Eero Junkkaala

Jos joku etsii tästä lähetysjuhlien raamattutuntia, se löytyy pari pykälää alempaa Se on tilattavissa myös äänitteenä Äänitys/monistuspalvelusta osoitteesta jouni@puheet.fi tai http://www.puheet.fi

Tässä on uusin Seurakuntalaisen blogiin kirjoittamani juttu – näin kesätunnelmissa.

Palautekaavake kirkkoihin

Juteltiin yhdessä kahvipöydässä messuissa käymisestä ja seurakunnan toiminnasta ylipäätään. Joku väitti, että papit eivät paneudu riittävästi tehtäviinsä. Toinen sanoi, että kuulee liikaa saarnoja, joista tulee se vaikutelma, että hoidetaan homma rimaa hipoen. Kolmas ihmetteli, että kun virsissä on vahva sanoma, miksei saarnoissa kuule samaa.

Meidän pappien puheita on helppo arvostella, varsinkin kahvipöydässä. Tietenkin on hyviä saarnoja ja huonoja saarnoja ja kaikkea siltä väliltä. Liike-elämän palveluksessa ollut sanoi, että siellä on aika tiukka seuranta tuotteiden laadun suhteen ja korjausliikkeitä tehdään nopeasti, jos joku ei toimi. Palautetta kerätään kaiken aikaa. Niinpä keksimme idean, jonka tarjoilen tässä vapaasti käytettäväksi.

Kirkkoihin pitäisi laittaa palautekaavakkeet. Jokainen saarna ja liturgia olisi kritiikin kohteena. Kaavakkeessa voisi olla asteikko, johon rastittamalla voisi heti antaa arvion kuulemastaan ja näkemästään. Siihen saisi myös kirjoittaa lausunnon omin sanoin. Nämä toimitettaisiin asianomaiselle papille ja niistä laadittaisiin raportti myös esimiehelle. Kaavakkeen täyttöohjeissa sanottaisiin, että kiitokset ja moitteet on kirjoitettava asiallisesti mutta rehellisesti. Myös rohkaisun antamiseen kannustettaisiin.

Tällainen toiminta olisi tietenkin aivan kamalaa. Joidenkin pappien heikko itsetunto romahtaisi miinukselle ja muutamat irtisanoutuisivat virastaan. Pitäisi perustaa pappien uudellenkoulutusorganisaatio. Keskinäinen kateus lisääntyisi ja toiset urkkisivat toisten pisteitä. Hyviä pisteitä saaneet haluaisivat suurempaa palkkaa ja jotkut kirkkoherrat alkaisivat katsella, onko vapaita kappalaisten paikkoja, joissa ehtisi paremmin valmistaa saarnansa. Parhaita saarnoja laitettaisiin nettiin ja niitä kopioitaisiin aina oikean vuosikerran tullen. Seurakuntalaiset hakeutuisivat niihin kirkkoihin, joiden papeista liikkuu huhuja, että nämä ovat saaneet silloin tällöin jopa maksimipisteet.

Uudistuksella on siis riskinsä. Liike-elämän mies kertoi, että heillä on myös riskienhallintamekanismi. Mitä se kirkossa olisi, sitä pitäisi kirkkohallituksen pohtia. Samalla se tai piispainkokous voisi antaa ohjeet palautekaavakkeen laatimisesta. Sen jälkeen vaan paperipinot ja kynät kirkkojen eteiseen ja toiminta käyntiin. Tai ehkä tätä varten pitäisi perustaa toimikunta, joka raportoi työstään kirkolliskokoukselle, joka sitten aikanaan antaa toimenpide-ehdotukset eteenpäin.

Saattaa olla, että kuuma kesäpäivä oli osittain syyllinen kahvipöytäkeskustelumme sisältöön. Kahvipöytäkomitea oli kuitenkin tosissaan siinä, että jotain pitäisi tehdä. Joten, kirkon tai seurakuntien päättäjät, ottakaa koppi ja tehkää.

Tässä kirjoitus Seurakuntalaisen blogiin 13.6. Lähetysjuhlien raamattutunnista syntyneen kohun jälkeen. Raamattutunnin teksti on alla seuraavana.

–

Olen saanut paljon kiitosta ja monia moitteita lähetysjuhlilla pitämästäni raamattutunnista. Molemmat ovat tärkeitä. Pysyy jotenkin balanssissa. Kiitos ilahduttaa ja rohkaisee. Moitteet kismittävät. Silti ne ovat tarpeellisia. On nimittäin pieni mahdollisuus, että olen väärässä. Siksi jokainen kriittinen palaute pitää ottaa vakavasti ja sen valossa on tutkisteltava itseään ja opetustaan.

Kiitoksien antajat iloitsivat siitä, että rohkaisin eri tavoin ajattelevia kristittyjä keskinäiseen rakkauteen. Ajattelin, että tämä olisi raamatullista. Moittijat sanoivat, että minun olisi pitänyt julistaa homoavioliitto synniksi tilanteessa, jossa miesparia oltiin kohta siunaamassa lähetystyöhön.

Olin valmistanut raamattutuntini ennen tietoa edessä olevasta kohusta. Jumalalta viisautta kysellen olin päätynyt opettamaan uskon, rakkauden ja lähetyksen tärkeydestä. Kohusiunaus muutti kontekstin. Mietin, pitäisikö sanoma muuttaa. Eilen siis olin korostamassa kristittyjen keskinäistä rakkautta, mutta pitäisikö minun tänään olla jotain muuta mieltä? Saanko puhua sen, minkä ymmärsin saaneeni Jumalalta puhuttavaksi vai olisiko nyt mietittävä, onko kuulijoiden ja muuttuneen tilanteen vuoksi puhuttavakin toisin. Päätin julistaa sen, mitä olin valmistanut ja lisäsin puheeseen suruni uudesta ratkaisusta.

Ymmärrän kriitikkojen arvostelun. Oikeasta ja väärästä voi puhua monella eri tavalla. Olen vuosien varrella opettanut paljon profetoimisesta ja profetioiden arvioimisesta. Olen sanonut, että arvioimisessa tärkeimmät kriteerit ovat sanoman raamatullisuus ja siinä oleva rakkauden henki. Kitkerä tai paatoksellinen tuomion julistus ei tuota toivottua hedelmää. Rakkauden henki ei tarkoita lässyä kaiken hyväksymistä. Totuus voidaan sanoa tuomiten tai rakastaen. Se voidaan ilmaista suruna väärästä teosta tai sillä voidaan lyödä toisia päin kasvoja. Oma erinomaisuus ja oikeaoppisuus tulevat helposti korotetuiksi, kun ryhtyy toisten syntien tuomariksi.

Raamatusta löytyy paljon varoituksia harhaopeista ja väärästä elämästä. Yhtä lailla sieltä löytyy esimerkkejä ja kehotuksia sävyisään ja rakkaudelliseen kohtaamiseen. Paavalilla oli kipu sydämessä niistä, jotka vaeltavat väärää tietä. Samalla hän meinasi murskaantua oman heikkoutensa alle. Jumalan lain läpivalaisun edessä on vain syntisiä ihmisiä. Jos oma syntisyys raapii sisintä ja oman kilvoituksen kehnous vie kyselemään, vieläkö armo minulle riittää, ei toista voi ojentaa kovin pystyssä päin. Sitä ei tehdä huutelemalla eikä banderollein vaan kipein sydämin. Jeesuksesta on joskus sanottu, että haavoitetulla kädellä ei voi kovasti lyödä.

On täysin mahdollista, että sanoin raamattutunnissani jotain väärin tai jätin sanomatta sellaista, mitä olisi pitänyt sanoa. Voisin kuitenkin haastaa kriitikkoni kertomaan, mikä osa puheesta oli Raamatun vastaista ja mikä rakkaudetonta. Saarnasin kyllä aika kovaa lakiakin, kun moitin uskovaisia huonoista keskinäisistä väleistä ja rakkaudettomasta suhtautumisesta eri tavoin ajatteleviin. Ehkä tämä osui johonkuhun, jolle syntyi tarve ryhtyä vastahyökkäykseen ja osoittaa minut vääräksi profeetaksi. En tiedä, tekikö kukaan parannusta.

Olemme vaillinaisia Sanan selittäjiä ja vajavaisia Sanan kuulijoita – ja hitaita parannuksen tekemiseen kaikki tyynni. Siksi tarvitsemme toisiamme sekä ojentajina että rohkaisijoina. Luulen edelleen, että rohkaisupuolessa olisi enemmän parantamisen varaa. Se loisi kristittyjen välille sellaista yhteyttä, josta maailma tunnistaisi meidät Jeesuksen seuraajaksi.

Niitä varten jotka eivät tiedä, mistä nyt on puhe, kerron, että raamattutuntini on luettavissa osoitteessa www.eerojunkkaala.net ja siitä käytyä keskustelua löytyy Seurakuntalaisen sivuilta.

Eero Junkkaalan raamattutunti lähetysjuhlilla 9.6.2013

Priority – lähetys ensin

Kirjekuoren päällä oleva priority-tarra kertoo, että kirje kuuluu ykkösluokkaan ja menee nopeammin kuin kakkosluokan kirje. Käytännössä tämä ei ihan aina pidä paikkaansa, mutta teoria ja käytäntö ovatkin kaksi eri asiaa.

Tansaniaan tulleessa postissa näitä luokkaeroja ei juuri huomannut. Joskus saattoi nimittäin tapahtua niin kuin eräänä pääsiäisenä. Sain ilmoituksen Iringan postiin tulleesta paketista ja menin sitä noutamaan. Kirjoittaessani kuittausta mustakantiseen vihkoon huomasin, että paketti oli saapunut tähän postitoimistoon jo joulukuun 16. päivä. Hämmästelin virkailijalle tällaista neljän kuukauden viivettä. Hän vain kohautti olkapäitään ja sanoi, että ehkä teille on jo silloin lähetetty tieto, mutta olette hukanneet sen. Tansaniassa ei pitäisi polttaa päreitään, eikä suuttua kenellekään, ettei menetä lopullisesti kasvojaan. En ole varma, kuinka minulle kävi tuona päivänä, kun kiukkuisena ärhentelin virkailijalle ja sanoin, että mikä postitoimisto te luulette olevanne kun pidätte tärkeitä lähetyksiä hyllyssänne kuukausitolkulla. No, ehkä sain kuitenkin tämän käytöshäiriöni anteeksi, kun asiakassuhde toimi vielä myöhemminkin. Ehkä he tajusivat, että vasta maahan tullut ulkomaalainen ei vielä osaa käyttäytyä, mutta kyllä hän pian oppii maan tavoille.

Teitä varmaan kiinnostaa tietää, mitä tuossa tärkeässä lähetyksessä oli. Siinä oli nimikkoseurakunnan lähettämää joulusuklaata. Ihme kyllä, se maistui vielä pääsiäisenäkin.

Tärkeitä ja vähemmän tärkeitä asioita

Kirjekuoren priority merkitsee siis tärkeää lähetystä. Käyttäytymisen priority muistuttaa toisten huomioonottamisesta. Molemmat taisivat mennä kakkosluokkaan tuona päivänä Iringan postissa. Maailmassa on asioita, jotka ovat kiireellisempiä tai ensisijaisempia kuin toiset. Pääministerin kiireet ovat kiireellisempiä kuin työttömän tai eläkeläisen kiireet tai ainakin ne näyttävät sellaisilta. Vakavasti sairaan auttaminen on ensisijaisempaa kuin pienen flunssan hoito. Auton katsastaminen on tehtävä määräpäivään mennessä, mutta kirjeen kirjoittamista voi lykätä loputtomasti. Afrikassa huomasin, että siellä ihmiset ovat tärkeämpiä kuin asiat. Suomessa on päinvastoin: asiat pitää hoitaa, ja ihmisille on aikaa jos asioiden hoitamisesta sattuu liikenemään.

Mutta mikä lopulta on tärkeää elämässä? Minulle se on ainakin kupillinen kahvia ja rauhallinen hetki aamun sanomalehden parissa. On tietenkin joitain muitakin tärkeitä asioita.

Tässä raamattutunnissa puhutaan siis prioriteeteista, ykkösluokan asioista. Niinpä voisimme ensiksi avata raamatunkohdan, jossa muuan mies kysyy Jeesukselta, mikä on lain suurin käsky. Jeesus vastaa näin: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi ja rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” (Matt. 22:37-39).

Miten Jumalaa rakastetaan? Ainakin rakastamalla lähimmäisiä. Mutta siihen liittyy muutakin. Jumalan pitäisi olla ykkösluokan asia elämässämme. Jumalan käskyjen noudattaminen tulisi olla johtotähtenä kaikissa toimissamme.

Tämä johtaa meidät toiseen raamatunkohtaan, jossa Jeesus puhuu käskyjen noudattamisesta. Se alkaa tällaisella kysymyksellä: ”Mitä minun pitää tehdä, jotta saisin iankaikkisen elämän?”

Tämä on varsinainen ykkösluokan kysymys, prioriteettien prioriteetti ja kaikkien kysymysten äiti. Siis jos on olemassa taivas ja kadotus ja jos jokin seikka täällä maailmassa ratkaisee ikuisen kohtalomme, voiko mikään olla tärkeämpää kuin tämä kysymys ja siihen saatava oikea vastaus.

Tätä kysymystä muuten sivuttiin yllättäen viime viikolla eräässä keskipäivän radio-ohjelmassa YLEn ykkösellä. Toimittajat keskustelivat teemasta ”Kuka pääsee taivaaseen?” He olivat saaneet kimmokkeen aiheeseen jostain paavin puheesta, joka oli kuulemma maailmalla tulkittu niin, että ateistitkin voivat päästä taivaaseen. Kun paavin tiedottaja tarkensi muutaman päivän kuluttua, että paavi ei ole tarkoittanut tällaista, toimittajat vitsailivat, että ehkä tuossa välissä muutama ateisti ehti sinne livahtaa. Ohjelmassa haastateltiin jotakuta päivystävää dosenttia, joka kertoi, ettei kirkossakaan ole tästä asiasta täyttä selvyyttä.

Ehkä meidän olisi paras kysyä asiaa suoraan Jeesukselta. Tämä kysymys aloittaa keskustelun, jonka Uudessa testamentissa ovat tallettaneet kaikki kolme synoptista evankeliumia. Sitä on siis pidetty hyvin tärkeänä. Jeesuksen luo tuli kerran mies tämän kysymyksen kanssa. Luen tekstin Luukkaan evankeliumin mukaan (Luuk. 18:18-27):

Muuan korkeassa asemassa oleva mies kysyi Jeesukselta: ”Mitä minun pitää tehdä, hyvä opettaja, että perisin iankaikkisen elämän?” Jeesus vastasi hänelle: ”Miksi sanot minua hyväksi? Ainoastaan Jumala on hyvä, ei kukaan muu. Käskyt sinä tiedät: älä tee aviorikosta, älä tapa, älä varasta, älä todista valheellisesti, kunnioita isääsi ja äitiäsi.” ”Kaikkea tätä olen noudattanut nuoresta pitäen”, vastasi mies. Tämän kuullessaan Jeesus sanoi: ”Yksi sinulta vielä on tekemättä. Myy kaikki, mitä sinulla on, ja jaa rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaissa. Tule sitten ja seuraa minua.” Kun mies kuuli tämän, hän tuli murheelliseksi, sillä hän oli hyvin rikas. Nähdessään sen Jeesus sanoi: ”Kuinka vaikea onkaan niiden, jotka paljon omistavat, päästä Jumalan valtakuntaan! Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan.” ”Kuka sitten voi pelastua?” kysyivät kuulijat. Jeesus vastasi: ”Mikä on ihmiselle mahdotonta, se on mahdollista Jumalalle.”

Mitä tässä oikein tapahtui? Miehen kysymys kuului siis tarkkaan ottaen näin: ”Mitä minun pitää tehdä, hyvä opettaja, että perisin iankaikkisen elämän?” Jeesuksen vastauksen alkuosa tuntuu hiukan oudolta. Miksi hän ryhtyy saivartelemaan miehen käyttämästä puhuttelusta, kun kyseessä on elämän ja kuoleman kysymys? Jeesus vastasi siis ensin näin: ”Miksi sanot minua hyväksi? Ainoastaan Jumala on hyvä, ei kukaan muu.” Itse asiassa tämä sisältää jo kaksi salaista viestiä. Ensinnäkin: Kukaan muu kuin Jumala ei ole hyvä. Siinä on viesti kysyjälle, joka omasta mielestään on onnistunut elämässään varsin hyvin, kuten kertomuksen jatkosta näemme. Hän ei kuitenkaan ole riittävän hyvä, koska kukaan ei ole. Toiseksi: vain Jumala on hyvä. Satutko tietämään, kenen kanssa parhaillaan keskustelet? Kuka on se ainoa maailmassa, jota voidaan sanoa hyväksi?

Tämän jälkeen Jeesus jatkaa edelleen hiukan yllätyksellisellä tavalla. Hän ryhtyy luettelemaan käskyjä, siis kymmentä käskyä. Outoa sikäli, että kyllä Jeesuksen pitäisi tietää, että käskyjä täyttämällä ei kukaan pelastu. Käskyjä ei yksinkertaisesti ole annettu edes sitä varten, että niitä noudattamalla pelastuttaisiin. Mitä Jeesus oikein tarkoittaa? Seurataanpa tapahtumien kulkua eteenpäin. Miehen vastauskin hämmentää: ”Kaikkea tätä olen noudattanut nuoresta pitäen”. Hän saattaa tosin olla aivan rehellinen ja päätellä, että koska hän ei ole tehnyt aviorikosta, ei tappanut, varastanut eikä valehdellut, hän on täyttänyt kaikki käskyt. Me tekstin lukijoina tiedämme, että käskyjen täyttämiseen kuuluu muutakin kuin varastamattomuus ja valehtelemattomuus. Myös pahat sanat, ajatukset, motiivit ja asenteet kuuluvat Jumalan käskyjen piiriin. Jos olet ollut itsekäs tai ylpistynyt, olet jo käskyjen rikkoja.  Vaikka et olisi tappanut ketään, olet saattanut sanoillasi loukata tai halveksia lähimmäistäsi. Vihapuhe on syntiä.

Kertomuksemme miehen olisi pitänyt tietää, että Pyhissä kirjoituksissa, esimerkiksi Sananlaskujen kirjassa, rinnastetaan ylpeys ja kopeus, varastamiseen ja väkivallan tekemiseen. Tässä valossa kenestäkään ei ole käskyjen täyttäjäksi. Tekstimme mies kuitenkin arveli olevansa. Ja samoin ajattelee luultavasti yksi ja toinen suomalainenkin. Jos en ole tappanut ketään, enkä juuri varastanutkaan, olen täyttänyt Jumalan käskyt.

Jeesus ei tunnu olevan tyytyväinen miehen vastaukseen vaan jatkaa näin: ”Yksi sinulta vielä on tekemättä. Myy kaikki, mitä sinulla on, ja jaa rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaissa. Tule sitten ja seuraa minua.” Tämän kuultuaan mies, jonka kerrotaan olleen hyvin rikas, lähti murheellisena Jeesuksen luota pois. Nyt lukija on edelleen hiukan huolissaan Jeesuksen käyttäytymisestä. Opetuslapsetkin ihmettelevät kovia vaatimuksia ja kysyvät, voiko kukaan pelastua, jos rima asetetaan noin korkealle. Jeesus sanoo, että ei, kukaan ei voi pelastua, sillä se on yksinkertaisesti ihmiselle täysin mahdotonta. Vain Jumalalle se on mahdollista.

Mietitäänpä vielä hetki, mitä tässä tapahtui. Kun Jeesus tarjosi miehelle kymmentä käskyä, oikea vastaus olisi ollut, että ”voi, ei, en minä ole kyennyt kaikkia niitä täyttämään”. Silloin Jeesus olisi sanonut – näin rohkenen arvella: ”Oikea vastaus. Siksi tarvitset minut pelastuaksesi.” Kun mies luuli pitäneensä kymmenen käskyä, Jeesus antoi hänelle vielä yhdennentoista käskyn: ”Myy kaikki ja seuraa minua.” Silloin mies lähti murheellisena pois, sillä käsky oli liian vaikea toteutettavaksi. Miksi Jeesus nosti riman näin korkealle? Siksi että sitä ei ollut tarkoituskaan ylittää. Vaatimus yksinkertaisesti oli aivan kohtuuton. Eihän kukaan voi kaikkea myydä. Eikä omaisuutta myymällä hankita iankaikkista elämää.

Mikä tässä sitten meni miehen kohdalla vikaan? Se että hän lähti Jeesuksen luota pois! Jos hän olisi sanonut: ”Voi, ei, en kykene tuollaista ohjetta noudattamaan”, Jeesus olisi sanonut – rohkenen edelleen arvella: ”Oikea vastaus, juuri siksi tarvitset minut pelastuaksesi.”

Voisimme jopa spekuloida sellaisella vaihtoehdolla, että mies olisi sanonut lähtevänsä myymään kaikkea. Mitä Jeesus siihen olisi vastannut? Veikkaan, että hän olisi tarjonnut kahdettatoista käskyä. Rimaa oli tarkoitus nostaa niin paljon, että kukaan ei sitä voi ylittää.

Jumalan lain tarkoitus

Tästä on kysymys, kun sanomme, että lain noudattaminen ei ole tie pelastukseen. Jeesukseen uskominen sen sijaan on. Tämä on selvästi sanottu esimerkiksi jakeessa Room. 3:20: ”Eihän yksikään ihminen tule Jumalan edessä vanhurskaaksi lain käskyjä noudattamalla. Lain tehtävänä on opettaa tuntemaan, mitä synti on.”

Jumalan lailla, siis käskyillä, on kaksi eri tehtävää. Niiden ykköstehtävä on viitoittaa tie Jumalan tahdon mukaiseen elämään. Noudata käskyjä ja elämäsi menee hyvin. Riko käskyt ja samalla tuhoat omaa ja muiden elämää. Käskyt ovat elämän oma laki. Ne ovat tienviitta, joka halki aikakausien on kertonut ihmiskunnalle, mikä on Jumalan tahdon mukainen elämäntapa ja millaisen perustan päälle terve yhteiskunta voi rakentua. Ne ovat luoneet pohjan koko länsimaiselle lainsäädännölle. Mitä enemmän niitä vastoin toimitaan, sitä enemmän murennetaan yhteiskunnan arvopohjaa. Se joka tekee kompromisseja maailman kanssa ja unohtaa Jumalan lain, lähtee vaaralliselle tielle. Jumalan käskyjen ykköstehtävä on siis osoittaa tie Jumalan tahdon mukaiseen elämään.

Mutta käskyillä on toinenkin tehtävä. Se on: osoittaa meidät käskyjen rikkojiksi. Käskyt asettavat riman niin korkealle, että kukaan ei pääse yli. Ehdottomuudessaan ne näyttävät jokaisen meistä riittämättömäksi. Ne ovat Jumalan pyhä tahto, ja niiden suorittama läpivalaisu osoittaa jokaisen ihmisen syntiseksi. Tämä siksi että vain syntinen tarvitsee pelastusta. ”Eivät terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat. En ole tullut kutsumaan vanhurskaita vaan syntisiä,” sanoo Jeesus (Matt. 9:12). Kertomuksemme miehelle Jeesuksen viimeiset sanat olivat: ”Tule ja seuraa minua.” Taivaaseen ei päästä käskyjen ja hyvän elämän tietä vaan uskomalla Jeesukseen ja syntien anteeksisaamiseen.

Oletko joutunut koskaan Jumalan edessä tekemään selvittelemään omia syntejäsi? Onko Jumalan laki paljastanut sinulle, kuinka paljon olet hänen käskyjänsä rikkonut? Oletko joutunut kyselemään, voinko minä vielä saada kaikki syntini anteeksi? Jos olet, olet hyvällä paikalla. Jeesus antaa kaikki syntisi anteeksi. Olet löytänyt oikean vastauksen tuohon tuhannen taalan kysymykseen iankaikkisesta elämästä.

Elämäsi tärkein priority on kohdallaan: Usko Jeesukseen on ovi ikuiseen elämään.

Rakasta lähimmäistäsi

Alussa totesin, että yksi tärkeimmistä raamatunkohdista puhui Jumalan ja lähimmäisen rakastamisesta. Jumalan rakastaminen näkyy lähimmäisen rakastamisena. Käsky ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” on Jumalan lakia, joka näyttää, miten meidän tulee toimia tässä maailmassa. Samalla se nostaa riman aivan huippuunsa. Kukaan ei pysty sitä ylittämään. Mutta annetaan sen silti puhutella meitä.

Mitä kauempana joku on, sitä helpompi häntä on rakastaa. Luulen, että me kaikki rakastamme namibialaisia tai tansanialaisia tai eteläamerikkalaisia ihmisiä. Ainakin niin kauan kun emme ole tavanneet heitä. Mitä lähempänä joku on, sitä hankalampi häntä on rakastaa. Norjalaisia on helpompi rakastaa kuin ruotsalaisia, varsinkin näin jääkiekon MM-kisojen jälkeen.

Olin kerran, vuosia sitten pitämässä raamattutuntia Virossa. Se oli juuri vapautumassa Neuvostoliiton kahleista. Puhuin lähimmäisen rakastamisesta ja ehdotin, että pitäisi rakastaa niin afrikkalaisia kuin aasialaisia, niin juutalaisia kuin arabejakin. Kuulijat nyökyttelivät. Sitten tulin sanoneeksi, että myös venäläisiä pitää rakastaa. Kuulijoiden katseet jähmettyivät ja tajusin nopeasti sanoneeni jotain sellaista, jossa olin ylittänyt valtuuteni. Muukalainen ei nyt tiedä, mitä puhuu.

Tarvitsemme kirkossa todellista, rakkaudellista ihmisten kohtaamista. Kirkkomme strategiassa asetettiin tavoitteeksi, että kirkossa kohdattaisiin laadukkaasti kaikki jäsenet vähintään viisi kertaa vuodessa. Tämä ei ole toteutunut. Uusimman tutkimuksen mukaan suurin osa ihmistä, jotka eivät osallistu seurakunnan toimintaan, eivät myöskään tunne ketään, joka osallistuu.

Olen mukana uuden strategian valmistelutyöryhmässä, jossa olemme edelleen puhuneet kohtaamisten tärkeydestä. Tässä on haaste meille. Onko naapurissasi joku, joka ei tiedä, että käyt kirkossa. Kerro se hänelle, ja niin hän tutustuu ensimmäiseen kristittyyn ihmiseen. Eräs pappi kertoi viime viikolla käyneensä hierojalla. Kun papin ammatti kävi selväksi, hieroja kertoi olevansa kirkosta eronnut. Hierontapöydällä puhuttiin sitten niitä näitä, vähän kirkostakin. Seuraavalla kerralla hieroja kertoi liittyneensä kirkkoon. Hän oli tutustunut ensimmäiseen kristittyyn.

Pari päivää sitten Helsingin bussissa viereeni istui vanhemman puoleinen mies. Sukeutui keskustelu ilmoista. Sitten mies sanoi: ”Kyllä Herra on antanut meille kauniit säät.” Säpsähdin moista rohkeutta. Minä en osaa bussissa aloittaa keskustelua tuolla tavalla uskoa tunnustamalla, mutta tämä mies osasi.

Jeesuksen jäähyväispuheessa on silmiinpistävän monta kertaa kehotus rakastamiseen. Näyttää jopa siltä, että se suunnataan ensisijaisesti opetuslasten keskinäisen rakkauden vaatimukseen. Esimerkiksi näin: ”Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toisianne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne” tai näin: ”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä… jotta maailma uskoisi.” (Joh. 13:34-35 ja 17:21). Siis paras todistus jonka kristityt voivat maailmalle antaa, on keskinäinen rakkaus. Millaisen todistuksen me siis annamme? Välittyykö meidän puheistamme tai kannanotoistamme keskinäinen kunnioitus ja erilaisuuden hyväksyminen? Millaisen kuvan sivullinen saa kirkosta tai lähetysväestä? Viime keskiviikon Iltalehden lööppi lisäsi varmaan lehden myyntiä, mutta ei ollut kunniaksi meille. Siinä kerrottiin vihaviesteistä ja uhkauksista ja julistettiin, että ”uskovaiset hyökkäsivät piispan kimppuun”. Ollaan piispan toimista mitä mieltä tahansa, niin epäasiallinen käytös on tuomittavaa ja epäkristillistä.

Kaiken kaikkiaankin kristittyjen keskinäisessä kunnioittamisessa olisi meillä parantamisen varaa. Viidesläiset voisivat rakastaa vähän enemmän körttiläisiä ja evankeliset lestadiolaisia. Naispappeuden vastustajilta voisi odottaa enemmän kunnioitusta naispappeja ja naispappeuden kannattajia kohtaan. Naispappeuden kannattajat voisivat vakavasti koettaa ymmärtää vastustajia ja suoda heillekin kotipaikkaoikeus kirkossamme. Israelin ystävien tulisi ymmärtää palestiinalaisten ahdistava elämäntilanne ja palestiinalaisten oikeuksien puolestapuhujat voisivat koettaa ajatella Israelin asemaa suurten arabimaiden puristuksessa.

Ei kristittyjen tarvitse ajatella samalla tavalla kaikista asioista. Saamme olla eri mieltä ja reippaasti väitelläkin. Mutta erilaisuuden kunnioitusta ja toisten huomioonottamista voisi olla hitusen enemmän. Jos maailma näkisi, että Lähetysseuran väki puhuu kauniisti kansanlähetysläisistä ja kansanlähetysläiset lähetysseuralaisista, se ihmettelisi ja haluaisi löytää tien näin hyväksyvän ja rakkaudellisen uskon yhteyteen.

Totta puhuen, vaikeimmat rajalinjat saattavat mennä paljon lähempänä kuin herätysliikkeiden tai järjestöjen välillä. Joskus työtoverin on lähes mahdoton sietää toista ja kristitty naapuri tai oma sukulainen saattaa olla maailman vaikein lähimmäinen. Lisäksi omasta uskonnäkemyksestä poikkeavaa kristittyä voi olla äärimmäisen vaikea hyväksyä.

Kun näin paljon puhun keskinäisen ymmärtämisen puolesta, kuulen jo jonkun sanovan: ”Emmehän me ihan mitä vain voi kristillisyyden nimissäkään hyväksyä. Kyllä synti täytyy sanoa synniksi ja harhaoppi harhaopiksi.” Kyllä, juuri näin asia on. Lähimmäisen rakastaminen ei merkitse hänen syntiensä rakastamista. Kirkossa rakkauden ja totuuden tulee kulkea käsi kädessä.

Esimerkiksi Paavalin ja Johanneksen kirjeet varoittavat selvin sanoin harhaoppisista. Paavali kirjoittaa mm. näin: ”Pitäkää varanne, ettei kukaan houkuttele teitä harhaan tyhjillä ja pettävillä viisauden opeilla, jotka nojautuvat ihmisten perinnäisiin käsityksiin ja maailman alkuvoimiin, eikä Kristukseen.” (Kol. 2:8). Johanneksen kirjeessä on varoitus: ”Älkää uskoko kaikkia henkiä… Yksikään henki joka kieltää Jeesuksen, ei ole Jumalasta.” (1. Joh 4:1-3). Raamattu varoittaa siis niistä, jotka kieltävät, että Kristus olisi ainoa pelastustie tai jotka asettavat Jumalan oman ilmoituksen kyseenalaiseksi. Kristillisen kirkon on annettava selvä viesti siitä, mikä on oikea usko ja missä menee oikean ja väärän raja.

Samat Paavali ja Johannes kirjoittavat vakuuttavasti ja monin eri sanoin kristittyjen yhteyden puolesta. Otan tähänkin yhden esimerkin molemmilta. Johannes kirjoittaa: ”Tämä on se sanoma, jonka te olette alusta alkaen kuulleet: meidän tulee rakastaa toisiamme.” (1. Joh. 3:11). Paavali kehottaa kolossalaisia näin: ”Te jotka olette Jumalan valittuja, pyhiä ja hänelle rakkaita, pukeutukaa siis sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, lempeyteen ja kärsivällisyyteen. Pitäkää huolta, että tulette toimeen keskenänne, vaikka teillä olisikin moittimisen aihetta.” (Kol. 3:12-13).

Näitä ohjeita noudattaen minä en aio erota Suomen kirkosta, vaikka kirkosta löytyykin monenlaista moittimisen aihetta. En myöskään aio jäädä pois Lähetysseuran työyhteydestä, vaikka olenkin surullinen joistain sen linjauksista ja ratkaisuista.

Tässä on toinen priority-viestini tänään: Rakastakaa toinen toistanne. Yrittäkää hyväksyä kristittyjen erilaiset mielipiteet. Koettakaa nähdä toisissanne Kristuksen kasvot.

Lähetys keskukseen

Ensimmäinen priority oli siis usko Jeesukseen, jota ilman kukaan ei pääse taivaaseen. Toinen priority on rakkaus lähimmäisiin, sekä niihin jotka ovat kaukana että niihin jotka ovat lähellä. Tästä tulemme kolmanteen priorityyn. Se on tämän uskon ja rakkauden ulottaminen koko maailmaan. Tärkeimpien raamatunkohtien listaan kuuluu ehdottomasti myös tämä: ”Menkää kaikkeen maailmaan ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille.” Onhan se Jeesuksen viimeinen käsky opetuslapsilleen. Lähetys on uskon ja rakkauden viemistä niille, joilta puuttuu evankeliumin tuoma toivo elämästä. Ilman Kristusta maailmalla ei ole mitään todellista toivoa. Pääsemme siis yhtälöön: usko + rakkaus = toivo.

Miettikää vähän tilannetta, jossa edellä mainittu raamatunkohta lausuttiin. Yksitoista miestä seisoi Öljymäellä. He olivat seuranneet Jeesusta kolmen vuoden ajan. Nyt Jeesus oli lähdössä pois. Viimeisiksi sanoiksi hän ehdotti, että nämä yksitoista hoitaisivat hänen kertomansa Jumalan valtakunnan asian koko maailmaan.” Siis minne? Hellenistis-roomalainen maailma käsitti alueet, jotka Aleksanteri Suuri oli vallannut Roomasta Indus-virralle. Sitten se oli laajentunut Espanjaan ja Keski-Eurooppaan. Senkin ulkopuolella tiedettiin olevan ihmisiä. Siis koko tähän maailmaan?

Ja  näillä harteillako?” he varmasti miettivät. Näillä sandaaleillako pitäisi lähteä koko maailmaa kiertämään? Tällä pohjakoulutuksella ja tällä kielitaidolla? Hehän osasivat lähinnä Galilean murretta ja paras ammattitaito rajoittui Gennesaretinjärven kalastamiseen. Nyt ei Jeesus taida olla ihan realistinen ehdotuksissaan.

Siinä nuo yksitoista miestä seisoivat tumput suorina Jeesuksen puhuttelussa ja aivan varmoina siitä, että Jeesus liioitteli melkoisesti puhuessaan koko maailmasta. Tänään me tiedämme, ettei liioitellut. Sanoma lähti liikkeelle tuolta Rooman valtakunnan syrjäisestä provinssista ja kolmen sadan vuoden kuluttua Rooman keisari julisti sen valtion uskonnoksi.

Ja tänään se on maailman suurin uskonto. Heti ensimmäisillä vuosisadoilla se oli alkanut muuttaa maailmaa enemmän kuin mikään sitä ennen. Siitä puhuttiin, sitä vastustettiin ja vainottiin, mutta sen osoittama varaukseton rakkaus oli huomiota herättävää. Eusebius kirjoittaa kirkkohistoriassaan 300-luvun ruton ja nälänhädän ajasta: ”Kristittyjen kaikessa osoittaman innon ja hurskauden ilmaukset tulivat kaikille pakanoille selviksi. Kristityt olivat ainoita, jotka tässä onnettomassa tilanteessa osoittivat myötätuntoa ja ihmisrakkautta teoillaan. Aamusta iltaan he jatkuvasti olivat hoitamassa ja hautaamassa kuolevia, sellaisia joista kukaan ei pitänyt huolta. Asia tuli kaikkien ihmisten tietoon ja he ylistivät kristittyjen Jumalaa.”

Lasten, naisten, vanhusten ja vammaisten kohtelu muuttui juuri kristinuskon vaikutuksesta. Kristinuskoon on aina liittynyt rakkauden palvelu ja heikoimmista huolehtiminen. Tämä on ollut vahva todiste sen maailmaan muuttavasta voimasta. Sana ja teot ovat kulkeneet käsi kädessä. Toista ei ole ilman toista. Jumalan rakkaudesta puhuminen johtaa ilman muuta rakkauden tekoihin.

Toisaalta, kristinusko ei olisi levinnyt Galileaa kauemmaksi, ellei siihen aina olisi liittynyt sanallinen todistus Kristuksesta, evankeliumin saarna. Laupeuden teot ilman todistusta Kristuksesta eivät ole kristillistä lähetystyötä. Pelkät teot eivät kerro, kenen asialla olemme. Muiden uskontojen edustajat voivat olla parempia lähimmäisten palvelijoita kuin me kristityt.

Ilman Kristus-todistusta lähetys muuttuu pelkäksi avustustoiminnaksi. Kehitysapu kuuluu lähetystyöhön ja on välttämätön osa sitä, mutta lähetystyö ei voi olla pelkkää kehitysapua. Toisaalta kirkon ja lähetysjärjestön kehitysyhteistyönkin on kannettava lähetyksen leimaa. Lähetysjärjestön kehitysyhteistyötekijätkin ovat lähetystyöntekijöitä. On myös varottava sellaista suuntausta, että lähettäisimme maailmalle vain rahaa, emmekä ihmisiä. Ihmisten lähettäminen on kallista mutta välttämätöntä. Kasvoton raha aiheuttaa enemmän haittaa kuin hyötyä. Lähetys on ihmisten ja kirkkojen vuorovaikutusta, jossa molempien osapuolten on kuunneltava toisiaan.

Tämä maailma hyväksyy rakkauden palvelun, mutta ei Kristuksen ristiä. Siksi kirkolla saattaa olla kiusaus piilottaa Kristus ja pyrkiä olemaan salonkikelpoinen maailman silmissä. Sillä voi olla kiusaus kumartaa maailmaan päin yhteiskunnallisen hyväksynnän tai suurempien rahahanojen toivossa. Tällöin se kuitenkin on vaarassa hukata oman kutsumuksensa ja identiteettinsä Kristuksen kirkkona. ”Sana rististä on hulluutta niiden mielestä, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalanvoima”, sanoo Paavali (1. Kor. 1:18).

Nykyaikaisessa lähetystyössä me tosin menemme yhä harvemmin niin sanotusti puskaan julistamaan evankeliumia. Paikalliset osaavat sen paremmin. Meidän roolimme on enemmän paikallisten kristittyjen ja kirkkojen varustamisessa, tukemisessa ja koulutuksessa. Silti meidän on muistutettava itseämme siitä, että jos motiivinamme ei ole Kristuksen kutsu ja tavoitteenamme ei ole se, että ihmiset löytäisivät Jeesuksen ja pelastavan uskon, olemme väärällä alalla.

Tästä muistuttaa Paavalin sana Roomalaiskirjeen 10. luvussa: ”Kuinka he voivat huutaa avukseen sitä, johon eivät usko? Kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet? Kuinka he voivat kuulla, ellei kukaan julista? Kuinka kukaan voi julistaa, ellei häntä ole lähetetty?” (Room. 10:14-15). Tarvitaan siis lähettäjiä ja lähtijöitä. Ja tarvitaan niitä jotka menevät ja julistavat Kristusta. Muuten kukaan ei voi löytää tietä ikuiseen elämään.

On paikallaan muistuttaa myös apostolien julistuksen sisällöstä: ”Ei kukaan muu voi pelastaa kuin Jeesus. Mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu koko taivaankannen alla.” (Ap.t. 4:12).

Lähetystyö kantaa hedelmää tämän päivän maailmassa. Kirkko kasvaa monissa maissa voimakkaasti. Afrikassa oli vuonna 1900 noin 10 miljoonaa kristittyä, joka oli 10 % afrikkalaisista. Tällä hetkellä kristittyjä on yli 500 miljoonaa, joka on yli puolet Afrikan mantereen väestöstä. Olemme juuri kuulleet muitakin hyviä uutisia Afrikasta. Maailman nopeimmin kasvavien talouksien listalla on viisi Afrikan maata. Siitä on syytä kiittää Jumalaa. Tänään kuitenkin kiitämme erityisesti kirkon kasvuluvuista. Tansanian ja Etiopian luterilaiset kirkot ovat ohittaneet jäsenmäärässä Suomen kirkon. Afrikassa on ainakin kymmenen valtiota, joissa kristittyjä on yli 90 % väestöstä. Helsingissähän kirkkoon kuuluu vain 60 %.  Kun saarnasin tansanialaisissa jumalanpalveluksissa, ihailin aina täysiä kirkkoja. Sanoin joskus saarnassani, että minä olen tullut tänne lähetystyöntekijänä, mutta en ole ihan varma, kummin päin tämän lähetyksen nyt pitäisi mennä. Tulkaa te kertomaan Suomeen, miten kirkot saadaan täyteen. Nepalissa ei ollut juuri yhtään kristittyä viisikuusikymmentä vuotta sitten. Kun kävin siellä viisi vuotta sitten, puhuttiin miljoonasta. Tällä hetkellä arviot liikkuvat jopa kahden miljoonan paremmalla puolella.

Lähetystyön aika ei silti ole ohi. Maailman 7 miljardista ihmisestä kolmannes on kristittyjä. Yli 4 miljardia ei ole. Maailmassa on satoja miljoonia ihmisiä, jotka eivät ole koskaan kuulleet evankeliumia Jeesuksesta. Lähetystehtävä on edelleen kesken. Radioaalloilla tavoitetaan melkoinen osa näistä, mutta myös ihmisten on lähdettävä. Kun Hudson Taylor meni aikanaan Kiinaan ja kertoi hyvää sanomaa Jeesuksesta, ihmiset kysyivät, kuinka kauan englantilaiset olivat tämän sanoman jo tienneet. Taylor vastasi, että satoja vuosia. Silloin kuulijat parahtivat: ”Oi, miksi ette tulleet aikaisemmin!”

Ollessani Nepalissa ihmettelin raamattukoulun rehtorille kirkon nopeaa kasvua. Kysyin häneltä, mikä on kirkon kasvun salaisuus. Hän vastasi: ”Jokainen kristitty on evankelista.” Niin, näin on Jumalan valtakunnan asia aina mennyt eteenpäin, tavallisten kristittyjen kautta. Jos se olisi vain pappien tai lähetystyöntekijöiden varassa, se olisi lopahtanut jo ajat sitten.

Näillä juhlilla on mukana tuhansia kristittyjä. Jos jokainen olisi Kristuksen todistaja omalla paikallaan, sanoma leviäisi sekä lähelle että kauas. Kaikki eivät voi lähteä maan ääriin, mutta kaikki voivat toimia lähettäjinä. Jokainen ei ole puhuja, mutta jokainen voi rukoilla. Jumala on antanut seurakunnalleen erilaisia armolahjoja. Pankaa ne käytäntöön. Lähetys on Jumalan sydämen asia. Olkoon se sitä meillekin.

Tästä kirjoituksesta lähti taas kova väittely Seurakuntalainen.fi -sivustolla. Kyllä on vaikeaa saada asiallista keskustelua aikaiseksi. Tässä siis alkuperäinen teksti:

Kansanedustaja Mika Niikko teki eduskunnassa kirjallisen kyselyn, jossa hän ehdotti koulun biologian opetukseen vaihtoehtoista mallia maailmansyntyteorioihin. Kehitysopin rinnalle pitäisi hänen mielestään saada opetusta myös kreationistisesta näkemyksestä.  Yhdysvalloissa tämä kysymys on herättänyt paljon keskustelua ja johtanut jopa oikeudenkäynteihin. Olisiko siis tarpeen nostaa kreationismi evoluutioteorian rinnalle kouluopetuksessa?

Ennen kuin vastaan, selvennän käsitteitä. Kreationismi tarkoittaa luomisoppia, mutta se on vakiintunut termi kuvaamaan sellaista näkemystä, jossa torjutaan kehitysoppi ja jossa ajatellaan, että Raamatusta voidaan löytää luonnontieteellinen selitys maailman syntyyn. Lyhyen maan kreationismi puolustaa 6000 vuoden ikäistä maailmaa. Intelligent Design -teoria on vähän sofistikoidumpi versio kreationismista. Sen edustajat välttävät perustelemasta näkemystään Jumalalla ja puhuvat sen sijaan älykkäästä suunnitelmasta. Myös ID-teorian kannattajat torjuvat kehitysopin.

Nykyaikaisen tieteellisen maailmankuvan mukaan maailmamme on 13,82 miljardia vuotta vanha ja evoluutioteoria selittää mekanismin, jonka mukaan maailma ja ihmiskunta ovat kehittyneet siihen, missä me olemme nyt. Teistiseksi evoluutioksi kutsutaan näkemystä, jonka mukaan Jumala on luonut maailman käyttäen siinä evoluution kaltaista tapahtumasarjaa.. Kehitysoppi ei näin ollen ole ristiriidassa Raamatun kanssa, sillä Raamattu kertoo, kuka loi maailman ja miksi, mutta ei kerro, milloin ja miten. Nämä jälkimmäiset kysymykset jäävät ihmisten tutkittaviksi.

Biologian opetuksessa pitää opettaa biologiaa, ei uskontoa. Siksi biologian tunnilla on oikein esittää kehitysoppi vallitsevana selityksenä maailman varhaishistoriaan. Sikäli kuin opetettava aines ulottuu kosmologian puolelle, voidaan puhua alkuräjähdyksestä maailmanhistorian alkupisteenä. Jos opettaja on kristitty, hän voi sanoa, että juuri näin Jumala on luonut maailman. Jos hän ei ole, hän jättää sen sanomatta, ja siihen hänellä on täysi oikeus. Jos hän pyrkii selittämään, että alkuräjähdys tai evoluutioteoria osoittaa, että Jumalaa ei ole, hän on astunut biologian ulkopuolelle opettamaan omaa uskonnollista näkemystään.

Kreationismi ei kuulu biologian opetukseen sen vuoksi, että se ei ole biologiaa. Siinä sekoitetaan tiede ja usko. Uskontotunnilla asiasta toki voidaan puhua, sillä kyse on erilaisista maailmankatsomuksista ja erilaisista raamatuntulkinnoista. Kreationismin henkinen koti on amerikkalaisessa fundamentalismissa, ja sitä voidaan opettaa samassa yhteydessä tämän kanssa.

Suomalaisessa (ja kansainvälisessä) luomisoppia koskevassa keskustelussa yksi suurimpia sekaannuksen aiheuttajia on biologisen evoluutioteorian ja evolutionistisen maailmankatsomuksen sekoittaminen. Kreationistit sanovat, että evoluutioteoria on uhka kristinuskolle. Tässä he tekevät täsmälleen saman virheen kuin uusateistit, jotka kuvittelevat, että evoluutioteoria osoittaa Jumalan tarpeettomaksi. Biologinen evoluutioteoria on biologiaa, eikä se voi uhata kenenkään uskoa. Kun tästä pyritään muodostamaan maailmankatsomus, jolla Jumala suljetaan pois, on siirrytty evolutionismiin. Se on ateismia tai agnostisismia, eikä kukaan kristitty tietenkään sellaista edusta.

On ymmärrettävää, että moni Raamattua lukeva kristitty kavahtaa evoluutioteoriaa. Kun television luonto-ohjelmissa kerrotaan, mitä kaikkea evoluutio on saanut aikaan, kristitty saattaa hämmentyneenä miettiä, eikö kyse olekaan Jumalan luomistöistä. Toisaalta, juuri luonnon uskomaton monimuotoisuus ja viisaus puhuvat kristitylle Luojasta. Hänen ei tarvitsisi lainkaan huolestua luonto-ohjelmien sanomasta, sillä hän tietää, kuka kaiken tämän on tehnyt. Se että kehitys näyttää evoluutiolta, ei muuta lainkaan asiaa. Onhan kysymys vain Jumalan luomasta maailmasta. Itse asiassa kristitty voisi kiittää biologeja, astronomeja, geologeja ja muita tiedemiehiä siitä, että nämä ovat tuoneet esiin valtavasti informaatiota Jumalan luomakunnasta. Yksikään uusi löytö ei uhkaa kristityn uskoa, sillä kyse on koko ajan Jumalan maailman tutkimisesta.

Keskustelu luomisen ja tieteellisen maailmankuvan suhteesta jää helposti juupas-eipäs -väittelyn tasolle. Niinpä kansanedustajan aloite voisi toimia hyvänä katalysaattorina perusteellisempaan asioiden käsittelyyn. Suomessa on lukuisia kristittyjä tiedemiehiä, joilla olisi paljon sanottavaa aiheesta oman ammattialansa perusteella. Jokaisen kristityn ei tietenkään ole pakko muodostaa tästä asiasta mitään mielipidettä. Ei myöskään ole rakentavaa syyttää eri tavoin ajattelevaa epäuskoiseksi tai Raamatun vähättelijäksi. Ne jotka ottavat Raamatun vakavasti ja tieteellisen tutkimuksen vakavasti, voivat sekä kunnioittaa toisen vakaumusta että pyrkiä asialliseen keskusteluun käytettävissä olevan tiedon pohjalta.

Kotimaa24 otsikoi minun luentoni pohjalta tehdyn jutun: ”Israelia ei tarvitse siunata”. Seurakuntalainen selosti samaa seminaaria ja laittoi minun suuhuni otsikon: ”Israel tarvitsee siunausta.” Mitä mieltä siis oikein olen vai olenko eri medioissa eri ihminen?

Joissain kristittyjen piireissä Israelin siunaaminen tuntuu olevan hyvin tärkeässä asemassa. Mitä sillä tarkkaan ottaen tarkoitetaan, ei ole aina ihan selvää. Lähinnä se näyttäisi tarkoittavan kahta asiaa. Yhtäältä kyse on Herran siunauksen lukemisesta siten, että sen kohteena on Israel. Toisaalta se tuntuu viestittävän, että kaikkinainen toimiminen Israelin maan ja juutalaisen kansan hyväksi on sen siunaamista. Mihin tällainen perustuu ja onko se jokin välttämätön kristillinen hyve? Ja ketä tarkoitetaan Israelia siunattaessa?

Perusteluna käytetään yleensä kahta raamatunkohtaa. Abrahamille sanottiin kerran, että ”minä siunaan niitä, jotka siunaavat sinua ja kiroan ne, jotka sinua kiroavat” (1. Moos. 12:3). Moosesta kehotettiin opettamaan Aaronille ja hänen pojilleen näin: ”Kun siunaatte Israelia, lausukaa sille näin: Herran siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua…” (4. Moos. 6:24-26). Molempien tekstien mukaan on perusteltua siunata Israelia. Tosin edellisessä tarkkaan ottaen puhutaan Abrahamin siunaamisesta.

Vanhan testamentin Israel on Jumalan valittu kansa. Monet sen johtomiehet ovat siunanneet sitä. Tämä kerrotaan ainakin Mooseksesta, Aaronista, Joosuasta, Daavidista ja Salomosta. Myös pakana Bileam kutsutaan siunaamaan Israelia. Siunaaminen voi siis tarkoittaa siunauksen lukemista kansan ylle. Samasta on kyse kristillisen jumalanpalveluksen lopussa luetusta Herran siunauksesta: siinä läsnä oleva Jumalan kansa siunataan matkaan kohti arkea ja uusia tehtäviä.

Jokapäiväisessä puhekielessä siunauksella tarkoitetaan usein menestymistä, terveyttä, onnea ja vaurastumista. Jos joku sanoo, että hänen elämässään on ollut siunausta, merkitys on joku näistä. Myös Vanhassa testamentissa tämä on Jumalan siunauksen yksi sisältö. Esimerkkinä voisi mainita vaikka jakeen 1. Moos. 30:30”Se vähä, mitä sinulla oli ennen minun tuloani, on kasvanut moninkertaiseksi. Minun askelissani on Herran siunaus tullut sinullekin.” Tai Job 42:12: ”Herra siunasi Jobin elämän loppuajat vielä runsaammin kuin oli siunannut sen alkuajat. Hänellä oli nyt lampaita ja vuohia neljätoistatuhatta…”

Uudessa testamentissa sanalla ’siunaus’ ei ole tätä merkitystä. Siellä siunataan useimmiten ruoka, ja ainoat joita käsketään siunaamaan, ovat viholliset (Room. 12:14). Varsinainen siunaus on se, mitä meillä on Jeesuksessa Kristuksessa (Ef. 1:3). Myös Abrahamin siunauksen salaisuus avautuu vasta Kristuksesta käsin: ”…jotta kaikki muutkin kansat Kristuksen yhteydessä saisivat Abrahamille luvatun siunauksen.” (Gal. 3:14).

Entä mikä sitten on Israel, jota pitäisi siunata? Vanhassa testamentissa kyse on sekä kansasta (Abrahamin jälkeläiset = juutalaiset) että maasta. Uudessa testamentissa Israel tarkoittaa paria poikkeusta lukuun ottamatta (Matt. 2:20 ja 10:23) aina kansaa. Maata koskevat lupaukset ovat jääneet taka-alalle, sillä Jumalan valtakunta on tästä lähtien maailmanlaaja valtakunta. Tähän viittaavat ylösnousseen Jeesuksen sanat ”maan ääriin saakka” (Ap.t. 1:8). Paavali kaiken lisäksi korostaa, että ”eivät kaikki israelilaiset kuulu tosi Israeliin” (Room. 9:6). Siihen kuuluvat ne, jotka uskovat Jeesukseen. Silti ”Jumala ei ole hylännyt kansaansa” (Room. 11:1), sitäkään joka ei usko. Jumalan valintaa tuon kansan kohdalta ei siis ole peruttu. Se on edelleen valittu kansa, vaikka myös pakanakristittyjä voidaan kutsua Jumalan valituksi kansaksi (1. Piet. 2:9).

On paikallaan sanoa muutama sana Vanhan ja Uuden testamentin suhteesta. Molemmat ovat Jumalan sanaa ja kokonaan totta. Vanha testamentti on joka sanaltaan voimassa, mutta sitä on luettava Uuden testamentin valossa. Voidaan tietenkin sanoa päinvastoinkin: vasta Vanha testamentti avaa oikean ymmärryksen suhteessa Uuteen. Emme kuitenkaan enää pidä sapattia, emme rakenna ilmestysmajaa, emme suorita veriuhreja, emmekä valikoi syömisiämme ruokasäädösten mukaan. Kristuksessa nämä kaikki ovat muuttuneet, sillä hän on itsessään täyttänyt monet Kirjoitusten ennakoimat asiat. Uudessa testamentissa ei enää ole Israelin siunaamiskehotustakaan, eikä maata koskeviin lupauksiin enää palata lainkaan.

Olemme siis päättäneet, että siunaus yhtäältä on kaiken hyvän toivomista siunauksen kohteelle. Tätä sopii toivottaa Israelin kansalle ja maalle yhtä lailla kuin muillekin. Toisaalta siunaus sanan syvemmässä, uusitestamentillisessa mielessä on siellä, missä Kristus on. Siunatessamme Israelia rukoilemme sen pelastusta. Alle promille Israelissa asuvista juutalaisista uskoo tänään Jeesukseen. Raamatussa on lupauksia Israelin kääntymisestä (esim. Room. 11:26). Siksi Israel tarvitsee ennen muuta todistusta Kristuksesta.

Israelin kaikinpuolinen siunaaminen on siis paikallaan. Sen nimissä meillä ei ole lupa vihata arabeja, eikä tukea sellaista Israelin politiikkaa, joka sortaa palestiinalaisia. Parasta mitä kristityt voivat rukouksen lisäksi tehdä, on tukea Israelissa tehtävää lähetystyötä.

Tämä kirjoitus ei kiinnosta ketään. Ajattelin sanoa muutaman sanan Afrikasta. Eurooppahan on kaiken keskus ja maailman napa. Sen ulkopuolella on vain musta aukko, joka on liian outo ja kaukainen, jotta sillä olisi mitään kosketuskohtaa meidän elämäämme. Eihän siellä ole kunnollisia lomakohteitakaan. Entä kuinka kaukana on lähin Mc Donald’s? Pääseekö aina edes nettiin?

Kun Nobelin rauhanpalkinto vuonna 2011 jaettiin kolmelle afrikkalaiselle naiselle, huomasin ilahtuvani kohtuuttomasti. Joku oli huomannut noiden rohkeiden naisten ponnistelut parempien olojen puolesta tuossa yli miljardin ihmisen maanosassa. Kuin lisäbonuksena havaitsin, että ainakin yksi heistä on luterilainen kristitty. Uusimmassa Suomen Kuvalehdessä kerrottiin, että Somalian olot ovat rauhoittumassa ja monet Suomen somalitkin miettivät muuttoa takaisin kotimaahansa. Kiitin Jumalaa uutisesta. Samassa lehdessä kerrottiin suomalaisesta naisesta, joka on työskennellyt useissa Afrikan maissa ja saavuttanut monien maiden hallitusten luottamuksen uutterasta työstään. Tunsin ylpeyttä tämän suomalaisen naisen puolesta.

Kolme vuotta Tansaniassa avasivat sydäntäni Afrikalle. Suunnaton elintasokuilu välillämme tuntui ahdistavalta. Toisaalta afrikkalaisten elämänilo ja tyytyväisyys meinasivat tarttua. Ihmisiä kuolee kuin heinää, mutta asiat otetaan Jumalan kädestä ja elämä jatkuu. Kristinusko valtaa alaa ja kirkot täyttyvät sanankuulijoista. Silti usko on vielä nuori eikä aina johda pysyviin eettisiin muutoksiin. Afrikka muuttuu, mutta kiusallisen hitaasti. Lähetystyötä ja kehitysyhteistyötä tarvitaan vielä kauan. Maassa ollessaan kokee – kuten lähetysveteraani ja ystävämme Leena Pasanen usein sanoi – että emme voi muuttaa koko maailmaa, mutta voimme kenties muuttaa yhden ihmisen koko maailman.

Tästä hyvänä esimerkkinä on se nuori masai-poika, joka pääsi kouluun vasta toisella kymmenennellä. Hän osoittautui lahjakkaaksi ja pääsi kirkon kummiohjelman kautta eteenpäin. Myöhemmin stipendit avasivat tien yliopisto-opintoihin. Viimeksi Suomen Lähetysseuran stipendiohjelma johti Itä-Suomen yliopiston oikeustieteelliseen tiedekuntaan. Vuonna 2011 tämä paimenpoika väitteli tohtoriksi huippuarvosanoilla. Yhden ihmisen maailma oli muuttunut, ja Jumala yksin tietää, monelleko tämä kristitty Andrew, korkeasti koulutettu tansanialainen voi kotimaassaan olla siunaukseksi.

Kiina tunkee Afrikkaan kovalla voimalla. Sen raha kelpaa etelän ihmisille helpommin kuin läntinen raha, koska Kaukoidän ihmiset eivät aseta eettisiä ehtoja yhteistyölle. Tämä tietää luultavasti sekä hyvää että huonoa Afrikalle. Talous kohenee, mutta työn laatu ei parane samaa tahtia. Kauppasuhteet antavat mahdollisuuden tasa-arvoiseen vuorovaikutukseen, mikä on tärkeää afrikkalaiselle itsetunnolle. Jos samalla poljetaan eettisiä pelisääntöjä ja annetaan korruption kukoistaa, kohteen saama hyöty minimoituu. Samalla Kiina havittelee Afrikan luonnonvaroja omaan käyttöönsä.

Meitä eurooppalaisia on 0,7 miljardia, afrikkalaisia yli miljardi ja aasialaisia neljä miljardia. Läntinen maailma on pieni vähemmistö tällä planeetalla. Presidentti Niinistö sanoi Kiinan vierailullaan, että meille olisi terveellistä ymmärtää muitakin kulttuureita kuin omaamme. Olen samaa mieltä. Meidän ei tarvitse muuttua afrikkalaisiksi eikä heidän eurooppalaisiksi, mutta vuorovaikutuksen ja ymmärryksen lisääntyminen ei olisi pahitteeksi. Sanoin usein Tansaniassa opettaessani, että ”minä opetan teitä ja te opetatte minua”. Opiskelijat innostuivat kuulemastaan.

Kehitysyhteistyö on välttämätöntä mutta vaikeaa. Asioita ja tuotteita ei voi kaataa kuin rännistä. Meidän materialistista maailmaamme ei kannattaisi siirtää Afrikkaan, mutta ei sinne voi mennä sanomaan niinkään, että pyrkikää vain puoleen siitä, missä me tänään olemme, enempi on pahasta. Jos kysymme, tarvitsetteko sitä tai tätä, vastaus on aina myönteinen. Ymmärrän niitäkin, jotka sanovat, että kehitysapu pitäisi lopettaa kokonaan, vaikka he ovatkin väärässä. Meillä ei olisi ollut edes asfalttitietä Dar es Salaamista Iringaan ilman ulkomailta tullutta rahoitusta ja tietotaitoa. Pelkän kasvottoman rahan lähettäminen aiheuttaa enemmän haittaa kuin hyötyä. Parasta on raha ja läsnä oleva ihminen, mieluiten kristitty, joka vie mukanaan kristillisen arvomaailman – ja evankeliumin.

Olen mukana kirkon strategiatyöryhmässä. Meidän olisi määriteltävä, mihin suuntaan kirkon tulisi kulkea lähivuosien aikana. Ensin kirjoitamme parin lauseen mittaisen vision kirkosta vuonna 2020. Ehdotuksia on lupa maistella sosiaalisessa mediassa. Mitä sanoisitte tällaisesta: ”Vuonna 2020 kirkko on hengellinen yhteisö, jossa Jumalan sanan julistus ja opetus ovat keskuksessa. Kirkot täyttyvät ihmisistä, jotka haluavat ja saavat kuulla Kristus-keskeistä sanomaa ja jotka lähtevät toteuttamaan rakkauden käskyä maailmaan. Kirkko ei ole työntekijäkeskeinen, vaan jokainen sen jäsen osallistuu vastuun kantamiseen.”

Tämä on minun ehdotukseni. Siinä ei oteta kantaa kaikkiin mahdollisiin kirkon haasteisiin, eikä pyritä syleilemään koko maailman ongelmia. Kun mietin tätä, ajatuksissani olivat ne kirkot maailmalla, jotka kasvavat ja joiden kautta evankeliumi leviää voimakkaasti ympäröivään yhteiskuntaan. Niillä kirkoilla on yleensä vähän resursseja, mutta paljon intoa ja rakkautta. Ne eivät kuvittele ratkaisevansa kaikkia yhteiskunnan kysymyksiä, mutta niiden sanoma säteilee ympäristöön ja muuttaa maailmaa.

Suomen kirkko lienee tänään maailman vauraimpia ja sillä on työntekijöitä ja rakennuksia enemmän kuin sadoilla Afrikan tai Aasian kirkoilla yhteensä. Sillä on vahva hengellinen perintö ja sen opin pohjana ovat Raamattuun pitäytyvät tunnustuskirjat. Sen työntekijät ovat erittäin korkeasti koulutettuja ja sen lukuisat toimintamuodot kattavat lähes kaikki inhimillisen elämän alueet. Perusta ja puitteet ovat siis kunnossa.

Silti joku kirkon toiminnassa mättää. Jäsenkato huolettaa rahakirstujen vartijoita. Joidenkin mielestä kirkko on liian vanhanaikainen pitäessään kiinni ikiaikaisista opeistaan, toisten mielestä taas liian moderni pyrkiessään olemaan salonkikelpoinen tämän päivän yhteiskunnassa. Edelliset ajattelevat kirkon säilyttävän asemansa, mikäli se suostuu mukautumaan ajan henkeen ja säilyttämään uskottavuutensa modernin ihmisen silmissä. Jälkimmäiset pelkäävät juuri tätä, ja ovat huolissaan siitä, että suola käy mauttomaksi, eikä kelpaa enää muuhun kuin pois heitettäväksi.

Minä kuulun niihin, joiden mielestä kirkon tulevaisuus ratkaistaan siinä, pysyykö se uskollisena alkuperäiselle kutsumukselleen Kristuksen kirkkona. Muodot voivat muuttua, mutta sisältö ei. Uusia tapoja sanoman välittämisessä on kokeiltava rohkeasti, mutta uutta evankeliumia ei pidä keksiä. Papin on puhuttava nykyajan kielellä, mutta synti on sanottava synniksi ja armon oven oltava apposen auki. Jumalanpalveluksen kaavaa ja soitinvalikoimaa voi vaihtaa, mutta sanoma Jeesuksesta ainoana pelastustienä ei ole vaihdettavissa.

Jos kirkko on uskollinen alkuperäiselle kutsumukselleen, sillä on edelleen oikeus kutsua itseään Kristuksen kirkoksi. Kyse on hengellisestä yhteisöstä, jonka rajoja emme tässä maailmassa kykene piirtämään, eikä meidän tarvitsekaan. Tärkeämpää on keskittyä Kristukseen kuin rajanvetoihin. Silti rajat ovat olemassa. On oikean ja väärän raja, on myös Jumalan valtakunnan ja pimeyden valtakunnan välinen raja. Kymmenen käskyä ovat Jumalan muuttumaton pyhä tahto ja niiden rikkominen aina ja kaikissa olosuhteissa on syntiä. Jokainen ihminen on synnintekijänä kadotuksen alainen. Usko Jeesuksen lunastustyöhön pelastaa viimeisestä tuomiosta.

Tätä varten kirkko varsinaisesti on olemassa. Sen tehtävänä on välittää pelastuksen sanomaa tälle maailmalle. Koska se on uskon ja rakkauden yhteisö, se ei voi sulkea silmiään maailman hädältä. Se ei kuvittele olevansa kaikkien maailman ongelmien ratkaisija, mutta se kulkee heikkojen, sairaiden ja yhteiskunnan jalkoihin jääneiden rinnalla ja puhuu ja toimii näiden puolesta. Tällä tavalla se toteuttaa Mestarinsa esimerkkiä. Kirkko ei kuitenkaan ole Jeesuksen matkija vaan Jeesukseen uskova. Sen sanoma ei ole korkeassa moraalissa vaan luottamuksessa ristiin ja anteeksiantamukseen. Niinpä se on tässä maailmassa usein näkymätön ja heikko. Silti se ei ole mitään vähempää kuin Jumalan valtakunta maan päällä.

Viime aikoina on puhuttu paljon riivaajista ja saatanasta. Olisi pitänyt puhua enemmän Jeesuksesta. Jeesushan tässä on varsinainen kova sana. Hänen mukanaan kirkko seisoo tai kaatuu. Joka uskoo häneen, pääsee taivaaseen. Joka ei usko, joutuu kadotukseen.

Onneksi on pääsiäinen, joten ainakin kirkoissa Jeesuksen voisi näinä päivinä olettaa olevan pääteema. Lehdet ovat tietenkin kiinnostuneempia pääsiäismunista ja virpomisesta kuin ylösnousemuksesta. Luulisi silti, että kysymys kuoleman jälkeisestä elämästä olisi aina ajankohtainen. Jokainen kuolee ja jokaisen läheltä on joskus joku jo kuollut. Mihin he ovat menneet ja mihin minä olen menossa? On toki myönnettävä, että kun elämää eletään täysillä, ei kuolema todellakaan ole koko ajan mielessä. Eikä pidäkään olla. Mutta kerran vuodessa kannattaisi pysähtyä ja pääsiäinen on sopiva päivä tai ainakin pitkäperjantai.

Minä siis kuolen. Minulla on vakuutuksia tätä elämää varten, mutta kuolemalta ei voi vakuuttaa. Siihen tarvitaan Golgatan vakuutustoimisto. Sen maksut maksettiin täysimääräisenä huhtikuussa vuonna 30 Jerusalemin muurin ulkopuolella, vanhalle louhosalueelle pystytellä ristillä. Siellä lausuttu sana ”Se on täytetty” on sellainen vakuutusmaksu, jonka turvin uskaltaa mennä viimeiselle veräjälle. Tämä vakuutus on siitä ihmeellinen, että sitä tarjotaan jokaiselle ilmaiseksi, mutta silti monet torjuvat sen. Ei vaikuta kovin viisaalta: saisit ilmaisen ja täydellisen varman lupauksen ikuisesta elämästä, mutta sanot, ettei kiinnosta tai ei ole aikaa miettiä; ehkä joskus tuonnempana.

Eihän Jeesus tullut vain pelastamaan meitä kuolemalta vaan myös antamaan elämisen arvoisen elämän. Tämä on tosin mutkikkaampi juttu. Nuorena todistin innokkaasti, että Jeesus on antanut rauhan ja ilon elämään. Sittemmin huomasin, että muutkin voivat olla rauhallisia ja iloisia. Ja omasta elämästä rauha ja ilo ovat monesti tipotiessään. Tämä uskonpuolustusargumentti ei ollutkaan oikein hyvä. Mitä Jeesus elämään toi? Kyllä usko on vaikuttanut elämänarvoihini ja valintoihini. Luottamus Jumalan varjelukseen antaa kalliopohjan jalkojen alle silloinkin, kun myrskyt riepottelevat elämän perustuksia eikä onni koko ajan hymyile. Usko ei suojaa vaaroilta, mutta antaa voimia ja uskallusta kohdata ne. En ole yksin, kun kuljen Jeesuksen kanssa.

Meitä Jeesuksen seuraajia on moneen lähtöön. Välillä ihmetyttää, kuinka kirjava sakki on matkalla samaan taivaaseen. Onneksi kovin suuria laatuvaatimuksia ei ole. Tärkeintä on suostua syntiseksi, joka tarvitsee armoa. Kun kriteerinä on suostuminen kelvottomaksi ja ansaitsemattoman armon vastaanottajaksi, rima ei ole kovin korkealla. Jumalan sekalainen seurakunta tulisi paremmin juttuun keskenään, jos ei pantaisi paljon muita rimoja.

Tämän pääsiäisen uutinen on siis Jeesus, joka kuoli puolestamme, mutta ei viihtynyt haudassa paria päivää pidempää. Nousemalla kuolleista hän teki haudasta vain väliaikaisen lepopaikan. Koska hän elää, kuolema ei ole meillekään viimeinen sana. Se on portti toiseen maailmaan. Vanhat kristityt muistuttivat kuoleman edessä, että ”miksi surisit ihmistä, joka menee vain vaihtamaan pukuaan”. Nyt siis vielä vähän aikaa näissä vaatteissa, mutta kerran niissä juhlissa, joissa pukuongelmia ei enää ole.

Keskustelin tansanialaisten työtovereitteni, luterilaisten pappien, kanssa riivaajien ulosajamisesta. Edellispyhän jumalanpalveluksessa oli tapahtunut välikohtaus, jossa pappi kesken menojen oli ryhtynyt ajamaan riivaajia ulos äskenkääntyneestä ja kastetusta naisesta. Nainen ei kyennyt puhumaan papille kirkon edessä mitään ja pappi päätteli, että tässä on riivaajia vielä jäljellä. Nainen oli kääntynyt islamista kristinuskoon. Pappi rukoili ja huusi kovalla äänellä ja löi naista vatsaan ja päähän. Tämä kaatui lattialle ja sitten toiset ottivat hänet hoiviinsa.

Kysyin kollegoiltani, menettelikö pappi oikein. ”Ei menetellyt”, he vastasivat. ”Hänen olisi pitänyt ottaa asia käsiteltäväksi jumalanpalveluksen jälkeen ja rauhassa keskustella asiasta.” Kysyin sitten, ajavatko he itse koskaan riivaajia ulos. He vastasivat, että tietenkin he tekevät sitä silloin, kun siihen on tarve.

Kuulosti mielenkiintoiselta. Niinpä halusin tietää enemmän. Miksi riivaajia ajetaan ulos? Ja mistä he tietävät, milloin kyseessä on demonien vallassa oleva ihminen. Pidin asiasta syntynyttä keskustelua hyvänä oppituntina. Papit pitivät tärkeänä, että pyritään erottamaan henkisesti epätasapainoinen ihminen riivatusta, sillä ihmisillä on paljon myös psyykkisiä ongelmia. Näitä ei pidä käsitellä riivauskysymyksinä, vaan ne on hoidettava lääketieteellisesti ja sielunhoidollisesti. Riivaajia ei myöskään pidä nähdä joka paikassa, kuten jotkut karismaattiset saarnamiehet näkevät. He sortuvat pahoihin ylilyönteihin. Kyse on useimmiten saarnaajan tarpeesta korottaa itseään ja omaa erinomaisuuttaan. Riivaajien ulosajamisessa ei ole kyse mistään korkeammasta hengellisyydestä. Näin työtoverini arvioivat.

Milloin sitten olisi kysymys demonien vallassa olevasta ihmisestä ja miten ulosajamista eli eksorkismia harjoitetaan? Riivattua ei ole aina helppo tunnistaa, minua valistettiin. Tähän tarvitaan keskustelemista ja rukousta ja tämä tulisi tehdä luottamuksellisesti. Tulisi myös tutustua henkilön taustaan. Rukoillessa olisi tärkeää, että pappi ei olisi paikalla yksin vaan jonkun toisen kristityn kanssa. Demonien vallassa olevilla on usein ollut tekemistä noitien kanssa. Noituus puolestaan on Afrikassa hyvin yleistä. Riivatun voi tunnistaa mm. siitä, että tämä käyttäytyy väkivaltaisesti ja joskus hänellä on yliluonnollisia voimia.

Kysyin työtovereiltani, ovatko he kanssani samaa mieltä siinä, että siellä missä on paljon kastettuja ihmisiä, demonien esiintyminen on olennaisesti vähäisempää. Näin hekin ajattelivat. Luonnonuskontojen ja noituuden ilmapiirissä demoneilla on vahva ote ihmisistä, mutta siellä missä kristinusko on saanut vahvan jalansijan, eksorkismia tarvitaan huomattavasti vähemmän. Arvelimme, että vaikka persoonallinen paha vaikuttaa myös kristikunnan keskellä, sen toimintamuodot ovat erilaiset. Se tulee hienostuneemmassa muodossa, eikä lääke sen karkottamiseen ole eksorkismi vaan sen toimien tunnistaminen ja niiden torjuminen.

Tansanialaisten kokemus oli yhtäpitävä tunnetun kristillisen opin puolustan ja entisen ateistin, C. S. Lewisin, tunnetun lausahduksen kanssa. Hän on korostanut, että suhteessa demoneihin kristityillä on kaksi vaaraa: kieltää niiden olemassaolo tai nähdä niitä kaikkialla. Demonit itse ovat yhtä ihastuneita molempiin virheisiin ja ne kannattavat yhtä lailla materialisteja kuin maagikkojakin.

Ehkäpä tästä on opittavaa myös suomalaiseen keskusteluun. Jos persoonallinen paha selitetään olemattomiksi, sorrutaan humanistiseen kristinuskoon, joka ei ole linjassa sen enempää Raamatun kuin elämän todellisuuden kanssakaan. Vanhassa luterilaisessa kastekaavassakin sanouduttiin irti perkeleestä. Kaste on aina nähty siirtymisenä pahan vallasta Jumalan puolelle. Tansaniassa joskus juuri kastehetkellä riivaajat koettavat viimeisen kerran riepotella ihmistä. Mitä enemmän uuspakanuus valtaa tilaa vanhassa kristikunnassa, sitä todennäköisemmin sen muinaiset metkutkin kohdataan. Toisaalta kaiken demonisoimista on kartettava. Jos kristitystä yritetään ajaa pois pelon, ylpeyden tai masennuksen henkiä, sorrutaan kuvittelemaan, että perisynti lähtisi käskemällä. Muutoinkin eksorkismin harjoittaminen ilman syvällistä ihmisen ja hengellisten lainalaisuuksien tuntemista on vaarallista puoskarointia, koska sillä voidaan aiheuttaa suurta vahinkoa.

Tärkeä perussääntö on, että kristityssä ei voi olla riivaajia. Paha kyllä kiusaa ja houkuttelee ja jokainen Jeesukseen uskova tuntee sisimmässään taistelun, joka ei suinkaan aina käänny hyvän voitoksi. Kiusattu kristitty on normaali kristitty. Mutta demoneita hänessä ei ole. Kristillisen julistuksen ja opetuksen tulisi johtaa ihmisiä tuntemaan syntinsä ja luottamaan uhkarohkeasti Kristuksen armoon. Se on syvältä hoitava lääke, joka toisinaan parantaa sielun vammojen lisäksi myös ruumiillisia sairauksia.

Luennoidessani Vanhaa testamenttia monissa Afrikan ja Aasian maissa opiskelijat ovat kaikkialla tehneet yhden kysymyksen, jota harvoin Suomessa kysytään. Heitä kiinnostaa tietää, miksi Daavidin ja Salomon sallittiin ottaa monta vaimoa. Eikö siis moniavioisuus olisi kuitenkin ihan Raamatun mukainen? Kysymyksen takana ei niinkään ole kristittyjen opiskelijoiden toive monesta vaimosta, joskin joskus ehkä sekin. Sen sijaan noissa maissa moniavioisuus eli polygamia on niin yleistä, että he kristittyinä joutuvat perustelemaan, miksi kristinusko ei sitä kuitenkaan hyväksy. Esimerkiksi Etelä-Afrikan presidentti Jacob Zuma otti äskettäin itselleen neljännen vaimon.

Olen vastannut sanomalla, että Daavid ja Salomo olivat aikansa lapsia. Kaikilla tuon aikakauden hallitsijoilla oli lukuisia vaimoja. Tyttäriä annettiin naapurimaiden kuninkaiden haaremeihin poliittisten etujen vuoksi ja suuri määrä vaimoja oli vallan merkki. Raamatussa ei aina erikseen mainita jokaisesta asiasta, milloin se on väärin ja milloin oikein, vaan asiat vain kerrotaan siten, kuin ne tapahtuvat. Raamatun avioliitto-opetus on kuitenkin harvinaisen selvä. Se on ilmoitettu suurimmalla mahdollisella auktoriteetilla. Sekä luomiskertomuksessa että Jeesuksen ja Paavalin opetuksessa toistuu Jumalan alkuperäinen ja muuttumaton idea, että avioliitto on tarkoitettu yhden miehen ja yhden naisen väliseksi. Muut yhdistelmät ovat luomisjärjestyksen mukaan vääriä.

Tätä taustaa vasten Hesarissa oli äskettäin häkellyttävä uutinen. Ruotsin keskustapuolue esitteli ohjelman, jossa ehdotettiin moniavioisuuden sallimista. Se tosin tyrmättiin melko nopeasti, mutta on silti melkoinen ajan merkki. Onhan Suomessakin joillakin tahoilla esitetty vastaavaa. Siis länsimaiseen, moderniin yhteiskuntaan moniavioisuus! Kristinusko on luonut pohjan koko nykyaikaiselle eurooppalaiselle sivilisaatiolle. Se on tuonut mukanaan miesten ja naisten tasa-arvon, joka tosin hitaasti toteutui eri puolilla kristikuntaa. Se myös on luonut pohjan sille avioliittokäsitykselle, joka edelleen ymmärretään ainoaksi kristilliseksi avioliitoksi, siis yhden miehen ja yhden naisen välinen liitto.

Tämän murentaminen alkoi jo siitä, kun ryhdyttiin puuhaamaan ns. tasa-arvoista avioliittolakia. Tällä kauniilla nimityksellä halutaan hyväksyntä kahden samaa sukupuolta olevan liitolle. On tärkeää, että emme tuomitse heitä, joiden taipumus suuntautuu samaan sukupuoleen ja yhtä tärkeää, että emme tee tästä poikkeuksesta sääntöä, jolla koko avioliittoinstituutio murennetaan. Kristillinen avioliitto ei voi koskaan olla mikään muu kombinaatio, kuin Jumalan alkuperäiseen luomistarkoitukseen sitoutunut ja koko kristikunnan hyväksymä liitto.

Pyrkimykset avioliittolainsäädännön muuttamiseksi ovat askelia kohti uuspakanuutta. Kristillisen opetuksen ohentuessa Jumalan käskyjen merkitys laimenee ja unohtuu. Jumalan elämää suojeleva laki murenee ja tilalle tulee ihmismielipiteiden sekava viidakko, jossa toteutuvat viidakon lait. Maalliselta yhteiskunnalta ei voi edellyttää tukeutumista Raamattuun. Silti se voisi muistella omaa historiaansa ja oppia siitä arvomaailmasta, jonka juutalaiskristillinen maailmankatsomus on aikanaan luonut ja jonka varassa länsimainen kulttuuri on kehittynyt siihen, missä se nyt on. Oman pohjan rapauttaminen ei ole viisasta politiikkaa. Kristinusko toi roomalaisen pakanuuden keskelle arvot, joilla lasten, naisten, avioliiton ja vanhusten asema parani. Väitetään, että moraalittomuus kuitenkin lopulta tuhosi Rooman valtakunnan. Jäljet pelottavat.