Eero Junkkaala

Minä olen yleensä aina oikeassa. Niin kaikki muutkin ovat – omasta mielestään. Eihän kukaan väitä olevansa väärässä ja puolusta oikeuttaan väärässä olemiseen. Olemme siis kaikki oikeassaolijoita, vaikka meillä on asioista paljon erilaisia, vastakkaisiakin mielipiteitä. Voinko siis kuvitella, että vain minulla on lopullinen totuus?

Tässä kohden testataan kristittyjen kyky hyväksyä erilaisuus. Meillä on erilaisia näkemyksiä kasteesta, armolahjoista, pyhityksestä, oikeasta seurakunnasta, naispappeudesta, luomisen ajankohdasta, Israelin paikasta pelastushistoriassa jne. Kaikissa näissä on kysymys raamatuntulkinnasta. Joku sanoo, että hän ottaa Raamatun niin kuin se on kirjoitettu, eikä tulkitse sitä millään lailla. Toinen väittää samoin ja päätyy päinvastaiselle kannalle. Molemmat siis tosiasiassa tulkitsevat. Tämä on erilaisuuden hyväksymisen ensimmäinen askel.

Jokaisen tulee olla uskollinen omalle hengelliselle kodilleen ja on lupa edustaa sitä näkemystä, jota pitää oikeana. Samanmielisten joukossa on turvallista olla ja siinä saa tukea omalle uskolleen ja voi oppia entistä syvemmin ymmärtämään uskon salaisuuksia. Mitä vahvemmin juuret ovat omalla hengellisellä maaperällä, sitä vapautuneemmin voi kohdata kristittyjä, jotka ajattelevat jostain asiasta eri tavoin. Jos olen epävarma oman pohjani pitävyydestä, joudun taistelemaan oman näkemykseni puolesta ja koen toisten kannat uhkaksi omalle uskolleni. Silloin raja-aitoja on nostettava, jotta voisin olla turvassa oman uskoni kanssa. Toinen askel on siis: vahvistu omassa uskossasi siinä hengellisessä kodissa, johon Jumala on sinut asettanut.

Kun tiedät, mihin uskot, voit vapautuneesti keskustella toisenlaisiin tuloksiin päätyneen kanssa. Voitte olla rauhassa eri mieltä, eikä sinun ole pakko yrittää käännyttää toista oman kantasi taakse. Voit toki puolustaa näkemystäsi, mutta et leimaa keskustelukumppania heti harhaoppiseksi, sillä ehkä hänkin on päätynyt Jumalan edessä siihen, missä nyt on. Jotain tällaista Paavali tarkoitti kirjoittaessaan: ”Joka syö kaikkea, älköön halveksiko sitä joka ei syö, ja joka taas ei syö kaikkea, älköön tuomitko sitä joka syö… Joku pitää yhden päivän toista parempana, toiselle kaikki päivät ovat samanarvoisia. Kukin olkoon omassa vakaumuksessaan varma.” (Room. 14:3,5).

Erityisesti uskon asioissa tapahtuu helposti sellaista leimaamista, jossa joku jyrää toisen vääräuskoiseksi ja saattaa aiheuttaa vakavia vaurioita omantunnonaralle kristitylle. Uskon nimissä tapahtuva ”koulukiusaaminen” on paljon kohtalokkaampaa kuin maallinen häiriköinti, sillä kun ollaan liikkeellä Jumalan arvovallalla, sitä vastaan on lähes mahdoton puolustautua. Näin syntyy uskonnon uhreja, jollaisia valitettavasti voi tavata missä tahansa hengellisessä yhteisössä.

Entä jos toinen on selvästi harhaoppinen? Ehkäpä minun ei ole silloinkaan tarvis mennä häntä nuhtelemaan, mutta jos on, se on tehtävä hienotunteisesti. Onhan aina se mahdollisuus, että minä olen väärässä. Siksi tällöinkin keskustelun tulisi tapahtua rakkauden hengessä. Miten muuten kristityn kuuluisi toista lähestyä?

Pohdin kerran Kalevi Lehtisen kanssa kristittyjen välisiä kahinoita. Sanoin Kaleville, että kun joku perustelee teologisesti oikeassa olemisensa, siihen on vähän paha mennä olemaan eri mieltä vaikka olisikin. Siihen Kalevi tokaisi: ”Onhan rakkauskin teologinen peruste.” Olen tarvinnut tätä neuvoa myöhemminkin.

Arkeologia on maansiirtotyötä. Maata siirretään paikasta A paikkaan B, kaivausruudusta sovittuun kaatopaikkaan. Löydöt otetaan talteen ja dokumentoidaan. Näin historia tulee vähä vähältä eläväksi ja kuva muinaisista elämänvaiheista tarkentuu tai muuttuu. Raamatun arkeologia tarkoittaa kaivamista Raamatun maissa.

Minulta on joskus kysytty, mikä sai minut innostumaan Raamatun arkeologiasta. Luultavasti halu selvittää, mitä todellisuudessa tiedämme Pyhän maan historiasta. Olin lukenut Saarisaloa ja Saarnivaaraa ja oppinut, että arkeologia todistaa Raamatun oikeaksi. Teologisessa tiedekunnassa törmäsin vastakkaiseen näkemykseen: ei se todistakaan mitään tai korkeintaan löytää ristiriitaista tietoa. Halusin ottaa selvää. Aapeli Saarisalolla oli tapana sanoa, että liberaaliteologit tekevät kaivauksia omassa päässään.

Nyt kahdenkymmenen kaivauskesän ja yhden väitöskirjan jälkeen on syntynyt hiukan tuntumaa asiaan. Tiedän jotain siitä, mitä tiedetään ja mitä ei tiedetä. Yleiskuva on aivan selvä: Raamattu pohjautuu todellisiin, ei kuviteltuihin historiallisiin tapahtumiin. Abraham voidaan sijoittaa keskipronssikautiseen Lähi-itään, vaikka hänestä itsestään ei tietenkään ole mitään löytöjä. Eihän teltassa asuvasta puolipaimentolaisesta heimopäälliköstä jää mitään todisteita neljän vuosituhannen takaa. Samasta syystä israelilaisten Egyptissä olosta ja autiomaavaelluksesta on kovin niukasti aineistoa. Näiden historiallisuutta ei kuitenkaan ole mitään syytä epäillä; onhan monilla Raamatun henkilöillä egyptiläisiä nimiäkin.

Kun tulemme israelilaisten suorittamaan maanvalloitukseen, kuva täsmentyy huomattavasti. Löydämme  1200-1100 –luvuille sijoittuvan selvän kulttuurinmuutoksen Kanaanin maan asutusjäljissä. Jotkut yksittäiset löydöt antavat jopa häkellyttävän tarkan liittymäkohdan Raamattuun. Tällaisia ovat esimerkiksi Hasorin tuho ja Ebalinvuoren alttari. Jotkut kohdat eivät ihan tarkalleen tunnu täsmäävän, kuten Ain ja Aradin kaivaukset. Tämän ei tarvitse raamatuntutkijaa hermostuttaa, sillä kun koko muu aineisto kertoo maanvalloituksen historiallisuudesta, muutama avoin kysymys vain haastaa miettimään erilaisia tulkintavaihtoehtoja.

Tultaessa Israelin kuningasaikaan löytöjen määrä lisääntyy merkittävästi ja voimme ryhtyä jo vuoden tarkkuudella sijoittamaan Raamatussa kuvattuja tapahtumia yleiseen ajanhistoriaan. Palaan vielä tuohon maanvalloitukseen. Raamatuntulkinnan kannalta siihen sisältyy kyllä yksi ongelma. Raamatun ilmoittaman laskutavan mukaan se näyttäisi ajoittuvan 1400-luvulle eKr. (1. Kun. 6:1). Historiallisesti tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, sillä tuolloin elettiin Amarna-aikaa, joka tunnetaan varsin hyvin eri dokumenteista. Egyptin Uusi valtakunta eli kukoistusaikaansa ja faraot tekivät valloitusretkiä pohjoiseen, kanaanilaisten kaupunkivaltioiden maahan. Koska arkeologinen aineisto puhuu niin selvästi 1200-luvun puolesta, yleensä ajatellaan, että edellä mainitussa Kuninkaidenkirjan jakeessa oleva  480 vuotta tarkoittaisi kahtatoista 40 vuoden mittaista sukupolvea. Todellisuudessa yksi sukupolvi on huomattavasti lyhyempi kuin tuo pyöreä neljäkymmentä vuotta, jolloin pääsemme lähemmäs 1200-lukua.

Tämä esimerkki antaa aiheen pohtia, saako Raamatun ulkopuolinen materiaali, tässä tapauksessa arkeologiset kaivaukset, vaikuttaa Raamatun tulkintaamme. Kuten sanottu, useimmissa tapauksissa tämä aineisto sopii yksi yhteen Raamatun tekstin kanssa. Silloin meidän on ”helppo” hyväksyä arkeologian mukaan ottaminen tulkintaan. Mutta jos syntyy jännite näiden välillä, tilanne mutkistuu. Herää kysymys joko Raamatun tai arkeologisen tutkimuksen luotettavuudesta ja tarkkuudesta.

Kun puhumme tieteellisten metodien käytöstä, on aivan selvää, että ne eivät ole absoluuttisia. Tiede korjaa itseään aikojen saatossa ja historian tutkimuksessa on pakko suostua jonkinlaisiin likiarvoihin. Toisaalta, tulokset eivät tietenkään ole mielivaltaisia ja useimmiten metodeja on hiottu vakavassa työskentelyssä vuosikymmeniä. Niinpä niitä ei voi sivuuttaa olan kohautuksella tai syyttää tarkoituksellisesta vääristelystä. On vain suostuttava punnitsemaan käytettyjen menetelmien pätevyyttä ja joissakin tapauksissa tutkijoiden mahdollisia ennakkoasenteita tuloksia tulkittaessa.

Arkeologia on ”mykkää” ilman asiasta kertovia tekstejä. Raamattu on massiivisin tekstikokoelma muinaisen Israelin historiasta. Monia muitakin tekstejä tunnetaan. Raamatun kuvaus on yleensä historiallisesti luotettava, mutta sitä lukiessa on ymmärrettävä tekstin luonne. Joskus se tiivistää pitkiä ajanjaksoja lyhyisiin mainintoihin ja toisinaan pyöristää lukuja kuten tavallisessa elämässä muutenkin tehdään. Kun annamme Raamatun olla juuri sitä, millaisena se on meille annettu ja millaiseksi Jumala on sen tarkoittanut, olemme turvallisella maaperällä. Saamme tehdä historiallista tutkimusta niin paljon kuin kantti kestää. Raamattukin kestää sen ja avoimet kysymykset ratkeavat aikanaan – tai sitten eivät ratkea.

Meidän uskomme kannalta arkeologialla ei tietenkään ole mitään merkitystä. Usko on Pyhän Hengen synnyttämä lahja ihmisen sydämessä, ja se kohdistuu Jeesukseen, ei mihinkään tutkimustuloksiin. Asioiden penkominen tieteellisin välinein on muuten vaan hauskaa ja hyödyllistä ja voi parhaassa tapauksessa raivata esteitä uskon tieltä.

Seurakuntalainen.fi -sivustolle tuli lähes viidenkymmenen kirjoituksen ketju kommentteja edellisen juttuni johdosta. Niinpä tässä vähän lisää höyryä kattilaan:

Tämä teksti on jatkoa sille keskustelulle, joka ryöpsähti edellisestä blogikirjoituksestani Kreationismin loukku. Sen joka tahtoo pysyä kärryillä, kannattaa lukea asianomainen keskusteluketju ja myös Kalle Väätäisen kirjoitus Totuus luomisesta? ja sitä seurannut tekstailu. Puhumme tärkeistä asioista, vaikka on heti alkuun sanottava, että kristityllä saa olla mikä tahansa käsitys maailman varhaishistoriasta, eikä hän sen käsityksensä vuoksi ole yhtään parempi tai huonompi kristitty. Tällä ei ole mitään tekemistä meidän uskomme kanssa. Kyseessä on vain filosofisluonteinen pohdinta siitä, miten Raamattu ja tieteellinen maailmankuva ovat sovitettavissa yhteen vai ovatko ne sovitettavissa millään tavoin.

Lähtökohtaisesti Raamatun luomiskertomuksen ja tieteellisen maailmankuvan yhdistämiseen on neljä erilaista ratkaisumallia. Yhden mukaan Raamatulla ja tieteellisellä maailmankuvalla ei ole mitään tekemistä keskenään, eikä tarvitsekaan olla. Ne pelaavat täysin eri pelikentillä. Toinen on uskontoa ja toinen tiedettä, eivätkä ne leikkaa missään kohdin. Toinen mahdollinen kanta on, että Raamattu määrittelee kaiken ja tieteen on alistuttava sille. Jos tiede näyttää olevan vastoin Raamattua, sen pahempi tieteelle. Kolmas tapa olisi päinvastainen: tiede määrittelee, miten Raamattua pitää tulkita ja tarvittaessa osoittaa Raamatun vääräksi. Neljännessä mallissa pyritään ottamaan sekä Raamattu että tiede yhtä vakavasti, mutta ei sekoittamaan niitä keskenään asioissa, jonne tiede ei ulotu.

Jotkut keskustelukumppanini näyttävät edustavan kakkosvaihtoehtoa. Heidän raamattunäkemyksensä mukaan Raamattu on biologian, geologian ja maantieteen oppikirja ja se sanelee näille tutkimusaloille, mitä niissä saadaan tutkia ja millä menetelmillä. Kun puhutaan luomiskertomuksesta, joka on Raamatussa taaksepäin suuntautuvaa profetiaa, minun kantani on lähellä tuota ykkösvaihtoehtoa mutta asettuu kuitenkin paremmin neljänteen malliin. Koko pappis- ja arkeologiurani ajan olen pyrkinyt käymään keskustelua Raamatun ilmoituksen ja historiallisen tutkimuksen välillä. Sitä käyn myös väitöskirjassani, joka löytyy kotisivultani. Tämä pohdinta on ollut suunnattoman antoisaa, sillä Raamattu on ilmiselvästi vahvasti historiaan ankkuroitunut kirja. Suunnaton määrä arkeologista aineistoa osoittaa tämän.

Genesiksen 11 ensimmäistä lukua muodostavat tässä suhteessa poikkeuksen. Niitä emme kykene sijoittamaan mihinkään tunnettuun historian jaksoon emmekä paikantaa maantieteellisesti. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteivät ne olisi totta. Nehän ovat perusta koko raamatulliselle ajattelulle. Mutta tarkasteltaessa historiantutkimuksen näkökulmasta, emme löydä niille kiinnekohtia yleisestä historiasta. Toisaalta me tunnemme maailman varhaisvaiheita erittäin hyvin ja tarkasti mitattuna miljoonien vuosien taakse.

Jos kristitty pyrkii ottamaan vakavasti sekä Raamatun Jumalan sanana että tieteellisen tutkimuksen Jumalan antaman järjen valossa, hän haluaa jollain tavalla sovittaa yhteen nämä kaksi hyvin erilaista lähestymistapaa. Tässä minua auttaa seuraavanlainen kuva. Oletetaan, että taidemaalari maalaa kuvan ihmisestä. Sen jälkeen joku anatomian tutkija tekee tieteellisen analyysin, mitä sama ihminen sisältää. Edellisestä syntyy lähes aidon näköinen maalaus, jälkimmäinen on kenties vain rykelmä kaavoja ja numeroita paperilla. Molemmissa oli sama kohde, molemmat ovat totta, mutta niillä on erittäin vähän yhteisiä tekijöitä. Ajattelen, että Raamatun ensimmäisessä luvussa meillä on taidemaalarin kuva maailman luomisesta. Maalarin nimi on Pyhä Henki. Hän kykeni tekemään sen yhdellä sivulla. Tiedemiehet tarvitsevat tähän tuhansia sivuja ja pääsevät parhaimmillaankin vain likiarvoihin. Silti voimme sanoa, että molemmissa on sama kohde ja molemmat ovat totta, vain erilaisista näkökulmista katsottuna.

Jos Jumala olisi halunnut kirjoituttaa kirjaansa tiedemiehen näkökulman, hän olisi voinut tehdä sen. Mutta mitä järkeä siinä olisi ollut? Sitä ei juuri kukaan ymmärtäisi, eikä se ketään hyödyttäisikään. Hän kirjoitutti sen niin, että kaikkien aikojen ihmiset voivat ymmärtää sen kristallinkirkkaasti ja saada siitä heidän uskonsa kannalta riittävän ja oikean kuvan maailman luomisesta. Lisäksi hän asetti sen silloisen maailmankuvan puitteisiin, jotta ne miljardit ihmiset jota eivät koskaan tule tietämäänkään mitään tieteellisestä maailmankuvasta, lukevat sen aivan oikein. Luomiskertomus on siis oikea ja riittävä, vaikka se ei vastaa kysymykseen, milloin ja miten kaikki tapahtui. Tämän tutkimiseen meille on annettu järki ja se on tuottanut suunnattomasti luonnontieteellistä materiaalia, jonka valossa ymmärrämme melko paljon maailman varhaishistoriasta.

Ensimmäisen Mooseksen kirjan alussa on kaksi luomiskertomusta (onhan meillä neljä evankeliumiakin!), jotka selvästi poikkeavat toisistaan. Molempia ei voi ottaa yhtä kirjaimellisesti, sillä ne eroavat toisistaan liikaa. Molempien tarkoitus on kuitenkin aivan selvä ja kaikki, jotka haluavat ymmärtää ne oikein, ymmärtävät. Ensimmäinen kertoo luomisen aikajärjestyksessä, joka muuten on varsin yhtä pitävä tieteellisen maailmankuvan kertoman järjestyksen kanssa. Toinen keskittyy ihmisen luomiseen. Ne kuvaavat asioita tuon ajan maailmankuvan mukaisesti, aivan kuten me sanomme, että aurinko nousee aamulla kello kuusi, vaikka tieteellisesti ajateltuna se ei mihinkään nouse.

Raamatun luomiskertomus antaa meille tiedon kaikkein olennaisimmasta: kuka on Luoja ja mikä on ihmisen asema luomakunnassa. Heti perään kuvataan syntiinlankeemus, jota ilman ei voi käsittää maailmassa olevaa pahuutta. Samalla tulee ilmoitus Jumalan ratkaisusta syntiongelmaan, ja tieto siitä, että Kristus oli itse asiassa jo luomisessa läsnä ennaltaolevana.

Se joka on lukenut aiheesta vain kreationistien tekstejä, ei tietenkään voi tulla mihinkään muuhun tulokseen, kuinka että muut kannat ovat täysin väärässä. Se joka perehtyy keskusteluun eri näkökannoilta ja on valmis kuuntelemaan vastakkaisiakin näkemyksiä, saa aineksia tosiasioiden vakavaan punnitsemiseen ja voi irtaantua pelkkien propagandististen fraasien levittämisestä.

En ole tässä kirjoituksessa käsitellyt läheskään kaikkia luomiskertomukseen liittyviä ongelmia, mutta olen koettanut hahmottaa sen perusasenteen, jolla itse näitä asioita lähestyn. Ehkä tätä seuraavassa keskustelussa tai uudessa artikkelissa on mahdollisuus pureutua yksityiskohtiinkin.

Kirjoitin Seurakuntalainen.fi -sivustolle alla olevan tekstin. Arvelen saavani siihen kommentteja, sillä juttu ei sovi kaikkien pirtaan. Joidenkin mielestä vuosimiljoonien hyväksyminen merkitsee Raamatusta luopumista. Minun mielestäni se merkitsee sen totuuden vakasti ottamista, johon Pyhä Henki meitä ohjaa. Tässä tuo artikkeli:

Kreationismiksi (tarkemmin: Young Earth Creationism) kutsutaan ajattelumallia, jonka mukaan maailma on luotu kuusituhatta tai korkeintaan kymmenentuhatta vuotta sitten. Näin ollen tieteellinen maailmankuva vuosimiljardeineen hylätään Raamatun vastaisena. Hienostuneempaa versiota kreationismista kutsutaan nimellä Intelligent Design (ID) eli älykäs suunnitelma. Minusta tällainen käsitys edustaa silmien sulkemista tosiasioilta, eikä ole sen raamatullisempi kuin tieteellisen maailmankuvan hyväksyminen.

Kreationistien pääargumentti on osoittaa, että maailma on niin ihmeellinen järjestelmä, että se ei ole voinut syntyä sattumalta. Kaiken takana täytyy olla Älykäs Suunnittelija. Tätä kukaan kristitty ei ole koskaan kiistänyt. Tämä on täysin selvää jokaiselle, joka uskoo, että Jumala on luonut maailman. Mutta tällä perusteella ei voida ratkaista kysymystä maailman iästä eikä hylätä paleontologian, geologian, biologian, arkeologian, astronomian ja kaiken muun vakavan tieteenharjoittamisen vuosikymmeniä kestäneitä tutkimustuloksia. Kaikki nämä puhuvat vääjäämättömästi maailman pitkän iän puolesta.

Tässä vaiheessa joku kreationisti antaa sen verran periksi, että sanoo joidenkin ID:n kannattajien hyväksyvän maailman pitkän iän. Mutta tästähän juuri oli kysymys. Olemme siis siirtyneet samalle puolelle. Luomiseen uskova tiedemies hyväksyy tietenkin Luojan vaikutuksen maailman pitkässä historiassa, mutta hän ei sen vuoksi hylkää normaaleja tieteellisiä metodeja eikä romuta kohtalaisen hyvin perusteltua tieteellistä maailmankuvaa. Hänhän tutkii koko ajan Jumalan luomistyötä.

Vuosimiljoonien lisäksi kreationisti taistelee evoluutioteoriaa ja darwinismia vastaan. Tämä on sikäli ymmärrettävää, että näillä iskusanoilla ateistit ovat pyrkineet romuttamaan kristinuskoa. Niinpä on tärkeää muistuttaa vanhasta totuudesta, että jonkin asian väärinkäyttö ei kumoa sen oikeaa käyttöä. Raamattuakin on käytetty lyömäaseena ja ristiretkien perusteena, mutta siitä ei seuraa että Raamattu olisi väärässä, se on ollut vain väärässä käytössä. Evolutionismi on ateistinen filosofia, mutta evoluutioteoria biologinen hypoteesi, joka toistaiseksi selittää parhaiten luomakunnan varhaisvaiheita. Teistiseksi evoluutioksi kutsutaan näkemystä, jonka mukaan Jumalan luomisteko on sellainen, että siinä on havaittavissa pitkiä kehityslinjoja. Sitä paitsi evoluutioteorioita on monia, eikä kukaan ole ratkaissut kaikkia biologisia kehitysvaiheita eikä mekanismeja. Hyppäyksittäinen kehitys voisi hyvinkin vastata Raamatun luomiskertomusta.

Yritän tällä kirjoitelmallani sanoa, että luomisuskoon liittyvässä väittelyssä toiset puhuvat aidasta ja toiset aidan seipäistä. Jos meitä lähinnä oleva linnunradan kaltainen galaksi, Andromeda, on kolmen miljoonan valovuoden päässä, kuinka kukaan voi vakavissaan puhua kuuden tuhannen vuoden ikäisestä maailmasta? Jos sitten tähtitieteen tulokset hyväksytään, miksi muiden muinaisuutta tutkivien tieteenalojen tulokset pitäisi heittää romukoppaan?

Maailmankaikkeus ja sen ikä julistavat Jumalan suuruutta. Jumala on luonut järjen ja antanut mahdollisuuden tutkia luomakuntaansa moderneilla kaukoputkilla ja mikroskoopeilla. Tällainen tutkiminen vie kristityn tiedemiehen ylistämään Jumalan kunniaa. Kun yritämme ottaa Raamatun vakavasti ja suhtaudumme arvostavasti ihmisen yrityksiin ymmärtää ympärillämme olevaa maailmaa, tulemme nöyremmäksi Kaikkivaltiaan Jumalan edessä. On painettava pää alas ja myönnettävä, että sekä Raamatussa että luonnossa on paljon selittämätöntä ja ymmärryksemme yli käyvää. Silti pidämme kiinni yksinkertaisesta uskosta Jeesukseen ja luottamuksesta Jumalan pyhään ilmoitukseen.

Kirkko ei voi maailmasta koskaan hävitä, mutta Euroopasta kyllä voi. Jumalan seurakunta tulee aina olemaan maailmassa, sillä sen katoaminen on absoluuttinen mahdottomuus. Sen sijaan jollain paikallistasolla se voi pyyhkiytyä maailmankartalta. Turkki on tästä varoittavana esimerkkinä. Ilmestyskirjassa on sanoma sen alueen seurakunnille. Jos nämä eivät tee parannusta, niiden ”lamppu siirretään pois”. Historiasta tiedämme, että se siirrettiin. Turkista tuli vuosisatojen ajaksi kristinuskosta putsattu maa.

Tällä hetkellä kristinuskon painopiste on vahvasti siirtymässä Euroopasta Afrikkaan, Aasiaan ja Etelä-Amerikkaan. Koko maailmassa on lähes 2,5 miljardia kristittyä ja kristinusko on maailman suurin uskonto. Johdamme siis maailman uskontotilastossa. Afrikassa oli viime vuosisadan alussa noin 10 miljoonaa kristittyä, joka oli 10 % mantereen väestöstä. Tällä hetkellä kristittyjen määrä on noin 470 miljoonaa, mikä on melkein puolet kaikista afrikkalaisista. Etiopian Mekane Yesus -kirkko on ollut yksi maailman nopeimmin kasvavia luterilaisia kirkkoja. Vuonna 1959 siihen kuului 20 000 jäsentä ja nykyään yli 5 miljoonaa.  Tosin pienessä Tsadin valtiossa luterilaisten kasvuprosentti vuonna 2009 oli 434 %.

Esimerkkeinä kasvavista aasialaisista kirkoista voisi mainita Mongolian, jossa vuonna 1990 arveltiin olleen neljä kristittyä. Tuolloin sosialismin ja ateismin tiukka kontrolli murtui ja ensimmäiset seurakunnat perustettiin. Tällä hetkellä kristittyjen määräksi arvioidaan 50 000 – 100 000. Nepalista sanottiin vuonna 1950, että siellä ei ole ainuttakaan paikallista kristittyä. Tuo umpihindulainen maa avautui evankeliumille ja tällä hetkellä kristittyjä on jo miljoonan verran. Kaikkein nopein määrällinen kirkon kasvu on Kiinassa, jossa viidessäkymmenessä vuodessa 700 000 kristityn määrä on noussut useaan kymmeneen miljoonaan, joiden arvioiden mukaan jopa 70 miljoonaan. Latinalaisessa Amerikassa on lähes 550 miljoonaa kristittyä ja on vain ajan kysymys, milloin se menee Euroopan ohi kristittyjen määrässä. Kaiken kaikkiaan eteläisellä pallonpuoliskolla on 65 % maailman kristityistä.

Euroopassakin tapahtuu paikka paikoin kirkon kasvua, mutta useimmissa maissa käyrät osoittavat alaspäin. Vuonna 1965 ranskalaisista 81 % piti itseään katolisina, vuonna 2009 heitä oli 64 %. Messussa heistä kävi vuonna 1952 27 %  ja vuonna 2006 4,5 %. Suomen tilastot eivät ole juuri kauniimpia. Vuonna 2005 kirkkoon kuului 83,1 % väestöstä ja vuonna 2011 heitä oli 77,2 %. Helsingin hiippakunnan kirkkoonkuulumisprosentti on 65 % ja joidenkin seurakuntien alueella se lähenee 50:tä.  Kaikki nämä eivät kuitenkaan käy kirkossa, sillä kirkossa käy noin 1,7 % väestöstä. Tässä meidän täytyy olla lähellä maailman kärkeä. Vertailun vuoksi todettakoon, että nigerialaisista käy kirkossa 89 %.

Siis vanhaa sanontaa mukaillen: ”Ei mene hyvin meillä, mutta onneksi ei mene ruotsalaisillakaan.” Siellä luvut ovat samaa luokkaa kuin Suomessa. Täytyisikö siis muuttaa Afrikkaan tai Kiinaan voidakseen elää kasvavan kirkon keskellä? Tai sitten rukoilla ja toimia sen hyväksi, että numeroiden suunta muuttuu. Tässähän olen kirjoittanut vain tilastoista, enkä lainkaan uskon ja opin sisällöllisistä kysymyksistä. Siinä meillä vanhassa kristikunnassa on vielä vahva pohja, vaikka moderni teologia onkin sitä murentamassa ja maailmaan kumartava kirkko kiusauksessa kadottaa viimeisetkin kirkossakävijänsä.

Kaikesta huolimatta olen optimisti. Jumalan valtakunta on kuin siemen, jonka mies kylvi maahan ja meni nukkumaan. Siemen orastaa ja kasvaa, eikä hän tiedä miten. Maa tuottaa sadon aivan itsestään (kreikaksi: automate), ensin korren, sitten tähkän, sitten täydet jyvät tähkään (Mark. 4:26-28). Tehdään siis parhaamme Jumalan valtakunnan asian hyväksi ja mennään sitten nukkumaan. Jumala hoitaa loput.

Työni Raamattuopistossa on lähtenyt vauhdilla käyntiin. Tarkoitan vauhdilla lähinnä matkustusvauhtia. Tänään lennän Joensuuhun, josta jatkan Kontiolahteen. Tampereellakin on tullut käytyä ja Seinäjoella ja Parikkalassa ja Porissa jne. Kalenteri on täyttynyt aika pitkälle eteenpäin. Se tuntuu mukavalta. Juuri tällaista työtä haluankin tehdä, liikkua eri puolilla, seurakunnissa ja eri järjestöjen tilaisuuksissa ja olla mukana rohkaisemassa ihmisiä tutustumaan Raamattuun ja itseensä. Jostain syystä aika monia kutsuja tulee miestenpäiviin ja on kalenterissa yhdet naistenpäivätkin. Niihin vaimoni Pirkko on kuitenkin sopivampi esiintyjä. Hän käy kertomassa mm. Afrikan naisista.

Kristillisten järjestöjen työntekijöillä on yleensä kannatusrenkaat, niin myös Raamattuopistolla. Sitä kautta tuleva tuki on elintärkeää toiminnan jatkuvuudelle. Evankeliumi on ilmaista, mutta siihen liittyvä logistiikka maksaa. Jos haluat liittyä minun kannatusrenkaaseeni, ota yhteyttä opistolle osoitteeseen sirpa.makela (at)sro.fi

Useimmat tässä kotisivullani julkaistut artikkelit ovat sellaisia, joita kirjoitan Seurakuntalainen.fi -sivustolle. On pyydetty kirjoittamaan pari kertaa kuussa. Niitä voi kommentoida joko sinne tai tänne. Pari kirjakäsikirjoitustakin on tekeillä, mutta niistä myöhemmin.

Tässä uusin Seurakuntalainen.fi -sivustolle kirjoittamani blogikirjoitus:

Kirkkoon mahtuu vain yksi keskustelu kerrallaan.  Joskus kirkon vinyylilevy jää pyörimään samaan uraan niin pitkäksi aikaa, että ihmiset alkavat luulla, että kirkon koko sanoma on siinä yhdessä raidassa. Media pyörittää soitinta, eikä kukaan osaa nostaa neulaa levyltä. Lopulta ihmiset eroavat vain yhtä kappaletta soittavasta kirkosta.

Nyt on homokeskustelu jäänyt päälle. Kuopion piispakandidaatteja testataan tällä ja kirkolliskokousvaalien ainoa kiinnostava seikka tuntuu olevan, kuinka monta homomyönteistä edustajaa pääsi läpi. Joissain seurakunnissa ihmiset jaetaan vuohin ja lampaisiin sen mukaan, millainen heidän kantansa on parisuhdelakiin.

Samaan aikaan kun presidentinvaalien yhteydessä media lähestulkoon hautasi alleen homokortin käyttämisen, kirkossa sitä käytetään koko ajan. Taustalla on tietenkin yleisen mielipiteen ja median luoma paine kääntää kirkon keulaa sukupuolineutraaliin suuntaan. Siksi tätä neutraaliutta vastustavat leimataan yhteiskunnan vihollisiksi ja taantumuksen airuiksi.

Kirkko ei ole virallisesti muuttanut avioliittokäsitystään, eikä toivottavasti koskaan sitä muuta. Avioliitto on luomisjärjestyksen mukaan yhden miehen ja yhden naisen välinen liitto. Tämän kannan esillä pitäminen ei ole suvaitsemattomuutta  vaan tervettä järkeä. Joskus kuitenkin perinteisen avioliiton puolustajat syyllistyvät sellaiseen toisten näkemysten mollaamiseen, että tuottavat hallaa omalle asialleen.

Ne joiden seksuaalinen taipumus suuntautuu omaan sukupuoleen, eivät useimmiten ole itse valinneet tietään.  Siksi heitä ei pidä syyttää taipumuksestaan, eikä heitä tule pitää pahempina syntisinä kuin meitä muitakaan. Heidät on myös hyväksyttävä seurakuntaan ja kristittyjen yhteyteen. Ehkäpä Jeesus tarkoittaa mm. heitä sanoessaan, että on sellaisia jotka syntymästään asti tai ihmisten aiheuttamina eivät voi solmia avioliittoa. Samaan listaan hän laittaa ne, jotka Jumalan valtakunnan tähden eivät ole menneet tai päässeet naimisiin. Elämässä on siis muitakin arvoja kuin seksuaalisuuden toteuttaminen.

Minäkin pyöritän tässä samaa levyä, jonka soittamisesta muita moitin. Silti toivoisin, että homokeskustelu voisi jäädä taka-alalle ja esityslistalle nostettaisiin paljon tärkeämmät teemat. Sellaisia voisivat olla esimerkiksi kysymykset lähetystyön heikosta asemasta tai raamattuopetuksen niukkuudesta paikallisseurakunnissa. Tai jos mennään todellisiin teologisiin aiheisiin, niin pyydetään mediaa kysymään kaikilta kirkolliskokoukseen ja hiippakuntavaltuustoihin valituilta, miten ihminen pelastuu.

Autoja pitää huoltaa. Entä auton kuljettajia? Olin viikonloppuna tapahtumassa, jonka nimi oli Miesten vuosihuolto. Tulin huolletuksi, vaikka minulla oli samalla mekaanikon rooli. Miten miehiä huolletaan? Siihen tarvitaan sopiva tila, jossa voi olla yhden yön yli (vaimot eivät päästä pidemmäksi aikaa), piirtoheitin laulujen sanoja varten, sauna, grillimakkaraa ja mielellään myös täytekakku tai vastaava. Ohjelmassa on oltava joku kovatasoinen luennoitsija, sillä miehet eivät tule mitään turhia löpinöitä kuuntelemaan. Lisäksi voisi olla joku, joka kertoo oman selviytymistarinansa. Muu aika pidetään seuroja tai jutellaan muuten vaan.

Tällä reseptillä miehiä huolletaan. Kohtuullinen määrä rukousta on paikallaan, mutta mihinkään yltiöpäiseen rukoilemiseen ei kannata yllyttää. Siihen vaan nukahtaa niin kuin opetuslapset Getsemanessa. Raamattua pidetään sopivasti esillä, sillä sen varaan tosimies rakentaa elämänsä ja uskonsa. Pelkillä raamatunlauseilla elämästä ei kuitenkaan selvitä ja siksi tarvitaan myös elämänkokemusten jakamista. Kun joku uskaltaa kertoa, ettei aina mene ihan hyvin ja toinen jatkaa, että ei mene täälläkään, niin aletaan pikku hiljaa tavoittaa elämän suuria kysymyksiä. Tarkkaan ottaen kellään ei mene aina hyvin. Vaikka autossa olisi kolmen litran moottori, miehen omat tehot saattavat olla ihan lopussa. Vauhtisokeutunut ei huomaa elämän nopeusrajoituksia ja on vaarassa joutua kolarisumaan, ellei joku näytä ajoissa pysähdysmerkkiä.

Vuosihuolto voi merkitä pakollista pysähtymistä ja oman kulkusuunnan ja vauhdin tarkistamista. Aina pysähtyminen ei kuitenkaan auta. Jos kovaa vauhtia on lääkitty kovilla aineilla, niin pelkkä miehen päätös ei riitä suunnan muuttamiseen. Kuinka monta hyvää päätöstä onkaan tehty niinä maanantaiaamuina, jolloin pitäisi selviytyä jonkinlaiseen uuteen alkuun. Ja kuinka monta hyvää päätöstä onkaan rikottu niinä hetkinä, kun vanha kaava jysähtää uudelleen päähän eikä voimaa elämän muuttamiseen ole.

Tarvitaan ulkopuolista apua. Miehen on sitä äärimmäisen vaikea myöntää. Omillaan on pärjättävä vaikka henki menisi. Ja joskus se meneekin, oma tai toisten. Avun pyytäjä ilmaisee heikkoutensa, ja heikkous on miehen suurin häpeä. Kuitenkin juuri sen myöntämisestä alkaa raottua uusia mahdollisuuksia. Eivät terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat. Avun tarpeen myöntävä on ottanut jo pitkän askeleen paranemisen tiellä.

Joskus miesten tapaamisessa voi tosin käydä niin, että yksi ja toinen alkaa kerskailla omilla saavutuksillaan ja epäkunnossa oleva kokee itsensä entistä kunnottomammaksi. Kyllä miesten vähän täytyy rehvastellakin, mutta jos sen takaa pilkistää aito repaleinen miehen ketale, niin miehinen seura on kuitenkin terapeuttista. Parhaimmillaan miesten keskinäisessä kohtaamisessa on tämä vahvuus: uskalletaan olla heikkoja ja myöntää avun tarve.

Miehet voivat siis olla toisilleen avuksi ja keskinäinen syntisten solidaarisuus lääkitsee monta haavaa. Syvimmät haavat tarvitsevat kuitenkin toisenlaisen Parantajan, hänet jonka omat kädet on kerran haavoitettu meidän syntiemme vuoksi.  Tämä Golgatan huoltokorjaamo tarjoaa sellaisen perusremontin, jossa on ikuisuustakuu. Vuosihuolloissa sitten suoritetaan tarpeelliset puhdistustoimenpiteet ja lisätään tarvittaessa öljyä. Samalla syödään makkaraa siltä varalta, että sitä ei saa kotona tarpeeksi.

Mies tappoi perheensä. Kukaan ei aavistanut mitään etukäteen. Hän näytti ihan kunnon mieheltä. Tällaisessa uutisessa on jokin käsittämätön ristiriita. Kukaan kunnollinen ihminen ei tapa ketään, kaikkein viimeiseksi omia lapsiaan. Surmatyön takana täytyy olla suunnaton määrä padottua ahdistusta. Olennaista on sana ´padottua´.

Jokaisella meistä on ahdistuksemme. Kaikkia ottavat jotkut asiat päähän. Epäonnistumiset masentavat, sivuun jääminen kalvaa itsetuntoa, rimpuilu riittämättömien rahojen kanssa rusentaa elämänhalua, liian paljon tai liian vähän työtä lisää stressiä, vaikeudet ihmissuhteissa voivat tuntua umpisolmuilta. Elämä on tällaista. Joku kestää kuormat paremmin kuin joku toinen. Elämän eväät ovat erilaisia.

Pahinta on puhumattomuus – tai pakeneminen alkoholiin. Näillä keinoilla ihminen kaikkein varmimmin rakentaa elämänsä katastrofia. Vaikka se ei päättyisi tappamiseen, sen tien päässä ei näy paljon valoa. Siksi suunta olisi saatava muuttumaan. Kuten jokainen tietää, oman elämän suuntaa on lähes toivottoman vaikeaa muuttaa. Itseä ei voi noin vain ottaa niskasta kiinni ja kääntää elämää uusille urille. Ihmisessä on jopa erikoinen taipumus vastustaa oman elämänsä myönteisiä muutoksia. Tiedetään, mitä pitäisi tehdä, mutta jatketaan niin kuin ennenkin. Muutos pelottaa, vaikka sitä haluaisikin.

Aloita puhumalla. Etsi joku jolle voit puhua. Kotoa, naapurista, kirkosta, kännykästä, pukukopista, perheneuvontakeskuksesta, kadun kulmasta, palvelevasta puhelimesta, tai mistä vain löydät yhden sellaisen ihmisen, johon voisit kohtuullisessa määrin luottaa. Aloita moittimalla säätä ja presidentinvaalihaastatteluja ja jos toinen jaksaa vielä kuunnella, kerro itsestäsi. Jos toinen ryhtyy kohta puhumaan omista ongelmistaan, hän ei ole riittävän hyvä kuuntelija. Älä silti lannistu. Sinulla on oikeus puhua omista asioistasi. Hyvä lähimmäinen tai ammattiauttaja osaa kuunnella. Se riittää.

Omien paineiden purkaminen puhumalla on niin suuri askel eteenpäin, että kriisin terävin kärki taittuu. Saa itsekin näkökulmaa asiaan ja tulee uusia oivalluksia. Oman heikkouden myöntäminen on terapeuttista. Se on ensimmäinen askel uudella tiellä eteenpäin. Siitä voi syntyä toivo paremmasta huomisesta. Tunnelin päässä voi sittenkin näkyä valoa.

Käännetään asia toisinpäin. Jos olen tänään kohtuullisesti sinut omien ongelmieni kanssa, voisin kenties olla avuksi jollekulle, joka ei ole. Hänen ei ole helppoa kertoa sitä minulle, mutta jos osaan myötäelävästi kysyä, mitä tänään kuuluu, saatan päästä kriisin kuuntelijaksi. Se on luottamustehtävä, josta ei pidä kieltäytyä. Voin vaikka pelastaa jonkun hengen.

Eilen päättyi kuusivuotinen työjakso Lähetysseurassa. Määräaikaista työsuhdetta ei ollut mahdollista jatkaa, koska talo joutui irtisanomaan vakituisiakin. Lähetystyön talous on siis kriisissä myös suurimmassa järjestössä. Harmi. Kirkollinen tilanne näyttää rokottavan kaikkia, ei vain pienempiä järjestöjä, joihin on kohdistettu aivan älyttömiä talouspakotteita.

Olen äärettömän kiitollinen näistä lähetyksen vuosista. Sain tehdä luennoitsijavierailuja kahdeksaan maahan ja saimme palvella Pirkon kanssa Tansanian luterilaista kirkkoa lähes kolme vuotta. Afrikka jätti elämään syvät jäljet ja luulen – myös toivon – että ne eivät koskaan tyystin häviä. Me olemme hyväosaisia ja kehitysmaat tarvitsevat apuamme. Elintasokuilu välillämme on suunnaton. Toisaalta, Tansanian tyytyväiset ihmiset muistuttavat meille yltäkylläisyydessä eläville, että omaisuus ei ole onnellisuuden tae. Lähetystyö kuuluu jokaiselle kristitylle.

Kuluneen syksyn seurakuntavierailut osoittivat, että lähetyksen tuki suomalaisissa paikallisseurakunnissa on harvojen harteilla. Tapasimme erinomaisia sitoutuneita lähetyssihteereitä, mutta useimmissa seurakunnissa kovin pieniä lähetyksen toimintaryhmiä. Ikään kuin kysymys olisi muutamien kristittyjen erityisharrastuksesta eikä Jeesuksen kaikkia koskevasta käskystä mennä kaikkeen maailmaan.

Tänään alkoi uusi työ vanhassa työpaikassa. Palasin juurilleni, kun minut kutsuttiin Suomen Raamattuopiston teologisen linjan vastaavaksi opettajaksi. Melko suuren osan työstäni tulen käyttämään opetustehtävissä seurakunnissa. Kalenterissa on jo kovasti merkintöjä alkaneelle vuodelle ja vähän seuraavallekin. Aikataulujani on nähtävissä tämän kotisivun osastossa Kotimaan matkat.

Kuten lähetyksen, myös Raamattuopiston työ tarvitsee vapaaehtoisten kannattajien tukea. Ne jotka haluavat liittyä kannatusrenkaaseeni, voivat ottaa yhteyttä opistolle tai minuun, esimerkiksi sähköpostilla, eero.junkkaala (at)sro.fi.