Eero Junkkaala

Luen viikoittain Kotimaata, Uutta Tietä ja Sanaa. Yksi on yleiskirkollinen, toinen kansanlähetysläinen ja kolmas kansanraamattuseuralainen lehti. Oma hengellinen kotini on viides herätysliike ja siksi Uusi Tie sanoittaa eniten sitä kristillisyyttä, jonka koen omakseni. Sana-lehdessä ilahduttaa pyrkimys avarakatseisuuteen, samalla kun pyritään tarjoamaan hengellisesti rakentavaa ainesta. Kotimaasta näen, mitä kirkossa tapahtuu. Joskus sen hengellinen tarjonta ilahduttaa, joskus ärsyttää.

Uusimman Kotimaan (11.9.) pääkirjoituksessa Mari Teinilä pohtii kristittyjen yhteyttä ja erilaisuutta, samaa teemaa josta piispat kirjoittivat teesinsä. Teinilä iloitsee, että Oulun hiippakunnan lähetysjuhlilla olivat mukana kaikki kirkkomme lähetysjärjestöt yhdessä. Minäkin iloitsen siitä. Haapavedellä oli hyvät juhlat. Päätoimittaja jatkaa, että ”jokaiselle ihmiselle on tärkeää löytää yhteisö, jossa saa olla oikeassa ja kokea yhteyttä samoin ajattelevien kesken. Siksi kristillisten järjestöjen ja herätysliikkeiden omat kokoontumiset palvelevat tarkoitustaan.” Toisaalta hän harmittelee sitä, että ”kirkossa on liikaa niitä rakenteita, jotka korostavat vain samanmielisten yhteyttä. Tämä on seurausta kirkon pirstoutuneesta herätysliike-, yhdistys ja järjestökentästä.”

Näiden kahden toteamuksen välillä on jännite, jota minäkin paljon pohdin. Oma hengellinen koti on tärkeä. Sen julistuksen ja opetuksen piirissä kokee tulleensa ravituksi. Sen piirissä on samoin ajattelevia ystäviä ja yhdessä rukoillessa usko vahvistuu. Sen parissa myös linjataan oikean ja väärän uskon rajoja. Meillä kavahdetaan kaikkea sellaista, mikä vaikuttaa liberaaliteologialta ja kirkon maallistumiselta. Jossain toisessa porukassa katsotaan, että väärässä ovat fundamentalisteiksi nimitetyt, kirjaimellista raamatuntulkintaa edustavat kristityt (siis me). Tämän lisäksi täällä konservatiivileirissä rakennellaan omia raja-aitoja joidenkin erityiskysymysten ympärille. Tällaisia ovat mm. kysymykset evoluutiosta, suhtautumisesta Israeliin ja palestiinalaisiin tai erilaiset näkemykset karismaattisuudesta.

Pirstoutunut herätysliikekenttä on tosiasia, miten muuten voisikaan olla. Ehkä se ei ole ihanne, mutta niin on aina ollut ja on aina oleva. Eri asia on, miten pirstaleet pärjäävät toistensa kanssa. Niiden olemukseen kuuluu ajatella, että ne ovat oikeammassa kuin muut. Kuka nyt tahallaan väärässä olevaan porukkaan menisi. Me olemme siis oikeassa ja meidän raamatuntulkintamme on kaikkein puhdasoppisin.

Yritän laajentaa perspektiiviä. Maailmanlaajassa kristikunnassa me oikeaoppiset luterilaiset olemme pieni vähemmistö. Jos otetaan mukaan koko herätyskristillinen maailma (evangelical), saatamme protestanttisessa maailmassa olla jopa enemmistö. Jos karismaatikot ja helluntailaiset lasketaan samaan porukkaan, silloin olemme sitä varmasti. Karismaatikkoja on tosin myös katolisessa kirkossa. Se mitkä kysymykset missäkin kirkossa ovat etualalla, vaihtelee suuresti.

Keitä on enemmän ja keitä vähemmän, ei tietenkään ratkaise kysymystä oikeassaolemisesta. Maailmalta asioita katsottaessa tulee kuitenkin suhteellisuuden tajua. Kristikunta on pirstoutunut, mutta kaikessa hajanaisuudessaan se on maailmanlaaja Kristuksen ruumis, uskokaa tai älkää. ”Silmä ei voi sanoa kädelle: ’Minä en tarvitse sinua’, eikä liioin pää jaloille: ’Minä en tarvitse teitä.’” Kaikki tarvitsevat toisiaan, nuoret kirkot vanhoja ja vanhat nuoria. Karismaatikot ei-karismaatikkoja ja päinvastoin. Naispappeuden puoltajat sen vastustajia ja päinvastoin. Israelin ystävät palestiinalaisten puolestapuhujia ja päinvastoin. Meneekö liian vaikeaksi?

Voidaanko siis ollenkaan vetää oikean ja väärän rajaa? Tottakai voidaan. ”Yksikään henki, joka kieltää Jeesuksen, ei ole Jumalasta.” Pelastus yksin Kristuksen sovitustyön tähden on luovuttamaton opinkohta. Muitakin on. Ne on kiteytetty apostoliseen uskontunnustukseen. Se joka näin uskoo, on kristitty, joka poikkeaa tästä, ei ole.

Palaan vielä kotoiseen kenttäämme. Meillä on erilaisia näkemyksiä monista asioista. Olisiko mahdollista yrittää kohdata toisiamme ihmisinä ja kristittyinä, kunnioittaa toisen erilaista näkemystä luopumatta omasta? Vaikka en muuta omaa kantaani, voin toista kuunnellessani huomata, että hänkin on vakavissaan ja perustellusti päätynyt omiin näkemyksiinsä. Minä olen tietenkin oikeassa ja hän väärässä, mutta hänen mielestään asia on päinvastoin. Jumala yksin tietää, miten asiat ovat.

Olen joskus yrittänyt ilmaista asian näin: ”Raamattu on Jumalan sana ja ehdoton totuus, mutta minun raamatuntulkintani ei välttämättä ole.” Pidän tärkeänä taistella raamatullisen kristinuskon puolesta. Samalla ajatuksissani on koko maailmanlaaja kristillinen kirkko. Sen sisällä on eläviä ja kuolleita jäseniä, mutta minulla ei ole välineitä eikä lupaa tämän rajan vetämiseen. Evankeliumin julistus kutsuu ihmisiä ulkokehältä sisälle Jumalan valtakuntaan.

Kristuksen kirkko maailmassa on saareke, jota ympäröi ei-kristillinen maailma. Sen kohtaaminen evankeliumilla on kirkon tärkein tehtävä. Kirkon sisällä korostan Raamatun arvovallan, Kristuksen ainutlaatuisuuden ja uskonvanhurskauden luovuttamattomuutta. Lisäksi kiihkeästi kaipaan sellaista kristittyjen keskinäistä rakkautta, josta ”kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni”.

Laitan tähän vähän infoa tämän syksyn raamattupäivistä ja ensi vuonna alkavasta raamatunopettajien kurssista. Tuo jälkimmäinen on kunnianhimoinen uusi avaus, johon toivotaan pappeja ja muita raamattukoulutustyötä tekeviä tai siihen aikovia. Kaikki tiedot löytyvät kotisivulta http://www.raamatunopetusakatemia.fi

TAMPEREELLA on syksyllä kaksi raamattukurssitapahtumaa: Harjun seurakunnassa 4.-5.10. aiheena on Tasapainoiseen uskoon ja Viinikan seurakunnassa 26.-28.10. opetan Danielin kirjaa.

POHJOIS-KARJALASSA on kolme tapahtumaa: Juuassa 26.-28.9. aiheena on Danielin kirja, Joensuussa 18.-19.10. Mika Pouke puhuu lehtimajanjuhlaan liittyvistä aiheista ja minä Vanhan testamentin historiallisesta taustasta ja Lieksassa 16.-18.11. perehdytään mm. Jeesuksen ajan maailmaan sekä luomisen ja tieteellisen maailmankuvan väliseen jännitteeseen.

HELSINGIN SEUDULLA on neljän illan sarja Myllypuron kirkossa 23.9., 7.10., 21.10. ja 11.11. Ekassa illassa luodaan katsaus Raamatun maailmaan arkeologian valossa ja seuraavissa katsotaan kuvien kanssa, mitä Jeesuksen elämän vaiheista todella tiedetään. Hakunilan kirkossa opetan Roomalaiskirjettä 17. ja 23.9. Temppeliaukion kirkossa on kolmen illan mielenkiintoinen sarja aiheesta Löydä itsesi Raamatusta. Illat ovat 2.10., 9.10. ja 16.10.

Lisäksi olen opetustehtävissä Heinolassa 12.-14.10., Harjavallassa 24.-25.11. ja Vihdissä 2.-4.12.

Jos näissä maisemissa liikut, tule mukaan!

Olen työkseni opettanut Raamattua yli neljäkymmentä vuotta. Välillä mietin, mitä järkeä tässä on. Mitä hyötyä ihmisille on siitä, että he tietävät jotain Abrahamin tai Mooseksen elämästä? Mitä heitä omassa arjessaan auttaa se, että he perehtyvät Paavalin matkoihin tai Ilmestyskirjan tulkintaan? Eivätkö heidän todelliset kysymyksensä ole ihan muualla? Esimerkiksi siinä, missä kahvi on tänään tarjouksessa tai kuinka pitkä jono on terveyskeskukseen tai miten selviäisin huomisesta päivästä.

Toisaalta koen, että olen tekemässä maailman tärkeintä puuhaa. Jos (=kun) on olemassa Jumala, joka on luonut maailman ja meidät ja jos hän on ilmoittanut itsestään kirjallisessa muodossa, voiko mikään olla tärkeämpää, kuin tämän tekstin tunteminen. Teksti tosin on tuhansia vuosia vanhaa, joten herää pieni epäilys, voiko se tuntea meidän arkemme ja vastata meidän kysymyksiimme. Ainakaan kahvin tarjoushinnoista se ei tiedä. Miksi siis lukea tai opettaa noin vanhaa kirjaa?

Yksi syy on, että Raamattu muodostaa koko länsimaisen sivilisaation ja moraalin perustan. Olemme siis oman historiamme ja moraalikäsitystemme juurilla tuon kirjan äärellä. Kaikkien ei tietenkään tarvitse olla kiinnostuneita historiasta tai kulttuurista, mutta tiedonhaluiselle siihen tutustuminen avartaa maailmankuvaa. Siis pelkkä tiedollinen tutustuminen uskomme peruskirjaan tuottaa iloa ja laajentaa ymmärrystämme.

Voiko Abrahamin elämän tunteminen auttaa siinä, miten selviän huomisesta? Voi, sillä Raamatusta saan vertaistukea. Abrahamilla oli joskus tosi vaikeaa, niin kuin minullakin on. Hän epäili, kuten minäkin. Hän sai Jumalalta lupauksia, kuten minäkin. Ja tiukan paikan tullen Jumalan apu auttoi ahdistavien elämän vaiheiden yli, kuten minunkin elämässäni. Ihminen ja hänen perustavat kysymyksensä eivät ole muuttuneet vuosituhansien aikana. Eivät myöskään Jumalan vastaukset.

Juuri tämän olen kokenut yhä uudestaan Raamattua opettaessani. Ajattomuudessaan se on yllättävän ajankohtainen. Se puhuu meidän asioistamme. Tietenkään se ei tunne kaikkia nykyajan kysymyksiä, mutta koska se tuntee elämän peruskysymykset, siitä löytyy kaikupohja myös modernin ihmisen ongelmiin.

Raamatun opettaminen vaatii tietenkin sen tulkitsemista ja soveltamista tämän päivän maailmaan. Sitä kirkko on tehnyt kaksi tuhatta vuotta ja tekee yhä. Tulkinnan päälinjat ovat muuttumattomia, mutta uusiin kysymyksiin joudutaan etsimään uusia vastauksia. Jos kirkko olennaisesta poikkeaa siitä, mitä se on aiemmin opettanut, se on luultavasti väärässä.

Meidän jotka opetamme Raamattua, on nähtävä vaivaa perehtyäksemme sen taustamaailmaan ja opilliseen sisältöön. Samalla meidän pitäisi ymmärtää tämän päivän ihmisen elämää, jotta osaisimme soveltaa sanaa oikein. Olennaisinta on tietenkin itse elää todeksi se, mitä muille julistaa. Tarvittaisiinkohan oikein koulutusta niille, jotka haluavat oppia opettamaan Raamattua yhä paremmin. Ai, mutta sellaistahan onkin juuri suunnitteilla.

Katso http://www.raamatunopetusakatemia.fi

Vanha vitsi kertoo metodistista, joka sanoi, ettei heillä ole herätystä, mutta lisäsi sitten: ”Onneksi ei ole baptisteillakaan”. Seinäjoella ajatellaan eri tavalla. Siellä on erittäin voimakas helluntaisseurakunta, hyvin elävä vapaakirkko, vahva paikallinen Kansanlähetys ja vireä luterilainen seurakunta – ja kaikki siunaavat toistensa työtä. Tällaisen vaikutelman sain evankelistojen yhteyspäivillä tuolla Suomen raamattuvyöhykkeellä. Väkeä oli kyllä eri puolilta Suomea ja lisäksi ennätyspaljon, mutta paikallista yhteyttä ei voinut olla tunnistamatta. Muutenkin tämä vuosittainen kokoontuminen on aina ollut näkyvä merkki eri tunnustuskuntien keskinäisestä yhteydestä.

Mutta voivatko helluntailaiset, vapaakirkolliset ja luterilaiset ihan oikeasti ja vilpittömästi rukoilla yhdessä ja siunata toinen toistaan? Ainakin me teimme niin. Tottakai me ajattelemme monista asioista eri tavoin, meillä on joistain uskonnäkemyksistä melko perustavanlaatuisia eroja ja meidän kokouskäytäntömme poikkeavat aika lailla toisistaan. Eikä meillä virallisesti ole edes ehtoollisyhteyttä. Mutta on meillä sama Jeesus ja yhteinen huoli ihmisten johdattamisesta Jeesuksen luo. Yhteinen opillinen pohja on ainakin apostolinen uskontunnustus. Paljon muutakin yhteistä löytyy.

Pitäisikö korostaa eroja vai yhtäläisyyksiä? Käydessämme opillisia keskusteluja voimme pyrkiä määrittelemään mahdollisimman tarkoin, miten me uskomme ja kuuntelemaan, miten toiset uskovat. Oppikeskustelujen tarkoitus ei ole pyrkimys yksimielisyyteen vaan selvyyteen ja ymmärrykseen. Kun tunnistamme erot ja yhtäläisyydet, voimme päättää, onko meillä perusteita toimia yhdessä. Oppi on tärkeää, mutta elämässä on muutakin tärkeää kuin oppi. Tärkeää on myös kristittyjen keskinäinen rakkaus.

Jokaisen tulisi olla uskollinen omalle hengelliselle kodilleen ja pyrkiä rakentamaan sitä. Sen lisäksi on hyvä oppia kunnioittamaan toisten hengellisiä koteja. Tästä seuraa kaksi asiaa. Ensinnäkin: ei ole realistista ryhtyä väkisin kaatamaan kirkkokuntien raja-aitoja ja kuvitella, että me voisimme noin vain panna hynttyyt yhteen ja ruveta toimimaan kaikessa yhdessä. Toiseksi: monissa erilaisissa hankkeissa ja yhteen tulemisissa voisimme entistä enemmän toimia yli kirkkokuntarajojen ja osoittaa toisillemme ja maailmalle, että me rakastamme toisiamme.

Olen paljon miettinyt Paavalin kuvaa seurakunnasta Kristuksen ruumiina. Olennaista siinä on, että nimenomaan erilaisuus on Jumalan alkuperäinen idea ja tarkoitus. Vain erilaiset voivat yhdessä muodostaa toimivan kokonaisuuden. Joskus ajattelin, että tämä tarkoittaa yhtä paikallisseurakuntaa – niin kuin tarkoittaakin. Seurakunnassa eri jäsenillä on erilaisia lahjoja ja tehtäviä, jotka yhdessä rakentavat kokonaisuutta.

Rukoillessamme helluntailaisten ja vapaakirkollisten kanssa ja rohkaistessamme toisiamme avautui toinen näkökulma. Meidän maassamme Kristuksen ruumiiseen kuuluu erilaisia jäseniä. Jotkut rukoilevat niin, että korvat soivat, toiset vetäytyvät hiljaisuuteen, eivätkä puhu mitään, kolmannet sihtaavat jokaisen asian opillisen suodattimen läpi ja jotkut vierastavat kaikkea edellä mainittua, mutta katsovat silti kuuluvansa siihen Jumalan kansaan, joka ei selviä ilman Jeesusta tästä elämästä eikä tulevasta. Yhdessä olemme Kristuksen ruumis Suomessa. Yhteinen todistuksemme on myös viesti maailmalle yhteisestä uskosta.

Kuljettuani eri maissa löytyi kolmas näkökulma. Eri kirkot ovat erinäköisiä ja painottavat eri asioita, mutta yhdessä ne muodostavat maailmanlaajan Kristuksen ruumiin. Suomen luterilainen kirkko tai luterilainen kirkko ylipäätään ei saa kuvitella olevansa ainoa jäsen oikeassa Kristuksen ruumiissa. Tarvitaan erilaisia jäseniä. Nepalin ja Kiinan kasvavat kirkot eivät ole luterilaisia, mutta ne voivat muistuttaa meitä asioista, jotka me olemme unohtaneet, erityisesti henkilökohtaisesta uskon todistamisesta. Meillä vanhoilla kirkoilla saattaa olla heille jotain antamista esimerkiksi opillisissa asioissa, kunhan muistamme, ettemme ryhdy kaatamaan niitä ylemmyydentuntoisina heidän niskaansa. Siis Paavalin opetusta lainaten: ”Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki muodostavat yhden ruumiin… Jumala on asettanut ruumiiseen kaikki jäsenet niin kuin on hyväksi nähnyt. Jos kaikki olisi yhtä ja samaa jäsentä, olisiko silloin mitään ruumista?”

Vuoden 2009 joulupäivänä naapuri tuli pihaamme muovikassi kädessään. Kassissa oli kimpale vuohenlihaa meille joululahjaksi. Mies sanoi, että heillä on tapana muistaa naapureitaan näiden juhla-aikoina. Itse hän oli muslimi, joka ei luonnollisestikaan vietä joulua. Tuntui hyvältä, joskin myös hiukan hämmentävältä ottaa tällainen lahja vastaan. Tuo tapaus oli kuitenkin osa Tansanian ja lukuisten muiden maiden arkea. Muslimit ja kristityt ovat eläneet vuosisatoja rauhallisina naapureina, eikä mitään erityistä konfliktia ole haluttu synnyttää. Vasta aivan viime vuosina ulkomailta tulleet ääri-islamistit ovat Tansaniassakin hyökänneet kirkkojen ja kristittyjen kimppuun.

Maailmalla ääri-islam leviää ja aiheuttaa järkyttävää tuhoa. Gaza, Irak ja Afganistan ovat tästä surullisia esimerkkejä. Kaikesta ei toki voi näiden maiden konflikteissa voi syyttää uskontoa, mutta se on vähintään vahva osatekijä sumeilemattomassa tasa-arvon polkemisessa ja ihmishenkien aliarvioimisessa. Myös Kiinan uskontoasioista vastaava virkamies sanoi, että muiden uskontojen kanssa tulee toimeen, mutta ääri-islam aiheuttaa paljon ongelmia. Yksi syy tähän on, että islamissa uskonto ja valtiovalta nähdään samana kokonaisuutena, kuten Miikka Niiranen omassa ajatuksia herättävässä blogissaan kirjoittaa.

Kaikissa uskonnoissa ääri-ilmiöt voivat aiheuttaa vahinkoa. Jyrkkyys tuottaa suvaitsemattomuutta ja haluttomuutta minkäänlaiseen vuoropuheluun. Toisinajattelevat nähdään vihollisina, ei lähimmäisinä jotka uskovat eri tavoin. Kristinuskollakaan ei ole puhtaat paperit tässä suhteessa. Se ei olisi aina historiansa kuluessa päässyt suvaitsevaisuusluokituksessa AAA-ryhmään. Silti on kiistatonta, että juuri kristinuskon piirissä kasvualustansa saanut tieteellinen kehitys, tasa-arvon korostaminen ja oikeudenmukaisuusvaatimus ovat lisänneet ymmärtämystä ja halua dialogiin muiden kanssa. Uskonnonvapauden korostaminen lienee myös kristinuskon hedelmää. Ja puhuihan Mestarimme jotain jopa vihollisen rakastamisesta.

Kerron vielä toisen tapauksen Tansaniasta. Olin ostamassa uutta puhelinkorttia. Myyjä tunnisti minut paikallisen yliopiston opettajaksi ja kristityksi. Hän avasi keskustelun kysymällä, olenko kiinnittänyt huomiota siihen, että nykyään käy vähemmän ihmisiä kirkossa kuin aiemmin. Sanoin, etten ollut, sillä minun mielestäni kirkot ovat ilahduttavan täysiä. Hän tiesi kuitenkin sanoa, että kaikki kristityt eivät nykyään enää mene kirkkoon, sillä maallistuminen on lyönyt leimansa ihmisten elämään. ”Kyllä ihmisten pitäisi käydä kirkossa, jos kerran ottavat uskonsa vakavasti”, hän sanoi. Tästä olin samaa mieltä. Sitten hän jatkoi: ”Se on sama meillä muslimeilla. Moskeijassa käynti on huolestuttavasti vähentynyt.” Tässä vaiheessa lähetystyöntekijältä meni jauhot suuhun. Kysyin, paljonko sen puhelinkortin hinta olikaan.

Uskontojen rauhanomainen rinnakkaiselo olisi yksi edellytys maailmanrauhalle. Asiallinen dialogi tarkoittaa sitä, että jokainen voi rehellisesti ja avoimesti kertoa, miten uskoo. Siihen kuuluu myös oikeus uskosta todistamiseen siinä toivossa, että toinen kääntyisi. Jokainen uskonto on enemmän tai vähemmän ”evankelioiva” ja jokaisessa toivotaan muiden muuttuvan oman uskonnon kannattajaksi. Jos tämä tapahtuu ilman aggressiivista käännyttämistä, sitä on helpompi ymmärtää ja sallia myös eri tavoin ajattelevien keskuudessa.

Meillä Suomessa alkaa olla entistä enemmän maahanmuuttajia. Hyvin monet heistä ovat kristittyjä, jotka voivat tuoda piristysruiskeen suomalaiseenkin seurakuntaelämään. Osa edustaa muita uskontoja. Joitain rasistisia ylilyöntejä lukuun ottamatta olemme kai kohtalaisesti oppineet tulemaan heidän kanssaan toimeen. Monet heistä ovat parempia naapureita kuin me kantasuomalaiset mörököllikristityt. Minusta ei ole pahitteeksi, jos opimme ymmärtämään jotain myös islamin tavoista ja tottumuksista. Kristillisen todistuksemmekin kannalta ystävällinen vuorovaikutus on parempi kuin täydellinen eristäytyminen.

Puhelinkorttikaupassa en osannut käyttää hyväkseni tilaisuutta todistaa Jeesuksesta. Ehkä se tuon keskusteluavauksen jälkeen olisi ollut hiukan töksähtävääkin. Jos olisin ollut hyvä lähetystyöntekijä, olisin hankkiutunut samaan kauppaan myöhemmin jatkamaan keskusteluja. Luulen, että keskustelukumppanini olisi hyvin mielellään jatkanut uskonnosta puhumista senkin jälkeen, kun olisi kuullut minun suosittelevan hänelle tutustumista Jeesukseen. Tuossa kulttuurissa se ei olisi ollut lainkaan epäkohteliasta, päinvastoin. Monissa uskonnoissa arvostetaan sitä, että joku ylipäätään ottaa uskontonsa vakavasti.

Yritän siis sanoa, että evankelioiminen ja dialogi eivät sulje toisiaan pois. Ystävällisyys ja vuoropuhelu yhdistyneenä avoimeen todistukseen Jeesuksesta olisi kova sana. Jos me hyväksymme muslimin ihmisenä ja kunnioitamme hänen tapaansa uskoa, hän voi kenties suhtautua samoin meihin. Jos Gazassa, Irakissa ja Afganistanissa tehtäisiin näin, rauhanneuvottelijoilla olisi paljon helpompi urakka edessään.

Kuulin opetettavan, että sairaus ei voisi olla siunaukseksi. Jos se olisi, Jeesus olisi jättänyt osan ihmisistä parantamatta tai pannut heitä sairastamaan, jotta he saisivat suuremman siunauksen. Miten siis on?

Jeesus todellakin paransi sairaita enemmän kuin kukaan muu. Silti hänen toimintansa tarkoitus ei ollut parantaa kaikkia Galilean sairaita, yhtä vähän kuin ruokkia kaikkia Galilean nälkäisiä. Hänen ihmetekonsa olivat messiaanisia merkkejä. Niiden tarkoitus oli osoittaa, että profetiat täyttyvät. Kaikkia sairaita Jeesuskaan ei parantanut. Julkisen toimintansa loppupuoliskolla suuret parantamisihmeet näyttävät tyystin loppuvan ja Betesdan altaan sairaiden joukosta parannetaan vain yksi.

Mutta eikö sairaus ole Saatanasta ja paraneminen aina Jumalan tahto? Kyllä ja ei. Sairaus on kyllä turmiovalta samassa merkityksessä kuin synti ja kuolemakin. Jeesus on näiden kaikkien voittaja, mutta silti me olemme niistä osalliset tässä elämässä. Kristitty on edelleen syntinen, hän voi sairastua mihin tahansa tautiin ja hän kuolee kerran. Taivaassa mitään näistä ongelmista ei ole. Jeesuksen voitto merkitsee, että kristitty ei murskaannu noiden turmiovaltojen alle, vaikka onkin niistä osallinen.

Kun kristitty sairastaa, hän rukoilee paranemista. Tässä hän tekee oikein. Yleensä hän myös menee lääkäriin ja syö hänelle määrättyjä lääkkeitä. Tässäkin hän menettelee oikein. Näin kristityt ovat aina tehneet. Jo Raamatussa on lukuisia tapauksia sairauksien paranemisista rukouksen avulla, mutta myös esimerkkejä ja kehotuksia lääkkeiden käyttöön. Jälkimmäisistä voisi mainita Jesajan suositus Hiskialle hieroa viikunakakkua paiseisiin (Jes. 38:21), Jeesuksen tahnan sively sokean silmiin (Joh. 9:6) tai Paavalin ohje Timoteukselle käyttää viiniä vatsavaivojen lievittämiseksi (1. Tim. 5:28).

Kristitty voi siis sairastaa siinä kuin kuka tahansa muu ihminen. Hänelle tulee flunssa, hän voi kompastua kadulla tai sairastua syöpään. Mutta eikö Jumalan pitäisi varjella omiaan niin, ettei tällaista pääsisi tapahtumaan? Ei, tällaista hän ei ole koskaan luvannut. Sen sijaan hän on luvannut olla omiensa kanssa silloinkin, kun heillä on erityisen vaikeaa.

Kaikkialla Raamatussa luemme ihmisistä, joiden elämässä on vastoinkäymisiä, sairauksia ja muita koettelemuksia. Psalmien kirja on erinomainen läpileikkaus kaikista inhimillisistä kokemuksista ja tunteista. Ahdistusten keskellä rukoilija luottaa Jumalaan, ja vaikka ei saakaan välitöntä rukousvastausta, hän luottaa silti Jumalaan, jonka hyvissä käsissä hänen elämänsä on. Uudesta testamentista voisimme lukea vaikka Paavalin tekstiä Roomalaiskirjeestä: ”Mikä voi erottaa meitä Kristuksen rakkaudesta? Tuskako tai ahdistus, vaino tai nälkä, alastomuus, vaara tai miekka?” (Room. 8:35-39).

Kristitty luottaa siihen, että Jumala on Kaikkivaltias ja hyvä. Tämä on järkähtämätön raamatullinen totuus, vaikka kaikki olosuhteet ja inhimillinen päättely maailman menosta näyttäisivät sotivan sitä vastaan. Tästä uskosta seuraa luottamus siihen, että Jumala on hyvä silloinkin, kun hän näyttää pahalta. Raamattu ilmaisee tämän lukuisia kertoja, mm. näin: ”Minä olen ainoa, ei ole muuta jumalaa minun rinnallani. Minä lähetän kuoleman, minä annan elämän, minä lyön ja minä parannan, minun vallassani on kaikki.” (5. Moos. 32:39). Ehkä ei ole lainkaan sattumaa, että sana ”Kaikkivaltias” Jumalan tittelinä esiintyy Raamatussa useimmiten Jobin kirjassa. Tuo kirja jonka sankari näyttää olevan pahan riepoteltavana enemmän kuin kukaan muu, kertoo Jumalan kaikkivaltiudesta muita kirkkaammin.

Jumala ei aiheuta pahaa mutta sallii sen. Hän on suvereeni hallitsija kaikkien pahan mahtien yläpuolella, eivätkä nämä ole mitään itsenäisiä toimijoita vaan Jumalalle alisteisia. Luther kutsui Saatanaa Jumalan kahlekoiraksi.  Jumala on sekä salattu että ilmoitettu Jumala. Siksi me emme käsitä, miksi hän sallii niin paljon pahaa ja kärsimystä tässä maailmassa. Hän on kuitenkin ainoa, joka voi kääntää pahan hyväksi ja sairauden siunaukseksi. Vastoinkäymisilläkin on jokin salattu tarkoituksensa. Tämä on lukemattomien ihmisten kokemus.

Jeesus teki suuria ihmeitä ja mekin saatamme joskus tehdä sellaisia. Jeesuksen tie vei kuitenkin kärsimyksiin ja kuolemaan ja meidänkin tiemme voi viedä. Emme ole vapaita elämän ahdingoista, ei Jeesuskaan ollut. Mutta juuri hän voi viedä meidät perille ikuiseen elämään.

Joskus miettii, mikä tätä maailmaa oikein riivaa. Riivaajatko? Pitäisikö niitä ryhtyä ajamaan ulos? Puhe riivaajien ulosajamisesta eli eksorkismista kuulostaa monien korvissa menneen maailman menolta. Nykyään meillä on terapeutit ja psykologit ja lisääntynyt ymmärrys ihmisen mielen maailmaan, joten riivaajat voitaisiin kai unohtaa. Vai voidaanko sittenkään?

Jeesus ajoi riivaajia ulos ja kehotti seuraajiaankin samaan tekemään niin. Meillä täytyisi siis olla hyvät perustelut toimia toisin, mikäli mielimme olla Jeesuksen seuraajia. Voisi tietenkin olla niin, että nykyisin ymmärtäisimme tuolloisen riivaajaproblematiikan paremmin ja meillä olisi toisenlaiset lääkkeet riivatuilta näyttävien hoitamiseen. Onhan meillä sairauksiinkin paljon tepsivämmät rohdot kuin Raamatun maailman hunajakakut. Lääketiede on huimasti kehittynyt ja se on Jumalan hyvää johdatusta. Silti edelleen rukoilemme sairaiden puolesta ja monet saavat avun rukousvastauksena. Voisi myös olla niin, että kirkon alueen laajentuessa ja pakanuuden väistyessä myös riivaajat ovat joutuneet poistumaan takavasemmalle.

Katolisessa kirkossa on virallisia riivaajien ulosajajia. Myös protestanttisissa karismaattisissa piireissä puhutaan jonkin verran tästä asiasta. Me luterilaiset olemme pääasiassa tyytyneet varoittelemaan, ettei henkiä pidä nähdä joka paikassa ja että epäraitis toiminta saa aikaan enemmän haittaa kuin hyötyä.

Katolisessa kirkossa on siis pappeja, jotka piispan valtuutuksella harjoittavat eksorkismia eli manausta. Suomen katolisen kirkon kotisivulla kirjoitetaan näin: ”Eksorkismin tavoite on karkottaa demoneja tai vapauttaa demonien vaikutuksesta sillä hengellisellä auktoriteetilla, jonka Jeesus on uskonut kirkolleen. Sairaudet, ennen kaikkea psyykkiset sairaudet ovat kokonaan toinen asia; niiden hoitaminen kuuluu lääkärille.” Katoliset opettavat, että on tärkeää erottaa possessio eli paholaisen valtaan joutuminen, joka on aika harvinaista, paholaisen tavallisesta työstä, jolla se kiusaa jokaista kristittyä. Edelliseen tarvitaan eksorkismia ja jälkimmäistä hoidetaan Jumalan sanalla, rukouksella ja sielunhoidolla.

Kysyin Tansaniassa luterilaisilta papeilta eri yhteyksissä, miten he suhtautuvat riivaajien ulosajamiseen. Jokainen vastasi, että totta kai riivaajat pitää ajaa ulos silloin, kun joku on niiden vallassa. Samalla he korostivat, että kaikkea outoa käytöstä ei pidä tulkita demonien aikaansaamaksi. On osattava erottaa psyykkiset sairaudet ja riivattuna oleminen toisistaan. Tarvitaan siis sielunhoidollista viisautta tällaisten asioiden hoitamiseen. He varoittivat sellaisista, jotka näkevät riivaajia joka paikassa ja ratkovat kaikki ongelmat ulosajamisella. Heidän mukaansa oli myös saarnamiehiä, jotka pönkittivät omaa valtaansa tällaisella toiminnalla.

Jeesuksesta väitöskirjan tehnyt Juho Sankamo kirjoittaa Helsingin Raamattukoulun ystäväkirjeessä ja kohta ilmestyvässä kirjassaan, että pahojen henkien karkottamisella oli merkittävä vaikutus evankeliumin leviämisessä kolmen ensimmäisen vuosisadan aikana. Justinos Marttyyri kirjoitti 150-luvulla: ”Monet meistä kristityistä ajavat pahoja henkiä ulos monista näiden vaivaamista ihmisistä … Tekemällä voimattomaksi ja ajamalla ulos ihmisiä vallassaan pitäneitä pahoja henkiä he ovat parantaneet ja vielä nytkin parantavat niitä, joita ketkään muut henkienmanaajat eivät loitsujen ja rohtojen käyttäjät ole kyenneet parantamaan.” Eusebius luettelee 300-luvun alussa Rooman seurakunnan työntekijöitä ja vapaaehtoisia. Näiden joukossa oli mm. 46 presbyteeriä, 14 diakonia tai alidiakonia, 42 kirkon palvelijaa ja 52 eksorkistia. Sankamo kiinnittää huomiota siihen, että eksorkisteja oli enemmän kuin pappeja.  Hän kirjoittaa myös siitä, että Jeesus paransi ja ajoi riivaajat ulos vain sanallaan toisten manaajien käyttäessä erilaisia loitsuja, temppuja ja rohtoja.

Pitäisikö meidän siis perustaa manaajien virkoja myös omaan kirkkoomme? Tuskinpa vain. Yhtä huono on toinen ääripää, jossa riivaajien olemassaolo kielletään. Esitin tansanialaisille papeille omana käsityksenäni, että kasteella on suojaava vaikutus suhteessa riivaajien esiintymiseen, näin jopa siinäkin tapauksessa että kastetut eivät eläisi henkilökohtaisessa uskossa Jeesukseen. Afrikkalaiset työtoverini olivat samaa mieltä. Siellä missä oli paljon kristittyjä ja vanhempi kristillinen kirkko, siellä harvemmin kohdattiin tätä possessio-ongelmaa. Sen sijaan mitä lähemmäksi umpipakanuutta mentiin, sitä todennäköisemmin tätä ulosajamistoimintaa saatettiin tarvita.

Meillä Suomessa noin ¾ väestöstä on kastettu. Lukumäärä pienenee koko ajan. Niinpä voisimme esittää arvelun, että demonien määrä lisääntyy. Spiritismi, okkultismi ja idän uskonnot voivat toimia kasvualustana, jota riivaajat käyttävät hyväkseen. Meidän hengellisessä työssä toimivien tulisi lisätä valmiuksiamme kohdata tällaisia henkimaailman asioita. Samalla tarvitsemme raitista opetusta ja arviointikykyä myös toiseen suuntaan, ettei kaikkialla pahoja henkiä kyttäävä kristillisyys vie kansaa harhaan yliampuvine tulkintoineen.

Kerroin facebookissa, että paljastan eräässä tilaisuudessa maailman nopeimmin kasvavan kirkon kasvun salaisuuden. Joku kommentoi sanomalla, että olisiko Jumalalla jotain tekemistä asian kanssa. On, juuri hänellä. Mutta silti sopii pohtia, miksi joku kirkko kasvaa ja joku ei. Oikea vastaus on: emme tiedä. Miksi kirkko kasvaa räjähdysmäisesti Nepalissa mutta ei Thaimaassa, miksi Etelä-Koreassa mutta ei Japanissa, miksi Etiopiassa mutta ei Suomessa? Jossain on Jumalan aika.

Emme voi ottaa herätyksiä, ne annetaan. Voimme silti koettaa ravistella kirkkoamme hereille, jos se on nukahtamisvaarassa. Emme voi siirtää toisten kirkkojen malleja omaamme, mutta voimme kysyä, teemmekö me jotain väärin ja olisiko meillä toisilta opittavaa. Vain itseriittoinen kirkko ei tarvitse muita, eikä ota oppia vireämmiltä kirkoilta. Emme voi tehdä herätystä, mutta voimme olla esteenä sille.

Minä kerroin omassa tilaisuudessani Nepalin kirkon kasvusta. Lähes samana päivänä luin Kotimaa-lehdestä Sari Lehtelän artikkelin Etiopian nopeasti kasvavasta kirkosta. Yllättävän paljon samoja piirteitä oli näissä kahdessa köyhässä mutta niin rikkaassa kirkossa. Minä luettelin nepalilaisiksi kasvutekijöiksi seuraavia asioita: rukous, erityisesti rukous sairaiden puolesta ja parantumisihmeet, kansallisesti johdettu kirkko, kastijaon lakkaaminen kirkon ovella ja se, että jokainen kristitty on evankelista. Evankeliumin todistus leviää tavallisten kristittyjen kautta, eikä se voi millään muulla tavalla levitäkään. Pappeja ei ole juuri nimeksikään, eikä lähetystyöntekijöitä senkään vertaa. Silti kirkko sanoi yhdeksi tärkeimmistä haasteista työntekijäkoulutuksen, sillä opetuksen tarve on huutava.

Nepalin kasvava kirkko ei ole luterilainen, eikä se kuulu mihinkään muuhunkaan tunnettuun kirkkokuntaan. Etiopian Mekane Yesus -kirkkoa sen sijaan voi pitää maailman nopeimmin kasvavana luterilaisena kirkkona. Sen perustamisvuonna 1959 jäseniä oli noin 20 000 ja tämän vuoden tilastossa puhutaan 6,4 miljoonasta kirkon jäsenestä. Sari Lehtelä on haastatellut kirkon johtavia työntekijöitä ja mm. Suomessakin usein vieraillutta ruotsalaista teologian tohtori Agne Nordlanderia, joka on paljon kouluttanut etiopialaisia pappeja. Kirkon kasvun syiksi nähdään seuraavia seikkoja: kristittyjen rakkaudellinen elämäntapa, uskon löytäneiden palava into kertoa siitä muille, karismaattisuuden kanavoituminen raittiiksi kasvutekijäksi sekä afrikkalainen yhteisöllisyys, jonka vuoksi yhden kääntyessä usein perheet ja suvut myös kääntyvät. Myös sairaiden parantuminen ja riivaajien ulosajaminen kuuluvat kirkon elämään.

Agne Nordlanderin mukaan kirkon johtajat ovat osanneet kanavoida karismaattisuuden kirkon kasvuksi, vaikka se ei aina ole ollut helppoa. Monista ylilyönneistä on otettu opiksi ja yli-innokkaistakin karismaatikoista on tullut vähitellen erinomaisia kirkon työntekijöitä. Silti Nordlander huomauttaa, että uusi suuri uhka on sellainen ulkoapäin tuotettu menestysteologinen yltiökarismaattisuus, johon kaikki kirkot, myös helluntailaiset ja baptistit suhtautuvat kriittisesti. Profetoimisen ja parantamisen lahjaa käytetään väärin ja annetaan vääriä lupauksia rikkaudesta ja terveydestä. Tansaniasta kuulin äskettäin samankaltaisia viestejä.

Mitä me voisimme näistä oppia? Emme voi siirtää toisten kirkkojen menetelmiä omaamme, emmekä ruveta matkimaan niitä. Voimme silti kysyä, olisiko meillä varaa avautua joillekin uusille vaikutteille. Kasvavissa kirkoissa pyritään ihmiset ohjaamaan pieniin raamattu- ja rukouspiireihin. Raamattu otetaan tosissaan Jumalan ilmoituksena. Rukous sairaiden puolesta on normaalia toimintaa, ei vain joidenkin harvojen järjestämiä erityiskokouksia. Kristittyjä rohkaistaan todistamaan uskostaan arjessa. Jumalanpalveluksissa on tilaa spontaanille ylistykselle ja rukoukselle. Usko ei jää vain pyhäpäivien harrastukseksi vaan kanavoituu arjessa lähimmäisen rakastamisena. Kokeiltaiskos näillä resepteillä vähän aikaa?

Kesäkuun 26. päivänä vuonna 2000 Yhdysvaltain presidentti Bill Clinton piti historiallista tiedostustilaisuutta Valkoisessa talossa. Pääministeri Tony Blair oli mukana satelliittiyhteydellä ja tilaisuus välitettiin ympäri maailmaa. Clinton sanoi, että ihmiskunta oli ottanut tärkeän askeleen uuteen aikakauteen, sillä ensimmäinen luonnos ihmisen genomista, meidän käyttöohjekirjastamme, oli kyetty saamaan valmiiksi.

Presidentti vertasi tätä ihmisen genomikarttaa tutkimusmatkailija Meriwether Lewisin presidentti Thomas Jeffersonille kaksisataa vuotta aikaisemmin esittelemään karttaan. Clinton jatkoi: ”Ilman mitään epäilystä tämä genomitutkimus on tärkein ja ihmeellisin kartta, joka ihmiskunnalle on koskaan esitelty.” Clintonin puheessa herätti kuitenkin eniten yleistä mielenkiintoa puheen hengellinen osuus. Hän sanoi: ”Tänään me olemme oppineet jotain kielestä, jolla Jumala loi maailman. Olemme kyenneet tavoittamaan entistä enemmän sitä monimutkaisuutta, kauneutta ja ihmeellisyyttä, joka on Jumalan kaikkein suurenmoisin ja pyhin lahja.”

Presidentti Clintonin vieressä seisoi Human Genome Project -hankkeen johtaja, Francis S. Collins. Omassa vastauspuheenvuorossaan tämä maailmankuulu lääkäri ja geneetikko jatkoi Clintonin aloittamalla linjalla ja sanoi: ”Tämä on todella onnellinen päivä maailmalle. Se tekee minut nöyräksi ja olen täynnä hämmentynyttä pyhyyden tuntoa, kun ymmärrän, että olemme saaneet ensimmäisen pienen välähdyksen omasta käyttöohjeestamme, jonka tähän asti on tuntenut vain Jumala.”

Kuinka on mahdollista, että eräänä ihmiskunnan tieteellisten saavutusten merkkipäivänä pidetään tällaisia hengellisiä puheita? Collins on paljastanut, että hän oli mukana työstämässä Clintonin puhetta. Mutta miten tiedemaailman huipulta voidaan lausua tällaisia sanoja?

Kerrotaanpa vähän taustaa. Päästyään 16-vuotiana opiskelemaan kemiaa Francis Collins oli tiedemiehen urasta haaveileva agnostikko. Hengelliset asiat eivät olleet koskaan häntä erityisesti kiinnostaneet. Päästyään tohtoriohjelmaan hän kiinnostui myös fysiikasta ja matematiikasta. Hän ihaili fysiikan suuria hengen jättiläisiä ja oli vakuuttunut, että kaikki maailmassa voitaisiin selittää matematiikan ja fysiikan lakien avulla. Vähitellen hän liukui agnostisismista ateismiin ja pyrki haastamaan kaikkia, jotka uskoivat johonkin yliluonnolliseen.

Muutaman vuoden opintojen jälkeen pelkkä matematiikka alkoi sittenkin tuntua liian teoreettiselta. Collins siirsi opintojensa painopistettä biokemian puolelle. DNA-tutkimuksessa oli juuri tehty uusia löytöjä ja niin tuo ala imaisi hänet mukaansa. Melkein valmiina tohtorina tuli seuraava elämänmuutos. Tarve tehdä jotain hyödyllistä ihmisten hyväksi sai hänet vaihtamaan alaa ja hän ryhtyi opiskelemaan lääketiedettä. Siellä hän sai yhdistetyksi aiemmat osaamisensa ja lääkärinä hän voisi paremmin hyödyttä yhteiskuntaa.

Työskennellessään sairaalassa Francis Collins havahtui aivan uudenlaiseen todellisuuteen. Monilla potilailla oli usko, joka näytti antavan heille syvän rauhan ja rohkeuden kohdata vaikeita asioita. Collins kertoo ajatelleensa, että jos kyseessä on vain jokin psykologinen kainalosauva, se on kuitenkin hämmästyttävän vahva. Kerran vakavasti sairas naispotilas kysyi Collinsilta, mihin tämä uskoo. Nainen oli kertonut, että hän uskoo Jeesukseen. Lääkäri joutui vastaamaan: ”Minä en todellakaan tiedä.” Keskustelu sai Collinsin ensimmäistä kertaa elämässään vakavasti miettimään, voiko hän tiedemiehenä uskoa johonkin, josta ei ole mitään tieteellistä näyttöä. Hän alkoi ihmetellä, kuinka oli voinut elää tähän asti ajattelematta kysymystä, olisiko Jumala todella olemassa. Vähitellen hänen ateistiset argumenttinsa alkoivat tuntua varsin köykäisiltä.

Aluksi uusi tapa ajatella tuntui pelottavalta. Olenko elämästäni vastuussa jollekulle muulle kuin itselleni, hän mietti. Collins päätti kaiken uhallakin ottaa selvää, onko uskomisen takana järkeviä perusteluja. Hän kävi läpi eri uskontojen perusteita, mutta ne eivät tuntuneet rationaalisesti kestäviltä. Sitten hän meni puhumaan metodistipapille ja kysyi, onko kristilliselle uskolle järkeviä perusteita. Pappi kuunteli kärsivällisesti ja antoi kyselijän käteen C. S. Lewisin kirjan Mere Christianity (suomeksi Ehyt elämä). Lewisin kirjan syvälliset ja älykkäät pohdinnat vaikuttivat Collinsiin niin, että hän koki oman ateistisen elämänkatsomuksensa olevan kuin kimppu koulupojan todisteluja.

C. S. Lewis, tuo legendaarinen Oxfordin oppinut, tuntui käsittelevän kirjassaan kaikkia niitä kysymyksiä, joita Collins oli pohtinut ja vastaavan niihin järkevällä tavalla. Kun hän vielä havaitsi, että Lewis oli myös entinen ateisti, hän tajusi, että hän kulkee nyt samaa polkua, jota kirjailija oli aikanaan kulkenut. Kaikkein voimakkaimmin kristinuskon puolesta puhui se, että moraalinen laki ja oikean ja väärän taju on ihmiskunnan universaali piirre ja sen täytyy kertoa syvemmästä kuin tämä näkyvä maailma. Tämä älyllinen pohdinta johti Collinsin sisälle kristinuskoon ja sen jälkeen Jeesuksen henkilökohtaiseen tuntemiseen.

Francis S. Collinsin tiedemiehen ura johti moniin huipputehtäviin. Kun hänet yllättäen vuonna 1991 kutsuttiin johtamaan Human Genome Project -hanketta, hän kertoo menneensä pieneen kappeliin rukoilemaan ja pyytämään Jumalalta viisautta, voisiko hän ottaa tehtävän vastaan. En kuullut mitään Jumalan ääntä, hän sanoo, mutta noiden tuntien aikana sisäinen rauha laskeutui päälleni ja päädyin vastaamaan kutsuun myöntävästi.

Tämän edellä kerrotun Collins kertoo kirjassaan The Language of God – A scientist presents evidence for belief (2006). Heinäkuussa 2009 presidentti Barack Obama nimitti Collinsin National Institutes of Healthin johtoon. Collins johtaa myös perustamaansa BioLogos Foundationia, joka pyrkii edistämään uskon ja tieteen välistä vuorovaikutusta. Hänen kirjansa on ollut bestseller Yhdysvalloissa usean vuoden ajan. Se kertoo selkeästi ja oppineesti, kuinka kristitty tiedemies voi ottaa uskon ja Raamatun vakavasti ja harjoittaa luonnontieteellistä tutkimusta maailman huipputasolla. Kirja on ollut minulle viime aikojen vahvimpia lukuelämyksiä ja saatanpa kertoa siitä jatkossa hiukan lisääkin.

Tämänkertainen kirjoitukseni sisältää vain kaksi lainausta. Ne tulivat pöydälleni samana päivänä ja sisälsivät kovin erilaisen informaation. Ensin lainaan Israelin asioita välittävältä nettiviestilistalta uutisen, jonka mukaan palestiinalaiset hyökkäsivät israelilaisten koulutyttöjen kimppuun. Sitten luin uusinta Suomen Kuvalehteä, jossa oli artikkeli siitä, kuinka israelilaissotilaat vangitsivat palestiinalaispojan ja kohtelivat tätä raa’asti. Tapaukset eivät liity toisiinsa. Olen hiukan lyhentänyt tekstejä. Molemmat ovat totta. Mutta vastakkaisilta puolilta totta. Ovatko ne asenteellisia? Kyllä varmaan, mutta tältä asiat juuri näyttävät kahdelta eri suunnalta katsottuna. Meidän kristittyjen olisi tärkeää koettaa jollain tavalla ymmärtää molempia. Mutta onko se mahdollista?

Lainaus juutalaistyttöjen kohtelusta:

”Tiistaina iltapäivällä bussi täynnä israelilaisia uskonnollisen koulun tyttöjä joutui huolella valmistettuun väijytykseen lähellä Hebronia. Heidän matkansa liittyi tyttöjen Bat Mitzva-tilaisuuteen. Matka oli opetusministeriön hyväksymä ja sovittu turvallisuusviranomaisten kanssa. Heidän bussissaan oli aseistettu vartija, ja oli onneksi iskunkestävät lasit.

Heidän matkansa kohdistui ensin Machpelan luolaan (Patriarkkain hautakammiolle) ja sen lisäksi Rachelin haudalle lähellä Betlehemiä. Heidän ollessaan paluumatkalla Halhoul-sillan kohdalla neljä palestiinalaista hyökkäsi bussia vastaan, ikään kuin he olisivat odottaneet sitä. He heittivät kolme palopommia bussia kohti, minkä johdosta se roihusi yhtenä tulimerenä, mutta ne eivät onneksi särkeneet bussin ikkunoita. Bussissa matkustaneet tytöt ja heidän saattajansa kumartuivat lattiaa kohden huutaen ja kirkuen hysteerisinä. Bussin kuljettaja säilytti päänsä kylmänä lisäten kaasua ja sai bussin pois paikalta ilman lisävaurioita.

Bussissa mukana ollut erään tytön äiti vain ihmettelee, mitä henkisiä vaurioita ja kauhukuvia painajaisten muodossa tilanne voi aiheuttaa nuorissa tytöissä. Israelin media tuskin mainitsee koko tapauksesta, mikä herättää taas kerran huomion, miten vasemmistolainen kulttuuri väheksyy arabien suorittamia terrori-iskuja, kuten kirjailija Amoz Ozin äskeinen kirjoitus osoittaa kuvaillen juutalaisten nuorten ”hintalappu” vandalismia neo-natsismiksi, mutta ”ymmärtää” arabien suorittamat hyväksyttäviksi mielipideilmaisuiksi.

Pääministeri Netanyahu sanoi torstaina vastaavansa arabien nagba-mellakoihin lisäämällä maan rakentamista ja Jerusalemin yhdistämistä.”

Lainaus palestiinalaispojan kohtelusta:

”Palestiinalainen Mohammed Sabarneh, 14, pidätettiin puolenpäivän aikaan 13. syyskuuta 2013, kun hän kavereidensa kanssa palasi koulusta kotiin. Israelin armeijan jeeppi ajoi poikia kohti, sotilaat hyppäsivät jeepistä ja käskivät poikia kertomaan nimensä. Mohammed vietiin lähitalon seinustalle, mutta hän ei ymmärtänyt, mitä sotilaat sanoivat, koska he puhuivat hepreaa. Mohammedin kädet sidottiin nippusiteillä ja hänet käskettiin jeeppiin. Hänen isänsä tuli paikalla pojan henkilöpapereiden kanssa, mutta sotilaat eivät kuunnelleet häntä. Mohammedia kuulusteltiin kivien heittämisestä ja hän sanoi, ettei ole tehnyt mitään. Sotilaat karjuivat, ettei saa valehdella. Mohammed lyötiin rajusti lattiaan ja hänen polvensa alkoi vuotaa verta. Kuulustelukierros jatkui yöhön asti ja Mohammed oli kivusta ja pelosta sekaisin. Hän pyysi päästä kotiin, mutta sitä ei sallittu.

Huonossa kunnossa ollut Mohammed vietiin selliin. Aamukuudelta hänet vietiin sotilastuomioistuimen eteen. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ennen kuin vajaan kuukauden päästä. Silloin hänet tuomittiin kuukauden ja 20 päivän vankeuteen ja 220 euron sakkoihin. Vankilassa oli 130 alaikäistä palestiinalaispoikaa 12 sellissä. Vankeusaikanaan Mohammed ei voinut ottaa yhteyttä vanhempiinsa. Vankeutensa vuoksi hän joutui jäämään pois kokeista, jotka ratkaisivat pääsyn seuraavalle luokalle. Se merkitsi kouluvuoden menetystä. Kotiin päästyään Mohammedin äiti valitti, että poika oli muuttunut. Ennen hän oli kunnon poika, mutta nyt viettää yökaudet ties missä, eikä enää tottele vanhempiaan.

Mohammedilla on paljon kohtalotovereita. Israel on ainoa maa maailmassa, joka järjestelmällisesti pidättää ja tuomitsee lapsia sotilastuomioistuimissa. YK:n lastenjärjestö Unicef arvioi, että Israelin miehityshallinto on pidättänyt, kuulustellut ja vanginnut viime vuosikymmenen aikana noin 7000 palestiinalaislasta. Nuorin pidätetty on ollut viisivuotias. Mohammedin kokemukset eivät ole edes pahimmista päästä. Monet lapset on pidätetty yöllä. Aseistetut sotilaat ovat hakeneet heidät näyttävällä rynnäköllä, jota perhe on joutunut seuraamaan. Lapsen kädet sidotaan nippusiteillä ja silmät peitetään hupulla.

Lasten kohtelu on Unicefin mukaan ollut julmaa, epäinhimillistä ja alentavaa. Sitä harjoittavat kaikki lasten pidätyksiin osallistuvat eli armeija, poliisi, turvallisuuspalvelu, oikeuslaitos ja vankilaviranomaiset. Kansainvälinen Punainen Risti ja useat israelilaiset ihmisoikeusjärjestöt ovat johtopäätöksistä samaa mieltä.”