Eero Junkkaala

Usein joulun alla saa lehdistä lukea, kuinka joulukertomukset ovat enemmän tai vähemmän satua. Nyt Helsingin Sanomat otti jo varaslähdön ja julkaisi 16.12. Martti Mäkisalon kirjoittaman arvion Björn Vikströmin uudesta kirjasta. Kirja-arvio on sinänsä ihan asiallinen ja totta kai piispojen kirjat pitää esitellä. Mutta Mäkisalo taitaa panna omiaan, kun hän avaa Porvoon piispan raamattunäkemystä.

Mäkisalon mukaan Vikström sanoo, että ”Vanhassa testamentissa on historiallisia ja maantieteellisiä epätarkkuuksia”. Sitten Mäkisalo intoutuu itse lisäämään seuraavan kappaleen: ”Tutkimuksen valtauoman mukaan VT:lla on ylipäätään vain vähän tekemistä historian kanssa. Enimmiltään se on uskonnollista kirjallisuutta, julistusta ja opetusta, jossa on hyödynnetty myyttejä, anekdootteja, satuja, taruja ja legendoja”. En ole lukenut piispan paimenkirjettä, mutta Hesarin tekstistä näyttää siltä, että lause historiallisista ja maantieteellisistä epätarkkuuksista menee Vikströmin tiliin, mutta koko Vanhan testamentin luokittelu saduiksi ja legendoiksi on Mäkisalon oma lisä.

Olen piispan kanssa samaa mieltä siitä, että Vanhassa testamentissa on historiallisia ja maantieteellisiä epätarkkuuksia. Sen sijaan kirja-arvostelijan heitto lähes koko Vanhasta testamentista myytteinä, anekdootteina, satuina, taruina ja legendoina ei ole koskaan ollut tutkimuksen valtauoman linja. Arvostelija saattaa muistella jotain saksalaista sata vuotta vanhaa oppikirjaa tai kenties Kööpenhaminan koulukunnan muutaman ääriliberaalin tutkijan mielipiteitä. Tosin näissäkin myönnetään Vanhalle testamentille jonkinlainen historiallinen arvo.

Vanhan testamentin historiallisista ja maantieteellisistä epätarkkuuksistakin voitaisiin keskustella. Onko reilua vaatia kolmetuhatta vuotta vanhalta, Lähi-idän kulttuurien keskellä syntyneeltä tekstiltä samaa eksaktia tieteellisyyttä, jota tämän päivän valistuksen jälkeinen eurooppalainen odottaa? Tekstiltä ei tule odottaa sellaista, mihin se ei ole tarkoitettu. Mutta historiaa se on mitä suurimmassa määrin ja maantiedettä. Muistan, kun luin ensimmäisen kerran Yohanan Aharonin paksun kirjan The Land of the Bible – A Historical Geography. Kyseessä on Israelin historiallisen maantieteen perusteos. Se käy läpi tuhat vuotta Vanhan testamentin historiaa ja selvittää, mitä tiedämme muinaisten paikkojen sijainnista ja vaiheista arkeologisen tutkimuksen valossa. Kirja on täynnä raamatunlauseita. Ilman Raamatun antamaa historiallista ja maantieteellistä informaatiota tuon maan muinaisuutta ei voi tutkia. Lisäksi tarvitaan egyptiläisiä, babylonialaisia, assyrialaisia, persialaisia ja kreikkalaisia lähteitä, mutta Vanha testamentti on ylivoimaisesti massiivisin tietolähde tuon maan paikkakuntien tutkimisessa.

Se että jokin kirja on uskonnollinen, ei tarkoita, että se olisi historiallisesti heikko tai arvoton. Tutkimus luottaa yleensä Egyptin faraoiden annaaleihin ja Kaksoisvirranmaan muinaisiin teksteihin, vaikka nekin ovat läpeensä uskonnollisia. Omassa väitöskirjassani vertasin egyptiläisiä tekstejä Joosuan kirjan maanvalloituskuvauksiin ja totesin, että jos edellisiä on pidettävä historiana niin silloin myös jälkimmäisiä, sillä arkeologinen informaatio tuottaa samanlaisen tuloksen. Sotakuvauksissa kerrotut kaupungit ovat olleet tuolloin olemassa ja niistä löytyy jälkiä, jotka puhuvat kertomusten historiallisuuden puolesta.

Voisi vielä Mäkisalolle huomauttaa, että Israelin ja Juudan kuninkaiden hallitusajat on kuvattu Raamatussa vuoden tarkkuudella ja vaikka yksityiskohdissa luonnollisesti on avoimia kysymyksiäkin, niin viidentoista hallitsijan nimi löytyy muistakin Lähi-idän teksteistä. Tekstillä ei siis ole ”hyvin vähän tekemistä historian kanssa” vaan se on kauttaaltaan historiaa. Jospa vielä mainitsen yhden esimerkin, vaikka näitä voisi ottaa tukun lisää. Yksi tarkimmin kaivetuista Israelin rauniokummuista on Hasor. Yigael Yadinin aloittama ja Amnon Ben-Torin jatkama pitkä projekti on tuottanut materiaalia, joka sopii kuin nakutettu sekä Joosuan maanvalloituskertomukseen että myöhemmin Salomon linnoittamaan kaupunkiin.

Lukiessamme Raamatun joulukertomuksia olemme yhtä todellisen historian äärellä kuin Vanhan testamentin maailmassakin. Tunnemme keisari Augustuksen ja maaherra Quiriniuksen. Jeesuksen syntymän täsmällistä vuotta emme tiedä, mutta kukaan ei kiistä, etteikö koko maailma eläisi nyt vuotta 2014 jälkeen Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen syntymän. Betlehemin seimi käänsi kalentereiden vuosiluvut uusiksi ja avasi uuden lehden maailmanhistoriassa.

Lähdin aamulenkille vieraassa paikassa pimeään metsään. Arvelin, että jossain olisi valaistu lenkkipolku. Sellainen löytyikin. Oli helppo seurata valoja. Huomasin, että metsässä risteili monia muitakin polkuja, isompia ja pienempiä. Välillä valot meinasivat kadota. Hetken piti juosta umpimähkään, mutta mutkan takana oli taas lamppu. En ollut ihan varma, viekö tämä reitti johonkin, mutta arvelin kiertäväni ennen pitkää lähtöpaikalle. Näin kävikin ja lopulta saavuin takaisin Hiittenharjun hotellille.

Oli hyvä, että valot johtivat perille. Ilman niitä olisin vieläkin harhailemassa jossain länsisuomalaisessa metsässä. Jossain vaiheessa näin kauempana muitakin valoja, mutta tiesin, että ne eivät ole minun valojani.

Elämme aika pimeässä ajassa. Todennäköisesti tämä ei ole paljon pimeämpää kuin aina ennenkään, ja joskus on varmasti ollut vielä vaikeampaa. Mutta maailmassa on paljon levottomuutta lisääviä seikkoja. Iltapäivälehdet kirjoittavat joka toinen päivä, että Venäjä uhkaa Suomea ja joka toinen päivä, että ehkä se ei ihan vielä uhkaakaan. Näin niiden levikki on taattu vähäksi aikaa, ja lukijoiden pulssi pysyy tasaisen korkeana heidän miettiessään, kumpi vaihe nyt on menossa. Isis, Boko Haram ja Al-Qaida levittävät järkyttävää tuhoa maailmalla. Arabikevät vaihtui syksyksi, ja suurvallat miettivät, kenen puolella missäkin kriisissä olisi, ettei tulisi olleeksi vahingossa itseään vastaan.

Meillä puhuttavat perhesurmat. Vaikka niiden määrä ei ole tosiasiallisesti lisääntynyt vaan pitkällä aikavälillä huomattavasti vähentynyt, niin jokainen uusi tämänkaltainen veriteko koskettaa. Miksi ihmisten pitää joutua niin ahtaalle, ettei ole jäljellä muuta kuin epätoivoisia vaihtoehtoja? Miksei kukaan huomannut hätää ajoissa? Miksi umpikujaan joutunut ei löytänyt mitään kulkukelpoista tietä ulos? Olisiko kirkko voinut tehdä jotain?

Keskustelu uudesta avioliittolakiesityksestäkin saa monet levottomaksi. Miten meidän käy, jos eduskunta omalla päätöksellään murentaa kristillistä avioliittokäsitystä? Onko yhteiskunnan maallistumiselle mitään loppua? Tallataanko kristillisiä arvoja jatkossa entistä enemmän?

Meidän kristittyjen on toimittava kristillisten arvojen ja paremman elämän puolesta. Samalla on hyvä muistaa, että maailma ei ole koskaan ollut erityisen kristillinen, eikä tule olemaan. Kristityt ovat aina eläneet muukalaisina maailmassa. He ovat surreet maailman pahuutta, mutta eivät ole juuttuneet siihen, eivätkä menettäneet rohkeuttaan. Vaikka he ovat kuuliaisia maalliselle esivallalle, he ottavat elämänsä tärkeimmät mittapuut  muualta. He tietävät, kuka lopulta määrittelee elämän oikean ja väärän.

Harmillisinta on, että maailman pahuus ei ole vain minun ulkopuolellani vaan myös minussa. Kaikki pahuuden elementit löytyvät omasta sydämestäni. Itsekkyyden, katkeruuden ja oman edun tavoittelemisen aihiot ovat aina olemassa ja pyrkivät nostamaan päätään sopivan tilaisuuden tullen. On suurta armoa, että kaikki pahat ajatukset eivät ole muuttuneet teoiksi.

Ne lamput siellä metsässä johtivat näihin ajatuksiin. Kyllä olisi pimeää, jos niitä ei olisi. Kukaan ei näkisi mitään. Polkujen sekamelskassa joutuisi taatusti eksyksiin. Vieraat valot hämäisivät. Onneksi on joku, joka on Maailman valo ja joka sanoo myös olevansa Tie, Totuus ja Elämä. Sekin tie on aika ajoin vaarassa hämärtyä ja sitä valoa tarvitaan yhä uudestaan näyttämään tietä. Sanan valo on kirkkainta mahdollista valoa.

Kävin ryhmän kanssa Israelissa. Siellä oli hyvin rauhallista. Lehdet tosin kertoivat, ettei ollut. Mutta kuten tavallista, matkailijan kokemus on eri kuin tiedotusvälineiden välittämä kuva. Kuulimme kyllä, että temppelialueella oli ollut joitain provokaatioita ja että palestiinalaismies oli ajanut autolla väkijoukon päälle ja joku oli kuollut. Ristiriita matkailijan havaintojen ja lehtiuutisten välillä syntyy siitä, että media kyttää satunnaisia iskuja ja uutisoi niitä herkästi. Ulkomaalaisen kävijän kimppuun ei kukaan tuolla yritä käydä. Erilaiset attentaatit eivät Israelissakaan ole jokapäiväisiä, eivätkä kohdistu turisteihin, joten maassa voi vallan hyvin matkustaa. Samanaikaisesti on totta se, että maassa asuvien elämää varjostavat monenlaiset pelot.

Tapasimme sekä messiaanisia juutalaisia että palestiinalaiskristittyjä ja kuulimme heidän kertomuksiaan. Kummallakaan osapuolella ei ole helppoa. Molemmat haluaisivat rauhaa ja sovintoa, mutta ovat voimattomia omien kansalaistensa ja vastapuolen jyrkkien toimien edessä. Betlehemiläisen palestiinalaispastorin mukaan juutalaiset haluavat ottaa koko maan haltuunsa, mutta aivan samoin haluavat myös muslimit. Kristityt ovat siinä välissä kovassa puristuksessa. He eivät saa sympatiaa kummaltakaan puolelta. Arabikristittyjen määrä vähenee koulutettujen nuorten muuttaessa ulkomaille helpompiin oloihin. Toisaalta kuulimme rohkaisevia uutisia seurakunnan kasvusta. Useita muslimeja on viime vuosina kastettu kristityiksi.

Jordanian ja Pyhän maan luterilaisen kirkon piispa Munib Younan otti meidät vastaan omassa kirkossaan Jerusalemin Vanhassakaupungissa. Hän oli juuri lähdössä neuvotteluun presidentti Barack Obaman neuvonantajan kanssa juutalaisten ja palestiinalaisten konfliktista ja hän pyysi suomalaisten kristittyjen esirukousta kirkkonsa ja kansansa puolesta.

Meidän kristittyjen kannalta Israel on lähetyskenttä. Työtä tehdään sekä juutalaisten että arabien parissa. Jeesukseen uskovat juutalaiset kutsuvat itseään messiaanisiksi juutalaisiksi ja heitä on maassa noin 10 000 – 15 000, siis muutama promille koko juutalaisväestöstä. Arabikristittyjä on yli 100 000, mutta hekin ovat pieni vähemmistö oman kansansa keskuudessa.

Jerusalemissa vietettiin viime sunnuntaina Suomen Lähetysseuran työn 90-vuotisjuhlaa. Samaa asiaa juhlitaan kohta myös Suomen Raamattuopistolla. Ensimmäinen lähetti, Aapeli Saarisalo, tuli maahan vuonna 1924. Varhaisvuosien legendaarisia lähetysyöntekijöitä olivat Aili Havas ja Rauha Moisio. Myöhemmin siellä ovat vaikuttaneet mm. Risto Santala, Jouko Kokkonen, Pertti Huttunen ja Heikki Nurminen sekä yli sata muuta suomalaista lähetystyöntekijää. Lähetysseuran lisäksi Israelissa on Suomesta Kansanlähetyksen, Kylväjän ja FIDAn lähettejä. Sanansaattajat tukee maassa tehtävää radiolähetystyötä. Uusi pieni mutta tärkeä linkki on Kings Kids -työ, jossa tavoitetaan sekä juutalais- että arabinuoria ja annetaan heille mahdollisuus toimia evankeliumin levittämisessä musiikin ja julistuksen keinoin.

Israel on Raamatun maa ja Jeesuksen maa. Se on yksi syy käydä siellä. Maailmassa ei ole muuta maata, jota Jumala kahden vuosituhannen aikana valmisti oman Poikansa ihmiseksi tuloon ja joka lyhyen hetken oli Jeesuksen julkisen toiminnan näyttämönä. Jerusalem on maailman ainoa kaupunki, jossa ihmiskunnan synnit on sovitettu ja jossa Jumalan Poika on kuollut ja noussut kuolleista. Kävimme Golgatalla, siis Pyhän Haudan kirkossa, ja lauloimme sen pienessä armenialaiskappelissa Joosef Arimatialaisen haudan ääressä Maksettu on velkani mun, ylistys olkoon ristiinnaulitun.

Ensimmäisiä Israeliin suuntautuneiden suomalaisten ryhmämatkojen vetäjiä olivat Osmo Visuri, Marja-Terttu Tolamo ja Mauri Tiilikainen. Näiden uranuurtajien avaamaa polkua ovat sitten jatkaneet kaikki ne tuhannet ja taas tuhannet, jotka matkaryhmissä ovat kulkeneet Israelia ristiin rastiin. Minäkin olen vienyt sinne erinäisen määrän ryhmiä yli kolmen vuosikymmenen aikana.

Suomalainen Israel-harrastus on poikinut lukuisia järjestöjä, joissa tuetaan juutalaisten parissa tehtäviä hankkeita. Valitettavasti palestiinalaispuolen ja sen kristittyjen tukeminen ei ole saavuttanut läheskään samanlaista suosiota. Tässä olisi seuraava tärkeä päänavaus: suomalaisten kristittyjen tuki palestiinalaiskristityille ja sellaisille hankkeille, jotka edistävät rauhaa ja vuoropuhelua konfliktin osapuolten kesken.

”Syöpä on levinnyt vatsan seinämiin. Ei voida leikata eikä sädettää.” Näin Matti kirjoitti minulle viimeisessä viestissään.  Muutaman viikon kuluttua hän sai kutsun sinne, jossa leikkaus ja sädetys ovat tarpeettomia. Hän on perillä ikuisen terveyden maassa. Mitä lähempää joku lähtee tuolle matkalle, sitä enemmän ajatukset kulkevat sinne, mistä emme juuri mitään tiedä.

Muistan vuosikymmenten takaa jonkun pappeinkokouksen, jossa lausuttiin muistosanoja poisnukkuneille. Puhuja sanoi: ”Me jälkeen jääneet mietimme, onko vastaranta valoisa.” Ajattelin silloin, että kai papit jos ketkä tämän tietävät. Nyt luulen ymmärtäväni tuon pohdinnan. Uskossa kurottaudumme tuolle puolen ja uskomme mukaan siellä meitä ollaan vastassa. Toivomme on ankkuroitu Raamatun lupausten varaan. Usko ja toivo tarttuvat niihin, mutta tietäminen on vajavaista. Siksi kyselylle jää paljon tilaa. Jostain syystä Jumala on jättänyt ikuisuusasiat uskon varaan, ei näkemisen.

Matti on ollut paljon mielessäni näinä viikkoina. Ystävän ja lenkkikaverin lähtö riipaisi. On melkein noloa sanoa näin, kun ajattelen, mitä lähimmät ihmiset ovat kokeneet, kun ovat menettäneet puolison tai isän. Omaisista voi tuntua, ettei tätä surua saa omistaa kukaan muu kuin he. Totta onkin, että muiden kaipaus saattaa hälvetä jo syksyn puiden pudottaessa lehtiään, mutta lähipiirin menetyksen kipeys kestää kauan.

Kirjoitan tämän kunnioittaakseni ystäväni Matin muistoa. Hänelle oli suotu lahja, jota meillä jokaisella ei ole. Hän oli evankelista henkeen ja vereen, mutta hän ei ollut hitustakaan luotaantyöntävä tyrkyttäjä. Matti kohtasi jokaisen ihmisen lämpimästi lähimmäisenä. Avoin katse ja huumorin pilke silmäkulmassa olivat hänen tunnusmerkkejään. Vilpittömällä olemuksellaan hän sai ihmisten luottamuksen, ja kun se oli syntynyt, hän ei hävennyt ottaa taivasasioitakaan puheeksi.

Eniten ihailin Matissa kykyä koota kristittyjä yhteen yli tunnustuskuntarajojen. Siinä ei ollut kosiskelun makua, vaan aito kiinnostus ja halu rohkaista eri suunnista tulevia kristittyjä puhaltamaan yhteen hiileen. Jos tällaisia matteja olisi joka seurakunnassa ja kirkkokunnassa, meillä olisi suuria ongelmia pitää kirkkojen välisiä aitoja pystyssä. Matin kaltaisesta persoonasta on joskus käytetty nimitystä ’valtakuntakristitty’. Jumalan valtakunta ja sen edistäminen nousevat oman kuppikunnan etuja tärkeämmiksi.

Matti oli siis evankelista. Hänen toinen armolahjansa oli olla rohkaisija. Muiden menestyminen ei ollut hänelle uhka. Hän näki nuoremmissa kristityissä piilevät lahjat ja antoi näille tilaa ja toimintamahdollisuuksia. Hän ei ollut tärkeä itsestään. Sellaisesta ihmisestä on helppo pitää.

En tässä luettele Matin puutteita. En paljon niistä tiedäkään, mutta koska hän oli ihminen ja evankelista, hänellä täytyi niitäkin olla. Jostain toisesta Jumalan valtakunnan vaikuttajasta totesimme jossain keskustelussa, että suurilla ihmisillä on suuri varjo. Jumala näyttää toimivan hyvin puutteellisten ihmisten kautta. Kuulin myös puhuttelevan opetuksen lehtimajanjuhlasta. Vuosittain rakennettavat pienet tilapäishökkelit, lehtimajat, muistuttavat matkalla olevaa Jumalan kansaa. Määräysten mukaan lehtimajan seiniä ja kattoa ei saa tehdä kovin tiiviiksi ja majan on oltava hiukan keskeneräisen ja hauraan näköinen. Taivasta pitäisi pilkottaa lautojen ja oksien välistä. Tämä siksi että ihminen on keskeneräinen ja hauras ja jokaisen ”maja” repsottaa jostain kohdin.

Matin maja on purettu. Enää ei tarvitse leikata eikä sädettää. Siellä säteilee Jumalan kirkkaus ja siellä nähdään Kristus kasvoista kasvoihin.

Olen luennoinut Danielin kirjaa. Se on tuntunut hämmästyttävän ajankohtaiselta. Tai ei siinä mitään hämmästeltävää tietenkään ole, sillä tämä on juuri Raamatun erityisluonne: se puhuttelee kaikkien aikojen kaikkia ihmisiä. Ilmestyskirjastakin voisi äkikseltään ajatella, että mitä tekemistä sillä on ollut viimeiseen kahteen tuhanteen vuoteen, kun sen varsinainen toteutuminen on kai vielä edessäpäin. Se on kuitenkin ollut kristityille rakas ja tärkeä kirja sukupolvesta sukupolveen ja aina erityisesti vainojen ja ahdistusten aikana siitä on saatu suurta lohdutusta. Se on ymmärretty oikein: Jumalalla on homma hanskassa silloinkin, kun maailmassa vähiten näyttää siltä.

Mutta siis tuo Danielin kirja. Sehän on varsinainen maailmanhistorian läpileikkaus. Siellä ei kerrota ainoastaan kirjoittajan omasta ajasta, vaan annetaan seikkaperäinen kuvaus seuraavien vuosisatojen maailmanvalloista. Daniel itse oli korkea virkamies Babylonian hallintokoneistossa 500-luvulla eKr. ja hän säilytti asemansa vielä uuden imperiumin, Persian, noustua valtaan. Kirja kuvaa hämmentävän yksityiskohtaisesti historiaa myös 400-, 300-, 200- ja 100-luvulta aina vuoteen 164 eKr. asti. Sieltä voidaan tunnistaa 300-luvulla maailman valloittanut Aleksanteri Suuri ja se esittelee useimmat seleukidi- ja ptolemaioshallitsijat seuraavilta vuosisadoilta. Teksti huipentuu Antiokhos IV Epifaneksen röyhkeään esiintymiseen ja Jerusalemin temppelin häpäisyyn. Tämä Vanhan testamentin antikristukseksi kutsuttu syyrialaishallitsija kohtaa kuitenkin loppunsa ja Jumala toteuttaa vääjäämättömästi omat suunnitelmansa.

Historian kulku on siis Jumalan käsissä. Luther on sanonut tästä näin: ”Ei ole yhtään sotaa, jota Jumala ei kävisi, ei yhtään rauhaa, jota hän ei solmisi, ei yhtään ihmistä, jota hän ei johtaisi. Niinivekin on hänen kaupunkinsa ja Saatanakin on Jumalan Saatana”. Tämä näkökulma antaa perspektiiviä seuratessamme uutisia levottomasta maailmasta. Se ei oikeuta sulkemaan silmiämme maailman pahuuksilta ja vääryyksiltä, eikä alistumaan niihin, mutta se muistuttaa suuremmasta näköalasta: ei Jumala ole hermostunut eikä unohtanut maailmaa oman onnensa nojaan.

Oikeastaan piti kuitenkin viitata toiseen Danielin kirjasta nousevaan näköalaan. Kirjan päähenkilöä luonnehditaan siellä näin: ”Mitään syytöstä he eivät kuitenkaan pystyneet esittämään, sillä Daniel oli rehellinen, eikä mitään laiminlyöntiä tai rikkomusta löytynyt.” Kuulin juuri uutisen, kuinka tuhannet espanjalaiset olivat käyttäneet väärin heille annettuja luottokortteja. Lehdistä olemme seuranneet suomalaisen korkean poliisijohdon outoja toimia rikollismaailmassa. Televisio kertoi lainoppineiden vääristä päätöksistä. Yritysjohtajista ja poliitikoista paljastuu aika ajoin suuria kotiinpäinvetäjiä. Vaikka länsimaisissa yhteiskunnissa korruptio on paljon vähäisempää kuin kehitysmaissa, niin vähän väliä kuulemme uusista tapauksista. Miksi? Koska ihminen ajattelee, että silloin voi huijata, jos kukaan ei sitä näe.

Nostan hattua Danielille. Rehellinen eikä mitään laiminlyöntiä tai rikkomusta vaikka kuinka syynättiin ja etsittiin. Miksi? Siksi koska hän teki työnsä Jumalalle eikä ihmisille. Kuten jokainen kristitty tietenkin tekee. Vai tekeekö?

Luen viikoittain Kotimaata, Uutta Tietä ja Sanaa. Yksi on yleiskirkollinen, toinen kansanlähetysläinen ja kolmas kansanraamattuseuralainen lehti. Oma hengellinen kotini on viides herätysliike ja siksi Uusi Tie sanoittaa eniten sitä kristillisyyttä, jonka koen omakseni. Sana-lehdessä ilahduttaa pyrkimys avarakatseisuuteen, samalla kun pyritään tarjoamaan hengellisesti rakentavaa ainesta. Kotimaasta näen, mitä kirkossa tapahtuu. Joskus sen hengellinen tarjonta ilahduttaa, joskus ärsyttää.

Uusimman Kotimaan (11.9.) pääkirjoituksessa Mari Teinilä pohtii kristittyjen yhteyttä ja erilaisuutta, samaa teemaa josta piispat kirjoittivat teesinsä. Teinilä iloitsee, että Oulun hiippakunnan lähetysjuhlilla olivat mukana kaikki kirkkomme lähetysjärjestöt yhdessä. Minäkin iloitsen siitä. Haapavedellä oli hyvät juhlat. Päätoimittaja jatkaa, että ”jokaiselle ihmiselle on tärkeää löytää yhteisö, jossa saa olla oikeassa ja kokea yhteyttä samoin ajattelevien kesken. Siksi kristillisten järjestöjen ja herätysliikkeiden omat kokoontumiset palvelevat tarkoitustaan.” Toisaalta hän harmittelee sitä, että ”kirkossa on liikaa niitä rakenteita, jotka korostavat vain samanmielisten yhteyttä. Tämä on seurausta kirkon pirstoutuneesta herätysliike-, yhdistys ja järjestökentästä.”

Näiden kahden toteamuksen välillä on jännite, jota minäkin paljon pohdin. Oma hengellinen koti on tärkeä. Sen julistuksen ja opetuksen piirissä kokee tulleensa ravituksi. Sen piirissä on samoin ajattelevia ystäviä ja yhdessä rukoillessa usko vahvistuu. Sen parissa myös linjataan oikean ja väärän uskon rajoja. Meillä kavahdetaan kaikkea sellaista, mikä vaikuttaa liberaaliteologialta ja kirkon maallistumiselta. Jossain toisessa porukassa katsotaan, että väärässä ovat fundamentalisteiksi nimitetyt, kirjaimellista raamatuntulkintaa edustavat kristityt (siis me). Tämän lisäksi täällä konservatiivileirissä rakennellaan omia raja-aitoja joidenkin erityiskysymysten ympärille. Tällaisia ovat mm. kysymykset evoluutiosta, suhtautumisesta Israeliin ja palestiinalaisiin tai erilaiset näkemykset karismaattisuudesta.

Pirstoutunut herätysliikekenttä on tosiasia, miten muuten voisikaan olla. Ehkä se ei ole ihanne, mutta niin on aina ollut ja on aina oleva. Eri asia on, miten pirstaleet pärjäävät toistensa kanssa. Niiden olemukseen kuuluu ajatella, että ne ovat oikeammassa kuin muut. Kuka nyt tahallaan väärässä olevaan porukkaan menisi. Me olemme siis oikeassa ja meidän raamatuntulkintamme on kaikkein puhdasoppisin.

Yritän laajentaa perspektiiviä. Maailmanlaajassa kristikunnassa me oikeaoppiset luterilaiset olemme pieni vähemmistö. Jos otetaan mukaan koko herätyskristillinen maailma (evangelical), saatamme protestanttisessa maailmassa olla jopa enemmistö. Jos karismaatikot ja helluntailaiset lasketaan samaan porukkaan, silloin olemme sitä varmasti. Karismaatikkoja on tosin myös katolisessa kirkossa. Se mitkä kysymykset missäkin kirkossa ovat etualalla, vaihtelee suuresti.

Keitä on enemmän ja keitä vähemmän, ei tietenkään ratkaise kysymystä oikeassaolemisesta. Maailmalta asioita katsottaessa tulee kuitenkin suhteellisuuden tajua. Kristikunta on pirstoutunut, mutta kaikessa hajanaisuudessaan se on maailmanlaaja Kristuksen ruumis, uskokaa tai älkää. ”Silmä ei voi sanoa kädelle: ’Minä en tarvitse sinua’, eikä liioin pää jaloille: ’Minä en tarvitse teitä.’” Kaikki tarvitsevat toisiaan, nuoret kirkot vanhoja ja vanhat nuoria. Karismaatikot ei-karismaatikkoja ja päinvastoin. Naispappeuden puoltajat sen vastustajia ja päinvastoin. Israelin ystävät palestiinalaisten puolestapuhujia ja päinvastoin. Meneekö liian vaikeaksi?

Voidaanko siis ollenkaan vetää oikean ja väärän rajaa? Tottakai voidaan. ”Yksikään henki, joka kieltää Jeesuksen, ei ole Jumalasta.” Pelastus yksin Kristuksen sovitustyön tähden on luovuttamaton opinkohta. Muitakin on. Ne on kiteytetty apostoliseen uskontunnustukseen. Se joka näin uskoo, on kristitty, joka poikkeaa tästä, ei ole.

Palaan vielä kotoiseen kenttäämme. Meillä on erilaisia näkemyksiä monista asioista. Olisiko mahdollista yrittää kohdata toisiamme ihmisinä ja kristittyinä, kunnioittaa toisen erilaista näkemystä luopumatta omasta? Vaikka en muuta omaa kantaani, voin toista kuunnellessani huomata, että hänkin on vakavissaan ja perustellusti päätynyt omiin näkemyksiinsä. Minä olen tietenkin oikeassa ja hän väärässä, mutta hänen mielestään asia on päinvastoin. Jumala yksin tietää, miten asiat ovat.

Olen joskus yrittänyt ilmaista asian näin: ”Raamattu on Jumalan sana ja ehdoton totuus, mutta minun raamatuntulkintani ei välttämättä ole.” Pidän tärkeänä taistella raamatullisen kristinuskon puolesta. Samalla ajatuksissani on koko maailmanlaaja kristillinen kirkko. Sen sisällä on eläviä ja kuolleita jäseniä, mutta minulla ei ole välineitä eikä lupaa tämän rajan vetämiseen. Evankeliumin julistus kutsuu ihmisiä ulkokehältä sisälle Jumalan valtakuntaan.

Kristuksen kirkko maailmassa on saareke, jota ympäröi ei-kristillinen maailma. Sen kohtaaminen evankeliumilla on kirkon tärkein tehtävä. Kirkon sisällä korostan Raamatun arvovallan, Kristuksen ainutlaatuisuuden ja uskonvanhurskauden luovuttamattomuutta. Lisäksi kiihkeästi kaipaan sellaista kristittyjen keskinäistä rakkautta, josta ”kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni”.

Laitan tähän vähän infoa tämän syksyn raamattupäivistä ja ensi vuonna alkavasta raamatunopettajien kurssista. Tuo jälkimmäinen on kunnianhimoinen uusi avaus, johon toivotaan pappeja ja muita raamattukoulutustyötä tekeviä tai siihen aikovia. Kaikki tiedot löytyvät kotisivulta http://www.raamatunopetusakatemia.fi

TAMPEREELLA on syksyllä kaksi raamattukurssitapahtumaa: Harjun seurakunnassa 4.-5.10. aiheena on Tasapainoiseen uskoon ja Viinikan seurakunnassa 26.-28.10. opetan Danielin kirjaa.

POHJOIS-KARJALASSA on kolme tapahtumaa: Juuassa 26.-28.9. aiheena on Danielin kirja, Joensuussa 18.-19.10. Mika Pouke puhuu lehtimajanjuhlaan liittyvistä aiheista ja minä Vanhan testamentin historiallisesta taustasta ja Lieksassa 16.-18.11. perehdytään mm. Jeesuksen ajan maailmaan sekä luomisen ja tieteellisen maailmankuvan väliseen jännitteeseen.

HELSINGIN SEUDULLA on neljän illan sarja Myllypuron kirkossa 23.9., 7.10., 21.10. ja 11.11. Ekassa illassa luodaan katsaus Raamatun maailmaan arkeologian valossa ja seuraavissa katsotaan kuvien kanssa, mitä Jeesuksen elämän vaiheista todella tiedetään. Hakunilan kirkossa opetan Roomalaiskirjettä 17. ja 23.9. Temppeliaukion kirkossa on kolmen illan mielenkiintoinen sarja aiheesta Löydä itsesi Raamatusta. Illat ovat 2.10., 9.10. ja 16.10.

Lisäksi olen opetustehtävissä Heinolassa 12.-14.10., Harjavallassa 24.-25.11. ja Vihdissä 2.-4.12.

Jos näissä maisemissa liikut, tule mukaan!

Olen työkseni opettanut Raamattua yli neljäkymmentä vuotta. Välillä mietin, mitä järkeä tässä on. Mitä hyötyä ihmisille on siitä, että he tietävät jotain Abrahamin tai Mooseksen elämästä? Mitä heitä omassa arjessaan auttaa se, että he perehtyvät Paavalin matkoihin tai Ilmestyskirjan tulkintaan? Eivätkö heidän todelliset kysymyksensä ole ihan muualla? Esimerkiksi siinä, missä kahvi on tänään tarjouksessa tai kuinka pitkä jono on terveyskeskukseen tai miten selviäisin huomisesta päivästä.

Toisaalta koen, että olen tekemässä maailman tärkeintä puuhaa. Jos (=kun) on olemassa Jumala, joka on luonut maailman ja meidät ja jos hän on ilmoittanut itsestään kirjallisessa muodossa, voiko mikään olla tärkeämpää, kuin tämän tekstin tunteminen. Teksti tosin on tuhansia vuosia vanhaa, joten herää pieni epäilys, voiko se tuntea meidän arkemme ja vastata meidän kysymyksiimme. Ainakaan kahvin tarjoushinnoista se ei tiedä. Miksi siis lukea tai opettaa noin vanhaa kirjaa?

Yksi syy on, että Raamattu muodostaa koko länsimaisen sivilisaation ja moraalin perustan. Olemme siis oman historiamme ja moraalikäsitystemme juurilla tuon kirjan äärellä. Kaikkien ei tietenkään tarvitse olla kiinnostuneita historiasta tai kulttuurista, mutta tiedonhaluiselle siihen tutustuminen avartaa maailmankuvaa. Siis pelkkä tiedollinen tutustuminen uskomme peruskirjaan tuottaa iloa ja laajentaa ymmärrystämme.

Voiko Abrahamin elämän tunteminen auttaa siinä, miten selviän huomisesta? Voi, sillä Raamatusta saan vertaistukea. Abrahamilla oli joskus tosi vaikeaa, niin kuin minullakin on. Hän epäili, kuten minäkin. Hän sai Jumalalta lupauksia, kuten minäkin. Ja tiukan paikan tullen Jumalan apu auttoi ahdistavien elämän vaiheiden yli, kuten minunkin elämässäni. Ihminen ja hänen perustavat kysymyksensä eivät ole muuttuneet vuosituhansien aikana. Eivät myöskään Jumalan vastaukset.

Juuri tämän olen kokenut yhä uudestaan Raamattua opettaessani. Ajattomuudessaan se on yllättävän ajankohtainen. Se puhuu meidän asioistamme. Tietenkään se ei tunne kaikkia nykyajan kysymyksiä, mutta koska se tuntee elämän peruskysymykset, siitä löytyy kaikupohja myös modernin ihmisen ongelmiin.

Raamatun opettaminen vaatii tietenkin sen tulkitsemista ja soveltamista tämän päivän maailmaan. Sitä kirkko on tehnyt kaksi tuhatta vuotta ja tekee yhä. Tulkinnan päälinjat ovat muuttumattomia, mutta uusiin kysymyksiin joudutaan etsimään uusia vastauksia. Jos kirkko olennaisesta poikkeaa siitä, mitä se on aiemmin opettanut, se on luultavasti väärässä.

Meidän jotka opetamme Raamattua, on nähtävä vaivaa perehtyäksemme sen taustamaailmaan ja opilliseen sisältöön. Samalla meidän pitäisi ymmärtää tämän päivän ihmisen elämää, jotta osaisimme soveltaa sanaa oikein. Olennaisinta on tietenkin itse elää todeksi se, mitä muille julistaa. Tarvittaisiinkohan oikein koulutusta niille, jotka haluavat oppia opettamaan Raamattua yhä paremmin. Ai, mutta sellaistahan onkin juuri suunnitteilla.

Katso http://www.raamatunopetusakatemia.fi

Vanha vitsi kertoo metodistista, joka sanoi, ettei heillä ole herätystä, mutta lisäsi sitten: ”Onneksi ei ole baptisteillakaan”. Seinäjoella ajatellaan eri tavalla. Siellä on erittäin voimakas helluntaisseurakunta, hyvin elävä vapaakirkko, vahva paikallinen Kansanlähetys ja vireä luterilainen seurakunta – ja kaikki siunaavat toistensa työtä. Tällaisen vaikutelman sain evankelistojen yhteyspäivillä tuolla Suomen raamattuvyöhykkeellä. Väkeä oli kyllä eri puolilta Suomea ja lisäksi ennätyspaljon, mutta paikallista yhteyttä ei voinut olla tunnistamatta. Muutenkin tämä vuosittainen kokoontuminen on aina ollut näkyvä merkki eri tunnustuskuntien keskinäisestä yhteydestä.

Mutta voivatko helluntailaiset, vapaakirkolliset ja luterilaiset ihan oikeasti ja vilpittömästi rukoilla yhdessä ja siunata toinen toistaan? Ainakin me teimme niin. Tottakai me ajattelemme monista asioista eri tavoin, meillä on joistain uskonnäkemyksistä melko perustavanlaatuisia eroja ja meidän kokouskäytäntömme poikkeavat aika lailla toisistaan. Eikä meillä virallisesti ole edes ehtoollisyhteyttä. Mutta on meillä sama Jeesus ja yhteinen huoli ihmisten johdattamisesta Jeesuksen luo. Yhteinen opillinen pohja on ainakin apostolinen uskontunnustus. Paljon muutakin yhteistä löytyy.

Pitäisikö korostaa eroja vai yhtäläisyyksiä? Käydessämme opillisia keskusteluja voimme pyrkiä määrittelemään mahdollisimman tarkoin, miten me uskomme ja kuuntelemaan, miten toiset uskovat. Oppikeskustelujen tarkoitus ei ole pyrkimys yksimielisyyteen vaan selvyyteen ja ymmärrykseen. Kun tunnistamme erot ja yhtäläisyydet, voimme päättää, onko meillä perusteita toimia yhdessä. Oppi on tärkeää, mutta elämässä on muutakin tärkeää kuin oppi. Tärkeää on myös kristittyjen keskinäinen rakkaus.

Jokaisen tulisi olla uskollinen omalle hengelliselle kodilleen ja pyrkiä rakentamaan sitä. Sen lisäksi on hyvä oppia kunnioittamaan toisten hengellisiä koteja. Tästä seuraa kaksi asiaa. Ensinnäkin: ei ole realistista ryhtyä väkisin kaatamaan kirkkokuntien raja-aitoja ja kuvitella, että me voisimme noin vain panna hynttyyt yhteen ja ruveta toimimaan kaikessa yhdessä. Toiseksi: monissa erilaisissa hankkeissa ja yhteen tulemisissa voisimme entistä enemmän toimia yli kirkkokuntarajojen ja osoittaa toisillemme ja maailmalle, että me rakastamme toisiamme.

Olen paljon miettinyt Paavalin kuvaa seurakunnasta Kristuksen ruumiina. Olennaista siinä on, että nimenomaan erilaisuus on Jumalan alkuperäinen idea ja tarkoitus. Vain erilaiset voivat yhdessä muodostaa toimivan kokonaisuuden. Joskus ajattelin, että tämä tarkoittaa yhtä paikallisseurakuntaa – niin kuin tarkoittaakin. Seurakunnassa eri jäsenillä on erilaisia lahjoja ja tehtäviä, jotka yhdessä rakentavat kokonaisuutta.

Rukoillessamme helluntailaisten ja vapaakirkollisten kanssa ja rohkaistessamme toisiamme avautui toinen näkökulma. Meidän maassamme Kristuksen ruumiiseen kuuluu erilaisia jäseniä. Jotkut rukoilevat niin, että korvat soivat, toiset vetäytyvät hiljaisuuteen, eivätkä puhu mitään, kolmannet sihtaavat jokaisen asian opillisen suodattimen läpi ja jotkut vierastavat kaikkea edellä mainittua, mutta katsovat silti kuuluvansa siihen Jumalan kansaan, joka ei selviä ilman Jeesusta tästä elämästä eikä tulevasta. Yhdessä olemme Kristuksen ruumis Suomessa. Yhteinen todistuksemme on myös viesti maailmalle yhteisestä uskosta.

Kuljettuani eri maissa löytyi kolmas näkökulma. Eri kirkot ovat erinäköisiä ja painottavat eri asioita, mutta yhdessä ne muodostavat maailmanlaajan Kristuksen ruumiin. Suomen luterilainen kirkko tai luterilainen kirkko ylipäätään ei saa kuvitella olevansa ainoa jäsen oikeassa Kristuksen ruumiissa. Tarvitaan erilaisia jäseniä. Nepalin ja Kiinan kasvavat kirkot eivät ole luterilaisia, mutta ne voivat muistuttaa meitä asioista, jotka me olemme unohtaneet, erityisesti henkilökohtaisesta uskon todistamisesta. Meillä vanhoilla kirkoilla saattaa olla heille jotain antamista esimerkiksi opillisissa asioissa, kunhan muistamme, ettemme ryhdy kaatamaan niitä ylemmyydentuntoisina heidän niskaansa. Siis Paavalin opetusta lainaten: ”Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki muodostavat yhden ruumiin… Jumala on asettanut ruumiiseen kaikki jäsenet niin kuin on hyväksi nähnyt. Jos kaikki olisi yhtä ja samaa jäsentä, olisiko silloin mitään ruumista?”

Vuoden 2009 joulupäivänä naapuri tuli pihaamme muovikassi kädessään. Kassissa oli kimpale vuohenlihaa meille joululahjaksi. Mies sanoi, että heillä on tapana muistaa naapureitaan näiden juhla-aikoina. Itse hän oli muslimi, joka ei luonnollisestikaan vietä joulua. Tuntui hyvältä, joskin myös hiukan hämmentävältä ottaa tällainen lahja vastaan. Tuo tapaus oli kuitenkin osa Tansanian ja lukuisten muiden maiden arkea. Muslimit ja kristityt ovat eläneet vuosisatoja rauhallisina naapureina, eikä mitään erityistä konfliktia ole haluttu synnyttää. Vasta aivan viime vuosina ulkomailta tulleet ääri-islamistit ovat Tansaniassakin hyökänneet kirkkojen ja kristittyjen kimppuun.

Maailmalla ääri-islam leviää ja aiheuttaa järkyttävää tuhoa. Gaza, Irak ja Afganistan ovat tästä surullisia esimerkkejä. Kaikesta ei toki voi näiden maiden konflikteissa voi syyttää uskontoa, mutta se on vähintään vahva osatekijä sumeilemattomassa tasa-arvon polkemisessa ja ihmishenkien aliarvioimisessa. Myös Kiinan uskontoasioista vastaava virkamies sanoi, että muiden uskontojen kanssa tulee toimeen, mutta ääri-islam aiheuttaa paljon ongelmia. Yksi syy tähän on, että islamissa uskonto ja valtiovalta nähdään samana kokonaisuutena, kuten Miikka Niiranen omassa ajatuksia herättävässä blogissaan kirjoittaa.

Kaikissa uskonnoissa ääri-ilmiöt voivat aiheuttaa vahinkoa. Jyrkkyys tuottaa suvaitsemattomuutta ja haluttomuutta minkäänlaiseen vuoropuheluun. Toisinajattelevat nähdään vihollisina, ei lähimmäisinä jotka uskovat eri tavoin. Kristinuskollakaan ei ole puhtaat paperit tässä suhteessa. Se ei olisi aina historiansa kuluessa päässyt suvaitsevaisuusluokituksessa AAA-ryhmään. Silti on kiistatonta, että juuri kristinuskon piirissä kasvualustansa saanut tieteellinen kehitys, tasa-arvon korostaminen ja oikeudenmukaisuusvaatimus ovat lisänneet ymmärtämystä ja halua dialogiin muiden kanssa. Uskonnonvapauden korostaminen lienee myös kristinuskon hedelmää. Ja puhuihan Mestarimme jotain jopa vihollisen rakastamisesta.

Kerron vielä toisen tapauksen Tansaniasta. Olin ostamassa uutta puhelinkorttia. Myyjä tunnisti minut paikallisen yliopiston opettajaksi ja kristityksi. Hän avasi keskustelun kysymällä, olenko kiinnittänyt huomiota siihen, että nykyään käy vähemmän ihmisiä kirkossa kuin aiemmin. Sanoin, etten ollut, sillä minun mielestäni kirkot ovat ilahduttavan täysiä. Hän tiesi kuitenkin sanoa, että kaikki kristityt eivät nykyään enää mene kirkkoon, sillä maallistuminen on lyönyt leimansa ihmisten elämään. ”Kyllä ihmisten pitäisi käydä kirkossa, jos kerran ottavat uskonsa vakavasti”, hän sanoi. Tästä olin samaa mieltä. Sitten hän jatkoi: ”Se on sama meillä muslimeilla. Moskeijassa käynti on huolestuttavasti vähentynyt.” Tässä vaiheessa lähetystyöntekijältä meni jauhot suuhun. Kysyin, paljonko sen puhelinkortin hinta olikaan.

Uskontojen rauhanomainen rinnakkaiselo olisi yksi edellytys maailmanrauhalle. Asiallinen dialogi tarkoittaa sitä, että jokainen voi rehellisesti ja avoimesti kertoa, miten uskoo. Siihen kuuluu myös oikeus uskosta todistamiseen siinä toivossa, että toinen kääntyisi. Jokainen uskonto on enemmän tai vähemmän ”evankelioiva” ja jokaisessa toivotaan muiden muuttuvan oman uskonnon kannattajaksi. Jos tämä tapahtuu ilman aggressiivista käännyttämistä, sitä on helpompi ymmärtää ja sallia myös eri tavoin ajattelevien keskuudessa.

Meillä Suomessa alkaa olla entistä enemmän maahanmuuttajia. Hyvin monet heistä ovat kristittyjä, jotka voivat tuoda piristysruiskeen suomalaiseenkin seurakuntaelämään. Osa edustaa muita uskontoja. Joitain rasistisia ylilyöntejä lukuun ottamatta olemme kai kohtalaisesti oppineet tulemaan heidän kanssaan toimeen. Monet heistä ovat parempia naapureita kuin me kantasuomalaiset mörököllikristityt. Minusta ei ole pahitteeksi, jos opimme ymmärtämään jotain myös islamin tavoista ja tottumuksista. Kristillisen todistuksemmekin kannalta ystävällinen vuorovaikutus on parempi kuin täydellinen eristäytyminen.

Puhelinkorttikaupassa en osannut käyttää hyväkseni tilaisuutta todistaa Jeesuksesta. Ehkä se tuon keskusteluavauksen jälkeen olisi ollut hiukan töksähtävääkin. Jos olisin ollut hyvä lähetystyöntekijä, olisin hankkiutunut samaan kauppaan myöhemmin jatkamaan keskusteluja. Luulen, että keskustelukumppanini olisi hyvin mielellään jatkanut uskonnosta puhumista senkin jälkeen, kun olisi kuullut minun suosittelevan hänelle tutustumista Jeesukseen. Tuossa kulttuurissa se ei olisi ollut lainkaan epäkohteliasta, päinvastoin. Monissa uskonnoissa arvostetaan sitä, että joku ylipäätään ottaa uskontonsa vakavasti.

Yritän siis sanoa, että evankelioiminen ja dialogi eivät sulje toisiaan pois. Ystävällisyys ja vuoropuhelu yhdistyneenä avoimeen todistukseen Jeesuksesta olisi kova sana. Jos me hyväksymme muslimin ihmisenä ja kunnioitamme hänen tapaansa uskoa, hän voi kenties suhtautua samoin meihin. Jos Gazassa, Irakissa ja Afganistanissa tehtäisiin näin, rauhanneuvottelijoilla olisi paljon helpompi urakka edessään.