Eero Junkkaala

Kirjoitin juuri blogiini Seurakuntalainen.fi -sivustolle seuraavan jutun:

Raamatullinen luonnetesti

Kirjoitin kirjan nimeltä Miehen askelissa. Vaikka kannessa joku juoksee, kyseessä ei ole mikään urheilukirja. Toisaalta ei paljon puutukaan, sillä miehenä oleminen on jonkin sorttinen urheilulaji. Onko se enempi painia vai maratonjuoksua, riippuu näkökulmasta. Toisille se taitaa olla purjehtimista tai seilaamista ylipäänsä. Joku kuvasi kristillisyyttään korkeushypyksi ja sanoi, että tulee rimakauhu, kun pelkää että epäonnistuu niin kuin aina ennenkin. Joillekin elämä on lähinnä painonnostoa (kilot lisääntyvät) tai suunnistusta (etsitään epätoivoisesti oikeaa reittiä). Miehisintä urheilua on moottoriurheilu, mutta koska se ei ole toistaiseksi olympialaji, unohdetaan se näin Lontoon kisojen aikaan.

Kirjoitan kirjassani kyllä hiukan urheilusta. Pohdin nimittäin, miksi harrastan juoksemista. En ole päässyt asiassa ihan täyteen selvyyteen, mutta jatkan juoksemista varmuuden vuoksi. Kirjoitan myös siitä, miksi kirjoitan. Kirja on siis aika itsekeskeinen kuten muutamat aiemmat kirjanikin. Lisäksi mietin, mikä merkitys on sillä, että miehet ja naiset on luotu erimuotoisiksi.

Viime vuosina olen juuttunut esittelemään Raamatun henkilökuvia. Nyt teen sen tavalla, jota en ole tavannut aiemmin. Yritän sovittaa Pyhän kirjan henkilöitä erilaisiin luonnetyyppeihin. Vanhaa nelijakoa koleerikkoihin, melankolikkoihin, sangviinikkoihin ja flegmaatikkoihin on kyllä käytetty. Mutta minä panen paremmaksi ja sovellan jakoa yhdeksään eri luonteeseen. Pohjana on persoonallisuusenneagrammiksi kutsuttu luonnetyyppijaottelu. En ole mikään enneagrammiasiantuntija, mutta kyseinen jako on ihan normaalia keittiöpsykologiaa ja asianomaisia persoonallisuuksia näkee joka päivä työpaikoilla ja suomalaisessa politiikassa, miksei siis Raamatussakin.

Tämän henkilögalleriatestin perusajatus on, että olemme erilaisia ja saamme olla. Raamatun kuvaamista tyypeistäkin löytyy äijiä joka lähtöön. On niitä, jotka ovat luontaisia johtajia ja toisia, jotka mieluummin seurailevat asioita sivusta. Toiset tulkitsevat elämää enemmän tunteen kautta, toiset järjellä. Joku näkee aina lähellä oleva avuntarvitsijan ja joku kulkee ohi omissa aatoksissaan. Meissä on täydellisyyden tavoittelijoita ja seikkailijoita, romantikkoja ja kyselijöitä, tarkkailijoita ja vaikuttajia. Yksikään luonne ei ole parempi tai huonompi kuin muut, mutta mikä tahansa piirre voi tulla ärsyttäväksi, jos se yksinomaan vallitsee ihmisen käyttäytymistä. Kaikilla on vahvuutensa ja heikkoutensa. Näiden tunnistaminen voi auttaa kasvamaan ihmisenä.

Luonnejaottelun heikkous on siinä, että liian selvärajainen tyypittely saattaa johtaa ihmisten epäasialliseen lokerointiin. Eri kuvauksia lukiessa voi myös käydä samoin kuin lääkärikirjaa tutkiessa: löytää itsestään kaikki taudit. Minä havaitsin itsestäni sen, minkä suurin piirtein tiesin ennestäänkin. Olen mieluummin sivusta tarkkailija kuin esille pyrkivä, paitsi silloin kun saan esiintyä asiantuntijana. Mittaan asioita enemmän järjen kuin tunteen kautta ja minulla on tarve autonomiaan, yksityisyyteen. Ristiriitatilanteissa pyrin sovittelemaan mieluummin kuin kärjistämään.

Löydämme siis Raamatusta henkilöitä joka lähtöön. Raamatun ihmiskuvaukset ovat toisinaan niukkoja, joten niitä arvioiva joutuu tulkitsemaan ja käyttämään mielikuvitusta. Samalla käy selväksi, että Pietari on tietenkin toimen mies ja Tuomas kyselijä. Daavid on suorittaja sanan varsinaisimmassa merkityksessä mutta Mooses luultavasti täydellisyyden tavoittelija. Andreasta ehdotan seikkailijaksi ja Eliaa auttajaksi. Tämänkertaiseen listaan olen kelpuuttanut vain miehiä, koska kyseessä on erityisesti miehille tarkoitettu kirja.

Lopuksi testi Raamatun tuntijoille: kuka kuuluu mihinkin ryhmään? Ryhmät olisivat: Sovittelija, Suorittaja, Romantikko ja Tarkkailija ja henkilöt: Filippus, Johannes, Barnabas ja Paavali.

Eurooppa tuntuu olevan kriisissä. Ei sitä tosin huomaa muualta kuin mediasta, mutta sieltä sitäkin selvemmin. Ne joiden kukkaroon kriisi iskee työttömyytenä ovat tietenkin nyt ahtaalla. Eikä käy kauheasti kateeksi kreikkalaisia eikä espanjalaisiakaaan. Itsepä ovat pelanneet itsensä tähän jamaan, mutta ei taida varsinaisesti olla kansalaisten syy. Johtoportaan korruptiokäytäntöihin pitäisi ensiksi puuttua. Pohjimmiltaan on kyse moraalista ja arvoista. Kirjoitin näistä kaksi viimeistä kolumnia Seurakuntalainen.fi -sivuston blogiini.

Kirjoitin juuri blogiini http://www.seurakuntalainen.fi/blogit/eeron_blogi/627/ehja-ehjempi-ehjin  eheytymisestä. En toista sitä tässä, käykää lukemassa Seurakuntalaisesta. Sanon siinä, että kyllä erilaiset terapiat ovat hyödyllisiä ja voivat eheyttää rikkinäistä ihmistä, mutta ihan täydellisestä eheydestä ei kannata haaveilla. Pettyy vain. Sitä paitsi on vielä sellainen tekijä kuin perisynti. Siihen ovat toiset lääkkeet, mutta sekään ei lähde ikinä kokonaan pois. Paitsi sitten perillä.

Ollaan menossa juhannukseksi Vivamoon. Hieno paikka keskikesän juhlaan ja hyvää hengellistä ohjelmaa. Hengelliset kesäjuhlat ovat muutoinkin virkistävä kokemus. Niiden pitkä sarja huipentuu elokuussa Hengellisille syventymispäiville. Siis kaikki Hesaan 23.-26.8.

Lähetysjuhlilla Haminassa 9.6.2012 pitämäni raamattutunti:

Sain Tansaniassa nopeusrajoitussakkoja muutaman kerran. Jos poliisin tutka näytti ylinopeutta ja hän suostui kirjoittamaan kuitin, maksoin mukisematta. Jos hän ei kirjoittanut, kävimme pienen neuvottelun asiasta ja sain mennä. Aina poliisi kuitenkin lähtiessä hymyili ja sanoi ”karibu tena”, tervetuloa uudelleen.

Kerran kävi näin: Ajaessani tavallista 500 km matkaa Iringasta Dar es Salaamiin, poliisi pysäytti Morogorossa, näytti tutkasta ylinopeuslukemia ja minä maksoin kiltisti sakon. Paluumatkalla ajattelin, että täytyy muistaa tuo tutkapaikka ja katsoa, ettei mittari heilahda yhtään yli sallitun. Unohdin sen kuitenkin ja jälleen valkolakki heilautti kättään ja näytti pientä ylinopeuslukemaa. Pahoittelin tapahtunutta ja poliisi ehdotti, että maksaisin puolet normaalista, noin 10 euron sakosta. Maksoin ja hän heilautti kättään ja toivotti hyvää matkaa. Lähdin ja huomasin tehneeni yhden synnin asemasta kaksi. Ylinopeuden lisäksi olin antanut lahjuksen.

Lahjuksia

Profeetta Aamos kirjoittaa: ”Te sorratte syytöntä, te otatte lahjuksia ja syrjitte köyhiä oikeuspaikalla.” (Aam. 5:12). Lahjuksen ottaminen on siis synti. Minun tapauksessani aika pieni synti, kuten ylinopeuskin. Jos nyt syntejä on ylipäätään lupa luokitella pieniin ja suuriin. Suuret alkavat kuitenkin aina pienistä.

Me tiedämme, että Euroopan talous natisee liitoksissaan hallitsemattoman korruption vuoksi. Joissain maissa lahjusten ottaminen ja antaminen on niin maan tapa, että ilman tällaista voitelua koneistot eivät kerta kaikkiaan pyöri. Koko maanosamme hyvinvointi uhkaa raunioitua tällaisten käytäntöjen vuoksi. Oma maammekaan ei valitettavasti ole vapaa lahjusskandaaleista.

Jo Toisessa Mooseksen kirjassa on tästä asiasta varoitus: ”Älä ota lahjusta, sillä lahjus sokaisee tarkkanäköisenkin ja tärvelee niiden asian, jotka ovat oikeassa.” (2. Moos. 23:8). Psalmin kirjoittaja toteaa: ”Heidän kätensä ovat rikosten tahraamat, heidän kouransa lahjuksia täynnä.” (Ps. 26:10). Vanhan testamentin profeetat varoittavat lahjuksista usein, yhteensä 19 kertaa. Luen niistä muutaman. Jesajan kirjasta: ”Sinun johtomiehesi ovat petollisia ja varkaiden kumppaneita, he kaikki rakastavat lahjuksia ja ahnehtivat lahjapalkkioita. Orvolle he eivät oikeutta hanki eivätkä aja lesken asiaa.” (Jes. 1:23). Miikan kirjoittaa näin: ”Virkamies vaatii lahjuksia, tuomari tuomitsee maksun mukaan, mahtimies puhuu omaan pussiinsa. Yhtä köyttä he kaikki vetävät.” (Miika 7:3).  Vielä toinen lainaus Miikalta: ”Lahjuksia vastaan tämän kaupungin päämiehet jakavat oikeutta, palkasta sen papit opettavat, maksusta sen profeetat ennustavat. Kuitenkin he muka luottavat Herraan ja sanovat: ’Herra on meidän keskellämme’. (Miika 3:11)

Kuulostaako ajankohtaiselta? 2700 vuoden takaa tulee tekstejä, jotka sopisivat iltalehtien lööpeiksi vuonna 2012 jKr. Maailma ei ole muuttunut eikä ihminen, ei myöskään Jumala. Profeettojen sanoma on edelleen ajankohtainen. Profeettojen teksteistä on helppo löytää liittymäkohtia muihinkin oman aikamme kipeisiin ongelmiin.

Rahan mahti ja väkivallan lisääntyminen

Rahan ylivalta ja taloudellisen hyödyn maksimointi ajavat yhteiskuntaamme kohti yhä suurempaa eriarvoistumista. Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Oikean ja väärän raja uhkaa hämärtyä, väkivaltaviihde ruokkii epätervettä mieltä ja ihmisten sisäinen pahoinvointi purkautuu tuhoisin seurauksin.

Profeetta Habakuk valitti aikansa rahan mahdista näin: ”Totisesti, rikkaus on petollista. Ahne ei saa kylläkseen, vaikka hän levittää kitansa ammolleen kuin tuonela ja on kyltymätön kuin kuolema, vaikka hän kahmii luokseen kaikki kansat ja haalii itselleen kansakunnat.” (Hab. 2:5).

Profeetta Jeremia valittaa aikansa väkivaltaa: ”Niin kuin lähteestä pulppuaa raikasta vettä, niin tästä kaupungista tulvii aina uutta ja uutta pahuutta. Väkivallan ja sorron äänet sieltä kantautuvat, sairaita ja haavoille lyötyjä näen edessäni alinomaa.” (Jer. 6:7). Vielä sana Aamoksen kirjasta: ”Te torjutte mielestänne pahan päivän ja hyväksytte väkivallan keskuudessanne.” (Aam. 6:3). Tämähän on melkein kuin television iltauutisista.

Kenelle nämä kaikki profeettojen varoitukset on sanottu? Jumalan valitulle kansalle! Niitä ei siis ole suunnattu Jumalasta tietämättömille pakanoille vaan kansalle, jonka pitäisi tuntea Jumala ja hänen käskynsä.

Nykyaikainen lukija voi kuitenkin kysyä, mitä tällainen kollektiivinen moraalisaarna oikein on ja ketä se hyödyttää. Eivät kai kaikki virkamiehet tuona aikana ottaneet lahjuksia? Ei kai jokainen mahtimies puhunut omaan pussiinsa? Eiväthän kaikki ole ahneita tai väkivaltaisia? Eivät todellakaan ole, eivät tuolloin eivätkä tänään. Kyse on yhteiskuntaan levinneestä ilmapiiristä, moraalin yleisestä rapautumisesta ja oikean ja väärän yhä helpommasta sekoittumisesta.

Profeettojen teksti ei ole kaukana viime viikon Suomen Kuvalehden pääkirjoituksen tekstistä. Siinä pohdittiin viimeaikaisia ampumistapauksia ja kulttuurimme murenemista näin: ”Ihmiset pitivät ennen itseään ja toisiaan järjestyksessä yhteisön normeilla, vanhempien ja uskonnon pelisääntöjen avulla. Osattiin sanoa, mikä on sopivaa ja mikä ei, vaikka sääntöjä rikottiin. Väkivalta synnyttää väkivaltaa, hyvät teot synnyttävät hyvää. Joukkosurmat ovat kulttuurin rappion tuotoksia: ihminen luulee voivansa tehdä mitä tahansa… Suomalaisten on katsottava nyt peiliin: olemmeko hylänneet mukavuudenhalussamme lapsemme kasvamaan villipedoiksi, joita ruokkii fiktioiden armoton maailma.” Näin siis Suomen Kuvalehti.

Toisenlainen näkökulma

Näemme siis ympärillämme paljon pahaa ja huolenaiheita. Mutta näemme myös paljon hyvää. Otan asiaan toisenlaisen näkökulman, joka on melkein vastakkainen äskeiselle. Olemme asuneet vaimoni kanssa viimeiset kolme vuotta Afrikassa, Tansaniassa. Sieltä katsottuna maailmankartta näytti kovin erilaiselta kuin täältä Euroopasta. Heräsi tällainen kysymys: Missä päin maailmaa ihmiset saavat parhaan koulutuksen? Missä on korkeimmin kehittynyt tiede, taide ja kulttuuri? Entä korkein elintaso ja modernein ihmistä hyödyttävä teknologia? Missä paras terveydenhoito ja sosiaaliturva, missä vammaiset ja vanhukset otetaan parhaiten huomioon? Missä toteutuu ihmisten tasa-arvo suhteessa lapsiin ja naisiin? Vastaus: Läntisessä Euroopassa. Siellä missä kristinusko on kauimmin vaikuttanut tällä maapallolla. Juuri kristinusko on nostanut nämä arvot kunniaan, vaikka sitä joskus syytetään taantumuksellisuudesta ja vanhoillisuudesta.

Muuan tunnettu kolumnisti vertasi taannoin Vanhaa testamenttia Koraaniin ja sanoi, että ”edesmenneiden sukupolvien pelkotiloihin perustuvat uskonnot ovat nykyajan ihmiselle henkisiä kahleita”. Vertaus ontuu pahasti, sillä juuri juutalaiskristillinen maailmankuva ja Raamatun länsimaille antama arvopohja ovat luoneet meidän kulttuurimme ja hyvinvointimme. Henkiset kahleet ovat muualla. Afrikassa ja useimmissa Aasian maissa kaikki edellä mainitut, meidän tärkeinä pitämämme hyvät asiat laahaavat kaukana jäljessä. Käykää vaikka itse katsomassa. Jonkun lehtiuutisen mukaan yli 90% tansanialaisista uskoo noitiin ja heidän taikoihinsa. Vaikka luku lienee aika lailla yliampuva, se kertoo kuitenkin jotain afrikkalaisesta todellisuudesta. Pelkotiloihin perustuvat uskonnot ovat siellä, eivät täällä.

Olemme siis hyväosaisia ja voimme olla siitä kiitollisia. Kristinusko on muuttanut maailmaa ja tehnyt siitä paremman paikan elää. Kristinusko leviää tällä hetkellä voimakkaasti Afrikassa ja Aasiassa, mutta se on monissa maissa vasta sadan vuoden ikäinen tai paljon nuorempi. Se ei ole vielä vaikuttanut kansan syviin riveihin eikä ole päässyt muuttamaan yhteiskuntaa. Me olemme tunteneet sen jo tuhat vuotta ja suuri osa Eurooppaa kaksi tuhatta vuotta.

Minä-keskeinen kulttuuri

Samalla olemme luonnollisesti surullisia siitä, että länsimaisen yhteiskuntamme kristinuskon luoma arvopohja on vakavasti rapautumassa, kuten edellä todettiin. Ei vain materialismin ylivalta ja loputon omaan pussiin vetäminen vaan hyvän ja pahan ja oikean ja väärän rajojen hämärtyminen aiheuttavat kohtalokasta kulttuurin eroosiota. Meillä tästä oireina ovat mm. uudelleen puhjennut eutanasiakeskustelu ja kristillisen avioliittokäsityksen joutuminen tuuliajolle. Ihmisestä on tullut minä-keskeinen oman edun tavoittelija ja kulttuurista emmentaljuustoa, jossa on enemmän reikiä kuin juustoa.

Profeetta Sefanja luonnehtii omaa aikaansa sanomalla: ”Tämä oli iloinen kaupunki, joka eli turvassa, ja sanoi itsekseen: ’Minä, vain minä.’ Kuinka autioksi se onkaan tullut.” (Sef. 2:15). Siis minäkeskeinen narsistinen kulttuurikaan ei ole uutuus. Osaamme tehdä kaikkia samoja syntejä, joita aikaisemmat sukupolvet ovat tehneet. ”Jokainen ajaa keinolla millä hyvänsä omaa etuaan välittämättä siitä, loukkaako muita”, sanoi Jokelan koulun rehtori viime sunnuntain Helsingin Sanomissa.

Sisäinen tärkeämpää kuin ulkonainen

Julistaessaan parannusta omalle kansalleen Vanhan testamentin profeetat eivät kuitenkaan kuvitelleet, että koko kansalle suunnattu yleinen moraalisaarna olisi vastaus kansakunnan ongelmiin. He puhuivat aina yksilöille. He eivät myöskään ajatelleet, että muuttamalla ulkoista käyttäytymistä voisi tapahtua pysyviä muutoksia ihmisten ja kansojen elämässä. Ulkoiset tavat voivat kyllä kertoa siitä, millaisia ihmiset pohjimmiltaan ovat, mutta tapoja muuttamalla emme voi muuttaa ihmistä.

Luther sanoi, että eivät hyvät teot tee hyvää ihmistä vaan hyvä ihminen tekee hyviä tekoja. Vasta sisäinen muutos saa aikaan todellista ulkoista muutosta.

The Times –lehdessä oli pari vuotta sitten artikkeli, jota maailmalla siteerattiin paljon. Kirjoittaja Matthew Parris oli lehden kolumnisti ja tunnustava ateisti. Hän oli tehnyt pitkän matkan Afrikkaan ja raportoi sen kokemuksista. Hän kirjoitti, että palattuaan kotiin hän oli tullut vakuuttuneeksi siitä, että Afrikka tarvitsee Jumalaa. Lähetystyöntekijät, ei raha, on ratkaisu Afrikan suurimpiin ongelmiin. Hän havaitsi, kuinka vain usko muuttaa ihmistä niin, että syntyy todellista, pysyvää hyvää jälkeä. Hän päätti artikkelinsa toteamalla, että jos otamme kristinuskon vaikutuksen pois Afrikasta, jätämme sen noitatohtoreiden, viidakkoveitsien, kännykkäfirmojen, Niken ja muun länsimaisen materialismin armoille.

Ulkonaisen ja sisäisen erosta on voimakas sana myös apostoli Paavalin tunnetussa tekstissä 1. Korinttilaiskirjeessä: ”Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville… mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.” (1. Kor. 13:3). Nälkää näkevät tulisivat kyllä ravituiksi, mutta minua se ei lainkaan hyödyttäisi. Yhteiskunnan elämä kohentuisi hiukan, mutta minä väärine motiiveineni olisin yhtä kaukana Jumalasta kuin ennenkin. Jumala haluaisi muuttaa minun sydämeni voidakseen muuttaa maailman.

Profeetta Aamoksella on tästä varsin raju kuvaus: ”Minä vihaan teidän juhlianne, minä inhoan niitä, minä en voi sietää juhlakokouksianne. Kun te tuotte minulle polttouhrejanne ja ruokauhrejanne, minä en ota niitä vastaan. Juottovasikkoihin, joita te tuotte ateriauhriksi, minä en katsahdakaan. Vie pois minun luotani virsiesi pauhu! En halua kuulla sinun harppujesi helinää. Mutta oikeus virratkoon kuin vesi ja vanhurskaus kuin ehtymätön puro.” (Aam. 5:21-24).

Hetkinen. Jumalahan oli säätänyt uhrit ja käskenyt tuoda niitä hänelle. Häntähän lähestyttiin juuri polttouhrien ja ruokauhrien välityksellä. Hän oli säätänyt juhlakokoukset ja hän iloitsee Jumalan kansan virren veisuusta. Mutta nyt hän profeetan suulla torjuu kaiken tämän. Hurskauselämä oli kaventunut pelkäksi menojen suorittamiseksi. Virsien veisaaminen ja uhripalvelun toimittaminen eivät kuitenkaan kertoneet todellisesta elämän muutoksesta.

Ulkonaiset korjausliikkeet eivät riitä kansakunnan elämän kohentamiseksi. Asekaappien lukitseminen ei auta, jos ihmisen sydämen lukot eivät ole avautuneet Jumalan tahdolle. Oikeusprosessit lahjuksen ottajia ja antajia vastaan ovat välttämättömiä, mutta vasta sydämen muuttuminen tekee ihmisestä rehellisen silloinkin, kun kukaan ei ole näkemässä eikä päätöksiä kirjata tilintarkastajien lausuntoihin.

Profeetat eivät päästä meitä vähällä. Yksi kaikkein tylyimpiä profeettojen lauseita on Jesajan kirjan 1. luvussa: ”Vaikka te levitätte kätenne rukoukseen, minä peitän silmäni, en tahdo teitä nähdä. Vaikka te rukoilemistanne rukoilisitte, minä en teitä kuuntele. ”(Jes. 1:15). Eikö tämä ole ristiriidassa kaikkien muiden raamatunlauseiden kanssa? Eikö Jumala ole nimenomaan luvannut kuulla kaikki rukoukset? Eikö Raamattu ole täynnä lupauksia siitä, että Jumalan korvat ovat herkät kuulemaan hänen omiensa pyyntöjä? Kyllä, juuri näin on. Mutta sitten on tämä: vaikka te kuinka rukoilisitte, minä en kuule. Mitä tämä voisi tarkoittaa? Olisikohan siinä taustalla ajatus, jossa joku pyytää siunausta elämäntavalleen, joka on selvästi vastoin Jumalan tahtoa. Jos esimerkiksi olet ollut uskoton puolisollesi ja aiot jatkaa sillä tiellä ja pyydät sille Jumalan siunausta. Jumala sanoo: ”Älä viitsi! Sille tielle en siunaustani lupaa. Palaa takaisin oman puolisosi luo.” Tai jos olet päättänyt siirtää pienen siivun firman rahoja omalle tilillesi ja rukoilet, ettei teko paljastuisi ja että voisit jatkaa valitsemallasi tiellä, Jumala sanoo: ”Sille tielle en siunaustani jaa.” Tällaisia rukouksia Jumala ei kuule. On turha rukoilla Jumalaa rikoskumppaniksi omille synnin teilleen.

Sen sijaan jos olet tehnyt jotain Jumalan tahdon vastaista ja lähestyt Jumalaa kysyen, voitko saada syntisi anteeksi, silloin hän kuulee sataprosenttisella varmuudella. Itse asiassa heti tuon kamalan Jesajan kirjan jakeen jälkeen teksti jatkuu näin: ”Tulkaa, selvittäkäämme miten asia on, sanoo Herra. Vaikka teidän syntinne ovat verenpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin lumi. Vaikka ne ovat purppuranpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin puhdas villa.” (Jes. 1:18). Tämä on aina ja kaikkialla Jumalan vastaus ihmisen kysymykseen syntien anteeksisaamisesta.

Jeremian saarna

Mutta ihmetellään vielä hetki näitä profeettojen tylyjä tekstejä. Profeetta Jeremian osa ei ollut niitä kaikkein helpoimpia. Hän kuvaa hyvin realistisesti omaa kutsumustaan ja sitä kipua, jota hän tuntee joutuessaan muistuttamaan ihmisille näiden synneistä. Jumala lähettää hänet saarnaamaan temppelin ovelle, jossa hänen pitää luetella jumalanpalvelukseen tuleville ihmisille näiden pahoja tekoja. Kun hän sitten menee illalla asunnolleen, hän purnaa Jumalalle tästä tehtävästä ja sanoo, ettei halua lähteä enää uudelleen. Jumala kuitenkin sanoo, että on mentävä taas huomenna. Ja niin profeetta menee. Ja illalla taas valittaa Jumalalle ylivoimaisen raskasta taakkaansa. Mutta hänet lähetetään aina uudestaan.

Mitä Jeremia siinä kirkon ovella sitten saarnasi? Mm. näin: ”Näin sanoo Herra Sebaot, Israelin Jumala: ”Hylätkää väärät tienne ja tehkää hyvää! Silloin minä annan teidän asua tässä paikassa. Älkää luottako valheen puhujiin, jotka hokemalla hokevat: ’Tämä on Herran temppeli, Herran temppeli, Herran temppeli!’ Kääntykää vihdoin oikealle tielle ja tehkää hyvää, kohdelkaa aina oikeudenmukaisesti toisianne.  Älkää sortako vierasheimoisia, älkää orpoja älkääkä leskiä. Älkää surmatko syyttömiä tässä maassa. Älkää seuratko muita jumalia, sillä se on teille turmioksi. Jos tottelette minua, niin saatte asua tässä maassa, jonka annoin teidän isillenne ikuisiksi ajoiksi.  Mutta te luotatte valheellisiin hokemiin. Eivät ne teitä auta.  Tällaisia ovat teidän tekonne: te varastatte, murhaatte, teette aviorikoksia, vannotte väärin, uhraatte Baalille ja juoksette muiden jumalien perässä, joita ette edes tunne! Sitten te tulette tähän pyhäkköön, joka on minun nimelleni omistettu, ja sanotte minun edessäni: ’Me olemme turvassa!’ Kuitenkaan ette luovu kauhistuttavista teoistanne. Rosvojen luolanako te pidätte tätä temppeliä, joka on minulle omistettu? Siltä se minustakin näyttää, sanoo Herra.” (Jer. 7:3-11).

Ei olisi helppoa seistä tuolla tämän kokouspaikan ovella ja luetella Lähetysjuhlille tulevien ihmisten syntejä. Kyllä tällainen häirikkö pian poistettaisiin meidän keskuudestamme. On kuitenkin huomionarvoista, että juuri tätä tekstiä Jeesus käytti ajaessaan kaupustelijoita pois Jerusalemin temppelistä. Emme siis selviä tästä silläkään verukkeella, että profeetat kuuluivat vanhaan liittoon ja julistivat lakia, mutta Jeesus tuli julistamaan armon evankeliumia. Profeetat saarnasivat sekä synnistä ja armosta ja Jeesus julistaa sekä lakia että evankeliumia. Tässä ei ole mitään eroa. Jeesus oli syntisten ja sairaiden ystävä, mutta moitti omahyväisiä ja itseensä luottavia aikalaisiaan teeskentelijöiksi ja sokeiksi sokeiden taluttajiksi.

Vanha ja Uusi testamentti puhuvat samaa kieltä ja niissä puhuu sama Jumala. Kaikki mitä Uudessa testamentissa sanotaan, on edeltä kirjoitettu jo Vanhaan testamenttiin.

Jesaja 53

Itse asiassa koko Raamatun keskeisin ja puhuttelevin Jeesuksen kärsimyksestä kertova teksti löytyy Jesajan kirjan luvusta 53, kirjoitettu 700 vuotta ennen Jeesuksen syntymää. Lainaan siitä katkelman:

”Hän kasvoi Herran edessä kuin vähäinen verso, kuin vesa kuivasta maasta. Ei hänellä ollut vartta, ei kauneutta, jota olisimme ihaillen katselleet, ei hahmoa, johon olisimme mieltyneet.  Hyljeksitty hän oli, ihmisten torjuma, kipujen mies, sairauden tuttava, josta kaikki käänsivät katseensa pois. Halveksittu hän oli, me emme häntä minään pitäneet.  Ja kuitenkin: hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme. Omista teoistaan me uskoimme hänen kärsivän rangaistusta, luulimme Jumalan häntä niistä lyövän ja kurittavan, vaikka meidän rikkomuksemme olivat hänet lävistäneet ja meidän pahat tekomme hänet ruhjoneet. Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha, hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet.  Me harhailimme eksyneinä kuin lampaat, jokainen meistä kääntyi omalle tielleen. Mutta Herra pani meidän kaikkien syntivelan hänen kannettavakseen.” (Jes. 53:2-6).

Tämä Jesajan kirjassa oleva Herran kärsivän palvelijan laulu tuottaa hankaluuksia juutalaisille, jotka kieltävät Jeesuksen messiaanisuuden. Israelissa asuvista juutalaisista vain pieni kourallinen uskoo Jeesukseen omana Vapahtajanaan. Kerran nämä messiaanisiksi juutalaisiksi itseään kutsuvat kristityt osallistuivat Jerusalem-marssiin, jossa tuhannet ihmiset kulkivat kaupungin halki erilaisin julistein ja teemoin. Nämä Jeesukseen uskovat juutalaiset olivat teettäneet T-paidat, joiden selkämyksessä oli teksti: JESAJA 53. Ei muuta. Tällä he halusivat saada oman kansansa kääntymään heidän Messiaansa puoleen.

Yusufin todistus

Jeesuksen kärsimys ja kuolema ovat kristinuskon ytimessä. Vanhan testamentin profeetat katsoivat siitä kirjoittaessaan eteenpäin, me katsomme taaksepäin. Aina se on synnyttänyt uskoa ja uutta elämää.

Kerron erään esimerkin Tansaniasta. Opettaessani evankelistakurssilla muuan kurssilainen kertoi minulle elämäntarinansa. Tämä Yusuf oli kasvanut muslimiperheessä ja myöhemmin päässyt omassa yhteisössään johtavaan asemaan, imaamiksi, moskeijarukousten esilukijaksi. Hän oli mennyt naimisiin naisen kanssa, joka oli kristitty, mutta jonka oli täytynyt kääntyä muslimiksi päästäkseen avioon. Vuosien varrella vaimolla oli tapana mennä aamuisin moskeijaan rukoilemaan – niin kuin Yusuf luuli. Kerran tytär sanoi isälleen, että äiti ei menekään moskeijaan vaan hän käy kirkossa rukoilemassa. Kuultuaan tämän Yusuf suuttui silmittömästi ja päätti tappaa vaimonsa. Seuraavana aamuna hän otti puukon mukaansa ja lähti seuraamaan vaimoaan. Vaimo todellakin meni kirkkoon ja kiihtynyt mies perässä. Vaimo pakeni papin turviin, joka rauhoitteli suuttunutta Yusufia ja sanoi, että maassa on uskonnonvapaus, eikä miehellä ole oikeutta puuttua vaimonsa uskontoon. Hän sai miehen rauhoittumaan ja pyysi tätä jäämään kohta alkavaan jumalanpalvelukseen. Yusuf jäi. Kun tuli uusien kirkkovieraiden esittelyn aika, jokainen esiteltävä sanoi vuorollaan Bwana Yesu asifiwe, Ylistys Jeesukselle, ja sen jälkeen nimensä, kuten tuolla kirkoissa aina tehdään. Kun Yusufin vuoro tuli esittäytyä, hän kuuli itsensä sanovan nuo samat sanat. Silloin seurakunta puhkesi riemukkaisiin taputuksiin ja Yusuf istuutui hämillisenä. Hän kertoi, että jotain merkillistä tapahtui tuona hetkenä. Viha sisimmästä katosi ja hänelle tuli halu ottaa selvää, mistä tässä uskonnossa on kyse. Hän meni pyytämään papilta Raamattua ja alkoi tutkia sitä. Sen sanoma kosketti voimakkaasti hänen sisintään ja aivan erityisesti yksi asia. Hän ihmetteli, kuinka joku on voinut antaa henkensä hänen puolestaan. Jeesuksen sijaiskärsimys ja kuolema puhuttelivat niin voimakkaasti, että hän halusi lähteä seuraamaan tätä Jeesusta. Myöhemmin hän meni uudelleen papin puheille ja pyysi, että hänet kastettaisiin Jeesuksen seuraajaksi. Pappi hiukan epäröi. Sitten Yusuf kysyi: ”Jos kuolen, ennen kuin minut kastetaan, joudunko kadotukseen?” Pappi vastasi: ”Kastetaan.” Tämän kertoessaan Yusuf oli ollut kristitty kymmenen vuotta ja jo useita vuosia seurakunnan evankelistana.

Keitä profeetat olivat?

Tutkimme siis tänään Raamattua Vanhan testamentin profeettojen sanoman kautta. Jesaja oli 700-luvulla eKr. elänyt profeetta, jolla oli hyvät suhteet Juudan kuningashuoneeseen, erityisesti kuningas Hiskiaan. Assyrian maailmanvallan uhatessa pienen Juudan vapautta kuningas lähetti esirukouspyynnön profeetalle, aivan kuten Kyösti Kallio aikanaan talvisodan kynnyksellä pyysi rukousta meidän kansamme puolesta. Jeremia eli toista sataa vuotta myöhemmin, nyt Babylonian joukkojen piirittäessä Jerusalemia. Jeremian julistusta eivät oman kansan päättäjät halunneet kuunnella. Häntä jopa vaadittiin muuttamaan sanomaansa, sillä se ei sopinut yhteen valtakunnan politiikan kanssa. Aamosta pidettiin myös enemmän häirikkönä kuin hovisaarnaajana. Hänen terävä kritiikkinsä oli valtaapitäville liikaa. Sen sijaan esimerkiksi profeettojen Haggai ja Sakarja rooli oli hyvin tärkeä maan ja temppelin jälleenrakentamisessa pakkosiirtolaisuuden jälkeisenä aikana.

Vanhan testamentin profeettojen julistuksen voi kiteyttää kolmeen teemaan. He vaativat yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta, toiseksi, he varoittivat uskosta luopumisesta ja kutsuivat ihmisiä parannukseen ja kolmanneksi, he julistivat Jumalan tekemän ikuisen liiton pysyvyyttä, Messiaan tuloa ja syntien anteeksisaamista.

Niitä profeettoja joiden nimissä meillä on kirja Vanhassa testamentissa, kutsutaan kirjaprofeetoiksi tai kanonisiksi profeetoiksi. Heidän tekstinsä on Jumalan sanaa. Lisäksi Raamatussa esiintyy muitakin profeettoja, sekä oikeita että vääriä. Apostoli Paavali kehottaa kristillistä seurakuntaa rukoilemaan profetoimisen armolahjaa keskuuteensa. Kirjaprofeettojen ja myöhempien profeettojen välillä on olennainen ero. Raamatun teksti on meidän yläpuolellamme, se on Jumalan ilmoitusta ja se arvioi meitä. Nykypäivän profeetat, sikäli kuin sellaisia on, saattavat myös olla Jumalan asialla, mutta heidän sanomansa on alistettava seurakunnan arvioitavaksi.

Keitä sitten olisivat tämän päivän profeetat? Paavali antaa profetoimisen määritelmän 1. Korinttilaiskirjeen 14. luvun jakeessa 3: ”Se joka profetoi, puhuu ihmisille: hän rakentaa, kehottaa ja lohduttaa.” Näin ollen jokaisen Jumalan sanan saarnan pitäisi olla profeetallista julistusta. Aina kun Jumalan Henki yhtyy julistukseen tai opetukseen tai mihin tahansa hengelliseen puheenvuoroon, se sisältää rakennusta, kehotusta ja lohdutusta. Hengellisten puheiden ei pitäisi olla esitelmiä eikä moraalisaarnoja vaan niiden pitäisi julistaa Kristusta. Tällaista profeetallista puhetta me tarvitsemme kansamme keskuuteen.

Onko suuria ja pieniä syntejä?

Pohdin puheeni alussa, onko olemassa pieniä syntejä ja suuria syntejä. Ihmisten mittapuin mitattuna tietenkin on. Jos kadehdin mielessäni naapurin hienompaa taloa, se ei ole kovin suuri synti. Jos sen sijaan yritän vääryydellä hankkia sen itselleni, kyse on suuresta synnistä. Jumalan silmissä tällaista eroa ei ole. Minun kateuteni, itsekkyyteni ja ylpeyteni ovat osoitus sydämessäni olevasta synnillisyydestä. Minun väärät motiivini, loukkaavat sanani ja inhottavat ajatukseni kertovat, että sisimmässäni asuu taipumus pahaa. Tämä on aika kurja havainto. Minä jonka pitäisi olla esikuvana seurakunnalle ja joka saarnaan Jumalan sanaa muille, minun sisimmästäni löytyy taipumus kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin synteihin. On Jumalan armoa, etten ole kaikkiin niihin langennut.

Tulee mieleen lause Urho Muromalta. Tämä viime vuosisadan tunnetuin julistaja oli kuulemma sanonut, että noustessaan saarnatuoliin hän joka kerran rukoilee, ettei tällä kerralla ottaisi yhtään kunniaa itselleen, mutta sitä rukousta ei ole koskaan vielä kuultu. Tämä on linjassa sen kanssa, mitä profeetta Jesaja kirjoittaa: ”Kuin tahrainen riepu on koko meidän vanhurskautemme.” (Jes. 64:5). Siksi meidän ainoa toivomme on hänessä, josta Jeremia kirjoittaa: ” Tulee aika, sanoo Herra, jolloin Daavidin suvusta nousee Vanhurskas Verso. Häntä kutsutaan tällä nimellä: ’Herra on meidän vanhurskautemme.” (Jer. 23:5-6).

Minun vanhurskauteni ei kestä Jumalan edessä. Kristuksen vanhurskaus on ainoa, mikä kestää.

Lähtökohta yhteiskunnan uudistumiseen on ihmisten hengellinen uudistuminen. Se joka on joutunut Jumalan edessä tekemän tiliä omista synneistään, ei ole kovin herkästi tuomitsemassa toisia. Se jolla on arka tunto Jumalan sanan edessä, tahtoo myös elää rehellisesti ja oikeudenmukaisesti ihmisten edessä.

Tämä raamattutunti on otsikoitu: Profeetat sotkevat ympyröitämme. Lauseen idea on Arkhimedekselta 200-luvulta eKr. Tuo kuuluisa matemaatikko oli niin keskittynyt omiin ympyröihinsä, ettei huomannut vihollisen tuloa kaupunkiin ja menetti henkensä. Me saatamme niin uppoutua omiin ympyröihimme, ettemme huomaa Jumalan ääntä, joka kutsuu tunnustamaan syntimme ja seuraamaan Kristusta. Jos omat ympyrät ovat liian tärkeitä, saatamme menettää kaikkein tärkeimmän, ikuisen elämän.

Historiassa on toinenkin tähän liittyvä lause. Rooman valtakunnan edustaja sanoi Syyrian hallitsijalle Antiokhos IV:lle 160-luvulla eKr.: ”Ennen kuin ylität tämän ympyrän, sinun on annettava vastaus Rooman senaatille.” Syyrian kuninkaan oli nopeasti laskettava mahdollisuutensa, ettei ympyrästä ulos tuleminen olisi vienyt hänen henkeään.

Me olemme näinä päivinä täällä Haminan ympyröissä. Ollessamme Jumalan sanan ääressä, olemme aina Jumalan puhuttelussa. Profeettojen sanoma muistuttaa meitä synneistämme, mutta ennen kaikkea julistaa syntien anteeksiantamusta. Ilman sitä ei kukaan meistä pelastu. Siksi julistan sinulle tänä aamuna, että kaikki sinun syntisi on Jeesus sovittanut ja kaikki synnit saadaan tänään anteeksi. Sellaista syntiä ei ole vielä keksittykään, mitä ei Jeesus voisi anteeksi antaa. Ota siis vastaan nämä profeetta Jesajan ja profeetta Miikan sanat:

Näin sanoo Herra: ”Minua et ole avuksesi huutanut, Jaakob, minun vuokseni, Israel, et ole vaivaa nähnyt. Lampaita et ole tuonut minulle polttouhriksi etkä teurasuhreillasi ole minua kunnioittanut… Mutta synneilläsi kyllä olet minua rasittanut, pahoilla teoillasi minua vaivannut. Mutta minä, minä itse pyyhin pois sinun rikkomuksesi oman itseni tähden enkä muistele syntejäsi.” (Jes. 43:22-25).

”Jumala, onko sinun vertaistasi! Sinä annat synnit anteeksi ja jätät rankaisematta jäljelle jääneen kansasi rikkomukset. Sinä et pidä vihaa iäti, sinä olet laupias. Sinä armahdat meitä yhä, poljet syntimme jalkojesi alle. Kaikki syntimme sinä heität meren syvyyteen.” (Miika 7:18-19).

Olipa kerran seurakunta, joka oli jakaantunut kahtia. Toista puolta kutsuttiin ”kaikki”-puolueeksi ja toista ”melkein kaikki” –puolueeksi. Tähän eroon oli johtanut eräs raamatunkohta. Tai ei se varsinaisesti johtunut raamatunkohdasta vaan sen tulkinnasta tai pikemminkin siitä, miten sen kohdan olisi voinut tulkita. Kohta kuuluu näin: ”Koko kaupunki oli kerääntynyt oven edustalle.” (Mark. 1:33).  Vuosien saatossa tästä ei ollut minkäänlaista erimielisyyttä ja koko seurakunta oli tullut tunnetuksi siitä, että se piti vahvasti kiinni Raamatun ilmoituksesta.

Kerran eräs seurakuntalainen oli sitten sanonut puheessaan, että kyseinen kohta ei välttämättä tarkoita, että jokainen yksilö koko kaupungista oli paikalla. Olihan joku voinut jäädä kotiin, mutta ehkä melkein kaikki olivat tulleet Jeesusta kuuntelemaan. Tähän joku toinen vastasi hyvin terävästi, ettei veljen pitänyt lähteä Raamattua vääristelemään, sillä jos se sanoo, että kaikki olivat paikalla, niin silloin kaikki myös olivat paikalla. Edellinen puhuja alkoi kuitenkin puolustella kantaansa ja totesi, että kyllähän me normaalissa kielenkäytössäkin saatamme sanoa, että koko kaupunki oli liikkeellä, vaikka paikalla oli vain melkoinen väentungos mutta moni aivan varmasti kotona. Hänelle vastattiin, ettei selvää Raamatun ilmoitusta voi muuttaa tuolla tavalla. Tällä menollahan ei kohta voi luottaa enää mihinkään Raamatun sanaan. Jos Raamattu ei ole kirjaimellisesti totta, silloin se ei ole totta ollenkaan. Voisiko silloin luottaa enää edes Jeesuksen sovitustyöhön?

Kirjaimellista tulkintaa edustavaa ”kaikki”-puoluetta alettiin kutsua k-puolueeksi ja ”melkein kaikki” –kantaa edustavaa joukkoa mk-puolueeksi. Edelliset puhuivat toisista mielellään myös liberaaleina ja nämä puolestaan ehdottivat toisella kannalla oleville nimitystä fundamentalistit. Väittely jakoi seurakunnan jyrkästi kahteen leiriin, eivätkä niiden kannattajat aina edes tervehtineet toisiaan.

Mk-puoli keksi ehdottaa, että arkeologisten kaivausten perusteella kyseinen Kapernaumin kaupunki oli niin ahdas kapeine katuineen, ettei sinne tarkkaan ottaen mitenkään koko kaupunki edes mahdu yhtä aikaa paikalle niin, että kaikki voisivat nähdä Jeesuksen. K-puoli väitti kuitenkin, että insinöörit olivat laskeneet kaupungin asukasluvun ja pinta-alan ja ottaneet huomioon myös tasaisille katoille kiivenneet ihmiset, jolloin väki kyllä sopisi paikalle. Ja jos ei sittenkään sopisi, niin kyllähän Jeesus voisi tehdä sellaisia ihmeitä, että ne kuitenkin saataisiin sopimaan. Tähän mk-puoli, että voisihan Jeesus panna kaikki vaikka taivaalle leijumaan siksi aikaa, mutta tekikö hän niin, on eri asia. Raamattu on kirjoitettu ihmisten tavallisella arkikielellä ja se voidaan ymmärtää samalla tavoin kuin vastaava ilmaisu muussakin kielessä. K-puoli ei hyväksynyt selitystä, sillä siinä tukeuduttiin liikaa Raamatun ulkopuoliseen materiaaliin. Kertomushan ei ole mikään vertaus eikä symboli vaan todellista historiallista kerrontaa ja jopa monet professorit ovat sanoneet, että historiallinen kerronta on ymmärrettävä juuri niin kuin se on kirjoitettu.

Tähän päivään mennessä tuota kiistaa ei ole vielä saatu ratkaistuksi. K-puoli on kirjoittanut kaikkiin kristillisiin lehtiin varoituksia mk-puolen liberaalisuudesta ja huomauttanut, että ateistit saavat tästä vain aineksia väitteeseensä, että Raamattu ei siis tarkkaan ottaen pidä paikkaansa. Mk-puoli on ilmoittanut, että kyllä kristityt saavat ajatella asiasta kummalla tavalla tahansa, mutta jonkinlainen maalaisjärjen käyttökin on sallittu. He ovat vielä huomauttaneet, että kumpikin puoli uskoo, että Raamattu kertoo aivan toden tapahtuman Jeesuksen elämästä. Kiista ei siis ole siitä, onko Raamattu totta vai ei, vaan siitä mikä on oikea tapa tulkita tällainen historiallinen tiedonanto. Toisaalta mk-puoli on hiukan huolissaan siitä, että liian jäykkä raamatuntulkinta voi viedä huomion pois Raamatun pääsanomalta.

Niin, ja vielä on todettava, että seurakunnassa on koko ajan ollut joitain henkilöitä, jotka eivät ole asettuneet kummallekaan puolelle. Molemmat puolet pitävät heitä vähän outoina, mutta he itse ajattelevat, että kyllä kristitty voi olla ihan oikeassa uskossa, vaikka ei olisi ihan varma siitä, paljonko kapernaumilaisia oli jäänyt kotiin tuona kyseisenä iltana.

Suunnilleen näin menee luomista ja tieteellistä maailmankuvaa koskeva väittely lehdissä ja Seurakuntalainen.fi –sivustolla.

Minä olen yleensä aina oikeassa. Niin kaikki muutkin ovat – omasta mielestään. Eihän kukaan väitä olevansa väärässä ja puolusta oikeuttaan väärässä olemiseen. Olemme siis kaikki oikeassaolijoita, vaikka meillä on asioista paljon erilaisia, vastakkaisiakin mielipiteitä. Voinko siis kuvitella, että vain minulla on lopullinen totuus?

Tässä kohden testataan kristittyjen kyky hyväksyä erilaisuus. Meillä on erilaisia näkemyksiä kasteesta, armolahjoista, pyhityksestä, oikeasta seurakunnasta, naispappeudesta, luomisen ajankohdasta, Israelin paikasta pelastushistoriassa jne. Kaikissa näissä on kysymys raamatuntulkinnasta. Joku sanoo, että hän ottaa Raamatun niin kuin se on kirjoitettu, eikä tulkitse sitä millään lailla. Toinen väittää samoin ja päätyy päinvastaiselle kannalle. Molemmat siis tosiasiassa tulkitsevat. Tämä on erilaisuuden hyväksymisen ensimmäinen askel.

Jokaisen tulee olla uskollinen omalle hengelliselle kodilleen ja on lupa edustaa sitä näkemystä, jota pitää oikeana. Samanmielisten joukossa on turvallista olla ja siinä saa tukea omalle uskolleen ja voi oppia entistä syvemmin ymmärtämään uskon salaisuuksia. Mitä vahvemmin juuret ovat omalla hengellisellä maaperällä, sitä vapautuneemmin voi kohdata kristittyjä, jotka ajattelevat jostain asiasta eri tavoin. Jos olen epävarma oman pohjani pitävyydestä, joudun taistelemaan oman näkemykseni puolesta ja koen toisten kannat uhkaksi omalle uskolleni. Silloin raja-aitoja on nostettava, jotta voisin olla turvassa oman uskoni kanssa. Toinen askel on siis: vahvistu omassa uskossasi siinä hengellisessä kodissa, johon Jumala on sinut asettanut.

Kun tiedät, mihin uskot, voit vapautuneesti keskustella toisenlaisiin tuloksiin päätyneen kanssa. Voitte olla rauhassa eri mieltä, eikä sinun ole pakko yrittää käännyttää toista oman kantasi taakse. Voit toki puolustaa näkemystäsi, mutta et leimaa keskustelukumppania heti harhaoppiseksi, sillä ehkä hänkin on päätynyt Jumalan edessä siihen, missä nyt on. Jotain tällaista Paavali tarkoitti kirjoittaessaan: ”Joka syö kaikkea, älköön halveksiko sitä joka ei syö, ja joka taas ei syö kaikkea, älköön tuomitko sitä joka syö… Joku pitää yhden päivän toista parempana, toiselle kaikki päivät ovat samanarvoisia. Kukin olkoon omassa vakaumuksessaan varma.” (Room. 14:3,5).

Erityisesti uskon asioissa tapahtuu helposti sellaista leimaamista, jossa joku jyrää toisen vääräuskoiseksi ja saattaa aiheuttaa vakavia vaurioita omantunnonaralle kristitylle. Uskon nimissä tapahtuva ”koulukiusaaminen” on paljon kohtalokkaampaa kuin maallinen häiriköinti, sillä kun ollaan liikkeellä Jumalan arvovallalla, sitä vastaan on lähes mahdoton puolustautua. Näin syntyy uskonnon uhreja, jollaisia valitettavasti voi tavata missä tahansa hengellisessä yhteisössä.

Entä jos toinen on selvästi harhaoppinen? Ehkäpä minun ei ole silloinkaan tarvis mennä häntä nuhtelemaan, mutta jos on, se on tehtävä hienotunteisesti. Onhan aina se mahdollisuus, että minä olen väärässä. Siksi tällöinkin keskustelun tulisi tapahtua rakkauden hengessä. Miten muuten kristityn kuuluisi toista lähestyä?

Pohdin kerran Kalevi Lehtisen kanssa kristittyjen välisiä kahinoita. Sanoin Kaleville, että kun joku perustelee teologisesti oikeassa olemisensa, siihen on vähän paha mennä olemaan eri mieltä vaikka olisikin. Siihen Kalevi tokaisi: ”Onhan rakkauskin teologinen peruste.” Olen tarvinnut tätä neuvoa myöhemminkin.

Arkeologia on maansiirtotyötä. Maata siirretään paikasta A paikkaan B, kaivausruudusta sovittuun kaatopaikkaan. Löydöt otetaan talteen ja dokumentoidaan. Näin historia tulee vähä vähältä eläväksi ja kuva muinaisista elämänvaiheista tarkentuu tai muuttuu. Raamatun arkeologia tarkoittaa kaivamista Raamatun maissa.

Minulta on joskus kysytty, mikä sai minut innostumaan Raamatun arkeologiasta. Luultavasti halu selvittää, mitä todellisuudessa tiedämme Pyhän maan historiasta. Olin lukenut Saarisaloa ja Saarnivaaraa ja oppinut, että arkeologia todistaa Raamatun oikeaksi. Teologisessa tiedekunnassa törmäsin vastakkaiseen näkemykseen: ei se todistakaan mitään tai korkeintaan löytää ristiriitaista tietoa. Halusin ottaa selvää. Aapeli Saarisalolla oli tapana sanoa, että liberaaliteologit tekevät kaivauksia omassa päässään.

Nyt kahdenkymmenen kaivauskesän ja yhden väitöskirjan jälkeen on syntynyt hiukan tuntumaa asiaan. Tiedän jotain siitä, mitä tiedetään ja mitä ei tiedetä. Yleiskuva on aivan selvä: Raamattu pohjautuu todellisiin, ei kuviteltuihin historiallisiin tapahtumiin. Abraham voidaan sijoittaa keskipronssikautiseen Lähi-itään, vaikka hänestä itsestään ei tietenkään ole mitään löytöjä. Eihän teltassa asuvasta puolipaimentolaisesta heimopäälliköstä jää mitään todisteita neljän vuosituhannen takaa. Samasta syystä israelilaisten Egyptissä olosta ja autiomaavaelluksesta on kovin niukasti aineistoa. Näiden historiallisuutta ei kuitenkaan ole mitään syytä epäillä; onhan monilla Raamatun henkilöillä egyptiläisiä nimiäkin.

Kun tulemme israelilaisten suorittamaan maanvalloitukseen, kuva täsmentyy huomattavasti. Löydämme  1200-1100 –luvuille sijoittuvan selvän kulttuurinmuutoksen Kanaanin maan asutusjäljissä. Jotkut yksittäiset löydöt antavat jopa häkellyttävän tarkan liittymäkohdan Raamattuun. Tällaisia ovat esimerkiksi Hasorin tuho ja Ebalinvuoren alttari. Jotkut kohdat eivät ihan tarkalleen tunnu täsmäävän, kuten Ain ja Aradin kaivaukset. Tämän ei tarvitse raamatuntutkijaa hermostuttaa, sillä kun koko muu aineisto kertoo maanvalloituksen historiallisuudesta, muutama avoin kysymys vain haastaa miettimään erilaisia tulkintavaihtoehtoja.

Tultaessa Israelin kuningasaikaan löytöjen määrä lisääntyy merkittävästi ja voimme ryhtyä jo vuoden tarkkuudella sijoittamaan Raamatussa kuvattuja tapahtumia yleiseen ajanhistoriaan. Palaan vielä tuohon maanvalloitukseen. Raamatuntulkinnan kannalta siihen sisältyy kyllä yksi ongelma. Raamatun ilmoittaman laskutavan mukaan se näyttäisi ajoittuvan 1400-luvulle eKr. (1. Kun. 6:1). Historiallisesti tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, sillä tuolloin elettiin Amarna-aikaa, joka tunnetaan varsin hyvin eri dokumenteista. Egyptin Uusi valtakunta eli kukoistusaikaansa ja faraot tekivät valloitusretkiä pohjoiseen, kanaanilaisten kaupunkivaltioiden maahan. Koska arkeologinen aineisto puhuu niin selvästi 1200-luvun puolesta, yleensä ajatellaan, että edellä mainitussa Kuninkaidenkirjan jakeessa oleva  480 vuotta tarkoittaisi kahtatoista 40 vuoden mittaista sukupolvea. Todellisuudessa yksi sukupolvi on huomattavasti lyhyempi kuin tuo pyöreä neljäkymmentä vuotta, jolloin pääsemme lähemmäs 1200-lukua.

Tämä esimerkki antaa aiheen pohtia, saako Raamatun ulkopuolinen materiaali, tässä tapauksessa arkeologiset kaivaukset, vaikuttaa Raamatun tulkintaamme. Kuten sanottu, useimmissa tapauksissa tämä aineisto sopii yksi yhteen Raamatun tekstin kanssa. Silloin meidän on ”helppo” hyväksyä arkeologian mukaan ottaminen tulkintaan. Mutta jos syntyy jännite näiden välillä, tilanne mutkistuu. Herää kysymys joko Raamatun tai arkeologisen tutkimuksen luotettavuudesta ja tarkkuudesta.

Kun puhumme tieteellisten metodien käytöstä, on aivan selvää, että ne eivät ole absoluuttisia. Tiede korjaa itseään aikojen saatossa ja historian tutkimuksessa on pakko suostua jonkinlaisiin likiarvoihin. Toisaalta, tulokset eivät tietenkään ole mielivaltaisia ja useimmiten metodeja on hiottu vakavassa työskentelyssä vuosikymmeniä. Niinpä niitä ei voi sivuuttaa olan kohautuksella tai syyttää tarkoituksellisesta vääristelystä. On vain suostuttava punnitsemaan käytettyjen menetelmien pätevyyttä ja joissakin tapauksissa tutkijoiden mahdollisia ennakkoasenteita tuloksia tulkittaessa.

Arkeologia on ”mykkää” ilman asiasta kertovia tekstejä. Raamattu on massiivisin tekstikokoelma muinaisen Israelin historiasta. Monia muitakin tekstejä tunnetaan. Raamatun kuvaus on yleensä historiallisesti luotettava, mutta sitä lukiessa on ymmärrettävä tekstin luonne. Joskus se tiivistää pitkiä ajanjaksoja lyhyisiin mainintoihin ja toisinaan pyöristää lukuja kuten tavallisessa elämässä muutenkin tehdään. Kun annamme Raamatun olla juuri sitä, millaisena se on meille annettu ja millaiseksi Jumala on sen tarkoittanut, olemme turvallisella maaperällä. Saamme tehdä historiallista tutkimusta niin paljon kuin kantti kestää. Raamattukin kestää sen ja avoimet kysymykset ratkeavat aikanaan – tai sitten eivät ratkea.

Meidän uskomme kannalta arkeologialla ei tietenkään ole mitään merkitystä. Usko on Pyhän Hengen synnyttämä lahja ihmisen sydämessä, ja se kohdistuu Jeesukseen, ei mihinkään tutkimustuloksiin. Asioiden penkominen tieteellisin välinein on muuten vaan hauskaa ja hyödyllistä ja voi parhaassa tapauksessa raivata esteitä uskon tieltä.

Seurakuntalainen.fi -sivustolle tuli lähes viidenkymmenen kirjoituksen ketju kommentteja edellisen juttuni johdosta. Niinpä tässä vähän lisää höyryä kattilaan:

Tämä teksti on jatkoa sille keskustelulle, joka ryöpsähti edellisestä blogikirjoituksestani Kreationismin loukku. Sen joka tahtoo pysyä kärryillä, kannattaa lukea asianomainen keskusteluketju ja myös Kalle Väätäisen kirjoitus Totuus luomisesta? ja sitä seurannut tekstailu. Puhumme tärkeistä asioista, vaikka on heti alkuun sanottava, että kristityllä saa olla mikä tahansa käsitys maailman varhaishistoriasta, eikä hän sen käsityksensä vuoksi ole yhtään parempi tai huonompi kristitty. Tällä ei ole mitään tekemistä meidän uskomme kanssa. Kyseessä on vain filosofisluonteinen pohdinta siitä, miten Raamattu ja tieteellinen maailmankuva ovat sovitettavissa yhteen vai ovatko ne sovitettavissa millään tavoin.

Lähtökohtaisesti Raamatun luomiskertomuksen ja tieteellisen maailmankuvan yhdistämiseen on neljä erilaista ratkaisumallia. Yhden mukaan Raamatulla ja tieteellisellä maailmankuvalla ei ole mitään tekemistä keskenään, eikä tarvitsekaan olla. Ne pelaavat täysin eri pelikentillä. Toinen on uskontoa ja toinen tiedettä, eivätkä ne leikkaa missään kohdin. Toinen mahdollinen kanta on, että Raamattu määrittelee kaiken ja tieteen on alistuttava sille. Jos tiede näyttää olevan vastoin Raamattua, sen pahempi tieteelle. Kolmas tapa olisi päinvastainen: tiede määrittelee, miten Raamattua pitää tulkita ja tarvittaessa osoittaa Raamatun vääräksi. Neljännessä mallissa pyritään ottamaan sekä Raamattu että tiede yhtä vakavasti, mutta ei sekoittamaan niitä keskenään asioissa, jonne tiede ei ulotu.

Jotkut keskustelukumppanini näyttävät edustavan kakkosvaihtoehtoa. Heidän raamattunäkemyksensä mukaan Raamattu on biologian, geologian ja maantieteen oppikirja ja se sanelee näille tutkimusaloille, mitä niissä saadaan tutkia ja millä menetelmillä. Kun puhutaan luomiskertomuksesta, joka on Raamatussa taaksepäin suuntautuvaa profetiaa, minun kantani on lähellä tuota ykkösvaihtoehtoa mutta asettuu kuitenkin paremmin neljänteen malliin. Koko pappis- ja arkeologiurani ajan olen pyrkinyt käymään keskustelua Raamatun ilmoituksen ja historiallisen tutkimuksen välillä. Sitä käyn myös väitöskirjassani, joka löytyy kotisivultani. Tämä pohdinta on ollut suunnattoman antoisaa, sillä Raamattu on ilmiselvästi vahvasti historiaan ankkuroitunut kirja. Suunnaton määrä arkeologista aineistoa osoittaa tämän.

Genesiksen 11 ensimmäistä lukua muodostavat tässä suhteessa poikkeuksen. Niitä emme kykene sijoittamaan mihinkään tunnettuun historian jaksoon emmekä paikantaa maantieteellisesti. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteivät ne olisi totta. Nehän ovat perusta koko raamatulliselle ajattelulle. Mutta tarkasteltaessa historiantutkimuksen näkökulmasta, emme löydä niille kiinnekohtia yleisestä historiasta. Toisaalta me tunnemme maailman varhaisvaiheita erittäin hyvin ja tarkasti mitattuna miljoonien vuosien taakse.

Jos kristitty pyrkii ottamaan vakavasti sekä Raamatun Jumalan sanana että tieteellisen tutkimuksen Jumalan antaman järjen valossa, hän haluaa jollain tavalla sovittaa yhteen nämä kaksi hyvin erilaista lähestymistapaa. Tässä minua auttaa seuraavanlainen kuva. Oletetaan, että taidemaalari maalaa kuvan ihmisestä. Sen jälkeen joku anatomian tutkija tekee tieteellisen analyysin, mitä sama ihminen sisältää. Edellisestä syntyy lähes aidon näköinen maalaus, jälkimmäinen on kenties vain rykelmä kaavoja ja numeroita paperilla. Molemmissa oli sama kohde, molemmat ovat totta, mutta niillä on erittäin vähän yhteisiä tekijöitä. Ajattelen, että Raamatun ensimmäisessä luvussa meillä on taidemaalarin kuva maailman luomisesta. Maalarin nimi on Pyhä Henki. Hän kykeni tekemään sen yhdellä sivulla. Tiedemiehet tarvitsevat tähän tuhansia sivuja ja pääsevät parhaimmillaankin vain likiarvoihin. Silti voimme sanoa, että molemmissa on sama kohde ja molemmat ovat totta, vain erilaisista näkökulmista katsottuna.

Jos Jumala olisi halunnut kirjoituttaa kirjaansa tiedemiehen näkökulman, hän olisi voinut tehdä sen. Mutta mitä järkeä siinä olisi ollut? Sitä ei juuri kukaan ymmärtäisi, eikä se ketään hyödyttäisikään. Hän kirjoitutti sen niin, että kaikkien aikojen ihmiset voivat ymmärtää sen kristallinkirkkaasti ja saada siitä heidän uskonsa kannalta riittävän ja oikean kuvan maailman luomisesta. Lisäksi hän asetti sen silloisen maailmankuvan puitteisiin, jotta ne miljardit ihmiset jota eivät koskaan tule tietämäänkään mitään tieteellisestä maailmankuvasta, lukevat sen aivan oikein. Luomiskertomus on siis oikea ja riittävä, vaikka se ei vastaa kysymykseen, milloin ja miten kaikki tapahtui. Tämän tutkimiseen meille on annettu järki ja se on tuottanut suunnattomasti luonnontieteellistä materiaalia, jonka valossa ymmärrämme melko paljon maailman varhaishistoriasta.

Ensimmäisen Mooseksen kirjan alussa on kaksi luomiskertomusta (onhan meillä neljä evankeliumiakin!), jotka selvästi poikkeavat toisistaan. Molempia ei voi ottaa yhtä kirjaimellisesti, sillä ne eroavat toisistaan liikaa. Molempien tarkoitus on kuitenkin aivan selvä ja kaikki, jotka haluavat ymmärtää ne oikein, ymmärtävät. Ensimmäinen kertoo luomisen aikajärjestyksessä, joka muuten on varsin yhtä pitävä tieteellisen maailmankuvan kertoman järjestyksen kanssa. Toinen keskittyy ihmisen luomiseen. Ne kuvaavat asioita tuon ajan maailmankuvan mukaisesti, aivan kuten me sanomme, että aurinko nousee aamulla kello kuusi, vaikka tieteellisesti ajateltuna se ei mihinkään nouse.

Raamatun luomiskertomus antaa meille tiedon kaikkein olennaisimmasta: kuka on Luoja ja mikä on ihmisen asema luomakunnassa. Heti perään kuvataan syntiinlankeemus, jota ilman ei voi käsittää maailmassa olevaa pahuutta. Samalla tulee ilmoitus Jumalan ratkaisusta syntiongelmaan, ja tieto siitä, että Kristus oli itse asiassa jo luomisessa läsnä ennaltaolevana.

Se joka on lukenut aiheesta vain kreationistien tekstejä, ei tietenkään voi tulla mihinkään muuhun tulokseen, kuinka että muut kannat ovat täysin väärässä. Se joka perehtyy keskusteluun eri näkökannoilta ja on valmis kuuntelemaan vastakkaisiakin näkemyksiä, saa aineksia tosiasioiden vakavaan punnitsemiseen ja voi irtaantua pelkkien propagandististen fraasien levittämisestä.

En ole tässä kirjoituksessa käsitellyt läheskään kaikkia luomiskertomukseen liittyviä ongelmia, mutta olen koettanut hahmottaa sen perusasenteen, jolla itse näitä asioita lähestyn. Ehkä tätä seuraavassa keskustelussa tai uudessa artikkelissa on mahdollisuus pureutua yksityiskohtiinkin.

Kirjoitin Seurakuntalainen.fi -sivustolle alla olevan tekstin. Arvelen saavani siihen kommentteja, sillä juttu ei sovi kaikkien pirtaan. Joidenkin mielestä vuosimiljoonien hyväksyminen merkitsee Raamatusta luopumista. Minun mielestäni se merkitsee sen totuuden vakasti ottamista, johon Pyhä Henki meitä ohjaa. Tässä tuo artikkeli:

Kreationismiksi (tarkemmin: Young Earth Creationism) kutsutaan ajattelumallia, jonka mukaan maailma on luotu kuusituhatta tai korkeintaan kymmenentuhatta vuotta sitten. Näin ollen tieteellinen maailmankuva vuosimiljardeineen hylätään Raamatun vastaisena. Hienostuneempaa versiota kreationismista kutsutaan nimellä Intelligent Design (ID) eli älykäs suunnitelma. Minusta tällainen käsitys edustaa silmien sulkemista tosiasioilta, eikä ole sen raamatullisempi kuin tieteellisen maailmankuvan hyväksyminen.

Kreationistien pääargumentti on osoittaa, että maailma on niin ihmeellinen järjestelmä, että se ei ole voinut syntyä sattumalta. Kaiken takana täytyy olla Älykäs Suunnittelija. Tätä kukaan kristitty ei ole koskaan kiistänyt. Tämä on täysin selvää jokaiselle, joka uskoo, että Jumala on luonut maailman. Mutta tällä perusteella ei voida ratkaista kysymystä maailman iästä eikä hylätä paleontologian, geologian, biologian, arkeologian, astronomian ja kaiken muun vakavan tieteenharjoittamisen vuosikymmeniä kestäneitä tutkimustuloksia. Kaikki nämä puhuvat vääjäämättömästi maailman pitkän iän puolesta.

Tässä vaiheessa joku kreationisti antaa sen verran periksi, että sanoo joidenkin ID:n kannattajien hyväksyvän maailman pitkän iän. Mutta tästähän juuri oli kysymys. Olemme siis siirtyneet samalle puolelle. Luomiseen uskova tiedemies hyväksyy tietenkin Luojan vaikutuksen maailman pitkässä historiassa, mutta hän ei sen vuoksi hylkää normaaleja tieteellisiä metodeja eikä romuta kohtalaisen hyvin perusteltua tieteellistä maailmankuvaa. Hänhän tutkii koko ajan Jumalan luomistyötä.

Vuosimiljoonien lisäksi kreationisti taistelee evoluutioteoriaa ja darwinismia vastaan. Tämä on sikäli ymmärrettävää, että näillä iskusanoilla ateistit ovat pyrkineet romuttamaan kristinuskoa. Niinpä on tärkeää muistuttaa vanhasta totuudesta, että jonkin asian väärinkäyttö ei kumoa sen oikeaa käyttöä. Raamattuakin on käytetty lyömäaseena ja ristiretkien perusteena, mutta siitä ei seuraa että Raamattu olisi väärässä, se on ollut vain väärässä käytössä. Evolutionismi on ateistinen filosofia, mutta evoluutioteoria biologinen hypoteesi, joka toistaiseksi selittää parhaiten luomakunnan varhaisvaiheita. Teistiseksi evoluutioksi kutsutaan näkemystä, jonka mukaan Jumalan luomisteko on sellainen, että siinä on havaittavissa pitkiä kehityslinjoja. Sitä paitsi evoluutioteorioita on monia, eikä kukaan ole ratkaissut kaikkia biologisia kehitysvaiheita eikä mekanismeja. Hyppäyksittäinen kehitys voisi hyvinkin vastata Raamatun luomiskertomusta.

Yritän tällä kirjoitelmallani sanoa, että luomisuskoon liittyvässä väittelyssä toiset puhuvat aidasta ja toiset aidan seipäistä. Jos meitä lähinnä oleva linnunradan kaltainen galaksi, Andromeda, on kolmen miljoonan valovuoden päässä, kuinka kukaan voi vakavissaan puhua kuuden tuhannen vuoden ikäisestä maailmasta? Jos sitten tähtitieteen tulokset hyväksytään, miksi muiden muinaisuutta tutkivien tieteenalojen tulokset pitäisi heittää romukoppaan?

Maailmankaikkeus ja sen ikä julistavat Jumalan suuruutta. Jumala on luonut järjen ja antanut mahdollisuuden tutkia luomakuntaansa moderneilla kaukoputkilla ja mikroskoopeilla. Tällainen tutkiminen vie kristityn tiedemiehen ylistämään Jumalan kunniaa. Kun yritämme ottaa Raamatun vakavasti ja suhtaudumme arvostavasti ihmisen yrityksiin ymmärtää ympärillämme olevaa maailmaa, tulemme nöyremmäksi Kaikkivaltiaan Jumalan edessä. On painettava pää alas ja myönnettävä, että sekä Raamatussa että luonnossa on paljon selittämätöntä ja ymmärryksemme yli käyvää. Silti pidämme kiinni yksinkertaisesta uskosta Jeesukseen ja luottamuksesta Jumalan pyhään ilmoitukseen.

Kirkko ei voi maailmasta koskaan hävitä, mutta Euroopasta kyllä voi. Jumalan seurakunta tulee aina olemaan maailmassa, sillä sen katoaminen on absoluuttinen mahdottomuus. Sen sijaan jollain paikallistasolla se voi pyyhkiytyä maailmankartalta. Turkki on tästä varoittavana esimerkkinä. Ilmestyskirjassa on sanoma sen alueen seurakunnille. Jos nämä eivät tee parannusta, niiden ”lamppu siirretään pois”. Historiasta tiedämme, että se siirrettiin. Turkista tuli vuosisatojen ajaksi kristinuskosta putsattu maa.

Tällä hetkellä kristinuskon painopiste on vahvasti siirtymässä Euroopasta Afrikkaan, Aasiaan ja Etelä-Amerikkaan. Koko maailmassa on lähes 2,5 miljardia kristittyä ja kristinusko on maailman suurin uskonto. Johdamme siis maailman uskontotilastossa. Afrikassa oli viime vuosisadan alussa noin 10 miljoonaa kristittyä, joka oli 10 % mantereen väestöstä. Tällä hetkellä kristittyjen määrä on noin 470 miljoonaa, mikä on melkein puolet kaikista afrikkalaisista. Etiopian Mekane Yesus -kirkko on ollut yksi maailman nopeimmin kasvavia luterilaisia kirkkoja. Vuonna 1959 siihen kuului 20 000 jäsentä ja nykyään yli 5 miljoonaa.  Tosin pienessä Tsadin valtiossa luterilaisten kasvuprosentti vuonna 2009 oli 434 %.

Esimerkkeinä kasvavista aasialaisista kirkoista voisi mainita Mongolian, jossa vuonna 1990 arveltiin olleen neljä kristittyä. Tuolloin sosialismin ja ateismin tiukka kontrolli murtui ja ensimmäiset seurakunnat perustettiin. Tällä hetkellä kristittyjen määräksi arvioidaan 50 000 – 100 000. Nepalista sanottiin vuonna 1950, että siellä ei ole ainuttakaan paikallista kristittyä. Tuo umpihindulainen maa avautui evankeliumille ja tällä hetkellä kristittyjä on jo miljoonan verran. Kaikkein nopein määrällinen kirkon kasvu on Kiinassa, jossa viidessäkymmenessä vuodessa 700 000 kristityn määrä on noussut useaan kymmeneen miljoonaan, joiden arvioiden mukaan jopa 70 miljoonaan. Latinalaisessa Amerikassa on lähes 550 miljoonaa kristittyä ja on vain ajan kysymys, milloin se menee Euroopan ohi kristittyjen määrässä. Kaiken kaikkiaan eteläisellä pallonpuoliskolla on 65 % maailman kristityistä.

Euroopassakin tapahtuu paikka paikoin kirkon kasvua, mutta useimmissa maissa käyrät osoittavat alaspäin. Vuonna 1965 ranskalaisista 81 % piti itseään katolisina, vuonna 2009 heitä oli 64 %. Messussa heistä kävi vuonna 1952 27 %  ja vuonna 2006 4,5 %. Suomen tilastot eivät ole juuri kauniimpia. Vuonna 2005 kirkkoon kuului 83,1 % väestöstä ja vuonna 2011 heitä oli 77,2 %. Helsingin hiippakunnan kirkkoonkuulumisprosentti on 65 % ja joidenkin seurakuntien alueella se lähenee 50:tä.  Kaikki nämä eivät kuitenkaan käy kirkossa, sillä kirkossa käy noin 1,7 % väestöstä. Tässä meidän täytyy olla lähellä maailman kärkeä. Vertailun vuoksi todettakoon, että nigerialaisista käy kirkossa 89 %.

Siis vanhaa sanontaa mukaillen: ”Ei mene hyvin meillä, mutta onneksi ei mene ruotsalaisillakaan.” Siellä luvut ovat samaa luokkaa kuin Suomessa. Täytyisikö siis muuttaa Afrikkaan tai Kiinaan voidakseen elää kasvavan kirkon keskellä? Tai sitten rukoilla ja toimia sen hyväksi, että numeroiden suunta muuttuu. Tässähän olen kirjoittanut vain tilastoista, enkä lainkaan uskon ja opin sisällöllisistä kysymyksistä. Siinä meillä vanhassa kristikunnassa on vielä vahva pohja, vaikka moderni teologia onkin sitä murentamassa ja maailmaan kumartava kirkko kiusauksessa kadottaa viimeisetkin kirkossakävijänsä.

Kaikesta huolimatta olen optimisti. Jumalan valtakunta on kuin siemen, jonka mies kylvi maahan ja meni nukkumaan. Siemen orastaa ja kasvaa, eikä hän tiedä miten. Maa tuottaa sadon aivan itsestään (kreikaksi: automate), ensin korren, sitten tähkän, sitten täydet jyvät tähkään (Mark. 4:26-28). Tehdään siis parhaamme Jumalan valtakunnan asian hyväksi ja mennään sitten nukkumaan. Jumala hoitaa loput.