Eero Junkkaala

Yksi erikoisimmista Vanhan testamentin ennustuksista on Jesajan kirjan 19. luvun lopussa. Siellä sanotaan, että eräänä päivänä avautuu valtatie Egyptin ja Assyrian välille ja tuolloin egyptiläiset ja assyrialaiset palvelevat yhdessä Herraa. Kaiken huipuksi ”sinä päivänä Israel kohoaa kolmanneksi Egyptin ja Assyrian rinnalle ja on siunauksena keskellä kaikkea maata” ja ”Herra Sebaot siunaa niitä kaikkia sanoen: ’Siunattu olkoon kansani Egypti, siunattu kätteni luomus Assyria, siunattu oma kansani Israel” (Jes. 19:23-25).

Kummalliseksi tekstin tekee se, että Egypti ja Assyria ovat kaikkialla muualla Vanhassa testamentissa Israelin päävihollisia. Jesajan kirjassakin varoitetaan tuon tuosta, ettei Israel turvautuisi kumpaankaan niistä, sillä ne uhkaavat yhtenään Israelin rauhaa ja vapautta. Ja jos katsotaan myöhempää historiaa, tilanne ei näytä juurikaan valoisammalta. Egypti ja Kaksoisvirranmaassa olleet kansat ovat tähän päivään asti olleet vihollissuhteessa siihen pieneen maapalaseen, joka sijaitsee niiden välissä. Tosin vuonna 1979 solmittu rauhansopimus Israelin ja Egyptin välillä muutti vuosituhantisen vihollisuuden. Sen kunniaksi egyptiläiset murhasivat oman presidenttinsä Anwar Sadatin pari vuotta myöhemmin. Nyt poliittinen tilanne on edelleen varsin jännitteinen näiden valtioiden välillä.

Mihin aikaan Jesajan ennustus ihmeellisestä rauhan ja siunauksen ajasta sijoittuu? En tiedä. Esitän kuitenkin yhden arvauksen. Tätä kirjoitettaessa on loppiaisaamu. Päivän evankeliumitekstissä kerrotaan idän tietäjistä ja Jeesus-lapsen paosta Egyptiin. Teksti on sikäli hämmentävä, että juutalaisille kirjoitetussa Matteuksen evankeliumissa on heti toisessa luvussa kertomus, jossa pääosaa näyttelevät ei-juutalaiset kansat. Ennen kuin yksikään juutalainen oppinut saapuu Jeesuksen luo, paikalla ovat kaukaa idästä, ehkä Kaksoisvirranmaasta tulleet tähtien tarkkailijat. Ja kun Jeesuksen perhe joutuu pakenemaan Herodeksen miekkaa, turvapaikan antaa Egypti. Ikään kuin evankeliumin ensi säteet loistaisivat Israelin lisäksi sen kahteen vihollismaahan. Olisiko tässä Jesajan profetian toteutuminen? Ehkä ei, mutta kenties kuitenkin sen täyttymisen ensimmäiset kirkkaat säteet.

Useita vuosia sitten olin Jerusalemissa majoittuneena Suomen Lähetysseuran työkeskuksen kirkon yläpuolella olevaan asuntoon. Heräsin aamuyöllä kovaääniseen musiikkiin ja ihmettelin, mistä on kyse. Yllätyksekseni havaitsin, että allani oleva kirkko oli täynnä mustia miehiä ja naisia laulamassa ja ylistämässä Herraa. Oli menossa etiopialaisten kristittyjen rukousyö. Näkymä oli erityisen hämmentävä siksi, että kun illalla olin käynyt nukkumaan, saman kirkon olivat täyttäneet kiinalaiset kristityt. Ihmettelin, milloin ihonväri oli muuttunut keltaisesta mustaksi. Ja koko ajan olimme Jerusalemissa! Aamulla saarnasin suomalaisten jumalanpalveluksessa.

Muistan silloin siteeranneeni Jesajan kirjan 19. luvun loppua ja kyselleeni, ettei vain tässä olisi uusi kajastus tuon erikoisen profetian toteutumisesta. Ihmiset kaukaa idästä ja kaukaa etelästä ovat tulleet Jerusalemiin ja monet heistä ovat siellä löytäneet oman Vapahtajansa. Israel, joka itsekään ei tunne Jeesusta, on saanut olla siunaukseksi kaukaisille kansoille. Meillä länsimaalaisilla kristityillä on melkoinen historian taakka suhteessa juutalaisten evankelioimiseen, sillä ”me” olemme surmanneet kuusimiljoonaa heikäläistä keskitysleireillä. Idän ja etelän kansoilla ei ole tällaista syyllisyyttä niskassaan, joten ehkä Jumala lähettää heidät tuomaan valon valitulle kansalleen.

Tuon vuosien takaisen kokemuksen jälkeen olen saanut matkustaa paljon Afrikassa ja Aasiassa. Evankeliumi leviää lähes räjähdysmäisesti monissa ns. kolmannen maailman maissa. Nepalin kirkkoa on kutsuttu maailman nopeimmin kasvavaksi kirkoksi ja Etiopian Mekane Yesus -kirkko on nopeimmin kasvava luterilainen kirkko. Voisiko Jesajan profetia viitatakin tähän? Tarkoittaisiko Egypti koko Afrikkaa ja Assyria koko Aasiaa? Kun Raamatussa puhutaan siunauksesta, sillä ei useimmiten tarkoiteta maallista menestystä ja hyvyyttä vaikka sitäkin. Varsinainen siunaus on siellä, missä Jeesus on. Nyt Herra Sebaot siunaa etelän ja idän maita ja ikään kuin ympäröi oman maansa uusilla siunauksilla. Kiinalaiset kristityt puhuvat jopa hengellisestä valtatiestä, jonka he aikovat rakentaa omasta maastaan Israeliin. Se olisi uusi silkkitie, joka kuljettaisi hyvän sanoman Vapahtajasta kaikkien välissä olevien islaminuskoisten maiden läpi sinne, mistä se kerran sai alkunsa.

Raamatun profetioilla on joskus moninkertainen toteutuminen. Olisiko loppiainen ennakkokuva siitä, mitä tapahtuu tulevaisuudessa? Voimmeko me olla se sukupolvi, joka näkee idästä ja etelästä tulevan valtatien kohtaavan Jerusalemissa?

Tuntuisi rasistiselta sanoa, että kristityt ovat parempia kuin muut ihmiset. Eivät he olekaan. Samanlaisia syntisiä kaikki tyynni. Mutta kristinuskossa on jotain, jonka vuoksi se voittaa muut uskonnot. Enkä tässä varsinaisesti tarkoita sitä, että Jeesus on ainoa tie taivaaseen.

Kun tulin Afrikasta, maailmankartta alkoi näyttää erilaiselta kuin ennen. Ollessaan kehitysmaassa länsimainen ihminen ei voi olla kysymättä itseltään, miksi jossain on niin paljon köyhyyttä, kurjuutta, sairauksia ja kuolemaa. Miksi miljoonat lapset kuolevat synnytykseen tai aliravitsemukseen, miksi vammaiset jätetään heitteille, miksi naisten ja vähäosaisten ihmisoikeudet poljetaan maahan, miksi koulutuksen taso on surkea, miksi tiede, taide ja kulttuuri ovat aliarvostettuja? Asiat jotka meillä länsimailla ovat hyvin ja joita arvostamme, ovat jossain päin maailmaa valovuosien päässä meistä. Näihin kysymyksiin ei tietenkään ole yhtä ainoaa oikeaa vastausta, mutta ettei vain kristinuskolla olisi jotain tekemistä sen kanssa. Se on aikanaan nostanut lasten, naisten, vanhusten ja vammaisten aseman ja korostanut kaikkien ihmisten yhtäläistä arvoa Jumalan edessä. Se on myös ollut kehtona koulutuksen, tieteen, taiteen ja kulttuurin arvostamiselle. Afrikkalaiset luonnonuskonnot taikauskoisine menoineen eivät ole kyenneet samaan.

Viimeksi olin kolme kuukautta hindulaisessa maassa. Täsmälleen samat kysymykset nousivat mieleen. Hindujen kastijärjestelmä lukkiuttaa yhteiskunnan täydelliseen eriarvoisuuteen, josta alakastiset eivät koskaan voi nousta ihmisarvoiseen elämään. Usko jälleensyntymisen kiertokulkuun vie pohjan tulevaisuuden toivolta ja tekee ihmisistä välinpitämättömiä kohtaloon uskojia. Epätasa-arvo, modernin tieteen halveksiminen ja köyhyys jumiuttavat yhteiskunnan kehityksen ja kohtaloonsa tyytyvät ihmiset piilottavat edelleen vammaiset talojensa nurkkiin tai hakkaavat loppuelämänsä joen pohjalla kiviä tietyömaiden pohjaksi. Ellei kristinusko avaa heille tietä uuteen elämään.

En ole elänyt varsinaisessa muslimimaassa, mutta olen voinut seurata läheltä myös islamin vaikutuksia yhteiskuntaan. Luulisi monoteistisen uskonnon voittavan selvästi edellä mainitut, mutta eivät jäljet islamilaisissa maissakaan näytä paljon paremmilta. Yksi tieteellisen kehityksen mittari on Nobelin palkintojen saajien luettelo. En tiedä, onko siitä olemassa vertailua kristittyjen ja muslimien kesken, mutta verrattaessa juutalaisiin nobelisteihin ero islamin maailmasta tulleisiin on hätkähdyttävä. Noin 20% maailman väestöstä on muslimeja, mutta vuoteen 2000 mennessä he olivat saaneet 7 Nobelin palkintoa, kun samaan aikaan 0,2% juutalaisväestöllä niitä oli 129. Tämähän ei suoranaisesti kerro muusta kuin akateemisen tieteen arvostuksesta eri kulttuureissa, eikä juutalaisuus ole samaa kuin kristinusko. Silti juutalaiskristillinen maailma on kantanut toisenlaista hedelmää kuin muiden uskontojen maaperä. Jos silmämääräisesti arvioi tasa-arvo- ja ihmisoikeuskysymyksiä, islam ei saa niissäkään parhaita mahdollisia arvosanoja. Monilla mittareilla islamin maailma on lähempänä kehitysmaita kuin länsimaisia demokratioita.

Suomalainen kristitty lukija voisi seuraavaksi esittää perustellun vastalauseen: eihän meillä läntisessä, materialismin läpitunkemassa maailmassakaan asiat ole lainkaan hyvin; itsekkyys, epätasa-arvo, työttömyys ja monenlainen jumalattomuus rehottavat. Myönnettäköön. Voidaan myöntää sekin, että islamissa on joitain ainakin näennäisesti korkealta näyttäviä moraalisia arvoja ja Afrikassa arvostetaan vanhuutta enemmän kuin Euroopassa.

Mutta kiertäkää vähän aikaa silmät auki kehitysmaissa ja tulkaa sitten takaisin. Ette voi olla ihmettelemättä, miksi samassa maailmassa on niin suunnattoman suuria elintasoeroja ja miksi ihmisiä kuolee kuin kärpäsiä siellä, missä nykyaikainen lääketiede on lähes saavuttamattomissa. Toki länsimaisesta elämänmenosta löytyy paljon moitittavaa, mutta entäpä jos se johtuukin juuri siitä, että täällä ollaan hukkaamassa kristillisiä arvoja ja luisumassa kohti uuspakanallista Eurooppaa.

Olisi ylimielistä väittää, että juuri kristinusko on kaiken hyvän alku ja juuri. Löydämme hyviä arvoja ja viisaita elämänohjeita sen ulkopuoleltakin, ja onhan ei-kristitty Japani myös korkean elintason maa. Tosin Japanin nousuun taisivat myötävaikuttaa juuri kristityt maat ja esimerkiksi vammaisten asema shintolaisessa maassa on todella heikko. En edes väitä tietäväni, mikä kristinuskossa tekee siitä sellaisen parantavan eliksiirin, että sen vaikutuspiirissä elämän arvot näyttävät paremmin loksahtavan kohdalleen. Tämähän on itse asiassa varsin hämmästyttävää, sillä kristinuskon varsinainen viesti ei ole korkean moraalin eikä edes yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden korostamisessa vaan yksinkertaisessa uskossa syntisiä armahtavaan Vapahtajaan. Eettiset arvot ja ajallinen hyvä ovat vain seurannaisvaikutuksia, ikään kuin oheistuotteita tämän uskon rinnalla. Silti nekin ovat tässä maailmassa sietämättömän ylivoimaisia.

En ole vuosiin tai ehkä vuosikymmeniinkään enää juuri kertoillut siitä, kuinka tulin uskoon.  Alkuaikoina sitä kerrottiin yhtenään, mutta sittemmin on tullut tärkeämmäksi elää uskoa todeksi tänään muistelematta menneitä. Viime viikkoina tuo vuosikymmenten takainen tapahtuma on uudelleen aktualisoitunut kahdesta syystä. Opettaessani Nepalissa opiskelijat kysyivät, miten minusta on tullut kristitty. Kerroin sen heille ja he olivat innoissaan kuulemastaan. Useimmat heistä olivat kääntyneet hindulaisuudesta ja se oli minun mielestäni monin verroin kovempi juttu. Jotkut olivat joutuneet maksamaan kääntymyksestään kovan hinnan.

Toisen kerran jouduin palaamaan vanhoihin asioihin, kun entinen kotiseurakuntani, Lempäälä, järjesti kokoontumisen niille, jotka ovat käyneet rippikoulun 50 vuotta sitten. Minä kuulun tuohon joukkoon, vaikka en ollut käynytkään sitä omassa seurakunnassani vaan Vivamossa. Pääsin osallistumaan yhteiseen kokoontumiseen Skypen välityksellä Kathmandusta käsin. Kiitos Emmi Korvelle tämän järjestämisestä.

Niinpä ajattelin tässä kertoa ensin oman tarinani ja sitten yhden nepalilaisen kertomuksen. Miten siis tulin uskoon? Käytän yhä tätä termiä, vaikka jotkut sitä kovasti vierastavat ja asian voisi toki ilmaista monella muullakin tavalla. Kääntymykseni ei ole lainkaan dramaattinen, mutta silti se oli aivan käänteentekevä minulle. Päivämääräkin on muistissa, joulukuun 3. päivä vuonna 1961. Olin tuolloin 14-vuotias ja kasvanut kodissa, jossa ei kirkossa käyty. Olin kastettu lapsena, kuten jokaisessa luterilaisessa perheessä oli tapana. Pyhäkoulua en käynyt, enkä Raamattua ollut avannut koulun uskontotunteja lukuun ottamatta.

1960-luvun herätykset koskettivat Lempäälää ja monet nuoret tulivat uskoon. He alkoivat kutsua luokkatovereitaan seuroihin, ja niin minäkin sinne sitten tulin lähteneeksi. Kuulin monien todistavan uskostaan ja ihmettelin moista innokkuutta ja luultavasti hiukan kadehdinkin. Yhden illan jälkeen muuan poika, ikäiseni varmaan, tuli kysymään, olenko uskossa. En osannut vastata, sillä en tiennyt, mitä uskossa oleminen tarkoitti. Poika huomasi heti, että en ollut, ja alkoi ”käännyttää” minua. Hän sanoi, että jos kuolen, enkä ole uskossa, joudun kadotukseen. Sitten hän kysyi, haluaisinko tänään ratkaista suhteeni Jeesukseen, jolloin voisin myös tietää pääseväni taivaaseen. Diili tuntui sen verran houkuttelevalta, että myönnyin tarjoukseen. Minut vietiin vanhemman miehen juttusille, joka varmisti, että halusin lähteä Jeesuksen seuraan. No, sitä varten kai tähän tultiin. Mies rukoili puolestani ja luultavasti julisti minulle synninpäästönkin, vaikka en sitä enää muista, eikä minulla tietenkään ollut yhtään syntiä tunnustettavana. Sitten hän onnitteli minua hienosta ratkaisusta ja minä lähdin kotiin.

En tuona iltana oikein tiennyt, mitä oli tapahtunut vai oliko tapahtunut mitään. Hiukan hämmentyneenä kai menin kotiin. Mutta jotain elämässäni muuttui. Tuli kova halu lähteä seuraavana pyhänä uudestaan seuroihin. Tuli into alkaa lukea Raamattua. Uskovien nuorten seura alkoi tuntua omalta joukolta. Teki myös mieli lähteä sunnuntaina kirkkoon. Ja mikä ehkä kummallisinta, tuli tarve jonain sunnuntai-iltana seuroissa käyttää todistuspuheenvuoro, vaikka en ollut mitenkään varma omasta uskostanikaan. Kyse saattoi olla jopa sosiaalisesta paineesta todistaa, kun kaikki muutkin niin tekivät. Mutta kun muutaman viikon kuluttua rohkenin avata suuni ja sanoa, että minäkin seuraan Jeesusta, se tuntui tosi tärkeältä. Eikä vain tuntunut, vaan oli sitä. Sillä voin luultavasti aika rehellisesti sanoa, että sinä päivänä sain pelastusvarmuuden, joka ei ole häipynyt näinä yli viitenäkymmenenä vuotena.

Miten siis tänään arvioisin noita aikoja? Arvostan kastettani, jolloin minut epäuskoisessa perheessäni tuotiin kenenkään sitä silloin tajuamatta Jeesuksen luo. Ilman opetusta uskon siemen joutui tuuliajolle. Kun sitten jouduin käännytyksen kohteeksi ja minua peloteltiin helvettiin joutumisella, halusin tehdä ratkaisuni. Nykyäänhän me tiedämme, ettei helvetillä saa pelotella ja että ratkaisukristillisyys on erittäin epäluterilaista. Olen kuitenkin Jumalalle kiitollinen tuosta illasta ja siitä pojasta, Ilkasta, joka tuolloin tuli luokseni. Olen sittemmin ajatellut, että Jeesus otti minun hapuilevan uskoni paljon vakavammin kuin minä. Minä tuskin osasin kättäni hänelle ojentaa, kun hän jo tarttui siihen. Eikä ole sitä otetta irrottanut vielä tänäkään päivänä.

Eilen kysyin eräältä nepalilaiselta ystävältäni, miten hän oli tullut kristityksi. Näin hän kertoi: Isäni oli kylämme hindupappi. Minäkin kasvoin innokkaaksi hindujumalien palvojaksi. Kun äitini sairastui vakavasti, rukoilin jumalia parantamaan hänet ja sanoin, että jos eivät paranna, hylkään kaikki jumalat. Äiti kuoli ja minusta tuli ateisti. Opiskellessani Intiassa insinööriksi mietin paljon elämän tarkoitusta. Ajauduin etsimään sitä huvituksista, koska kaikki kuitenkin päättyisi kuolemaan. Opiskeluni joutuivat tuuliajolle ja harkitsin välillä itsemurhaakin. Eräs ystävä näki ahdinkoni ja kutsui minut kirkkoon. En ollut koskaan elämässäni käynyt kirkossa. Sanoma siellä ei puhutellut minua, mutta ihmisten iloisuus ja vapautuneisuus sai minut lähtemään uudelleenkin mukaan.

Kerran olin kristittyjen nuorten leirillä, vaikka edelleen oli aktiivinen ateisti. En jaksanut seurata ohjelmaa, menin ulos ja kiipesin ison puun oksalle. Siinä minut valtasi ihmeellinen tunne. Mietin, kuka on tehnyt tämän luonnon kauneuden ja sen huikean suunnitelmallisuuden. Sittenkin on Jumala! Tulin tästä niin vakuuttuneeksi, että hyppäsin alas ja kerroin heti kaikille nuorille, että nyt uskon Jumalaan, vaikka kukaan muu täällä ei uskoisi.

En kuitenkaan osannut liittää kokemustani kristittyjen Jumalaan ja niin aloin rukoilla jälleen hindujumalia. Jonkin ajan kuluttua olin yksi huoneessani, kun minut valtasi erikoinen tunne. Ikään kuin joku ääni olisi sanonut, että minä olen syntinen ja Kristus on kuollut minun puolestani. Kokemus oli niin kirkas, että en voinut muuta kuin pyytää Jeesukselta anteeksi, että olin tehnyt paljon syntiä häntä vastaan. Sillä hetkellä oli kuin raskas taakka olisi nostettu harteiltani ja sellainen ilo täytti minut, jollaista en ollut koskaan kokenut. Siitä lähtien olen ollut Jeesuksen seuraaja.

Istuimme kathmandulaisessa ravintolassa, kun K. B. Rokaya kertoi minulle näitä tapahtumia 40 vuoden takaa. Koin siinä jonkinlaisen taivashetken. Tästä minun kanssani pizzaa syövästä miehestä on tullut Nepalin kristittyjen tärkein vaikuttaja. Hän on tunnettu rauhanaktivisti, jolta amerikkalaiset kysyivät neuvoja maan ollessa sisällissodassa. Hän edustaa kirkkoaan monissa kansainvälisissä tehtävissä ja kokoaa uskontojen johtajia omassa maassaan neuvottelemaan maan poliittisen johdon kanssa. Hän toimii puheenjohtajana maan älymystön muodostamassa Nepal Intellectual Forumissa. Uskoaan hän ei ole koskaan hävennyt ja hänen sähköpostiosoitteensa alkaa näin: Jesus is Lord.

Kuten jo facebookissa ehdin mainostaa, sain harvinaislaatuisen kutsun pitää arkeologia-aiheinen luento Nepal Intellectual Forumin kokouksessa Kathmandussa. Valitsin aiheeksi At the roots of world civilizations and religions – an archaeological survey, sillä paikalle oli määrä tulla pääasiassa hindulaisia ja buddhalaisia yliopiston opettajia, muuta maan älymystöä ja ehkä kirkkojenkin johtajia sekä lehdistöä. Kuten tulikin.

Kokous pidettiin Kathmandun keskustassa sijaitsevan World Trade Centerin hulppeassa luentosalissa ja osallistujia oli noin 70, joista kristittyjä vähemmän kuin neljännes. Minut esiteltiin monilla cv:stäni otetuilla ansioilla, joten syntyi vaikutelma kuuluisasta puhujasta. Seinällä oli jopa iso juliste kertomassa aiheesta ja luennoitsijasta. Tilaisuuden aluksi kokouksen johtaja kutsui eturiviin huomattavimmat paikallaolijat, entisen Nepalin Japanin suurlähettilään ja kaksi yliopiston historian professoria. Oli hiukan paineita, ei niinkään siksi etten olisi valmistanut hyvää esitystä vaan siksi, että olin ensimmäistä kertaa sellaisen yleisön edessä, jossa suurin osa edustaa täysin erilaisia maailmankatsomuksia ja uskontoja kuin minä ja monet ovat oman alansa asiantuntijoita.

Kerroin esityksessäni aika yleisiä asioita kolmesta maailman vanhimmasta sivilisaatiosta, sumerilaisista, egyptiläisistä ja Induslaakson kulttuurista, jotka kaikki lasketaan syntyneiksi noin viisituhatta vuotta sitten. Sitten kerroin lyhyesti suurten uskontojen syntyajat ja paikat seuraavasti: juutalaisuuden (ja kristinuskon) juuret Mesopotamiassa (sumerilaisessa kulttuurissa) noin 2000 eKr. Abrahamissa, hindulaisuuden alku noin 1750 Indus-laaksossa, buddhalaisuus 500-l. eKr. Intiassa ja samoihin aikoihin konfutselaisuus Kiinassa ja zarathustralaisuus Persiassa. Kristinuskon syntyvuodeksi sanoin 30 AD, jolloin Jeesus kuoli ja nousi kuolleista, ja viimeisenä islam 600-l. jKr. Arabiassa.  Näytin kuvia kaikkien uskontojen juurilta ja olin ottanut niitä myös kahdessa Kathmandun museossa, jotta sain paikallisväriä mukaan. Sanoin ohimennen, että uskonnollisia elementtejä on toki ihmiskunnan varhaisvaiheissa paljon aiemminkin ja kenties vanhin löydetty uskonnollinen rakennus on Göpekli Tepe Turkissa noin 10 000 eKr.

Mielenkiintoinen havainto mielestäni oli, että kulttuurien ja uskontojen pitkässä historiassa näyttää olevan kaksi suurta virstanpylvästä, ensin 3000-luku eKr. jolloin suuret sivilisaatiot syntyvät ja kirjoitustaito keksitään. Silloin alkaa myös kaupungistuminen kaikkialla maailmassa. Toinen suuri aatemaailman hyökyaalto on 500-luku eKr. Silloin saavat alkunsa buddhalaisuus, konfutselaisuus ja zarathustralaisuus, sekä Kreikan suuret filosofit Euroopan puolella. Tuolloin aletaan myös koota juutalaisten pyhiä kirjoituksia ja Vanhan testamentin ensimmäinen koonti sijoittuu sinne, pakkosiirtolaisuuden aikaan.

Esitykseni lopuksi näytin muutamia kuvia omalta erikoisalaltani, Israelin arkeologiasta. Viimeisessä kuvassa oli Jeesuksen hahmo Torinon käärinliinassa ja päätin sanomalla, että Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus synnyttivät kristinuskon.

Ensimmäisen kommenttipuheenvuoron piti entinen suurlähettiläs. Hän piti luentoani erittäin hyvänä ja oli sitä mieltä, että minut pitäisi kutsua muihinkin vastaavanlaisiin piireihin puhumaan. Hän oli uskonnoltaan tietenkin hindu. Seuraavaksi puhui toinen paikalla olleista historian professoreista. Hänkin kiitti minua kohteliaasti, mutta alkoi sitten monisanaisesti selittää, kuinka minun tietoni olivat kovin puutteellisia ja virheellisiä. Kaikki maailman uskonnot ja sivilisaatiothan lähtevät Himalajalta ja hindulaisuudesta. Myös indo-eurooppalaiset kielet lähtevät täältä, koska tuo ’indo’ tarkoittaa hänen mukaan hindiä. Lopuksi hän sanoi epäilevänsä, että minä olin tullut tänne käännyttämään heitä kristinuskoon. Seuraavissa puheenvuoroissa minulle tehtiin muutamia hyviä kysymyksiä ja yksi läsnä olleista buddhalaisista vastusti avoimesti hinduprofessorin pitkää puheenvuoroa.

Omassa loppupuheenvuorossani sanoin, että en osaa ottaa kantaa hindulaisuuden juuriin, mutta muutamat äskeisen professorin kommenteista perustuvat sellaiseen väärinkäsitykseen, että eri historian aikakaudet olisivat kaikkialla samat. Esimerkiksi pronssikausi ja rautakausi ovat Suomessa aivan eri aikoina kuin Lähi-idässä ja täällä Etelä-Aasiassakin vuosiluvut ovat erilaiset. Lopuksi toinen historian professoreista kiitti minua ansiokkaasta luennosta.

Jälkeenpäin sanoin kokouksen puheenjohtajalle, tri Rokayalle, että en ymmärtänyt kaikkea, mitä tuo ensimmäinen historian professori sanoi. Rokaya vastasi, ettei hänkään ymmärtänyt. Jäi paljon mietittävää. Päällimmäiseksi jäi tunne, että nuorempi läsnä oleva joukko, mukana useita lehdistön edustajia, oli hyvin kiinnostunut ja olisi halunnut kuulla paljon lisää. Muutamat jotka eivät pystyneet täysin seuraamaan englanninkielistä esitystä, pyysivät Rokayaa selostamaan jutun uudelleen heille nepaliksi ja hän tekikin sen.

Tuo yhden hinduprofessorin puhe viestitti minulle, että vanhempi akateeminen polvi Nepalissa elää vielä sitä sulkeutuneisuuden aikaa, jossa maa oli ennen vuotta 1951. Oltiin täysin eristyksissä ulkomaailmasta, eivätkä edes intialaiset saaneet tulla maahan. Luonnollisesti kaikki normaalin historiantutkimuksen tiedotkin olivat lähes tavoittamattomissa. Oltiin maan omien traditioiden ja kansantarujen varassa. Onneksi nykyinen internet-aikakausi pakottaa avautumaan uusille tuulille ja toivottavasti se vaikuttaa myös yliopistojen opetukseen.

Mielenkiintoinen oli myös professorin epäily siitä, että olisin siellä käännyttämässä. Tietenkin olinkin, mutta minun mielestäni tein sen neutraalimmalla tavalla kuin koskaan aiemmin. Pidin puhtaasti akateemisen luennon eri uskonnoista, enkä sanonut puolta sanaakaan, että kristinusko on paras, enkä mielestäni esittänyt muita vähimmässäkään määrin alentavassa sävyssä. Mutta ehkä se oli liikaa, että sanoin Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen olevan kristinuskon lähtölaukaus.

En sanonut sitä, minkä sanoin raamattukoulussa opettaessani näin: ”Muhammed makaa haudassaan, Buddha makaa haudassaan, hindujumalat eivät ole eläviä, mutta Jeesuksen hauta on tyhjä ja hän elää.” Siihen opiskelijat huusivat spontaanisti: ”Halleluja!”

Olen viime aikoina pohtinut paljon kontekstualisaatiota. Ai siis mitä? Kyseisellä sanalla tarkoitetaan ympäristön (siis kontekstin) huomioonottamista, ja erityisesti sitä, miten kristinusko sopeutuu tai sopeutetaan erilaisiin kulttuureihin. Pyydän lukijaa huomaamaan myös sanan ’pohtinut’. Kristittyhän saa pohtia erilaisia asioita ilman, että hänet niiden vuoksi leimataan heti epäilyttäväksi uskon horjuttajaksi. Huomaatte siis, että puolustaudun valmiiksi hyökkäyksiltä, joita tällaisilla palstoilla helposti saa niskaansa (tämä kirjoitus kuten useimmat muutkin julkaistaan sivulla Seurakuntalainen.fi).

Pohtimisen lisäksi kirjoituksessani tulee ehkä olemaan toinenkin hankala piirre. Kirjoitan nimittäin aasialaisesta ja afrikkalaisesta maailmasta käsin, ja tällöin suomalainen lukija ajattelee, ettei koske meitä, ja että kyllä ne siellä kehitysmaissa ovat muutenkin vähän outoja. Niiltä puuttuu tämä uskonpuhdistuksen sydänmailla eletty vuosisatainen hengellinen perintö. Niin, siitä juuri onkin kysymys. Miltä kristinusko näyttää silloin, kuin tuo pitkä historia puuttuu, ja kun koko maailman asioiden tulkintaa katsotaan erilaisilla silmälaseilla. Erilaisuus näyttää aina hiukan pelottavalta ja minäkin koen näitä miettiessäni olevani oman mukavuusalueeni reunamilla.

Olen viimeisen kahden kuukauden aikana käynyt suunnilleen joka pyhä kirkossa. Kuitenkin vasta viime pyhänä sain ensimmäisen kerran luterilaisen ehtoollisen. Siis luterilaisen siinä mielessä, että jakaja oli luterilainen pappi ja hän luki käsikirjasta asetussanat ja hänellä oli alba ja stola päällä. Hän tosin oli paljain jaloin, mutta sehän ei tehnyt toimitusta yhtään vähemmän luterilaiseksi. Seurakuntakin oli paljain jaloin ja istui lattialla kuten maan tapa on. Ehtoollismaljana oli kulunut muovinen maitokannu ja viininä mehua, joka jaettiin pienistä muovikupeista. Leipä ei ainakaan ollut happamatonta leipää. En epäillyt, etten olisi saanut oikeaa ehtoollista.

Mutta en minä niitä aiempiakaan ehtoollisia väärinä osannut pitää, joissa ei ollut luterilaista pappia, eikä käsikirjaa eikä albaa eikä stolaa. Luettiin vaan Raamatusta asetussanat ja pantiin aineet jakoon. Synnintunnustuskin taisi vilahtaa jossain sivulauseessa. En ole varma, kuka jakajista tai vastaanottajista ymmärsi ehtoollisen oikean luonteen. En ole aina varma omastakaan ymmärtämisestäni tämän mysteerin edessä. Tiedän kyllä, että oppi ehtoollisesta todellisena Kristuksen ruumiina ja verenä on uskonpuhdistuksen olennainen osa. Mutta eivät ihmiset aina ajattele niin dogmaattisesti kuin me papit toivoisimme. Puhumattakaan jos kyse on nuorten kirkkojen usein kouluttamattomista ihmisistä, jotka tulevat savimajastaan arkensa keskeltä hetkeksi kohtaamaan Jumalan ja saamaan uskosta voimia seuraavaan päivään.

Aasialainen ja afrikkalainen ihminen ajattelee käytännöllisesti, ei opillisesti. Käytäntö on tärkeämpää kuin teoria ja usko on enemmänkin tie kuin oppi. Sen tähden jopa vastakkaisilta näyttävät asiat saattavat sopia ongelmitta yhteen. Henkimaailma on todellisesti läsnä ja meidän akateemiset kysymyksemme valovuosien päässä heidän ajattelustaan. He eivät ole tyhmempiä kuin me, mutta he katsovat maailmaa eri näkökulmasta. Toki kristinuskon perusteet ovat kaikille samat, mutta jos Kristus on enemmänkin voittaja kuin sovittaja, niin ei kai meillä siihen ole mitään sanomista.

Kun oppitunnilla kerroin hienoimmista arkeologisista löydöistä, oppilaat haukottelivat ja katsoivat ikkunasta ulos. Kun näytin kuvaa tyhjästä haudasta ja sanoin, että Muhammed ja Buddha makaavat haudoissaan ja hindujumalat ovat kuolleita jumalia, mutta Jeesuksen hauta on tyhjä ja hän elää, oppilaat huusivat: ”Halleluja!” Tietenkin yritän opettaa heille uskonvanhurskauden ydintä: pelastusta yksin armosta, Kristuksen tähden. Kyllä sekin oppi puree, sillä itsetekoinen yrityskristillisyys on suosittu uskon harjoittamisen muoto kaikkialla maailmassa, myös Suomessa.

Sitäkin tämmöinen pitkän linjan opettaja miettii, kuinka kummassa nuori nopeasti kasvava kirkko ikimaailmassa voi kehittyä oikeaan ja terveeseen suuntaan, kun siltä puuttuvat pitkät perinteet ja kokeneet seurakuntien paimenet. Mutta sitten huomaa ajattelevansa, että niin ne taisivat puuttua alkuseurakunnaltakin. Ja Jumala vain piti kirkostansa huolta.

Minulta on kysytty, miksi pidän tärkeänä, että maailman ikää ja sen varhaisvaiheita selitetään luonnontieteellä eikä Raamatulla. Eikö pelkkä Raamattu riittäisi? Ja eikö tiede ole epäluotettavaa ja alati muuttuvaa? Tiedehän voi viedä vaikka uskon.

Vastaan kertomalla neljä tarinaa, joista mikään ei ole tosi.

Olipa kerran kristitty, joka huomasi, että Raamatussa ei puhuta mitään lääkäreistä, sairaaloista, röntgenlaitteista eikä leikkaussaleista. Tai puhutaan siellä ohimennen, kun kerrotaan naisesta, joka oli kuluttanut rahansa lääkäreihin saamatta apua. Sen sijaan Raamatussa esiintyy luonnonlääkitystä (esim. hunajakakku) ja sairaiden puolesta kehotetaan rukoilemaan. Monista paranemisihmeistä kerrotaan.

Niinpä kristittymme päätteli, että koko nykyaikainen koululääketiede on paholaisen juoni, jolla se pyrkii saamaan ihmiset unohtamaan Jumalalta tulevan avun. Kun hän ryhtyi paremmin selvittelemään asioita, hän löysi paljon tutkimustuloksia, jotka osoittivat, että lääkäreiden hoitovirheiden vuoksi moni potilas oli kuollut. Kävi myös ilmi, että sairaalabakteerit ovat uhkaavasti leviämässä ja tekemässä tuhojaan. Hän löysi myös tilastoja, joiden mukaan siellä, missä lääketiede on pitkälle kehittynyttä, siellä ihmiset voivat erityisen huonosti. Mitä enemmän hän luki ja tutki, sitä vakuuttuneemmaksi hän tuli siitä, että nykyaikainen koululääketiede on vain Saatanan ansa, jolla se yrittää keinotekoisesti pidentää ihmisten elinikää ja saada unohtamaan Raamatun ohjeet. Raamatun valossa pelkät luonnonhoidot ja rukous riittävät. Ihmisten olisi valittava, seuraavatko he Jeesusta vai lääketiedettä.

Olipa kerran toinen kristitty, joka oli kiinnostunut arkeologiasta. Häntä viehätti tavattomasti muinaisten asioiden tutkiminen. Toisinaan se kuitenkin herätti hänessä levottomuutta kahdesta syystä. Ensinnäkin, Raamatussa ei puhuta arkeologiasta mitään. Toiseksi, löytöjen joukossa oli paljon sellaista ainesta, joka kertoi muinaisista pakanauskonnoista. Arkeologit ovat kaivaneet esiin Egyptin jumalille pystytettyjä temppeleitä, kiinalaisia Buddhan patsaita ja mayaintiaanien pyhiä paikkoja. Vähitellen häntä alkoi kristittynä hirvittää tällainen tutkimus.  Sehän voi johtaa ihmisiä suoranaiseen epäjumalien palvelemiseen. Mitä enemmän hän perehtyi asioihin, sitä vakuuttuneemmaksi hän tuli siitä, että arkeologia onkin paholaisen juoni. Monet arkeologeista eivät ole edes kristittyjä, ja heillä on varmaan pyrkimys osoittaa, että vieraat uskonnot ovat kristinuskoa vanhempia ja siten myös parempia. Niinpä hän päätti omistaa elämänsä arkeologian vaaroista varoittamiseen. Hän löysi tutkimuksissaan jonkun arkeologin, joka oli ollut kristitty, mutta ilmeisesti myöhemmin ottanut etäisyyttä uskon asioihin, ainakin hänestä näytti siltä. Oli siis selvää, että kristityn on valittava joko Jeesus tai arkeologia.

Olipa kerran kolmas kristitty. Hän oli koulussa oppinut, että maapallo on pyöreä. Olipa hänellä itsellään ollut jopa maapallon muotoinen kynänteroitin. Hänestä tuntui kyllä aivan hassulta ajatus, että kun hän seisoo Suomessa, niin samaan aikaan joku toinen seisoisi Australiassa pää alaspäin. Ja jos tämä pallo oikeasti pyörisi, niin jossain vaiheessa hänenkin täytyisi joutua pää alaspäin ja itse asiassa hänhän putoaisi kokonaan pallolta pois. Niinpä hän päätteli mielessään, että maapallon muoto on vain joku tiedemiesten luoma teoria tai huonosti perusteltu hypoteesi, jossa on liian paljon aukkoja. Tosiasiat puhuvat aivan muuta. Tiede on muutenkin kovin epäluotettavaa ja sen nimissä on tehty paljon pahaa. Eikös Hiroshiman atomipommikin ollut tiedemiesten keksintöä?

Kun kristittymme ajatteli tarkemmin, hän havaitsi, että ei Raamattu missään kohden puhu pyöreästä maapallosta. Sen mukaan maa on tasainen ja pysyy visusti paikallaan, eikä pyöri. Kristitty innostui tutkimaan Lutheria ja huomasi, ettei Lutherkaan hyväksynyt ajatusta pyörivästä pallosta. Niinpä hän tuli siihen tulokseen, että kouluissa annettu maantiedon opetus on pelkkä paholaisen juoni, joka vain avaa tietä erilaisten tieteellisten teorioiden hyväksymiseen ja vieroittaa ihmiset Raamatusta. Hän alkoi pitää seminaareja, joiden aiheena oli: Jeesus vai maantiede.

Ehkä tutustumme vielä neljänteen kristittyyn. Hän oli kiinnostunut kasveista ja eläimistä. Niiden kauneus ja monimuotoisuus viehättivät häntä. Tutustuttuaan biologian oppikirjoihin, hänen kiinnostuksensa hiukan heikkeni. Niissä oli lähes yksinomaan kaavakuvia, kertomuksia kasvien osista ja yhteyttämisestä, karttoja kasvien levinneisyydestä ja yksityiskohtaisia selostuksia eläinten anatomiasta. Hän oli hyvin perehtynyt Raamattuun ja hän havaitsi, että siellä ei moisia asioita opetettu lainkaan. Miksi sitten biologian tunnilla niitä opetetaan? Tässä on kyllä jotain hämärää, ehkäpä vallan vihollisen juoni, jolla kristityt saadaan kiinnostumaan sellaisista asioista, joista Raamattu ei puhu mitään. Oppikirjojen kirjoittajat eivät itse ehkä olleet edes kristittyjä. Niinpä hän ryhtyi mielessään laatimaan julistetta, jossa esitettäisiin terävä vastakkainasettelu: valitsetko Jeesuksen vai biologian?

Sen pituinen se.

Olen urani huipulla, Nepalissa, siis maailman katolla. Kun astun ovesta ulos, olen Haltiatunturin korkeudella. Kirkkaalla säällä näen Himalajan lumihuiput. Koska olen ollut täällä jo muutaman viikon, kykenen tekemään täydellisen analyysin nepalilaisuudesta.

Tämä on maailman ainoa maa, jonka lippu ei ole suorakaiteen muotoinen, vaan kummallinen kahden kolmion muodostama lipuke. Luultavasti tämä on myös ainoa maa, jonka aikavyöhyke ei ole tasatunteja. Tällä hetkellä Suomen ja Kathmandun aikaero on 2 tuntia 45 minuuttia. Kaiken lisäksi nämä pitävät lauantaita pyhäpäivänään, ikään kuin kiusaksi muulle maailmalle. Hyvä Nepal, pidä pintasi, ja uskalla olla erilainen.

Toisaalta näillä on pistorasiassa kuusi reikää, vaikka yhdessäkään pistokkeessa ei ole kolmea piikkiä enempää, useimmissa kaksi. Mutta pistorasiat kertovat, että tervetuloa maailma, meille ei tarvitse ottaa omaa adapteria mukaan, sillä kaikki variaatiot käyvät. Eri asia on sitten, onko sähköä, mutta ainakin seinään saa laitteen kuin laitteen. Kuumavesihana on vasemmanpuoleinen, mutta niin on liikennekin, ainakin periaatteessa. Kuumaa vettä tulee, kun aurinko paistaa, ja jos haluaa ohittaa toisen väärältä puolelta, niin sitä ei kukaan pane pahakseen.

Tämä pistorasia kuvaa juuri nepalilaisuuden syvintä olemusta. Sellaista viritystä ei ole missään muualla maailmassa, mutta kaikkien koneet sopivat. Älä tyrkytä tänne mitään sieltä ulkopuolelta, meillä on homma hanskassa. Tule sellaisena kuin olet, mutta älä yritä muuttaa meitä joksikin muuksi. Nepalilaisuus on yhtä aikaa täydellistä riippumattomuutta muusta maailmasta (ennen vuotta 1951 täällä ei muita ollutkaan) ja toisaalta suurta avoimuutta sen vaikutteille, kuitenkin vain maan omilla ehdoilla. Se on tiukkaa taistelua omien oikeuksien puolesta lakkolaisten marssiessa kaduilla mieltä osoittamassa, mutta se on myös hämmästyttävää erilaisuuden yhteen sovittamista. Vai mitä sanotte siitä, että buddhalaisten temppelissä on oma kappeli hinduille, etteivät tuntisi oloaan liian vieraaksi toisen uskonnon parissa. Sehän olisi melkein kuin vanhoillislestadiolaiset laittaisivat oman sivualttarinsa Tuomas-messuun tai körttiläiset Kansanlähetyspäiville.

Tästä tuleekin mieleeni tämän maan kirkollinen elämä, joka vasta kummallista on. Yleensä maailmalla suurin kirkkokunta on katoliset ja sitten tulevat erilaiset protestanttiset tunnustuskunnat, hännän huippuna usein luterilaisuus. Mutta näin ei ole Nepalissa. Täällä on 10 000 kirkkoa (ei kylläkään kirkkorakennusta), mutta niistä monikaan ei kuulu noihin edellä mainittuihin. Ne ovat vain nepalilaisia kirkkoja ja sillä siisti. Sitä paitsi ei ole olemassa yhtä Nepalin kirkkoa ja silti Nepalin kirkko kuuluu Kirkkojen Maailmanneuvostoon. He ovat valtuuttaneet NCCN:n edustamaan heitä maailmalla. Tämä National Council of Churches of Nepal ei sanele omassa maassa mitään, mutta edustaa kaikkia maailmalla.

Täkäläiset kehuvat sillä, että menet mihin tahansa noista kymmenestä tuhannesta kirkosta, koet olevasi kotonasi. Kaikissa on yhtäläinen meininki. Jokaisessa on samanlainen kaava, jota ei ole kirjoitettu yhdenkään kirkon käsikirjaan. Ensin rukoillaan, lauletaan ja ylistetään Jeesusta melkoinen tovi, sitten esitellään uudet kirkkoon tulijat ja kerrotaan ilmoitusasiat ja sitten on noin tunnin mittainen saarna. Joissain kirkoissa luetaan apostolinen uskontunnustus yhteen ääneen. Lopuksi saatetaan rukoilla sairaitten puolesta, sillä suuri osa kristityistä on löytänyt tiensä Kristuksen luo nähtyään tai koettuaan paranemisihmeen.

Mikä siis on tämän kirkon oppi? Minulle vastattiin näin: ”Menot muistuttavat helluntailaisuutta, järjestys tulee presbyteereiltä ja oppi baptisteilta.” Kun luterilainen pappi asetti ehtoollisen, hän teki sen luterilaisittain. Kaikki käy, kunhan Kristusta julistetaan. Suurimman kirkon oven päällä, ulospäin lähdettäessä, on teksti: ”Tästä alkaa lähetyskenttä.” (kuva yllä). Ja niin se totisesti alkaa. Tämä kirkko kasvaa kristittyjen henkilökohtaisen todistuksen kautta. Siellä lähetyskentällä ei enää tehdä kompromisseja. Jos käännyt hindusuvusta kristityksi, saatat joutua väkivallan kohteeksi ja perheesi ja sukusi hylkäämäksi. Silti kirkko kasvaa, tai ehkä juuri siksi.

Olin jumalanpalveluksessa, jossa ensimmäisen tunnin ajan ainoastaan laulettiin ylistyslauluja ja rukoiltiin. En ymmärtänyt koko aikana sanaakaan, mutta silti luulen, että ymmärsin kaiken. Ollaan missä maassa, kielessä tai kulttuurissa tahansa, niin kristityt ylistävät Jeesusta suunnilleen samoilla sanoilla. Sitä paitsi sanoilla ei ylistyksessä ole kovin suurta merkitystäkään. Kysymys on enemmänkin sydämen avoimuudesta ja rukoilevasta asenteesta. Kysymys on Jumalan hyvyyden ja suuruuden ylistämisestä, kiittämisestä ja kunnioittamisesta. Näinhän tehdään on monissa ylistyspsalmeissakin. Esimerkiksi psalmi 148 on luettelo asioista, joiden vuoksi Jumalaa kiitetään.

Minä en ole koskaan ollut mikään ylistyskokousten sydänystävä. Suomessa joskus olen pyrkinyt välttämään tilaisuuksia, joissa kovasti ylistetään. Niinpä on täysin epäloogista, että ollessani vieraassa maassa ja jumalanpalveluksissa, joissa ilman tulkkia en ymmärrä sanaakaan, alan yhtäkkiä puhua ylistämisen puolesta. Olen aina sanonut, että jos kristittyjen lauluvarasto koostuu yksinomaan ylistyslauluista, se on aivan liian kapea. Elämässä on muitakin värejä ja tuntoja, joiden pitää löytyä myös lauluista. Siksi virret ovat monipuolisempi laulukirja. Olen edelleen samaa mieltä, ainakin melkein.

Jokin uusi näkökulma täällä vieraassa maassa pienen vähemmistökirkon parissa on kuitenkin syntynyt. Kristitty elää arjessa muiden uskontojen puristuksessa. Kadulla hän törmää vuoroin hindujumaliin, vuoroin Buddhan patsaisiin. Uskonnollisuus näkyy kaikkialla, mutta se ei ole kristinuskoa. Kristittynä naisena hänellä on edessään kohtuuttoman suuri ongelma: jos hän ei löydä tai hänelle ei löydetä kristittyä miestä, hänen on pakko mennä naimisiin hindun kanssa. Ennemmin hän kuolee kuin suostuu siihen. Muutamat ovatkin tehneet tästä syystä itsemurhan. Kristitty elää melkoisen ulkopuolisen paineen alla.

Kun hän sitten tulee kirkkoon, hän tulee omiensa luo. Hän tulee hetkeksi turvapaikkaan maailman pahuudelta. Hän tapaa ystäviä, jotka kamppailevat samojen kysymysten kanssa. Nyt he alkavat laulaa ja rukoilla. Laulu aaltoilee välillä kauniina melodisena hymninä, välillä voimakkaiden taputusten rytmittämänä, lähes riehakkaana ylistyslauluna. Monella ovat silmät kiinni, jotkut kohottavat kätensä. Paha maailma on kirkon ulkopuolella. Täällä on Jumalan seurakunta, täällä Jeesus, täällä turvapaikka, täällä sielu lepää ja henki ylistää Jumalaa hänen valtavasta hyvyydestään. Täältä ammennetaan voimia lähteä takaisin maailmaan. Tämä ei ole pakoa todellisuudesta, vaan todellisuuden tuomista Jumalan kasvojen eteen.

Kirkossa tarvitaan muutakin kuin rukousta ja ylistyslauluja. Siellä on tärkeää kuulla julistettavan Jumalan sanaa ja sieltä saadaan opetusta ja neuvoja arjen kristillisyyteen. Mutta onhan meidän messummekin suurelta osin rukousta, ainakin sen voi koko ajan muuttaa rukoukseksi. Virret ovat sitä, liturgia on suurelta osin sitä ja saarnan teematkin voi kääntää rukouksena omaan elämäntilanteeseen.

Mietin, miksi joskus vierastan ylistyskokouksia. Ehkä siksi että toisinaan niissä tulee tunne, että lauluin pyritään ikään kuin väkisin saamaan Pyhä Henki paikalle. Ikään kuin hän ei haluaisi muuten tulla, mutta suostuttelemalla tai jopa suggeroimalla itsemme oikeaan tilaan saamme hänet lopulta tulemaan. Ehkä kukaan ei oikeasti tarkoita tätä, syntyy vain sellainen tunne. Joskus rukous ja ylistys tuntuvat aidoilta, joskus teennäisiltä. Ehkä vika on minussa, jolla on kiusaus siirtyä osallistujan osasta tarkkailijan rooliin. Toisaalta, arviointiinkin meitä kehotetaan. Mitä tahansa ei pidä nielaista aitona kristillisyytenä. Olkia ja heiniä tulee helposti kullan ja hopean sekaan.

Vieraassa maassa en pysty arvioimaan kristillisyyttä senkään vertaa kuin Suomessa. Kieli- ja kulttuurierot vaikeuttavat asiaa olennaisesti silloinkin, kun näennäisesti puhuisimme samaa kieltä (englantia siis) tai meillä olisi hyvä tulkki. Mitä on sanojen takana ja miten toinen ymmärtää ne termit, jotka minulle ilmaisevat uskoni keskeistä sisältöä. En tiedä. Tämä kontekstien suuri erilaisuus vaivaa muukalaista opettajaa vieraassa maassa. Tästä huolimatta yritän murtautua näiden esteiden taakse ja nähdä universaalin kristinuskon puhuttelevan ihmisiä kaikkialla maailmassa myös samalla tavalla. Jumalan edessä ihmisestä tulee syntinen. Kristuksen tähden hän saa uskoa syntinsä anteeksi. Pyhän Hengen läsnäolo vakuuttaa häntä Jumalan lapseudesta. Siksi hän puhkeaa kiitokseen ja ylistykseen. Ja käyttää suunnilleen samoja sanoja kaikkialla maailmassa.

Laitanpa tähän selostuksen lauantaina 21.9.2013 juoksemastani Kathmandu-puolimaratonista. Melkein sattumoisin huomasimme siitä ilmoituksen lehdessä ja päätin heti, että lähden kokeilemaan. Tuleepahan toinen eksoottinen puolimaratonkokemus Tansaniassa juostun lisäksi, siis sekä Himalajalla että Kilimanjarolla, joten korkeimpien vuorten tuntumassa on liikuttu. Kumpikaan juoksu ei kylläkään kiivennyt minnekään korkeuksiin. Tämä Kathmandun lenkki kulkee noin 1300 metrin seutuvilla koko ajan.

Kisa oli ilmoitettu alkavaksi klo 6 aamulla ja netin mukaan paikalla olisi pitänyt olla klo 5. Ilmoittautuessa sanoivat, että puoli kuudeltakin riittää tulla. Olisi riittänyt puoli seitsemältäkin, turhaan kello soi vähän yli neljä. Lähtö tapahtui vasta seitsemän paikkeilla. Mitään kuulutuksia ei kuulunut, oli vain seurattava muiden meininkiä ja siirryttävä stadionin viereisellä kadulla sijaitsevalle lähtöpaikalle silloin kuin toisetkin.

Lehdessä luki etukäteen, että juoksuun odotetaan 6000 juoksijaa 20 maasta. Paikalla oli tuskin 600 ja maita ainakin kaksi: Nepal ja Suomi. Kun paikallinen radio havaitsi meidät muukalaiset, Mia Westerlingin, joka juoksi vitosen, ja minut, se ryntäsi haastattelemaan Miaa. Suurin osallistujamäärä oli koululaisten vitosella. Koko maratonilla näytti numeroiden mukaan olevan muutama kymmenen lähtijää ja meitä puolikkaan juoksijoita noin 100. Kun katselin lähtijöitä, ajattelin, että olen pari kolmekymmentä vuotta vanhempi kuin seuraavaksi vanhin ja päättelin, että tulen varmaan maaliin kaukana toiseksi viimeisen jälkeen.

Pyrin lähtemään noin seitsemän minuutin kilometrivauhtia, sillä en tiennyt oikein reitin raskaudesta, vaikka olinkin nähnyt reittikartan. Heti alkumatkasta rauhalliseen juoksuseuraani liittyi mies, joka näytti kisan toiseksi vanhimmalta. Kävi ilmi, että hän oli 42-vuotias nepalilainen, ja hänen isänsäkin minua nuorempi. Hän sanoi juosseensa viime vuonna vitosen ja nyt oli harjoitellut enemmän, mutta ei kertaakaan yli 10 kilometrin lenkkejä. Välillä hän puuskutti aika lailla ja vaihtoi kävelyksi, mutta sitten otti minut taas kiinni ja juoksimme lopulta yhdessä koko matkan ja tulimme rinnakkain maaliviivalle. Olimme ohittaneet kymmenkunta puolimaratonin juoksijaa. Saimme molemmat toisiltamme vetoapua.

Juoksusta oli siis netissä hyvä reittikartta, joka ei lopulta pitänyt lainkaan paikkaansa. Juoksimme monta kilometriä aivan eri kaupunginosissa kuin kartta kertoi. Onneksi joka mutkassa oli joku tien näyttäjä. Välillä piti kyllä kysyä kadunkulmassa näyttäjältä, kumpaa suuntaa hän ehdottaa. Hyvä että en ollut sanonut kenellekään, että tulkaa siihen ja siihen paikkaan katsomaan (reitin piti mennä melko läheltä asuntoamme muttei mennyt), sillä sekä aika että reitti heittivät niin paljon.

Juoksu oli todella rankka. Se meni koko ajan liikenteen seassa ja pakokaasu- ja hiekkapöly olivat joka hetki läsnä. Kun bussit parkkeerasivat tien reunaan, piti aina miettiä, kummalta puolelta pääsee helpommin ohi. Lämpö nousi vähitellen luullakseni lähelle 30 astetta. Mäkiäkin oli melkoisesti. Jossain 16 kilometrin paikkeilla alkoi aika lailla väsyttää ja muutamassa loppuosan mäessä oli otettava kävelyaskelia. Olin ajatellut, etten ota juomapaikoilta vettä, kun en tiedä sen puhtautta, vaan ainoastaan omasta juomavyöstä. Sitä oli kuitenkin niin vähän, että pari kertaa hörppäsin asemaltakin. Onneksi oli myös pari pesusienijakelua, joissa sai kasteltua päänsä. Loppumatkasta teki mieli hakeutua kadun varjoisammalle puolelle, jos sellaista sattui olemaan.

Viime kilometreillä alkoivat jalat krampata ja jouduin hiukan taas kävelemään, mutta pystyin vielä uudelleen vaihtamaan juoksuksi. Maaliin tulin ajassa 2.35, jota täytyy pitää näissä olosuhteissa hyvänä, vaikka olin ajatellut vähän parempaa aikaa. Maratonin voittaja, joka siis juoksi kaksi kertaa saman lenkin, ohitti minut stadionin kulmalla. Saatoin päästä televisioon, kun kaarsin stadionille melkein hänen perässään.

Huonosta kisaorganisaatiosta kertoo sekin, että maalissa ei ollut tarjolla mitään juotavaa eikä syötävää. Vähän koomista sikäli, että kisan nimi oli Real Kathmandu Marathon, ja sana Real oli sennimisen mehufirman mainos. Sponsori ei siis vaivautunut tulemaan mehuineen paikalle. Hiukan hupaisa teksti oli maalissa kaulaan laitetussa mitalissakin: Do you share for a Cleaner Air,  siis tykkäisitkö puhtaammasta ilmasta? Eipä siihen voi vastata, kuin että ei olisi lainkaan pahitteeksi.

Tultuani taksilla asunnolle, iski vielä aikamoinen väsymys ja paha olo ja kramppeja kesti pari kolme tuntia. Mutta aivan kuten kovimpien maratonien jälkeen, olo helpottui tämän jälkeen olennaisesti, ja olisin voinut vaikka lähteä pienelle juoksulenkille.

”Ehkä tärkein yksittäinen tekijä ja varmasti silmiinpistävin piirre Nepalin kirkon lyhyessä historiassa on sen rukouselämä”, kirjoittaa John Barclay analysoidessaan Nepalin kirkon nopeaa kasvua. Kiinnostava lausuma vaikka vaikeasti todistettava. Toki on muitakin syitä siihen, että tässä Himalajan juuressa sijaitsevassa maassa on yksi maailman nopeimmin kasvavia kirkkoja. Yksi tekijä lienee se, että kirkko ei ole ulkomaista tuontitavaraa, vaikka toki ulkomaiset lähetykset ovat olleet läsnä alusta asti ovien avauduttua täysin suljettuun maahan vuonna 1951. Mitä kaikkea liittyy tähän kirkon kasvuun, sitä koetan selvittää tulevien kuukausien aikana.

Mutta tuo rukoileva kirkko jäi minua puhuttelemaan. Niinpä saavuttuani Kathmanduun rukoilin: ”Jumala, opeta minua rukoilemaan.” Ensimmäinen vastaus tuli yllättävältä taholta. Lähetysseuran vierastalon kirjahyllystä tarttui käteeni Wilfrid Stinissenin kirja Sana on lähellä sinua. Monet olivat kehuneet Stinisseniä, mutta minä olen ollut ennakkoluuloinen. Mikä lie katolinen mystikko ja vielä ruotsalainen!

Tartuin kuitenkin kirjaan ja aloin lukea. Pakko myöntää, että se osoittautui yhdeksi parhaimmista hengellisistä lukuelämyksistä pitkään aikaan. En tosin ole mikään hartauskirjojen suurkuluttaja, joten monta muutakin hyvää kirjaa on varmasti tullut ohitettua. Mutta tämä Stinissen, sehän meinasi jopa vaikuttaa minun rukouselämääni. Kirjassa on viehättävän vahva luottamus Raamattuun Jumalan sanana. ”Me voimme milloin tahansa päästä hyvin konkreettiseen yhteyteen Jumalan kanssa, me voimme milloin tahansa kuulla hänen puhuvan meille. Meidän tarvitsee vain avata Raamattu ja lukea.”

Raamatun lukemisesta Stinissen sanoo, että ”on tarkoituksetonta opiskella ja tutkia tietä, jollei aiota koskaan kokeilla kulkemista tuolla tiellä”. Vanha testamentti on Stinissenille yhtä täydesti Jumalan sanaa kuin Uusi, eikä siinä ole mitään sellaista, jota Jumala ei ole sinne halunnut. Augustinusta siteeraten hän kirjoittaa, että ”Uusi testamentti on salattuna Vanhassa, ja Vanha testamentti on avattuna Uudessa”. Kristus on koko Raamatun ykseys ja kaikki siinä tähtää häneen. Raamatun mietiskely on hyödyllistä silloinkin, kun sitä ei paljonkaan ymmärrä. Kirjassa on hauska sitaatti Teresa Avilalaiselta, joka ihmettelee Laulujen laulun kirjan ensimmäisiä sanoja: ”En ymmärrä, miten se, mitä siinä sanotaan, tapahtui, ja se että en ymmärrä sitä, on minulle suurta juhlaa.”

Rohkaistessaan päivittäiseen Raamatun lukemiseen Stinissen kirjoittaa: ”Useimpiin asioihin löydämme aikaa. Vain ne kymmenen tai viisitoista minuuttia puuttuvat, jotka olimme aikoneet omistaa Raamatun lukemiseen. Vuorokausi on täsmälleen viisitoista minuuttia liian lyhyt!”

Stinissen rohkaisee rukoilemaan Psalmien sanoilla. Tähän hänellä on aika hyvä perustelu: niin Jeesuskin teki. ”Rukoukset joita itse laadimme, ovat usein melko ahtaita, aivan yksinkertaisesti siitä syystä, että meidän sydämemme on ahdas. Kun rukoilemme psalmeilla, emme ole omien subjektiivisten tunteidemme varassa. Menemme sisään objektiiviseen rukoukseen, joka annetaan meille.”

En siteeraa enempää tätä belgialaisyntyistä Ruotsissa asuvaa karmeliittamunkkia. Sain hänen pienestä kirjastaan hyvän päivittäishartauskirjan Nepalissa oloni alkupäiviin. Edelleen rukoilen, että oppisin rukoilemaan. Koetan tehdä jotain myös sen eteen, esimerkiksi avata Raamatusta Psalmien kirjan, ja liittyä sen ikiaikaisiin rukouksiin.