastoinkäymisiä, sairauksia ja muita koettelemuksia. Psalmien kirja on erinomainen läpileikkaus kaikista inhimillisistä kokemuksista ja tunteista. Ahdistusten keskellä rukoilija luottaa Jumalaan, ja vaikka ei saakaan välitöntä rukousvastausta, hän luottaa silti Jumalaan, jonka hyvissä käsissä hänen elämänsä on. Uudesta testamentista voisimme lukea vaikka Paavalin tekstiä Roomalaiskirjeestä: ”Mikä voi erottaa meitä Kristuksen rakkaudesta? Tuskako tai ahdistus, vaino tai nälkä, alastomuus, vaara tai miekka?” (Room. 8:35-39).

Kristitty luottaa siihen, että Jumala on Kaikkivaltias ja hyvä. Tämä on järkähtämätön raamatullinen totuus, vaikka kaikki olosuhteet ja inhimillinen päättely maailman menosta näyttäisivät sotivan sitä vastaan. Tästä uskosta seuraa luottamus siihen, että Jumala on hyvä silloinkin, kun hän näyttää pahalta. Raamattu ilmaisee tämän lukuisia kertoja, mm. näin: ”Minä olen ainoa, ei ole muuta jumalaa minun rinnallani. Minä lähetän kuoleman, minä annan elämän, minä lyön ja minä parannan, minun vallassani on kaikki.” (5. Moos. 32:39). Ehkä ei ole lainkaan sattumaa, että sana ”Kaikkivaltias” Jumalan tittelinä esiintyy Raamatussa useimmiten Jobin kirjassa. Tuo kirja jonka sankari näyttää olevan pahan riepoteltavana enemmän kuin kukaan muu, kertoo Jumalan kaikkivaltiudesta muita kirkkaammin.

Jumala ei aiheuta pahaa mutta sallii sen. Hän on suvereeni hallitsija kaikkien pahan mahtien yläpuolella, eivätkä nämä ole mitään itsenäisiä toimijoita vaan Jumalalle alisteisia. Luther kutsui Saatanaa Jumalan kahlekoiraksi.  Jumala on sekä salattu että ilmoitettu Jumala. Siksi me emme käsitä, miksi hän sallii niin paljon pahaa ja kärsimystä tässä maailmassa. Hän on kuitenkin ainoa, joka voi kääntää pahan hyväksi ja sairauden siunaukseksi. Vastoinkäymisilläkin on jokin salattu tarkoituksensa. Tämä on lukemattomien ihmisten kokemus.

Jeesus teki suuria ihmeitä ja mekin saatamme joskus tehdä sellaisia. Jeesuksen tie vei kuitenkin kärsimyksiin ja kuolemaan ja meidänkin tiemme voi viedä. Emme ole vapaita elämän ahdingoista, ei Jeesuskaan ollut. Mutta juuri hän voi viedä meidät perille ikuiseen elämään.

Joskus miettii, mikä tätä maailmaa oikein riivaa. Riivaajatko? Pitäisikö niitä ryhtyä ajamaan ulos? Puhe riivaajien ulosajamisesta eli eksorkismista kuulostaa monien korvissa menneen maailman menolta. Nykyään meillä on terapeutit ja psykologit ja lisääntynyt ymmärrys ihmisen mielen maailmaan, joten riivaajat voitaisiin kai unohtaa. Vai voidaanko sittenkään?

Jeesus ajoi riivaajia ulos ja kehotti seuraajiaankin samaan tekemään niin. Meillä täytyisi siis olla hyvät perustelut toimia toisin, mikäli mielimme olla Jeesuksen seuraajia. Voisi tietenkin olla niin, että nykyisin ymmärtäisimme tuolloisen riivaajaproblematiikan paremmin ja meillä olisi toisenlaiset lääkkeet riivatuilta näyttävien hoitamiseen. Onhan meillä sairauksiinkin paljon tepsivämmät rohdot kuin Raamatun maailman hunajakakut. Lääketiede on huimasti kehittynyt ja se on Jumalan hyvää johdatusta. Silti edelleen rukoilemme sairaiden puolesta ja monet saavat avun rukousvastauksena. Voisi myös olla niin, että kirkon alueen laajentuessa ja pakanuuden väistyessä myös riivaajat ovat joutuneet poistumaan takavasemmalle.

Katolisessa kirkossa on virallisia riivaajien ulosajajia. Myös protestanttisissa karismaattisissa piireissä puhutaan jonkin verran tästä asiasta. Me luterilaiset olemme pääasiassa tyytyneet varoittelemaan, ettei henkiä pidä nähdä joka paikassa ja että epäraitis toiminta saa aikaan enemmän haittaa kuin hyötyä.

Katolisessa kirkossa on siis pappeja, jotka piispan valtuutuksella harjoittavat eksorkismia eli manausta. Suomen katolisen kirkon kotisivulla kirjoitetaan näin: ”Eksorkismin tavoite on karkottaa demoneja tai vapauttaa demonien vaikutuksesta sillä hengellisellä auktoriteetilla, jonka Jeesus on uskonut kirkolleen. Sairaudet, ennen kaikkea psyykkiset sairaudet ovat kokonaan toinen asia; niiden hoitaminen kuuluu lääkärille.” Katoliset opettavat, että on tärkeää erottaa possessio eli paholaisen valtaan joutuminen, joka on aika harvinaista, paholaisen tavallisesta työstä, jolla se kiusaa jokaista kristittyä. Edelliseen tarvitaan eksorkismia ja jälkimmäistä hoidetaan Jumalan sanalla, rukouksella ja sielunhoidolla.

Kysyin Tansaniassa luterilaisilta papeilta eri yhteyksissä, miten he suhtautuvat riivaajien ulosajamiseen. Jokainen vastasi, että totta kai riivaajat pitää ajaa ulos silloin, kun joku on niiden vallassa. Samalla he korostivat, että kaikkea outoa käytöstä ei pidä tulkita demonien aikaansaamaksi. On osattava erottaa psyykkiset sairaudet ja riivattuna oleminen toisistaan. Tarvitaan siis sielunhoidollista viisautta tällaisten asioiden hoitamiseen. He varoittivat sellaisista, jotka näkevät riivaajia joka paikassa ja ratkovat kaikki ongelmat ulosajamisella. Heidän mukaansa oli myös saarnamiehiä, jotka pönkittivät omaa valtaansa tällaisella toiminnalla.

Jeesuksesta väitöskirjan tehnyt Juho Sankamo kirjoittaa Helsingin Raamattukoulun ystäväkirjeessä ja kohta ilmestyvässä kirjassaan, että pahojen henkien karkottamisella oli merkittävä vaikutus evankeliumin leviämisessä kolmen ensimmäisen vuosisadan aikana. Justinos Marttyyri kirjoitti 150-luvulla: ”Monet meistä kristityistä ajavat pahoja henkiä ulos monista näiden vaivaamista ihmisistä … Tekemällä voimattomaksi ja ajamalla ulos ihmisiä vallassaan pitäneitä pahoja henkiä he ovat parantaneet ja vielä nytkin parantavat niitä, joita ketkään muut henkienmanaajat eivät loitsujen ja rohtojen käyttäjät ole kyenneet parantamaan.” Eusebius luettelee 300-luvun alussa Rooman seurakunnan työntekijöitä ja vapaaehtoisia. Näiden joukossa oli mm. 46 presbyteeriä, 14 diakonia tai alidiakonia, 42 kirkon palvelijaa ja 52 eksorkistia. Sankamo kiinnittää huomiota siihen, että eksorkisteja oli enemmän kuin pappeja.  Hän kirjoittaa myös siitä, että Jeesus paransi ja ajoi riivaajat ulos vain sanallaan toisten manaajien käyttäessä erilaisia loitsuja, temppuja ja rohtoja.

Pitäisikö meidän siis perustaa manaajien virkoja myös omaan kirkkoomme? Tuskinpa vain. Yhtä huono on toinen ääripää, jossa riivaajien olemassaolo kielletään. Esitin tansanialaisille papeille omana käsityksenäni, että kasteella on suojaava vaikutus suhteessa riivaajien esiintymiseen, näin jopa siinäkin tapauksessa että kastetut eivät eläisi henkilökohtaisessa uskossa Jeesukseen. Afrikkalaiset työtoverini olivat samaa mieltä. Siellä missä oli paljon kristittyjä ja vanhempi kristillinen kirkko, siellä harvemmin kohdattiin tätä possessio-ongelmaa. Sen sijaan mitä lähemmäksi umpipakanuutta mentiin, sitä todennäköisemmin tätä ulosajamistoimintaa saatettiin tarvita.

Meillä Suomessa noin ¾ väestöstä on kastettu. Lukumäärä pienenee koko ajan. Niinpä voisimme esittää arvelun, että demonien määrä lisääntyy. Spiritismi, okkultismi ja idän uskonnot voivat toimia kasvualustana, jota riivaajat käyttävät hyväkseen. Meidän hengellisessä työssä toimivien tulisi lisätä valmiuksiamme kohdata tällaisia henkimaailman asioita. Samalla tarvitsemme raitista opetusta ja arviointikykyä myös toiseen suuntaan, ettei kaikkialla pahoja henkiä kyttäävä kristillisyys vie kansaa harhaan yliampuvine tulkintoineen.

Kerroin facebookissa, että paljastan eräässä tilaisuudessa maailman nopeimmin kasvavan kirkon kasvun salaisuuden. Joku kommentoi sanomalla, että olisiko Jumalalla jotain tekemistä asian kanssa. On, juuri hänellä. Mutta silti sopii pohtia, miksi joku kirkko kasvaa ja joku ei. Oikea vastaus on: emme tiedä. Miksi kirkko kasvaa räjähdysmäisesti Nepalissa mutta ei Thaimaassa, miksi Etelä-Koreassa mutta ei Japanissa, miksi Etiopiassa mutta ei Suomessa? Jossain on Jumalan aika.

Emme voi ottaa herätyksiä, ne annetaan. Voimme silti koettaa ravistella kirkkoamme hereille, jos se on nukahtamisvaarassa. Emme voi siirtää toisten kirkkojen malleja omaamme, mutta voimme kysyä, teemmekö me jotain väärin ja olisiko meillä toisilta opittavaa. Vain itseriittoinen kirkko ei tarvitse muita, eikä ota oppia vireämmiltä kirkoilta. Emme voi tehdä herätystä, mutta voimme olla esteenä sille.

Minä kerroin omassa tilaisuudessani Nepalin kirkon kasvusta. Lähes samana päivänä luin Kotimaa-lehdestä Sari Lehtelän artikkelin Etiopian nopeasti kasvavasta kirkosta. Yllättävän paljon samoja piirteitä oli näissä kahdessa köyhässä mutta niin rikkaassa kirkossa. Minä luettelin nepalilaisiksi kasvutekijöiksi seuraavia asioita: rukous, erityisesti rukous sairaiden puolesta ja parantumisihmeet, kansallisesti johdettu kirkko, kastijaon lakkaaminen kirkon ovella ja se, että jokainen kristitty on evankelista. Evankeliumin todistus leviää tavallisten kristittyjen kautta, eikä se voi millään muulla tavalla levitäkään. Pappeja ei ole juuri nimeksikään, eikä lähetystyöntekijöitä senkään vertaa. Silti kirkko sanoi yhdeksi tärkeimmistä haasteista työntekijäkoulutuksen, sillä opetuksen tarve on huutava.

Nepalin kasvava kirkko ei ole luterilainen, eikä se kuulu mihinkään muuhunkaan tunnettuun kirkkokuntaan. Etiopian Mekane Yesus -kirkkoa sen sijaan voi pitää maailman nopeimmin kasvavana luterilaisena kirkkona. Sen perustamisvuonna 1959 jäseniä oli noin 20 000 ja tämän vuoden tilastossa puhutaan 6,4 miljoonasta kirkon jäsenestä. Sari Lehtelä on haastatellut kirkon johtavia työntekijöitä ja mm. Suomessakin usein vieraillutta ruotsalaista teologian tohtori Agne Nordlanderia, joka on paljon kouluttanut etiopialaisia pappeja. Kirkon kasvun syiksi nähdään seuraavia seikkoja: kristittyjen rakkaudellinen elämäntapa, uskon löytäneiden palava into kertoa siitä muille, karismaattisuuden kanavoituminen raittiiksi kasvutekijäksi sekä afrikkalainen yhteisöllisyys, jonka vuoksi yhden kääntyessä usein perheet ja suvut myös kääntyvät. Myös sairaiden parantuminen ja riivaajien ulosajaminen kuuluvat kirkon elämään.

Agne Nordlanderin mukaan kirkon johtajat ovat osanneet kanavoida karismaattisuuden kirkon kasvuksi, vaikka se ei aina ole ollut helppoa. Monista ylilyönneistä on otettu opiksi ja yli-innokkaistakin karismaatikoista on tullut vähitellen erinomaisia kirkon työntekijöitä. Silti Nordlander huomauttaa, että uusi suuri uhka on sellainen ulkoapäin tuotettu menestysteologinen yltiökarismaattisuus, johon kaikki kirkot, myös helluntailaiset ja baptistit suhtautuvat kriittisesti. Profetoimisen ja parantamisen lahjaa käytetään väärin ja annetaan vääriä lupauksia rikkaudesta ja terveydestä. Tansaniasta kuulin äskettäin samankaltaisia viestejä.

Mitä me voisimme näistä oppia? Emme voi siirtää toisten kirkkojen menetelmiä omaamme, emmekä ruveta matkimaan niitä. Voimme silti kysyä, olisiko meillä varaa avautua joillekin uusille vaikutteille. Kasvavissa kirkoissa pyritään ihmiset ohjaamaan pieniin raamattu- ja rukouspiireihin. Raamattu otetaan tosissaan Jumalan ilmoituksena. Rukous sairaiden puolesta on normaalia toimintaa, ei vain joidenkin harvojen järjestämiä erityiskokouksia. Kristittyjä rohkaistaan todistamaan uskostaan arjessa. Jumalanpalveluksissa on tilaa spontaanille ylistykselle ja rukoukselle. Usko ei jää vain pyhäpäivien harrastukseksi vaan kanavoituu arjessa lähimmäisen rakastamisena. Kokeiltaiskos näillä resepteillä vähän aikaa?

Kesäkuun 26. päivänä vuonna 2000 Yhdysvaltain presidentti Bill Clinton piti historiallista tiedostustilaisuutta Valkoisessa talossa. Pääministeri Tony Blair oli mukana satelliittiyhteydellä ja tilaisuus välitettiin ympäri maailmaa. Clinton sanoi, että ihmiskunta oli ottanut tärkeän askeleen uuteen aikakauteen, sillä ensimmäinen luonnos ihmisen genomista, meidän käyttöohjekirjastamme, oli kyetty saamaan valmiiksi.

Presidentti vertasi tätä ihmisen genomikarttaa tutkimusmatkailija Meriwether Lewisin presidentti Thomas Jeffersonille kaksisataa vuotta aikaisemmin esittelemään karttaan. Clinton jatkoi: ”Ilman mitään epäilystä tämä genomitutkimus on tärkein ja ihmeellisin kartta, joka ihmiskunnalle on koskaan esitelty.” Clintonin puheessa herätti kuitenkin eniten yleistä mielenkiintoa puheen hengellinen osuus. Hän sanoi: ”Tänään me olemme oppineet jotain kielestä, jolla Jumala loi maailman. Olemme kyenneet tavoittamaan entistä enemmän sitä monimutkaisuutta, kauneutta ja ihmeellisyyttä, joka on Jumalan kaikkein suurenmoisin ja pyhin lahja.”

Presidentti Clintonin vieressä seisoi Human Genome Project -hankkeen johtaja, Francis S. Collins. Omassa vastauspuheenvuorossaan tämä maailmankuulu lääkäri ja geneetikko jatkoi Clintonin aloittamalla linjalla ja sanoi: ”Tämä on todella onnellinen päivä maailmalle. Se tekee minut nöyräksi ja olen täynnä hämmentynyttä pyhyyden tuntoa, kun ymmärrän, että olemme saaneet ensimmäisen pienen välähdyksen omasta käyttöohjeestamme, jonka tähän asti on tuntenut vain Jumala.”

Kuinka on mahdollista, että eräänä ihmiskunnan tieteellisten saavutusten merkkipäivänä pidetään tällaisia hengellisiä puheita? Collins on paljastanut, että hän oli mukana työstämässä Clintonin puhetta. Mutta miten tiedemaailman huipulta voidaan lausua tällaisia sanoja?

Kerrotaanpa vähän taustaa. Päästyään 16-vuotiana opiskelemaan kemiaa Francis Collins oli tiedemiehen urasta haaveileva agnostikko. Hengelliset asiat eivät olleet koskaan häntä erityisesti kiinnostaneet. Päästyään tohtoriohjelmaan hän kiinnostui myös fysiikasta ja matematiikasta. Hän ihaili fysiikan suuria hengen jättiläisiä ja oli vakuuttunut, että kaikki maailmassa voitaisiin selittää matematiikan ja fysiikan lakien avulla. Vähitellen hän liukui agnostisismista ateismiin ja pyrki haastamaan kaikkia, jotka uskoivat johonkin yliluonnolliseen.

Muutaman vuoden opintojen jälkeen pelkkä matematiikka alkoi sittenkin tuntua liian teoreettiselta. Collins siirsi opintojensa painopistettä biokemian puolelle. DNA-tutkimuksessa oli juuri tehty uusia löytöjä ja niin tuo ala imaisi hänet mukaansa. Melkein valmiina tohtorina tuli seuraava elämänmuutos. Tarve tehdä jotain hyödyllistä ihmisten hyväksi sai hänet vaihtamaan alaa ja hän ryhtyi opiskelemaan lääketiedettä. Siellä hän sai yhdistetyksi aiemmat osaamisensa ja lääkärinä hän voisi paremmin hyödyttä yhteiskuntaa.

Työskennellessään sairaalassa Francis Collins havahtui aivan uudenlaiseen todellisuuteen. Monilla potilailla oli usko, joka näytti antavan heille syvän rauhan ja rohkeuden kohdata vaikeita asioita. Collins kertoo ajatelleensa, että jos kyseessä on vain jokin psykologinen kainalosauva, se on kuitenkin hämmästyttävän vahva. Kerran vakavasti sairas naispotilas kysyi Collinsilta, mihin tämä uskoo. Nainen oli kertonut, että hän uskoo Jeesukseen. Lääkäri joutui vastaamaan: ”Minä en todellakaan tiedä.” Keskustelu sai Collinsin ensimmäistä kertaa elämässään vakavasti miettimään, voiko hän tiedemiehenä uskoa johonkin, josta ei ole mitään tieteellistä näyttöä. Hän alkoi ihmetellä, kuinka oli voinut elää tähän asti ajattelematta kysymystä, olisiko Jumala todella olemassa. Vähitellen hänen ateistiset argumenttinsa alkoivat tuntua varsin köykäisiltä.

Aluksi uusi tapa ajatella tuntui pelottavalta. Olenko elämästäni vastuussa jollekulle muulle kuin itselleni, hän mietti. Collins päätti kaiken uhallakin ottaa selvää, onko uskomisen takana järkeviä perusteluja. Hän kävi läpi eri uskontojen perusteita, mutta ne eivät tuntuneet rationaalisesti kestäviltä. Sitten hän meni puhumaan metodistipapille ja kysyi, onko kristilliselle uskolle järkeviä perusteita. Pappi kuunteli kärsivällisesti ja antoi kyselijän käteen C. S. Lewisin kirjan Mere Christianity (suomeksi Ehyt elämä). Lewisin kirjan syvälliset ja älykkäät pohdinnat vaikuttivat Collinsiin niin, että hän koki oman ateistisen elämänkatsomuksensa olevan kuin kimppu koulupojan todisteluja.

C. S. Lewis, tuo legendaarinen Oxfordin oppinut, tuntui käsittelevän kirjassaan kaikkia niitä kysymyksiä, joita Collins oli pohtinut ja vastaavan niihin järkevällä tavalla. Kun hän vielä havaitsi, että Lewis oli myös entinen ateisti, hän tajusi, että hän kulkee nyt samaa polkua, jota kirjailija oli aikanaan kulkenut. Kaikkein voimakkaimmin kristinuskon puolesta puhui se, että moraalinen laki ja oikean ja väärän taju on ihmiskunnan universaali piirre ja sen täytyy kertoa syvemmästä kuin tämä näkyvä maailma. Tämä älyllinen pohdinta johti Collinsin sisälle kristinuskoon ja sen jälkeen Jeesuksen henkilökohtaiseen tuntemiseen.

Francis S. Collinsin tiedemiehen ura johti moniin huipputehtäviin. Kun hänet yllättäen vuonna 1991 kutsuttiin johtamaan Human Genome Project -hanketta, hän kertoo menneensä pieneen kappeliin rukoilemaan ja pyytämään Jumalalta viisautta, voisiko hän ottaa tehtävän vastaan. En kuullut mitään Jumalan ääntä, hän sanoo, mutta noiden tuntien aikana sisäinen rauha laskeutui päälleni ja päädyin vastaamaan kutsuun myöntävästi.

Tämän edellä kerrotun Collins kertoo kirjassaan The Language of God – A scientist presents evidence for belief (2006). Heinäkuussa 2009 presidentti Barack Obama nimitti Collinsin National Institutes of Healthin johtoon. Collins johtaa myös perustamaansa BioLogos Foundationia, joka pyrkii edistämään uskon ja tieteen välistä vuorovaikutusta. Hänen kirjansa on ollut bestseller Yhdysvalloissa usean vuoden ajan. Se kertoo selkeästi ja oppineesti, kuinka kristitty tiedemies voi ottaa uskon ja Raamatun vakavasti ja harjoittaa luonnontieteellistä tutkimusta maailman huipputasolla. Kirja on ollut minulle viime aikojen vahvimpia lukuelämyksiä ja saatanpa kertoa siitä jatkossa hiukan lisääkin.

Tämänkertainen kirjoitukseni sisältää vain kaksi lainausta. Ne tulivat pöydälleni samana päivänä ja sisälsivät kovin erilaisen informaation. Ensin lainaan Israelin asioita välittävältä nettiviestilistalta uutisen, jonka mukaan palestiinalaiset hyökkäsivät israelilaisten koulutyttöjen kimppuun. Sitten luin uusinta Suomen Kuvalehteä, jossa oli artikkeli siitä, kuinka israelilaissotilaat vangitsivat palestiinalaispojan ja kohtelivat tätä raa’asti. Tapaukset eivät liity toisiinsa. Olen hiukan lyhentänyt tekstejä. Molemmat ovat totta. Mutta vastakkaisilta puolilta totta. Ovatko ne asenteellisia? Kyllä varmaan, mutta tältä asiat juuri näyttävät kahdelta eri suunnalta katsottuna. Meidän kristittyjen olisi tärkeää koettaa jollain tavalla ymmärtää molempia. Mutta onko se mahdollista?

Lainaus juutalaistyttöjen kohtelusta:

”Tiistaina iltapäivällä bussi täynnä israelilaisia uskonnollisen koulun tyttöjä joutui huolella valmistettuun väijytykseen lähellä Hebronia. Heidän matkansa liittyi tyttöjen Bat Mitzva-tilaisuuteen. Matka oli opetusministeriön hyväksymä ja sovittu turvallisuusviranomaisten kanssa. Heidän bussissaan oli aseistettu vartija, ja oli onneksi iskunkestävät lasit.

Heidän matkansa kohdistui ensin Machpelan luolaan (Patriarkkain hautakammiolle) ja sen lisäksi Rachelin haudalle lähellä Betlehemiä. Heidän ollessaan paluumatkalla Halhoul-sillan kohdalla neljä palestiinalaista hyökkäsi bussia vastaan, ikään kuin he olisivat odottaneet sitä. He heittivät kolme palopommia bussia kohti, minkä johdosta se roihusi yhtenä tulimerenä, mutta ne eivät onneksi särkeneet bussin ikkunoita. Bussissa matkustaneet tytöt ja heidän saattajansa kumartuivat lattiaa kohden huutaen ja kirkuen hysteerisinä. Bussin kuljettaja säilytti päänsä kylmänä lisäten kaasua ja sai bussin pois paikalta ilman lisävaurioita.

Bussissa mukana ollut erään tytön äiti vain ihmettelee, mitä henkisiä vaurioita ja kauhukuvia painajaisten muodossa tilanne voi aiheuttaa nuorissa tytöissä. Israelin media tuskin mainitsee koko tapauksesta, mikä herättää taas kerran huomion, miten vasemmistolainen kulttuuri väheksyy arabien suorittamia terrori-iskuja, kuten kirjailija Amoz Ozin äskeinen kirjoitus osoittaa kuvaillen juutalaisten nuorten ”hintalappu” vandalismia neo-natsismiksi, mutta ”ymmärtää” arabien suorittamat hyväksyttäviksi mielipideilmaisuiksi.

Pääministeri Netanyahu sanoi torstaina vastaavansa arabien nagba-mellakoihin lisäämällä maan rakentamista ja Jerusalemin yhdistämistä.”

Lainaus palestiinalaispojan kohtelusta:

”Palestiinalainen Mohammed Sabarneh, 14, pidätettiin puolenpäivän aikaan 13. syyskuuta 2013, kun hän kavereidensa kanssa palasi koulusta kotiin. Israelin armeijan jeeppi ajoi poikia kohti, sotilaat hyppäsivät jeepistä ja käskivät poikia kertomaan nimensä. Mohammed vietiin lähitalon seinustalle, mutta hän ei ymmärtänyt, mitä sotilaat sanoivat, koska he puhuivat hepreaa. Mohammedin kädet sidottiin nippusiteillä ja hänet käskettiin jeeppiin. Hänen isänsä tuli paikalla pojan henkilöpapereiden kanssa, mutta sotilaat eivät kuunnelleet häntä. Mohammedia kuulusteltiin kivien heittämisestä ja hän sanoi, ettei ole tehnyt mitään. Sotilaat karjuivat, ettei saa valehdella. Mohammed lyötiin rajusti lattiaan ja hänen polvensa alkoi vuotaa verta. Kuulustelukierros jatkui yöhön asti ja Mohammed oli kivusta ja pelosta sekaisin. Hän pyysi päästä kotiin, mutta sitä ei sallittu.

Huonossa kunnossa ollut Mohammed vietiin selliin. Aamukuudelta hänet vietiin sotilastuomioistuimen eteen. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ennen kuin vajaan kuukauden päästä. Silloin hänet tuomittiin kuukauden ja 20 päivän vankeuteen ja 220 euron sakkoihin. Vankilassa oli 130 alaikäistä palestiinalaispoikaa 12 sellissä. Vankeusaikanaan Mohammed ei voinut ottaa yhteyttä vanhempiinsa. Vankeutensa vuoksi hän joutui jäämään pois kokeista, jotka ratkaisivat pääsyn seuraavalle luokalle. Se merkitsi kouluvuoden menetystä. Kotiin päästyään Mohammedin äiti valitti, että poika oli muuttunut. Ennen hän oli kunnon poika, mutta nyt viettää yökaudet ties missä, eikä enää tottele vanhempiaan.

Mohammedilla on paljon kohtalotovereita. Israel on ainoa maa maailmassa, joka järjestelmällisesti pidättää ja tuomitsee lapsia sotilastuomioistuimissa. YK:n lastenjärjestö Unicef arvioi, että Israelin miehityshallinto on pidättänyt, kuulustellut ja vanginnut viime vuosikymmenen aikana noin 7000 palestiinalaislasta. Nuorin pidätetty on ollut viisivuotias. Mohammedin kokemukset eivät ole edes pahimmista päästä. Monet lapset on pidätetty yöllä. Aseistetut sotilaat ovat hakeneet heidät näyttävällä rynnäköllä, jota perhe on joutunut seuraamaan. Lapsen kädet sidotaan nippusiteillä ja silmät peitetään hupulla.

Lasten kohtelu on Unicefin mukaan ollut julmaa, epäinhimillistä ja alentavaa. Sitä harjoittavat kaikki lasten pidätyksiin osallistuvat eli armeija, poliisi, turvallisuuspalvelu, oikeuslaitos ja vankilaviranomaiset. Kansainvälinen Punainen Risti ja useat israelilaiset ihmisoikeusjärjestöt ovat johtopäätöksistä samaa mieltä.”

Opin uuden sanan: disinformaation peilitalo. Wikipedia selittää tuota ensimmäistä sanaa näin: ”Disinformaatio tarkoittaa tarkoituksellista harhaanjohtavaa tietoa tai tiedotusta, jolla pyritään hämäämään tiedotusvälineitä ja kansalaisia. Disinformaation levityksessä käytetään usein hyväksi tekaistuja asiakirjoja tai kuvia sekä levitetään vääristeltyä tietoa esimerkiksi epämääräisinä huhuina. Disinformaatio eroaa propagandasta siinä, että tietojen todellinen alkuperä pyritään salaamaan. Sotatilanteesta esimerkkinä toimii Normandian maihinnousu, jolloin Liittoutuneiden puolelta oli onnistuttu levittämään väärä tieto saksalaisille että maihinnousu tapahtuisi Englannin kanaalista.”

Modernimpi maailmanpoliittinen esimerkki löytyy Putinin Venäjältä. Siellä kansa on valjastettu kuulemaan vain venäläisiä totuuksia. Kun tiedonvälitys rajoitetaan vain oman totuuden kertomiseen, ihmiset luulevat tietävänsä asioiden oikean laidan, vaikka se olisi hyvin kaukana objektiivisista tosiasioista.

Itse löysin otsikkoon kirjoittamani sanan blogista, jonka kirjoittajaa en tunne, enkä myöskään tiedä, olisinko hänen kanssaan samaa mieltä asiasta, josta hän kirjoitti. Jussi Riekki moitti dieettiguruja, jotka viittaavat jatkuvasti toisiinsa ja luovat näin kuvan asiantuntijayhteisöstä. Hän jatkaa: ”Näin syntyy internetin peilitalo, jonka sisällä vallitsee oma totuus, omat historiankertomukset ja omat auktoriteetit. Peilitalon sisälle eksynyt altistuu jatkuvasti disinformaatiolle, minne ikinä katsookin, sillä jokainen linkki johtaa gurusta toiseen. Peilitaloon juuttuneen tilannetta ei helpota sekään, että valtamedia onnistuu vain harvoin riittävästi korostamaan, mitkä käsitykset ovat tieteentekijöiden keskuudessa vakiintuneita ja mitkä eivät.”

Tuo erikoinen termi kolahti jostain syystä erityisen voimakkaasti. Kun seuraa ihmisten blogikirjoituksia ja erityisesti kommentointia toisten kirjoituksiin, miettii usein, mitä tämä tämmöinen puuhastelu oikein on. Jokaisella on toki oikeus lausua mielipiteensä ja nykyinen facebook-aikakausi suo mahdollisuuden kenelle tahansa esiintyä minkä tahansa alan asiantuntijana. Erityisesti minua huolestuttaa joidenkin kristittyjen esiintymistapa tällaisilla palstoilla. En tarkoita, ettei kristitty saisi kommentoida, olla eri mieltä, vaatia parempia perusteluja tai ilmaista rohkeasti toisista poikkeavan kantansa. Tätä vartenhan keskustelua käydään.

Kansainvälisessä tieteellisessä keskustelussa tuuletetaan usein erittäin voimakkaasti. Ollaan reippaasti eri mieltä, mutta ei solvata ihmisiä. Erilaisten näkökantojen esilletuominen vie keskustelua eteenpäin. Toisten näkemyksistä voi oppia. Tieteen tekemisen olemukseen kuuluu, että se korjaa itseään. Paremmat perustelut kumoavat ennen pitkää heikommat perustelut. Tällaista keskustelua kyllä kaipaan.

Se mikä meikäläisessä ilmastossa joskus häiritsee, on kristittyjen järkähtämätön oikeassaoleminen silloinkin, kun asioissa olisi monia eri puolia pohdittavaksi. Jälleen varaus: en tarkoita kristinuskon perusasioita. Ne eivät ole mielipidekysymyksiä vaan totuuskysymyksiä. Ongelma syntyy siitä, jos pyöritään oman porukan mieliteemojen ympärillä ja vahvistetaan toinen toistansa ilman, että perustelut kestäisivät todellista kriittistä arviota. Kun luetaan ja kuunnellaan vain samanmielisten mielipiteitä, oma kanta vahvistuu ja toisten väärässäoleminen tulee entistä varmemmaksi. Vastakkaiset mielipiteet saadaan näyttämään naurettavilta, vaikka tosiasiallisesti niihin ei ole koskaan tosissaan perehdytty. Ei ole ollut tarvetta perehtyä, kun tiedetään jo valmiiksi, kuka on oikeassa ja kuka väärässä.

Jos lopettaisin kirjoitukseni tähän, saisin paljon kannattajia. Jokainen oikeassaolija on kanssani samaa mieltä. Juuri näin asiat ovat. Nuo pöhköt toisinajattelevat eivät ole koskaan vaivautuneet ottamaan asioista selvää. Siksi heitä pitää valistaa.

Jos kuitenkin lisään teemoja, joissa minun mielestäni on tätä peilitalo-ongelmaa, kannattajani supistuvat huomattavasti. Esimerkiksi keskustelu juutalaisten ja palestiinalaisten välisistä suhteista on sellainen, että ns. maallinen media elää omassa peilitalossaan ja jotkut kristityt omassaan. Edellisessä kuullaan lähinnä vain palestiinalaismyönteisiä kommentteja ja jälkimmäisessä ainoastaan juutalaisten näkökulmaa. Olisikohan vaikeasti hahmotettava totuus sellainen, jossa koetettaisiin ymmärtää molempia?

Toinen esimerkki: Joskus kristityt sulkeutuvat omaan uskonpuolustukseensa niin yksisilmäisesti, että ihminen meinaa unohtua. Lähimmäinen nähdään vain käännytyksen kohteena, eikä tällöin osata ottaa vakavasti hänen todellisia kysymyksiään. Uskosta uhkaa muodostua irvikuva, kun se irtoaa arjen todellisuudesta. Kristus kulki arjessa ihmisten keskellä ja kohtasi heidät siellä, missä he olivat. Tästä teemasta kertoo osuvasti tällä sivustolla oleva Mari Turusen kirjoitus Valoja sytyttelemässä.

Keskustelu luomisen ja tieteellisen maailmankuvan suhteesta on aivan uskomattoman hyvä esimerkki peilitalosta. Jotkut ovat sumeilemattoman varmoja, että tiedemaailma on valjastettu edistämään ateismia. Siksi sitä pitää ryhtyä vastustamaan ja ottaa käyttöön sellainen argumentointiarsenaali, jossa tieteen pelisääntöjä voidaan polkea mennen tullen. Tällöin on eksytty disinformaation peilitaloon. Totuus ei ole siellä. Asia on paljon monimutkaisempi. Tieteessä ei voi pelata Jumala-argumentilla kumpaankaan suuntaan. Joku tiedemies voi väittää tieteen tekevän Jumalan tarpeettomaksi, mutta tällöin on kyse uskomuksesta, ei tieteellisestä johtopäätöksestä. Joku väittää todistavansa Jumalan olemassaolon tieteen keinoin. Israelin Jumalaa ei kuitenkaan voi alistaa sille pelilaudalle.

Jumala on luonut tieteen ja siksi sen löytöihin pitää suhtautua sillä vakavuudella, jolla Jumalan luomakuntaan muutoinkin suhtaudutaan. Tiede ei ole monoliittinen paketti eikä kenenkään yksin hallittavissa. Silti sitä ei voi tehdä miten tahansa. Siitä ei voi poimia itselleen sopivia lauseita ja järjestellä niitä uudelleen haluamaansa järjestykseen. Peilitalossa pelataan omilla pelisäännöillä, mutta sen ulkopuolella on toinen maailma, jonka ymmärtäminen avaisi silmiä ja keskustelun ulottuvuuksia.

Areiopagi-verkkolehdessä on 29.4. julkaistu kaksi arvioita Matti Leisolan kirjasta Evoluution ihmemaassa (Datakirjat 2013). Minäkin olen kirjoitellut joitain kriittisiä kommentteja samasta kirjasta ja ajattelin julkaista ne nyt tässä saman tien. Onpahan sitten aineksia taas kerran luomisen ja tieteellisen maailmankuvan pohdintaan.

Minun on ehkä epäreilua kirjoittaa arviota Leisolan kirjasta. Se on nimittäin jonkinlainen vastaveto minun kirjalleni Alussa Jumala loi… Luomisusko ja tieteellinen maailmankuva (Perussanoma 2013). Näin ollen tätä minun arviotani voi leimata subjektiivinen närkästys Leisolan kirjan epäasiallisista heitoista ja ylilyönneistä. Lukijan on siis syytä huomata tämä ja loiventaa minun esittämiäni jyrkkiä kannanottoja. Mutta en voinut niitä millään välttää.

Ensin hiukan kirjan syntyhistoriasta. Kirjoittaessani omaa kirjaani pyysin siihen kommenttipuheenvuoroja useilta kristityiltä tiedemiehiltä, mm. Matti Leisolalta. Leisola suostui aluksi, mutta luettuaan käsikirjoituksen ja havaittuaan keitä muita siihen kirjoittaa, hän perui myöhemmin lupauksensa. Ymmärsin tämän vallan hyvin, sillä hänen edustamansa näkemys olisi poikennut huomattavasti muista ja olisi siksi kirjan kokonaisuudessa jäänyt pahasti alakynteen. Leisola alkoi sen sijaan kirjoittaa omaa kirjaansa (en tiedä, oliko hän aloittanut sen jo aikaisemmin), jota hän tarjosi Uudelle Tielle julkaistavaksi. Kustantaja ei kuitenkaan ottanut sitä, ja niin Leisola julkaisi kirjan oman kustantamonsa kautta. Minäkin näin kirjan käsikirjoitusvaiheessa ja huomasin, että hän siteeraa siinä melko paljon aiemmin saamaansa minun kirjani käsikirjoitusta.

Leisolan kirja koostuu kahdenlaisista luvuista. Se on toisaalta eräänlainen väärinymmärretyn neron elämäkerta, jossa kerrotaan tarkkaan dokumentoiden, kuinka paljon kirjoittajaa on kohdeltu kaltoin hänen luomisnäkemyksensä vuoksi. Samalla hän muistuttaa, kuinka monet professorit eri puolilla maailmaa ovat hänen kannallaan. Kirjassa on tekijästä 14 valokuvaa, joista yhteen minäkin pääsin hänen kanssaan. Toinen puoli kirjasta koostuu argumentaatiosta, jolla Leisola pyrkii osoittamaan naturalismin sävyttämän luonnontieteen epäkelvoksi ja edustamansa Intelligent Design -näkemyksen tieteellisesti päteväksi. Luvussa 8 päämaalitauluna on minun luomisaiheinen kirjani.

Teologin on tietenkin uskaliasta arvostella bioprosessitekniikan emeritusprofessorin näkemyksiä, jotka liittyvät biologian alaan. Toisaalta Leisola liikkuu kirjassaan paljon myös muiden tieteiden alueella ja itse asiassa koko kirjan läpileikkaava teesi on yhtä paljon teologinen kuin luonnontieteellinen, joten arviointi sallittaneen. Sitä paitsi sain vaikutelman, että esimerkiksi geologian alalla hän on vähintään yhtä paljon maallikko kuin minäkin.

Kirjan perusteesi on, että naturalistiseksi kutsuttu luonnontiede on väärässä, koska se perustuu vääränlaiseen tieteelliseen paradigmaan, ja siksi tulee koko ajan vääriin tuloksiin. Minun mielestäni tämä väite on täysin väärä ja siksi pidän kirjaa erittäin heikkona yrityksenä torpedoida normaalin luonnontieteen tuloksia. Otan tässä vain joitain esimerkkejä kirjan heikkouksista, lähinnä ajanmäärityksiä kuvaavasta luvusta.

Sivulla 140 kirjoittaja toteaa: ”Aikaisemmin oletettiin, että alimmat kerrokset ovat vanhempia ja nuoremmat kerrostumat ovat niiden yläpuolella. Kukaan geologi ei nykyään oleta tällaista.” Valitettavasti asia on täsmälleen päinvastoin, sillä kaikki geologit tietävät, että asiat ovat juuri noin. Leisola on sekoittanut kaksi asiaa. Vanhemmat kerrostumat ovat tietenkin normaalisti nuorempien alla, mutta lukuisista erilaisista vuorten poimuttumisista ja muista syistä johtuen kerrostumat ovat voineet keikahtaa toisin päin ja tämän tietenkin jokainen geologi tietää. Poikkeukset eivät kumoa pääsääntöä.

Leisola kirjoittaa (s. 141), ettei ole koskaan saanut tyydyttävää vastausta kysyessään tutkijoilta fossiilien ikää. Kaikki menetelmät perustuvat hänen mukaansa erilaisiin todistamattomiin oletuksiin sekä tavallisesti jonkun toisen yhtä epävarman menetelmän käyttämiseen tulosten kalibroinnissa. Tämä on härskiä toisen tieteenalan aliarvioimista tai tahallista harhaanjohtamista. Iän määrityksissä on tietenkin monenlaisia kysymyksiä ja joskus siinä tehdään virheitä, mutta ei tästä seuraa, että niihin ei voisi lainkaan luottaa.

Edelleen Leisola ihmettelee, miten trilobiitin iällä ja sitä ympäröivällä maa-aineksella voisi olla mitään suoraa yhteyttä toisiinsa. ”Miten kerrostuma ja fossiili voisivat olla samanikäisiä?” Tämä osoittaa heikkoa geologian tietämystä. Jos tiedämme jonkin, sanokaamme vulkaanisen kerrostuman iän (se voidaan laskea radiometrisillä mittauksilla) ja sen päällä olevan toisen vulkaanisen kerrostuman iän ja välissä on fossiileja, eikö niiden ole silloin pakko ajoittua juuri noiden aikojen väliin? Sitä paitsi, Leisolan toimittamassa Scherer-Junkerin kirjassa hyväksytään maailman pitkä ikä ja todetaan mm. näin: ”Fossiilit esiintyvät geologisissa kerrostumissa tietyssä järjestyksessä. Ne eivät ole mielivaltaisesti siroteltuja.”

Leisolan mukaan ”mittaustulos voi olla mitä tahansa.” Jos professorilla on näin suuri luottamus toisen tieteenalan tuloksiin, niin pitäisikö samaa soveltaa myös hänen omaan alaansa. Maapallon iästä hän sanoo, että ”kyseessä on arvaus”. Ei ole. Maailmankaikkeuden ikä on nykyisten mittausten perusteella 13,82 miljardia vuotta, mutta viime vuonna se oli vielä 13,7 miljardia vuotta. Se voi muuttua siitäkin, mutta ei arvailujen vaan mittausten perusteella.

”Tarkoitukseni ei ole kertoa, minkä ikäisiä maapallo ja fossiilit ovat, koska en sitä tiedä.” (s. 147). Herää kysymys, miksi Leisolan täytyy ryhtyä sotaan normaaleja ajanmäärityksiä vastaan, jos hän ei kuitenkaan puolusta (vai puolustaako?) 6000 vuoden ikäistä maapalloa. Eikö luulisi hänen kannaltaan olevan yhdentekevää, kuinka vanha maapallo on, jos se on joka tapauksessa jotain muuta kuin Raamatusta laskettu 6000 vuotta.

Otan vielä lainauksen sivulta 156 ”Luonnontieteen päämäärän tulisi olla totuuden löytäminen luonnosta. Tieteellisen tutkimuksen alkuaikoina asia olikin näin. 1800-luvulta alkaen moderni tiede on verhottu naturalismin huntuun, joka toimii tiedeyhteisön hyväksymänä suodattimena ja sanoo, että vain luonnolliset ilmiöt hyväksytään selityksenä luonnon historiaa koskeville tapahtumille. Jos tiede olisi neutraalia totuuden etsintää, se voisi aivan hyvin tulla siihen johtopäätökseen, että todellisuus on äärettömän ja viisaan luojan luomus.” Tässä päättelyketjussa on useita ongelmia. Koko naturalismin huntu on pelkkää propagandaa.  Ennen 1800-lukua oleva tiede ei totisesti ollut sen pyyteettömämpää kuin myöhemminkään ja kaikkina aikoina tiede on sekä vakavaa pyrkimystä totuuteen että aina altis monenlaisille väärin tulkinnoille. Se kuitenkin korjaa itseään, eikä koko tiedemaailmaa ole voitu huijata millään naturalismin verukkeella väärälle tielle. Sitä paitsi, jos tiede päätyy siihen, mihin kristitty tiedemies mielellään yhtyy, että todellisuus on äärettömän ja viisaan Luojan luomus, niin eihän siitä seuraa, että hänen pitäisi luopua normaalin tieteen tekemisen edellytyksistä. Juuri omalla mikroskoopillaan ja kaukoputkellaan ja radiometrisillä mittauksillaanhan hän tätä Jumalan maailmaa oppii ymmärtämään.

Sivulle 135 Leisolan kirjaan on pujahtanut sellainen virhe, että hän selostaa ensin Martin Lubenowin kirjaa ja sanoo heti seuraavaksi, että ”Joseph Ratzinger suosittelee tätä Schererin ja Junkerin teosta…”.

Muuan läpileikkaava teema kirjassa on väite, että evoluutioteoriaa vastustavat tutkijat eivät tule kuulluksi tieteellisessä keskustelussa, koska heidät jo ennalta torjutaan. Tämä väite ei pidä paikkaansa. Lainaan tähän maailmankuulun kristityn biologin, Denis Alexanderin, tekstiä: ”Evoluution tutkijoita syytetään joskus siitä, että he yrittävät mihin hintaan tahansa puolustaa teoriaansa. Tosiasia on täsmälleen päinvastainen: jokaisen biologin unelma on tehdä löytöjä, jotka kumoavat vallitsevan teorian ja näin päästä esille kansainvälisessä keskustelussa. Jos siis teet jonkun sellaisen vastaansanomattoman löydön, joka kumoaa vallitsevat teoriat, pääset heti ammattilehtien sivuille ja saat nimesi ikuisesti näkyviin. Mutta tähän ei päästä testaamattomilla populaareilla väittämillä eikä pelkillä tieteen tulosten kumoamisyrityksillä ilman vakavaa tutkimusaineistoa.”

Paljon muutakin sanottavaa kirjasta olisi. Loppuvaikutelmaksi jää monia kysymyksiä. Onko Leisola siis todellakin sitä mieltä, että koska evoluutioteoriassa on monia kysymyksiä ja ratkaisemattomia ongelmia, se pitäisi sen tähden hylätä kokonaan? Mutta tällä perusteellahan kaikki tieteet pitäisi hylätä, sillä joka alalla on paljon vaikeita ongelmia ja toistaiseksi selvittämättömiä kysymyksiä. Tieteessä on kuitenkin pelattava normaaleilla tieteen pelisäännöillä ja vasta paremmin tehty tiede voi kumota heikommat argumentit. Leisolan edustama Intelligent Design ei ole rakentanut minkäänlaista vaihtoehtoista tieteellistä teoriaa, sillä se on ainoastaan kyennyt esittämään joitain kriittisiä kysymyksiä vallitsevaan teoriaan. Älykkään suunnitelman tunnistaminen ei tuo mitään lisäinformaatiota luonnontieteen tutkimukseen.

Minun kantani on se, että maailma on äärettömän älykkäästi suunniteltu jokaista yksityiskohtaa myöten. Samalla sen vaiheissa on suunnattomasti sellaista, mikä ei meidän ymmärryksemme valossa näytä älykkäältä, esimerkiksi 99% eläinlajien kuoleminen sukupuuttoon. Senkin takana on Suunnittelija, jonka nimen tiedän (toisin kuin ID:n kannattajat). Hän on Israelin Jumala. Kaikki mitä luonnontiede tutkii ja saa selville, on vain Jumalan tekojen tutkimista.

Jos olet ajatellut joskus lähteä Israeliin matkalle, jossa erityisesti perehdytään maahan Raamatun ja arkeologian näkökulmasta, nyt sellainen olisi tarjolla. Jonkin verran paikkoja on vielä jäljellä marraskuun matkalle. Ilmoittaudu matkajohtajille tai Toiviomatkoihin, puh. 09 565 7170. Oppaana EJ.

2.11. – 9.11.2014 (su – su, 1 viikko)
Toiviomatkojen tilauslennot
02.11. AY1921 Helsinki – Tel Aviv klo 06.10 – 10.30
09.11. AY1922 Tel Aviv – Helsinki klo 11.20 – 15.55

1. Teol.tri Eero Junkkaala
050 5836047, eero.junkkaala@sro.fi
Rehtori, opetusneuvos Johannes Hyytinen
Piippola 044 2003007, vj.hyytinen@gmail.com
02.11. – 05.11. Jerusalem/Leonardo Jerusalem
05.11. – 09.11. Tiberias/Ron Beach
Perushinta ph 1350 €. 1hh 330 €.

Järvenpäässä pidettiin huhtikuun alussa historiallinen kokous. Kirkon lähetystyön keskus oli kutsunut kaikkien Suomen kirkon lähetysjärjestöjen edustajat sekä näiden yhteistyökumppaneiden kirkkojen johtajat yhteiseen neuvonpitoon. Tarkoituksena oli kuulla etelän kirkkojen ääntä ja vahvistaa yhteyttä niiden kirkkojen kesken, joka linkittyvät Suomen kirkon lähetykseen.

Monet kirkoista ovat pieniä vähemmistökirkkoja, ja muutamat (Etiopia ja Tansania) jo Suomen kirkkoa suurempia luterilaisia kirkkoja. Yhteistyökirkoilta pyydettiin etukäteen kuvauksia niiden suurimmista haasteista. Näitä koottaessa kävi ilmi, että vaikeimmat kysymykset liittyvät talouteen ja koulutetun työntekijäkunnan puutteisiin. Myös johtajuuteen ja hallintoon liittyi paljon haasteita. Joissain kirkoissa pohdittiin erityisesti kristillistä ja luterilaista identiteettiä. Luonnollisesti myös korruptio, HIV/AIDS, köyhyys ja ihmisoikeuksien toteutuminen liittyivät näihin kysymyksiin.

Namibialainen piispa Shekutaamba Nambala käytti puheenvuoron, jossa hän hiukan raflaavasti sanoi, että jos hänen kirkkonsa tarvitsee rahaa, se kutsuu lähetystyöntekijän, sillä raha seuraa mukana. Jos lähetystyöntekijä lähtee, rahakin lähtee. Hän sanoi kärjistäen, että he ovat joskus kutsuneet tästä syystä lähetystyöntekijän, vaikka eivät olisi häntä tarvinneetkaan.

Kumpaa lähetystyö siis tarvitsee enemmän, rahaa vain ihmisiä? Oikea vastaus on tietysti: molempia. Namibian piispan kommentissa on ideaa, vaikka se kertookin vain puolitotuuden. Ilman Ambomaalle lähetettyjä ihmisiä ei Namibian kirkkoa olisi. Kyllä piispa tämän hyvin tietää ja myös arvostaa sitä. Nykyään monet lähetystyön tuloksena syntyneet kirkot pärjäävät melko hyvin ilman ulkomaisia työntekijöitä. Se on lähetystyön tarkoituskin. Silti meitä edelleen tarvitaan erilaisissa tukitoimissa, joissa voimme jakaa omasta ja kirkkomme kokemuksista yhteistyökirkon hyödyksi. Me myös tarvitsemme heitä, sillä monien nuorempien kirkkojen rohkea evankelioimisnäky olisi tervetullut tuliainen meidän kirkkoomme. Lähetystyö on siis tältä osin vuorovaikutusta kirkkojen kesken.

Kehitysmaiden kirkot elävät suuressa köyhyydessä ja siksi ne tarvitsevat myös meidän rahojamme. Kehitysyhteistyöllä on kyetty auttamaan monia yksilöitä ja kansoja kohti parempaa elintasoa. On myös tehty virheitä, kun on kuviteltu, että pelkkä rahan lähettäminen kantaisi hyvää hedelmää. Ainakin Afrikan kokemuksista voidaan sanoa, että kasvoton raha on usein väärinkäytettyä rahaa. Siksi lähetystyön etu on ollut siinä, että rahaan liittyvät usein kasvot. Sen käytöstä tulee vastuullisempaa.

Olin itse kolmisen vuotta Tansaniassa lähetystyöntekijänä. Tehtäväni oli opettaa yliopistossa kirkon tulevia työntekijöitä. Samalla osallistuin Lähetysseuran myöntämien stipendien jakamiseen opiskelijoille. Oma subjektiivinen kokemukseni oli epävarmuus siitä, oliko opetuksestani paljonkaan hyötyä. Opiskelijat olivat kyllä kiitollisia ja tietenkin oppivat joitain uusia asioita. Mutta tuliko heistä tämän perusteella parempia pappeja seurakuntiin, Jumala yksin tietää. Sen sijaan stipendien saamisesta heille oli suunnattomasti hyötyä, sillä ilman sitä he eivät olisi voineet astua yliopiston ovesta sisään. Suomesta tullut raha oli siis äärettömän tärkeä väline lähetystyössä.

Olen tässä kuvannut tilannetta, jossa lähetystyötä tehdään jo olemassa olevan kirkon kanssa. Lähetyksen alkuperäinen idea oli viedä evankeliumi sinne, missä ei vielä kirkkoja ole. Nykyisin ymmärrämme, että siellä missä niitä on, paikalliset ihmiset ovat parempia viemään sen oman maansa ei-kristityille kuin me ulkomaalaiset puolikieliset ja vieraasta kulttuurista tulleet. Maailmassa on kuitenkin miljardeja, jotka eivät ole minkään kirkon vaikutuspiirissä. Evankeliumin ulottaminen myös heille on meidän vastuullamme. Vaikka Suomi ei voi evankelioida koko maailmaa, suomalaisen kristityn rukouslistalla tulisi olla huoli niistä, jotka ovat kaukana hyvän sanoman ulottumattomissa. Meidän lähetysjärjestöistämme erityisesti Kylväjä ja Kansanlähetys ovat pyrkineet toimimaan tällaisilla alueilla. Kaikkein laajinta vaikutusta on sillä radiotyöllä, jota Medialähetys Sanansaattajat tekee. Myös Pipliaseuran hankkeet Raamatun kääntämiseksi yhä uusille kielille palvelevat tätä tarkoitusta.

Tarvitaan siis sekä rahaa että ihmisiä, mutta erityisesti rahaa.

Pääskyset lentelevät meren rantatuulessa. Kysyin niiltä, ovatko jo pian Suomeen lähdössä. Me olemme. Me lennämme isommin siivin, joten kahdeksantuhannen kilometrin matka taittuu nopeammin. Mutta kyllä kai nekin kohta lähtevät matkaan. Intian valtameren aallot murtuvat rantahiekassa. Mistä kaukaa ne tulevat? Valtameren toiselta puolenko, Aasiasta. Siellä olin viime syksyn. Maailma on suuri – tai pieni, näkökulmasta riippuen. Ihminen on kaikkialla sama ja hänen maailmansa eri kolkissa niin kovin erilainen.

Kirjoitan tätä Dar es Salaamin eteläpuolella, meren rannalla. Tulimme uudestaan käymään Tansaniassa. Yritän ymmärtää afrikkalaisuutta, mutta se on vaikeaa. Ystävällisyyttä ja hymyä, läsnäoloa ja toisista huolehtimista, mutta myös käsittämätöntä välinpitämättömyyttä ja asioiden rempalleen jättämistä. Köyhyyttä, sairauksia ja paljon kuolemaa, mutta myös tyytyväisyyttä, osanottoa ja kaiken kestämistä. Kristinusko ja kehitysyhteistyö ovat muuttaneet Saharan eteläpuolista maailmaa paljon paremmaksi, mutta muuttumattomuutta on yhä niin paljon, että siltä tekee mieli sulkea silmänsä. Miksi kukaan ei korjaa kuhmuraisia teitä, niin että vesilammikotkin ovat samalla paikalla kuin kolme vuotta sitten?

Suomessakin oli ennen tällaisia teitä. Me korjasimme ja asfaltoimme ne. Meilläkin oli joka kylässä omat kyläkauppansa ja jotkut kulkivat talosta taloon myymässä tuotteitaan. Köyhimmät kerjäsivät. Nyt pikkukaupat ovat muuttuneet marketeiksi ja kerjäläiset tulevat toisista maista. Elintasomme ja sosiaaliturvamme ovat maailman huippuluokkaa. Miten saisimme edes murto-osan siitä siirrettyä kehitysmaihin? Pelkkänä rahansiirtona se ei tosin hyödytä ketään. Pitäisi viedä myös osaamista, yritteliäisyyttä, koulutusta ja tulevaisuuden uskoa. Miten sitä siirretään maasta toiseen? Ja paljonko pitäisi siirtää, jotta ei menisi överiksi? Meidän kerskakulutuksemme ei voi olla mikään ihannetila, emmekä me kaikkia supemarkettejakaan tarvitsisi.

Jos Afrikan köyhyys voitaisiin puolittaa ja korruptio saataisiin kuriin, tilanne muuttuisi olennaisesti. Mutta onko meistä nykymenolla korruption karsijoiksikaan, vaikka emme tosin maksa ylimääräistä poliisille, joka ehdottaa nopeusrajoitussakkoja. Maailma tuntuu epäoikeudenmukaiselta länsimaisen ihmisen silmin. Meillä on kaikkea, toisilla ei mitään. Me asumme lämmitetyissä taloissa, toisilla on hädin tuskin patja savimajan lattialla. Me voimme kävellä terveyskeskukseen pienestäkin kolotuksesta, miljoonat eivät saa koskaan syöpä- eikä sydänhoitojakaan. Me hukumme kirjojen ja tietokoneiden paljouteen, suuri osa maailma ei osaa lukea eikä kirjoittaa.

Mitähän nuo pääskyset kertoisivat, jos osaisivat? Ne ovat sentään nähneet maailmaa paljon enemmän kuin me. Sanoisivatko, että Jumala pitää huolen pikkulinnuista, miksei siis ihmisistäkin? Moni afrikkalainen luottaa Jumalaan toisin kuin me eurooppalaiset. Meillä myydään kirkkoja ja Afrikassa rakennetaan koko ajan uusia. Meillä on paljon nimikristillisyyttä, mutta ei etelän kristittyjen moraalistakaan ole aina esikuvaksi. Uskon syvyyttä on vaikea mitata. Sekä siellä että täällä tulee joskus mieleen, eikö usko todellakaan muuta ihmistä yhtään paremmaksi.

Muuta lääkettä maailman muuttamiseksi en kuitenkaan tiedä kuin hyvin hoidettu kehitysyhteistyö ja lähetystyö. Kaikessa hauraudessaankin juuri kristinusko on muuttanut maailmaa enemmän kuin mikään muu. Jos se pääsee vaikuttamaan ihmisen motiiveihin ja asenteisiin, se näkyy palvelevana rakkautena ja elämää muuttavana voimana.