Eero Junkkaala

Luennoin äsken Siikalatvan seurakunnassa Filippiläiskirjettä. En ollut muistanutkaan, että siellä on tämmöinen jae: ”Rukoilen, että teidän rakkautenne kasvaisi ja yltäisi yhä parempaan ymmärrykseen ja harkintaan, niin että osaisitte erottaa, mikä on tärkeää…” (Fil. 1:8-9). Vanhan käännöksen mukaan se menee näin: ”Sitä minä rukoilen, että teidän rakkautenne tulisi yhä runsaammaksi tiedossa ja kaikessa käsittämisessä, voidaksenne tutkia, mikä paras on…” Täytyi tarkistaa vielä Vanhasta Bibliasta: ”Sitä rukoilen, että teidän rakkautenne enemmin ja enemmin yltäkylläiseksi tulis kaikkinaisessa tuntemisessa ja ymmärryksessä, että te koettelisitte, mikä paras olis…”

Siis että rakkauden kasvaessa ymmärrys ja harkinta lisääntyvät, jopa tieto? Eikös pikemmin tunne lisääntyisi tai into ja palavuus tai voima ja Hengen tuli? Kyllä nämäkin saavat lisääntyä, mutta Paavali puhuu tässä harkintakyvyn kasvamisesta. Tämä sen vuoksi että osaisi erottaa, mikä on tärkeää. Teksti jatkuu: ”…säilyisitte puhtaina ja moitteettomina odottaessanne Kristuksen päivää ja tuottaisitte Jumalan kunniaksi ja kiitokseksi runsain mitoin hyvää hedelmää, jonka saa aikaan Jeesus Kristus.” Ymmärryksen ja tiedon lisääntyminen tuottaa siis hyvää hedelmää.

Tekisi mieli rukoilla samaa asiaa. Joskus tuntuu, että kristityiltä on harkintakyky hukassa. Tarkoitan tässä sitä, että tehdään kärpäsestä härkänen ja sitten siivilöidään hyttysiä. Ei osata erottaa, mikä on tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää. Kristillisen uskon näkökulmasta tärkeää on usko Kristukseen ja lähimmäisen rakastaminen. Oikeastaan muuta tärkeää ei olekaan. Tai on tietenkin, mutta jos oikein tiukalle vedetään, niin nuo ovat ylittämättömät. Ne ovat varsinaisia tärkeysmittareita. Jos niissä lipsutaan, lipsutaan olennaisessa.

Joku kuulee tässä minun henkilökohtaista pohdintaani. Aivan oikein, siitä tämä nousee. Olen monessa mukana ja kirjoittelen monenlaisista asioista ja saan monenlaista palautetta. Yritän ottaa kaikki saamani kiitokset ja moitteet vakavasti. Hyvä palaute rohkaisee. Jokainen tarvitsee sellaista. Kriittinen palaute kirpaisee, mutta on erityisen tärkeää, sillä se voi parhaimmillaan antaa mahdollisuuden omien kantojen tarkistamiseen ja oikaisemiseen. Osa kritiikistä ärsyttää. Varmaan minäkin ärsytän ja olen siis ansainnut moitteet. Silti toivoisin, että oppisimme ”yhä parempaa ymmärrystä ja harkintaa, jotta osaisimme erottaa, mikä on tärkeää”.

Kutsumukseni on julistaa evankeliumia ja opettaa Raamattua. Yritän tehdä sen niin hyvin ja Jumalan sanan arvovaltaa kunnioittaen, kuin vain osaan. Teen epäilemättä virheitä, esitän pieleen menneitä tulkintoja ja panen tahattomasti opetuksiin omiani, joita kuvittelen Jumalan sanan oikeaksi selitykseksi. Kaikki tekevät. Siksi ”profetioita on arvioitava”. Palautetta on myös annettava. Keskustelupalstoilla on keskusteltava ja jaeltava ruusuja ja risuja.

Kansainvälisen tieteellisen tutkimuksen kenttää on hauska seurata. Tiedemaailmassa kritiikkiä jaellaan täysillä. Jokainen kivi pyritään kääntämään ja toisten heikkoudet osoittamaan. Juuri näin tiede menee eteenpäin ja korjaa omia virheitään. Hyvässä kritiikissä puututaan olennaiseen, eikä heitellä toisesta epäasiallisia ja tekstiyhteyteen kuulumattomia arvioita. Vain virheisiin tartutaan ja niistä huomautetaan. Kriitikkoa ei koeta viholliseksi vaan ystäväksi.

Tätä tarkoitan. Asiallisia kommentteja pitää jaella ja meidän, jotka olemme julkisuudessa, täytyy kestää kritiikkiä. Epäasiallinen kritiikki on sellaista, jossa toisen otsaan lyödään leimoja, jotka voivat sinänsä olla oikeutettuja, mutta jotka eivät kuulu kyseiseen keskusteluun. Meillä uskovaisilla on tapana luokitella toisemme johonkin leiriin ja kun hänet on saatu pantua omaan lokeroonsa, häntä ei tarvitse enää ottaa vakavasti. Hän kuuluu epäilyttävien joukkoon, ja on kenties ihan harhaoppinenkin, jolloin hänestä pitää pysytellä kaukana.

Varsinaisia harhaoppisia ovat ne, jotka kieltävät Kristuksen ainoana pelastustienä. Me jotka emme sitä tee, olemme samalla puolella, Kristuksen joukoissa. Me tarvitsemme toisiamme, rukousta toistemme puolesta, asiallista arviointia toistemme virheistä, mutta ennen kaikkea keskinäistä rohkaisua pysyä uskossa ja samalla tiellä. Maailmalle paras todistus olisi kristittyjen keskinäinen rakkaus.

On näköjään epäselvää, mitä lähetystyö on ja pitäisikö sitä ylipäätään tehdä. Täytyy siis selvittää asia. Teen se muutamien väitteiden avulla.

Ensimmäinen väite: Kirkon pitäisi uskaltaa lopettaa evankelioiva lähetystyö ja siirtyä tekemään puhdasta auttamistyötä.

Väärin. Sinä päivänä kun kirkko päättää lopettaa evankelioivan lähetystyön, se antaa kuoliniskun koko lähetykselle. Kaikki lähetys ei tietenkään ole evankeliointia. Itse asiassa vain pieni siivu on sitä ja tämä koskee kaikkia lähetysjärjestöjä. Kaikki tekevät mitä suurimmassa määrin erilaista terveydenhuolto-, koulutus-, hallinto- ja kehitysyhteistyötä. Harvat menevät puskaan saarnaamaan, kuten lähetyssaarnaajat ennen muinoin. Silti: jos lähetysjärjestö tai kirkko ei enää evankelioi, se lakkaa olemasta lähetysjärjestö tai kirkko.

Toinen väite: Lähetys tuhoaa alkuperäiskulttuureita.

Oikein. Aiomme tuhota sellaisia elämää tuhoavia alkuperäiskulttuurien tapoja kuten esim. naisten ympärileikkaus. Emme tietenkään pyri muuttamaan sellaista kulttuuria, mikä on kansoille luonteenomaista eikä sodi Jumalan säätämää elämänjärjestystä vastaan. Venäjällä marilaisten parissa on elvytetty vanhoja kansanperinteitä, mutta ei suosita muinaisuskonnon vainajienpalvontaa.

Kolmas väite: Olisi edullisempaa lähettää rahaa kuin ihmisiä.

Oikein, sillä ihmisten lähettäminen on tosi kallista. Pelkän rahan lähettäminen on kuitenkin suurta tyhmyyttä ja sillä vähitellen kutistetaan lähetystyö pelkäksi kehitysavuksi. Kasvoton raha ei herätä vastuullisuutta sen käyttämisessä. Lähetys on aina ollut ja sen tulee aina olla ihmisten välistä vuorovaikutusta. Meidän on mentävä Afrikkaan ja afrikkalaisten tultava tänne. Globaalissa maailmassa on globaali kirkko, jonka eri osien tulee olla vuorovaikutuksessa keskenään. Meillä on varoja ja tietotaitoa, kehitysmaiden ihmisillä intoa ja uskoa. Yhdessä olemme Kristuksen kirkko.

Neljäs väite: Kehitysyhteistyö on rahojen heittämistä kankkulan kaivoon.

Väärin. Kehitysyhteistyövaroilla on tehty suunnattoman paljon hyvää ja toteutettu arvokkaita hankkeita, jotka kantavat hedelmää. Hyvin hoidettuna tällainen työ on juuri sitä tasaamista, jota meidän rikkaiden länsimaiden on tehtävä köyhän etelän hyväksi. Toki kehitysyhteistyössä on myös tehty paljon virheitä ja rahaa huvennut hukkakohteisiin. Siinäkin on aina kasvottoman rahan ongelma, joka voi suistaa saajat korruptioon. Silti sitä pitää tehdä ja entistä tehokkaammin.

Viides väite: Kristinusko ei ole ainoa pelastustie.

Väärin. Muissa uskonnoissa on paljon hyvää, mutta pelastavia uskontoja ne eivät ole. Kristinusko on kiusallisen yksiarvoinen tässä moniarvoisessa maailmassa. Julistamme Jeesusta ainoana tienä taivaaseen. Pyrimme silti dialogiin erilaisten näkemysten ja erilaisten uskontojen kanssa. Pidämme tärkeänä rauhanomaista rinnakkaiseloa ja voimme toteuttaa yhteisiä pyrkimyksiä esimerkiksi maailmanrauhan edistämiseksi.

Kuudes väite: Lähetys alkaa jo kotiovelta.

Oikein. Maailma on pieni kylä. Ovemme ulkopuolella on niitä, jotka elävät vieraina kristilliselle uskolle. Myös he tarvitsevat todistuksen Kristusta ja kristillisen rakkauden kohtaamista. Silti emme saa unohtaa kaukaisia lähimmäisiämme, sillä maailmassa on miljardeja, jotka eivät ole kuulleet hyvää sanomaa Jeesuksesta.

Seitsemäs väite: Meidän pitää toimia aina yhteistyössä paikallisten kirkkojen kanssa.

Väärin. Silloin kun paikallisia kirkkoja on, pyrimme toimimaan yhdessä niiden kanssa ja mikäli mahdollista niiden ehdoilla. Jos paikallinen kirkko ei pyri tekemään evankelioimistyötä oman reviirinsä ulkopuolella, rohkaisemme sitä siihen. Maailmassa on myös suunnattomasti alueita, jotka eivät ole minkään kirkon takapihalla. Myös heille kuuluu evankeliumi.

Kahdeksas väite: Meidän ei pidä mennä käännyttämään ketään.

Väärin. Jos emme toivo ei-kristittyjen kääntyvän kristityiksi, olemme lähetystyöntekijöinä väärällä alalla. Lähetystyön perimmäinen päämäärä ei voi olla muu kuin evankeliumin vieminen maan ääriin. Sitä tehdään sanoin ja teoin. Käännyttäminen tosin kuulostaa siltä, kuin ottaisimme ihmisiä kurkusta kiinni ja vaatisimme kääntymään. Emmehän me näin tee Suomessakaan. Kaikkialla maailmassa ovat voimassa samat kohteliaisuussäännöt ja velvollisuus lähimmäisen rakastamiseen.

Yhdeksäs väite: Meillä on suurempi viisaus hengellisissä asioissa kuin kehitysmaiden kristityillä.

Väärin. He elävät lähempänä Raamatun maailmaa ja usein myös uskollisempina Raamatun ohjeille. Heille henkivallat ovat todellisempia kuin meille ja meillä olisi heiltä paljon opittavaa. Toisaalta nuorissa kirkoissa saattaa lain ja evankeliumin erotus olla hukassa, usko moralistista ja etiikka hakusessa. Me tarvitsemme heitä ja he tarvitsevat meitä.

Kymmenes väite: Suomi on pian lähetyskenttä.

Oikein. Tervetuloa muiden maiden kristityt tänne julistamaan meille evankeliumia.

Maailmanloppu tulee, mutta tuskin huomenna (21.12.). Mayakalenterista laskettu aika on tietenkin humpuukia. Niin ovat kaikki muutkin aikalaskelmat, kristilliset ja epäkristilliset. Silti maailmanloppu tulee kerran. Maailmanhistorialla on alku ja loppu. Tämä pallo ei pyöri täällä ikuisesti. Sen liike lakkaa viimeistään auringon sammuessa, mutta siihen menee vielä miljoonia vuosia. Sitä ennen Jeesus voi tulla takaisin.

Kristittyjen maailmanlopun odotuskin kiihtyy aika ajoin. Viime aikoina on puhuttu David Wilkersonin näystä, jonka hän sai vuonna 1974 ja jossa on paljon sellaista, mikä sopii meidän aikaamme. Hän ennusti maailmanlaajan laman, kristittyjen maallistumisen, ilmastokatastrofeja ja kristittyjen vainoja. Kaikki nämä ovat toteutuneet. Onko Jeesuksen tulo siis aivan oven edessä? Voi olla. Tosin on sanottava, että on maailmassa ennenkin ollut lamaa, kirkko on kallistunut syleilemään maailmaa, tulivuoret ovat purkautuneet ja maanjäristykset tehneet suurta tuhoa. Kristittyjä on vainottu aina, joskus enemmän, joskus vähemmän. Sitä paitsi kaikki Wilkersonin kertomat merkit ovat aivan raamatullisia, sillä Jeesus puhui samoista asioista jo pari tuhatta vuotta aiemmin. Sukupolvesta toiseen niitä on tarkkailtu ja usein ajateltu lopun olevan jo aivan käsillä. Tähän asti se on kuitenkin viipynyt. Ja voi viipyä vieläkin.

Ovatko kristityt olleet siis parituhatta vuotta väärässä odottaessaan Jeesuksen palaavan heidän oman sukupolvensa aikana? Eivät, sillä kristillisen seurakunnan kuuluu olla Jeesuksen paluuta odottava seurakunta. Se seurakunta joka ei odota, on väärässä. Meidän tulee valvoa, sillä emme tiedä päivää emmekä hetkeä. Onko lopunajan merkkien seuraamisella mitään merkitystä, jos ne ovat jollain tavalla toteutuneet eri aikakausina? Kyllä, sillä ne ovat aina olleet muistutusta tämän elämän rajallisuudesta. Jokainen uhkaava laavavirta ja hyökyaaltoja nostattava tsunami on Jumalan puhuttelua tälle maailmalle ja kutsu uskomaan häneen. Siksi ne ovat aina myös aikain merkkejä. Vanhat kristityt ovat lisäksi sanoneet, että vaikka paruusia, Jeesuksen maailmanlaaja paluu, viipyisikin, yksityisen ihmisen elämään se tulee sinä päivänä, jolloin hän saa ikuisuus kutsun. Siksi joka päivä tulisi olla valmis lähtöön.

Mitä oikea valvominen sitten on? Kerron ensin, mitä se ei ole. Siinä ei ole kyse ylivirittyneestä kristillisyydestä, joka orientoituu koko ajan lopunajan merkkien seuraamiseen ja näkee niitä kaikkialla ympärillään. Ei myöskään siitä, että tarvittaisiin jokin erityinen Hengen lataus tai voima kantamaan kristittyä arjen tavallisten ongelmien yläpuolelle. Ylipäätään ei ole kysymys mistään korkeamman kristillisyyden tasosta, jonka jotkut kuvittelevat saavuttaneensa tai ainakin haluavat tavoitella sellaista. Oikea valvominen on sitä, että syntinen ihminen uskoo syntinsä anteeksi Jeesuksen sovitustyön tähden. Muuta valvomisen muotoa ei ole.

Ajattelin laittaa tähän yhden mainoksen. Kevätkauden kalenterini on ihan täysi, kuten osastosta Kotimaan matkat on nähtävissä. Nostan sieltä yhden tapahtuman esiin sen vuoksi, että se on mielestäni yksi tärkeimmistä.

Nimittäin RAAMATUN PUNAINEN LANKA -nimellä kulkevaa kurssia ei ole vähään aikaan pidetty Helsingissä. Edelliskerroilla vuosia sitten väkeä oli runsaasti ja sen jälkeen sitä on usein kysytty. Nyt Töölön seurakunnasta pyydettiin kurssia Temppeliaukion kirkkoon. Eipä voisi olla hienompaa paikkaa. Ja on vielä vanha kotikirkkonikin.

Raamattu käydään läpi kolmena tiistai-iltana, alkaen klo 18. Illat ovat 22.1., 29.1. ja 5.2.2013. Näkökulma on toisaalta historiallinen ja arkeologian näkökulmia avaava, toisaalta siinä seurataan Raamatun punaisinta lankaa, Kristusta Vanhassa ja Uudessa testamentissa. Sarjaan liittyy paljon kuvia Israelin raamatullisista kohteista sekä monistettu kurssimateriaali.

Jos haluat saada kokonaiskuvan Raamatusta kolmessa illassa, tule mukaan.

YK äänesti palestiinalaisille tarkkailijan roolin yleiskokoukseen. Suomi kannatti ja Israel ja Yhdysvallat vastustivat. Kaikki tiesivät, ettei päätös muuta paljon mitään. Vastaan äänestäneet korostivat, että maiden väliset suhteet pitää hoitaa kahdenkeskisillä neuvotteluilla eikä YK:ssa. Puolesta äänestäneet päättelivät, että näin saataisiin palestiinalaisten hankala tilanne taas tapetille ja muistutus rauhanprosessin etenemisestä. Aika näyttää, johtaako tämä uusiin avauksiin ja pysyykö umpisolmu yhtä tiukasti lukossa kuin tähänkin asti.

Kirjoitin tästä aihepiiristä edellisessä jutussani ja jatkan tässä sen pohtimista. Luetutin edellisen tekstini muutamilla sellaisilla henkilöillä, jotka tuntevat hyvin Israelin oloja ja joiden näkemyksiä arvostan. Yksi oli sitä mieltä, että olin ymmärtänyt hiukan liikaa palestiinalaispuolta ja vähätellyt Israelin oman puolustautumisen tärkeyttä. Toinen sanoi kriittisiä kommentteja siitä, että en ymmärtänyt kunnolla palestiinalaisten näkökulmaa, sillä hehän ovat koko ajan pahasti alakynnessä ja sorrettuja. Kolmas piti kirjoitustani tasapuolisena arviona tästä vaikeasta umpisolmusta.

Tämä on hyvin kiinnostavaa. Ei ole ihme, jos asioita seuraava maallikko on ymmällä. Media muistuttaa koko ajan israelilaisten tekemistä iskuista ja palestiinalaisiin kohdistuvasta sorrosta. Sehän on kaikki totta. Israelin ystävien piirissä korostetaan, että Israelilla on oikeus puolustautua jatkuvia raketti-iskuja vastaan ja että se olisi valmis heti tekemään rauhan, jos vastapuoli edes tunnustaisi sen olemassaolon. Kyllä tämäkin totta on. On siis juutalaisten totuus ja palestiinalaisten totuus, mutta niillä näyttää olevan hyvin vähän tekemistä keskenään. Tämän lisäksi on paljon muita totuuksia. Juutalaiset rauhanaktivistit, joiden johtohahmona on ollut mm. kirjailija Amos Oz, muistuttavat omiaan siitä, että naapureita ei saa kohdella niin törkeästi, kuin heidän omat maanmiehensä tekevät. Sitten on vielä Raamatun totuus.

Päädyin omassa kirjoituksessani puolittain huumorin varjolla tulokseen, että Israelin siirtokunnista tuleviin tuotteisiin voitaisiin kyllä laittaa alkuperämerkintä. Sitä ei kuitenkaan pitäisi laittaa siihen sen vuoksi, jotta tuotteita boikotoitaisiin, vaan muistuttamaan siitä, että niillä samalla työllistetään tuhansia palestiinalaisia. Näin sanoessani ohitin sen kipeän tilanteen, jonka siirtokuntapolitiikka on palestiinalaispuolelle aiheuttanut. Israel kahmii valtaosan alueen vesivaroista siirtokuntien käyttöön ja kaventaa merkittävästi paikallisten asukkaiden elinmahdollisuuksia. Siirtokuntapolitiikka kaiken kaikkiaan luo koko ajan uudenlaista todellisuutta Länsirannalle ja siirtää yhä kauemmas unelman palestiinalaisten omasta valtiosta. Sen perustaminenhan on ollut vielä jokin aika sitten kaikkien asiasta keskustelevien kansainvälisten tahojen, myös Israelin, toivomus.

Minusta on tärkeää tiedostaa, että tavallinen kadunmies kummallakin puolella toivoo rauhaa enemmän kuin mitään muuta. Samanaikaisesti molemmilla puolilla on aivan liikaa niitä, jotka torpedoivat rauhan pyrkimyksiä millä hinnalla tahansa. Hamasin masinoimat Gazasta ammutut raketit tekevät tämän hyvin tehokkaasti, mutta samoin tekee Israelin palestiinalaisoloista piittaamaton siirtokuntapolitiikka. Huomionarvoista on sekin, että Länsirannalla oleva Abbasin edustama palestiinalaisjohto luultavasti toivoo, että Israel sekä tuhoaisi Hamasin että saisi maailman vihat päälleen.

Kristitty rukoilee rauhaa Lähi-itään. Rauha on aina parempi kuin sota. Jotkut kristityt tuntuvat lähestulkoon toivovan tai kannattavan sotatilannetta, koska Raamatun lopunaikojen kuvauksetkin näyttävät sotaisilta. Tämä on paha virhepäätelmä. Jumalan aikataulu toteutuu vääjäämättömästi, mutta meidän on kutsuttu rauhantekijöiksi. Meidän viestimme joka suuntaan tulisi olla: Rakastakaa lähimmäisiänne ja rakastakaa vihollisianne. Sotatilanteessa tämän noudattaminen on mahdotonta, mutta silloinkin olisi pyrittävä käyttämään kaikki keinot rauhanneuvottelujen aikaansaamiseksi.

Raamatun lukija pohtii lisäksi, mikä merkitys on sillä, että Jumala on valinnut juutalaiset omaisuuskansakseen. Edustaako nyky-Israel tätä kansaa? Entä muualla maailmassa asuvat juutalaiset? Entä kun useimmat heistä eivät usko Jeesukseen? Ja jos kansa on valittu, onko myös maa? Jos maa on valittu, mitkä ovat rajat ja voiko siellä asua muitakin kansoja? Tämä kysymysrypäs osoittaa, että Raamatun valossakaan vastaukset eivät ole ihan yksinkertaisia. En aio tässä vastata kaikkiin näihin kysymyksiin, mutta jotain kuitenkin.

Abrahamin ja Iisakin jälkeläiset ovat valittu kansa. Valinnalla on varsinaisesti vain yksi tehtävä: Messiaan tulo maailmaan tästä kansasta. Myös maa on valittu, koska Messias tarvitsi kotimaan. Nyt Messias on jo tullut, kansa ollut välillä parituhatta vuotta pois maastaan ja toiset asuttaneet maata tällä välin. Kansan valintaa ei ole peruttu, vaikka se elääkin vieraana valitsijalleen. Maata koskevat lupaukset häipyvät Uudessa testamentissa taka-alalle, sillä tilalle tulee toinen ”maa”, Jumalan valtakunta. Sinne kutsutaan sekä juutalaisia että ei-juutalaisia, erotuksetta. Joskus tämä maailmanhistoria päättyy ja silloin ”hänen jalkansa seisovat Öljymäellä”. Siihen päivään asti ihmisiä kutsutaan tähän valtakuntaan ja siihen päivään asti omaisuuskansaa on tässä maailmassa. Keitä Messiaan maassa asuu ja saa asua, on maallinen kysymys ja se pitäisi ratkaista rauhanomaisilla neuvotteluilla siellä olevien kansojen kesken. Mutta saadaanko niitä koskaan istumaan rauhallisesti edes saman neuvottelupöydän ääreen, sen Jumala yksin tietää.

Tulin juuri Israelista. Monettako kertaa, en ole laskenut. Maassa oli kaunista, lämmintä ja rauhallista. Gazasta ammuttiin kyllä matkamme aikana 60 raketin annos jonnekin eteläiseen Israeliin, mutta me emme olleet siellä. Matkailijoiden reitit kulkevat kaukana levottomuusalueista. Edelleen pätee se, että Israelissa on paljon suurempi todennäköisyys joutua autokolariin kuin ammuttavaksi. Näimme vain yhden kolarin.

Onhan maassa toki omat jännitteensä, sillä Israelin ja palestiinalaisväestön välisen umpisolmun ratkeaminen ei ole näköpiirissä. Katukuvassa tämä ei näy, mutta palestiinalaisalueiden osia erottava valtaisa turvamuuri muistuttaa siitä. Alati laajenevat Länsirannan juutalaissiirtokunnat ovat myös poliittisesti vaikea kysymys. Suomessakin on haluttu panna lusikka tuohon soppaan.

Kirkon Ulkomaanapu (KUA) on herättänyt huomiota ehdotuksellaan, että israelilaisissa tuotteissa pitäisi olla merkintä siitä, onko ne tuotu Länsirannan palestiinalaisalueilta vai varsinaisesta Israelista. Motiivina ehdotukseen on Lähi-idän rauhanprosessin edistäminen sekä palestiinalaisten puolesta puhuminen. Motiivi on oikea ja kannatettava, mutta edistäisikö alkuperämerkintä näitä pyrkimyksiä on jo visaisempi juttu. Siinähän tähdätään mahdollisuuteen boikotoida kyseisiä tuotteita.

Siirtokuntaongelma syntyi vuonna 1967 käydyn ns. Kuuden päivä sodan jälkeen. Tuon sodan aloittivat Israelia ympäröivät, sitä monin verroin suuremmat arabivaltiot. Israel teki nykyaikaista sotahistoriaa voittamalla viikossa kaikilla kolmella rintamalla. Se valloitti Syyrialta Golanin, Jordanialta Länsirannan ja Egyptiltä Gazan kaistaleen ja koko Siinain. Sota lisäsi jo vuoden 1948 itsenäisyyssodassa alkanutta pakolaisongelmaa, kuten sodat aina tekevät. Niinpä israelilaiset ovat joskus ilkikurisesti sanoneet: ”Anteeksi, että voitimme sodan.”. Häviö olisi kenties merkinnyt sitä, että Israelia ei enää olisi.

Saako siis sodan voittaa tai ainakin puolustautua ylivoimaista vihollista vastaan? Kysymys siitä, onko Israelilla laillinen oikeus tuolloin valloitettuihin alueisiin, on monimutkainen kansainvälisen politiikan kysymys, johon oikeusoppineet – myös juutalaiset –  antavat vastakkaisia vastauksia. Euroopan Unioni ja sen mukana Suomi katsovat, että alueet on laittomasti liitetty Israeliin. Miksei EU saman tien vaadi Venäjää vetäytymään Karjalasta tai Japania saarilta, joista se käy kiistaa Kiinan kanssa? Näyttää siltä, että Israeliin sovelletaan erilaisia pelisääntöjä, mikä ei ole kansainvälisten sopimusten mukaista.

Kuuden päivän sota synnytti pakolaisongelman lisäksi siirtokuntaongelman. Seuraavana vuonna Israel rakensi ensimmäisen siirtokunnan Kirjat Arbaan Hebronin lähelle. Nyt Länsirannan siirtokuntia on yli 120 ja niissä asuu yli 300 000 israelilaista. Palestiinalaisia on silti edelleen yli 90% asukkaista. Osa juutalaissiirtokunnista on pieniä, mutta suurimmissa kaupungeissa asuu kymmeniä tuhansia uudisasukkaita. Väkirikkaimmat tämän alueen kaupungit ovat Beitar Illit (45 000 asukasta), Ma’ale Adumin ja Ariel. Suuri osa siirtokuntalaisista on uskonnollisia juutalaisia, jotka ovat muuttaneet alueelle siksi, että katsovat Jumalan luvanneen maan heille. Osa on muuttanut siksi, että Israelin hallitus suosii näitä alueita tarjoamalla halpoja asumismuotoja.

Ovatko siirtokunnat laillisia vai laittomia, riippuu siitä, mitä ajatellaan koko Länsirannan laillisuudesta. Toisaalta, vaikka päädyttäisiin siihen, että Israelilla on laillinen oikeus pitää hallussaan valtaamiaan alueita, se on paikoitellen käyttänyt häikäilemättä hyväkseen vahvemman oikeutta ottaa itselleen arabeille kuuluvia maita. Tämä aiheuttaa luonnollisesti suurta katkeruutta palestiinalaisten keskuudessa. Muutoinkin Länsirannan arabien alhainen elintaso (bruttokansantuote 1/10 israelilaisten vastaavasta) ja alueen huono infrastruktuuri sekä niukat vesivarat lisäävät katkeruutta juutalaisväestöä kohtaan. Samalla on totta se, että Länsirannan maatalous- ja hedelmätarhatöissä on kymmeniätuhansia palestiinalaisia, jotka saavat elantonsa israelilaisten perustamista yrityksistä. Jos siis siirtokuntatuotteita boikotoidaan, isku osuu erityisesti köyhiin palestiinalaisiin.

KUA:n mukaan Lähi-idän kiistan konnia ovat israelilaiset, jotka sortavat palestiinalaisia. Joidenkin kristittyjen mielestä konnia ovat palestiinalaiset, joiden virallinen politiikka ei tunnusta Israelia ja jotka lähettävät itsemurhapommittajia tappamaan juutalaisia. Minun mielestäni konnia ovat molemmat. Samalla molemmat ovat Jumalan luomia ja Kristuksen lunastamia.

Kumpikin osapuoli on kuin nurkkaan ahdettu eläin, joka tekee epätoivoisia hyökkäyksiä uhkaajaa vastaan. Israel on demokraattinen valtio, joten siltä voisi odottaa suurempaa viisautta rauhan tekemisessä. Palestiinalaiset ovat poliittisesti hajanainen, taloudellisesti köyhä ja valitettavasti usein oman yksipuolisen propagandansa uhreja. Lisäksi korruptoitunut hallintojärjestelmä kasaa avustusrahoja vääriin taskuihin. Ymmärrettävästi maailman sympatiat ovat heikomman, siis palestiinalaisten puolella. Ymmärrettävästi monet kristityt puolustavat Jumalan valitun kansan oikeutta asua omassa maassaan.

Raamattu kehottaa lähimmäisen, jopa vihollisen rakastamiseen. Kun Jizhak Rabin aikanaan teki rauhansopimuksen palestiinalaisten kanssa, häntä moitittiin siitä, että hän teki rauhan vihollisen kanssa. Hän vastasi: ” Ei rauhaa voi tehdäkään muiden kuin vihollisten kanssa.”

Pitäisikö siis siirtokuntatuotteisiin laittaa erityinen merkintä? Minä ehdotan, että pitäisi ja se kuuluisi seuraavasti: ”Tämä tuote tulee Israelin palestiinalaisalueelta. Osta tämä, samalla tuet palestiinalaisten työllisyyttä. Toimi myös rauhanrakentajana israelilaisten ja palestiinalaisten välillä.”

Näin juoksulenkilläni useita hanhiparvia lentämässä komeassa aurassa pääni yli. Olivat lähdössä etelään. Vuosi sitten oikein puistatti katsella noita pitkän matkan muuttajia. Olivat menossa sinne, mistä me juuri tulimme. Meillä meni koko päivä suihkumoottorilla varustetulla lentokoneella, noilla on vain pienet siipensä ja toinen toisensa. Ne vaihtavat vetäjää sopivin väliajoin ja asettuvat sellaiseen muodostelmaan, jossa ilmanvastus on mahdollisimman pieni. Kuka niistä mahtaa tuntea reitin? Kuka keksi sopivan lähtöpäivän? Kuka kertoo, milloin kaarretaan oikealle ja milloin vasemmalle? Kuka korjaa suunnan, kun tuulet painavat pois oikealta väylältä? Kuka päättää, milloin huilataan ja kuka sanoo, mihin tänä vuonna parkkeerataan Suomen talven ajaksi? Entä kuka kertoo muutaman kuukauden kuluttua, että Suomessa alkaa lumi sulaa?

Maailmassa on paljon ihmeellisiä asioita. Maailman pisimmän yhtämittaisen muuttomatkan, jopa syömättä, tekee kuulemma Punakuiri, joka lentää Alaskasta Uuteen Seelantiin noin 11 000 kilometrin matkan. Suomalainen luhtakerttunenkin lentää melkein 10 000 kilometriä ja vaikka yksi muuttomatka kestää 2-3 kuukautta, tuo pikkuinen lintu voi käydä Afrikassa kuusikin kertaa elämänsä aikana.

Lintujen muuttoporukan suunnanvaihto perustuu jonkinlaiseen kollektiiviseen tietoon. Sellainen on muurahaisillakin. Kullakin on oma yksilöity tehtävänsä pesässä, mutta kun olosuhteet muuttuvat, tehtävät automaattisesti vaihtuvat, vaikka kukaan ei kerro kenellekään uusia suunnitelmia. Tutkijat ovat verranneet näitä ilmiöitä ihmisen aivoihin, joissa yksittäinen neutroni voi tehdä vain hyvin yksinkertaisia asioita, mutta yhdessä ne muodostavat koko aivojen ajatteluprosessin.

Kristitylle tällaiset seikat kertovat Jumalan ihmeellisestä luomistyöstä. Ateisti puhuu luonnonlaeista. Me voimme kysyä, kuka ne on luonut. Tiede pystyy nykyään selittämään valtavan paljon sellaista, jota aikaisemmin ei kyetty ymmärtämään. Niinpä jotkut ovat arvelleet, että pikku hiljaa voidaan todeta Jumalan olemassaolo tarpeettomaksi, kun tiede ennen pitkää vastaa kaikkiin kysymyksiin.

Tässä on yksi ajatusvirhe, jonka syntymiseen me kristityt olemme saattaneet tahtomattamme myös vaikuttaa. Jos todistamme Jumalan olemassaolon sillä, mitä emme vielä ymmärrä, niin ymmärryksemme lisääntyessä Jumalan reviiri pienenee. Juuri näin minä olin tekemäisilläni tämän jutun alkuosassa. En kuitenkaan sanonut, että lintujen uskomaton kyky löytää perille on todistus Jumalan olemassaolosta. Sanoin vain, että luonnon suuruus puhuu suuresta Jumalasta ja sen käsittämättömyys meitä ihmeellisemmästä Luojasta. Mutta vaikka keksisimme lopullisen tieteellisen selityksen linnuille ja aivojemme käyttäytymiselle, Jumala ei tulisi yhtään tarpeettomammaksi.  Mehän tutkisimme koko ajan vain Jumalan maailmaa.

Jos siis sijoitamme Jumalan vain niihin asioihin, joita emme vielä käsitä, teemme Jumalasta eräänlaisen ”aukkojen Jumalan”. Tällainen Jumala on liian helppo pelata pois tiedemaailman pelikentältä, vaikka toistaiseksi meillä kyllä riittää suunnattomasti asioita, joihin tutkimuksen keinoin ei ylletä. Jo kauan sitten kristityt ovat puhuneet siitä, että meillä on Jumalalta kaksi kirjaa, luonnon kirja ja Jumalan Sanan kirja. Molemmissa hän ilmoittaa itsensä. Edellistä voidaan kutsua yleiseksi ilmoitukseksi ja jälkimmäistä erityiseksi ilmoitukseksi. Periaatteessa ne eivät voi olla ristiriidassa keskenään, koska niillä on sama tekijä ja ne puhuvat samaa kieltä. Niinpä tieteellinen avaruustutkimus tai maapallon historian ja ihmiskunnan historian tutkiminen eivät ole mikään uhka kristinuskolle vaan päinvastoin: juuri niiden avulla pääsemme yhä paremmin ihmettelemään Jumalan suuruutta ja hänen ihmeellisiä luomistekojaan.

”Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä, kuuta ja tähtiä, jotka sinä olet asettanut paikoilleen – mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat. Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen.” Ps. 8:4-5.

Iranin presidentti Mahmud Ahmadinejad kutsui YK:n yleiskokouksen puheessaan israelilaisia sivistymättömiksi siionisteiksi, koska nämä uhkaavat hyökätä Iranin oletettua ydinaseohjelmaa vastaan. Mielenkiintoinen tokaisu tuo ”sivistymättömät siionistit”. Ehkä sivistyksen taso saattaa laskea sotapropagandan noustessa, mutta sama ongelma on toisessakin päässä. Aiemmin Iranin johtaja tuli kuuluisaksi väittäessään, että toisen maaailmansodan aikaisia juutalaisvainoja ei ole koskaan ollut olemassakaan. Tämän yleiskokouspuheensa Ahmadinej piti 26.9., joka juutalaisessa kalenterissa sattui tänä vuonna olemaan Suuri sovituspäivä, Jom Kippur. Siksi juutalaiset eivät olleet paikalla kuuntelemassa, joten minä vastaan tässä heidän puolestaan arvoisalle herra presidentille.

Juutalaisten sivistystasoa voidaan mitata monella mittarilla. Yksi sellainen on saavutettujen Nobelin palkintojen määrä. Niitä on jaettu vuodesta 1901 lähtien yhteensä 826 yksityishenkilölle. Näistä juutalaistaustaisia on laskettu olleen 22 %, vaikka juutalaisten kokonaisosuus maailman väestöstä on 0,2 %. Vertailun vuoksi todettakoon, että islamilaiseen maailmaan kuuluu noin 20 % maailman väestöstä ja sen osuus nobelisteista on alle yhden prosentin.

Vaikka Iranin islamilaisen tasavallan presidentti Ahmadinej ei olekaan arabi, saanen huomauttaa hänelle, että maailmassa on muitakin sivistymättömiä kuin nuo hänen mainitsemansa siionistit.  Kari Enqist on kirjassaan Uskomaton matka uskovien maahan todennut, että muslimimaat tuottavat 1,2 prosenttia maailman luonnontieteellisestä kirjallisuudesta ja että ”koko arabimaailma on kääntänyt tuhannen vuoden aikana yhtä monta vieraskielistä kirjaa kuin Espanjassa käännetään vuodessa”. Enqistiä siteerannut Esko Valtaoja lisää, että ottomaanien valtakunnassa painettiin ensimmäinen arabiankielinen kirja vasta vuonna 1729. Hän jatkaa: ”Kolmetoista vuotta myöhemmin, kolmesataa vuotta Johannes Gutenbergin jälkeen, oli painettu kokonaista seitsemäntoista kirjaa, mutta sekin oli liikaa uskonoppineille ja kirjapaino suljettiin.” Valtaoja lainaa vielä pakistanilaista ydinfyysikkoa, Peter Hoodbhoyta, jonka mukaan ”yhtäkään merkittävää löytöä tai keksintöä ei islamilaisesta maailmasta ole tullut yli seitsemään vuosisataan”.

En tiedä, liioittelevatko edellä siteeraamani kirjoittajat, mutta totuuden siemeniä lausunnoissa varmasti on. Tarkoitus ei ole mustamaalata islamia tai arabimaailmaa, sillä epäilemättä sen sivistystaso on nousemassa ja läntisessä maailmassa monet arabit ovat korkeasti koulutettuja, mitä on pidettävä hyvänä asiana. Ajattelin vain huomauttaa Iranin herra presidentille, että jos siionistien sivistymättömyyttä verrataan muun maailman sivistykseen, niin ei ole pullat ihan hyvin hänen omassa uunissaankaan.

Samainen presidentti intoutui vielä samassa puheessaan julistamaan hengellistä sanomaa. Hän arveli, että islamin kahdestoista imaami Muhammad Al-Mahdi palaisi pian maan päälle Jeesuksen kanssa. Näiden messiaiden paluu olisi hänen mukaansa hyväksi koko ihmiskunnalle. Minä en tiedä tuosta imaamin paluusta, mutta Jeesuksen paluuseen minäkin uskon. Se ei kuitenkaan tiedä pelkkää hyvää ihmiskunnalle, sillä sen jälkeen meidät viedään viimeisen tuomarin eteen. Siellä ovat juutalaiset ja arabit ja kristityt ja persialaiset. Ja jokaisen polven on notkistuttava. Siellä ei keneltäkään kysytä sivistystasoa, mutta suhdetta Jeesukseen kysytään.

Tässä seuraava Seurakuntalaisen blogin juttu myös tähän kotisivulle:

Minun hengellinen kotini on viides herätysliike, lähinnä siis Raamattuopisto ja Kansanlähetys. Tunnen samalla hyvin suurta sympatiaa Kansan Raamattuseuraan päin. Evankelisessa liikkeessä ihailen uskollisuutta luterilaiselle perinnölle ja reipasta opillisuutta. Luther-säätiössä tämä taitaa tulla kirkkaimmin esille. Körttiläisten armon ikävöimisenkin koen usein omimmaksi tunnokseni. Lestadiolaisten kanssa haluaisin julistaa anteeksiantamusta aina, kun olen puhujan paikalla.  Lähetysseura avasi silmäni monimuotoiselle lähetystyölle. Karismaatikoilta soisin oppivani hiukan ylistysmeininkiä ja helluntailaisilta evankelioimisen rohkeutta. Vapaakirkossa minulla on paljon hyviä ystäviä. Israelin ystävät muistuttavat rohkeasti valitun kansan siunaamisesta. Kun liikun luterilaisen kirkkomme paikallisseurakunnissa, iloitsen monesti aidosta hengellisesti kaipuusta sielläkin, missä ei lukeuduta yhteenkään herätyskristillisyyden haaraan. Kirjoitan lisäksi Askel-lehteen.

Viidesläisissä vierastan sellaista opillisuutta, jolla naispappeuden tai muun syyn tähden karsinoidaan laumaa. Evankelisilla ja Luther-säätiöllä on sama ongelma. Lestadiolaisten vanhoillinen siipi on väärässä seurakuntaopissaan. Körteissä harmittaa se, että sinne kelpaa melkein mikä tahansa paitsi herätyskristillisyys. Lähetysseuran ei pitäisi yrittää olla kirkkomme ainoa lähetysjärjestö. Karismaatikot syyllistyvät usein aivan liian pinnalliseen kristillisyyteen. Näin voi käydä joskus helluntailaisille ja vapaakirkollisillekin. Israelin ystävät lipsahtavat kovin helposti valitun kansan yli-ihannointiin, mikä tuntuu ärsyttävältä. Kirkkomme paikallisseurakunnissa  on joskus evankeliumin kirkas sanoma hukassa.

Näine näkemyksineni minulla on ystäviä joka leirissä ja vihollisia joka toisessa. Kun sanon, että homoliittoja ei pitäisi suosia, saan liberaalit niskaani. Kun koetan ymmärtää tuota taipumusta, konservatiivit nyrpistävät nenäänsä. Kun puolustan maapallon pitkää ikää, osa uskovaisista pitää minua luopiona. Kun yritän sanoa jotain myönteistä palestiinalaisista, Israelin ystävät sulkevat minut yhteydestään. Varoittaessani karismaattisuuden ylilyönneistä kuulen vastustavani Pyhää Henkeä.

Pidän Teemu Laajasalosta, joka on paljon liberaalimpi kuin minä, mutta puhuu konservatiivien puolesta. Toinen hyväkäs on Aino Vesti, joka naispappina puolusti naispappeuden vastustajia. Haikailen tällaista avarakatseisuutta. Odottaisin sitä monilta konservatiiveiltakin mutta myös Kirkko ja Kaupungin Seppo Simolalta, jolle herätysliikeväki tuntuu olevan jatkuvasti punainen vaate. Jos vain meikäläiset ovat oikeassa ja heikäläiset aina ja kaikessa väärässä, niin silloin on kyse jonkinlaisesta näköhäiriöstä.

Minäkin tässä vain osoittelen toisia sormella. Tahtoisin tehdä sen kuitenkin kohtalaisen hellävaraisesti, sillä en väitä, että minulla on kaikkein oikein oppi, oikeimmasta elämästä puhumattakaan. Pyrin vain olemaan uskollinen sille kristillisyyden näkemykselle, jonka itse koen oikeaksi. Samalla koetan ymmärtää niitä, jotka ovat päätyneet muihin näkemyksiin. Oma hengellinen koti on tärkeä, mutta toisten kodeissa vieraillessa voi oppia jotain uutta. Jos hengellinen koti puuttuu, sellainen kannattaa etsiä.

Jos siis pistäydyn oman kotini ulkopuolella, voin havaita, etteivät naapurit ihan niin kamalia olleetkaan, kuin miltä he näyttivät. Voisimme oppia paremmin hyväksymään erilaisuutta, tai mikä vielä ihmeellisempää, jopa rakastamaan toisiamme. Siitähän kristityt on joskus tunnettu.

Uusin kirjoitukseni Seurakuntalainen.fi -blogissa:

Luin Samuli Siikavirran kirjoituksen Todd Bentleystä, samoin siihen tulleet kommentit. En tunne Bentleytä enkä paljon Siikavirtaakaan. Silti tekee mieleni kommentoida täällä käytyä keskustelua tässä omassa blogissani. Bentley on siis jonkinmoinen karismaatikko, joka ihmeellisillä tempuillaan on saavuttanut kuuluisuutta ja saanut kohtuullisesti vastustustakin. Siikavirran blogin kommenteista löytyy innokkaita suomalaisia kannattajia. Joku sanoo jopa, että häntä ei pätkääkään kiinnosta Bentleyn tapa toimia, kunhan sairaat paranevat. Tämä erityisesti herätti mielenkiintoni.

En vastusta karismaattisuutta, sillä aito kristillisyys on aina karismaattista. Armolahjat kuuluvat Jumalan seurakunnan elämään. Meillä saisi olla niitä mieluummin enemmän kuin vähemmän. Armolahjojen esiintyminen edellyttää aina niiden arvioimista. Mitä näkyvämpiä lahjoja, sitä tärkeämpää asettaa ne arvioitavaksi. Jos joku käyttää palvelemisen armolahjaa väärin ja kaataa kahvia itsekkäistä motiiveista ja etsii omaa kunniaansa, siitä ei ole kovin paljon haittaa. Mutta jos joku opettaa ja julistaa Raamatun vastaisesti, siihen on reagoitava. Karismaattinen kristillisyys on aika allergista arvostelulle, koska pienetkin kriittiset kommentit tulkitaan Pyhän Hengen työn vastustamiseksi. Näin ei pitäisi olla. Karismaatikkoja on arvosteltava, samoin kuin meitä oikeaoppisiakin. Kaikilla meillä on omat sokeat pisteemme ja pimeät puolemme. Jos emme suostu kritikoitavaksi, menemme entistä todennäköisemmin harhaan.

Joissain piireissä kristillisyyttä näytetään arvioitavan sillä perusteella, paljonko julistajan ympärillä tapahtuu ja kuinka kovaa hän huutaa. Mitä suuremmat joukot tulevat eteen ja mitä useampi kokee parantuneensa tai ainakin saaneensa jonkinlaisen kosketuksen Hengen voimasta, sitä varmemmin julistaja on Jumalan asialla. Tässä on paha virhearvio. Väärät profeetat saattavat koota suurempia joukkoja kuin oikeat. Ja vaikka emme luokittelisikaan jotain ihmesaarnaaja vääräksi profeetaksi, niin saarnamiehen taitavasti – ja usein tiedostamattomasti – käyttämät psykologiset menetelmät riittävät siihen, että kansa kokee tarvetta tulla eteen, monet taas kerran etsimään uutta hengellistä siunausta.

Kristillisyyttä ei pitäisi mitata sillä, paljonko ihmisiä saadaan penkeistä liikkeelle tai moniko kokee parantuneensa. Jumala parantaa kyllä sairaita ja seurakunnan kutsumukseen kuuluu rukoilla sairaiden puolesta. Mutta edes Jeesuksen toiminnassa sairaiden parantaminen ei ollut lainkaan keskeistä. Se oli messiaaninen merkki, jolla hän julkisen toimintansa alkuvaiheessa antoi viestin Messiaan kutsumuksestaan. Toimintansa jälkimmäisellä puoliskolla hän ei enää harjoittanut massaparantamisia lainkaan, sillä hän alkoi opettaa toista asiaa: kärsimystä ja kuolemaa. Tärkeintä ei ole parantuminen vaan ristin ja sovituksen sanoman uskominen. Niinpä Jumalan näkökulmasta paljon enemmän voi tapahtua siellä, missä kukaan ei parane eikä tule eteen, mutta kuulijoille avautuu ristin sanoma: juuri tällaisena, syntisenä, saan uskoa tänään kaikki syntini anteeksi annetuksi.