Eero Junkkaala

Tämä kirjoitus ei kiinnosta ketään. Ajattelin sanoa muutaman sanan Afrikasta. Eurooppahan on kaiken keskus ja maailman napa. Sen ulkopuolella on vain musta aukko, joka on liian outo ja kaukainen, jotta sillä olisi mitään kosketuskohtaa meidän elämäämme. Eihän siellä ole kunnollisia lomakohteitakaan. Entä kuinka kaukana on lähin Mc Donald’s? Pääseekö aina edes nettiin?

Kun Nobelin rauhanpalkinto vuonna 2011 jaettiin kolmelle afrikkalaiselle naiselle, huomasin ilahtuvani kohtuuttomasti. Joku oli huomannut noiden rohkeiden naisten ponnistelut parempien olojen puolesta tuossa yli miljardin ihmisen maanosassa. Kuin lisäbonuksena havaitsin, että ainakin yksi heistä on luterilainen kristitty. Uusimmassa Suomen Kuvalehdessä kerrottiin, että Somalian olot ovat rauhoittumassa ja monet Suomen somalitkin miettivät muuttoa takaisin kotimaahansa. Kiitin Jumalaa uutisesta. Samassa lehdessä kerrottiin suomalaisesta naisesta, joka on työskennellyt useissa Afrikan maissa ja saavuttanut monien maiden hallitusten luottamuksen uutterasta työstään. Tunsin ylpeyttä tämän suomalaisen naisen puolesta.

Kolme vuotta Tansaniassa avasivat sydäntäni Afrikalle. Suunnaton elintasokuilu välillämme tuntui ahdistavalta. Toisaalta afrikkalaisten elämänilo ja tyytyväisyys meinasivat tarttua. Ihmisiä kuolee kuin heinää, mutta asiat otetaan Jumalan kädestä ja elämä jatkuu. Kristinusko valtaa alaa ja kirkot täyttyvät sanankuulijoista. Silti usko on vielä nuori eikä aina johda pysyviin eettisiin muutoksiin. Afrikka muuttuu, mutta kiusallisen hitaasti. Lähetystyötä ja kehitysyhteistyötä tarvitaan vielä kauan. Maassa ollessaan kokee – kuten lähetysveteraani ja ystävämme Leena Pasanen usein sanoi – että emme voi muuttaa koko maailmaa, mutta voimme kenties muuttaa yhden ihmisen koko maailman.

Tästä hyvänä esimerkkinä on se nuori masai-poika, joka pääsi kouluun vasta toisella kymmenennellä. Hän osoittautui lahjakkaaksi ja pääsi kirkon kummiohjelman kautta eteenpäin. Myöhemmin stipendit avasivat tien yliopisto-opintoihin. Viimeksi Suomen Lähetysseuran stipendiohjelma johti Itä-Suomen yliopiston oikeustieteelliseen tiedekuntaan. Vuonna 2011 tämä paimenpoika väitteli tohtoriksi huippuarvosanoilla. Yhden ihmisen maailma oli muuttunut, ja Jumala yksin tietää, monelleko tämä kristitty Andrew, korkeasti koulutettu tansanialainen voi kotimaassaan olla siunaukseksi.

Kiina tunkee Afrikkaan kovalla voimalla. Sen raha kelpaa etelän ihmisille helpommin kuin läntinen raha, koska Kaukoidän ihmiset eivät aseta eettisiä ehtoja yhteistyölle. Tämä tietää luultavasti sekä hyvää että huonoa Afrikalle. Talous kohenee, mutta työn laatu ei parane samaa tahtia. Kauppasuhteet antavat mahdollisuuden tasa-arvoiseen vuorovaikutukseen, mikä on tärkeää afrikkalaiselle itsetunnolle. Jos samalla poljetaan eettisiä pelisääntöjä ja annetaan korruption kukoistaa, kohteen saama hyöty minimoituu. Samalla Kiina havittelee Afrikan luonnonvaroja omaan käyttöönsä.

Meitä eurooppalaisia on 0,7 miljardia, afrikkalaisia yli miljardi ja aasialaisia neljä miljardia. Läntinen maailma on pieni vähemmistö tällä planeetalla. Presidentti Niinistö sanoi Kiinan vierailullaan, että meille olisi terveellistä ymmärtää muitakin kulttuureita kuin omaamme. Olen samaa mieltä. Meidän ei tarvitse muuttua afrikkalaisiksi eikä heidän eurooppalaisiksi, mutta vuorovaikutuksen ja ymmärryksen lisääntyminen ei olisi pahitteeksi. Sanoin usein Tansaniassa opettaessani, että ”minä opetan teitä ja te opetatte minua”. Opiskelijat innostuivat kuulemastaan.

Kehitysyhteistyö on välttämätöntä mutta vaikeaa. Asioita ja tuotteita ei voi kaataa kuin rännistä. Meidän materialistista maailmaamme ei kannattaisi siirtää Afrikkaan, mutta ei sinne voi mennä sanomaan niinkään, että pyrkikää vain puoleen siitä, missä me tänään olemme, enempi on pahasta. Jos kysymme, tarvitsetteko sitä tai tätä, vastaus on aina myönteinen. Ymmärrän niitäkin, jotka sanovat, että kehitysapu pitäisi lopettaa kokonaan, vaikka he ovatkin väärässä. Meillä ei olisi ollut edes asfalttitietä Dar es Salaamista Iringaan ilman ulkomailta tullutta rahoitusta ja tietotaitoa. Pelkän kasvottoman rahan lähettäminen aiheuttaa enemmän haittaa kuin hyötyä. Parasta on raha ja läsnä oleva ihminen, mieluiten kristitty, joka vie mukanaan kristillisen arvomaailman – ja evankeliumin.

Olen mukana kirkon strategiatyöryhmässä. Meidän olisi määriteltävä, mihin suuntaan kirkon tulisi kulkea lähivuosien aikana. Ensin kirjoitamme parin lauseen mittaisen vision kirkosta vuonna 2020. Ehdotuksia on lupa maistella sosiaalisessa mediassa. Mitä sanoisitte tällaisesta: ”Vuonna 2020 kirkko on hengellinen yhteisö, jossa Jumalan sanan julistus ja opetus ovat keskuksessa. Kirkot täyttyvät ihmisistä, jotka haluavat ja saavat kuulla Kristus-keskeistä sanomaa ja jotka lähtevät toteuttamaan rakkauden käskyä maailmaan. Kirkko ei ole työntekijäkeskeinen, vaan jokainen sen jäsen osallistuu vastuun kantamiseen.”

Tämä on minun ehdotukseni. Siinä ei oteta kantaa kaikkiin mahdollisiin kirkon haasteisiin, eikä pyritä syleilemään koko maailman ongelmia. Kun mietin tätä, ajatuksissani olivat ne kirkot maailmalla, jotka kasvavat ja joiden kautta evankeliumi leviää voimakkaasti ympäröivään yhteiskuntaan. Niillä kirkoilla on yleensä vähän resursseja, mutta paljon intoa ja rakkautta. Ne eivät kuvittele ratkaisevansa kaikkia yhteiskunnan kysymyksiä, mutta niiden sanoma säteilee ympäristöön ja muuttaa maailmaa.

Suomen kirkko lienee tänään maailman vauraimpia ja sillä on työntekijöitä ja rakennuksia enemmän kuin sadoilla Afrikan tai Aasian kirkoilla yhteensä. Sillä on vahva hengellinen perintö ja sen opin pohjana ovat Raamattuun pitäytyvät tunnustuskirjat. Sen työntekijät ovat erittäin korkeasti koulutettuja ja sen lukuisat toimintamuodot kattavat lähes kaikki inhimillisen elämän alueet. Perusta ja puitteet ovat siis kunnossa.

Silti joku kirkon toiminnassa mättää. Jäsenkato huolettaa rahakirstujen vartijoita. Joidenkin mielestä kirkko on liian vanhanaikainen pitäessään kiinni ikiaikaisista opeistaan, toisten mielestä taas liian moderni pyrkiessään olemaan salonkikelpoinen tämän päivän yhteiskunnassa. Edelliset ajattelevat kirkon säilyttävän asemansa, mikäli se suostuu mukautumaan ajan henkeen ja säilyttämään uskottavuutensa modernin ihmisen silmissä. Jälkimmäiset pelkäävät juuri tätä, ja ovat huolissaan siitä, että suola käy mauttomaksi, eikä kelpaa enää muuhun kuin pois heitettäväksi.

Minä kuulun niihin, joiden mielestä kirkon tulevaisuus ratkaistaan siinä, pysyykö se uskollisena alkuperäiselle kutsumukselleen Kristuksen kirkkona. Muodot voivat muuttua, mutta sisältö ei. Uusia tapoja sanoman välittämisessä on kokeiltava rohkeasti, mutta uutta evankeliumia ei pidä keksiä. Papin on puhuttava nykyajan kielellä, mutta synti on sanottava synniksi ja armon oven oltava apposen auki. Jumalanpalveluksen kaavaa ja soitinvalikoimaa voi vaihtaa, mutta sanoma Jeesuksesta ainoana pelastustienä ei ole vaihdettavissa.

Jos kirkko on uskollinen alkuperäiselle kutsumukselleen, sillä on edelleen oikeus kutsua itseään Kristuksen kirkoksi. Kyse on hengellisestä yhteisöstä, jonka rajoja emme tässä maailmassa kykene piirtämään, eikä meidän tarvitsekaan. Tärkeämpää on keskittyä Kristukseen kuin rajanvetoihin. Silti rajat ovat olemassa. On oikean ja väärän raja, on myös Jumalan valtakunnan ja pimeyden valtakunnan välinen raja. Kymmenen käskyä ovat Jumalan muuttumaton pyhä tahto ja niiden rikkominen aina ja kaikissa olosuhteissa on syntiä. Jokainen ihminen on synnintekijänä kadotuksen alainen. Usko Jeesuksen lunastustyöhön pelastaa viimeisestä tuomiosta.

Tätä varten kirkko varsinaisesti on olemassa. Sen tehtävänä on välittää pelastuksen sanomaa tälle maailmalle. Koska se on uskon ja rakkauden yhteisö, se ei voi sulkea silmiään maailman hädältä. Se ei kuvittele olevansa kaikkien maailman ongelmien ratkaisija, mutta se kulkee heikkojen, sairaiden ja yhteiskunnan jalkoihin jääneiden rinnalla ja puhuu ja toimii näiden puolesta. Tällä tavalla se toteuttaa Mestarinsa esimerkkiä. Kirkko ei kuitenkaan ole Jeesuksen matkija vaan Jeesukseen uskova. Sen sanoma ei ole korkeassa moraalissa vaan luottamuksessa ristiin ja anteeksiantamukseen. Niinpä se on tässä maailmassa usein näkymätön ja heikko. Silti se ei ole mitään vähempää kuin Jumalan valtakunta maan päällä.

Viime aikoina on puhuttu paljon riivaajista ja saatanasta. Olisi pitänyt puhua enemmän Jeesuksesta. Jeesushan tässä on varsinainen kova sana. Hänen mukanaan kirkko seisoo tai kaatuu. Joka uskoo häneen, pääsee taivaaseen. Joka ei usko, joutuu kadotukseen.

Onneksi on pääsiäinen, joten ainakin kirkoissa Jeesuksen voisi näinä päivinä olettaa olevan pääteema. Lehdet ovat tietenkin kiinnostuneempia pääsiäismunista ja virpomisesta kuin ylösnousemuksesta. Luulisi silti, että kysymys kuoleman jälkeisestä elämästä olisi aina ajankohtainen. Jokainen kuolee ja jokaisen läheltä on joskus joku jo kuollut. Mihin he ovat menneet ja mihin minä olen menossa? On toki myönnettävä, että kun elämää eletään täysillä, ei kuolema todellakaan ole koko ajan mielessä. Eikä pidäkään olla. Mutta kerran vuodessa kannattaisi pysähtyä ja pääsiäinen on sopiva päivä tai ainakin pitkäperjantai.

Minä siis kuolen. Minulla on vakuutuksia tätä elämää varten, mutta kuolemalta ei voi vakuuttaa. Siihen tarvitaan Golgatan vakuutustoimisto. Sen maksut maksettiin täysimääräisenä huhtikuussa vuonna 30 Jerusalemin muurin ulkopuolella, vanhalle louhosalueelle pystytellä ristillä. Siellä lausuttu sana ”Se on täytetty” on sellainen vakuutusmaksu, jonka turvin uskaltaa mennä viimeiselle veräjälle. Tämä vakuutus on siitä ihmeellinen, että sitä tarjotaan jokaiselle ilmaiseksi, mutta silti monet torjuvat sen. Ei vaikuta kovin viisaalta: saisit ilmaisen ja täydellisen varman lupauksen ikuisesta elämästä, mutta sanot, ettei kiinnosta tai ei ole aikaa miettiä; ehkä joskus tuonnempana.

Eihän Jeesus tullut vain pelastamaan meitä kuolemalta vaan myös antamaan elämisen arvoisen elämän. Tämä on tosin mutkikkaampi juttu. Nuorena todistin innokkaasti, että Jeesus on antanut rauhan ja ilon elämään. Sittemmin huomasin, että muutkin voivat olla rauhallisia ja iloisia. Ja omasta elämästä rauha ja ilo ovat monesti tipotiessään. Tämä uskonpuolustusargumentti ei ollutkaan oikein hyvä. Mitä Jeesus elämään toi? Kyllä usko on vaikuttanut elämänarvoihini ja valintoihini. Luottamus Jumalan varjelukseen antaa kalliopohjan jalkojen alle silloinkin, kun myrskyt riepottelevat elämän perustuksia eikä onni koko ajan hymyile. Usko ei suojaa vaaroilta, mutta antaa voimia ja uskallusta kohdata ne. En ole yksin, kun kuljen Jeesuksen kanssa.

Meitä Jeesuksen seuraajia on moneen lähtöön. Välillä ihmetyttää, kuinka kirjava sakki on matkalla samaan taivaaseen. Onneksi kovin suuria laatuvaatimuksia ei ole. Tärkeintä on suostua syntiseksi, joka tarvitsee armoa. Kun kriteerinä on suostuminen kelvottomaksi ja ansaitsemattoman armon vastaanottajaksi, rima ei ole kovin korkealla. Jumalan sekalainen seurakunta tulisi paremmin juttuun keskenään, jos ei pantaisi paljon muita rimoja.

Tämän pääsiäisen uutinen on siis Jeesus, joka kuoli puolestamme, mutta ei viihtynyt haudassa paria päivää pidempää. Nousemalla kuolleista hän teki haudasta vain väliaikaisen lepopaikan. Koska hän elää, kuolema ei ole meillekään viimeinen sana. Se on portti toiseen maailmaan. Vanhat kristityt muistuttivat kuoleman edessä, että ”miksi surisit ihmistä, joka menee vain vaihtamaan pukuaan”. Nyt siis vielä vähän aikaa näissä vaatteissa, mutta kerran niissä juhlissa, joissa pukuongelmia ei enää ole.

Keskustelin tansanialaisten työtovereitteni, luterilaisten pappien, kanssa riivaajien ulosajamisesta. Edellispyhän jumalanpalveluksessa oli tapahtunut välikohtaus, jossa pappi kesken menojen oli ryhtynyt ajamaan riivaajia ulos äskenkääntyneestä ja kastetusta naisesta. Nainen ei kyennyt puhumaan papille kirkon edessä mitään ja pappi päätteli, että tässä on riivaajia vielä jäljellä. Nainen oli kääntynyt islamista kristinuskoon. Pappi rukoili ja huusi kovalla äänellä ja löi naista vatsaan ja päähän. Tämä kaatui lattialle ja sitten toiset ottivat hänet hoiviinsa.

Kysyin kollegoiltani, menettelikö pappi oikein. ”Ei menetellyt”, he vastasivat. ”Hänen olisi pitänyt ottaa asia käsiteltäväksi jumalanpalveluksen jälkeen ja rauhassa keskustella asiasta.” Kysyin sitten, ajavatko he itse koskaan riivaajia ulos. He vastasivat, että tietenkin he tekevät sitä silloin, kun siihen on tarve.

Kuulosti mielenkiintoiselta. Niinpä halusin tietää enemmän. Miksi riivaajia ajetaan ulos? Ja mistä he tietävät, milloin kyseessä on demonien vallassa oleva ihminen. Pidin asiasta syntynyttä keskustelua hyvänä oppituntina. Papit pitivät tärkeänä, että pyritään erottamaan henkisesti epätasapainoinen ihminen riivatusta, sillä ihmisillä on paljon myös psyykkisiä ongelmia. Näitä ei pidä käsitellä riivauskysymyksinä, vaan ne on hoidettava lääketieteellisesti ja sielunhoidollisesti. Riivaajia ei myöskään pidä nähdä joka paikassa, kuten jotkut karismaattiset saarnamiehet näkevät. He sortuvat pahoihin ylilyönteihin. Kyse on useimmiten saarnaajan tarpeesta korottaa itseään ja omaa erinomaisuuttaan. Riivaajien ulosajamisessa ei ole kyse mistään korkeammasta hengellisyydestä. Näin työtoverini arvioivat.

Milloin sitten olisi kysymys demonien vallassa olevasta ihmisestä ja miten ulosajamista eli eksorkismia harjoitetaan? Riivattua ei ole aina helppo tunnistaa, minua valistettiin. Tähän tarvitaan keskustelemista ja rukousta ja tämä tulisi tehdä luottamuksellisesti. Tulisi myös tutustua henkilön taustaan. Rukoillessa olisi tärkeää, että pappi ei olisi paikalla yksin vaan jonkun toisen kristityn kanssa. Demonien vallassa olevilla on usein ollut tekemistä noitien kanssa. Noituus puolestaan on Afrikassa hyvin yleistä. Riivatun voi tunnistaa mm. siitä, että tämä käyttäytyy väkivaltaisesti ja joskus hänellä on yliluonnollisia voimia.

Kysyin työtovereiltani, ovatko he kanssani samaa mieltä siinä, että siellä missä on paljon kastettuja ihmisiä, demonien esiintyminen on olennaisesti vähäisempää. Näin hekin ajattelivat. Luonnonuskontojen ja noituuden ilmapiirissä demoneilla on vahva ote ihmisistä, mutta siellä missä kristinusko on saanut vahvan jalansijan, eksorkismia tarvitaan huomattavasti vähemmän. Arvelimme, että vaikka persoonallinen paha vaikuttaa myös kristikunnan keskellä, sen toimintamuodot ovat erilaiset. Se tulee hienostuneemmassa muodossa, eikä lääke sen karkottamiseen ole eksorkismi vaan sen toimien tunnistaminen ja niiden torjuminen.

Tansanialaisten kokemus oli yhtäpitävä tunnetun kristillisen opin puolustan ja entisen ateistin, C. S. Lewisin, tunnetun lausahduksen kanssa. Hän on korostanut, että suhteessa demoneihin kristityillä on kaksi vaaraa: kieltää niiden olemassaolo tai nähdä niitä kaikkialla. Demonit itse ovat yhtä ihastuneita molempiin virheisiin ja ne kannattavat yhtä lailla materialisteja kuin maagikkojakin.

Ehkäpä tästä on opittavaa myös suomalaiseen keskusteluun. Jos persoonallinen paha selitetään olemattomiksi, sorrutaan humanistiseen kristinuskoon, joka ei ole linjassa sen enempää Raamatun kuin elämän todellisuuden kanssakaan. Vanhassa luterilaisessa kastekaavassakin sanouduttiin irti perkeleestä. Kaste on aina nähty siirtymisenä pahan vallasta Jumalan puolelle. Tansaniassa joskus juuri kastehetkellä riivaajat koettavat viimeisen kerran riepotella ihmistä. Mitä enemmän uuspakanuus valtaa tilaa vanhassa kristikunnassa, sitä todennäköisemmin sen muinaiset metkutkin kohdataan. Toisaalta kaiken demonisoimista on kartettava. Jos kristitystä yritetään ajaa pois pelon, ylpeyden tai masennuksen henkiä, sorrutaan kuvittelemaan, että perisynti lähtisi käskemällä. Muutoinkin eksorkismin harjoittaminen ilman syvällistä ihmisen ja hengellisten lainalaisuuksien tuntemista on vaarallista puoskarointia, koska sillä voidaan aiheuttaa suurta vahinkoa.

Tärkeä perussääntö on, että kristityssä ei voi olla riivaajia. Paha kyllä kiusaa ja houkuttelee ja jokainen Jeesukseen uskova tuntee sisimmässään taistelun, joka ei suinkaan aina käänny hyvän voitoksi. Kiusattu kristitty on normaali kristitty. Mutta demoneita hänessä ei ole. Kristillisen julistuksen ja opetuksen tulisi johtaa ihmisiä tuntemaan syntinsä ja luottamaan uhkarohkeasti Kristuksen armoon. Se on syvältä hoitava lääke, joka toisinaan parantaa sielun vammojen lisäksi myös ruumiillisia sairauksia.

Luennoidessani Vanhaa testamenttia monissa Afrikan ja Aasian maissa opiskelijat ovat kaikkialla tehneet yhden kysymyksen, jota harvoin Suomessa kysytään. Heitä kiinnostaa tietää, miksi Daavidin ja Salomon sallittiin ottaa monta vaimoa. Eikö siis moniavioisuus olisi kuitenkin ihan Raamatun mukainen? Kysymyksen takana ei niinkään ole kristittyjen opiskelijoiden toive monesta vaimosta, joskin joskus ehkä sekin. Sen sijaan noissa maissa moniavioisuus eli polygamia on niin yleistä, että he kristittyinä joutuvat perustelemaan, miksi kristinusko ei sitä kuitenkaan hyväksy. Esimerkiksi Etelä-Afrikan presidentti Jacob Zuma otti äskettäin itselleen neljännen vaimon.

Olen vastannut sanomalla, että Daavid ja Salomo olivat aikansa lapsia. Kaikilla tuon aikakauden hallitsijoilla oli lukuisia vaimoja. Tyttäriä annettiin naapurimaiden kuninkaiden haaremeihin poliittisten etujen vuoksi ja suuri määrä vaimoja oli vallan merkki. Raamatussa ei aina erikseen mainita jokaisesta asiasta, milloin se on väärin ja milloin oikein, vaan asiat vain kerrotaan siten, kuin ne tapahtuvat. Raamatun avioliitto-opetus on kuitenkin harvinaisen selvä. Se on ilmoitettu suurimmalla mahdollisella auktoriteetilla. Sekä luomiskertomuksessa että Jeesuksen ja Paavalin opetuksessa toistuu Jumalan alkuperäinen ja muuttumaton idea, että avioliitto on tarkoitettu yhden miehen ja yhden naisen väliseksi. Muut yhdistelmät ovat luomisjärjestyksen mukaan vääriä.

Tätä taustaa vasten Hesarissa oli äskettäin häkellyttävä uutinen. Ruotsin keskustapuolue esitteli ohjelman, jossa ehdotettiin moniavioisuuden sallimista. Se tosin tyrmättiin melko nopeasti, mutta on silti melkoinen ajan merkki. Onhan Suomessakin joillakin tahoilla esitetty vastaavaa. Siis länsimaiseen, moderniin yhteiskuntaan moniavioisuus! Kristinusko on luonut pohjan koko nykyaikaiselle eurooppalaiselle sivilisaatiolle. Se on tuonut mukanaan miesten ja naisten tasa-arvon, joka tosin hitaasti toteutui eri puolilla kristikuntaa. Se myös on luonut pohjan sille avioliittokäsitykselle, joka edelleen ymmärretään ainoaksi kristilliseksi avioliitoksi, siis yhden miehen ja yhden naisen välinen liitto.

Tämän murentaminen alkoi jo siitä, kun ryhdyttiin puuhaamaan ns. tasa-arvoista avioliittolakia. Tällä kauniilla nimityksellä halutaan hyväksyntä kahden samaa sukupuolta olevan liitolle. On tärkeää, että emme tuomitse heitä, joiden taipumus suuntautuu samaan sukupuoleen ja yhtä tärkeää, että emme tee tästä poikkeuksesta sääntöä, jolla koko avioliittoinstituutio murennetaan. Kristillinen avioliitto ei voi koskaan olla mikään muu kombinaatio, kuin Jumalan alkuperäiseen luomistarkoitukseen sitoutunut ja koko kristikunnan hyväksymä liitto.

Pyrkimykset avioliittolainsäädännön muuttamiseksi ovat askelia kohti uuspakanuutta. Kristillisen opetuksen ohentuessa Jumalan käskyjen merkitys laimenee ja unohtuu. Jumalan elämää suojeleva laki murenee ja tilalle tulee ihmismielipiteiden sekava viidakko, jossa toteutuvat viidakon lait. Maalliselta yhteiskunnalta ei voi edellyttää tukeutumista Raamattuun. Silti se voisi muistella omaa historiaansa ja oppia siitä arvomaailmasta, jonka juutalaiskristillinen maailmankatsomus on aikanaan luonut ja jonka varassa länsimainen kulttuuri on kehittynyt siihen, missä se nyt on. Oman pohjan rapauttaminen ei ole viisasta politiikkaa. Kristinusko toi roomalaisen pakanuuden keskelle arvot, joilla lasten, naisten, avioliiton ja vanhusten asema parani. Väitetään, että moraalittomuus kuitenkin lopulta tuhosi Rooman valtakunnan. Jäljet pelottavat.

Luennoin äsken Siikalatvan seurakunnassa Filippiläiskirjettä. En ollut muistanutkaan, että siellä on tämmöinen jae: ”Rukoilen, että teidän rakkautenne kasvaisi ja yltäisi yhä parempaan ymmärrykseen ja harkintaan, niin että osaisitte erottaa, mikä on tärkeää…” (Fil. 1:8-9). Vanhan käännöksen mukaan se menee näin: ”Sitä minä rukoilen, että teidän rakkautenne tulisi yhä runsaammaksi tiedossa ja kaikessa käsittämisessä, voidaksenne tutkia, mikä paras on…” Täytyi tarkistaa vielä Vanhasta Bibliasta: ”Sitä rukoilen, että teidän rakkautenne enemmin ja enemmin yltäkylläiseksi tulis kaikkinaisessa tuntemisessa ja ymmärryksessä, että te koettelisitte, mikä paras olis…”

Siis että rakkauden kasvaessa ymmärrys ja harkinta lisääntyvät, jopa tieto? Eikös pikemmin tunne lisääntyisi tai into ja palavuus tai voima ja Hengen tuli? Kyllä nämäkin saavat lisääntyä, mutta Paavali puhuu tässä harkintakyvyn kasvamisesta. Tämä sen vuoksi että osaisi erottaa, mikä on tärkeää. Teksti jatkuu: ”…säilyisitte puhtaina ja moitteettomina odottaessanne Kristuksen päivää ja tuottaisitte Jumalan kunniaksi ja kiitokseksi runsain mitoin hyvää hedelmää, jonka saa aikaan Jeesus Kristus.” Ymmärryksen ja tiedon lisääntyminen tuottaa siis hyvää hedelmää.

Tekisi mieli rukoilla samaa asiaa. Joskus tuntuu, että kristityiltä on harkintakyky hukassa. Tarkoitan tässä sitä, että tehdään kärpäsestä härkänen ja sitten siivilöidään hyttysiä. Ei osata erottaa, mikä on tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää. Kristillisen uskon näkökulmasta tärkeää on usko Kristukseen ja lähimmäisen rakastaminen. Oikeastaan muuta tärkeää ei olekaan. Tai on tietenkin, mutta jos oikein tiukalle vedetään, niin nuo ovat ylittämättömät. Ne ovat varsinaisia tärkeysmittareita. Jos niissä lipsutaan, lipsutaan olennaisessa.

Joku kuulee tässä minun henkilökohtaista pohdintaani. Aivan oikein, siitä tämä nousee. Olen monessa mukana ja kirjoittelen monenlaisista asioista ja saan monenlaista palautetta. Yritän ottaa kaikki saamani kiitokset ja moitteet vakavasti. Hyvä palaute rohkaisee. Jokainen tarvitsee sellaista. Kriittinen palaute kirpaisee, mutta on erityisen tärkeää, sillä se voi parhaimmillaan antaa mahdollisuuden omien kantojen tarkistamiseen ja oikaisemiseen. Osa kritiikistä ärsyttää. Varmaan minäkin ärsytän ja olen siis ansainnut moitteet. Silti toivoisin, että oppisimme ”yhä parempaa ymmärrystä ja harkintaa, jotta osaisimme erottaa, mikä on tärkeää”.

Kutsumukseni on julistaa evankeliumia ja opettaa Raamattua. Yritän tehdä sen niin hyvin ja Jumalan sanan arvovaltaa kunnioittaen, kuin vain osaan. Teen epäilemättä virheitä, esitän pieleen menneitä tulkintoja ja panen tahattomasti opetuksiin omiani, joita kuvittelen Jumalan sanan oikeaksi selitykseksi. Kaikki tekevät. Siksi ”profetioita on arvioitava”. Palautetta on myös annettava. Keskustelupalstoilla on keskusteltava ja jaeltava ruusuja ja risuja.

Kansainvälisen tieteellisen tutkimuksen kenttää on hauska seurata. Tiedemaailmassa kritiikkiä jaellaan täysillä. Jokainen kivi pyritään kääntämään ja toisten heikkoudet osoittamaan. Juuri näin tiede menee eteenpäin ja korjaa omia virheitään. Hyvässä kritiikissä puututaan olennaiseen, eikä heitellä toisesta epäasiallisia ja tekstiyhteyteen kuulumattomia arvioita. Vain virheisiin tartutaan ja niistä huomautetaan. Kriitikkoa ei koeta viholliseksi vaan ystäväksi.

Tätä tarkoitan. Asiallisia kommentteja pitää jaella ja meidän, jotka olemme julkisuudessa, täytyy kestää kritiikkiä. Epäasiallinen kritiikki on sellaista, jossa toisen otsaan lyödään leimoja, jotka voivat sinänsä olla oikeutettuja, mutta jotka eivät kuulu kyseiseen keskusteluun. Meillä uskovaisilla on tapana luokitella toisemme johonkin leiriin ja kun hänet on saatu pantua omaan lokeroonsa, häntä ei tarvitse enää ottaa vakavasti. Hän kuuluu epäilyttävien joukkoon, ja on kenties ihan harhaoppinenkin, jolloin hänestä pitää pysytellä kaukana.

Varsinaisia harhaoppisia ovat ne, jotka kieltävät Kristuksen ainoana pelastustienä. Me jotka emme sitä tee, olemme samalla puolella, Kristuksen joukoissa. Me tarvitsemme toisiamme, rukousta toistemme puolesta, asiallista arviointia toistemme virheistä, mutta ennen kaikkea keskinäistä rohkaisua pysyä uskossa ja samalla tiellä. Maailmalle paras todistus olisi kristittyjen keskinäinen rakkaus.

On näköjään epäselvää, mitä lähetystyö on ja pitäisikö sitä ylipäätään tehdä. Täytyy siis selvittää asia. Teen se muutamien väitteiden avulla.

Ensimmäinen väite: Kirkon pitäisi uskaltaa lopettaa evankelioiva lähetystyö ja siirtyä tekemään puhdasta auttamistyötä.

Väärin. Sinä päivänä kun kirkko päättää lopettaa evankelioivan lähetystyön, se antaa kuoliniskun koko lähetykselle. Kaikki lähetys ei tietenkään ole evankeliointia. Itse asiassa vain pieni siivu on sitä ja tämä koskee kaikkia lähetysjärjestöjä. Kaikki tekevät mitä suurimmassa määrin erilaista terveydenhuolto-, koulutus-, hallinto- ja kehitysyhteistyötä. Harvat menevät puskaan saarnaamaan, kuten lähetyssaarnaajat ennen muinoin. Silti: jos lähetysjärjestö tai kirkko ei enää evankelioi, se lakkaa olemasta lähetysjärjestö tai kirkko.

Toinen väite: Lähetys tuhoaa alkuperäiskulttuureita.

Oikein. Aiomme tuhota sellaisia elämää tuhoavia alkuperäiskulttuurien tapoja kuten esim. naisten ympärileikkaus. Emme tietenkään pyri muuttamaan sellaista kulttuuria, mikä on kansoille luonteenomaista eikä sodi Jumalan säätämää elämänjärjestystä vastaan. Venäjällä marilaisten parissa on elvytetty vanhoja kansanperinteitä, mutta ei suosita muinaisuskonnon vainajienpalvontaa.

Kolmas väite: Olisi edullisempaa lähettää rahaa kuin ihmisiä.

Oikein, sillä ihmisten lähettäminen on tosi kallista. Pelkän rahan lähettäminen on kuitenkin suurta tyhmyyttä ja sillä vähitellen kutistetaan lähetystyö pelkäksi kehitysavuksi. Kasvoton raha ei herätä vastuullisuutta sen käyttämisessä. Lähetys on aina ollut ja sen tulee aina olla ihmisten välistä vuorovaikutusta. Meidän on mentävä Afrikkaan ja afrikkalaisten tultava tänne. Globaalissa maailmassa on globaali kirkko, jonka eri osien tulee olla vuorovaikutuksessa keskenään. Meillä on varoja ja tietotaitoa, kehitysmaiden ihmisillä intoa ja uskoa. Yhdessä olemme Kristuksen kirkko.

Neljäs väite: Kehitysyhteistyö on rahojen heittämistä kankkulan kaivoon.

Väärin. Kehitysyhteistyövaroilla on tehty suunnattoman paljon hyvää ja toteutettu arvokkaita hankkeita, jotka kantavat hedelmää. Hyvin hoidettuna tällainen työ on juuri sitä tasaamista, jota meidän rikkaiden länsimaiden on tehtävä köyhän etelän hyväksi. Toki kehitysyhteistyössä on myös tehty paljon virheitä ja rahaa huvennut hukkakohteisiin. Siinäkin on aina kasvottoman rahan ongelma, joka voi suistaa saajat korruptioon. Silti sitä pitää tehdä ja entistä tehokkaammin.

Viides väite: Kristinusko ei ole ainoa pelastustie.

Väärin. Muissa uskonnoissa on paljon hyvää, mutta pelastavia uskontoja ne eivät ole. Kristinusko on kiusallisen yksiarvoinen tässä moniarvoisessa maailmassa. Julistamme Jeesusta ainoana tienä taivaaseen. Pyrimme silti dialogiin erilaisten näkemysten ja erilaisten uskontojen kanssa. Pidämme tärkeänä rauhanomaista rinnakkaiseloa ja voimme toteuttaa yhteisiä pyrkimyksiä esimerkiksi maailmanrauhan edistämiseksi.

Kuudes väite: Lähetys alkaa jo kotiovelta.

Oikein. Maailma on pieni kylä. Ovemme ulkopuolella on niitä, jotka elävät vieraina kristilliselle uskolle. Myös he tarvitsevat todistuksen Kristusta ja kristillisen rakkauden kohtaamista. Silti emme saa unohtaa kaukaisia lähimmäisiämme, sillä maailmassa on miljardeja, jotka eivät ole kuulleet hyvää sanomaa Jeesuksesta.

Seitsemäs väite: Meidän pitää toimia aina yhteistyössä paikallisten kirkkojen kanssa.

Väärin. Silloin kun paikallisia kirkkoja on, pyrimme toimimaan yhdessä niiden kanssa ja mikäli mahdollista niiden ehdoilla. Jos paikallinen kirkko ei pyri tekemään evankelioimistyötä oman reviirinsä ulkopuolella, rohkaisemme sitä siihen. Maailmassa on myös suunnattomasti alueita, jotka eivät ole minkään kirkon takapihalla. Myös heille kuuluu evankeliumi.

Kahdeksas väite: Meidän ei pidä mennä käännyttämään ketään.

Väärin. Jos emme toivo ei-kristittyjen kääntyvän kristityiksi, olemme lähetystyöntekijöinä väärällä alalla. Lähetystyön perimmäinen päämäärä ei voi olla muu kuin evankeliumin vieminen maan ääriin. Sitä tehdään sanoin ja teoin. Käännyttäminen tosin kuulostaa siltä, kuin ottaisimme ihmisiä kurkusta kiinni ja vaatisimme kääntymään. Emmehän me näin tee Suomessakaan. Kaikkialla maailmassa ovat voimassa samat kohteliaisuussäännöt ja velvollisuus lähimmäisen rakastamiseen.

Yhdeksäs väite: Meillä on suurempi viisaus hengellisissä asioissa kuin kehitysmaiden kristityillä.

Väärin. He elävät lähempänä Raamatun maailmaa ja usein myös uskollisempina Raamatun ohjeille. Heille henkivallat ovat todellisempia kuin meille ja meillä olisi heiltä paljon opittavaa. Toisaalta nuorissa kirkoissa saattaa lain ja evankeliumin erotus olla hukassa, usko moralistista ja etiikka hakusessa. Me tarvitsemme heitä ja he tarvitsevat meitä.

Kymmenes väite: Suomi on pian lähetyskenttä.

Oikein. Tervetuloa muiden maiden kristityt tänne julistamaan meille evankeliumia.

Maailmanloppu tulee, mutta tuskin huomenna (21.12.). Mayakalenterista laskettu aika on tietenkin humpuukia. Niin ovat kaikki muutkin aikalaskelmat, kristilliset ja epäkristilliset. Silti maailmanloppu tulee kerran. Maailmanhistorialla on alku ja loppu. Tämä pallo ei pyöri täällä ikuisesti. Sen liike lakkaa viimeistään auringon sammuessa, mutta siihen menee vielä miljoonia vuosia. Sitä ennen Jeesus voi tulla takaisin.

Kristittyjen maailmanlopun odotuskin kiihtyy aika ajoin. Viime aikoina on puhuttu David Wilkersonin näystä, jonka hän sai vuonna 1974 ja jossa on paljon sellaista, mikä sopii meidän aikaamme. Hän ennusti maailmanlaajan laman, kristittyjen maallistumisen, ilmastokatastrofeja ja kristittyjen vainoja. Kaikki nämä ovat toteutuneet. Onko Jeesuksen tulo siis aivan oven edessä? Voi olla. Tosin on sanottava, että on maailmassa ennenkin ollut lamaa, kirkko on kallistunut syleilemään maailmaa, tulivuoret ovat purkautuneet ja maanjäristykset tehneet suurta tuhoa. Kristittyjä on vainottu aina, joskus enemmän, joskus vähemmän. Sitä paitsi kaikki Wilkersonin kertomat merkit ovat aivan raamatullisia, sillä Jeesus puhui samoista asioista jo pari tuhatta vuotta aiemmin. Sukupolvesta toiseen niitä on tarkkailtu ja usein ajateltu lopun olevan jo aivan käsillä. Tähän asti se on kuitenkin viipynyt. Ja voi viipyä vieläkin.

Ovatko kristityt olleet siis parituhatta vuotta väärässä odottaessaan Jeesuksen palaavan heidän oman sukupolvensa aikana? Eivät, sillä kristillisen seurakunnan kuuluu olla Jeesuksen paluuta odottava seurakunta. Se seurakunta joka ei odota, on väärässä. Meidän tulee valvoa, sillä emme tiedä päivää emmekä hetkeä. Onko lopunajan merkkien seuraamisella mitään merkitystä, jos ne ovat jollain tavalla toteutuneet eri aikakausina? Kyllä, sillä ne ovat aina olleet muistutusta tämän elämän rajallisuudesta. Jokainen uhkaava laavavirta ja hyökyaaltoja nostattava tsunami on Jumalan puhuttelua tälle maailmalle ja kutsu uskomaan häneen. Siksi ne ovat aina myös aikain merkkejä. Vanhat kristityt ovat lisäksi sanoneet, että vaikka paruusia, Jeesuksen maailmanlaaja paluu, viipyisikin, yksityisen ihmisen elämään se tulee sinä päivänä, jolloin hän saa ikuisuus kutsun. Siksi joka päivä tulisi olla valmis lähtöön.

Mitä oikea valvominen sitten on? Kerron ensin, mitä se ei ole. Siinä ei ole kyse ylivirittyneestä kristillisyydestä, joka orientoituu koko ajan lopunajan merkkien seuraamiseen ja näkee niitä kaikkialla ympärillään. Ei myöskään siitä, että tarvittaisiin jokin erityinen Hengen lataus tai voima kantamaan kristittyä arjen tavallisten ongelmien yläpuolelle. Ylipäätään ei ole kysymys mistään korkeamman kristillisyyden tasosta, jonka jotkut kuvittelevat saavuttaneensa tai ainakin haluavat tavoitella sellaista. Oikea valvominen on sitä, että syntinen ihminen uskoo syntinsä anteeksi Jeesuksen sovitustyön tähden. Muuta valvomisen muotoa ei ole.

Ajattelin laittaa tähän yhden mainoksen. Kevätkauden kalenterini on ihan täysi, kuten osastosta Kotimaan matkat on nähtävissä. Nostan sieltä yhden tapahtuman esiin sen vuoksi, että se on mielestäni yksi tärkeimmistä.

Nimittäin RAAMATUN PUNAINEN LANKA -nimellä kulkevaa kurssia ei ole vähään aikaan pidetty Helsingissä. Edelliskerroilla vuosia sitten väkeä oli runsaasti ja sen jälkeen sitä on usein kysytty. Nyt Töölön seurakunnasta pyydettiin kurssia Temppeliaukion kirkkoon. Eipä voisi olla hienompaa paikkaa. Ja on vielä vanha kotikirkkonikin.

Raamattu käydään läpi kolmena tiistai-iltana, alkaen klo 18. Illat ovat 22.1., 29.1. ja 5.2.2013. Näkökulma on toisaalta historiallinen ja arkeologian näkökulmia avaava, toisaalta siinä seurataan Raamatun punaisinta lankaa, Kristusta Vanhassa ja Uudessa testamentissa. Sarjaan liittyy paljon kuvia Israelin raamatullisista kohteista sekä monistettu kurssimateriaali.

Jos haluat saada kokonaiskuvan Raamatusta kolmessa illassa, tule mukaan.

YK äänesti palestiinalaisille tarkkailijan roolin yleiskokoukseen. Suomi kannatti ja Israel ja Yhdysvallat vastustivat. Kaikki tiesivät, ettei päätös muuta paljon mitään. Vastaan äänestäneet korostivat, että maiden väliset suhteet pitää hoitaa kahdenkeskisillä neuvotteluilla eikä YK:ssa. Puolesta äänestäneet päättelivät, että näin saataisiin palestiinalaisten hankala tilanne taas tapetille ja muistutus rauhanprosessin etenemisestä. Aika näyttää, johtaako tämä uusiin avauksiin ja pysyykö umpisolmu yhtä tiukasti lukossa kuin tähänkin asti.

Kirjoitin tästä aihepiiristä edellisessä jutussani ja jatkan tässä sen pohtimista. Luetutin edellisen tekstini muutamilla sellaisilla henkilöillä, jotka tuntevat hyvin Israelin oloja ja joiden näkemyksiä arvostan. Yksi oli sitä mieltä, että olin ymmärtänyt hiukan liikaa palestiinalaispuolta ja vähätellyt Israelin oman puolustautumisen tärkeyttä. Toinen sanoi kriittisiä kommentteja siitä, että en ymmärtänyt kunnolla palestiinalaisten näkökulmaa, sillä hehän ovat koko ajan pahasti alakynnessä ja sorrettuja. Kolmas piti kirjoitustani tasapuolisena arviona tästä vaikeasta umpisolmusta.

Tämä on hyvin kiinnostavaa. Ei ole ihme, jos asioita seuraava maallikko on ymmällä. Media muistuttaa koko ajan israelilaisten tekemistä iskuista ja palestiinalaisiin kohdistuvasta sorrosta. Sehän on kaikki totta. Israelin ystävien piirissä korostetaan, että Israelilla on oikeus puolustautua jatkuvia raketti-iskuja vastaan ja että se olisi valmis heti tekemään rauhan, jos vastapuoli edes tunnustaisi sen olemassaolon. Kyllä tämäkin totta on. On siis juutalaisten totuus ja palestiinalaisten totuus, mutta niillä näyttää olevan hyvin vähän tekemistä keskenään. Tämän lisäksi on paljon muita totuuksia. Juutalaiset rauhanaktivistit, joiden johtohahmona on ollut mm. kirjailija Amos Oz, muistuttavat omiaan siitä, että naapureita ei saa kohdella niin törkeästi, kuin heidän omat maanmiehensä tekevät. Sitten on vielä Raamatun totuus.

Päädyin omassa kirjoituksessani puolittain huumorin varjolla tulokseen, että Israelin siirtokunnista tuleviin tuotteisiin voitaisiin kyllä laittaa alkuperämerkintä. Sitä ei kuitenkaan pitäisi laittaa siihen sen vuoksi, jotta tuotteita boikotoitaisiin, vaan muistuttamaan siitä, että niillä samalla työllistetään tuhansia palestiinalaisia. Näin sanoessani ohitin sen kipeän tilanteen, jonka siirtokuntapolitiikka on palestiinalaispuolelle aiheuttanut. Israel kahmii valtaosan alueen vesivaroista siirtokuntien käyttöön ja kaventaa merkittävästi paikallisten asukkaiden elinmahdollisuuksia. Siirtokuntapolitiikka kaiken kaikkiaan luo koko ajan uudenlaista todellisuutta Länsirannalle ja siirtää yhä kauemmas unelman palestiinalaisten omasta valtiosta. Sen perustaminenhan on ollut vielä jokin aika sitten kaikkien asiasta keskustelevien kansainvälisten tahojen, myös Israelin, toivomus.

Minusta on tärkeää tiedostaa, että tavallinen kadunmies kummallakin puolella toivoo rauhaa enemmän kuin mitään muuta. Samanaikaisesti molemmilla puolilla on aivan liikaa niitä, jotka torpedoivat rauhan pyrkimyksiä millä hinnalla tahansa. Hamasin masinoimat Gazasta ammutut raketit tekevät tämän hyvin tehokkaasti, mutta samoin tekee Israelin palestiinalaisoloista piittaamaton siirtokuntapolitiikka. Huomionarvoista on sekin, että Länsirannalla oleva Abbasin edustama palestiinalaisjohto luultavasti toivoo, että Israel sekä tuhoaisi Hamasin että saisi maailman vihat päälleen.

Kristitty rukoilee rauhaa Lähi-itään. Rauha on aina parempi kuin sota. Jotkut kristityt tuntuvat lähestulkoon toivovan tai kannattavan sotatilannetta, koska Raamatun lopunaikojen kuvauksetkin näyttävät sotaisilta. Tämä on paha virhepäätelmä. Jumalan aikataulu toteutuu vääjäämättömästi, mutta meidän on kutsuttu rauhantekijöiksi. Meidän viestimme joka suuntaan tulisi olla: Rakastakaa lähimmäisiänne ja rakastakaa vihollisianne. Sotatilanteessa tämän noudattaminen on mahdotonta, mutta silloinkin olisi pyrittävä käyttämään kaikki keinot rauhanneuvottelujen aikaansaamiseksi.

Raamatun lukija pohtii lisäksi, mikä merkitys on sillä, että Jumala on valinnut juutalaiset omaisuuskansakseen. Edustaako nyky-Israel tätä kansaa? Entä muualla maailmassa asuvat juutalaiset? Entä kun useimmat heistä eivät usko Jeesukseen? Ja jos kansa on valittu, onko myös maa? Jos maa on valittu, mitkä ovat rajat ja voiko siellä asua muitakin kansoja? Tämä kysymysrypäs osoittaa, että Raamatun valossakaan vastaukset eivät ole ihan yksinkertaisia. En aio tässä vastata kaikkiin näihin kysymyksiin, mutta jotain kuitenkin.

Abrahamin ja Iisakin jälkeläiset ovat valittu kansa. Valinnalla on varsinaisesti vain yksi tehtävä: Messiaan tulo maailmaan tästä kansasta. Myös maa on valittu, koska Messias tarvitsi kotimaan. Nyt Messias on jo tullut, kansa ollut välillä parituhatta vuotta pois maastaan ja toiset asuttaneet maata tällä välin. Kansan valintaa ei ole peruttu, vaikka se elääkin vieraana valitsijalleen. Maata koskevat lupaukset häipyvät Uudessa testamentissa taka-alalle, sillä tilalle tulee toinen ”maa”, Jumalan valtakunta. Sinne kutsutaan sekä juutalaisia että ei-juutalaisia, erotuksetta. Joskus tämä maailmanhistoria päättyy ja silloin ”hänen jalkansa seisovat Öljymäellä”. Siihen päivään asti ihmisiä kutsutaan tähän valtakuntaan ja siihen päivään asti omaisuuskansaa on tässä maailmassa. Keitä Messiaan maassa asuu ja saa asua, on maallinen kysymys ja se pitäisi ratkaista rauhanomaisilla neuvotteluilla siellä olevien kansojen kesken. Mutta saadaanko niitä koskaan istumaan rauhallisesti edes saman neuvottelupöydän ääreen, sen Jumala yksin tietää.