Eero Junkkaala

Minulta on kysytty, miksi pidän tärkeänä, että maailman ikää ja sen varhaisvaiheita selitetään luonnontieteellä eikä Raamatulla. Eikö pelkkä Raamattu riittäisi? Ja eikö tiede ole epäluotettavaa ja alati muuttuvaa? Tiedehän voi viedä vaikka uskon.

Vastaan kertomalla neljä tarinaa, joista mikään ei ole tosi.

Olipa kerran kristitty, joka huomasi, että Raamatussa ei puhuta mitään lääkäreistä, sairaaloista, röntgenlaitteista eikä leikkaussaleista. Tai puhutaan siellä ohimennen, kun kerrotaan naisesta, joka oli kuluttanut rahansa lääkäreihin saamatta apua. Sen sijaan Raamatussa esiintyy luonnonlääkitystä (esim. hunajakakku) ja sairaiden puolesta kehotetaan rukoilemaan. Monista paranemisihmeistä kerrotaan.

Niinpä kristittymme päätteli, että koko nykyaikainen koululääketiede on paholaisen juoni, jolla se pyrkii saamaan ihmiset unohtamaan Jumalalta tulevan avun. Kun hän ryhtyi paremmin selvittelemään asioita, hän löysi paljon tutkimustuloksia, jotka osoittivat, että lääkäreiden hoitovirheiden vuoksi moni potilas oli kuollut. Kävi myös ilmi, että sairaalabakteerit ovat uhkaavasti leviämässä ja tekemässä tuhojaan. Hän löysi myös tilastoja, joiden mukaan siellä, missä lääketiede on pitkälle kehittynyttä, siellä ihmiset voivat erityisen huonosti. Mitä enemmän hän luki ja tutki, sitä vakuuttuneemmaksi hän tuli siitä, että nykyaikainen koululääketiede on vain Saatanan ansa, jolla se yrittää keinotekoisesti pidentää ihmisten elinikää ja saada unohtamaan Raamatun ohjeet. Raamatun valossa pelkät luonnonhoidot ja rukous riittävät. Ihmisten olisi valittava, seuraavatko he Jeesusta vai lääketiedettä.

Olipa kerran toinen kristitty, joka oli kiinnostunut arkeologiasta. Häntä viehätti tavattomasti muinaisten asioiden tutkiminen. Toisinaan se kuitenkin herätti hänessä levottomuutta kahdesta syystä. Ensinnäkin, Raamatussa ei puhuta arkeologiasta mitään. Toiseksi, löytöjen joukossa oli paljon sellaista ainesta, joka kertoi muinaisista pakanauskonnoista. Arkeologit ovat kaivaneet esiin Egyptin jumalille pystytettyjä temppeleitä, kiinalaisia Buddhan patsaita ja mayaintiaanien pyhiä paikkoja. Vähitellen häntä alkoi kristittynä hirvittää tällainen tutkimus.  Sehän voi johtaa ihmisiä suoranaiseen epäjumalien palvelemiseen. Mitä enemmän hän perehtyi asioihin, sitä vakuuttuneemmaksi hän tuli siitä, että arkeologia onkin paholaisen juoni. Monet arkeologeista eivät ole edes kristittyjä, ja heillä on varmaan pyrkimys osoittaa, että vieraat uskonnot ovat kristinuskoa vanhempia ja siten myös parempia. Niinpä hän päätti omistaa elämänsä arkeologian vaaroista varoittamiseen. Hän löysi tutkimuksissaan jonkun arkeologin, joka oli ollut kristitty, mutta ilmeisesti myöhemmin ottanut etäisyyttä uskon asioihin, ainakin hänestä näytti siltä. Oli siis selvää, että kristityn on valittava joko Jeesus tai arkeologia.

Olipa kerran kolmas kristitty. Hän oli koulussa oppinut, että maapallo on pyöreä. Olipa hänellä itsellään ollut jopa maapallon muotoinen kynänteroitin. Hänestä tuntui kyllä aivan hassulta ajatus, että kun hän seisoo Suomessa, niin samaan aikaan joku toinen seisoisi Australiassa pää alaspäin. Ja jos tämä pallo oikeasti pyörisi, niin jossain vaiheessa hänenkin täytyisi joutua pää alaspäin ja itse asiassa hänhän putoaisi kokonaan pallolta pois. Niinpä hän päätteli mielessään, että maapallon muoto on vain joku tiedemiesten luoma teoria tai huonosti perusteltu hypoteesi, jossa on liian paljon aukkoja. Tosiasiat puhuvat aivan muuta. Tiede on muutenkin kovin epäluotettavaa ja sen nimissä on tehty paljon pahaa. Eikös Hiroshiman atomipommikin ollut tiedemiesten keksintöä?

Kun kristittymme ajatteli tarkemmin, hän havaitsi, että ei Raamattu missään kohden puhu pyöreästä maapallosta. Sen mukaan maa on tasainen ja pysyy visusti paikallaan, eikä pyöri. Kristitty innostui tutkimaan Lutheria ja huomasi, ettei Lutherkaan hyväksynyt ajatusta pyörivästä pallosta. Niinpä hän tuli siihen tulokseen, että kouluissa annettu maantiedon opetus on pelkkä paholaisen juoni, joka vain avaa tietä erilaisten tieteellisten teorioiden hyväksymiseen ja vieroittaa ihmiset Raamatusta. Hän alkoi pitää seminaareja, joiden aiheena oli: Jeesus vai maantiede.

Ehkä tutustumme vielä neljänteen kristittyyn. Hän oli kiinnostunut kasveista ja eläimistä. Niiden kauneus ja monimuotoisuus viehättivät häntä. Tutustuttuaan biologian oppikirjoihin, hänen kiinnostuksensa hiukan heikkeni. Niissä oli lähes yksinomaan kaavakuvia, kertomuksia kasvien osista ja yhteyttämisestä, karttoja kasvien levinneisyydestä ja yksityiskohtaisia selostuksia eläinten anatomiasta. Hän oli hyvin perehtynyt Raamattuun ja hän havaitsi, että siellä ei moisia asioita opetettu lainkaan. Miksi sitten biologian tunnilla niitä opetetaan? Tässä on kyllä jotain hämärää, ehkäpä vallan vihollisen juoni, jolla kristityt saadaan kiinnostumaan sellaisista asioista, joista Raamattu ei puhu mitään. Oppikirjojen kirjoittajat eivät itse ehkä olleet edes kristittyjä. Niinpä hän ryhtyi mielessään laatimaan julistetta, jossa esitettäisiin terävä vastakkainasettelu: valitsetko Jeesuksen vai biologian?

Sen pituinen se.

Olen urani huipulla, Nepalissa, siis maailman katolla. Kun astun ovesta ulos, olen Haltiatunturin korkeudella. Kirkkaalla säällä näen Himalajan lumihuiput. Koska olen ollut täällä jo muutaman viikon, kykenen tekemään täydellisen analyysin nepalilaisuudesta.

Tämä on maailman ainoa maa, jonka lippu ei ole suorakaiteen muotoinen, vaan kummallinen kahden kolmion muodostama lipuke. Luultavasti tämä on myös ainoa maa, jonka aikavyöhyke ei ole tasatunteja. Tällä hetkellä Suomen ja Kathmandun aikaero on 2 tuntia 45 minuuttia. Kaiken lisäksi nämä pitävät lauantaita pyhäpäivänään, ikään kuin kiusaksi muulle maailmalle. Hyvä Nepal, pidä pintasi, ja uskalla olla erilainen.

Toisaalta näillä on pistorasiassa kuusi reikää, vaikka yhdessäkään pistokkeessa ei ole kolmea piikkiä enempää, useimmissa kaksi. Mutta pistorasiat kertovat, että tervetuloa maailma, meille ei tarvitse ottaa omaa adapteria mukaan, sillä kaikki variaatiot käyvät. Eri asia on sitten, onko sähköä, mutta ainakin seinään saa laitteen kuin laitteen. Kuumavesihana on vasemmanpuoleinen, mutta niin on liikennekin, ainakin periaatteessa. Kuumaa vettä tulee, kun aurinko paistaa, ja jos haluaa ohittaa toisen väärältä puolelta, niin sitä ei kukaan pane pahakseen.

Tämä pistorasia kuvaa juuri nepalilaisuuden syvintä olemusta. Sellaista viritystä ei ole missään muualla maailmassa, mutta kaikkien koneet sopivat. Älä tyrkytä tänne mitään sieltä ulkopuolelta, meillä on homma hanskassa. Tule sellaisena kuin olet, mutta älä yritä muuttaa meitä joksikin muuksi. Nepalilaisuus on yhtä aikaa täydellistä riippumattomuutta muusta maailmasta (ennen vuotta 1951 täällä ei muita ollutkaan) ja toisaalta suurta avoimuutta sen vaikutteille, kuitenkin vain maan omilla ehdoilla. Se on tiukkaa taistelua omien oikeuksien puolesta lakkolaisten marssiessa kaduilla mieltä osoittamassa, mutta se on myös hämmästyttävää erilaisuuden yhteen sovittamista. Vai mitä sanotte siitä, että buddhalaisten temppelissä on oma kappeli hinduille, etteivät tuntisi oloaan liian vieraaksi toisen uskonnon parissa. Sehän olisi melkein kuin vanhoillislestadiolaiset laittaisivat oman sivualttarinsa Tuomas-messuun tai körttiläiset Kansanlähetyspäiville.

Tästä tuleekin mieleeni tämän maan kirkollinen elämä, joka vasta kummallista on. Yleensä maailmalla suurin kirkkokunta on katoliset ja sitten tulevat erilaiset protestanttiset tunnustuskunnat, hännän huippuna usein luterilaisuus. Mutta näin ei ole Nepalissa. Täällä on 10 000 kirkkoa (ei kylläkään kirkkorakennusta), mutta niistä monikaan ei kuulu noihin edellä mainittuihin. Ne ovat vain nepalilaisia kirkkoja ja sillä siisti. Sitä paitsi ei ole olemassa yhtä Nepalin kirkkoa ja silti Nepalin kirkko kuuluu Kirkkojen Maailmanneuvostoon. He ovat valtuuttaneet NCCN:n edustamaan heitä maailmalla. Tämä National Council of Churches of Nepal ei sanele omassa maassa mitään, mutta edustaa kaikkia maailmalla.

Täkäläiset kehuvat sillä, että menet mihin tahansa noista kymmenestä tuhannesta kirkosta, koet olevasi kotonasi. Kaikissa on yhtäläinen meininki. Jokaisessa on samanlainen kaava, jota ei ole kirjoitettu yhdenkään kirkon käsikirjaan. Ensin rukoillaan, lauletaan ja ylistetään Jeesusta melkoinen tovi, sitten esitellään uudet kirkkoon tulijat ja kerrotaan ilmoitusasiat ja sitten on noin tunnin mittainen saarna. Joissain kirkoissa luetaan apostolinen uskontunnustus yhteen ääneen. Lopuksi saatetaan rukoilla sairaitten puolesta, sillä suuri osa kristityistä on löytänyt tiensä Kristuksen luo nähtyään tai koettuaan paranemisihmeen.

Mikä siis on tämän kirkon oppi? Minulle vastattiin näin: ”Menot muistuttavat helluntailaisuutta, järjestys tulee presbyteereiltä ja oppi baptisteilta.” Kun luterilainen pappi asetti ehtoollisen, hän teki sen luterilaisittain. Kaikki käy, kunhan Kristusta julistetaan. Suurimman kirkon oven päällä, ulospäin lähdettäessä, on teksti: ”Tästä alkaa lähetyskenttä.” (kuva yllä). Ja niin se totisesti alkaa. Tämä kirkko kasvaa kristittyjen henkilökohtaisen todistuksen kautta. Siellä lähetyskentällä ei enää tehdä kompromisseja. Jos käännyt hindusuvusta kristityksi, saatat joutua väkivallan kohteeksi ja perheesi ja sukusi hylkäämäksi. Silti kirkko kasvaa, tai ehkä juuri siksi.

Olin jumalanpalveluksessa, jossa ensimmäisen tunnin ajan ainoastaan laulettiin ylistyslauluja ja rukoiltiin. En ymmärtänyt koko aikana sanaakaan, mutta silti luulen, että ymmärsin kaiken. Ollaan missä maassa, kielessä tai kulttuurissa tahansa, niin kristityt ylistävät Jeesusta suunnilleen samoilla sanoilla. Sitä paitsi sanoilla ei ylistyksessä ole kovin suurta merkitystäkään. Kysymys on enemmänkin sydämen avoimuudesta ja rukoilevasta asenteesta. Kysymys on Jumalan hyvyyden ja suuruuden ylistämisestä, kiittämisestä ja kunnioittamisesta. Näinhän tehdään on monissa ylistyspsalmeissakin. Esimerkiksi psalmi 148 on luettelo asioista, joiden vuoksi Jumalaa kiitetään.

Minä en ole koskaan ollut mikään ylistyskokousten sydänystävä. Suomessa joskus olen pyrkinyt välttämään tilaisuuksia, joissa kovasti ylistetään. Niinpä on täysin epäloogista, että ollessani vieraassa maassa ja jumalanpalveluksissa, joissa ilman tulkkia en ymmärrä sanaakaan, alan yhtäkkiä puhua ylistämisen puolesta. Olen aina sanonut, että jos kristittyjen lauluvarasto koostuu yksinomaan ylistyslauluista, se on aivan liian kapea. Elämässä on muitakin värejä ja tuntoja, joiden pitää löytyä myös lauluista. Siksi virret ovat monipuolisempi laulukirja. Olen edelleen samaa mieltä, ainakin melkein.

Jokin uusi näkökulma täällä vieraassa maassa pienen vähemmistökirkon parissa on kuitenkin syntynyt. Kristitty elää arjessa muiden uskontojen puristuksessa. Kadulla hän törmää vuoroin hindujumaliin, vuoroin Buddhan patsaisiin. Uskonnollisuus näkyy kaikkialla, mutta se ei ole kristinuskoa. Kristittynä naisena hänellä on edessään kohtuuttoman suuri ongelma: jos hän ei löydä tai hänelle ei löydetä kristittyä miestä, hänen on pakko mennä naimisiin hindun kanssa. Ennemmin hän kuolee kuin suostuu siihen. Muutamat ovatkin tehneet tästä syystä itsemurhan. Kristitty elää melkoisen ulkopuolisen paineen alla.

Kun hän sitten tulee kirkkoon, hän tulee omiensa luo. Hän tulee hetkeksi turvapaikkaan maailman pahuudelta. Hän tapaa ystäviä, jotka kamppailevat samojen kysymysten kanssa. Nyt he alkavat laulaa ja rukoilla. Laulu aaltoilee välillä kauniina melodisena hymninä, välillä voimakkaiden taputusten rytmittämänä, lähes riehakkaana ylistyslauluna. Monella ovat silmät kiinni, jotkut kohottavat kätensä. Paha maailma on kirkon ulkopuolella. Täällä on Jumalan seurakunta, täällä Jeesus, täällä turvapaikka, täällä sielu lepää ja henki ylistää Jumalaa hänen valtavasta hyvyydestään. Täältä ammennetaan voimia lähteä takaisin maailmaan. Tämä ei ole pakoa todellisuudesta, vaan todellisuuden tuomista Jumalan kasvojen eteen.

Kirkossa tarvitaan muutakin kuin rukousta ja ylistyslauluja. Siellä on tärkeää kuulla julistettavan Jumalan sanaa ja sieltä saadaan opetusta ja neuvoja arjen kristillisyyteen. Mutta onhan meidän messummekin suurelta osin rukousta, ainakin sen voi koko ajan muuttaa rukoukseksi. Virret ovat sitä, liturgia on suurelta osin sitä ja saarnan teematkin voi kääntää rukouksena omaan elämäntilanteeseen.

Mietin, miksi joskus vierastan ylistyskokouksia. Ehkä siksi että toisinaan niissä tulee tunne, että lauluin pyritään ikään kuin väkisin saamaan Pyhä Henki paikalle. Ikään kuin hän ei haluaisi muuten tulla, mutta suostuttelemalla tai jopa suggeroimalla itsemme oikeaan tilaan saamme hänet lopulta tulemaan. Ehkä kukaan ei oikeasti tarkoita tätä, syntyy vain sellainen tunne. Joskus rukous ja ylistys tuntuvat aidoilta, joskus teennäisiltä. Ehkä vika on minussa, jolla on kiusaus siirtyä osallistujan osasta tarkkailijan rooliin. Toisaalta, arviointiinkin meitä kehotetaan. Mitä tahansa ei pidä nielaista aitona kristillisyytenä. Olkia ja heiniä tulee helposti kullan ja hopean sekaan.

Vieraassa maassa en pysty arvioimaan kristillisyyttä senkään vertaa kuin Suomessa. Kieli- ja kulttuurierot vaikeuttavat asiaa olennaisesti silloinkin, kun näennäisesti puhuisimme samaa kieltä (englantia siis) tai meillä olisi hyvä tulkki. Mitä on sanojen takana ja miten toinen ymmärtää ne termit, jotka minulle ilmaisevat uskoni keskeistä sisältöä. En tiedä. Tämä kontekstien suuri erilaisuus vaivaa muukalaista opettajaa vieraassa maassa. Tästä huolimatta yritän murtautua näiden esteiden taakse ja nähdä universaalin kristinuskon puhuttelevan ihmisiä kaikkialla maailmassa myös samalla tavalla. Jumalan edessä ihmisestä tulee syntinen. Kristuksen tähden hän saa uskoa syntinsä anteeksi. Pyhän Hengen läsnäolo vakuuttaa häntä Jumalan lapseudesta. Siksi hän puhkeaa kiitokseen ja ylistykseen. Ja käyttää suunnilleen samoja sanoja kaikkialla maailmassa.

Laitanpa tähän selostuksen lauantaina 21.9.2013 juoksemastani Kathmandu-puolimaratonista. Melkein sattumoisin huomasimme siitä ilmoituksen lehdessä ja päätin heti, että lähden kokeilemaan. Tuleepahan toinen eksoottinen puolimaratonkokemus Tansaniassa juostun lisäksi, siis sekä Himalajalla että Kilimanjarolla, joten korkeimpien vuorten tuntumassa on liikuttu. Kumpikaan juoksu ei kylläkään kiivennyt minnekään korkeuksiin. Tämä Kathmandun lenkki kulkee noin 1300 metrin seutuvilla koko ajan.

Kisa oli ilmoitettu alkavaksi klo 6 aamulla ja netin mukaan paikalla olisi pitänyt olla klo 5. Ilmoittautuessa sanoivat, että puoli kuudeltakin riittää tulla. Olisi riittänyt puoli seitsemältäkin, turhaan kello soi vähän yli neljä. Lähtö tapahtui vasta seitsemän paikkeilla. Mitään kuulutuksia ei kuulunut, oli vain seurattava muiden meininkiä ja siirryttävä stadionin viereisellä kadulla sijaitsevalle lähtöpaikalle silloin kuin toisetkin.

Lehdessä luki etukäteen, että juoksuun odotetaan 6000 juoksijaa 20 maasta. Paikalla oli tuskin 600 ja maita ainakin kaksi: Nepal ja Suomi. Kun paikallinen radio havaitsi meidät muukalaiset, Mia Westerlingin, joka juoksi vitosen, ja minut, se ryntäsi haastattelemaan Miaa. Suurin osallistujamäärä oli koululaisten vitosella. Koko maratonilla näytti numeroiden mukaan olevan muutama kymmenen lähtijää ja meitä puolikkaan juoksijoita noin 100. Kun katselin lähtijöitä, ajattelin, että olen pari kolmekymmentä vuotta vanhempi kuin seuraavaksi vanhin ja päättelin, että tulen varmaan maaliin kaukana toiseksi viimeisen jälkeen.

Pyrin lähtemään noin seitsemän minuutin kilometrivauhtia, sillä en tiennyt oikein reitin raskaudesta, vaikka olinkin nähnyt reittikartan. Heti alkumatkasta rauhalliseen juoksuseuraani liittyi mies, joka näytti kisan toiseksi vanhimmalta. Kävi ilmi, että hän oli 42-vuotias nepalilainen, ja hänen isänsäkin minua nuorempi. Hän sanoi juosseensa viime vuonna vitosen ja nyt oli harjoitellut enemmän, mutta ei kertaakaan yli 10 kilometrin lenkkejä. Välillä hän puuskutti aika lailla ja vaihtoi kävelyksi, mutta sitten otti minut taas kiinni ja juoksimme lopulta yhdessä koko matkan ja tulimme rinnakkain maaliviivalle. Olimme ohittaneet kymmenkunta puolimaratonin juoksijaa. Saimme molemmat toisiltamme vetoapua.

Juoksusta oli siis netissä hyvä reittikartta, joka ei lopulta pitänyt lainkaan paikkaansa. Juoksimme monta kilometriä aivan eri kaupunginosissa kuin kartta kertoi. Onneksi joka mutkassa oli joku tien näyttäjä. Välillä piti kyllä kysyä kadunkulmassa näyttäjältä, kumpaa suuntaa hän ehdottaa. Hyvä että en ollut sanonut kenellekään, että tulkaa siihen ja siihen paikkaan katsomaan (reitin piti mennä melko läheltä asuntoamme muttei mennyt), sillä sekä aika että reitti heittivät niin paljon.

Juoksu oli todella rankka. Se meni koko ajan liikenteen seassa ja pakokaasu- ja hiekkapöly olivat joka hetki läsnä. Kun bussit parkkeerasivat tien reunaan, piti aina miettiä, kummalta puolelta pääsee helpommin ohi. Lämpö nousi vähitellen luullakseni lähelle 30 astetta. Mäkiäkin oli melkoisesti. Jossain 16 kilometrin paikkeilla alkoi aika lailla väsyttää ja muutamassa loppuosan mäessä oli otettava kävelyaskelia. Olin ajatellut, etten ota juomapaikoilta vettä, kun en tiedä sen puhtautta, vaan ainoastaan omasta juomavyöstä. Sitä oli kuitenkin niin vähän, että pari kertaa hörppäsin asemaltakin. Onneksi oli myös pari pesusienijakelua, joissa sai kasteltua päänsä. Loppumatkasta teki mieli hakeutua kadun varjoisammalle puolelle, jos sellaista sattui olemaan.

Viime kilometreillä alkoivat jalat krampata ja jouduin hiukan taas kävelemään, mutta pystyin vielä uudelleen vaihtamaan juoksuksi. Maaliin tulin ajassa 2.35, jota täytyy pitää näissä olosuhteissa hyvänä, vaikka olin ajatellut vähän parempaa aikaa. Maratonin voittaja, joka siis juoksi kaksi kertaa saman lenkin, ohitti minut stadionin kulmalla. Saatoin päästä televisioon, kun kaarsin stadionille melkein hänen perässään.

Huonosta kisaorganisaatiosta kertoo sekin, että maalissa ei ollut tarjolla mitään juotavaa eikä syötävää. Vähän koomista sikäli, että kisan nimi oli Real Kathmandu Marathon, ja sana Real oli sennimisen mehufirman mainos. Sponsori ei siis vaivautunut tulemaan mehuineen paikalle. Hiukan hupaisa teksti oli maalissa kaulaan laitetussa mitalissakin: Do you share for a Cleaner Air,  siis tykkäisitkö puhtaammasta ilmasta? Eipä siihen voi vastata, kuin että ei olisi lainkaan pahitteeksi.

Tultuani taksilla asunnolle, iski vielä aikamoinen väsymys ja paha olo ja kramppeja kesti pari kolme tuntia. Mutta aivan kuten kovimpien maratonien jälkeen, olo helpottui tämän jälkeen olennaisesti, ja olisin voinut vaikka lähteä pienelle juoksulenkille.

”Ehkä tärkein yksittäinen tekijä ja varmasti silmiinpistävin piirre Nepalin kirkon lyhyessä historiassa on sen rukouselämä”, kirjoittaa John Barclay analysoidessaan Nepalin kirkon nopeaa kasvua. Kiinnostava lausuma vaikka vaikeasti todistettava. Toki on muitakin syitä siihen, että tässä Himalajan juuressa sijaitsevassa maassa on yksi maailman nopeimmin kasvavia kirkkoja. Yksi tekijä lienee se, että kirkko ei ole ulkomaista tuontitavaraa, vaikka toki ulkomaiset lähetykset ovat olleet läsnä alusta asti ovien avauduttua täysin suljettuun maahan vuonna 1951. Mitä kaikkea liittyy tähän kirkon kasvuun, sitä koetan selvittää tulevien kuukausien aikana.

Mutta tuo rukoileva kirkko jäi minua puhuttelemaan. Niinpä saavuttuani Kathmanduun rukoilin: ”Jumala, opeta minua rukoilemaan.” Ensimmäinen vastaus tuli yllättävältä taholta. Lähetysseuran vierastalon kirjahyllystä tarttui käteeni Wilfrid Stinissenin kirja Sana on lähellä sinua. Monet olivat kehuneet Stinisseniä, mutta minä olen ollut ennakkoluuloinen. Mikä lie katolinen mystikko ja vielä ruotsalainen!

Tartuin kuitenkin kirjaan ja aloin lukea. Pakko myöntää, että se osoittautui yhdeksi parhaimmista hengellisistä lukuelämyksistä pitkään aikaan. En tosin ole mikään hartauskirjojen suurkuluttaja, joten monta muutakin hyvää kirjaa on varmasti tullut ohitettua. Mutta tämä Stinissen, sehän meinasi jopa vaikuttaa minun rukouselämääni. Kirjassa on viehättävän vahva luottamus Raamattuun Jumalan sanana. ”Me voimme milloin tahansa päästä hyvin konkreettiseen yhteyteen Jumalan kanssa, me voimme milloin tahansa kuulla hänen puhuvan meille. Meidän tarvitsee vain avata Raamattu ja lukea.”

Raamatun lukemisesta Stinissen sanoo, että ”on tarkoituksetonta opiskella ja tutkia tietä, jollei aiota koskaan kokeilla kulkemista tuolla tiellä”. Vanha testamentti on Stinissenille yhtä täydesti Jumalan sanaa kuin Uusi, eikä siinä ole mitään sellaista, jota Jumala ei ole sinne halunnut. Augustinusta siteeraten hän kirjoittaa, että ”Uusi testamentti on salattuna Vanhassa, ja Vanha testamentti on avattuna Uudessa”. Kristus on koko Raamatun ykseys ja kaikki siinä tähtää häneen. Raamatun mietiskely on hyödyllistä silloinkin, kun sitä ei paljonkaan ymmärrä. Kirjassa on hauska sitaatti Teresa Avilalaiselta, joka ihmettelee Laulujen laulun kirjan ensimmäisiä sanoja: ”En ymmärrä, miten se, mitä siinä sanotaan, tapahtui, ja se että en ymmärrä sitä, on minulle suurta juhlaa.”

Rohkaistessaan päivittäiseen Raamatun lukemiseen Stinissen kirjoittaa: ”Useimpiin asioihin löydämme aikaa. Vain ne kymmenen tai viisitoista minuuttia puuttuvat, jotka olimme aikoneet omistaa Raamatun lukemiseen. Vuorokausi on täsmälleen viisitoista minuuttia liian lyhyt!”

Stinissen rohkaisee rukoilemaan Psalmien sanoilla. Tähän hänellä on aika hyvä perustelu: niin Jeesuskin teki. ”Rukoukset joita itse laadimme, ovat usein melko ahtaita, aivan yksinkertaisesti siitä syystä, että meidän sydämemme on ahdas. Kun rukoilemme psalmeilla, emme ole omien subjektiivisten tunteidemme varassa. Menemme sisään objektiiviseen rukoukseen, joka annetaan meille.”

En siteeraa enempää tätä belgialaisyntyistä Ruotsissa asuvaa karmeliittamunkkia. Sain hänen pienestä kirjastaan hyvän päivittäishartauskirjan Nepalissa oloni alkupäiviin. Edelleen rukoilen, että oppisin rukoilemaan. Koetan tehdä jotain myös sen eteen, esimerkiksi avata Raamatusta Psalmien kirjan, ja liittyä sen ikiaikaisiin rukouksiin.

Näin uusin Suomen Kuvalehti otsikoi lyhyen pohdinnan viimeaikaisista perhesurmista. Lehti kysyi, milloin suomalainen mies oppii puhumaan. Sitä minäkin kyselen. Vaikka puhuminen ei olekaan tyhjentävä vastaus vakaviin perhekriiseihin, paras vastaus se kuitenkin on. Me miehet emme ole oppineet ilmaisemaan tunteitamme sanallisesti. Eivät luonnollisesti kaikki naisetkaan. Puhumisen vajaatoiminta on vakava sairaus, joka aiheuttaa normaalien perheriitojen lisäksi kärjistyessään myös väkivaltaisuutta. Kun ei ole sanoja, on käytettävä käsiä – tai aseita.

Tunnettu vitsi kertoo pohjalaismiehestä, jolta vaimo tivasi, rakastaako mies vielä häntä. Mies vastasi: ”Johan minä sen alttarilla kolmekymmentä vuotta sitten sanoin ja ilmoitan kyllä, jos tilanne muuttuu.” Suomalaisen miehen on vaikea sanoittaa tunteitaan, myönteisiä tai kielteisiä. Rakkautta voi ilmaista monin eri tavoin, mutta jos siinä ei ole lainkaan sanoja, kyseessä on jonkinlainen puutostauti. Myös ahdistus, masennus tai vihan tunne olisi voitava pukea sanoiksi. Tällaisen myöntäminen on tosimiehelle tosi vaikeaa. Nuorempi sukupolvi on tässä meitä vanhempia parempi. Silti kellä tahansa voivat olla sanat niin pahasti hakusessa, että ihmissuhde menee umpisolmuun.

Pieni kriisi ei vielä saa tappamaan ketään. Mutta loputon tunteiden patoaminen yhdistyneenä syvään pettymykseen tai mustasukkaisuuteen voi johtaa epätoivoisiin tekoihin. Usein surmaajista sanotaan, että he olivat tavallisia kunnon kansalaisia. Niinpä, tavallisia suomalaisia miehiä, jotka eivät olleet koskaan puhuneet kenellekään mitään siitä, että oma sisäinen elämä, talous tai ihmissuhde on vaarassa haaksirikkoutua. Hammasta purren on menty eteenpäin, kunnes joku päässä niksahtaa ja kontrolli sumenee.

Lääkkeitä olisi olemassa, mutta kuten tavallista, ne jotka niitä kipeimmin tarvitsevat, huonoimmin ne löytävät. Emme muutu puhuvaisiksi käskemällä emmekä vaatimalla; houkuttelemalla tai suostuttelemalla pikemminkin. Tarvitaan vähintään perusoivallus, että omien tuntemustensa ilmaisemisesta olisi olennaista hyötyä. Jos hyöty olisi muutettavissa rahaksi, moni mies tarttuisikin siihen. Heikkouden myöntäminen pitäisi ymmärtää suurimmaksi vahvuudeksi. Oman epätoivon sanallinen ilmaisu olisi tulkittava kallisarvoiseksi helmeksi.

Kynnys ammattiavun piiriin on usein aivan liian korkea. Ammattilaisia tarvittaisiinkin paljon vähemmän, jos ihmisten keskinäin solidaarisuus ja myötäeläminen arjessa antaisivat tilaa heikkouden myöntämiselle. Jos puoliso, naapuri, työkaveri tai puolituttu kysyisi, mitä kuuluu ja tarkoittaisi sitä ihan oikeasti. Ensin mies tietysti vastaisi, että siinä menee jäitä poltellessa. Mutta jos tarjoutuisi tilaisuus sanoa muutakin, jos välittyisi tunne välittämisestä ja todellisesta kuuntelemisesta, niin miehen suljettuun maailmaan voisi pilkahtaa uusi toivon säde.

Tunteista ja omasta heikkoudesta puhuminen on yhtä vaikeaa kristitylle ja ei-kristitylle, johtajalle ja duunarille, papille ja palomiehelle. Kukin meistä kantaa isiemme perintöä tässä vaikenevien miesten maassa. Sielun lukkoihin olisi avaimia, mutta liian monilta ne ovat hukassa syvällä pätevän miehen naamarin takana.

Tiesittekö, että Suomessa on ainakin 300 evankelistaa? En minäkään tiennyt, ennen kuin näin heidät. Tämän suuruinen joukko innokasta väkeä kokoontui Seinäjoelle evankelistojen yhteyspäiville 13.-14.8.2013. Suurin osa ei luonnollisestikaan ollut päätoimisesti evankelioimistyössä, mutta jokainen oli halunnut tulla tällaiseen tapaamiseen, siis ainakin pieni evankelioimisen kipinä sisimmässään. Väki koostui luterilaisista ja vapaiden suuntien kristityistä. Yhteys eri kirkkokuntien uskovien välillä oli käsin kosketeltava: annoimme tunnustusta toistemme työlle, rohkaisimme toisiamme ja lähtiessä halasimme ja toivotimme Jumalan siunausta.

Mutta eikös tässä mene puurot ja vellit sekaisin? Miten ihmisiä sitten opetetaan, jos kaikkien suuntien kristityt ovat yhtä oikeassa? Minäpä kerron. Jokainen saa olla uskollinen omalle hengelliselle kodilleen. Kenenkään ei tarvitse luopua mistään, paitsi synnistä. Omissa seurakunnissa ja raamattukouluissa opetetaan oman tunnustuksen ja näkemyksen mukaisesti. Mutta kun tulemme yhteen rukoilemaan ja rohkaisemaan toisiamme, emme puutu erottaviin kysymyksiin. Jokaisen seurakunnan ja jokaisen evankelistan pääkysymys on, miten sanoma Jeesuksesta voisi tavoittaa mahdollisimman monia sellaisia, jotka elävät Jeesukselle vieraina. Tässä ei ole mitään erotusta eri kirkoista tulevien kesken.

Ihmisluonto pyrkii tietenkin kilpailemaan ja kadehtimaan. Luonnollinen taipumuksemme sanoo meille, että omiin joukkoihin pitäisi saada enemmän väkeä vaikka toisten kustannuksella. Koska meillä on puhtain evankeliumi, olisi parasta, että kaikki uudet uskovaiset löytäisivät meidän porukkaamme. Kalastuskilpailu hengellisillä vesillä ei ole mitenkään harvinaista. Niinpä on pidettävä todellisena Jumalan Hengen työnä sitä, että luterilaiset siunaavat helluntailaisia ja vapaakirkollisia ja nämä puolestaan ison kirkon väkeä.

Vuosittainen evankelistatapaaminen on siinäkin mielessä merkittävä, että maamme tunnetuimmat gospelmuusikot ja puhujat tulevat koolle omalla kustannuksellaan, korvauksetta. Jokainen on paikalla omana itsenään, eikä evankelistan roolia tarvitse korostaa, sillä tunnemme omat ja toisten heikkoudet. Koolla oli armoa tarvitsevia evankelistoja. Tällä kerralla yllätysvieraana oli tansanialainen piispa, sattumalta hyvä ystäväni, joka koruttomasti kertoi oman maansa kirkon tilanteesta. Siellä kirkko kasvaa ja evankelistat ovat avainasemassa. Lisäksi hän sanoi, että varsinainen salaisuus on siinä, että jokainen kristitty on evankelista.

Monilla Suomenkin kesän hengellisillä juhlilla on ollut ennätysmäärä osallistujia. Näin myös evankelistapäivillä. Yleisötilaisuudessa Lakeuden risti täyttyi kuulijoista. Kertoisiko tämä uudenlaisesta hengellisestä etsinnästä? Vaikka tiedotusvälineet herkuttelevat kristinuskon vastaisilla aiheilla, ihmisten kaipaus evankeliumin suuntaan ei ole sammunut. On siis tehtävä rohkeasti työtä ja uskottava evankeliumin muuttavaan voimaan.

Kristittyjen yhteydestä tulee mieleen tällainenkin toteamus: ”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.” Tuskin Mestari tykkää huonoa, jos näkee seuraajiensa edes haparoiden pyrkivän noudattamaan tätä lausetta.

Painosta tuli juuri uusin kirjani Alussa Jumala loi… Luomisusko ja tieteellinen maailmankuva (Perussanoma 2013). Pidän sitä yhtenä tärkeimmistä kirjoittamistani kirjoista. Arvatenkin se synnyttää samaa keskustelua, jota olen käynyt myös sosiaalisessa mediassa ja lehdissä. Minun on helppo sanoa, että kirjani on painavin puheenvuoro, joka tästä teemasta on Suomessa kirjoitettu. Tällä en tarkoita ensisijaisesti omaa tekstiäni, jota sitäkin pidän aika perusteltuna, vaan kirjaani liitettyjä kristittyjen tiedemiesten puheenvuoroja. Kahdeksan luonnontieteen eri alojen huippuasiantuntijaa ja kolme teologian tohtoria on kirjoittanut siihen kommenttipuheenvuoron.

Myönnän samalla, kuten esipuheessa kirjoitan, että ”on kyse tutkimusretkestä Jumalan sanaan ja Jumalan luomakuntaan. Kummankin tuntemisessa olen kuin valtameren rannalla, missä pienellä ammennusastialla yritän ammentaa suurta merta. Tai kuin vuoristossa, missä on päästy ensimmäisille kukkuloille, mutta mistä avautuu aina uusia vuorenhuippuja”.

Kirjassa käsittelen ensin Raamatussa olevia luomistekstejä. Pohdin, millaisessa maailmassa tekstit on kirjoitettu ja mikä niiden tähtäyspiste on. Mietin myös, ovatko luomisen päivät alun perin tarkoitettu ymmärrettäviksi 24-tuntisiksi vuorokausiksi. Sitten ihmettelen Jumalan luomakunnan suuruutta ja käsittämättömyyttä. Kun siirryn kertomaan luonnontieteen tutkimuksista, ilmoitan, että en ole asiantuntija, mutta kirjoitan silti, miten itse asiat ymmärrän tällä hetkellä. Maailman pitkä ikä näyttää täysin vastaansanomattomalta kaikkien sitä käsittelevien tieteenalojen näkökulmasta. Mikään muu selitys ei ole luonteva, jos katsotaan taivaalle tai maaperän kerrostumiin.

Osoitan kirjassani sellaisen kreationismiksi kutsutun näkemyksen heikkouden, joka pyrkii väkisin selittämään, että maapallon täytyy olla vain kuusituhatta vuotta vanha. Se sotii sekä Jumalan luomakuntaa että Jumalan sanaa vastaan. Raamattu nimittäin ei ota kantaa tähän asiaan, ja siksi sillä ei maailman lyhyttä ikää tulisi perustella. Sen sijaan luomiskertomus ja syntiinlankeemus ovat äärettömän keskeisiä ja luovuttamattoman tärkeitä kristillisen uskomme kannalta.

Ehkä kaikkein visaisin käsiteltävistä kysymyksistä koskee ihmisen luomista. Kerron, miltä asiat näyttävät luonnontieteen näkökulmasta ja miten minä ymmärrän ne Raamatun valossa. En väitä löytäneeni lopullista totuutta, mutta esitän oman kantani, jota saa jatkokeskusteluissa vapaasti arvioida ja asettaa sitä kyseenalaiseksi. Tätä kysymystä on meillä erittäin vähän pohdittu ja sen vuoksi rohkenin esittää siitä yhden mahdollisen teorian.

Arvostan suuresti sitä, että lähes kaikki tiedemiehet joilta pyysin tekstiä kirjaan, suostuivat pyyntööni. Monet kirjoittivat kommenttipuheenvuoron ja muutamat lyhyen suosituksen. Pyysin tekstiä myös professori Matti Leisolalta, joka olisi edustanut useista muista poikkeavaa näkemystä. Ensin hän suostui pyyntöön, mutta luettuaan käsikirjoituksen perui suostumuksensa. Kirjassa ovat mukana professorit Atte Korhola, Markus Olin, Jorma Toppari, Pentti Huovinen, Markku Kulmala ja Antti Laato, tohtorit Jussi Tuusa, Heikki Nieminen ja Mikko Louhivuori sekä Espoon piispa Tapio Luoma ja tähtitieteilijä, rovasti Risto Heikkilä. Kukin kirjoittaa omasta ja oman tieteenalansa näkökulmasta, miten he näkevät Raamatun ja luonnontieteen suhteen.

Miksi kirja sitten on tärkeä? Ensinnäkin näistä aiheista suomeksi on kovin vähän kirjoitettu. En tiedä ainuttakaan kirjaa, joka pohtisi sekä Raamatun että luonnontieteen uusimpien tulosten valossa luomiskertomusta edes tässä laajuudessa (240 sivua). Toiseksi, Suomessa on saanut jalansijaa sellainen amerikkalaisperäinen kreationismi, joka sotkee sekä raamatuntulkinnan että tieteen tulokset tavalla, joka ei tee oikeutta kummallekaan. Lisäksi tällainen käsitys esitetään siinä valossa, että muiden näkemysten edustajat, siis minäkin, ovat täysin epäraamatullisia ja epätieteellisiä, jopa uskon pahimpia vihollisia. Tällainen normaalin tieteellisen maailmankuvan turhentava kanta on vahingollinen, koska se saattaa estää monen ajattelevan ihmisen tietä kristinuskon ja Raamatun piiriin.

Kolmanneksi, monet kristityt hämmentyvät, kun television luontodokumenteissa ja lehdissä jatkuvasti kerrotaan, mitä evoluutio on saanut aikaan. Minun vastaukseni on: ei sitä tarvitse pelästyä, sillä juuri sellaiselta maailma todella näyttää, ja kyse on koko ajan Jumalan luomasta maailmasta. Laita sanan ’evoluutio’ tilalle ’Jumala’, jolloin löydät raamatullisen näkökulman luomisen ihmeisiin. Neljänneksi, jos luonnontieteen tulokset ovat totta (ja ne ovat, vaikka tiede tietenkin korjaa itseään, eikä ole koskaan lopullinen, absoluuttinen totuus), niin kristityn tulee aina olla totuuden puolella.

Hankkikaa siis kirja ja lukekaa itse. Kaikesta ei tarvitse olla samaa mieltä ja asiallinen keskustelu on aina hyväksi. Ei kristityn myöskään tarvitse muodostaa mitään erityistä kantaa tällaiseen asiaan. Riittää, että pitää Raamattua luotettavana, elää uskossa Jeesukseen ja koettaa rakastaa lähimmäisiään.

Tänä kesänä on mediassa keskusteltu Raamatusta enemmän kuin aikoihin. Voiko sen asettaa maallisen lain yläpuolelle vai ei? Onko se lakikirja ja voiko sieltä noukkia yksittäisiä elämänohjeita? Onko se Jumalan sanaa vain osittain? Tämäntapaisilla kysymyksillä on useimmiten pyritty osoittamaan, että uskomme peruskirja ei kelpaa miksikään mittapuuksi ja että sieltä voi saada korkeintaan uskonnollista inspiraatiota, ei jokaista ihmistä velvoittavia Jumalan sanoja.

Uusimmassa Uusi Tie -lehdessä Vuokko Vänskä kirjoittaa, että nyt olisi kirkolla tuhannen taalan paikka kertoa, mitä Raamattu sille todella merkitsee. Juuri näin, sillä nyt sitä kuunneltaisiinkin, mutta ehkä ei enää kohta.

Kirkkolakimme mukaan Raamattu on uskon ja elämän ylin ohje. Ne jotka sanovat, että Raamattu on kauttaaltaan ihmisten kirjoittama kirja, ovat oikeassa. Ne jotka sanovat, että Raamattu on joka sanaltaan Jumalan sanaa, ovat oikeassa. Ne jotka sanovat, että Raamattu on vain jompaakumpaa, ovat väärässä. Pyhä kirja on salaisuus, kuten Kristuskin. Jeesus oli täysi ihminen ja täysi Jumala, molempia sataprosenttisesti. Samoin uskomme Raamatun olevan.

Raamatusta ei saa tehdä pikkusievää uskonnollista ajatuskokoelmaa, josta kukin saa noukkia itselleen sopivimmat lauseet ja hylätä sopimattomat. Jumalan kirja on viitoittanut ihmiskunnalle oikean tien vuosituhansien ajan ja tekee sen tänäänkin. Me emme määrittele, mikä siinä on oikeaa ja väärää, vaan se määrittelee, mikä meissä on oikeaa ja väärää.

Raamatussa on virheitä ja ristiriitaisuuksia, mutta silti siellä ei ole yhtään sanaa, jota Jumalan Pyhä Henki ei ole sinne tarkoittanut. Sen kivityskäskyt ovat ilmausta Jumalan pyhyydestä ja ehdottomuudesta, eikä niitä saa ottaa sieltä pois. Vain tätä taustaa vasten Kristuksen työ saa merkityksensä: hän otti päälleen koko Jumalan tuomion ja hänet ”kivitettiin” meidän puolestamme.

Kanaanilaisten surmaaminen oli Jumalan pyhän tahdon mukaista, vaikka me emme ota sitä ohjenuoraksi nykyiseen siirtolaispolitiikkaan. Tuolloin Jumalan pyhyys vaati epäjumalanpalveluksen poistamista maasta julmimmalla mahdollisella tavalla. Tänään hänen pitkämielisyytensä odottaa ihmisten kääntymystä, mutta eräänä päivänä jokainen joutuu tuomioistuimen eteen.

Luomiskertomus ilmoittaa, kuka loi maailman ja miksi. Syntiinlankeemus selittää maailman pahuuden. Uhrisäädökset olivat tärkeää havainto-opetusta siitä, että Jumalan eteen ei mennä kuin kaverin juttusille. Synti vaatii sovituksen. Me emme uhraa enää, koska Kristus uhrasi itsensä puolestamme. Mooseksen lailla oli oma tärkeä merkityksensä muinaisina aikoina, mutta nyt sitä luetaan Kristuksesta käsin. Kymmenen käskyä ovat silti vielä voimassa.

On totta, että Raamattu on kuin kapalot, joihin Kristus on kätketty. Meillä ei kuitenkaan ole mitään arviointiperusteita erotella kapaloita ja Kristusta. Jumala on antanut Sanansa halvassa muodossa, rosoisena ja vaatimattomana, pergamentille ja papyrukselle raapustettuna. Siinä näkyy ihmisten kynänjälki ja muinainen maailmankuva. Se kertoo parhaimpienkin sankariensa pimeät puolet. Pyhät ihmiset tekevät kaikki mahdolliset synnit. Jumalan kirjaan on helppo loukkaantua ja työntää se kelpaamattomana syrjään. Silloin työnnetään syrjään myös Kristus.