Eero Junkkaala

Minulta pyydettiin otsikon mukainen viiden minuutin puheenvuoro vuonna 1971 aloittaneiden teologien kokoukseen. Tässä:

Minusta on tullut vähän yli kuusikymppinen, joka luulee olevansa nuorempi kuin todellisuudessa on. Tästä todisteena on muutama viikko sitten juoksemani maraton, jokä päätyi keskeyttämiseen 28 km kohdalla. Olen myös kieltäytynyt ottamasta selvää, milloin tarkkaan ottaen pääsisin eläkkeelle. Lisäksi kuulun niihin yli 90 % suomalaisia miehiä, jotka pitävät itseään keskimääräistä parempana autonkuljettajana.

Toisaalta: en osaa enää ulkoa kaikkia nuorena oppimiani raamatunkohtia. Unohdan yhtenään ihmisten nimiä, jopa varsin tuttujenkin nimiä saa toisinaan hakea kohtuuttoman kauan. Helsingissä löysin ennen suorimman ajoreitin hetkeäkään epäröimättä, nykyään täytyy aika lailla miettiä, eikä aina löydy sittenkään. Olen siis kuitenkin tullut vanhaksi.

Jostakusta ihmisestä voidaan sanoa, että hän on ollut uskollinen nuoruutensa näylle. Tämä voi merkitä arvostavaa lausuntoa uskollisuudesta samalle tehtävälle koko elämän ajan. Mutta se voi myös kertoa siitä, että asianomainen on juuttunut joihinkin näkemyksiin, eikä ole kyennyt vastaamaan elämän tuomiin uusiin haasteisiin. Kummasta minun kohdallani on kysymys, se ei ole minun arvioitavissani.

Tuli uskoon 14-vuotiaana. Evankelioiva herätyskristillisyys ja Raamatun ehdoton arvovalta olivat tuolloin ne arvot, jotka olivat uskossa keskeisiä. Opiskeluaikana tein gradun Heikki Räisäselle ja kirjoitin johdannon noottiin, etten hyväksy metodia, jota käytän. Sain gradun läpi, mutta Räisäseltä pitkän nootin tuohon johdantoon.

Evankelioiva herätyskristillisyys ja Raamatun ehdoton arvovalta ovat edelleen  sanat, joilla voisin luonnehtia uskonelämäni keskeisiä arvoja. Silti moni asia on muuttunut. Nuorena olin innokas kreationisti, en ole enää. Silloin olin myös varma, että körttiläiset eivät ole oikeita uskovaisia. Nyt epäilen enemmän omaa uskoani kuin heidän. Lähetysseurakin oli mielestäni sen verran liberaali, ettei voinut olla ihan varma, lähteekö sieltä oikeita uskovaisia lähetystyöhön. Nyt olen Lähetysseuran työntekijä ja arvostan työyhteisöäni. Olen ollut naispappeuden vastustajien piispaehdokkaana, mutta tällä hetkellä teen mielelläni yhteistyötä naispappien kanssa. – Jotain on siis muuttunut, jotain ei.

Nuorena olin huolissani kirkkomme tilasta ja erityisesti teologisen tiedekunnan liberaalista raamattuopetuksesta. Näistä olen edelleen huolissani. Pidän valitettavana sitä, että kirkossa yhä enemmän kysytään ns. ajan hengeltä, mitä kirkossa voi opettaa ja mitä ei. Olen myös surullinen siitä, että monet herätysliikejärjestöt on yritetty ajaa paitsioon, vaikka ne ovat toimineet ja opettaneet samalla tavoin kuin aina ennenkin. Kirkko ympärillä on muuttunut.

Olin monta vuotta Suomen oikeaoppisimman järjestön johtaja, siis teologisen instituutin pääsihteeri. Arvostan  ja siunaan edelleen instituutin työtä. Samalla olen koettanut oppia ymmärtämään niitä, jotka ajattelevat asioista eri tavoin kuin minä. Rakastan haasteita, joissa voin kohdata eri tavoin ajattelevia ja pyrkiä dialogiin heidän kanssaan. Olen iloinen siitä, että minua kutsutaan puhujaksi yli herätysliike- ja kirkkokuntarajojen.

Nuoruuden suurin haave oli tulla lähetystyöntekijäksi. Unelma toteutui heti 40 vuoden kuluttua. Lähdimme vaimoni Pirkon kanssa kuusikymppisinä Tansaniaan. Kolme vuotta Afrikassa teki syvän vaikutuksen. Eurooppa ei olekaan koko maailma. Nyt koetan sopeutua Suomeen uudelleen. Se ei ole ihan helppoa, mutta eiköhän siitäkin selvitä, kun tähän asti on jo elämää eletty.

Uusin kirjoitus Seurakuntalainen.fi -sivulle:

Edelliseen kirjoitukseeni palestiinalaisvaltiosta tuli paljon kommentteja, osa asiallisia, osa turhaa jankkaavia. Olisi kiintoisaa jatkaa sitä keskustelua, mutta lupasin seuraavaksi kirjoittaa Jerusalemista. Liikumme siis samassa aihepiirissä ja jälleen on luvassa lunta tupaan, sillä teksti ei sovi kaikkien pirtaan. Mutta pitäisikö sopia?

Jerusalem mainitaan Raamatussa 854 kertaa, ylivoimaisesti enemmän kuin mikään muu paikkakunta. Se on aivan erityisellä tavalla Jumalan valitsema kaupunki. Sen ainutlaatuista asemaa kuvaa kuningas Salomolle lausuttu ennustus: ”En riistä pojaltasi koko valtakuntaa, vaan jätän hänelle yhden heimon palvelijani Daavidin ja valitsemani kaupungin, Jerusalemin tähden.” (1. Kun. 11:13). Daavidin mainitseminen tässä yhteydessä tarkoittaa hänelle lausuttua lupausta suvun ikuisesta kuninkuudesta, siis Messiaasta. Jerusalem puolestaan on Messiaan kuoleman ja ylösnousemuksen kaupunki. Siksi tämän suvun ja tämän kaupungin pitää säilyä Messiaaseen asti.

Uudessa testamentissa Jerusalem on myös keskeinen: Jeesus kuolee ja nousee kuolleista siellä. Maailmassa on siis vain yksi kaupunki, jossa syntimme on sovitettu. Sieltä myös lähti evankeliumi kaikkeen maailmaan. Muutoin kaupungin asema Uuden testamentin teksteissä ei ole erityisen mairitteleva. Paavali vertaa sitä vanhaan lakiliittoon ja orjuuden kaupunkiin (Gal. 4:25), koska se ei ottanut Jeesusta vastaan. Ilmestyskirja rinnastaa kaupungin jopa Sodomaan ja Gomorraan (Ilm. 11:8). Sitten siellä on taivaallinen Jerusalem, mutta siellä emme vielä ole. Näiden lisäksi on pari mainintaa siitä, että Jerusalemissa olisi juutalaista kansaa vielä Jeesuksen palatessa takaisin (Matt. 23:37-39 ja Luuk. 21:24).

Mitä johtopäätöksiä näistä olisi tehtävä tämän päivän rauhanneuvotteluihin, joissa Jerusalemin asema on yksi vaikeimmin ratkaistavia kysymyksiä? Voidaanko Jerusalem jakaa juutalaisten ja palestiinalaisten kesken? Raamatun valossa asia on aika selvä: se ei vastaa tähän kysymykseen. Se voidaan jakaa tai olla jakamatta – kyse on poliittisesta, ei raamatullisesta ratkaisusta. Tosiasiallisestihan kaupunki on jo jaettu siinä mielessä, että sen läntisessä osassa asuu vain juutalaisia ja itäinen puoli on arabien asuttama. Lisäksi itäistä osaa halkoo massiivinen turvamuuri, jonka molemmilla puolilla asuu palestiinalaisia. Jakamiskysymyksellä kuitenkin tarkoitetaan sitä, että arabipuoli haluaisi tehdä sen (itäisen osan) viralliseksi pääkaupungikseen.

En spekuloi tässä kirjoituksessa kaikista poliittisista ulottuvuuksista, enkä esim. pohdi Hamasin ja Fatahin erilaisia linjauksia suhteessa Israeliin. Se on politiikkaa. Tarkastelen asiaa puhtaasti Raamatun ilmoituksen kannalta. Näin ollen kysymys kuuluu:  onko Raamatussa sellaista mainintaa, jonka perusteella Jerusalemia ei voisi jakaa juutalaisten ja palestiinalaisten kesken? Ne jotka vastustavat jakamista, tukeutuvat useimmiten Psalmin 22 jakeeseen kolme, joka kuuluu nykyisen käännöksen mukaan: ”Jerusalem, olet kaupunkimme, tänne kansamme kokoontuu.” Vanha käännös ilmaisi asian näin: ” Sinä Jerusalem, rakennettu kaupungiksi, johon kokoonnutaan yhteen.” Monien mielestä oikein käännös olisi sen suuntainen kuin vanha englantilainen Kings James Version ehdottaa:” Jerusalem is builded as a city that is compact together.” Sen mukaan Jerusalem on rakennettu kaupungiksi, joka kuuluu yhteen. Jakeen viimeinen verbi ei esiinny Vanhassa testamentissa missään muualla kuin tässä. Kielellisesti se voi viitata joko yhteenkokoontumiseen tai yhteenliittämiseen. Asiayhteys osoittaa, että suomalaiset käännökset ovat oikeassa korostaessaan Jerusalemia kaupunkina, jonka temppeliin juutalaiset kokoontuivat suurille juhlille rukoilemaan. Se oli Jumalan kansan yhteentulemisen kaupunki. Psalmi ei puhu mitään siitä, ketkä tulevaisuudessa saavat asua kaupungissa, eikä siitä miten sen poliittinen asema olisi määriteltävä.

Jerusalemin jakaminen on äärimmäisen vaikea poliittinen kysymys. Raamatusta parhaan ohjeen saamme samaisen Psalmin 22 viimeisestä jakeesta: ”Herran, Jumalamme, huoneen tähden rukoilen sinulle menestystä.”

Tässä uusin blogitekstini Seurakuntalainen.fi -sivulla:

Kannatan palestiinalaisvaltion syntymistä. Tässä olen samaa mieltä Israelin pääministerin, Benjamin Netanjahun kanssa. Me molemmat olemme sitä mieltä, että palestiinalaisten pitäisi ennen pitkää saada oma, itsenäinen valtio. Asia vain hieman mutkistui YK:n yleiskokokouksessa eilen, 23.9. Tai en tiedä, mutkistuiko, sillä saattoi se nytkähtää eteenpäinkin. Israel ja USA olivat siinä oikeassa, että olisi pitänyt ensin saada aikaan rauha ja sitten vasta pyrkiä YK:hon. Mahmud Abbas halusi kuitenkin korkealla profiililla viedä omiensa asiaa eteenpäin ja saikin sille paljon kannatusta. Kannattajien joukossa oli piskuinen Suomikin.

Hiukan Abbas käytti ylisanoja, niin kuin tuollaisissa tilanteissa yleensä käytetään. Hän sanoi, että Palestiina on syntymässä uudelleen. Mikä Palestiina? Ei sellaista arabi-Palestiinaa ole koskaan ollutkaan. Ainoa itsenäinen valtio kyseisellä Välimeren rantakaistaleella on ollut Israel. Toisaalta, arabit jotka ovat nyttemmin keksineet kutsua itseään palestiinalaisiksi, ova asuneet alueella toista tuhatta vuotta, joten kyllä se heidänkin kotimaansa on.

Kenelle tuo Palestiinaksi kutsuttu maa lopulta kuuluu? Historiallisesti siellä olivat ensin kanaanilaiset, joita ei enää ole. Sitten sinne tulivat israelilaiset ja asustelivat maata noin 1300 vuotta, jos Abrahamin aikaa ei lasketa. Tämän jälkeen maata ovat asuttaneet milloin syyrialaiset, milloin egyptiläiset tai mongolit. Turkkilaiset pitivät alueen herruutta neljäsataa vuotta. Juutalaiset puolestaan olivat lähes pari tuhatta vuotta pois näiltä seuduilta. Arabien asutus alkoi 600-luvulla jKr. Kun juutalaisten paluumuutto noin sata vuotta sitten alkoi, he tulivat osittain tyhjään, osittain arabien asuttamaan maahan.

En kertaa tässä uusinta historiaa. Sekä vanhan että uuden historian valossa juutalaisilla on oikeus asua omassa maassaan. Myös arabeilla on siellä pitkän ajan kuluessa hankittu asumisoikeus. Ongelma on vain siinä, että naapurusten pitäisi pyrkiä asumaan sovussa, kuten tunnetussa heprealaisessa laulussa psalmin sanoja mukaillen sanotaan Hinei ma tov umanaim shevet achim gam yachad, ”Katso, kuinka suloista on, kun veljet asuvat sovussa keskenään”.

Mutta olisiko olemassa jokin raamatullinen kanta tähän maakysymykseen? Vanhan testamentin keskeisimpiä teemoja on Jumalan omalle kansalleen antama lupaus maasta. Sen sanotaan olevan ikuinen, eikä sitä ole koskaan peruttu. Tämä lupaus toteutui ensimmäisen kerran Joosuan aikana, toisen kerran pakkosiirtolaisuudesta palaamisen yhteydessä ja kolmannen kerran juutalaisten palattua parituhatvuotisesta diasporastaan. Nyt lupausten kansa on luvatussa maassa.

Entä arabit? Heihin voisi soveltaa 3. Mooseksen kirjan ohjetta israelilaisille: ”Kohdelkaa joukossanne asuvia siirtolaisia ikään kuin he olisivat heimolaisianne ja rakastakaa heitä kuin itseänne, sillä olettehan itsekin olleet muukalaisina Egyptissä.” (3. Moos. 19:34). Israelin maata koskevat lupaukset eivät sisällä klausuulia, jonka mukaan samalla alueella ei saisi asua muita, eikä kieltoa sinne perustettavista muista valtioista. Uuden testamentin valossa koko maakysymys näyttää liukenevan taka-alalle ja sanoma Jumalan valtakunnasta nousee pääteemaksi. Samoin sanoma vihollisen rakastamisesta. Miten Yitzhak Rabin sanoikaan, kun häntä syytettiin siitä, että hän aikanaan solmi rauhan palestiinalaisten, siis vihollisten kanssa. Hän sanoi: ”Ei rauhaa voi solmiakaan muiden kuin vihollisten kanssa.”

Mitä sitten pitäisi ajatella Jerusalemista? Kerron sen jossain seuraavista kirjoitelmistani, joten pysykää kanavalla.

Blogikirjoitus seurakuntalainen.fi -sivustolla:

En ole karismaatikko, jos sillä tarkoitetaan henkilöä, joka puhuu kielillä, korostaa kaikkien sairauksien paranemista rukouksen avulla ja laulaa lähinnä ylistyslauluja. Siis sanan tavallisessa merkityksessä. Olen silti hyvilläni siitä, että karismaatikot kutsuvat minua silloin tällöin tilaisuuksiinsa puhumaan.  Olenhan kirjoittanut ja opettanut jonkin verran armolahjoista.

Jos karismaatikko määriteltäisiin toisin, sanan raamatullisen merkityksen mukaan, olen tietenkin karismaatikko. Kaikki kristityt ovat. Karisma tarkoittaa armolahjaa ja Raamatun mukaan jokaisella kristityllä on joku tai useita armolahjoja. Kaikki eivät tosin tiedä tai tunnista lahjojaan. Pitäisikö tietää? Ei siitää ainakaan suurta haittaa olisi.

Mutta en ole vaatimassa ’karismaatikko’ –sanan uudelleentulkintaa. On selkeintä käyttää sitä tavanomaisessa merkityksessä, siis tarkoittamaan muutamia armolahjoja korostavaa kristillisyyttä. Karismaattiset kirkot ovat maailmalla nopeimmin kasvava kristillinen ryhmä. Kaikkien vanhojen kirkkokuntien piirissäkin ovat omat karismaatikkonsa.

Sikäli kuin karismaattinen liike synnyttää uskoa Jeesukseen ja luottamusta Raamatun sanaan, siitä on iloittava. Raamatun käyttö voi tosin olla aika valikoivaa ja usko joskus perustua enemmän tunnekokemukseen kuin todelliseen synnin ja armon ymmärtämiseen. Mutta niin se voi olla monilla muillakin. Harva tulee uskoon dogmatiikan kirjat kainalossa,vaikka me oikean opin korostajat sitä toivoisimme.

Karismaattisuuden vaara on sama kuin jyrkkien oikeaoppisten: kuvitellaan että vain meidän porukoissamme on ihan oikeita uskovaisia. Joskus voi myös tulla vauhtisokeutta, jolloin joko opin tai elämän kysymyksissä lipsahdetaan terveen uskon polulta. Jos korkealentoinen hengellisyys muuttuu koko elämäksi, inhimillinen ulottuvuus saattaa unohtua. Syntyy kaksinaismoraalin ongelma. Maailmalla karismaattisuus saattaa toisinaan hukata Raamattuun ankkuroitumisen ja jäädä erilaisten profetioiden vietäväksi, pahimmassa tapauksessa jopa sekoittua pakanallisiin uskontoihin.

Meillä karismaattisuus on useimmiten raitista kristillisyyttä, joka sopivalla tavalla ravistelee luutuneita seurakuntia. Siis antaa palaa! Otetaan armolahjojen koko skaala käyttöön, ei lisätä mitään Kristuksen rinnalle pelastuksen asiassa ja otetaan Jumalan sanan tienviitat viimeisen päälle vakavasti. Samalla muistetaan, että jos usko tekee meidät vähemmän ihmiseksi, uskossamme on jotain vikaa.

Pyydettiin blogistiksi seurakuntalainen.fi -sivustolle. Lupasin. Pari kertaa kuussa kirjoitan sinne  jotain ja se löytyy sanan blogit alta, jollei näy etusivulla. Laitan jutut tänne omalle sivullenikin. Tässä alla ensimmäinen, jossa ihmettelen lintuauran pitkää matkaa ja varoittelen sitä väsymästä matkalla. Samalla ihmettelen outoja tuulia kirkossa.

Lintuaura lensi pääni yli. Melkein sydänalasta kouraisi. Oletteko te nyt menossa sinne, mistä me juuri tulimme? Älkää menkö noin lujaa, matka on pitkä, tiedän sen, kun olen käynyt siellä. Ja varokaa, etteivät tuulet eksytä teitä oikealta reitiltä. Miten aiotte jaksaa lentää Välimeren yli? Entä Saharan? Lentokoneellakin se kesti tuntikausia. Vaihtakaa kärjessä lentävää riittävän usein, niin ette väsy. Vaikka mikä minä olen teitä neuvomaan. Tehän olette tehneet tämän matkan ennenkin tai jos olette ensikertalaisia, Jumala ohjaa kulkuanne.

Meidätkin hän ohjasi sinne, ensikertalaisina. Toi myös aikanaan pois. Muuttolinnut ovat Afrikassa muutaman kuukauden, me olimme muutaman vuoden. Emme lähteneet kylmää pakoon, vaikka kieltämättä ympärivuotinen kesä tuntui mukavalta. Ruokaakin olisi Suomessa ollut riittävästi, sekä henkistä, hengellistä että aineellista. Afrikassa on kova pula kaikesta, erityisesti viimeksimainitusta.

Menimme opettamaan – ja oppimaan. Tulimme takaisin hämmentyneinä. Ehkä he tarvitsivat meitä, mutta ainakin me tarvitsimme heitä. Palattuani Helsingin kaduille ihmettelin suomalaisten kasvoja ja ryhtiä. Niistä paistoi jonkinlainen alakulo. Ihonvärikin oli hiukan haalistuneen tuntuinen. Yksikään vastaantulija ei tervehtinyt iloisesti eikä kysynyt kuulumisia. Ei tietenkään, tuntemattomalta. Ihmiset kulkevat toistensa ohi. Niin tietenkin minäkin.

Meinasin sanoa, että älkää menkö niin lujaa. Ei tässä ole mitään kiirettä. Aikaa on jokaisella samat kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa. Ja nouskaa seisomaan koko pituuteenne. Ja hymyilkää joskus.

Oli hyvä olla Tansaniassa, mutta hyvä oli palata kotimaahankin. Kumpaakohan linnut pitävät kotimaanaan? Suurin osa niiden elämästä menee muuttamiseen maanosasta toiseen. Aina sinne missä on parhaiten ruokaa tarjolla. Varmaan kotimaa on se, missä on synnytty ja missä poikaset ovat syntyneet. Olkoonkin että siellä on välillä ankara talvi, josta on vähäksi aikaa lennettävä pois.

Tuntuu kuin Suomen kirkko ei olisi se sama, josta lähdimme. Onko tänne tullut takatalvi? Oudot tuulet puhaltavat. Hiukan vaikea tunnistaa kodiksi. Niitä jotka aiemmin olivat kirkon siunaus, on alettu kutsua häiriköiksi. Ei saisi antaa rahaakaan niille, jotka lentävät etelään väärien joukkojen mukana. Mutta etelä puolestaan odottaa juuri heitä. Pitäisikö lentää takaisin?

Toisaalta, on näitä talvia ollut ennenkin. Ei kirkko yhteen talveen kaadu. Mutta mistä nyt tämä sivutuuli, joka uhkaa eksyttää reitiltä? Ei se ole sama, jonka varaan ennen saattoi levittää siipensä ja jonka tiesi kantavan ja vievän oikeaan suuntaan. Jostain puhaltavat kirkolle vieraat tuulet. Jostain alhaalta, ei taivaalta.

Kaipaan sitä tuulta, joka puhaltaa missä tahtoo. Sitä jonka huminan kuulee, vaikka ei tiedä, mistä se tulee ja minne se menee. Mutta sen tietää, että se on syntynyt Jumalan Hengestä. Se myös ruokkii nälkäisen, sillä siinä on Elämän leivän maku. Ja janoinen saa juoda Elävää vettä.

Istuttiin lauteilla, joukko toisilleen tuntemattomia miehiä. Puhuttiin säästä. Jokaisella oli mielipide. On ollut hellettä, mutta luvassa on viileämpää. Ukkoset ovat olleet rajuja. Yksi oli Jyväskylästä. Jyväskylän suurajot olivat juuri menossa. Pohdittiin, saako Latvala Loebin kiinni. Joka tapauksessa suomalaiset ovat hyviä rallikuskeja. Sanoin sitten, että on mukava olla saunassa, kun olen juuri tullut Afrikasta, eikä siellä ollut saunoja. Sen jälkeen kukaan ei puhunut enää mitään.

Siirryttiin liian kauas, tuntemattomaan. Olisi liian monta tabua puhuttavaksi. Olinko kenties lähetyssaarnaaja? Jospa ryhdyn käännyttämään heitä? Vai puolsinko maahanmuuttajien ryntäystä Suomeen? Parempi vaieta ja häipyä pikkuhiljaa lauteilta.

Minua tituleerataan joskus kirjailijaksi. Itse en käytä sitä nimitystä. Olen kyllä kirjoittanut yli 30 kirjaa. Enemmän kuin Kjell Westö ja hän on kirjailija. Mielestäni fiktiivistä kaunokirjallisuutta kirjoittava on kirjailija, kenties myös se joka kirjoittaa tietokirjoja. Kuulun kyllä Suomen Tietokirjailijat ry:hyn ja olen saanut sieltä useita apurahoja. Silti pidän itseäni enemmänkin kirjoittajana.

Hei, mutta nyt keksin, minua voisi kutsua esseistiksi, sillä juuri ilmestyneen kirjani alaotsikko on Esseitä Raamatun johtajista. Se on jo kolmas tässä essee-sarjassa. Esseistikin on silti vähän liian hieno titteli, melkein kuin kirjailija. Miten olis kynäilijä? Tosin kirjoitan läppärillä joten ehkä näpyttelijä tai kenties läppäröitsijä.

Kirjoittelin joitain mietteitä suomalaisuudesta ja tansanialaisuudesta. Taustalla on taannoin kuulemani totuus: ”Muista, että Afrikassa kaikki on toisin, paitsi painovoima, eikä sekään ole ihan sama.”

Tansaniassa hautajaisissa surraan perusteellisesti, mutta hautausmaat ovat huonossa hoidossa. Suomessa hautausmaat ovat hyvin hoidettuja, mutta ihmiset eivät tiedä, miten sinne joudutaan.

Jos katson lenkillä vastaantulijaa silmiin ja saan ystävällisen hymyn ja tervehdyksen, tiedän, että olen Tansaniassa. Jos tulija välttää katsetta, olen luultavasti Suomessa.

Suomessa kalenteri täyttyy melkoisen kauas tulevaisuuteen. Tansaniassa sitä on turha täyttää. Asiat tulevat sitten kun tulevat tai sitten eivät tule.

Suomessa ”huomenna” tarkoittaa seuraavaa päivää, Tansaniassa se tarkoittaa jotain päivää, joka ei ainakaan ole tänään, ei ehkä tällä viikollakaan, mutta joskus luultavasti.

Suomessa voi byrokratia olla joskus takkuista, Tansaniassa se on toisinaan sietämätöntä.

Suomessa me emme kutsu kotiimme vieraita, jos emme ole ehtineet siivota. Tansanialainen kutsuu, sillä ”vieraat ovat siunaus”.

Suomessa poliisin pysäytysmerkki merkitsee usein sakkoja. Tansaniassa siitä alkaa neuvottelu, joka useimmiten päätyy sopuratkaisuun: poliisi on tyytyväinen kun sai jutella ja kuljettaja siitä, ettei tarvinnut maksaa.

Jos Suomen teillä puhkeaa autosta rengas, kyseessä on poikkeuksellisen huono tuuri. Kun Tansaniassa pääsee perille ehjin renkain, voi olla kiitollinen onnistuneesta matkasta.

Kun suomalainen sanoo  ’ei’, tiedän mitä hän tarkoittaa. Kun tansanialainen sanoo ’kyllä’, en voi olla varma, mitä hän tarkoittaa.

Suomessa tunti alkaa opettajan tultua luokkaan. Tansaniassakin opettaja voi joskus tulla luokkaan sovittuna aikana.

Suomessa posti kulkee ja netti toimii. Niin Tansaniassakin, mutta pahin virhe on luottaa niiden toimintaan.

Tansanialaisessa kirkossa on usein kolme kuoroa, kaksi kolehtia ja pitkä saarna, suomalaisessakin kerätään kolehti.

Tansaniassa ihmiset ovat tärkeämpiä kuin asiat. Siksi asioiden hoito joskus kärsii. Suomessa kärsii ihmisten hoito.

Kun ajan Tansaniassa niin ahtaassa paikassa, että en ole varma mahtumisesta, joku jalankulkija ilman muuta näyttää, mahdunko. Suomessa ei toisten asioihin sillä tavalla törkeästi puututa. On jokaisen oma asia, haluaako kolhia autoaan.

Tansanialainen sanoo aina iloisesti, että tottakai asiat järjestyvät käden käänteessä tai lupaa tulla aivan kohta. Suomessa luvataan vähemmän mutta tehdään enemmän.

Suomalaisilla on kirjahyllyt täynnä kirjoja ja mutta silti uusi kirja houkuttaa. Tansanialaisella ei ole kirjahyllyä, eikä hän keksi, mitä tekisi kirjalla.

Suomalainen tekee tulevaisuuden suunnitelmia ja myös toteuttaa ne. Tansanialainen ei turhaan hötkyile, sillä mistä sen tietää, onko mitään tulevaisuutta.

Kun ostan Tansaniassa ananaksen, myyjä kysyy, mitä kuuluu ja enkö tarvitsisi myös mangoja ja banaaneita. Suomessa liimaan lapun hedelmäpussin kylkeen.

Tansaniassa sanon apulaiselle, että onpa hänellä paljon työtä. Hän vastaa: ”Työ on siunaus.” Suomalaisena yritän opetella samaa asennetta.

Kyllä Suomi on kuitenkin hyvä maa. Siisti, kaunis ja toimiva. Menin rekisteröimään autoani. Se kesti viisi minuuttia. Uskomatonta! Kalustamme kotiamme uudelleen. Löydämme kaupoista kaiken tarvitsemamme. Kukkaro kevenee kyllä nopeammin kuin Tansaniassa, mutta jotainhan tästä ilosta on maksettava. Jopa kaupan kassa toivotti hyvää päivän jatkoa. Onko heille sitten viime näkemän opetettu uusia käytöstapoja?