Eero Junkkaala

Katselen hyvin satunnaisesti Tiede-lehteä. Luullakseni se popularisoi tieteen tuloksia yleensä ihan asiallisesti. Numerossa 4/2015 oli kuitenkin paha rimanalitus. Juha Pakkalan kirjoitus ”Raamatun sana on niin kuin se luetaan” sekoitti asioita niin perusteellisesti, että on vaikea uskoa kirjoittajan edustavan yliopistollista Raamatun tutkimusta. Seurakuntalaisen uutisvirrassa tätä jo kommentoitiin. Jatkan vielä muutamalla maininnalla.

Kirjoittaja väittää, että ”historiasta ei löydy aikaa, jolloin olisi ollut olemassa vain yksi, kaikille sama Raamattu”. Tosiasia on, että koko historian ajan juutalaisilla on ollut sama pyhä kirja, jota me kutsumme Vanhaksi testamentiksi ja koko historian ajan kristikunnalla on ollut sama Raamattu sillä erotuksella, että katolinen kirkko on ottanut mukaan ns. apokryfikirjat. Sillä että Raamattu on syntynyt pitkän prosessin kuluessa, ei ole mitään tekemistä edellisen lauseen kanssa.

Väite että ”Uuden testamentin teksteihin olisi tehty muutoksia lähes jokaiseen jakeeseen”, on täysin perusteeton.  Kreikankielisen tekstin variantit eivät kerro tällaisista varta vasten tehdyistä muutoksista, vaan useimmiten on kyse kopiointivirheistä, jotka on helppo tunnistaa. Muutama epävarma kohta ei anna aihetta heittää varjoa koko kirjan ylle.

Puhe Aserasta Jahven puolisona perustuu yhteen arkeologiseen löytöön, joka ei kerro vallitsevasta juutalaisesta uskosta mitään, vaan on osa sitä uskontojen sekoittumista, josta Vanhan testamentin profeetat alinomaa varoittivat.

Kirjoittaja toteaa, että ”Raamattua on käännetty antiikin ajoista, ja jokainen käännös on muuttanut tekstiä, kun kääntäjät ovat tavoitelleet asiayhteyksiin sopivia ilmaisuja. Ajankohtaistaminen ja tulkitseminen on jatkunut myös Raamatun selitysteoksissa ja muussa kirjallisuudessa”. Anteeksi vaan, mutta asia on täsmälleen päinvastoin. Jokainen raamatunkäännös on pyrkimys alkutekstin oikeaan tulkintaan, ja vaikka alkutekstin täydellinen ymmärtäminen on joissain kohdin vajavaista, tekstiä ei yleensä tarkoitushakuisesti muuteta. Selitysteokset selittävät tekstiä ja se on niiden tehtävä.

Kirjoittaja tekee lopuksi johtopäätökset, joilla ei ole mitään tekemistä hänen päättelyketjunsa kanssa. Hän sanoo, että ”kun ymmärretään Raamatun syntyprosesseja, voidaan hyvällä omallatunnolla hylätä niitä Raamatun käsityksiä, jotka eivät kuulu nykymaailmaan”. No, kaikkihan Raamatussa kuuluu toiseen maailmaan kuin nykyiseen, ja silti kristillinen kirkko on aina ollut sitä mieltä, että sen usko ja elämä perustuvat Vanhan ja Uuden testamentin pyhiin kirjoituksiin, eivätkä ne voi mihinkään muuhun perustuakaan. Voimme siis hyvällä omallatunnolla pitää kiinni kaikesta siitä, mikä Raamattuun on kirjoitettu.

Pakkalan tekstiä lukiessa syntyy vaikutelma, että teologisen tiedekunnan huippuyksikön tutkija yrittää epätoivoisesti etsiä tiedemaailman hyväksyntää oman teologiansa tieteellisyydelle ja tulee samalla romuttaneeksi sekä normaalin eksegeettisen tutkimuksen että kristillisen kirkon käsityksen Raamatun luonteesta ja merkityksestä.

Tämä juttu käsittelee juoksemista, enkä nyt tarkoita hengellistä kilvoitusta, vaan sellaista jota tehdään lenkkitossut jalassa. Pohdin havaintoani juoksemisen ja kolesterolilääkityksen suhteesta ja kysyn, onko muilla samanlaisia huomioita.

Olen harrastanut juoksemista enemmän tai vähemmän säännöllisesti noin kolmenkymmenen vuoden ajan, ehkä enemmänkin. Yli nelikymppisenä juoksin ensimmäisen maratonin ja sen jälkeen yleensä yhden vuodessa. Nyttemmin juoksen puolimaratoneja.

Kolesterolilääkityksen aloitin lääkärin kehotuksesta vähän yli kymmenen vuotta sitten, en muista tarkkaa vuotta. Tänä aikana on tullut kaksi keskeytettyä maratonia. Molemmilla kerroilla ajattelin, että vaikka juoksukilometrejä oli hiukan niukemmin takana, maaliin olisi pitänyt päästä. Kai ikä kuitenkin vaikuttaa ja harjoitusta olisi pitänyt sittenkin olla enemmän.

Viime kesänä loppui yksi kolesterolilääkeannos, enkä tullut heti hankkineeksi uutta. Viikon kuluttua ihmettelin, miksi juoksu sujui paremmin kuin aikoihin. Ei kai sillä voinut olla jotain tekemistä tuon lääkkeen lopettamisen kanssa? Tein testin ja aloitin lääkkeen uudelleen. Juoksuvauhti hidastui. Lopetin uudestaan. Vauhti parani. Soitin terveyskeskuslääkärille ja kysyin, voiko kolesterolilääkkeellä olla tällainen vaikutus. Hän epäröi, mutta ehdotti lääkkeen vaihtamista.

Vaihdettiin Simvastatinista Rosuvastatiniin. Pitkin syksyä juoksentelin ja se sujui jotenkuten. Oli flunssiakin, joten heikosti kulkevalle juoksulle oli aina selitys. Nyt talvella loppui taas lääkeannos. Viikon kuluttua lenkillä en muistanut, että lääke oli katkolla, mutta ihmettelin kunnon nousua. Tuli seuraava empiirinen havainto: kolesterolilääke heikentää juoksuvauhtia tai siis väsyttää juostessa enemmän. Olen jutellut asiasta kolmen tutun lääkärin kanssa. Jokainen oli sitä mieltä, että lääkkeellä ja juoksuvauhdilla on yhteys.

Harmi, etten kuullut tätä kymmenen vuotta sitten. Enkä kuullut kenenkään puhuvan asiasta ennen omia sattumanvaraisia kokeitani. Tiesin kyllä, että nämä vastatinit aiheuttavat joillekin lihasvaivoja, mutta pidin sitä eri asiana, sillä minulla ei ollut sellaisia. Niinpä ajattelin tässä kysyä, onko muilla vastaavanlaisia kokemuksia ja onko joku saanut muita lääkkeitä tilalle.

Kyllä kolesterolilääkkeen kanssakin voi juosta, mutta turbovaihde puuttuu, kuten eräs lääkäreistä sanoi. No, ei turboa tavallisessa menossa aina tarvitakaan. Olen silti lopettanut lääkkeet tilapäisesti, jotta jaksaisin tehdä pidempiä lenkkejä seuraavaa puolimaratonia varten. Kyseessä on Helsinki City Run 16.5.

Jerusalemin kansallismuseon arkeologinen osasto on kiinnostava katsaus Raamatun maailmaan. Kävellessämme keskipronssikauden osastossa näemme Abrahamin ajan ruukkuja. Myöhäispronssikaudella olemme kanaanilaisten asuttamassa maassa. Maan tulevat asukkaat olivat tuolloin Egyptissä. Rautakauden alussa israelilaiset tulevat maahan ja asutustyyli ja keramiikka muuttuvat. Israelilaisajalta on paljon esineitä ja mm. hieno jäljennös Lakisin reliefistä. Se muistuttaa assyrialaisten valloituksesta, mutta myös siitä, että Jumala varjeli kansansa Hiskian rukoillessa Jerusalemissa. Kun jaksamme kävellä aina roomalaisajan vitriineihin asti, olemme tulleet Jeesuksen aikaan. Jeesusta tuskin tuo juutalaismuseo esittelisi, ellei siellä sattuisi olemaan kaksi häneen liittyvää löytöä.

Roomalaisajan osaston takaseinällä on Kesarean kaivauksissa vuonna 1961 löydetty 80 senttiä korkea kivilaatta, jossa on Pontius Pilatuksen nimi. Sen vieressä on kalkkikivinen, poikkeuksellisen kauniisti koristeltu luuarkku eli ossuaari. Arkussa on nimi ”Joosef jota kutsutaan Kaifakseksi”. Ossuaari löytyi sattumalta vuonna 1990 Jerusalemista Talpiotin kaupunginosasta puutarha-alueen kunnostustöiden yhteydessä. Näiden löytöjen vieressä museon seinällä on pieni lappu, jossa kerrotaan Pilatuksesta ja Kaifaksesta. Sitten teksti kertoo, että nämä miehet tuomitsivat Jeesus Nasaretilaisen kuolemaan ja tämä oli alkuna kristinuskon synnylle.

Lisään tähän vielä yhden puhuttelevan piirtokirjoituksen, joka tuli esiin vuonna 1993 Danin kaivauksissa. Kiveen hakatussa arameakielisessä tekstissä olivat sanat ”Israelin kuningas” ja ”Daavidin huone”. Jälkimmäinen on juuri se termi, jota Raamatussa käytetään kerrottaessa Daavidin suvusta tulevasta Messias-kuninkaasta. Ikään kuin Jumala haluaisi muistuttaa kansalleen, kuka oli Daavidin Poika.

Yhden ristiinnaulitun luut ovat myös löytyneet ja juutalaiset tutkijat ovat viime päivinä tulkinneet sitä uudelleen. Heidän arvionsa mukaan uhrin käsiä ei ollut naulattu, vaan ne oli sidottu köydellä poikkipuuhun. Jalat oli naulattu pystypuun kahdelle puolelle. Emme tiedä, oliko tämä juuri sama tapa, jolla Jeesus naulittiin ristille, mutta se kertoo joka tapauksessa Jerusalemissa tapahtuneista ristiinnaulitsemisista.

Ettei vain olisi Jumalan sormi näiden löytöjen takana. Kaifaksen luuarkku ja Pilatuksen kivi ovat kuin kappale Jeesuksen kärsimyshistoriaa. Juuri nämä henkilöt olivat vastuussa Jeesuksen tuomitsemisesta. Nyt he palauttavat museossa kävijöiden mieliin pääsiäisen vuonna 30 jälkeen ajanlaskumme alun. Tuon pääsiäisen joka muutti maailmanhistorian.

Meilläkö uskonnon uhreja?

Lestadiolaiset ovat viime vuosina olleet median hampaissa enemmän kuin laki sallii. Evankelisia röykytetään heidän naispappeusnäkemyksensä vuoksi. Körttiläisetkin ovat saaneet palstatilaa sisäisen konfliktinsa vuoksi, vaikka edustavat Suomen virallista uskontoa. Rukoilevaisista kukaan ei tiedä mitään. Sitten tulee tämä viidesläisyys. Vanhastaan meillä on julistettu, että herätysliikkeet ovat siunaus Suomen kirkolle. Kirkon tutkimuskeskuksen tilastojen mukaan puolet seurakuntien aktiiveista jäsenistä katsoo lukeutuvansa johonkin herätysliikkeeseen. Ruotsiin verrattuna on ainakin yksi ero: meillä liikkeet ovat pysyneet kirkon sisällä, kun ne naapurissa ovat jo kauan aikaa sitten lähteneet kulkemaan omia teitään. Niinpä kirkkokin on sitten kulkenut omiaan.

Moni herätysliikkeen piirissä uskon löytänyt tai siihen vähitellen kasvanut saa hengellistä evästä tutusta julistuksesta ja oman liikkeen lauluista. Jotkut ovat voineet kokea uskonyhteisönsä kahlitsevana pakkopaitana ja ryhtyneet ottamaan siihen välimatkaa. Joitakuita liikkeiden tiukkapipot ovat ahdistaneet käännytysyrityksillään ja karkottaneet lopullisesti herätysliikkeen lähettyviltäkin.

Muistan, kun kauan sitten luin Olli Seppälän ja Tuija Tiihosen toimittaman kirjan Askelia ajassa – 22 hengellistä elämäkertaa. Siinä oli puhuttelevia uskoontulokertomuksia. Sitten tuli huomattavan monta (tarkoituksellisesti?) sellaista tarinaa, jossa oma aikaisempi hengellinen piiri koettiin ahdistavaksi ja siitä piti eri tavoin rimpuilla irti. Näitä voisi kutsua jopa uskonnon uhrien kertomuksiksi. Yksi oli päässyt irti adventisteista. Niin, ajattelin, kyllä siellä saattaa ahdasta ollakin. Toinen oli etääntynyt helluntailaisuudesta ja kolmas lestadiolaisuudesta. Saatoin ymmärtää, että näin voi käydä noissa piireissä. Mutta sitten – apua! – siellä oli kertomuksia viidennen herätysliikkeen piiristä ovet paukkuen lähteneistä. Eihän meillä voi tuollaista olla! Ettei vain joku olisi ollut minun oppilaanani.

Yksikään hengellinen liike ei ole vapaa kiusauksesta sitoa ihmisten omiatuntoja väärällä tavalla. Tällainen vaara on erityisesti siellä, missä oikean opin tai tietyntyyppisten hengellisten kokemusten korostus on keskeistä. Jännite syntyy siitä, että kristilliselle kirkolle on aina ollut täysin luovuttamatonta, että se sitoutuu oikeaan, alkuperäiseen raamatulliseen uskoon. Uskoon kuuluu myös hengellisiä kokemuksia, eikä niitä pidä vähätellä. Oppi ja kokemukset kuuluvat siis oikeaan kristillisyyteen. Mutta jos näillä paalutetaan sellainen jyrkkäreunainen uskontulkinta, joka rajaa eri ravoin ajattelevat tai kokevat uskon ulkopuolelle, silloin on ajauduttu opetuslapsijoukosta fariseusten leiriin.

Tätä on siis tapahtunut ja tapahtuu myös oman rakkaan herätysliikkeeni piirissä. Siksi ehdotin viime kolumnissani peiliin katsomista.

Yksi maailman tunnetuimpia kansanomaisia tiedejulkaisuja, National Geographic, on julkaissut Raamattua käsittelevän numeron otsikolla Inside the Biblical World – People, Places and Stories from the Bible. Tämä lehden erikoisnumero sisältää koosteen koko Raamatun sanomasta. Lehti on tunnettu erinomaisen korkeatasoisesta kuvituksesta. Nyt tämä ammattitaito on valjastettu kertomaan pyhän kirjan sanomaa Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta Ilmestyskirjaan.

Ryhdyin lukemaan lehteä odottaen löytäväni sieltä paljon kriittisen raamatuntutkimuksen tuloksina esitettyjä ”todisteita” siitä, kuinka Raamattu ei pidä historiallisesti paikkaansa. En löytänyt ainuttakaan. Hämmästyksekseni lehti sisälsi lähes yksinomaan pelkkää Raamatun sanomaa sellaisenaan. Silloin kun lähes ohi mennen viitataan tieteellisen tutkimuksen tuloksiin, ne tukevat Raamatun historiallista luotettavuutta. Lehti ei pyri esittelemään, mitä kaikkea Raamatun maailmasta modernin tutkimuksen keinoin tiedetään, vaan mitä Raamattu sanoo. Loistava kulttuuriteko! Toivottavasti lehden suomalainen editio julkaisee tämän myös kotimaamme kielellä.

Lehden pääteksti noudattaa hyvin tarkasti Raamatun kertomuksia ja opetuksia. Kuvitukseksi on valittu korkeatasoisia taidekuvia eri aikojen kuuluisimmilta mestareilta. Lisäksi on jonkin verran kuvia arkeologisista löydöistä. Kyseessä on siis moderni kuvaraamattu, jonka voisi antaa kenen tahansa käteen luettavaksi suositusten kera. Tekstissä viitataan muutaman kerran tietoihin, jotka kytkevät Raamatun tekstin yleiseen ajanhistoriaan. Oheislaatikoissa on lisäksi jonkin verran taustatietoa.

Teksti alkaa Adamin ja Eevan luomisesta. Sivulaatikossa pohditaan Eedenin paratiisin sijaintia ja esitetään muutama kiinnostava vaihtoehto. Kainin ja Abelin kertomuksen kohdalla mainitaan maanviljelyksen ja karjanhoidon synty neoliittisellla ajalla (8500-4500 eKr.). Vedenpaisumuskertomuskin kuvataan sellaisenaan ja sivussa mainitaan sumerilaisten rinnakkaistekstien olemassaolo. Abrahamin kulkureitti sopii muinaisen maailman kauppareitiksi. Josef-kertomuksiin kuuluva episodi Potifarin vaimosta mainitaan myös rabbiinisissa teksteissä ja Koraanissa. Kiinnostava on Mooseksen yhteydessä kerrottu Ramses II:n poikien hautalöytö. Koska tämän, mahdollisesti eksoduksen faraon, esikoispoika oli kuollut isän vielä eläessä, kyseessä saattaa lehden arvion mukaan olla Raamatun kertoma kymmenes vitsaus.

Israelilaisten maahantulokertomuksia monet tutkijat ovat pyrkineet kiistämään. Lehti kuitenkin esittelee sen, minkä Israelin arkeologit tietävät, ja minkä minäkin osoitin väitöskirjassani, että Kanaanin maassa tapahtunut rautakauden alun kulttuurinmuutos on selvä osoitus maahan tulleesta toisesta kansasta. Artikkeli mainitsee jopa tässä yhteydessä todetun yksityiskohdan, että kanaanilaisalueilta on löytynyt sianluita mutta niistä uudisasutuksista, joihin israelilaisten kerrotaan tulleen, ei näitä ole löytynyt.

Tämän jälkeen Vanhan testamentin tärkeimmät henkilöt ja historian käänteet esitetään lähes yksinomaan Raamatun kertomusten tiivistelmänä. Arkeologisista esineistä mainitaan mm. assyrialaisten valloituksen yhteydessä Lakisin reliefi ja Sanheribin prisma sekä temppelin jälleenrakennuksen luvussa Kyroksen sylinteri. Vanhan ja Uuden testamentin välinen aika silloitetaan Aleksanteri Suuren ja makkabilaisajan kuvauksella.

Jeesuksen elämänvaiheiden kuvaus alkaa hyvällä kartalla ja Herodes-suvun esittelyllä. Myös Herodes Suuren vuonna 2007 tehty hautalöytö kerrotaan. Jeesuksen neitseellinen syntymä on esillä aivan asianmukaisesti ja oheen liitetään maininta ennustuksesta, jossa Miika profetoi Messiaan syntyvän Betlehemissä. Lehti muistuttaa, että Jeesuksen ihmeteot olivat olennainen osa hänen julkista toimintaansa. Jeesuksen esittely päättyy ristinkuoleman ja ylösnousemuksen kuvauksiin. Viimeisenä lukuna kerrotaan kristinuskon varhaisesta leviämisestä ja Ilmestyskirjasta.

Jos lehti olisi halunnut maksimoida sen hyödyn, jonka arkeologinen tutkimus antaa, se olisi joidenkin maalausten asemasta voinut kuvata useampiakin muinaisesinelöytöjä. Mutta tällaisenakin se on hieno katsaus pyhän kirjan maailmaan, sen historiaan ja sanomaan. Sopii toivoa, että lehti herättää maailmalla kiinnostusta Raamattuun sielläkin, missä Jumalan kirja on jo unohdettu tai missä sitä ei vielä lainkaan tunneta.

Herskyttelin herätysliikkeistä viime Kotimaa-lehden kolumnissani (täällä edellinen juttuni). Kirjoitin, että olen viidesläinen ja viides herätysliike on se, jossa yhdistyvät neljän aikaisemman parhaat puolet. Sekös sai muutamat lukijat kimmastumaan. Viides liike on joidenkin mielestä kaiken pahan alku ja juuri kirkossamme. Niinpä niin, en yhtään epäile, etteikö tähän kristillisyyden suuntaan olisi yksi ja toinen loukkaantunut. Ja ettemmekö me olisi matkan varrella ahdistaneet ihmisiä sellaiseen kaavaan, johon he eivät koe mitenkään mahtuvan.

Tällainen evankelioiva herätysliike on vähän hankala, koska uskoontulovaatimuksineen se vetää uskon ja epäuskon rajaa selvemmäksi, eikä tällainen miellytä kaikkia. Näissä rajanvedoissa olemme epäilemättä syyllistyneet myös sellaisten barrikadien korottamiseen, jolla olemme suotta karkottaneet ihmisiä luotamme. Opillinen linjanveto kuuluu myös kutsumuksemme. Sekään ei luonnollisesti sovi kaikkien pirtaan. Meidän olisi hyvä ymmärtää, että kaikki kristityt eivät yksinkertaisesti ole opillisesti orientoituneita, jolloin heidän on vaikea ottaa harteilleen tiukan opillista kaapua.

Nyt kirjoitan ikään kuin omilleni, kun sanon, että nykypäivän herätyskristillisyydessä olisi todellakin aihetta parannukseen siellä sun täällä. Meille on syntynyt ajatus, että juuri meidän putiikissamme on kaikkein oikein usko, niin kuin saattaa ollakin. Mutta ovatko kaikki maailman kristityt, jotka eivät tunnustaudu meikäläisiin korostuksiin, enemmän tai vähemmän väärässä? Vainko tunnustuksellinen luterilaisuus on säilyttänyt puhtaan evankeliumin tässä maailmassa? Jopa jossain suomalaisessa seurakunnassa saattaa olla ihan oikeaa uskoa, vaikka siellä ei olisi kuultu meikäläisistä mitään!

Sanon tämän tunnustuksellisen luterilaisuuden kannattajana. Pidän evankeliumin ydintä, pelastusta yksin armosta, yksin uskosta, yksin Kristuksen kautta, täysin luovuttamattomana opinkohtana. Uskonvanhurskauden oppi on kristallinkirkas aarteemme. Mutta ei se ole meidän yksityisomaisuuttamme. Raamattu uskon ja elämän ylimpänä ohjeena ja mittapuuna on kaiken hengellisen elämän perusta. Se on Jumalan sanaa, mutta minun tulkintani siitä ei välttämättä ole. Siksi yritän panna käden suulleni ja olla varovainen toisia arvostellessani.

Meillä on sama kiusaus kuin muillakin herätysliikkeillä sisällyttää oikean uskon määritelmään sellaista, mikä sinne ei varsinaisesti kuuluisi. Olemme saattaneet rakentaa ”omatekoista hurskautta, nöyryyden harjoittamista ja ruumiin kurittamista vaativia käskyjä, jotka tosin näyttävät viisailta, mutta todellisuudessa ovat arvottomia ja tyydyttävät vain ihmisen ylpeyttä” (Kol. 2:23).

Tällainen oman liikkeen ruoskiminen voi olla hiukan kohtuutonta ja mitä suurinta farisealaisuutta. Silti siihen liittyy kipeitä kysymyksiä siitä, ettemme evankeliumin ja oikean opin puolustajina sulkisi itseämme sellaiseen norsunluutorniin, jossa ei kohdata sitä kirkkoa ja sitä maailmaa, jota varten me olemme olemassa.

Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta

Olen viidesläinen. Tämä teille tiedoksi näin heti alkuun, ettei tarvitse miettiä, mihin kirkolliseen lokeroon minut sijoittaisitte. Viidesläisyys on se herätysliike, jossa yhdistyvät kaikkien neljän aikaisemman parhaat puolet. Mutta hetkinen, olikohan nyt lainkaan viisasta aloittaa tällaisella lokeroinnilla oma kolumnisarjani. Olisiko jopa vanhanaikaista tai peräti epäkristillistä tällä tavalla luokitella itseään tai muita? Sitä paitsi joidenkin silmissä saatoin tulla heti väärään joukkoon kuuluvaksi kirjoittajaksi.

Pidän tärkeänä, että kristityllä on oma hengellinen koti. Ei sen tietenkään tarvitse olla mikään tarkkaan nimetty hengellinen porukka. Moni herätysliikkeen omakseen tunnistava on sitä paitsi uskollinen kansankirkon jäsen ja voisi nimetä kodikseen oman paikallisseurakunnan. Lisäksi on paljon kodittomia.

Pitääkö kristityn kuulua johonkin? Äskettäin joku kertoi, että nykyään on paljon kristittyjä, joille uskon asiat ovat tärkeitä ja henkilökohtaisia, mutta jotka eivät ole minkään seurakunnan jäseniä, sen enempää luterilaisen kirkon kuin vapaiden suuntienkaan. Viimesyksyinen kirkostaeroamisaalto saattoi lisätä tätä väkeä. Uskotaan Jumalaan, mutta on jätetty kaikki uskovaiset tai ei ole niitä koskaan löydettykään. Tästä synnistä pitäisi tehdä parannus, sillä mihinkään kuulumaton kristitty on käsitteellinen mahdottomuus.

Jo vanhan kirkon aikaan sanottiin, että ”kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta”. Tämä ei meikäläisittäin tietenkään tarkoita, että vain luterilaiset pelastuvat. Me tapaamme taivaassa katolisia, helluntailaisia ja vapaakirkollisiakin. Se tarkoittaa, että yksinäistä kristittyä ei ole olemassakaan. Kristitty kuuluu maailmanlaajaan Kristuksen kirkkoon. Sen rajat ovat näkymättömät, mutta silti se on näkyvä, sillä ihmiset ovat näkyviä. Siis jos luulet olevasi ainoa oikeassa oleva kristitty, mutta et kuulu mihinkään kirkkoon, hakeudu nopeasti johonkin, ettet menetä uskoasi.

Jos mihinkään kuulumattomuus on ongelma, niin sitä voi olla myös liian tiukka kuuluminen. Olen ylpeä viidesläisyydestäni, sillä se on ilman muuta paras herätysliike. Toisaalta olen joskus hiukan huolissani omasta liikkeestäni. Meillä on tietenkin kaikkein oikein oppi, mutta jos opista tulee lyömäase, se kääntyy vastakohdakseen.  Sama vika saattaa vaivata muitakin. Meillä karsastetaan sanaa ’suvaitsevaisuus’, sillä sitä korostavasta tiedetään,  että hän on etääntynyt klassisesta kristinuskosta. Jopa sanaa ’rakkaus’ ei saa sanoa sanomatta heti perään ’totuus’.  Avartuminen ymmärretään kirkollistumiseksi, joka puolestaan tarkoittaa maallistumista. Teemu Kakkuri ehdotti tämän lehden haastattelussa herätysliikkeillemme peiliin katsomista. Ehkä ei tekisi pahaa. Mutta viidesläisyydestäni en silti luovu.

Sain jotain näkyvää aikaan. Vein kuusen ulos. Tai siis oikeastaan näkymätöntä, koska kuusta ei enää ole. Jos se ei kauheasti varista, emme useinkaan malta siitä vielä nuutinpäivänäkään luopua. Mutta nyt sitä ei kehdannut pitää enää kauemmin, koska pääsiäiskuusia ei ole tapana pitää.

Eräänä vuonna kävi näin. Kun kuusi oli aikansa ilahduttanut meitä joulun jälkeen, se alkoi pudotella neulasiaan. Kun vihdoin olin heittämässä sitä ulos ja tönäisin vähän, se varisti kaikki neulasensa lattialle paksuksi vihreäksi matoksi. Se ei ollut enää lainkaan kaunis, ruskeanharmaa raato vain. Heitin sen ikkunasta ulos. Sitten unohdin koko rotjakkeen pihalle seuraavaksi päiväksi. Yöllä oli satanut paksu lumikerros. Ja kas, meidän äskeinen kuusirumiluksemme oli saanut kauniin puhtaan lumikuorrutuksen. Taivas oli siis tehnyt kelvottomasta raaskusta käsittämättömän hienon taideteoksen. Kuusen rangasta ei näkynyt ripaustakaan, mutta pihalla seisoi valkoinen helmiäispuu.

Juuri näin taivas tekee: pukee olemattoman olevaksi, kelvottoman kelvolliseksi. Tässä olemme uskomme ytimessä. Uskonpuhdistuksen isät ilmaisivat sen latinankielisellä lauseella simul iustus et peccator, ’samalla kertaa vanhurskas ja syntinen’. Siis itsessään mahdoton, mutta Jeesuksen tähden mahdollinen.

Olen kiertänyt kymmenessä maassa raamatunopetustehtävissä. Jos opetukseni pitäisi kiteyttää yhteen lauseeseen, se olisi tuo yllämainittu. En ole sitä paljon hokenut, mutta pelastuksemme perustaa olen yrittänyt selvittää. Se nimittäin on hiukan hakusessa usein muiden uskontojen jyllätessä ympärillä. Niillä kaikilla on omat ehtonsa pelastuksen saavuttamiseksi ja niin kristittykin menee helposti siihen vipuun, että ryhtyy tarjoamaan jotain omia hurskauden harjoituksiaan Jumalalle pelastuksen hinnaksi.

Harva väittää pelastuvansa omilla teoillaan, mutta mittaa kuitenkin uskoaan omien tekemistensä ja tekemättä jättämistensä valossa. Eikä vain ulkomailla vaan meikäläisessä kristillisyydessä yhtä lailla. Olenko oikeassa uskossa, kun olen rukoillut niin vähän, en aina jaksa lukea Raamattua, enkä osaa todistaa uskostani muille niin kuin toivoisin? Mutta eihän näillä mitata uskoa! Uskotko, että Jeesus antaa syntisi anteeksi? Jos uskot, olet pelastettu, etkä voi koskaan sen pelastetummaksi tulla.

Se ulkokuusikin oli vietävä pihalta. Mutta sen sanoma jäi. Jeesuksen kuolema riittää peittämään elämäni roskan. Siksi olen yhtaikaa mahdoton ja mahdollinen. Päällimmäiseksi jää armo.

Raamattu- ja hiljentymismatka Israeliin ja Palestiinalaisalueelle 25.10.-1.11.2015

Matkanjohtajina teol. tri, arkeologi Eero Junkkaala ja professori Atte Korhola

Matkalla kuljetaan Jeesuksen jalanjäljissä ja Vanhan testamentin tärkeillä tapahtumapaikoilla. Erityispiirteenä on perehtyminen Israelin historiaan, maantieteeseen ja arkeologiaan. Päivittäin syvennytään myös Jumalan sanan tutkimiseen ja rukoukseen.

Matka alkuosa asutaan Tiberiaksessa Gennesaretinjärven rannalla Ron Beach -hotellissa ja loppuosa Jerusalemissa Leonardo-hotellissa. Joka päivä tehdään bussiretki useisiin raamatullisiin kohteisiin. Matkalla käydään kaikissa Jeesuksen elämän tärkeissä kaupungeissa Nasaretissa, Betlehemissä ja Kapernaumissa. Myös vuorisaarnan vuori sekä Jerusalemin pyhät paikat kuuluvat matkaohjelmaan. Vanhan testamentin tärkeitä kohteita ovat mm. Hasor ja Dan. Lisäksi käydään juutalaisvainojen museossa, Yad Vashemissa sekä Israel-museossa. Kuolleenmeren uinti ja nousu Masadan vuorelle kuuluvat myös ohjelmaan. Matkalla tavataan arabikristittyjä ja messiaanisia juutalaisia.

Matka tehdään Finnairin suorilla lennoilla ja sen perushinta on 1399 euroa (sis. puolihoidon). Lisäksi hintaan tulee noin 300 euron suuruinen retkipaketti. Teknisenä järjestäjänä on Toiviomatkat

Lisätietoja ja ilmoittautuminen matkanjohtajille: Eero Junkkaala, eero.junkkaala@sro.fi, p. 050 583 6047 ja Atte Korhola, atte.korhola@helsinki.fi, p. 040 536 0357.

Jeesus eri elämänvaiheissa

Tulin uskoon ennen rippikouluikää. Sitä ennen Jeesus ei ollut merkinnyt minulle mitään. Sen jälkeen hän on ollut elämäni tärkein henkilö. Tässä on kyllä aika paljon sanottu, ehkä ihan liikaa. Mutta en hänestä kyllä ole irti päässyt ja toivon, etten koskaan pääsekään.

Tässä kirjoituksessa pohdin tietäni viidenteen herätysliikkeeseen kuuluvana kristittynä. Kasteestani on kulunut kuusikymmentäkuusi vuotta. Valmistuin nuorisonohjaajaksi samalta kurssilta kuin sittemmin formulaselostajana tunnettu Matti Kyllönen ja pappina olen samaa kurssia kuin Irja Askola ja Kaarlo Kalliala. Olin nuorena mukana Kansanlähetyksen syntykaavailuissa, sittemmin Suomen Raamattuopiston rehtorina, aikanaan perustamassa Suomen teologista instituuttia, myöhemmin Suomen Lähetysseuran työntekijänä ja nyt, mikä minä oikein nyt olen. Ja mikä on minun kirkkoni ja minun herätysliikkeeni? Ovatko ne muuttuneet vai minä? Onko muutos hyvää vai huonoa? Tämä kirjoitus on siis kappale uusinta kirkkohistoriaa sietämättömän subjektiivisesta näkökulmasta.

Jeesus, minun Vapahtajani

Neljätoistavuotiaan uskoontulo oli pieni asia maailmankaikkeudessa mutta suuri yhden pienen ihmisen elämässä. Sitä ennen en ollut käynyt kirkossa, enkä pyhäkoulussa, en lukenut Raamattua, enkä ole ihan varma, rukoilinko edes iltarukouksia. Meillä ei ollut sellaisia tapoja. Ajauduin luokkatoverin houkuttelemana seuroihin, jossa monet nuoret todistivat uskostaan. Minutkin pantiin seinää vasten: olenko uskossa? En tajunnut asiasta mitään, mutta kun peloteltiin, että ilman Jeesusta joutuu helvettiin, halusin pelastaa nahkani. Ja kas, Jeesus otti minun hapuilevan ratkaisuni vakavammin kuin minä itse. Sen jälkeen olen häntä seurannut.

Miten tänään arvioisin tuota vaihetta? Arvostan kastettani, jolloin minut epäuskoisessa perheessäni tuotiin kenenkään sitä silloin tajuamatta Jeesuksen luo. Ilman opetusta uskon siemen joutui tuuliajolle. Kun sitten jouduin käännytyksen kohteeksi, halusin tehdä ratkaisuni. Nykyäänhän me tiedämme, ettei helvetillä saa pelotella ja että ratkaisukristillisyys on erittäin epäluterilaista. Se oli kuitenkin alkupiste minun uskonelämälleni.

Noihin aikoihin tiedettiin tarkalleen, kuka on oikeassa uskossa ja kuka ei. Meidän seurakunnassamme kappalainen oli, mutta kirkkoherra ei. Nykyään en enää tiedä. Matkan varrella olen joutunut arvioimaan monia asioita uudelleen. Nuoruusvuosina olin aika varma, että körttiläiset eivät ole ihan oikeita kristittyjä. He näyttivät liian maailmallisilta, eikä heillä tainnut olla oikeaa evankelioimisnäkyäkään. Sitten minulla oli kerran työtoverina nuori pastori Esa Ruuttunen. Käsitykseni körteistä muuttui, sillä Esan uskoa oli mahdoton epäillä.

Historian Jeesus

Ennen teologian opintojani kävin Helsingin Raamattukoulun. Tutkinto tähtäsi nuorisonohjaajan virkaan, mutta pääpaino opetuksessa oli Raamatulla. Kerttu Vainikaisen ja Risto Santalan johdolla käytiin koko Raamattu luennoiden läpi. Tätä elämänvaihetta pidän edelleen hyvin merkityksellisenä oman elämänurani kannalta. Vainikaisen juureva, kaikenlaista hengellistä haihattelua vieroksuva, Raamatun historiallisia taustoja arvostava opetus sai minut haltioitumaan sekä Pyhästä kirjasta että raamattuluennoinnista. Tuo entinen diakonissa oli siihen aikaan harvinainen lintu kirkossamme, nainen hengellisenä johtajana ja raamatunopettajana. Rehtorina hän oli ankara ja jotkut pelkäsivät häntä, mutta opettajana lahjakkuus ja hengellisenä äitinä avarakatseinen ja eri kristillisiä suuntia ymmärtävä.

Teologisesta tiedekunnasta lähdin hakemaan lisäoppia, vaikka yliopistoteologiaa ei meikäläisissä piireissä kovin korkealle arvostettukaan. Noihin vuosiin kuuluivat tiukat opilliset välienselvittelyt tiedekunnan edustaman eksegetiikan opetuksen kanssa. Sittemmin Suomen Raamattuopistossa ja teologisen instituutin pääsihteerinä raamattukeskustelu oli olennainen osa kutsumustani. Silti aina pidin tärkeämpänä rakentavaa opetustyötä kuin jyrkkää linjanvetoa.

Perehtyminen Raamatun arkeologiaan merkitsi kaivautumista Pyhän kirjan taustamaailmaan. Kesä kesältä kuokimme Israelissa pronssikautta, rautakautta ja roomalaisaikaa, harjasimme ruukunsirpaleita ja opettelimme lukemaan keramiikan ihmeellistä kieltä. Väitöskirjassa mukaan tulivat myös Egyptin faraot. Thutmoses III valloitti saman maan kuin Joosua muutama sata vuotta myöhemmin. Molempien retket voidaan edelleen jäljittää kaupunkien tuhokerrostumista. Kanaanilainen kulttuuri muuttuu israelilaiseksi juuri siten, kuin Raamatusta luemme. Kapernaumin raunioilla olemme Jeesuksen kotikaupungissa, äskettäin löydetyn Siloan altaan reunalla siellä, minne Jeesus kehotti sokeaa peseytymään, ja Jerusalemin Pyhän Haudan kirkossa Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen paikalla. Vakaumus vahvistui: olemme tekemisissä todellisen, ei kuvitellun historian kanssa.

Kaikkien kansojen Jeesus

Jumalan myllyt jauhavat hitaasti. Abrahamin saamasta lupauksesta meni kaksituhatta vuotta Jeesukseen. Kirkko on elänyt samanmittaisen ajanjakson ja odottaa edelleen Herransa paluuta. Tässä välissä pyrimme toteuttamaan lähetyskäskyä, sillä hän tulee takaisin, kun tuo käsky on täytetty. Minä koin saaneeni lähetyskutsun nuorena ja olisin ollut valmis lähtemään muutaman viikon pikakurssin jälkeen. Jumala kuitenkin tiesi, että tarvitsin neljänkymmenen vuoden oppisopimuskoulutuksen.

Vuodet Afrikassa ja luentovierailut kymmenessä maassa jättävät ihmiseen syvät jäljet. Kristikunta on muutakin kuin oma rakas ja parjattu luterilaisuutemme. Kulttuurit, kontekstit ja tulkinnat vaihtelevat. Evankeliumi etenee voimakkaasti erityisesti karismaattissävyisissä kirkoissa. Kehitysmaiden kirkoissa on enemmän jäseniä kuin vanhassa kristikunnassa. Luterilaisuus muodostaa vain murto-osan maailman kristityistä. Olen oppinut arvostamaan omaa hengellistä perintöäni. Oppi jumalattoman vanhurskauttamisesta on sen kirkkain helmi. Olen kiitollinen myös niistä hengellisen kotini antamista eväistä, jotka muistuttavat oikean opin tärkeydestä. Samalla on ollut pakko avartua. Aitoa kristillisyyttä on sielläkin, missä luterilaisuudesta ei ole koskaan kuultu mitään.

Lähetys on kirkon elämän ja kuoleman kysymys. Jos kirkko unohtaa vastuunsa maailmanlähetyksestä, se käpertyy puuhailemaan omien sisäsiittoisten ongelmiensa kanssa. Kaikki syyt torjua lähetyksen haaste ovat tekosyitä. Pääsääntönä on hyvä pitää toimimista paikallisten kirkkojen kanssa ja kautta. Nuoret ja vanhat kirkot tarvitsevat toisiaan. Silti lähetyksessä ei saisi koskaan unohtaa sitä, että maailmassa on miljoonia ihmisiä, jotka eivät asu minkään kirkon takapihalla. Myös he tarvitsevat evankeliumin Jeesuksesta.

Jeesus yhdistää ja erottaa

Onko kirkko muuttunut näiden vuosikymmenten aikana vai olenko minä? Varmasti molemmat. Kristittynä katson edelleen olevani sama siinä suhteessa, että pidän luovuttamattomana oppia Jeesuksesta ainoana pelastustienä. Ilman häntä ei kukaan pääse taivaaseen. Raamattu on sekä uskon että elämän ylin ohje. Kristityn tärkein tehtävä on viedä evankeliumia lähelle ja kauas. Tämä on kristillisen kirkon alkuperäinen näkemys. Se ei ole herätysliikkeiden erikoisoppi, vaikka se sellaiseksi joskus leimataan. Oma hengellinen kotini, viides herätysliike, on halunnut korostaa juuri näitä seikkoja. Kirkko ympärillä on kuitenkin muuttunut. Se mikä ennen oli tavallista ja keskuksessa, on usein pyritty työntämään marginaaliin ja leimattu vääränlaiseksi konservatismiksi. Asioiden perusteleminen Raamatulla ei ole aina kirkollisessa keskustelussa hyvässä huudossa.

Olen minäkin muuttunut. Näkökulmat ovat avartuneet ja kulmat hioutuneet. On helpompi nähdä aitoa kristillisyyttä sielläkin, missä painotukset poikkeavat omastani. Raamattu on Jumalan sanaa, mutta minun tulkintani siitä ei välttämättä ole. Pidän tärkeänä olla uskollinen omalle hengelliselle kodilleni, mutta myös sitä että arvostaisin toisten koteja. Kristuksen ruumiissa on erilaisia jäseniä.

Naispappeus- ja parisuhdekeskustelu ovat repineet kirkon yhteyttä ja kuluttaneet suunnattomasti voimavaroja. Ei ole nähty metsää, kun on niin paljon puita edessä. Molemmissa kysymyksissä tarvittaisiin sekä toisten omantunnon kunnioittamista että erilaisuuden sietämistä. Kenenkään etu ei ole kirkon yhä suurempi pirstoutuminen. Osa herätysliikeväestä on kirkon uskollisinta joukkoa, osa on hyvin kriittisiä suhteessa kirkkoon ja äärilaidassa kirkko nähdään pelkkänä luopumuksen laitoksena. Viestini kirkolle on: näe herätysliikeväen vakava Raamattuun sitoutuminen ja anna sille tilaa. Herätysliikkeille sanoisin: älä moiti pimeyttä vaan sytytä kynttilä.

Jeesus kolkuttaa ovella

Vähässä Aasiassa ja Pohjois-Afrikassa oli ensimmäisinä vuosisatoina kukoistava kristillinen kirkko. Islamin tulo ja sen jälkeiset vuosisadat pyyhkivät sen lähes olemattomiin. Ilmestyskirjan seurakuntakirjeiden varoitukset olivat kaikuneet kuuroille korville. Kirkko ei voi maailmasta koskaan hävitä, mutta tietyiltä alueilta kyllä voi. Kirkon elämän ja kuoleman kysymys on uskollisuus sen alkuperäiselle sanomalle. Jos Raamatun arvovalta Jumalan sanana turhennetaan ja Kristuksen ainutlaatuisuus pelastuksen tienä hukataan, kirkko saa alkaa kaivaa omaa hautaansa. Tällöin sen hautakiveen voisi laittaa vain poispäin lentävän kyyhkysen kuvan.