Eero Junkkaala

Kävimme tänä keväänä jälleen Israelin-matkallamme Magdalassa. Marian kotikylässä puhuttelee tuon naisen ihmeellinen historia, riivaajien riepottelemasta raukasta Jeesuksen ylösnousemuksen ensimmäiseksi todistajaksi. Tällä kertaa Magdalassa käynti antoi muutakin ajattelemisen aihetta.

Sinne, Gennesaretinjärven rannalle, avattiin vuonna 2014 uusi hieno kristillinen keskus. Vuosikymmenten ajan siellä olivat olleet vain aiemman kaivausprojektin jättämät rauniot, eivätkä turistiryhmät olleet juurikaan osuneet paikalle. Läheinen Migdalin arabikylä oli säilyttänyt muinaisen nimen.

Vuonna 2009 Israelin museoviraston uudelleen käynnistämässä kaivausprojektissa löytyivät ensimmäisen vuosisadan synagogan rauniot. Arvokkain yksittäinen löytö oli kivinen toorapöytä, jossa on kuvattuna vanhin koskaan löydetty seitsenhaarainen kynttilänjalka, menora. Kaivausprojektia on sittemmin jatkanut mexicolainen organisaatio, ilmeisesti ensi kertaa Pyhällä maalla. Kaivausten ohella paikalle on vähitellen syntynyt katolisten rakennuttama kristillinen keskus, jonka päärakennuksen alttarina on suurikokoinen vene. Keskus pyrkii olemaan uskontojen kohtaamispaikka ja ilmeisesti siksi siellä on vältetty avoimesti kristillisiä symboleja. Hienot mosaiikkikuvat kuitenkin kertovat evankeliumien tapahtumista.

Magdalan raunioista on löydetty yhteensä 2500 kolikkoa, jotka kaikki ovat ensimmäiseltä tai toiselta vuosisadalta jKr. Arkeologisesti kiinnostavaa on synagogan laajuus hyvin hoidettuine vesijärjestelmineen. Kovin montaa ensimmäisen kristillisen vuosisadan synagogaa ei Israelissa ole löydetty. Tämän arvoa lisää se, että on erittäin todennäköistä, että Jeesus on käynyt tässäkin synagogassa opettamassa (Mark. 1:39).

Koska Magdala on ollut merkittävä juutalaiskaupunki ensimmäisellä vuosisadalla, paikan nykyiset haltijat ovat halunneet säilyttää uudessa keskuksessa jälkiä sekä varhaisesta synagogasta että bysanttilaisaikana rakennetusta kirkosta. Sisääntuloaulaa kutsutaan naisten atriumiksi, sillä siinä olevat pylväät on nimetty Raamatussa mainittujen tärkeiden naisten muistoksi. Yksi nimetön kuuluu sinulle, tämän päivän naiselle, paikan esittelijät sanovat.

Magdalan uusi keskus on ottanut tunnuslauseekseen latinankieliset sanat Duc In Altum, suomeksi: Vie syvälle. Teksti on katkelma Luukkaan evankeliumin viidennestä luvusta, jossa Jeesus lausuu koko yön turhaa työtä tehneille kalastajille, erityisesti Pietarille: ”Souda vene syvään veteen…” (Luuk. 5:4). En tiedä, mitä kaikkea tämän lauseen valitsijat ovat ajatelleet. Paikan esitteessä lainataan paavi Johannes Paavali II:n sanoja tästä raamatunkohdasta: ”Nämä sanat puhuttelevat meitä tänään, ne kutsuvat muistamaan menneisyyttä kiitollisena, elämään nykyhetkeä innostuneesti, ja katsomaan tulevaisuuteen luottavaisesti.”

Minulle kyseinen Raamatun teksti alkoi puhua muita asioita. Opetuslapset olivat tehneet koko yön turhaa työtä. Minustakin usein tuntuu matkoilta palatessa tältä: olenko vain turhaan kulkenut maat ja mannut ristiin rastiin? Mutta kun Jeesus käskee heittämään vielä kerran verkot, teen sen jälleen. Eihän se tietenkään turhaa ole ollut, mutta näissä tunnoissa ihminen usein liikkuu evankeliumin asioilla ollessaan. Ei työn hedelmiä juurikaan näe, eikä tarvitsekaan. Parempi onkin, ettei näe.

Tuo kalastuskertomus avautuu vielä toisestakin näkökulmasta. Kirkossa toimitaan ja touhutaan monenlaista. Kuten kalastajilla muinoin, ammattitaitoa ja ahkeruutta riittää, työtä voidaan tehdä yötä päivää. Jos yrittämisestä, koulutuksesta tai työntekijöiden määrästä olisi kiinni, tulokset olisivat häikäisevät. Onko silti paljon turhaa työtä? Pitäisikö heittää vielä kerran, syvemmälle, Jeesuksen käskystä?

Onko maailma menossa huonompaan vai parempaan suuntaan? Millainen on huomisen kirkko? Elämmekö nyt lopun aikoja?

Helsingin Sanomien tulevaisuuskirjeenvaihtaja Heikki Aittokoski kirjoitti 13.3.2018 lehden merkintöjä-palstalle kolumnin otsikolla Jymyuutinen, jota emme tiedä. Hän lainasi ajatuksen amerikkalaisen Steven Pinkerin kirjasta Enlightenment now (Valistus nyt). Kirjan esittelemä jymyuutinen on, että maailma on ottanut mahtavia harppauksia joka ikisellä inhimillisen hyvinvoinnin alueella. Mutta sitten kirjoittaja ilmoittaa toisen jymyuutisen: juuri kukaan ei tiedä tästä. Kirjan sanoma Pinkerin mukaan on, että synkät uutiset pimentävät ihmisiltä kokonaiskuvan.

Ihmiset tuijottavat maailman vääryyksiin ja julmuuksiin, joita todellakin on sietämättömän paljon. Samalla he unohtavat, kuinka valtavia edistysaskelia ihmiskunta on äskettäin ottanut. Näitä ovat Aittokosken lainauksen mukaan mm. seuraavat: sodat ovat vähentyneet, elinajanodote on kasvanut kaikkialla, lapsikuolleisuus on romahtanut, tappavia tauteja on saatu kuriin (esim. malariakuolleisuus on saatu alle puoleen vuoden 2000 tasosta), aliravitsemus on vähentynyt tuntuvasti ja nälänhädät melkein poissa. Pinkerin mielestä järki, tiede, humanismi ja edistys ovat voitolla. Aittokoski muistuttaa, että maailmassa on totisesti aihetta murehtimiseen, eikä se ole valmis vielä lähivuosikymmeninäkään. Silti tulevaisuususko on ainoa oikea asenne, jolla päästään eteenpäin.

Pidin lukemastani kolumnista. Uutistarjontamme suoltaa jatkuvasti silmiemme eteen onnettomuuksia, raakuuksia ja muuta sen kaltaista. Vain huono uutinen on uutinen. Ja niistähän me olemme kiinnostuneita. Siksi saatamme unohtaa, että maailmassa on muutakin. Muutumme tulevaisuutta pelkääväksi ja voivottelevaksi ihmismassaksi ja hukkaamme asenteen, jolla katsottaisiin rohkeasti tulevaisuuteen. Toki turvallisuusuhat ja katastrofit saavat ihmiset korjaamaan havaittuja puutteita, mutta pelkästään niihin takertuminen voi viedä luottamuksen parempaan huomiseen.

Kyseinen kolumni jäi minua mietityttämään erityisesti siksi, että olen ollut havaitsevinani kyseisen synkistelyasenteen olevan aivan erityisesti ominaista kristityille. Mehän tiedämme, että lopun aikoina jumalattomuus lisääntyy ja elävä kristillisyys käy yhä harvinaisemmaksi. Odotettavissa on vain huonoja päiviä. Joten kun yleisinhimilliseen synkistelytaipumukseen lisätään kristillisnegatiivinen maailman menon murehtiminen, niin kovin paljon valoa ei taivaanrannalla näy. Etteivät vaan kristityt olisi salaa tyytyväisiä havaitessaan, että kirkko on pahasti jakaantunut, maailman johtajat valehtelevat päin naamaa, uudet sodanuhat väijyvät nurkan takana ja luonnonkatastrofit tuhoavat monien elämän. Näinhän Raamattu kertoo asioiden menevän.

Pidän tällaista asennevammaa haitallisena. Tullessamme yhteen muistamme muistuttaa toisillemme, kuinka huonosti asiat ovat ja aivan varmasti menevät vain huonompaan suuntaan. Voi olla, että olemme oikeassa. Voi myös olla, että olemme väärässä. Joka tapauksessa lietsomme kielteisyyttä, joka entisestään vähentää luottamusta parempaan tulevaisuuteen. Luther ajatteli viisisataa vuotta sitten, että maailma on niin paha, ettei se voi enää pahemmaksi tulla ja Jeesuksen täytyy siksi tulla pian takaisin. Me tiedämme, että seuraavina vuosisatoina tulivat suuret herätykset. Tällä hetkellä muuten kristillinen kirkko kasvaa nopeammin kuin koskaan historiansa aikana.

Lukemassani kolumnissa Aittokoski muistutti, että tulevaisuususko on ainoa oikea asenne. Mielestäni se on myös kristillinen.

Sain vinkin lehtiartikkelista, jonka mukaan Jerusalemista olisi löydetty Melkisedekin alttari. Ajattelin välittömästi, että kyseessä on jälleen sellainen juttu, jossa hurskas mielikuvitus ja amatöörimäinen arkeologia rakentavat tuulentupia, jotka eivät kestä asiallista kritiikkiä. Kun tutustuin aineistoon, se alkoikin näyttää hyvin kiinnostavalta.

Jerusalemissa on tehty vuosikausia kaivauksia sekä Gihonin lähteen ympärillä että sen yläpuolella Daavidin kaupungissa. Edellisiä ovat johtaneet Ronny Reich ja Eli Shukron, jälkimmäistä mm. Eilat Mazar. Olen käynyt Reichin kanssa tutustumassa Gihonin kaivauksiin. Nyt Shukron joka on jo eläkkeellä, on kertonut erikoisesta löydöstä. Daavidin kaupungin uumenista Kidronin laaksosta on löydetty luola, jossa on pystyyn asetettu suurikokoinen kivi. Kiven vieressä on kallioon hakattu reikiä ja muita muodostelmia. Shukronin tulkinnan mukaan kivipaasi on keskipronssikaudelta, siis Israelin patriarkkojen ajalta. Vastaavan kaltaisia kiviä on vuosien aikana löydetty useista eri kohteista. Niitä kutsutaan nimellä masseba, ja kyseinen hepreankielen sana esiintyy Vanhassa testamentissa 32 kertaa. Yleensä aina se tarkoittaa uskonnollista monumenttia, pyhäkköä tai palvontapaikkaa.

Shukronin tulkinta tästä Jerusalemin massebasta on dramaattinen. Hän sanoo, että se viittaa Melkisedekiin, ja on Jerusalemin ensimmäinen yksijumalaisen uskonnon pyhäkkö, temppeli numero nolla. Shukron viittaa Ensimmäisen Mooseksen kirjan 14. lukuun, jossa Abraham kohtaa Salemin kuninkaan ja tämä siunaa hänet. Abraham antaa kymmenykset Melkisedekille. Tähän Shukron yhdistää kuvauksen luvusta 28, jossa kerrotaan Jaakobin unesta Betelissä. Herättyään unesta Jaakob otti kiven, joka oli hänen päänalusenaan, pystytti sen patsaaksi ja vuodatti sen päälle öljyä. Sitten hän sanoi, että kivestä jonka hän pystytti, on tuleva Jumalan pyhäkkö, ja hän lupasi Jumalalle kymmenykset kaikesta, mitä hän saa. Näillä kertomuksilla on hyvin ilmeisiä liittymäkohtia.

Onko siis mahdollista, että Jerusalemin löytö olisi Melkisedekin alttari tai pyhäkkö? Tulkinta on aika rohkea, lähes yltiöpäinen, mutta luo kuitenkin mielenkiintoista valoa erikoiseen Melkisedek-kertomukseen. Olisiko Abraham matkoillaan kohdannut hengenheimolaisensa, yhtä Jumalaa palvelevan papin, ja pyytänyt tältä siunausta? Olisiko tämä Jerusalemin kanaanilainen hallitsija pystyttänyt kaupunkiin alttarin samoin kuin Jaakob ja monet muut myöhemmin? Tänne Abraham joka tapauksessa tuli myöhemmin Iisakin kanssa aikoen uhrata poikansa. Hänen ei tarvinnut tehdä sitä, mutta kyseinen paikka jäi kansan muistiin. Siksi samalle vuorelle rakennettiin aikanaan Salomon temppeli.

Emme tule koskaan tietämään, onko löydetyllä kivellä mitään tekemistä Melkisedekin kanssa. Silti löytö on hyvin kiinnostava, koska se vie Jerusalemin uskonnollista historiaa pitkän harppauksen taaksepäin. Se kertoo kanaanilaisesta Jerusalemista yksityiskohdan, joka saattaa valaista tuota harvinaista Melkisedek-kertomusta. Raamattuhan liittää tähän outoon hahmoon myöhemmin hyvin kovat lataukset. Hänet mainitaan psalmissa 110 ja vielä Uudessa testamentissa Heprealaiskirjeen 7. luvussa itsensä Kristuksen esikuvana. Pohdin lisää tätä Melkisedek-kertomusta alla olevassa artikkelissa.

Voisiko Jerusalemista tehty kivipaasilöytö olla Melkisedekin alttari? Kirjoitin tästä edellä lyhyen selostuksen. Löytö innoitti jatkopohdintaan Melkisedekistä. Tuo Ensimmäisen Mooseksen kirjan 14. luvun jakeissa 18-20 esiintyvä henkilö on Vanhan testamentin kuvauksessa varsin erikoinen. Hänet esitellään Salemin kuninkaana ja Korkeimman Jumalan pappina. Salem on Jerusalemin muinainen nimi, kuten psalmi 76:3 osoittaa. Tämä outo henkilö tuo leipää ja viiniä ja siunaa Abrahamin. Abraham puolestaan antoi hänelle kymmenykset saamastaan sotasaaliista. Melkisedek tulee kuvaan kuin tyhjästä ja häipyy maisemista saman tien. Hän ei liity mihinkään sukuluetteloon, joihin kaikki Vanhan testamentin pelastushistoriaan kuuluvat henkilöt liitetään.

Melkisedek mainitaan tämän jälkeen Raamatussa kahdessa eri yhteydessä, jotka eivät todellakaan ole mitään vähäpätöisiä tekstejä. Psalmi 110 on Uudessa testamentissa useimmiten siteerattu psalmi. Myös Jeesus itse lainaa sitä ja sovittaa sanoman itseensä. Psalmissa puhutaan Herrasta, joka istuu Jumalan oikealle puolelle, siis Messiaasta. Tämä on ”pappi ikuisesti” sillä hänen pappeutensa on ”Melkisedekin pappeutta”.

Uusi testamentti panee vielä paremmaksi. Heprealaiskirjeessä (luvuissa 5,6 ja 7) lainataan juuri tuota Psalmia 110 ja todetaan, että Kristus on ylipappimme ja hänen pappeutensa on ”Melkisedekin pappeutta”. Melkisedek nähdään Jeesuksen ennakkokuvana, koska tämä on ”vanhurskauden kuningas” ja ”rauhan kuningas” nimensä perusteella ja koska tällä ”ei ole isää, ei äitiä eikä sukuluetteloa, hänen elinpäivillään ei ole alkua eikä loppua”.

Ensimmäisen Mooseksen kirjan kuvaus on juutalaisuudessa synnyttänyt tarinan, joka kuvataan Ensimmäisessä Henokin kirjassa. Sen mukaan Melkisedek on syntynyt jo ennen vedenpaisumusta, mutta elänyt kuitenkin vielä vedenpaisumuksen jälkeen. Hänet on otettu taivaaseen Henokin ja Elian tavoin ja hän tulee sieltä takaisin aikojen lopulla. Myös Qumranin kirjoituksissa Melkisedek kuvataan lopunajalliseksi pelastajaksi.

Onko tämä Melkisedek ollut todellinen historiallinen henkilö? Luotettavin kuvaus on tuo Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa kerrottu. Hän on ollut keskipronssikaudella elänyt Jerusalemin kaupunkivaltion kuningas. Jerusalemin vanhin lähteissä kuvattu nimi on Urusalimmu ja kaupunki mainitaan jo 1900-luvulta eKr. egyptiläisissä kirousteksteissä. Sittemmin 1300-luvun Amarna-kirjeissä kaupungilla on keskeinen rooli. Varhaiset jerusalemilaiset olivat ”kanaanilaisia”, vaikka emme tiedä heidän todellista etnistä alkuperäänsä. Daavidin aikana heitä kutsuttiin jebusilaisiksi.

Erikoista Vanhan testamentin kuvauksessa on, että Israelin ykköskantaisän ja kaikkein suurimman uskon sankarin yläpuolelle asetetaan henkilö, joka ei kuulu tähän kansaan. Kuinka ”pakana” voi siunata Abrahamin? Melkisedek esitellään kuitenkin yhden Jumalan, ”Korkeimman Jumalan”, palvelijaksi. Monoteismi ei ollut tuohon aikaan vielä maailmalla tunnettu ilmiö. Heprealaisia lukuun ottamatta monoteismia esiintyy vasta Eknatonin Egyptissä 1300-luvulla eKr. Korkein Jumala on hepreaksi El Eljon. El merkitsee jumalaa ja oli kanaanilaisten pääjumalan nimi. Patriarkkakertomuksissa on useita Jumalalle annettuja nimityksiä, kuten El Shaddai, El Roi, El Olam ja El Betel.

Tämän verran voimme sanoa tekstien ja historiallisten lähteiden valossa. Jatkan kuitenkin pohdintaa. Abraham oli saanut lupauksen maasta, kansasta ja siunauksesta. Jumala oli valinnut hänet pakanallisen Kaldean Urin keskeltä. Hänen aikanaan ei vielä ollut mitään organisoitua eikä määriteltyä uskon tulkintaa. Moosekseen olisi vielä useita satoja vuosia. Luvattuun maahan tullut Abraham on käynyt sodan pohjoisen kuninkaita vastaan ja paluumatkalla kohtaa miehen, joka näyttää olevan ”samalla puolella” hänen kanssaan. Käy ilmi, että tämä rauhan mies uskoo samaan tapaan kuin Abraham, yhteen Jumalaan, jota hän kutsuu Korkeimmaksi Jumalaksi. Oli löytynyt hengenheimolainen, joka kaiken lisäksi on paikallinen kuningas ja pappi. Abraham puolestaan on ”maallikko”, puolipaimentolainen heimopäällikkö. Niinpä Abraham pyytää, voisiko tämä saman uskon pappisedustaja siunata hänet. Hän tuo paikalle leipää ja viiniä ja siunaa Abrahamin.

On helppo ymmärtää, että apostolisena aikana tämä kolmen jakeen mittainen kertomus on noussut aivan uusiin sfääreihin. Kun lisäksi Messiaasta kertova psalmi lainaa tätä, liittymä kohta Kristukseen on selvä. Tapaamme Vanhassa testamentissa Jeesuksen ennakkokuvan. Jeesus on todellinen kuningas ja ylimmäinen pappi. Hän antaa itsensä meille leivässä ja viinissä. Me puolestamme annamme hänelle kymmenykset – tai mieluiten koko elämämme.

Jeesus lehtien palstoilla

Helsingin Sanomat tiesi loppiaisen aattona kertoa, että Jeesus ei ehkä syntynytkään Betlehemissä, eikä Herodeksen toimeenpanemaa lastenmurhaa tapahtunut. Valitettavasti Hesari noudatti aiempien vuosien linjaa heittäessään kristillisten juhlien alla aina jonkin epäilyksen varjon Raamatussa kuvattujen tapahtumien ylle. Meikäläinen Kirkko ja kaupunki -lehti julkaisi sen sijaan loppiaisen jälkeen jutun, jossa se haastatteli suomalaista Raamatun arkeologian asiantuntijaa ja antoi Pyhän kirjan historiallisesta luotettavuudesta hyvin myönteisen kuvan.

Yksi maailman tunnetuimpia tiedettä popularisoivia lehtiä, National Geographic, on toista maata kuin meidän Hesarimme. Se on vuosien saatossa julkaissut useita hienoja numeroita, joissa käsitellään asiallisesti Raamatun tapahtumia ja henkilöitä. Mukana on aina loistelias kuvitus, mikä on kyseisen lehden tavaramerkki. Jälleen tämän vuoden alussa on ilmestynyt kaksi tällaista erikoisnumeroa, joista molempia saattaa vielä löytyä kauppojen hyllyiltä. Ainakin näin vakuutti salainen agenttini, joka toimitti lehdet minun käsiini. Ensin ilmestyi julkaisu The Real Jesus – What Archaeology Reveals About His Life ja kohta perään 50 Most Influental Figures of the Bible. Edellisestä julkaistiin myös suomenkielinen painos nimellä Oikea Jeesus – Mitä arkeologia kertoo hänen elämästään?

Kommentoin tässä lyhyesti kyseisiä lehtiä. Viisikymmentä Raamatun vaikutusvaltaista hahmoa alkaa Aatamista ja Eevasta ja jatkuu aina Paavaliin ja Timoteukseen asti. Keskeisin esiteltävä on luonnollisesti Jeesus. Jokaisessa artikkelissa on lyhyt selostus asianomaisesta henkilöstä ja se noudattelee hyvin tarkasti Raamatun kerrontaa. Joidenkin kohdalla on viittauksia arkeologisiin löytöihin ja ne kaikki ovat sellaisia, jotka tukevat näiden henkilöiden historiallisuutta. Kuvat ovat pääasiassa kristillisen taiteen mestariteoksia. Raamatun lukijalle tässä lehdessä ei ole juuri mitään uutta tietoa, mutta asioita tuntematon saa näin käsiinsä pienoiskoossa olevan kuvaraamatun.

Jeesusta koskevassa julkaisussa on hienoja kuvia mm. Betesdan altaalta, Herodiumista, Kapernaumista, Magdalan kivipöydästä, Getsemanen puutarhasta ja ristiinnaulitun kantapään luusta. Kaikkein upeimmat ja seikkaperäisimmät kuvat ovat Pyhän haudan kirkosta, jossa juuri National Geograficin tutkijat saivat viime vuonna luvan tehdä lyhytkestoisen kaivausurakan ja selvittää, missä kunnossa Jeesuksen haudaksi väitetty paikka oli. Tutkimus vahvisti seikan, joka muutenkin tiedettiin, että juuri tässä on Jeesuksen haudan paikka. Sinne keisari Konstantinuksen aikana rakennettiin ensimmäinen kirkko.

Jeesusta koskevan artikkelin kirjoittaja esittäytyy asioista kiinnostuneena, viileänä tarkkailijana. Hän ottaa esiin kriittisiäkin tutkijoiden mielipiteitä, mutta ei näe tarvetta romuttaa totuttuja kristillisiä käsityksiä. On ymmärrettävää, että maailmanlaaja lehti pyrkii suhtautumaan kunnioittavasti maailman suurimpaan uskontoon. Samalla se antaa viestin, että kyse ei ole mistään keksitystä humpuukista, vaan Raamatun kertomusten taustalla on todellisia tapahtumia, joita voidaan arkeologian keinoin tutkia. Silloin kun jotain tapahtumaa ei voida arkeologisesti jäljittää, kirjoittaja siteeraa samaa lausetta, jota minä käytin Hesarin artikkelia arvioidessani: ”Todistusaineiston olemattomuus ei riitä olemattomuuden todistusaineistoksi.” (https://eerojunkkaala.net/2018/01/06/jeesuksen-syntymakertomusten-historiallisuudesta/). Kyseessä on hiukan kankea suomennos englanninkielisestä sanonnasta: ”Evidence of absence is not absence of evidence”. Molemmissa lehdissä on hienot Jeesuksen ajan tapahtumapaikkojen kartat. Joidenkin paikkakuntien sijaintiin voisi esittää pieniä huomautuksia, mutta ne eivät vähennä korkealaatuisten karttojen arvoa.

Kaiken kaikkiaan on hyvin huomionarvoista, että Raamattu ja Jeesus ovat edelleen kova sana maailmalla myös sekulaarien lehtien palstoilla. Sen lisäksi että lehdet epäilemättä käyvät hyvin kaupaksi kristityille kuluttajille, ne viestittävät samalla sanomaa Jumalan Pojasta, joka todellisena historian henkilönä on kerran maan päällä kulkenut.

Helsingin Sanomat julkaisi loppiaisen aattona 5.1. artikkelin, jossa oli haastateltu professori Petri Luomasta joulun tapahtumien historiallisuudesta. Lähetin lehden yleisönosastoon alla olevan vastineen. Saa nähdä, julkaistaanko se.

HS (5.1.) kunnioitti loppiaisen aikaa kirjoittamalla tiedesivulla ison artikkelin Jeesuksesta. Artikkeli oli kiinnostava, mutta sisälsi joitain tieteellisiä epätarkkuuksia. Lehden mukaan Betlehem Jeesuksen syntymäpaikkana on myöhemmän historiankirjoituksen keksimä sankaritarina ja Herodeksen toimeenpanemaa lastenmurhaa ei tapahtunut.

On totta että Josefus ei mainitse Betlehemin lastenmurhaa omissa teksteissään, vaikka kirjoittaa paljon Herodeksesta ja mainitsee Jeesuksenkin kahdessa eri yhteydessä. Herodeksesta saamamme kuva sopii kuitenkin kuin nyrkki silmään siihen, minkä Matteus Uudessa testamentissa kertoo. Suuruuden hullu hallitsija surmautti kaikki, jotka vähänkin pyrkivät uhmaamaan hänen asemaansa. Muutaman betlehemiläisen pikkulapsen tappaminen ei ylittänyt Josefuksen uutiskynnystä, eikä se ehkä ollut hänellä tiedossakaan. Matteus kirjoittaa useita vuosikymmeniä ennen Josefusta ja on luonnollisesti urkkinut tarkemmin Jeesuksen varhaisvaiheita. HS:n tiedesivulla esitetty tulkinta menee siihen lankaan, jota historian tutkimuksessa kuvataan englanninkielisellä sanaleikillä ’absence of evidence is not evidence of absence’, siis todistusaineiston puuttuminen ei ole merkki siitä, että jokin asia ei olisi tapahtunut.

Betlehem Jeesuksen syntymäpaikkana on aiemmassa tutkimuksessa joskus pyritty kiistämään siitä syystä, että evankeliumikirjoista vain Luukas sijoittaa syntymätapahtumat sinne. Varhaisin evankeliumi, Markus, aloittaa tekstinsä vasta Jeesuksen julkisen toiminnan alusta, eikä siksi tietenkään kerro syntymäpaikasta. Luukas joka sijoittaa syntymän Betlehemiin, kertoo tutkineensa asiat tarkoin ja haastatelleensa silminnäkijöitä, joita hänen aikanaan oli pilvin pimein vielä elossa.

Betlehemin traditio syntymäpaikkana on niin vahva, että juuri sen painavampia perusteluja ei Uuden testamentin arkeologiasta löydy. 300-luvun alussa sinne rakennettiin syntymäkirkko. Kirkon kryptassa on hopeinen tähti ja siinä latinankielinen teksti: Tässä Jeesus Kristus syntyi Neitsyt Mariasta. 200-luvulla Origenes kertoo, että Betlehemissä pakanatkin osaavat neuvoa tien luolalle, jossa Jeesus syntyi. 150-luvulta meillä kaksi mainintaa, Justinus Marttyyrilta ja Jaakobin protoevankeliumissa, paikasta jossa Jeesus syntyi. On siis enemmän kuin todennäköistä, että varhaisina vuosikymmeninä tiedettiin tarkalleen Jeesuksen syntymäpaikka. Olihan Jeesuksen äiti, Maria, pitkään vielä elossa ja Jerusalemin alkuseurakunnan jäsen.

Arkistot olivat olleet salaisina seitsemänsataa vuotta. Nyt taivaallisten puolustusvoimien tiedotusosasto päätti yllättäen julkaista ne. Muuttuiko maan turvallisuuspoliittinen tilanne peruuttamattomasti? Kyllä, juuri näin tapahtui.

Kaikki asianomaiset viranomaiset huolestuivat asiasta ja lähdesuojaa yritettiin avata. Kun se ei onnistunut, tietoja pyrittiin järjestelmällisesti tuhoamaan. Maan korkein johtokin puuttui asiaan. Myös kirkollinen eliitti selvitti lähteiden alkuperää ja huomasi, että salaisissa tiedoissa oli todellakin koko maan tulevaisuutta koskevaa aineistoa. Se pyrki kuitenkin vähättelemään uhan suuruutta, vaikka ulkomailta tullut delegaatiokin oli saanut asiasta vihiä. Kirkon johto ei pitänyt asiaa minään, mutta ylin valtion koneisto pantiin kuitenkin eliminoimaan mahdollinen todistusaineisto raskaimmalla mahdollisella tavalla.

Mutta miten maan turvallisuuspoliittinen tila muuttui? Jos tarkkoja ollaan, niin muutoksella oli jopa globaalit vaikutukset. Mikään ei ollut enää niin kuin ennen. Myöhemmin jopa ajanlaskussa huomioitiin tämä muutos ja alettiin puhua tapahtumista ennen tätä tietovuotoa ja tapahtumista sen jälkeen. Kaikki tämä liittyi juuri turvallisuuteen. Turvallisuuden lisääntyminen nimittäin oli aivan silmiinpistävää.

Ennen näitä kohtalokkaita päiviä pelko oli hyvin yleistä. Edelleenkin siellä missä tämän salaisuuden murtamista ei tunneta, on paljon pelkoja, ja ihmiset turvautuvat erilaisiin keinotekoisiin pelon lievityskeinoihin. Sikäli kuin tieto salaisuuden paljastumisesta leviää, ihmiset tulevat levollisiksi ja heidän luottamuksensa tulevaisuuteen lisääntyy. Niinpä onkin alettu puhua jopa tietovuodon aiheuttamasta ilosanomasta. Sitä on pyritty aktiivisesti levittämään ja kirkon eliittikin on siinä innokkaasti mukana. Jotkut tosin edelleen pitävät kaikkien yksityiskohtien avaamista arveluttavana. Uuden tiedon paine on kuitenkin järisyttävä ja se raivaa tietään etenkin siellä, missä se aiemmin oli täysin tuntematon.

Nyt onkin aika arvioida kyseisen vuodon merkitystä. Taivaalliset puolustusvoimat olivat jostain syystä päättäneet avata arkistot ensin journalisteille, joita pidettiin toisen luokan kansalaisina. Kun nämä kertoivat asian eteenpäin, se herätti heti epäilyksiä, koska lähdesuojan pelättiin samalla murtuvan. Pelot olivat kuitenkin ennen aikaisia, sillä vähitellen kävi selväksi, etä hanketta oli valmisteltu jo vuosituhansien ajan, itse asiassa maailman perustamisesta lähtien. Se oli ollut hyvin tiedossa kansan syvien rivien parissa. Maan ja kirkon johto joiden nimenomaan olisi pitänyt olla parhaiten informoituja, olivat hukanneet totuuden ja aika ajoin sen julkituloa kiivaasti vastustaneet.

Nyt kun tietoa on levitetty kahdentuhannen vuoden ajan, voidaan todeta, että onneksi sitä ei tuolloin alkuajan kriiseissä saatu tukahdutettua. Niinpä tuon tietovuodon suuri juhla on jälleen käsillä ja koko maailma yhtyy siihen. Kaikki osaavat laskea ajanlaskun noista päivistä ja niistä on kirjoitettu lauluja enemmän kuin mistään muusta aiheesta koko maailmassa. Siis nyt yhdessä laulamaan maailman suurimmasta julkitulleesta salaisuudesta.

Kun puhumme kristittyjen välisestä yhteydestä, siinä voidaan nähdä erilaisia tasoja. Yritän tässä hahmotella niitä. Ensin mainitsen sellaisen yhteyshankkeen, joka ei kuulu tähän, nimittäin uskontojen välisen vuoropuhelun.

Presidentti Tarja Halonen käynnisti aikanaan prosessin, jossa suomalaiset eri uskontojen johtajat kohtaavat toisensa ja keskustelevat maailman rauhasta. Tämä malli on jopa herättänyt kansainvälistä mielenkiintoa. Uskontoja pidetään liian usein konfliktien syynä, kun ne voisivat olla osa ratkaisua. Uskontojen välinen vuoropuhelu voi parhaimmillaan estää kriisien syntymistä ja vähentää väkivaltaa. Kyse ei ole uskonnollisesta yhteydenpidosta vaan yhteisesiintymisestä maailmanrauhan puolesta. Hanke on hyvä ja kannatettava, jos tällaisten kohtaamisten seurauksena toisten kunnioittaminen vähänkin lisääntyy ja keskinäinen tappaminen vähenee.

Kun kristityt käyvät opillisia keskusteluja kirkkokuntien kesken, on tapana puhua ekumeniasta. Esimerkiksi luterilainen kirkkomme on sopinut ehtoollisyhteydestä anglikaanien kanssa. Katolisten kanssa käytiin aikanaan perusteellista vääntöä, jonka tuloksena kirjoitettiin Yhteinen julistus vanhurskauttamisesta. Uusin katolisten kanssa tehty dokumentti on reformaation juhlavuodeksi kirjoitettu Vastakkain asettelusta yhteyteen. Näiden merkityksestä keskuudessamme on erilaisia näkemyksiä. Jotkut pitävät niitä uhkana luterilaiselle uskolle, toiset toivon merkkinä tiellä kristittyjen yhteyteen. Mielestäni tarvitaan sekä oman uskonkäsityksemme selkeää sanoittamista että pyrkimyksiä ymmärtää toisten kirkkokuntien tulkintoja.

Termiä yhteiskristillisyys käytetään yleensä silloin, kun luterilaisten kirkkojen ja ns. vapaitten suuntien väki tulee yhteen jonkun kampanjan tai tapahtuman merkeissä. Uusin tällainen yhteisesiintyminen oli Turussa järjestetty Kristus-päivä. Tämän tyyppistä kristittyjen yhteyttä voidaan kutsua myös allianssikristillisyydeksi. Suomessa on tätä varten organisaatiokin: Suomen evankelinen allianssi. Se pitää yhteyttä vastaaviin kansainvälisiin järjestöihin. Yhteiskristillisyys on kannatettavaa ja hyödyllistä sen vuoksi, että se antaa viestin maailmalle ja toisillemme, että olemme menossa samaan taivaaseen. Keskinäisiä opillisia eroja ei tarvitse häivyttää, vaikka ne tilapäisesti laitetaan syrjään yhteisen hyvän vuoksi. Mitä paremmin olemme selvillä oman uskomme juurista, sen levollisemmin voimme kohdata toisin ajattelevat kristityt.

Ruohonjuuritasolla monet kristittyjen keskinäiset erot häviävät. Vaikka meillä ei ole virallista ehtoollisyhteyttä kaikkien kanssa, käytännössä katolinen, luterilainen, helluntailainen ja vapaakirkollinen voivat mennä samaan ehtoollispöytään ja kohdata siinä Jeesuksen ja toinen toisemme. Joskus hankalimmiksi muodostuvat ne yhteydet, joiden pitäisi olla kaikkein selvimpiä. Kirkkomme herätysliikkeiden välit ja saman liikkeen sisäiset jännitteet uhkaavat pirstoa palasiksi hyvin rakennettuja yhteyksiä. Mitä oikeaoppisempia jotkut katsovat olevansa, sitä suppeammaksi käy omaan joukkoon hyväksyttyjen piiri.

Erot kristittyjen kesken eivät ole mikään uusi keksintö. Jo Paavalin kirjoittaessa korinttilaisille oli seurakunnassa kuppikuntia ja alkuseurakunnassa esiintyi nurinaa työnjaosta. Juutalaiskristittyjen ja pakankristittyjen välinen juopa uhkasi repiä varhaisen kirkon kahtia. Jeesuksen rukous ”että he yhtä olisivat” on alusta asti ollut koetteilla.

Olisi utopiaa kuvitella, että me voisimme päästä täydelliseen harmoniaan ja kaikkien kristittyjen sopusointuiseen yhteyteen. Silti meidän tulisi jokaisessa porukassa ja niiden kesken kilvoitella parempaan keskinäiseen ymmärrykseen ja kunnioittamiseen. Omalle näkemykselleen on hyvä olla uskollinen, mutta on pieni mahdollisuus, että oman porukan ulkopuolellakin on totuuteen pyrkiviä, vilpittömiä ja Raamattunsa vakavasti ottavia kristittyjä.

Kirjoitin arkeologian väärinkäytöstä. Jotkut kysyivät, mikä järkeä on kertoa erilaisista huuhaa-teoriosta, kun arkeologia on tärkeä Raamatun tutkimuksen ala oikein käytettynä. Tarkoitukseni oli sanoa, että näennäistieteellisellä Raamatun puolustamisella tehdään uskon asioille enemmän haittaa kuin hyötyä. Raamattuhan ei ylipäätään tarvitse mitään puolustamista. Jumalan sana toimii ilman minkäänlaista uskonasioiden älyllistä perustelemista. Mutta ihmismieli, erityisesti länsimaisen ihmisen, saattaa joskus tarvita.

Yksi ystäväni kertoi facebookin keskusteluketjussa oman kokemuksensa. Hän oli innostunut valtavasti takavuosina kerrotusta Nooan arkki -löydöstä ja kertonut siitä innoissaan monille. Hän ajatteli tietenkin näin edistävänsä Raamatun asiaa. Hänen puheilleen hiukan hymyiltiin. Se ei sinänsä olisi haitannut, mutta kun myöhemmin osoittautui, että kyseinen löytö on pelkkä muodostelma kalliossa vailla minkäänlaista kunnollista näyttöä arkista, niin tuo intoilu joutui hiukan huonoon valoon. Se ei palvellut Raamatun puolustamista, vaan antoi pikemmin kuvan helposti höynäytettävistä uskovaisista, jotka uskovat mitä tahansa, minkä ajattelevat puolustavan heidän uskoaan.

Kuuntelin äskettäin ympäristönmuutoksen professorin, Atte Korholan, luentoa Israelin geologiasta, ilmastosta ja maantieteestä. Se oli loistava kristityn tiedemiehen puheenvuoro, jossa kuulijalle ei jäänyt epäilyksen häivääkään, etteikö asiantuntija olisi ollut äänessä. Kuulimme esimerkiksi Jordaninlaakson ja Kuolleenmeren syntyhistorian viidentoista miljoonan vuoden takaa. Esitys oli puhtaasti tieteellinen, mutta samalla siitä heijastui luottamus Raamatun ilmoitukseen, jossa on jopa nähtävissä viitteitä samoista Kuolleenmeren vedenpinnan vaihteluista kuin mitä geologia osoittaa.

Arkeologian aihepiiristä olen varmaan itse pitänyt elämäni aikana satoja tai tuhansia tunteja luentoja ja kirjoittanut useita kirjoja. Minua edelleen kiehtoo Raamatun taustamaailman pohtiminen. Koska Jumalan ilmoitus ankkuroituu todelliseen ihmiskunnan historiaan, niin näitä yhtymäkohtia on kiinnostava tutkia, vaikka – kuten sanoin – usko Jeesukseen ei ole näistä mitenkään riippuvainen.

Minua puhuttelee esimerkiksi havainto, että monet maailmanhistorian suuret nimet esiintyvät Pyhän kirjan lehdillä, joko nimeltä mainittuna tai aivan ohi mennen. Tällaisia ovat mm. Egyptin faraot Ramses II ja Sisak, Assyrian hallitsijat Tiglat-Pileser ja Sanherib, Babylonian Nebukadnessar, Persian suurvallan luoja Kyyros I, kreikkalainen suuri sotapäällikkö ja yksi maailman mahtavimmista hallitsijoista, Aleksanteri Suuri, Rooman keisarikunnan suurimpia nimi, Gaius Julius Caesarin ottopoika, Gaius Octavius eli keisari Augustus. Kaikki nämä esiintyvät Raamatussa, mutta huomatkaa: sivuroolissa! He ovat vain näyttämön kulisseissa, sillä päähenkilö on joku toinen. Hän joka syntyi betlehemiläisessä tallissa, mutta josta koko maailma laskee tänään ajanlaskunsa.

Kun Assyrian suurvalta vuonna 701 ennen Kristusta pyyhki Lähi-idän yli ja murskasi edestään kaikki pikkuvaltiot kuin tulitikkurasiat, niin Jerusalemin kaupungissa elettiin kauhun hetkiä. Muut Juudan kaupungit olivat jo tuhoutuneet. Kuningas Hiskia lähetti esirukouspyynnön profeetta Jesajalle ja sai tältä uskomattoman viestin: Assyria ei tule tuhoamaan Jerusalemia. Raamattu kertoo Jesajan kirjan luvun 37 lopussa, miten Herra pelasti kansansa. Arkeologia todistaa tästä historiallisesta rukousvastauksesta. Miten, kerron siitä tarkemmin lähiaikoina julkaisemassani youtube-videossa.

Minua pyydetään edelleen aika usein luennoimaan Raamatun arkeologiasta. Kutsujat haluavat tietää, millaista informaatiota arkeologiset kaivaukset antavat Raamatun taustahistoriasta. Ovatko asiat siis tapahtuneet niin kuin Pyhässä kirjassa väitetään? Useimmat kutsujat tietävät minun vastaukseni. Olen jonkin verran kuokkinut Israelissa ja lukenut muidenkin kaivausraportteja. Yleisvaikutelma on selvä: Raamatun kertomusten taustalla on todellisia, ei kuviteltuja tapahtumia. Monien henkilöiden nimet, asuinpaikat ja sotien jäljet tulevat kaivauksissa vastaan. Kaikkea ei ole löydetty, eikä koskaan löydetäkään, mutta massiivinen aineisto puoltaa Raamatun historiallisuutta.

Totuuden nimessä on sanottava, että joissakin kaivauskohteissa Raamatun tekstin ja arkeologisen aineiston välille jää ratkaisemattomia kysymyksiä. Jokainen palapelin pala ei ihan osu kohdalleen. Tämä on asioiden luonteesta johtuen enemmän kuin todennäköistä. Olemmehan tekemisissä tuhansia vuosia vanhojen asioiden kanssa ja sekä kaivaustulokset että Raamatun kerronta voivat sisältää asioita, joita tulkitsemme väärin. Tämä ei kuitenkaan muuta itse asiaa, siis sitä että kyse on todellisesta eikä kuvitellusta historiasta.

Luentojeni yhteydessä kuulen usein kysymyksiä, onko se ja se asia, esine tai tapahtuma löydetty. Tällaisia ovat esimerkiksi kysymykset Noan arkista, liiton arkusta ja egyptiläisten sotajoukkojen jäljistä Punaisessa meressä. Nämä kolme tulevat esiin usein siksi, että kaikkien niiden löytymisestä on joskus kirjoitettu lehdissä ja niistä on ollut dokumentin kaltaisia ohjelmia televisiossa. Kaikkiin näihin minun on valitettavasti vastattava, että niitä ei ole löydetty. Ns. löydöt perustuvat hurskaan mielikuvituksen ja amatöörimäisen arkeologian yhteensovittamiseen. Tämä kombinaatio tuottaa uskomattomia tuloksia. Usein näiden ”löytöjen” esittäjät ovat aivan vilpittömiä ja arvelevat löydöllään tekevänsä suuren palveluksen Raamattua lukevalle kristikansalle. Palvelu on kuitenkin sangen kyseenalainen, sillä tällaisen näennäistiedon levittäminen tosi asiassa heikentää kristillisen todistuksen uskottavuutta.

Arkeologian alueella on toinenkin uskottavuutta heikentävä ilmiö. Jotkut viime vuosikymmenten sensaatiomaisina pidetyistä löydöistä ovat osoittautuneet hyvin tehdyiksi väärennöksiksi. Yleensä tutkimus jossain vaiheessa pystyy tunnistamaan parhaimmankin huijauksen, mutta tieto löydöstä on saattanut levitä ja usein siitä on ehditty kirjoittaa kirjojakin. Tällainen on esimerkiksi luuarkku, jossa oli nimi ”Jaakob Joosefin poika Jeesuksen veli”. Tutkijat pitivät sitä ensin aitona Jeesuksen perheeseen liittyneenä esineenä ja näin ollen se olisi ollut yksi suurimmista koskaan löydetyistä Raamatun arkeologiaan liittyneistä sensaatioista. Sittemmin kävi kuitenkin ilmi, että vaikka arkku itsessään oli vanha, teksti tai osa siitä oli lisätty siihen myöhemmin. Samankaltainen tarina liittyy ns. Joahas-inskriptioon ja kauan Jerusalemin kansallismuseossa esillä olleeseen norsunluiseen granaattiomenaan. Monet puolustavat edelleen näiden esineiden aitoutta, mutta minä en ole pitänyt niitä esillä näiden väärennösepäilyjen vuoksi.

Mainitsen vielä yhden ongelmallisen tavan, jolla arkeologian keinoin pyritään pönkittämään Raamattua. Kyseessä ovat erilaiset uudelleenajoittajat. Vähemmän tunnettu mutta joidenkin innokkaasti tukema teoria on Immanuel Velikovskyn yritys siirtää raamatullista kronologiaa muutamalla sadalla vuodella taaksepäin. Samaan tapaan toimii David Rohl, jonka teoriasta on tehty Tim Mahneyn ohjaama filmi nimeltä Patterns of Evidence. Kummankin teorian kannattajat väittävät, että ajoittamalla Egyptin historia muutama sata vuotta nykyistä varhaisemmaksi, saadaan aikaan paremmin Raamattuun sopiva ajoitus. Nämä yritykset on tuomittu epäonnistumaan ensinnäkin siksi, että nykyisen, yleisesti hyväksytyn egyptologian ja raamatullisen kronologian välillä ei ole mitään ongelmaa ja toiseksi siksi, että muinaista historiaa ei yksinkertaisesti voi vetää satoja vuosia eri suuntaan osoittamatta samalla, kuinka koko muukin historia siirtyy.

Voi olla vähän tyhmää kirjoitella tällaisista arkeologian väärinkäytöksistä, kun paljon rakentavampaa on kirjoittaa sen oikeinkäytöstä. Otin nämä kuitenkin esille siksi, että niiden ympärillä velloo joissain kristillisissä piireissä jatkuva keskustelu. Asioihin perehtymättömän on melko vaikea päätellä, mikä tieteelliseltä näyttävä esitys perustuu todellisiin faktoihin ja mikä ei kestä kriittistä tarkastelua. Mistä sitten tietää, mitkä arkeologiset löydöt kannattaa ottaa vakavasti? Ehkä paras on kysyä minulta.