Eero Junkkaala

Entinen työtoverini Tapio Tiitu vietti taannoin 50-vuotistaiteilijajuhlaa. Huikea ura jonka alkupäässä oli nuorena poikana pidetty urkukonsertti ulkomailla. Rupesin miettimään, minkä mittaista ”taiteilijajuhlaa” minä voisin viettää. Urkutaiteilija on tietenkin vähän eri kategoriassa kuin raamatunopettaja. Molemmat ovat kutsumusammatteja ja molempiin tarvitaan luovuutta, ammattitaitoa ja pitkäjänteisyyttä. Molemmissa on laitettava likoon koko osaamisensa ja heittäydyttävä jokaiseen uuteen esiintymiseen kuin se olisi elämän tärkein. Mutta vain edellistä kutsutaan taiteilijaksi, jälkimmäinen on jonkinlainen elämän taiteilija.

Mistä minun urani alkaisi? Siitäkö kun juuri uskoon tulleena rippikoululaisena aloin opettaa toisille rippikoululaisille Ilmestyskirjaa Vivamon leirin ruokatunnilla? Siitä olisi jo sallitut yli viisikymmentä vuotta. Vai siitä kun raamattukoululaisena aloimme kurssikavereiden kanssa pitää katukokouksia sunnuntai-iltaisin Helsingin rautatientorilla? Pidimme polvirukouksetkin Aleksis Kiven patsaalla. Raamatunopettajan kutsumustani aloin aavistaa Pälkäneen nuorisonohjaajana. Raamattutuntien pitäminen oli innostavaa, eivätkä nuoret niistä kovasti valittaneet. Papiksi valmistuttuani en ole sitten paljon muuta tehnytkään, mitä nyt välillä lenkillä käynyt.

Enemmän kuin omaa taiteilijajuhlaani mietin sitä, miten raamatunopettamisen arvokas perinne voisi kulkea kirkossamme vielä tuleville sukupolvillekin. Kyllähän hengellisiä puheita maassamme pidetään miljoonittain. Mutta raamatunopetus on eri asia. Papeilla ja seurakuntien työntekijöillä pitäisi olla riittävä ammattitaito siihen. Esteenä on kuitenkin monien muiden tehtävien paljous, myös arkuus omien eväiden riittämisestä ja kenties puuttuva näky: juuri tällä tavalla seurakuntaa parhaiten rakennettaisiin.

Minä sain aikanani kipinän opettajaltani Kerttu Vainikaiselta. Hänen tavassaan opettaa oli jotain niin sytyttävää, juurevaa, raikasta ja hengellisesti antoisaa, että kuulijalle syntyi halu pureutua asioihin itsekin. Hän piti järkähtämättömästi kiinni Raamatusta Jumalan sanana ja kaikki hengellinen haihattelu oli hänelle vastenmielistä. Raamatun historia ja sen sanoma kytkeytyivät yhteen tavalla, joka sai Jumalan pelastussuunnitelman elämään ja puhuttelemaan.

Nykyään säännöllinen raamattuopetus kirkossamme on suurelta osin kristillisten järjestöjen vastuulla. Joissain paikallisseurakunnissakin on pappeja ja maallikoita, jotka pitävät raamattuluentoja. Ihanteena voisi pitää sitä, että jokaisen seurakuntalaisen ulottuvilla olisi oman seurakunnan tai lähiseurakunnan alueella joku viikoittainen tai kuukausittainen tilaisuus, jossa opetetaan Raamattua joko luku luvulta tai teemoittain edeten. Tätä nykyä luennoitsijan avuksi on olemassa jopa suomenkielistä kommentaarikirjallisuutta, josta löytää taustatietoja. Myös äänitteinä on olemassa aika lailla luennoitua Raamattua.

Haastan tätä lukevat teologit ja raamattuopetuksesta kiinnostuneet maallikot töihin. Sille on aikaa, mitä pitää tärkeänä. Opettaessaan oppii. Jos saisimme aikaan raamatunopettamisbuumin, sillä olisi vaikutus koko kirkkoon. Monet kirkossa olevat huolestuttavat trendit joutuisivat uudelleen arvioitavaksi. Jumalan sana puhuisi omalla painollaan ja ihmisille tulisi tarve tehdä synneistään parannusta.  Vai uneksinko ihan mahdottomia?

Kun poliitikko nostaa oman puolueensa profiilia, hän saa kritiikkiä toisilta ja kehuja omilta. Kun hän toisinaan joutuu tasapainoilemaan erilaisten näkemysten kanssa, omat moittivat ja muut saattavat kiittää. Kristityillä ei pitäisi olla puolueita, mutta sellaista kirkkoa tai Jumalan kansan joukkoa ei ole vielä keksitty, missä näitä ei olisi.

Jo korinttilaiset saivat Paavalilta moitteita puoluepolitiikasta kirkossa. Siis äskettäin syntynyt seurakunta kilpaili heti kohta siitä, kenen joukko olisi paras ja oikeaoppisin. Siellä oli niitä, joiden mielestä Paavali oli kaikkein oikeimmassa ja toisia, jotka kallistuivat mieluummin seuraamaan Pietaria tai Apollosta. Oli niitäkin, jotka sanoivat olevansa vain Kristuksen kannattajia. Viimeksi mainittu herätysliike kuulostaa oikeimmalta, mutta saattaa olla eniten väärässä, jos se ajattelee olevansa ainoa, jotka todella seuraa Jeesusta.

Paavalin mielestä tällainen keskinäinen kyräily osoittaa, että kristityt eivät ole kasvaneet hengelliseen aikuisuuteen. Aikuinen kestää erilaisuutta, kun taas lapsi ottaa omat lelunsa ja menee omalle hiekkalaatikolleen. Toisessa kirjeessään apostoli osoittaa yllättävää suvaitsevaisuutta, kun hän kirjoittaa, että vaikka jotkut julistaisivat Kristusta kateudesta tai riidanhalusta, se ei paljon haittaa, ”kunhan Kristusta vain kaikin tavoin julistetaan” (Fil. 1:18). Ei hän tietenkään suosi eikä suosittele vääristä motiiveista tapahtuvaa toimintaa, mutta on ilmeisesti realisti: vaikka motiivit olisivat hiukan epäselvät, niin jos Kristukseen tähdätään, Jumalan asia voi mennä eteenpäin.

Äskettäin kirkoissa saarnattiin tapauksesta, jossa opetuslapset hätääntyivät eräästä, joka ajoi pahoja henkiä ulos, mutta jota he eivät tunteneet. He menivät sanomaan Jeesukselle: ”Me yritimme estää häntä, koska hän ei kuulu meihin.” (Mark. 9:38). Luukas tallentaa saman repliikin näin: ”Me yritimme estää häntä, koska hän ei seuraa sinua meidän joukossamme.” (Luuk. 9:49). Jeesus ei pitänyt oppilaittensa politikointia asianmukaisena, vaan sanoi: ”Älkää estäkö häntä… Joka ei ole meitä vastaan, on meidän puolellamme.”

Eivät kaikki muissa joukoissa häärivät tai pahojen henkien ulosajajat saaneet Jeesukselta samanlaista hyväksyntää. Joistakin hän sanoi, ettei ole koskaan tuntenut heitä. On siis sellaisia, jotka touhuavat Jeesuksen lähettyvillä, mutta eivät ole koskaan lähteneet häntä seuraamaan. Mutta on myös sellaisia jotka eivät kuulu opetuslasten sisäpiiriin, mutta jotka Jeesus kuitenkin tunnistaa omikseen.

Meidän pitäisi tiedostaa tämä ero, vaikka meillä ei olekaan mahdollisuuksia jakaa ihmisiä vuohiin ja lampaisiin. Vehnä ja rikkavilja kasvavat samassa pellossa, eikä niitä aina ulkonaisesti erota, joten varsinainen erottelu on jätettävä lopulliseen korjuupäivään. Silti julistamme ja opetamme sellaista Jeesuksen seuraamista, joka ei saa jäädä vain ulkonaiseen asioiden seurailuun vaan koko Jumalan sanan vakavasti ottamiseen.

Opetuslasten repliikissä on kuitenkin jotain tuttua: Yritimme estää häntä, koska hän ei seuraa sinua meidän joukossamme. Meidän joukkommehan on tietenkin se oikeassa oleva joukko. Toisten täytyy siis olla enemmän tai vähemmän väärässä. Me otamme Jeesuksen asian vakavasti, mutta toiset ovat hiukan epäilyttäviä. Me seuraamme kokosydämisesti ja toisia on syytä epäillä puolinaisuudesta. Me tiedämme oikeat korostukset, mutta nuo muut painottavat vääriä asioita. Me suhtaudumme armolahjoihin raittiin tasapuolisesti, mutta nuo toiset korostavat niitä yksipuolisesti. Me puolustamme Raamattua, mutta he valikoivat sieltä lauseita oman mieltymyksensä mukaan. Siksi, Jeesus, teemme parhaamme estääksemme heitä toimimasta, esitämme rohkeasti kritiikkiä heidän näkemyksistään ja toivomme, että sinäkin tuomitsisit heidät. Ja meitä ärsyttää, jos taaskin sanot: ”Älkää estäkö heitä… Joka ei ole meitä vastaan, on meidän puolellamme.”

Jerusalemin kaivaukset ovat maailman mielenkiinnon kohteena enemmän kuin mikään muu israelilainen arkeologinen kohde. Muistan jo vuosia sitten oman kaivausprojektimme johtajan, Moshe Kochavin, tokaisseen, että Jerusalemin hankkeisiin on helppo saada maailmalta rahoitusta, mutta muihin täytyy kiertää hattu kourassa kerjäämässä.

Israelin pääkaupungin arkeologinen tutkimus on kuitenkin erityisen hankalaa useasta eri syystä. Kaupunki on tiheään rakennettu, eikä talojen alle voi lähteä kaivamaan. Työ on paikoin poliittisesti arkaluontoista tai kiistanalaista, ja kaikkein pyhin paikka, juutalaisten muinainen temppelialue, on islaminuskoisten hallinnassa.  Ns. Daavidin kaupunki Ofelin kummulla temppelialueen eteläpuolella on poliittisten intressien lisäksi hankala sen vuoksi, että tuolla kapealla vuorenharjanteella on peruskallio hyvin lähellä maanpintaa. Siinä vuosisatojen kuluessa olleet rakennukset ovat aina joutuneet väistymään edellisten tieltä, eikä kovin paljon jälkiä ole voinut jäädä. Alueella tehdään kuitenkin parhaillaan kaupungin kiintoisimpia kaivauksia. Toinen tärkeä kaivauskohde on Gihonin lähteellä ja sen ympäristössä. Edellistä johtaa tunnetun arkeologisuvun jäsen, tohtori Eilat Mazar Jerusalemin heprealaisesta yliopistosta, ja jälkimmäistä Ronny Reich ja Eli Shukron Israelin muinaismuistovirastosta.

Kotimaa-lehdessä 16.1. oli mielenkiintoinen artikkeli Jerusalemin kaivauksilta sekä niihin liittyvistä poliittisista intresseistä. Tekstiin oli pujahtanut yksi pieni kömmähdys, kun puhuttiin israelilaisarkeologeista ja sanottiin, että ”yksi heistä on … tohtori Juha Pakkala Helsingin yliopistosta”. Artikkelissa oli haastateltu Juha Pakkalaa, joka korosti, että kuten monet israelilaisarkeologit hänkin pitää Vanhan testamentin kuvauksia Daavidin valtakunnasta reilusti liioiteltuina. Hän sanoi, että Khirbeth Qeiyafassa mikään ei viittaa Daavidiin ja että Jerusalemissa Eilat Mazarin kaivaukset ovat epäluotettavia siksi, että tällä on yhteyksiä sionistisiin järjestöihin. Pakkala on kirjoittanut eri yhteyksissä näistä asioista samansuuntaisesti.

Suunnilleen samoihin aikoihin Kotimaan artikkelin kanssa ilmestyi Biblical Archaeological Review -lehden uusin numero. Siinä on Nadav Na’amanin artikkeli Jerusalemin kaivauksista. Na’aman on Israelin tunnetuimpia arkeologeja ja hän on julkaissut useita kirjoja ja on mm. toimittanut yhden tärkeimmistä Israelin varhaishistorian peruskirjoista From Nomadism to Monarchy. Archaeological and Historical Aspects of Early Israel. Na’aman selostaa Eilat Mazarin kaivauksia ja toteaa, että niiden perusteella on hyvin todennäköistä, että Daavidin palatsin perustukset on löydetty. Yhtenä argumenttina on se, että samaa rakennusta on käytetty hallintorakennuksena vuosisatojen ajan. Mazarin löytämä ison rakennuksen perusta on yhteydessä Yigal Shilon 1980-luvulla esiin kaivamaan massiiviseen kivistä tehtyyn tukirakennelmaan, jota myös on pidetty Daavidin linnan osana. Na’aman ottaa artikkelissaan esiin useita Vanhan testamentin kohtia, jotka sopivat hyvin yhteen molempien kohteiden kaivaustulosten kanssa. Lisäksi hän kirjoittaa kahdesta Mazarin kaivauksista löydetystä sinettileimasta, joissa on Raamatussa mainittujen henkilöiden nimet. Nämä ovat Gedalja Pashurin poika ja Jukalin Selemjan poika (Jer. 38:1 ja 37:3).

Khirbeth Qeiyafasta puolestaan on löydetty suuri Daavidin aikaan sijoittuva kaupunki ja sieltä monia poikkeuksellisen hienoja esineitä ja tärkeä piirtokirjoitus. Paikka sijaitsee Jerusalemista koilliseen noin kolmenkymmenen kilometrin päässä, eikä sitä toistaiseksi ole missään Raamatun kartoissa. Sen raamatulliseksi nimeksi on arveltu Saaraim (Joos. 15:36; 1. Sam. 17:52; 1. Aik. 4:31). Löydöstä kukaan ei ole väittänyt, että siellä olisi jotain Daavidiin viittaavaa. Sen sijaan löytöä on pidetty lähes sensaatiomaisena siksi, että kyseessä on tuolta ajalta peräisin oleva muurien ympäröimä kaupunki melko kaukana Jerusalemista. Se osoittaa Daavidin ja Salomon aikaisen valtakunnan olleen paljon suurempi kuin jotkut kriittiset tutkijat ovat viime vuosina arvelleet. Näin ollen Juha Pakkalalla on vaara syyllistyä samaan, mistä hän Eilat Mazaria syyttää: ennakko-oletuksiin jotka vääristävät Raamatun ja arkeologian tulkintaa.

Kuinka luotettavaa tietoa arkeologia voi sitten antaa? Kun olemme kolmen tuhannen vuoden takaisissa tapahtumissa, tunnemme Israelin vaiheita melko hyvin. Jokainen arkeologi tietää perusfaktat ja tunnistaa rautakausi II:n keramiikan. Ajoituksista kiisteltäessä ollaan yleensä viidenkymmenen vuoden haarukassa. Sen sijaan löytöjen rinnastaminen Raamatun tapahtumiin herättää enemmän intohimoja. Kukaan arkeologi ei voi suhtautua välinpitämättömästi Raamatun antamaan informaatioon, mutta jotkut pyrkivät tietoisesti vähättelemään sen luotettavuutta. Silti hekin joutuvat peilaamaan löytöjä tekstien valossa.

Daavidin historiallisuutta ehdittiin epäillä juuri, ennen kuin löytyi ns. Daavid-stela, jossa hänen nimensä mainittiin. Sittemmin on haluttu heittää varjo Raamatun kuvaaman suurvallan ylle, sillä siitä on ollut kovin vähän historiallista näyttöä. Nyt sekä Jerusalemin että Khirbeth Qeiyafan kaivaukset ovat muistutus suurvallan mahdollisuudesta.

Kun siis ensi kerran menet matkailijana Jerusalemiin ja näet Ofelin kummulla kyltin City of David, voit luottaa siihen, että olet kaupungissa, jonka Daavid valtasi pääkaupungiksi kolmetuhatta vuotta sitten ja joka ei ole koskaan ollut minkään muun maan pääkaupunki.

Laitanpa tähän vaihteeksi tietoja tänä talvena järjestettävistä raamattukursseista ja -luennoista. Sain idean siitä, että Kalajoen kristillisellä opistolla 14.-16.2. pidettävälle kurssille oli vielä melko vähän ilmoittautuneita. Kurssi toteutuu joka tapauksessa, mutta olisi mukava, jos samantien saataisiin enemmänkin väkeä. Siellä on ohjelmassa RAAMATUN PUNAINEN LANKA. Kehitimme Leif Nummelan kanssa tämän kurssimuodon vuosia sitten, ja se on ollut erittäin suosittu ympäri Suomea. Yhden viikonlopun aikana käyn koko Raamatun läpi etsien sen pääsanomaa. Samalla katsellaan paljon kuvia Israelista ja kerrotaan uusimmista arkeologista löydöistä.

Pidän Raamatun punaista lankaa myös Helsingin seudulla pariin otteeseen. Helsingin Raamattukoulussa se luennoidaan 7.-8.2. ja Laajasalon kirkossa neljänä torstai-iltana. Laajasalon sarja alkaa 23.1. ja jatkuu kahden viikon välein.

Tapiolan kirkolla ja Temppeliaukion kirkossa pidän sarjan, jonka yleisotsikkona on RAAMATUN MAAILMA ARKEOLOGIAN VALOSSA. Tapiolassa aloitetaan 22.1. ja jatketaan joka toinen keskiviikko. Temppeliaukiolla sarja alkaa 18.2. ja jatkuu kahtena seuraavana tiistaina. Sarjoissa käsitellään jossain määrin eri aiheita. Aiheet löytyvät täältä kotisivultani kohdasta Kotimaan matkat.

Espoonlahden kirkossa alkoi luentosarja Heprealaiskirjeestä. Se jatkuu joka toinen torstai klo 18 ja seuraava kerta on 30.1. Helsingin seudulla on luentosarja myös Vihdissä huhtikuussa. Muualla Suomessa olen mukana raamattukursseilla mm. Kiteellä, Iisalmessa ja Kuhmossa.

Omasta mielestäni nämä mainitut ohjelmat sopivat oikein hyvin niillekin, joille Raamattu on vieras ja outo kirja. Mukaan tuleminen ei siis edellytä ennakkotietoja, kenties kuitenkin ennakkoluulottomuutta. Raamattu on huikean kiinnostava myös historialliselta kannalta ja sen maailmasta tehdään jatkuvasti myös uusia arkeologisia löytöjä. Ja onhan tuo kirja puhutellut ja rohkaissut miljoonia ihmisiä, jotka ovat sen kautta löytäneet uuden suunnan elämälleen.

Emil Anton kirjoitti omassa Hyviä uutisia -blogissaan 14.10.2013 kirja-arvostelun uusimmasta kirjastani. Anton oli oivaltanut kirjani idean ja kykeni tiivistämään sen sanoman muutamaan sivuun. Kunnioituksesta tätä sanakarillista tekoa kohtaan julkaisen hänen arvionsa tässä:

Jumala loi auringon, kuun…

Eero Junkkaalan kirja Alussa Jumala loi… – Luomisusko ja tieteellinen maailmankuva (Perussanoma 2013) on synnyttänyt vilkasta keskustelua esim. Areiopagi.fi -sivustolla, jolla fyysikko Vesa Palonen ja uskonnonfilosofi Aku Visala arvioivat kirjan. Junkkaala pitää kirjaa yhtenä tärkeimmistä koskaan kirjoittamistaan kirjoista (s. 234).

Junkkaala itse tiivistää kirjan sanoman kymmeneen kohtaan aivan kirjan lopussa: 1) luominen, lankeemus ja lunastus muodostavat kristillisen uskon perustan. Junkkaala siis uskoo Jumalan luoneen maailman ja että syntiinlankeemus on todellinen. 2) Luomakunta julistaa Jumalan kunniaa ja kertoo kaikkialla luojastaan. Jumalaa ei pidä todistaa tieteen aukoilla, vaan Jumala on kaiken takana, tunnetun ja tuntemattoman. 3) Raamatun luomiskertomus ei seiso tai kaadu luonnontieteiden haasteiden edessä. Luomiskertomusten tarkoitus on Junkkaalan mukaan vastata kysymyksiin “kuka” ja “miksi”, ei “milloin” ja “miten”.

4) Kristitty voi ajatella Raamatun ja tieteellisen maailmankuvan suhteesta miten tahansa. Junkkaala vastustaa dogmatismia luominen vs. evoluutio -debatissa. 5) Kristityn ei ole välttämätöntä muodostaa mitään mielipidettä näistä kysymyksistä. Asian voi jättää eksperteille. 6) Jumalan luonnon kirja ja Jumalan Sanan kirja puhuvat samaa kieltä. Raamattu ja maailma eivät voi olla ristiriidassa keskenään. 7) Jumala on antanut ihmiselle kyvyn tutkia hänen luomaansa maailmaa. Tieteet ovat siis Jumalan antaman järjen käyttämistä.

8) Tieteessä ei voida käyttää Jumalaa argumenttina. Tiede pelaa yleisesti hyväksytyillä pelisäännöillä, eikä sillä ole mitään Jumala-vastaista agendaa. 9) Kehitysopin vastustaminen voi muodostaa vakavan esteen ajattelevan ihmisen tielle raamatullisen uskon vastaanottamiseen. Kreationismi pikemmin syö kristinuskon uskottavuutta kuin vahvistaa sitä. 10) Kristityn tulee aina olla totuuden puolella. Totuuden vääristely ja puolitotuudet ovat epäkristillisiä.

Kirjan loppupuolella on myös joukko puheenvuoroja kristityiltä tiedemiehiltä ja teologeilta, kuten Risto Heikkilältä, Atte Korhoselta, Antti Laatolta ja Tapio Luomalta. He kaikki vahvistavat Junkkaalan kirjan argumenttia kreationismia vastaan ja yleisesti hyväksytyn tieteen puolesta.

Junkkaalan tie

Ennen “vieraskyniä” Junkkaala kertoo oman tiensä kreationismista kehitysoppineeksi. Junkkaala ammensi kreationisminsa Uuras Saarnivaaralta ja sai biologiasta nelosen. Teologisessa tiedekunnassakaan käsitys ei muuttunut, vaikka Junkkaala alkoi tajuta, että Saarnivaara vetää aika ajoin mutkia suoriksi keinotekoisilla ratkaisuillaan.

Tärkeä etappi oli Israelin arkeologiaan tutustuminen. “Museoissa tavatut esinelöydöt ja muinaiset pääkallot saivat epäröimään lyhyttä maailmanhistoriaa. Tippukiviluolassa vierailu pakotti ajattelemaan, ettei tuo Jumalan luoma taidenäyttely ole voinut eilen syntyä (…) Avaruuden mittasuhteisiin perehtyminen vahvisti asian: kyllä nämä pallot ovat täällä kauan pyörineet.” (s. 169–170)

Tärkeä oli myös kreationistien ja teististen evolutionistien debattikirja Creation and Evolution (toim. Derek Burke), jossa Junkkaalan mielestä teistisen evoluution kannattajat voittivat. “Tärkeä havainto oli huomata, että maailman iästä puhuttaessa ei ole kysymys kahdesta samanarvoisesta ja keskenään kilpailevasta teoriasta. On vain yksi teoria, jossa monien, toisistaan riippumattomien tutkimusalojen keinoin on päädytty pitkään maailmanhistoriaan, ja sen lisäksi on sitä kohtaan esitettyjen kriittisten kysymysten arsenaali.” (s. 171)

Tämä on Junkkaalan yksi pääpointeista, jolla hän mielestäni voitti myös taannoisen Radio Dei -debatin kreationisti Pekka Reinikaista (joka saa osaksen veljellistä kritiikkiä pitkin kirjaa) vastaan. Junkkaala käytti Coca Cola -esimerkkiä, jonka hän esittelee kirjassakin (s. 144–145).

Myöhäispronssikauden kerrostumasta arkeologin lapioon kolahtaa kokispullon korkki. Päättelemmekö, että koska korkki on pronssikaudessa, koko arkeologian konsensus aikakausien ajoituksesta on väärä? Kreationisteilla on kokiskorkkeja, toisella puolella on useiden toisistaan riippumattomien tieteenalojen kuten geologian, arkeolologian, biologian ja tähtitieteen konsensus.

Junkkaala (s. 164) esittelee Gerald Raun kirjasta Mapping the Origins kuusi näkemystä evoluutiosta ja luomisesta: 1) naturalistinen evoluutio, 2) ei-teleologinen evoluutio, 3) suunniteltu evoluutio, 4) johdettu evoluutio, 5) vanhan maan kreationismi ja 6) nuoren maan kreationismi. Listasta puuttuvat ID eli älykkään suunnitelman idea, jonka kannattaja voi kuulua ryhmiin 4–6, ja teistinen evoluutio, jonka kannattaja voi kuulua ryhmiin 2–4. Junkkaala itse asettaa itsensä akselille 3–4.

Junkkaala kritisoi ennen kaikkea nuoren maan kreationismia ja vastaa kreationistien joihinkin tyypillisiin argumentteihin. Hän kritisoi kuitenkin myös ID-liikettä ja sen lankeamista “aukkojen Jumalaan”. Myös Tapio Puolimatka saa Junkkaalalta kritiikkiä turhan sekaannuksen aiheuttamisesta: tiede on Junkkaalan mukaan samaa kaikille maailmankatsomuksista riippumatta (s. 79, 83).

Alussa…

Aloitin artikkelini kirjan lopusta. Kirjan alussa Junkkaala käsittelee omaa erikoisalaansa eli Vanhaa testamenttia ja esittelee modernin tutkimuksen löytöjen pohjalta Raamatun luomiskertomusten (huom. monikko – 1. Mooseksen kirjan lisäksi luomisesta kerrotaan eri vivahtein mm. Psalmeissa, Jobin kirjassa ja Sananlaskuissa) merkitystä. Niiden sanoma on teologinen, ei niinkään luonnontieteellinen.

Huolimatta siitä, että Junkkaala pääasiassa kuuluttaa Raamatun ja tieteen yhteensopivuutta, joutuu hän myöntämään, että kysymyksessä ihmisen alkuhistoriasta joudutaan vaikean ristiriidan äärelle. Evoluutioteorian ja Raamatun kuvaukset ihmisen kehityksestä/luomisesta on “hyvin vaikeaa” sovittaa yhteen tavalla, “joka tekisi täyttä oikeutta molemmille” (s. 114).

Junkkaala yrittää kuitenkin parhaansa, ja tässä tulee tämän kirjan yksi mielenkiintoinen kontribuutio kiperään keskusteluun. Luomiskertomus sijoittunee maailmaan, jossa on maanviljelystä  ja karjanhoitoa (1. Moos. 4:2), minkä tiedämme sijoittuvan n. 10 000 vuoden taakse. Näin Junkkaala olettaa, että ihmisen luominen “raamatullisessa mielessä” sijoittuu “enintään noin 10 000 vuoden taakse”. (s. 115)

Tuohon aikaan maailmassa oli kuitenkin jo muitakin ihmisiä kuin Aadam ja Eeva, Kain ja Abel. “Kainin lause ‘Kuka hyvänsä joka minut kohtaa, voi tappaa minut’ on hyvin outo, jos maailmassa olivat vain isä ja äiti.” (s. 115) Junkkaala esittää, että Aadam ja Eeva “olivat ensimmäisen ihmisen prototyyppejä ja edustivat ensimmäistä ihmistä Jumalaan ja maailmaan päin”, vaikka muitakin ihmisiä oli (s. 116).

Miten tämä suhtautuu syntiinlankeemukseen ja perisyntiin, jos kaikki ihmiset eivät ole Aadamin ja Eevan jälkeläisiä? Junkkaala ehdottaa, että “samoin kuin yhden luominen merkitsi kaikkien luomista, samoin yhden lankeemus merkitsi kaikkien lankeemusta” (s. 117), Aadamin lankeemus olisi näin luettu kaikkia koskevaksi niin kuin Jeesuksen kuolemakin koitui kaikkien elämäksi. Niin kuin Room. 5:ssä.

Lopuksi

Junkkaala on mielestäni oikealla asialla vastustaessaan dogmaattista kreationismia ja puolustaessaan kristinuskon ja tieteen yhteensopivuutta (tosin huomautettakoon, että kreationistikin voi toki tehdä samaa). Itse kuulun siihen ryhmään, jolla ei ole mitään kovin vahvaa kantaa kirjan käsittelemään problematiikkaan.

En ole luonnontieteilijä, joten en uskalla sanoa oikein mitään luonnontieteellisestä keskustelusta. Mielestäni on joka tapauksessa hyvä olla tietoinen eri näkemysten olemassaolosta ja niiden älykkäimmistä puolustajista. Siksi tämänkin arvostelun jätän pääasiassa esitteleväksi. Kiitos Junkkaalalle keskustelunavauksesta ja yrityksistä antaa oma panos vaikeisiin tiedettä ja uskoa koskeviin kysymyksiin.

Yksi erikoisimmista Vanhan testamentin ennustuksista on Jesajan kirjan 19. luvun lopussa. Siellä sanotaan, että eräänä päivänä avautuu valtatie Egyptin ja Assyrian välille ja tuolloin egyptiläiset ja assyrialaiset palvelevat yhdessä Herraa. Kaiken huipuksi ”sinä päivänä Israel kohoaa kolmanneksi Egyptin ja Assyrian rinnalle ja on siunauksena keskellä kaikkea maata” ja ”Herra Sebaot siunaa niitä kaikkia sanoen: ’Siunattu olkoon kansani Egypti, siunattu kätteni luomus Assyria, siunattu oma kansani Israel” (Jes. 19:23-25).

Kummalliseksi tekstin tekee se, että Egypti ja Assyria ovat kaikkialla muualla Vanhassa testamentissa Israelin päävihollisia. Jesajan kirjassakin varoitetaan tuon tuosta, ettei Israel turvautuisi kumpaankaan niistä, sillä ne uhkaavat yhtenään Israelin rauhaa ja vapautta. Ja jos katsotaan myöhempää historiaa, tilanne ei näytä juurikaan valoisammalta. Egypti ja Kaksoisvirranmaassa olleet kansat ovat tähän päivään asti olleet vihollissuhteessa siihen pieneen maapalaseen, joka sijaitsee niiden välissä. Tosin vuonna 1979 solmittu rauhansopimus Israelin ja Egyptin välillä muutti vuosituhantisen vihollisuuden. Sen kunniaksi egyptiläiset murhasivat oman presidenttinsä Anwar Sadatin pari vuotta myöhemmin. Nyt poliittinen tilanne on edelleen varsin jännitteinen näiden valtioiden välillä.

Mihin aikaan Jesajan ennustus ihmeellisestä rauhan ja siunauksen ajasta sijoittuu? En tiedä. Esitän kuitenkin yhden arvauksen. Tätä kirjoitettaessa on loppiaisaamu. Päivän evankeliumitekstissä kerrotaan idän tietäjistä ja Jeesus-lapsen paosta Egyptiin. Teksti on sikäli hämmentävä, että juutalaisille kirjoitetussa Matteuksen evankeliumissa on heti toisessa luvussa kertomus, jossa pääosaa näyttelevät ei-juutalaiset kansat. Ennen kuin yksikään juutalainen oppinut saapuu Jeesuksen luo, paikalla ovat kaukaa idästä, ehkä Kaksoisvirranmaasta tulleet tähtien tarkkailijat. Ja kun Jeesuksen perhe joutuu pakenemaan Herodeksen miekkaa, turvapaikan antaa Egypti. Ikään kuin evankeliumin ensi säteet loistaisivat Israelin lisäksi sen kahteen vihollismaahan. Olisiko tässä Jesajan profetian toteutuminen? Ehkä ei, mutta kenties kuitenkin sen täyttymisen ensimmäiset kirkkaat säteet.

Useita vuosia sitten olin Jerusalemissa majoittuneena Suomen Lähetysseuran työkeskuksen kirkon yläpuolella olevaan asuntoon. Heräsin aamuyöllä kovaääniseen musiikkiin ja ihmettelin, mistä on kyse. Yllätyksekseni havaitsin, että allani oleva kirkko oli täynnä mustia miehiä ja naisia laulamassa ja ylistämässä Herraa. Oli menossa etiopialaisten kristittyjen rukousyö. Näkymä oli erityisen hämmentävä siksi, että kun illalla olin käynyt nukkumaan, saman kirkon olivat täyttäneet kiinalaiset kristityt. Ihmettelin, milloin ihonväri oli muuttunut keltaisesta mustaksi. Ja koko ajan olimme Jerusalemissa! Aamulla saarnasin suomalaisten jumalanpalveluksessa.

Muistan silloin siteeranneeni Jesajan kirjan 19. luvun loppua ja kyselleeni, ettei vain tässä olisi uusi kajastus tuon erikoisen profetian toteutumisesta. Ihmiset kaukaa idästä ja kaukaa etelästä ovat tulleet Jerusalemiin ja monet heistä ovat siellä löytäneet oman Vapahtajansa. Israel, joka itsekään ei tunne Jeesusta, on saanut olla siunaukseksi kaukaisille kansoille. Meillä länsimaalaisilla kristityillä on melkoinen historian taakka suhteessa juutalaisten evankelioimiseen, sillä ”me” olemme surmanneet kuusimiljoonaa heikäläistä keskitysleireillä. Idän ja etelän kansoilla ei ole tällaista syyllisyyttä niskassaan, joten ehkä Jumala lähettää heidät tuomaan valon valitulle kansalleen.

Tuon vuosien takaisen kokemuksen jälkeen olen saanut matkustaa paljon Afrikassa ja Aasiassa. Evankeliumi leviää lähes räjähdysmäisesti monissa ns. kolmannen maailman maissa. Nepalin kirkkoa on kutsuttu maailman nopeimmin kasvavaksi kirkoksi ja Etiopian Mekane Yesus -kirkko on nopeimmin kasvava luterilainen kirkko. Voisiko Jesajan profetia viitatakin tähän? Tarkoittaisiko Egypti koko Afrikkaa ja Assyria koko Aasiaa? Kun Raamatussa puhutaan siunauksesta, sillä ei useimmiten tarkoiteta maallista menestystä ja hyvyyttä vaikka sitäkin. Varsinainen siunaus on siellä, missä Jeesus on. Nyt Herra Sebaot siunaa etelän ja idän maita ja ikään kuin ympäröi oman maansa uusilla siunauksilla. Kiinalaiset kristityt puhuvat jopa hengellisestä valtatiestä, jonka he aikovat rakentaa omasta maastaan Israeliin. Se olisi uusi silkkitie, joka kuljettaisi hyvän sanoman Vapahtajasta kaikkien välissä olevien islaminuskoisten maiden läpi sinne, mistä se kerran sai alkunsa.

Raamatun profetioilla on joskus moninkertainen toteutuminen. Olisiko loppiainen ennakkokuva siitä, mitä tapahtuu tulevaisuudessa? Voimmeko me olla se sukupolvi, joka näkee idästä ja etelästä tulevan valtatien kohtaavan Jerusalemissa?

Tuntuisi rasistiselta sanoa, että kristityt ovat parempia kuin muut ihmiset. Eivät he olekaan. Samanlaisia syntisiä kaikki tyynni. Mutta kristinuskossa on jotain, jonka vuoksi se voittaa muut uskonnot. Enkä tässä varsinaisesti tarkoita sitä, että Jeesus on ainoa tie taivaaseen.

Kun tulin Afrikasta, maailmankartta alkoi näyttää erilaiselta kuin ennen. Ollessaan kehitysmaassa länsimainen ihminen ei voi olla kysymättä itseltään, miksi jossain on niin paljon köyhyyttä, kurjuutta, sairauksia ja kuolemaa. Miksi miljoonat lapset kuolevat synnytykseen tai aliravitsemukseen, miksi vammaiset jätetään heitteille, miksi naisten ja vähäosaisten ihmisoikeudet poljetaan maahan, miksi koulutuksen taso on surkea, miksi tiede, taide ja kulttuuri ovat aliarvostettuja? Asiat jotka meillä länsimailla ovat hyvin ja joita arvostamme, ovat jossain päin maailmaa valovuosien päässä meistä. Näihin kysymyksiin ei tietenkään ole yhtä ainoaa oikeaa vastausta, mutta ettei vain kristinuskolla olisi jotain tekemistä sen kanssa. Se on aikanaan nostanut lasten, naisten, vanhusten ja vammaisten aseman ja korostanut kaikkien ihmisten yhtäläistä arvoa Jumalan edessä. Se on myös ollut kehtona koulutuksen, tieteen, taiteen ja kulttuurin arvostamiselle. Afrikkalaiset luonnonuskonnot taikauskoisine menoineen eivät ole kyenneet samaan.

Viimeksi olin kolme kuukautta hindulaisessa maassa. Täsmälleen samat kysymykset nousivat mieleen. Hindujen kastijärjestelmä lukkiuttaa yhteiskunnan täydelliseen eriarvoisuuteen, josta alakastiset eivät koskaan voi nousta ihmisarvoiseen elämään. Usko jälleensyntymisen kiertokulkuun vie pohjan tulevaisuuden toivolta ja tekee ihmisistä välinpitämättömiä kohtaloon uskojia. Epätasa-arvo, modernin tieteen halveksiminen ja köyhyys jumiuttavat yhteiskunnan kehityksen ja kohtaloonsa tyytyvät ihmiset piilottavat edelleen vammaiset talojensa nurkkiin tai hakkaavat loppuelämänsä joen pohjalla kiviä tietyömaiden pohjaksi. Ellei kristinusko avaa heille tietä uuteen elämään.

En ole elänyt varsinaisessa muslimimaassa, mutta olen voinut seurata läheltä myös islamin vaikutuksia yhteiskuntaan. Luulisi monoteistisen uskonnon voittavan selvästi edellä mainitut, mutta eivät jäljet islamilaisissa maissakaan näytä paljon paremmilta. Yksi tieteellisen kehityksen mittari on Nobelin palkintojen saajien luettelo. En tiedä, onko siitä olemassa vertailua kristittyjen ja muslimien kesken, mutta verrattaessa juutalaisiin nobelisteihin ero islamin maailmasta tulleisiin on hätkähdyttävä. Noin 20% maailman väestöstä on muslimeja, mutta vuoteen 2000 mennessä he olivat saaneet 7 Nobelin palkintoa, kun samaan aikaan 0,2% juutalaisväestöllä niitä oli 129. Tämähän ei suoranaisesti kerro muusta kuin akateemisen tieteen arvostuksesta eri kulttuureissa, eikä juutalaisuus ole samaa kuin kristinusko. Silti juutalaiskristillinen maailma on kantanut toisenlaista hedelmää kuin muiden uskontojen maaperä. Jos silmämääräisesti arvioi tasa-arvo- ja ihmisoikeuskysymyksiä, islam ei saa niissäkään parhaita mahdollisia arvosanoja. Monilla mittareilla islamin maailma on lähempänä kehitysmaita kuin länsimaisia demokratioita.

Suomalainen kristitty lukija voisi seuraavaksi esittää perustellun vastalauseen: eihän meillä läntisessä, materialismin läpitunkemassa maailmassakaan asiat ole lainkaan hyvin; itsekkyys, epätasa-arvo, työttömyys ja monenlainen jumalattomuus rehottavat. Myönnettäköön. Voidaan myöntää sekin, että islamissa on joitain ainakin näennäisesti korkealta näyttäviä moraalisia arvoja ja Afrikassa arvostetaan vanhuutta enemmän kuin Euroopassa.

Mutta kiertäkää vähän aikaa silmät auki kehitysmaissa ja tulkaa sitten takaisin. Ette voi olla ihmettelemättä, miksi samassa maailmassa on niin suunnattoman suuria elintasoeroja ja miksi ihmisiä kuolee kuin kärpäsiä siellä, missä nykyaikainen lääketiede on lähes saavuttamattomissa. Toki länsimaisesta elämänmenosta löytyy paljon moitittavaa, mutta entäpä jos se johtuukin juuri siitä, että täällä ollaan hukkaamassa kristillisiä arvoja ja luisumassa kohti uuspakanallista Eurooppaa.

Olisi ylimielistä väittää, että juuri kristinusko on kaiken hyvän alku ja juuri. Löydämme hyviä arvoja ja viisaita elämänohjeita sen ulkopuoleltakin, ja onhan ei-kristitty Japani myös korkean elintason maa. Tosin Japanin nousuun taisivat myötävaikuttaa juuri kristityt maat ja esimerkiksi vammaisten asema shintolaisessa maassa on todella heikko. En edes väitä tietäväni, mikä kristinuskossa tekee siitä sellaisen parantavan eliksiirin, että sen vaikutuspiirissä elämän arvot näyttävät paremmin loksahtavan kohdalleen. Tämähän on itse asiassa varsin hämmästyttävää, sillä kristinuskon varsinainen viesti ei ole korkean moraalin eikä edes yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden korostamisessa vaan yksinkertaisessa uskossa syntisiä armahtavaan Vapahtajaan. Eettiset arvot ja ajallinen hyvä ovat vain seurannaisvaikutuksia, ikään kuin oheistuotteita tämän uskon rinnalla. Silti nekin ovat tässä maailmassa sietämättömän ylivoimaisia.

En ole vuosiin tai ehkä vuosikymmeniinkään enää juuri kertoillut siitä, kuinka tulin uskoon.  Alkuaikoina sitä kerrottiin yhtenään, mutta sittemmin on tullut tärkeämmäksi elää uskoa todeksi tänään muistelematta menneitä. Viime viikkoina tuo vuosikymmenten takainen tapahtuma on uudelleen aktualisoitunut kahdesta syystä. Opettaessani Nepalissa opiskelijat kysyivät, miten minusta on tullut kristitty. Kerroin sen heille ja he olivat innoissaan kuulemastaan. Useimmat heistä olivat kääntyneet hindulaisuudesta ja se oli minun mielestäni monin verroin kovempi juttu. Jotkut olivat joutuneet maksamaan kääntymyksestään kovan hinnan.

Toisen kerran jouduin palaamaan vanhoihin asioihin, kun entinen kotiseurakuntani, Lempäälä, järjesti kokoontumisen niille, jotka ovat käyneet rippikoulun 50 vuotta sitten. Minä kuulun tuohon joukkoon, vaikka en ollut käynytkään sitä omassa seurakunnassani vaan Vivamossa. Pääsin osallistumaan yhteiseen kokoontumiseen Skypen välityksellä Kathmandusta käsin. Kiitos Emmi Korvelle tämän järjestämisestä.

Niinpä ajattelin tässä kertoa ensin oman tarinani ja sitten yhden nepalilaisen kertomuksen. Miten siis tulin uskoon? Käytän yhä tätä termiä, vaikka jotkut sitä kovasti vierastavat ja asian voisi toki ilmaista monella muullakin tavalla. Kääntymykseni ei ole lainkaan dramaattinen, mutta silti se oli aivan käänteentekevä minulle. Päivämääräkin on muistissa, joulukuun 3. päivä vuonna 1961. Olin tuolloin 14-vuotias ja kasvanut kodissa, jossa ei kirkossa käyty. Olin kastettu lapsena, kuten jokaisessa luterilaisessa perheessä oli tapana. Pyhäkoulua en käynyt, enkä Raamattua ollut avannut koulun uskontotunteja lukuun ottamatta.

1960-luvun herätykset koskettivat Lempäälää ja monet nuoret tulivat uskoon. He alkoivat kutsua luokkatovereitaan seuroihin, ja niin minäkin sinne sitten tulin lähteneeksi. Kuulin monien todistavan uskostaan ja ihmettelin moista innokkuutta ja luultavasti hiukan kadehdinkin. Yhden illan jälkeen muuan poika, ikäiseni varmaan, tuli kysymään, olenko uskossa. En osannut vastata, sillä en tiennyt, mitä uskossa oleminen tarkoitti. Poika huomasi heti, että en ollut, ja alkoi ”käännyttää” minua. Hän sanoi, että jos kuolen, enkä ole uskossa, joudun kadotukseen. Sitten hän kysyi, haluaisinko tänään ratkaista suhteeni Jeesukseen, jolloin voisin myös tietää pääseväni taivaaseen. Diili tuntui sen verran houkuttelevalta, että myönnyin tarjoukseen. Minut vietiin vanhemman miehen juttusille, joka varmisti, että halusin lähteä Jeesuksen seuraan. No, sitä varten kai tähän tultiin. Mies rukoili puolestani ja luultavasti julisti minulle synninpäästönkin, vaikka en sitä enää muista, eikä minulla tietenkään ollut yhtään syntiä tunnustettavana. Sitten hän onnitteli minua hienosta ratkaisusta ja minä lähdin kotiin.

En tuona iltana oikein tiennyt, mitä oli tapahtunut vai oliko tapahtunut mitään. Hiukan hämmentyneenä kai menin kotiin. Mutta jotain elämässäni muuttui. Tuli kova halu lähteä seuraavana pyhänä uudestaan seuroihin. Tuli into alkaa lukea Raamattua. Uskovien nuorten seura alkoi tuntua omalta joukolta. Teki myös mieli lähteä sunnuntaina kirkkoon. Ja mikä ehkä kummallisinta, tuli tarve jonain sunnuntai-iltana seuroissa käyttää todistuspuheenvuoro, vaikka en ollut mitenkään varma omasta uskostanikaan. Kyse saattoi olla jopa sosiaalisesta paineesta todistaa, kun kaikki muutkin niin tekivät. Mutta kun muutaman viikon kuluttua rohkenin avata suuni ja sanoa, että minäkin seuraan Jeesusta, se tuntui tosi tärkeältä. Eikä vain tuntunut, vaan oli sitä. Sillä voin luultavasti aika rehellisesti sanoa, että sinä päivänä sain pelastusvarmuuden, joka ei ole häipynyt näinä yli viitenäkymmenenä vuotena.

Miten siis tänään arvioisin noita aikoja? Arvostan kastettani, jolloin minut epäuskoisessa perheessäni tuotiin kenenkään sitä silloin tajuamatta Jeesuksen luo. Ilman opetusta uskon siemen joutui tuuliajolle. Kun sitten jouduin käännytyksen kohteeksi ja minua peloteltiin helvettiin joutumisella, halusin tehdä ratkaisuni. Nykyäänhän me tiedämme, ettei helvetillä saa pelotella ja että ratkaisukristillisyys on erittäin epäluterilaista. Olen kuitenkin Jumalalle kiitollinen tuosta illasta ja siitä pojasta, Ilkasta, joka tuolloin tuli luokseni. Olen sittemmin ajatellut, että Jeesus otti minun hapuilevan uskoni paljon vakavammin kuin minä. Minä tuskin osasin kättäni hänelle ojentaa, kun hän jo tarttui siihen. Eikä ole sitä otetta irrottanut vielä tänäkään päivänä.

Eilen kysyin eräältä nepalilaiselta ystävältäni, miten hän oli tullut kristityksi. Näin hän kertoi: Isäni oli kylämme hindupappi. Minäkin kasvoin innokkaaksi hindujumalien palvojaksi. Kun äitini sairastui vakavasti, rukoilin jumalia parantamaan hänet ja sanoin, että jos eivät paranna, hylkään kaikki jumalat. Äiti kuoli ja minusta tuli ateisti. Opiskellessani Intiassa insinööriksi mietin paljon elämän tarkoitusta. Ajauduin etsimään sitä huvituksista, koska kaikki kuitenkin päättyisi kuolemaan. Opiskeluni joutuivat tuuliajolle ja harkitsin välillä itsemurhaakin. Eräs ystävä näki ahdinkoni ja kutsui minut kirkkoon. En ollut koskaan elämässäni käynyt kirkossa. Sanoma siellä ei puhutellut minua, mutta ihmisten iloisuus ja vapautuneisuus sai minut lähtemään uudelleenkin mukaan.

Kerran olin kristittyjen nuorten leirillä, vaikka edelleen oli aktiivinen ateisti. En jaksanut seurata ohjelmaa, menin ulos ja kiipesin ison puun oksalle. Siinä minut valtasi ihmeellinen tunne. Mietin, kuka on tehnyt tämän luonnon kauneuden ja sen huikean suunnitelmallisuuden. Sittenkin on Jumala! Tulin tästä niin vakuuttuneeksi, että hyppäsin alas ja kerroin heti kaikille nuorille, että nyt uskon Jumalaan, vaikka kukaan muu täällä ei uskoisi.

En kuitenkaan osannut liittää kokemustani kristittyjen Jumalaan ja niin aloin rukoilla jälleen hindujumalia. Jonkin ajan kuluttua olin yksi huoneessani, kun minut valtasi erikoinen tunne. Ikään kuin joku ääni olisi sanonut, että minä olen syntinen ja Kristus on kuollut minun puolestani. Kokemus oli niin kirkas, että en voinut muuta kuin pyytää Jeesukselta anteeksi, että olin tehnyt paljon syntiä häntä vastaan. Sillä hetkellä oli kuin raskas taakka olisi nostettu harteiltani ja sellainen ilo täytti minut, jollaista en ollut koskaan kokenut. Siitä lähtien olen ollut Jeesuksen seuraaja.

Istuimme kathmandulaisessa ravintolassa, kun K. B. Rokaya kertoi minulle näitä tapahtumia 40 vuoden takaa. Koin siinä jonkinlaisen taivashetken. Tästä minun kanssani pizzaa syövästä miehestä on tullut Nepalin kristittyjen tärkein vaikuttaja. Hän on tunnettu rauhanaktivisti, jolta amerikkalaiset kysyivät neuvoja maan ollessa sisällissodassa. Hän edustaa kirkkoaan monissa kansainvälisissä tehtävissä ja kokoaa uskontojen johtajia omassa maassaan neuvottelemaan maan poliittisen johdon kanssa. Hän toimii puheenjohtajana maan älymystön muodostamassa Nepal Intellectual Forumissa. Uskoaan hän ei ole koskaan hävennyt ja hänen sähköpostiosoitteensa alkaa näin: Jesus is Lord.

Kuten jo facebookissa ehdin mainostaa, sain harvinaislaatuisen kutsun pitää arkeologia-aiheinen luento Nepal Intellectual Forumin kokouksessa Kathmandussa. Valitsin aiheeksi At the roots of world civilizations and religions – an archaeological survey, sillä paikalle oli määrä tulla pääasiassa hindulaisia ja buddhalaisia yliopiston opettajia, muuta maan älymystöä ja ehkä kirkkojenkin johtajia sekä lehdistöä. Kuten tulikin.

Kokous pidettiin Kathmandun keskustassa sijaitsevan World Trade Centerin hulppeassa luentosalissa ja osallistujia oli noin 70, joista kristittyjä vähemmän kuin neljännes. Minut esiteltiin monilla cv:stäni otetuilla ansioilla, joten syntyi vaikutelma kuuluisasta puhujasta. Seinällä oli jopa iso juliste kertomassa aiheesta ja luennoitsijasta. Tilaisuuden aluksi kokouksen johtaja kutsui eturiviin huomattavimmat paikallaolijat, entisen Nepalin Japanin suurlähettilään ja kaksi yliopiston historian professoria. Oli hiukan paineita, ei niinkään siksi etten olisi valmistanut hyvää esitystä vaan siksi, että olin ensimmäistä kertaa sellaisen yleisön edessä, jossa suurin osa edustaa täysin erilaisia maailmankatsomuksia ja uskontoja kuin minä ja monet ovat oman alansa asiantuntijoita.

Kerroin esityksessäni aika yleisiä asioita kolmesta maailman vanhimmasta sivilisaatiosta, sumerilaisista, egyptiläisistä ja Induslaakson kulttuurista, jotka kaikki lasketaan syntyneiksi noin viisituhatta vuotta sitten. Sitten kerroin lyhyesti suurten uskontojen syntyajat ja paikat seuraavasti: juutalaisuuden (ja kristinuskon) juuret Mesopotamiassa (sumerilaisessa kulttuurissa) noin 2000 eKr. Abrahamissa, hindulaisuuden alku noin 1750 Indus-laaksossa, buddhalaisuus 500-l. eKr. Intiassa ja samoihin aikoihin konfutselaisuus Kiinassa ja zarathustralaisuus Persiassa. Kristinuskon syntyvuodeksi sanoin 30 AD, jolloin Jeesus kuoli ja nousi kuolleista, ja viimeisenä islam 600-l. jKr. Arabiassa.  Näytin kuvia kaikkien uskontojen juurilta ja olin ottanut niitä myös kahdessa Kathmandun museossa, jotta sain paikallisväriä mukaan. Sanoin ohimennen, että uskonnollisia elementtejä on toki ihmiskunnan varhaisvaiheissa paljon aiemminkin ja kenties vanhin löydetty uskonnollinen rakennus on Göpekli Tepe Turkissa noin 10 000 eKr.

Mielenkiintoinen havainto mielestäni oli, että kulttuurien ja uskontojen pitkässä historiassa näyttää olevan kaksi suurta virstanpylvästä, ensin 3000-luku eKr. jolloin suuret sivilisaatiot syntyvät ja kirjoitustaito keksitään. Silloin alkaa myös kaupungistuminen kaikkialla maailmassa. Toinen suuri aatemaailman hyökyaalto on 500-luku eKr. Silloin saavat alkunsa buddhalaisuus, konfutselaisuus ja zarathustralaisuus, sekä Kreikan suuret filosofit Euroopan puolella. Tuolloin aletaan myös koota juutalaisten pyhiä kirjoituksia ja Vanhan testamentin ensimmäinen koonti sijoittuu sinne, pakkosiirtolaisuuden aikaan.

Esitykseni lopuksi näytin muutamia kuvia omalta erikoisalaltani, Israelin arkeologiasta. Viimeisessä kuvassa oli Jeesuksen hahmo Torinon käärinliinassa ja päätin sanomalla, että Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus synnyttivät kristinuskon.

Ensimmäisen kommenttipuheenvuoron piti entinen suurlähettiläs. Hän piti luentoani erittäin hyvänä ja oli sitä mieltä, että minut pitäisi kutsua muihinkin vastaavanlaisiin piireihin puhumaan. Hän oli uskonnoltaan tietenkin hindu. Seuraavaksi puhui toinen paikalla olleista historian professoreista. Hänkin kiitti minua kohteliaasti, mutta alkoi sitten monisanaisesti selittää, kuinka minun tietoni olivat kovin puutteellisia ja virheellisiä. Kaikki maailman uskonnot ja sivilisaatiothan lähtevät Himalajalta ja hindulaisuudesta. Myös indo-eurooppalaiset kielet lähtevät täältä, koska tuo ’indo’ tarkoittaa hänen mukaan hindiä. Lopuksi hän sanoi epäilevänsä, että minä olin tullut tänne käännyttämään heitä kristinuskoon. Seuraavissa puheenvuoroissa minulle tehtiin muutamia hyviä kysymyksiä ja yksi läsnä olleista buddhalaisista vastusti avoimesti hinduprofessorin pitkää puheenvuoroa.

Omassa loppupuheenvuorossani sanoin, että en osaa ottaa kantaa hindulaisuuden juuriin, mutta muutamat äskeisen professorin kommenteista perustuvat sellaiseen väärinkäsitykseen, että eri historian aikakaudet olisivat kaikkialla samat. Esimerkiksi pronssikausi ja rautakausi ovat Suomessa aivan eri aikoina kuin Lähi-idässä ja täällä Etelä-Aasiassakin vuosiluvut ovat erilaiset. Lopuksi toinen historian professoreista kiitti minua ansiokkaasta luennosta.

Jälkeenpäin sanoin kokouksen puheenjohtajalle, tri Rokayalle, että en ymmärtänyt kaikkea, mitä tuo ensimmäinen historian professori sanoi. Rokaya vastasi, ettei hänkään ymmärtänyt. Jäi paljon mietittävää. Päällimmäiseksi jäi tunne, että nuorempi läsnä oleva joukko, mukana useita lehdistön edustajia, oli hyvin kiinnostunut ja olisi halunnut kuulla paljon lisää. Muutamat jotka eivät pystyneet täysin seuraamaan englanninkielistä esitystä, pyysivät Rokayaa selostamaan jutun uudelleen heille nepaliksi ja hän tekikin sen.

Tuo yhden hinduprofessorin puhe viestitti minulle, että vanhempi akateeminen polvi Nepalissa elää vielä sitä sulkeutuneisuuden aikaa, jossa maa oli ennen vuotta 1951. Oltiin täysin eristyksissä ulkomaailmasta, eivätkä edes intialaiset saaneet tulla maahan. Luonnollisesti kaikki normaalin historiantutkimuksen tiedotkin olivat lähes tavoittamattomissa. Oltiin maan omien traditioiden ja kansantarujen varassa. Onneksi nykyinen internet-aikakausi pakottaa avautumaan uusille tuulille ja toivottavasti se vaikuttaa myös yliopistojen opetukseen.

Mielenkiintoinen oli myös professorin epäily siitä, että olisin siellä käännyttämässä. Tietenkin olinkin, mutta minun mielestäni tein sen neutraalimmalla tavalla kuin koskaan aiemmin. Pidin puhtaasti akateemisen luennon eri uskonnoista, enkä sanonut puolta sanaakaan, että kristinusko on paras, enkä mielestäni esittänyt muita vähimmässäkään määrin alentavassa sävyssä. Mutta ehkä se oli liikaa, että sanoin Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen olevan kristinuskon lähtölaukaus.

En sanonut sitä, minkä sanoin raamattukoulussa opettaessani näin: ”Muhammed makaa haudassaan, Buddha makaa haudassaan, hindujumalat eivät ole eläviä, mutta Jeesuksen hauta on tyhjä ja hän elää.” Siihen opiskelijat huusivat spontaanisti: ”Halleluja!”

Olen viime aikoina pohtinut paljon kontekstualisaatiota. Ai siis mitä? Kyseisellä sanalla tarkoitetaan ympäristön (siis kontekstin) huomioonottamista, ja erityisesti sitä, miten kristinusko sopeutuu tai sopeutetaan erilaisiin kulttuureihin. Pyydän lukijaa huomaamaan myös sanan ’pohtinut’. Kristittyhän saa pohtia erilaisia asioita ilman, että hänet niiden vuoksi leimataan heti epäilyttäväksi uskon horjuttajaksi. Huomaatte siis, että puolustaudun valmiiksi hyökkäyksiltä, joita tällaisilla palstoilla helposti saa niskaansa (tämä kirjoitus kuten useimmat muutkin julkaistaan sivulla Seurakuntalainen.fi).

Pohtimisen lisäksi kirjoituksessani tulee ehkä olemaan toinenkin hankala piirre. Kirjoitan nimittäin aasialaisesta ja afrikkalaisesta maailmasta käsin, ja tällöin suomalainen lukija ajattelee, ettei koske meitä, ja että kyllä ne siellä kehitysmaissa ovat muutenkin vähän outoja. Niiltä puuttuu tämä uskonpuhdistuksen sydänmailla eletty vuosisatainen hengellinen perintö. Niin, siitä juuri onkin kysymys. Miltä kristinusko näyttää silloin, kuin tuo pitkä historia puuttuu, ja kun koko maailman asioiden tulkintaa katsotaan erilaisilla silmälaseilla. Erilaisuus näyttää aina hiukan pelottavalta ja minäkin koen näitä miettiessäni olevani oman mukavuusalueeni reunamilla.

Olen viimeisen kahden kuukauden aikana käynyt suunnilleen joka pyhä kirkossa. Kuitenkin vasta viime pyhänä sain ensimmäisen kerran luterilaisen ehtoollisen. Siis luterilaisen siinä mielessä, että jakaja oli luterilainen pappi ja hän luki käsikirjasta asetussanat ja hänellä oli alba ja stola päällä. Hän tosin oli paljain jaloin, mutta sehän ei tehnyt toimitusta yhtään vähemmän luterilaiseksi. Seurakuntakin oli paljain jaloin ja istui lattialla kuten maan tapa on. Ehtoollismaljana oli kulunut muovinen maitokannu ja viininä mehua, joka jaettiin pienistä muovikupeista. Leipä ei ainakaan ollut happamatonta leipää. En epäillyt, etten olisi saanut oikeaa ehtoollista.

Mutta en minä niitä aiempiakaan ehtoollisia väärinä osannut pitää, joissa ei ollut luterilaista pappia, eikä käsikirjaa eikä albaa eikä stolaa. Luettiin vaan Raamatusta asetussanat ja pantiin aineet jakoon. Synnintunnustuskin taisi vilahtaa jossain sivulauseessa. En ole varma, kuka jakajista tai vastaanottajista ymmärsi ehtoollisen oikean luonteen. En ole aina varma omastakaan ymmärtämisestäni tämän mysteerin edessä. Tiedän kyllä, että oppi ehtoollisesta todellisena Kristuksen ruumiina ja verenä on uskonpuhdistuksen olennainen osa. Mutta eivät ihmiset aina ajattele niin dogmaattisesti kuin me papit toivoisimme. Puhumattakaan jos kyse on nuorten kirkkojen usein kouluttamattomista ihmisistä, jotka tulevat savimajastaan arkensa keskeltä hetkeksi kohtaamaan Jumalan ja saamaan uskosta voimia seuraavaan päivään.

Aasialainen ja afrikkalainen ihminen ajattelee käytännöllisesti, ei opillisesti. Käytäntö on tärkeämpää kuin teoria ja usko on enemmänkin tie kuin oppi. Sen tähden jopa vastakkaisilta näyttävät asiat saattavat sopia ongelmitta yhteen. Henkimaailma on todellisesti läsnä ja meidän akateemiset kysymyksemme valovuosien päässä heidän ajattelustaan. He eivät ole tyhmempiä kuin me, mutta he katsovat maailmaa eri näkökulmasta. Toki kristinuskon perusteet ovat kaikille samat, mutta jos Kristus on enemmänkin voittaja kuin sovittaja, niin ei kai meillä siihen ole mitään sanomista.

Kun oppitunnilla kerroin hienoimmista arkeologisista löydöistä, oppilaat haukottelivat ja katsoivat ikkunasta ulos. Kun näytin kuvaa tyhjästä haudasta ja sanoin, että Muhammed ja Buddha makaavat haudoissaan ja hindujumalat ovat kuolleita jumalia, mutta Jeesuksen hauta on tyhjä ja hän elää, oppilaat huusivat: ”Halleluja!” Tietenkin yritän opettaa heille uskonvanhurskauden ydintä: pelastusta yksin armosta, Kristuksen tähden. Kyllä sekin oppi puree, sillä itsetekoinen yrityskristillisyys on suosittu uskon harjoittamisen muoto kaikkialla maailmassa, myös Suomessa.

Sitäkin tämmöinen pitkän linjan opettaja miettii, kuinka kummassa nuori nopeasti kasvava kirkko ikimaailmassa voi kehittyä oikeaan ja terveeseen suuntaan, kun siltä puuttuvat pitkät perinteet ja kokeneet seurakuntien paimenet. Mutta sitten huomaa ajattelevansa, että niin ne taisivat puuttua alkuseurakunnaltakin. Ja Jumala vain piti kirkostansa huolta.