Eero Junkkaala

Tuleeko Jeesus takaisin vuonna 2012? Ehkä. Näin on pääteltävä siitä, että hän sanoi palaavansa pian ja yllättäen. Ensi vuosihan on pian. Tosin ennenkin on ollut pian, jo kahden tuhannen vuoden ajan. Onko tässä paruusian odotuksessa siis mitään tolkkua? Jokainen kristillinen sukupolvi on odottanut Jeesusta palaavaksi omana aikanaan. Ovatko kaikki olleet väärässä? Ei, ne ovat olleet oikeassa. Kristillisyyteen kuuluu Jeesuksen tulon odottaminen. Ne sukupolvet jotka ovat lakanneet odottamasta, ovat olleet väärässä.

Entä maailmanlopun merkit? Niitähän on ilmassa tosi paljon, sotia, maanjäristyksiä, ilmastonmuutoksia, nälänhätää ja kristittyjen vainoa. Tosin niitä on ollut aina ennenkin, jossain määrin. Aina ne ovat muistuttaneet kristittyjä Jeesuksen pikaisesta paluusta. Luther oli 1500-luvulla varma, että Jeesuksen tuloon ei voi mennä sataa vuotta enempää, sillä maailman meno on sen verran pahassa mallissa. Me tiedämme, ettei Jeesus vielä silloin tullut. Sen sijaan maailma sai kokea 1700- ja 1800-luvuilla historian suurimmat herätyksen ajat ja nykyaikaisen lähetystyön synnyn. 1900- ja 2000-luvuilla kristillinen kirkko on kasvanut räjähdysmäisesti monissa Aasian ja Afrikan maissa. Kaikki ei siis aina mene vain huonompaan suuntaan.

Mitä Jeesuksen tulosta olisi tänään ajateltava? Sitä että hän voi tulla hyvin pian, ja sitä varten pitäisi olla valmis tänään. Ainoa valmius on Jeesuksen verellä puhdistettu omatunto. Mitään muuta valmiutta ei ole. Paruusia voi myös viipyä. Siihen voi vielä vierähtää vuosikymmeniä tai vuosisatoja. Oikeastaan kristityn kannalta on täysin yhdentekevää, milloin Jeesus tulee. Jos hän tulee huomenna, tervetuloa, jos sadan vuoden päästä, se on hänen asiansa. Minä en pukeudu valkoisiin vaatteisiin ja mene katolle odottamaan, niin kuin jotkut ovat joskus tehneet. Elän täysillä kristittynä tätä päivää, teen tavalliset arkiset askareeni ja pyrin olemaan hänen käytössään Valtakunnan sanoman leviämiseksi. Muuta minulta ei odoteta.

Helsingin Sanomat kertoi, että joulukorteissa joulupukki on suositumpi aihe kuin Jeesus-lapsi. Kuopion piispanvaaliehdokas sanoi, että Jeesuksen neitseestäsyntyminen on tarua. Onko joulu siis totta?

Historian keinoin voidaan aika moni asia Jeesuksen lapsuuskertomuksista jäljittää. Tiedämme tarkalleen Betlehemin ja Nasaretin sijainnin. Betlehemissä voidaan melkoisella varmuudella todentaa jopa seimen paikka. Tämä perustuu sekä hyvin varhaisiin kirjoituksiin että kaupungissa sijaitsevan Syntymäkirkon historiaan. Kirkkoisä Origenes kirjoitti 200-luvulla jKr., että Betlehemissä pakanatkin osasivat neuvoa tien sille luolalle, missä Kristus syntyi. Mainintoja Jeesuksen syntymäluolan paikasta on jo 100-luvultakin. Paikka siis tiedettiin ja juuri siihen rakennettiin ensimmäinen kirkko.

Jouluevankeliumin alun päähenkilö, keisari Augustus, oli Rooman valtakunnan ensimmäinen suuri yksinvaltias ja yksi koko muinaisen suurvallan huomattavimpia johtajia. Hän ehdotti elämänsä loppuvaiheilla, että maailma aloittaisi ajanlaskunsa hänen syntymästään. Näin ei kuitenkaan käynyt. Erään toisen syntymä sen sijaan lukee kaikkialla maailmassa kalentereiden etusivulla. Elämme vuotta 2011 jälkeen Kristuksen syntymän.

Toinen jouluevankeliumin viittaus historian henkilöön on sen sijaan hiukan ongelmallinen. Tekstissä mainittu Quirinius oli Syyrian käskynhaltijana vuosina 6-9 jKr., mikä on liian myöhäinen Jeesuksen syntymäajaksi. Sen on täytynyt tapahtua ennen vuotta 4 eKr., joka on Betlehemin lapsia surmauttaneen Herodes Suuren kuolinvuosi. Tertullianus kertoo valtakunnassa toimeenpannusta verotuksesta vuosina 9-6 eKr. Sentius Saturninuksen aikana. Tiedämme kuitenkin Quiriniuksen olleen jonkinlaisena varakonsulina aiemminkin, jolloin hän saattoi vaikuttaa asiaan. On myös mahdollista, että verotus lopullisesti pantiin täytäntöön vastaan Quiriniuksen käskynhaltijakaudella, mutta henkikirjoitus alkoi jo vuosia aiemmin. Eräs muinainen papyrusteksti kertoo, että veroluetteloita varten jokaisen oli mentävä kotikaupunkiinsa.

Kertomuksen paimenet ovat olleet Jerusalemin ja Betlehemin välisellä peltoalueella kaitsemassa temppeliin vietäviä uhrilampaita. Tuskin he ymmärsivät, että heidät kutsuttiin Jumalan lopullisen uhrikaritsan luo.

Varhaiskristillisessä taiteessa itämaan tietäjät oli kaikkein tavallisin kuva-aihe. Heidän lähtömaansa on tuntematon. Useimmiten ajatellaan heidän olleen babylonialaisia. Tietäjät saattoivat myös olla nabatealaisia maustekauppiaita. Heidän pääasialliset vientitavaransa olivat nimittäin suitsuke ja kulta ja heidän kulkureittinsä vei Kuolleenmeren eteläpään kautta Välimeren rannikkokaupunkeihin. Vaikka Uusi testamentti ei kerro tietäjien lukumäärä, vanha kristillinen traditio puhuu kolmesta miehestä, mikä perustuu heidän tuomiinsa kolmeen lahjaan. Tämän on nähty symbolisoivan jopa pyhää kolminaisuutta. Lahjoissa on nähty myös tällaista vertauskuvallisuutta: kulta kuvaa kuninkuutta, suitsuke uhrisavuna jumaluutta ja mirha voiteluaineena kuolemaa.

Betlehemin tähdestä on useita teorioita ja niitä on näytetty mm. Tampereen planetaariossa. Tavallisin, jo Keplerin ajoista 1600-luvulta jKr. tunnettu selitys on Jupiterin ja Saturnuksen planeettakonjunktio, joka tapahtui vuosina 7 ja 6 eKr. Toinen mahdollinen selitys on poikkeuksellisen kirkas tähdenlento, joka havaittiin vuonna 5 eKr.

Kiistanalaisimpia joulukertomuksiin liittyviä seikkoja on Jeesuksen neitseestä syntyminen. Sitä on pyritty kiistämään kahdella perusteella – tietenkin sen lisäksi, että se on vastoin normaaleja luonnonlakeja. Sanotaan, että koska Uudessa testamentissa vain Matteus ja Luukas ”tietävät” sen, mutta Markus, Johannes ja Paavali vaikenevat, todistusaineisto ei ole riittävä. Tähän voi tehdä vastakysymyksen, kuinka monta mainintaa tarvittaisiin, jotta epäilijät uskoisivat. Sitä paitsi Johanneksen ja Paavalin opetus Jeesuksen ikuisesta alkuperästä on täysin linjassa neitseestäsyntymisopin kanssa. Toiseksi asia on haluttu kiistää sillä perusteella, että antiikin aikana oli muita samantapaisia kertomuksia. Niin olikin, mutta ne olivat paljon sadunomaisempia. Miksi Jumala ei olisi voinut valita juuri tällaista tapaa oman Poikansa syntymän ihmeeksi? Kun on puhe Jumalan Pojasta, normaali sikiäminen olisi kai vielä oudompaa.

Jeesus ei ollut mikään oman aikansa suurmies. Hän ei kirjoittanut yhtään kirjaa eikä tehnyt ainuttakaan matkaa ulkomaille lapsuuden Egyptin visiittiä lukuunottamatta. Hän ei opiskellut korkeissa opinahjoissa, ei toiminut sotapäällikkönä eikä hän istunut maallisen vallan tuoleilla. Hän ei tehnyt mitään sellaista, josta suurmiehet historiassa tunnetaan. Hän oli vain nasaretilaisen timpurin poika, joka hetken herätti huomiota opetuksillaan ja ihmeteoillaan, mutta kuoli nuorena yhdessä rosvojen kanssa. Jos tässä olisi kaikki, häntä ei enää kukaan muistaisi. Kolmantena päivänä tapahtunut ylösnousemus muutti kaiken. Nyt koko maailma laskee ajanlaskunsa Betlehemin seimestä.

Kävin Siloan altaalla. Vesi virtasi edelleen aivan kuten se on virrannut viimeiset kaksituhattaseitsemänsataa vuotta. Gihonin ehtymätön lähde on ollut Jerusalemin ainoa vedensaantipaikka tuhansien vuosien ajan. Kuningas Hiskia ohjasi veden Siloan vesisäiliöön puoli kilometriä pitkää kalliotunnelia pitkin. Näin hän turvasi vedensaannin assyrialaisten piirittäessä kaupunkia. Olen kahlannut useasti tuon Hiskian tunnelin läpi ja ihmetellyt muinaisten insinöörien rakennustaitoa. Kaivaminen aloitettiin molemmista päistä yhtaikaa ja mutkittelevan reitin kaivajat osuivat kuitenkin samaan kohtaan syvällä Ofelinkukkulan uumenissa. Kuinka he tämän tekivät, on edelleen jossain määrin arvoitus.

Viime viikolla löysin toisen tunnelin. Jos olet käynyt Siloan lammikolla, kuten paikkaa vanhan raamatunkäännöksen mukaan kutsuttiin, ennen vuotta 2005, olet käynyt väärässä paikassa. Tuona vuonna löydettiin toinen vesivarasto viisikymmentä metriä alempaa. Uusi löytö tuli esiin sattumalta, kuten kiusallisen usein harvinaiset löydöt tulevat. Putkiremontin yhteydessä tehdyt maansiirtotyöt paljastivat lammikolle johtavat raput ja niistä löydetyt rahat antoivat tarkan ajoituksen. Tästä paikasta profeetta Jesaja puhui kuvatessaan Siloan hiljaa virtaavia vesiä (Jes. 8:6) ja tänne Jeesus käski sokean peseytymään, jotta tämä paranisi (Joh. 9:7).

Allaslöydön jälkeen paikkaa ryhdyttiin toden teolla kaivamaan ja alueen ylänurkasta paljastui toisen tunnelin suu. Kyseessä oli vesikanava, jota pitkin ylimääräiset vedet johdettiin temppelialueelta Kidroninlaaksoon. Kanavan yläpuolella on mennyt kuusisataa metriä pitkä portaikko, jota on kuljettu laaksosta ylös temppeliin. Portaiden alle rakennettu tunneli oli reunustettu ja päällystetty isoilla kivijärkäleillä, samanlaisilla joista Herodeksen rakennuttama temppelikin oli tehty. Noin metrin levyistä ja paikoitellen vain puolentoista metrin korkuista käytävää pitkin voi nyt kiivetä temppelialueen tuntumaan, Daavidin kaupungin yläosaan. Historioitsija Josefuksen mukaan juutalaiset pakenivat tätä tunnelia pitkin roomalaisten valloittaessa Jerusalemia vuonna 70 jKr.

Tätä reittiä pyhiinvaltajat tulivat vuosisatojen ajan Jerusalemin temppeliin. Aivan erityisesti sitä käytettiin lehtimajanjuhlien aikana. Joka aamu papit kävivät noutamassa vettä Siloan altaasta ja toivat sen temppelialueelle kansan laulaessa ja riemuitessa ympärillä. Tämä rituaali muistutti siitä vedestä, jota Jumala oli antanut autiomaassa kansalleen. Tästä seremoniasta on kirjoitettu jopa näin: ”Joka ei ole nähnyt vedentuojien iloa, ei ole nähnyt todellista iloa koko elämänsä aikana.” Erään lehtimajanjuhlan viimeisenä päivänä Jeesus huusi väkijoukolle legendaariset sanansa: ”Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon! Joka uskoo minuun, hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat.” (Joh. 7:37).

Siellä tuo vesi edelleen pulppuaa, siis Gihonin lähteestä Siloalle virtaava. Se ei tyydytä ihmisen sisintä janoa. Jeesus sen sijaan tekee sen.

Joskus kuulee väitettävän, että kristinusko johtaa taantumukseen ja älylliseen umpikujaan. Muuan tunnettu kolumnisti kirjoitti kristinuskoa tarkoittaen, että ”edesmenneiden sukupolvien pelkotiloihin perustuvat uskonnot ovat nykyajan ihmiselle henkisiä kahleita”. Tällaiset väitteet on helppo kumota vilkaisemalla maailmankarttaan. Missä päin maailmaa on korkein sivistystaso, tieteen, taiteen ja kulttuurin hienoimmat saavutukset, missä paras koulutus ja toimivin sosiaalihuolto. Missä huolehditaan köyhistä, sairaista ja vammaisista, missä on korkein elintaso ja mistä lähetetään eniten apua kehitysmaihin. Siellä missä kristinusko on vaikuttanut kauimmin ja missä se on saanut eniten sijaa, siis läntisessä Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa.

Afrikassa ollessani mietin usein, miksi kehitysmaat kehittyvät niin hitaasti. Miksi kolmannessa maailmassa köyhyys on mittaamattoman suuri ongelma ja sen sivutuotteena aliravitsemus ja sairaudet kaatavat ihmisiä kuin heinää? Miksi lukutaitoprosentit ovat kaukana länsimaiden luvuista ja miksi mahdollisuudet parempaan huomiseen näyttävät kovin etäisiltä? Yksi syy on kristinuskon nuori historia, monia muitakin syitä on. Jos osaisin ne kaikki ratkaista, saisin Nobelin palkinnon.

Tällä hetkellä minua huolestuttaa kuitenkin Eurooppa. Ei varsinaisesti Kreikan tai Italian rahaongelmat. Ja jos Euroopan Unioni joutuu pudottamaan elintasoaan muutaman prosentin, so what. Eivät rikkaat länsimaat yhteen talouskriisiin kaadu. Sen sijaan huolettaa kristinuskon oheneminen läntisessä maailmassa. Olemme hukkaamassa sen perinnön, jonka varaan koko sivilisaatiomme ja yhteiskuntamme on rakentunut. Ensin kommunismin jäinen viima puhalsi itäiseen Eurooppaan ja sen yöpakkaset palelluttivat vanhat kristilliset arvot. Nyt materialismin rankkasateet pieksevät läntistä Eurooppaa ja huuhtovat suurkaupunkien viemäreihin kaiken sen, minkä varassa yhteiskuntamme on pysynyt vuosisatoja pystyssä. Ihmisten loputon ahneus ja itsekkyys yhdistyneenä moraalisen selkärangan puutteeseen murentaa kansakuntien ryhtiä ja tekee niistä vastustuskyvyttömiä elämän suurten haasteiden edessä.

On löydetty uusi jumala, jonka nimi on Markkinavoimat. Jos pörssikurssit liikahtavat jonkun prosenttiyksikön jonnekin päin, Markkinavoimat surevat tai pahoittavat mielensä ja koko television iltauutisia seuraava kansa pelkää epävarmaa tulevaisuutta. Jos raha ja talous on kaiken mitta, täydellistä tyytyväisyyttä ei voi koskaan saavuttaa.

Ei riitä, että rahan ylivalta mädättää kansan moraalin. Samaan päämäärään johtaa myös raamattuopetus akateemisissa oppilaitoksissa. Teologisten tiedekuntien homekoulut tuhoavat kirkon keuhkoja sisältäpäin. Terveen opetuksen on etsiydyttävä nopeasti raittiiseen ilmapiiriin.

Kun seuraa kaiken mittaamista taloudellisilla arvoilla, tulee väistämättä mieleen kuvaus eräästä kaupungista, jonka vauraudesta ja ylellisestä elämästä kaikki rikastuivat. Tuon maailman kauppakeskuksen tuho tuli kuitenkin yhdessä hetkessä ja ”maailman kauppamiehet itkevät ja surevat sitä, sillä kukaan ei enää osta heidän tavaroitaan”. Ai, mutta, sehän onkin Antikristuksen kaupunki Ilmestyskirjan 18. luvussa.

Tällaisen blogikirjoituksen lähetin Seurakuntalainen.fi -sivulle:

Minun on aika vaikea sanoa, että rakastan Jeesusta. Rakastan kyllä vaimoani ja tietenkin rakastan työtäni. Minulla on myös monia rakkaita ystäviä. Rakastan juoksemistakin tai ainakin se on minulle tärkeää.

Jeesuksen rakastaminen tuntuu vaikealta siksi, että en tunne häntä kohtaan mitään erityisiä rakkauden tunteita. Tosin on myönnettävä, että eivät lämpimät tunteet ole aina läsnä avioliitossakaan. Ja työ rasittaa joskus aika lailla. Ystävätkin saattavat toisinaan tuntua ikäviltä tyypeiltä. Eikä aina huvita lähteä lenkille.

Mitä rakkaus siis oikeasti on? Tunnetta? Ilman muuta, ainakin toisinaan. Tahtomista? Aivan varmasti. Tietoinen päätös? Vähintäin sitä. Sitoutumista siihen mitä pitää luovuttamattomana? Kyllä, juuri sitä.

Rakastuin nuorena Pirkkoon. Sanoimme ’tahdon’ kirkon alttarilla. Sen jälkeen on ollut ihania aikoja ja vaikeita aikoja. Päätös rakastaa on pitänyt, vaikka tahtominenkin on joskus ollut koetteilla. Suhde on syventynyt ja rikastunut. Tähän liittoon olen sitoutunut enkä mistään hinnasta vaihtaisi pois.

Työpaikkoja voi vaihtaa, vaikka sisäinen kutsumus kenties ei  muutu. Hyvät ystävät säilyvät, joihinkin yhteys katkeaa, toiset löytyvät uudelleen vuosien jälkeen. Harrastukset tulevat ja menevät.

Jeesus on tullut elämääni jo nuorena. Hänen seuraamisensa määrittelee koko elämäni suunnan. Olen sitoutunut hänen opetuslapsekseen enkä tiedä mitään syytä, mikä saisi minua vaihtamaan hänet pois. Tuntuu, ettei se ole minun vallassanikaan. Hän minut on valinnut, en minä häntä. Joskus tämä tosiasia koskettaa syvästi tunteitani, vaikka useimmiten se on vain tietämisen ja tahtomisen asia.

Jos usko olisi vain ihanaa tunnetta, se olisi huteralla pohjalla tai kenties se ei olisi oikeaa uskoa lainkaan. Kristilliseen uskoon liittyy selvä tiedollinen sisältö: uskon siihen Jeesukseen, joka on puolestani kuollut, noussut kolmantena päivänä kuolleista ja tulee kerran takaisin. Uskoon kuuluu sitoutuminen siihen sanomaan, jonka Jumala on sanassaan ilmoittanut, vaikka emme sen koko syvyyttä ja laajuutta ymmärräkään. Uskomme siis siihen Jeesukseen, joka on Raamatussa ilmoitettu. Muuta Jeesusta ei ole olemassakaan.

Vanhastaan usko on määritelty siten, että siihen liittyvät nämä kaksi asiaa: tieto ja luottamus. Pelkkä oikea tieto ei riitä, tarvitaan heittäytyminen sen varaan. Pelkkä luottamuskaan ei ole mitään, jos sen kohde on väärä. Rakastan siis Jeesusta, jos sellaiseksi hyväksytään päätös seurata häntä, maksoi mitä maksoi.

Minulta pyydettiin otsikon mukainen viiden minuutin puheenvuoro vuonna 1971 aloittaneiden teologien kokoukseen. Tässä:

Minusta on tullut vähän yli kuusikymppinen, joka luulee olevansa nuorempi kuin todellisuudessa on. Tästä todisteena on muutama viikko sitten juoksemani maraton, jokä päätyi keskeyttämiseen 28 km kohdalla. Olen myös kieltäytynyt ottamasta selvää, milloin tarkkaan ottaen pääsisin eläkkeelle. Lisäksi kuulun niihin yli 90 % suomalaisia miehiä, jotka pitävät itseään keskimääräistä parempana autonkuljettajana.

Toisaalta: en osaa enää ulkoa kaikkia nuorena oppimiani raamatunkohtia. Unohdan yhtenään ihmisten nimiä, jopa varsin tuttujenkin nimiä saa toisinaan hakea kohtuuttoman kauan. Helsingissä löysin ennen suorimman ajoreitin hetkeäkään epäröimättä, nykyään täytyy aika lailla miettiä, eikä aina löydy sittenkään. Olen siis kuitenkin tullut vanhaksi.

Jostakusta ihmisestä voidaan sanoa, että hän on ollut uskollinen nuoruutensa näylle. Tämä voi merkitä arvostavaa lausuntoa uskollisuudesta samalle tehtävälle koko elämän ajan. Mutta se voi myös kertoa siitä, että asianomainen on juuttunut joihinkin näkemyksiin, eikä ole kyennyt vastaamaan elämän tuomiin uusiin haasteisiin. Kummasta minun kohdallani on kysymys, se ei ole minun arvioitavissani.

Tuli uskoon 14-vuotiaana. Evankelioiva herätyskristillisyys ja Raamatun ehdoton arvovalta olivat tuolloin ne arvot, jotka olivat uskossa keskeisiä. Opiskeluaikana tein gradun Heikki Räisäselle ja kirjoitin johdannon noottiin, etten hyväksy metodia, jota käytän. Sain gradun läpi, mutta Räisäseltä pitkän nootin tuohon johdantoon.

Evankelioiva herätyskristillisyys ja Raamatun ehdoton arvovalta ovat edelleen  sanat, joilla voisin luonnehtia uskonelämäni keskeisiä arvoja. Silti moni asia on muuttunut. Nuorena olin innokas kreationisti, en ole enää. Silloin olin myös varma, että körttiläiset eivät ole oikeita uskovaisia. Nyt epäilen enemmän omaa uskoani kuin heidän. Lähetysseurakin oli mielestäni sen verran liberaali, ettei voinut olla ihan varma, lähteekö sieltä oikeita uskovaisia lähetystyöhön. Nyt olen Lähetysseuran työntekijä ja arvostan työyhteisöäni. Olen ollut naispappeuden vastustajien piispaehdokkaana, mutta tällä hetkellä teen mielelläni yhteistyötä naispappien kanssa. – Jotain on siis muuttunut, jotain ei.

Nuorena olin huolissani kirkkomme tilasta ja erityisesti teologisen tiedekunnan liberaalista raamattuopetuksesta. Näistä olen edelleen huolissani. Pidän valitettavana sitä, että kirkossa yhä enemmän kysytään ns. ajan hengeltä, mitä kirkossa voi opettaa ja mitä ei. Olen myös surullinen siitä, että monet herätysliikejärjestöt on yritetty ajaa paitsioon, vaikka ne ovat toimineet ja opettaneet samalla tavoin kuin aina ennenkin. Kirkko ympärillä on muuttunut.

Olin monta vuotta Suomen oikeaoppisimman järjestön johtaja, siis teologisen instituutin pääsihteeri. Arvostan  ja siunaan edelleen instituutin työtä. Samalla olen koettanut oppia ymmärtämään niitä, jotka ajattelevat asioista eri tavoin kuin minä. Rakastan haasteita, joissa voin kohdata eri tavoin ajattelevia ja pyrkiä dialogiin heidän kanssaan. Olen iloinen siitä, että minua kutsutaan puhujaksi yli herätysliike- ja kirkkokuntarajojen.

Nuoruuden suurin haave oli tulla lähetystyöntekijäksi. Unelma toteutui heti 40 vuoden kuluttua. Lähdimme vaimoni Pirkon kanssa kuusikymppisinä Tansaniaan. Kolme vuotta Afrikassa teki syvän vaikutuksen. Eurooppa ei olekaan koko maailma. Nyt koetan sopeutua Suomeen uudelleen. Se ei ole ihan helppoa, mutta eiköhän siitäkin selvitä, kun tähän asti on jo elämää eletty.

Uusin kirjoitus Seurakuntalainen.fi -sivulle:

Edelliseen kirjoitukseeni palestiinalaisvaltiosta tuli paljon kommentteja, osa asiallisia, osa turhaa jankkaavia. Olisi kiintoisaa jatkaa sitä keskustelua, mutta lupasin seuraavaksi kirjoittaa Jerusalemista. Liikumme siis samassa aihepiirissä ja jälleen on luvassa lunta tupaan, sillä teksti ei sovi kaikkien pirtaan. Mutta pitäisikö sopia?

Jerusalem mainitaan Raamatussa 854 kertaa, ylivoimaisesti enemmän kuin mikään muu paikkakunta. Se on aivan erityisellä tavalla Jumalan valitsema kaupunki. Sen ainutlaatuista asemaa kuvaa kuningas Salomolle lausuttu ennustus: ”En riistä pojaltasi koko valtakuntaa, vaan jätän hänelle yhden heimon palvelijani Daavidin ja valitsemani kaupungin, Jerusalemin tähden.” (1. Kun. 11:13). Daavidin mainitseminen tässä yhteydessä tarkoittaa hänelle lausuttua lupausta suvun ikuisesta kuninkuudesta, siis Messiaasta. Jerusalem puolestaan on Messiaan kuoleman ja ylösnousemuksen kaupunki. Siksi tämän suvun ja tämän kaupungin pitää säilyä Messiaaseen asti.

Uudessa testamentissa Jerusalem on myös keskeinen: Jeesus kuolee ja nousee kuolleista siellä. Maailmassa on siis vain yksi kaupunki, jossa syntimme on sovitettu. Sieltä myös lähti evankeliumi kaikkeen maailmaan. Muutoin kaupungin asema Uuden testamentin teksteissä ei ole erityisen mairitteleva. Paavali vertaa sitä vanhaan lakiliittoon ja orjuuden kaupunkiin (Gal. 4:25), koska se ei ottanut Jeesusta vastaan. Ilmestyskirja rinnastaa kaupungin jopa Sodomaan ja Gomorraan (Ilm. 11:8). Sitten siellä on taivaallinen Jerusalem, mutta siellä emme vielä ole. Näiden lisäksi on pari mainintaa siitä, että Jerusalemissa olisi juutalaista kansaa vielä Jeesuksen palatessa takaisin (Matt. 23:37-39 ja Luuk. 21:24).

Mitä johtopäätöksiä näistä olisi tehtävä tämän päivän rauhanneuvotteluihin, joissa Jerusalemin asema on yksi vaikeimmin ratkaistavia kysymyksiä? Voidaanko Jerusalem jakaa juutalaisten ja palestiinalaisten kesken? Raamatun valossa asia on aika selvä: se ei vastaa tähän kysymykseen. Se voidaan jakaa tai olla jakamatta – kyse on poliittisesta, ei raamatullisesta ratkaisusta. Tosiasiallisestihan kaupunki on jo jaettu siinä mielessä, että sen läntisessä osassa asuu vain juutalaisia ja itäinen puoli on arabien asuttama. Lisäksi itäistä osaa halkoo massiivinen turvamuuri, jonka molemmilla puolilla asuu palestiinalaisia. Jakamiskysymyksellä kuitenkin tarkoitetaan sitä, että arabipuoli haluaisi tehdä sen (itäisen osan) viralliseksi pääkaupungikseen.

En spekuloi tässä kirjoituksessa kaikista poliittisista ulottuvuuksista, enkä esim. pohdi Hamasin ja Fatahin erilaisia linjauksia suhteessa Israeliin. Se on politiikkaa. Tarkastelen asiaa puhtaasti Raamatun ilmoituksen kannalta. Näin ollen kysymys kuuluu:  onko Raamatussa sellaista mainintaa, jonka perusteella Jerusalemia ei voisi jakaa juutalaisten ja palestiinalaisten kesken? Ne jotka vastustavat jakamista, tukeutuvat useimmiten Psalmin 22 jakeeseen kolme, joka kuuluu nykyisen käännöksen mukaan: ”Jerusalem, olet kaupunkimme, tänne kansamme kokoontuu.” Vanha käännös ilmaisi asian näin: ” Sinä Jerusalem, rakennettu kaupungiksi, johon kokoonnutaan yhteen.” Monien mielestä oikein käännös olisi sen suuntainen kuin vanha englantilainen Kings James Version ehdottaa:” Jerusalem is builded as a city that is compact together.” Sen mukaan Jerusalem on rakennettu kaupungiksi, joka kuuluu yhteen. Jakeen viimeinen verbi ei esiinny Vanhassa testamentissa missään muualla kuin tässä. Kielellisesti se voi viitata joko yhteenkokoontumiseen tai yhteenliittämiseen. Asiayhteys osoittaa, että suomalaiset käännökset ovat oikeassa korostaessaan Jerusalemia kaupunkina, jonka temppeliin juutalaiset kokoontuivat suurille juhlille rukoilemaan. Se oli Jumalan kansan yhteentulemisen kaupunki. Psalmi ei puhu mitään siitä, ketkä tulevaisuudessa saavat asua kaupungissa, eikä siitä miten sen poliittinen asema olisi määriteltävä.

Jerusalemin jakaminen on äärimmäisen vaikea poliittinen kysymys. Raamatusta parhaan ohjeen saamme samaisen Psalmin 22 viimeisestä jakeesta: ”Herran, Jumalamme, huoneen tähden rukoilen sinulle menestystä.”

Tässä uusin blogitekstini Seurakuntalainen.fi -sivulla:

Kannatan palestiinalaisvaltion syntymistä. Tässä olen samaa mieltä Israelin pääministerin, Benjamin Netanjahun kanssa. Me molemmat olemme sitä mieltä, että palestiinalaisten pitäisi ennen pitkää saada oma, itsenäinen valtio. Asia vain hieman mutkistui YK:n yleiskokokouksessa eilen, 23.9. Tai en tiedä, mutkistuiko, sillä saattoi se nytkähtää eteenpäinkin. Israel ja USA olivat siinä oikeassa, että olisi pitänyt ensin saada aikaan rauha ja sitten vasta pyrkiä YK:hon. Mahmud Abbas halusi kuitenkin korkealla profiililla viedä omiensa asiaa eteenpäin ja saikin sille paljon kannatusta. Kannattajien joukossa oli piskuinen Suomikin.

Hiukan Abbas käytti ylisanoja, niin kuin tuollaisissa tilanteissa yleensä käytetään. Hän sanoi, että Palestiina on syntymässä uudelleen. Mikä Palestiina? Ei sellaista arabi-Palestiinaa ole koskaan ollutkaan. Ainoa itsenäinen valtio kyseisellä Välimeren rantakaistaleella on ollut Israel. Toisaalta, arabit jotka ovat nyttemmin keksineet kutsua itseään palestiinalaisiksi, ova asuneet alueella toista tuhatta vuotta, joten kyllä se heidänkin kotimaansa on.

Kenelle tuo Palestiinaksi kutsuttu maa lopulta kuuluu? Historiallisesti siellä olivat ensin kanaanilaiset, joita ei enää ole. Sitten sinne tulivat israelilaiset ja asustelivat maata noin 1300 vuotta, jos Abrahamin aikaa ei lasketa. Tämän jälkeen maata ovat asuttaneet milloin syyrialaiset, milloin egyptiläiset tai mongolit. Turkkilaiset pitivät alueen herruutta neljäsataa vuotta. Juutalaiset puolestaan olivat lähes pari tuhatta vuotta pois näiltä seuduilta. Arabien asutus alkoi 600-luvulla jKr. Kun juutalaisten paluumuutto noin sata vuotta sitten alkoi, he tulivat osittain tyhjään, osittain arabien asuttamaan maahan.

En kertaa tässä uusinta historiaa. Sekä vanhan että uuden historian valossa juutalaisilla on oikeus asua omassa maassaan. Myös arabeilla on siellä pitkän ajan kuluessa hankittu asumisoikeus. Ongelma on vain siinä, että naapurusten pitäisi pyrkiä asumaan sovussa, kuten tunnetussa heprealaisessa laulussa psalmin sanoja mukaillen sanotaan Hinei ma tov umanaim shevet achim gam yachad, ”Katso, kuinka suloista on, kun veljet asuvat sovussa keskenään”.

Mutta olisiko olemassa jokin raamatullinen kanta tähän maakysymykseen? Vanhan testamentin keskeisimpiä teemoja on Jumalan omalle kansalleen antama lupaus maasta. Sen sanotaan olevan ikuinen, eikä sitä ole koskaan peruttu. Tämä lupaus toteutui ensimmäisen kerran Joosuan aikana, toisen kerran pakkosiirtolaisuudesta palaamisen yhteydessä ja kolmannen kerran juutalaisten palattua parituhatvuotisesta diasporastaan. Nyt lupausten kansa on luvatussa maassa.

Entä arabit? Heihin voisi soveltaa 3. Mooseksen kirjan ohjetta israelilaisille: ”Kohdelkaa joukossanne asuvia siirtolaisia ikään kuin he olisivat heimolaisianne ja rakastakaa heitä kuin itseänne, sillä olettehan itsekin olleet muukalaisina Egyptissä.” (3. Moos. 19:34). Israelin maata koskevat lupaukset eivät sisällä klausuulia, jonka mukaan samalla alueella ei saisi asua muita, eikä kieltoa sinne perustettavista muista valtioista. Uuden testamentin valossa koko maakysymys näyttää liukenevan taka-alalle ja sanoma Jumalan valtakunnasta nousee pääteemaksi. Samoin sanoma vihollisen rakastamisesta. Miten Yitzhak Rabin sanoikaan, kun häntä syytettiin siitä, että hän aikanaan solmi rauhan palestiinalaisten, siis vihollisten kanssa. Hän sanoi: ”Ei rauhaa voi solmiakaan muiden kuin vihollisten kanssa.”

Mitä sitten pitäisi ajatella Jerusalemista? Kerron sen jossain seuraavista kirjoitelmistani, joten pysykää kanavalla.

Blogikirjoitus seurakuntalainen.fi -sivustolla:

En ole karismaatikko, jos sillä tarkoitetaan henkilöä, joka puhuu kielillä, korostaa kaikkien sairauksien paranemista rukouksen avulla ja laulaa lähinnä ylistyslauluja. Siis sanan tavallisessa merkityksessä. Olen silti hyvilläni siitä, että karismaatikot kutsuvat minua silloin tällöin tilaisuuksiinsa puhumaan.  Olenhan kirjoittanut ja opettanut jonkin verran armolahjoista.

Jos karismaatikko määriteltäisiin toisin, sanan raamatullisen merkityksen mukaan, olen tietenkin karismaatikko. Kaikki kristityt ovat. Karisma tarkoittaa armolahjaa ja Raamatun mukaan jokaisella kristityllä on joku tai useita armolahjoja. Kaikki eivät tosin tiedä tai tunnista lahjojaan. Pitäisikö tietää? Ei siitää ainakaan suurta haittaa olisi.

Mutta en ole vaatimassa ’karismaatikko’ –sanan uudelleentulkintaa. On selkeintä käyttää sitä tavanomaisessa merkityksessä, siis tarkoittamaan muutamia armolahjoja korostavaa kristillisyyttä. Karismaattiset kirkot ovat maailmalla nopeimmin kasvava kristillinen ryhmä. Kaikkien vanhojen kirkkokuntien piirissäkin ovat omat karismaatikkonsa.

Sikäli kuin karismaattinen liike synnyttää uskoa Jeesukseen ja luottamusta Raamatun sanaan, siitä on iloittava. Raamatun käyttö voi tosin olla aika valikoivaa ja usko joskus perustua enemmän tunnekokemukseen kuin todelliseen synnin ja armon ymmärtämiseen. Mutta niin se voi olla monilla muillakin. Harva tulee uskoon dogmatiikan kirjat kainalossa,vaikka me oikean opin korostajat sitä toivoisimme.

Karismaattisuuden vaara on sama kuin jyrkkien oikeaoppisten: kuvitellaan että vain meidän porukoissamme on ihan oikeita uskovaisia. Joskus voi myös tulla vauhtisokeutta, jolloin joko opin tai elämän kysymyksissä lipsahdetaan terveen uskon polulta. Jos korkealentoinen hengellisyys muuttuu koko elämäksi, inhimillinen ulottuvuus saattaa unohtua. Syntyy kaksinaismoraalin ongelma. Maailmalla karismaattisuus saattaa toisinaan hukata Raamattuun ankkuroitumisen ja jäädä erilaisten profetioiden vietäväksi, pahimmassa tapauksessa jopa sekoittua pakanallisiin uskontoihin.

Meillä karismaattisuus on useimmiten raitista kristillisyyttä, joka sopivalla tavalla ravistelee luutuneita seurakuntia. Siis antaa palaa! Otetaan armolahjojen koko skaala käyttöön, ei lisätä mitään Kristuksen rinnalle pelastuksen asiassa ja otetaan Jumalan sanan tienviitat viimeisen päälle vakavasti. Samalla muistetaan, että jos usko tekee meidät vähemmän ihmiseksi, uskossamme on jotain vikaa.

Pyydettiin blogistiksi seurakuntalainen.fi -sivustolle. Lupasin. Pari kertaa kuussa kirjoitan sinne  jotain ja se löytyy sanan blogit alta, jollei näy etusivulla. Laitan jutut tänne omalle sivullenikin. Tässä alla ensimmäinen, jossa ihmettelen lintuauran pitkää matkaa ja varoittelen sitä väsymästä matkalla. Samalla ihmettelen outoja tuulia kirkossa.