Eero Junkkaala

Tiede ja uskonto taivaalta käsin

Luen lentokoneessa kirjaa. Sain sen loppuun Mongolian kohdalla. Olin kyllä aloittanut lukemisen jo ennen lentoa. Mongolian päällä rukoilin siellä olevan nuoren kirkon ja suomalaisten lähetystyöntekijöiden puolesta. Olisi pitänyt rukoilla jo Kiinankin yläpuolella, mutta en malttanut, kun oli niin kiinnostava kirja menossa. Sitä paitsi Kiinaa ylitettiin ainakin neljä tuntia, vaikka lennettiin kovaa.

Ai, niin se kirja: Alister McGrath, Tieteen ja uskonnon dialogi. Ostin sen kirjoittajan Suomen-vierailun yhteydessä. McGrath on kiinnostavimpia teologeja tämän päivän kristikunnassa. Sitä paitsi hän on myös luonnontieteilijä. Täytyy myöntää, etten ymmärtänyt kaikkea lukemaani. Minähän en ole luonnontieteilijä enkä mikään uskonnonfilosofi enkä systemaatikko, tällainen pahainen raamatuntutkija ja arkeologi vain. Silti kirja oli äärimmäisen kiinnostava. Tekijä tuntuu hallitsevan teologisen ja luonnontieteellisen pelikentän täysin suvereenisti ja marssittaa toisten tieteilijöiden kommentteja melkein hengästymiseen asti.

Mitä kirjasta jäi minulle käteen? Ainakin tämä: Kristillisen uskon kykyä selittää luonnon ilmiöitä on pidettävä osoituksena sen paikkansapitävyydestä, vaikka se ei muodostakaan lopullista todistetta Jumalan olemassaolosta. Kristinusko ja luonnontiede ovat matkan varrella kulkeneet rinnakkain ja vastakkain ja olleet aika ajoin melkoisella törmäyskurssilla. Nykyään niiden välistä vuoropuhelua pidetään tärkeänä, eikä sotatila niiden kesken ole enää muotia, paitsi uusateistien ja kreationistien mielissä.

Kirja antaa hyviä välineitä myös meillä käytävään keskusteluun luomisuskon ja evoluution suhteesta. Se asettaa koko keskustelun laajempaan viitekehykseen pohtiessaan sekä tieteellisten että uskonnollisten argumenttien pätevyyttä. Tieteessä ”päättely parhaaseen selitykseen” on nykyään yleisesti hyväksytty periaate. Jokaisessa selitysmallissa on omat heikkoutensa, mutta sellaisen löytyminen ei heti romuta koko teoriaa. Kirjassa siteerataan Thomas Kuhnia: ”Jos mikä tahansa ja jokainen yhteensopimattomuus olisi teorian hylkäämisen peruste, kaikki teoriat olisi hylättävä aina.”

Meikäläinen evoluutiokeskustelu menee usein sitä rataa, että kehitysopin vastustajat heittävät kehään yhden argumentin, esimerkiksi vaikka dinosauruksen luusta löydetyn pehmytkudoksen, ja luulevat sillä kumoavansa koko vallalla olevan teorian. Ei tieteellistä keskustelua näin voi käydä, kansanomaista mielipiteenmuokkausta kyllä. Onneksi meillä asiallinen tiede-uskonto -keskustelu on saanut uudet siivet alleen nettilehti Areiopagin myötä, joka oli myös McGrathin Suomen-vierailun takana. Toivottavasti uuden johtajan saanut Veritas Forumkin parantaa keskustelukulttuuriamme.

Lentokoneen ruudulla näkyy Ulanbaatar. Olen siis edelleen Mongolian yllä. Kai täältä joskus pääsee alas, jotta voin lähettää tämän jutun Seurakuntalaiseen.

Oliko mennyt vuosi hyvä vai huono? Varmuudella siihen sisältyi hyviä ja huonoja päiviä. Kumpi jää päällimmäiseksi, riippuu asenteesta. Ainakin osittain. Jollekulle kaikki päivät ovat hyviä päiviä. Tämä tuli mieleeni, kun luin Riitta Heinon kirjaa nimeltä Puuttuiko teiltä mitään? Kirjoittaja kertoo kymmenestä vaikeasta vuodesta ja antaa tuollaisen otsikon kirjalleen. Muistan erään aiemmankin kirjan nimen, joka puhutteli. Jukka Sariola antoi yhdelle kirjalleen nimen Hyväosainen. Se oli kaunis nimi pyörätuoliin sidotun hengityslaitepotilaan kirjoittamaksi. Elämänasenne ratkaisee. Molemmissa tässä mainituissa tapauksissa taustalla on luottamus Jumalaan.

Onko tuleva vuosi hyvä vai huono? Monet ovat varmoja siitä, että huono. Ilmastonmuutos pahenee, pakolaisongelma kasvaa, hallitus sekoilee, kirkko maallistuu ja ensi kesäkin on varmaan kylmä ja sateinen. Kristityillä on tapana valittaa maailman pahuutta, jonka on pakko tulla koko ajan vain pahemmaksi, koska lopunaikoina pahuus lisääntyy ja usko on entistä harvinaisempaa. Niinpä seuraavan vuoden täytyy olla aina edellistä huonompi.

Näin kristityt ovat ajatelleet viimeiset pari tuhatta vuotta – ja olleet aina väärässä. Siis ne jotka ovat keskittyneet maailman ja kirkon surkeaan tilaan tuijottamiseen. Martti Luther ajatteli, että Jeesuksen täytyy tulla hänen elinaikanaan, koska maailma ei voi enää mennä pahemmaksi. Sen jälkeen olemme nähneet 1700- ja 1800-lukujen suuret herätykset ja kristinuskon leviämisen uusille mantereille.

Voi olla, että Jeesus tulee vuonna 2016. Voi myös olla, että siihen menee vielä muutama sata vuotta. Voi olla, että maailma pimenee ja luopumus lisääntyy. Voi myös olla, että saadaan ilmastonmuutos pysäytettyä ja edessä ovat maailmanhistorian suurimmat herätykset.

Tällä hetkellä kristillinen kirkko kasvaa nopeammin kuin koskaan aikaisemmin historiansa aikana. Elämme siis suurten herätysten keskellä. Juuri nyt se ei suuremmiten kosketa meidän maatamme eikä läntistä maailmaa muutenkaan. Painopiste on idässä ja etelässä. Meidän etsikkoaikamme on ehkä ohi. Mutta se voi tulla uudestaan. Uuspakanallinen Eurooppa voi havahtua huomamaan, mitä se on menettänyt unohtaessaan kristinuskon.

Suosittelen kristityille sellaista optimismia, että emme valittaisi pahuutta vaan sytyttäisimme kynttilän. Kaikki ei ole menetetty. Herätys voi tulla tänä vuonna ja maailmalla se on jo.

Joulu on totta

Usko joulupukkiin meni jo lapsena. Monilta on mennyt usko Jeesukseenkin. Hänen olemassaolonsa kyllä hyväksytään, mutta että Raamatun kertomukset hänestä olisivat totta ja että hänellä olisi jotain tekemistä minun kanssani tänään, ei ole ollenkaan niin selvää. Ja millä oikeudella kirkko väittää, että kristinusko olisi ainoa oikea tai edes paras uskonto.

Kristinuskon paremmuus näyttää varsin ilmeiseltä, kun sitä katsoo Afrikan tai Aasian näkökulmasta. Noissa maanosissa on liian tavallista, että vammaisilla ei ole ihmisarvoa, että lapset laitetaan mieluummin töihin kuin kouluun, että kouluopetuksen taso on valovuosien päässä meikäläisestä, että sosiaali- ja terveydenhuolto ovat rempallaan, että sukupuolten välinen tasa-arvo laahaa jossain menneiden vuosisatojen maailmassa ja listaa voisi jatkaa pitkään. En yritä väittää, että paremmat olot meillä olisivat kaikki kristinuskon seurausta, mutta kyllä siltä epäilyttävästi näyttää. Lähetys- ja kehitysyhteistyöhankkeet maailmalla kohentavat juuri näitä seikkoja.

Ensimmäisinä vuosisatoina kristityt ottivat huostaansa heitteille jätetyt lapset kadulta. Vaikka kristinuskon historiassa on omat pimeätkin puolensa, sen yhteiskuntaa ja erityisesti sen vähäosaisia palveleva vaikutus on ilmeinen. Kristityt ovat siis olleet lähimmäisenrakkauden airueina tässä maailmassa. Kaiken lisäksi, tämä on kristinuskossa vain sivutuote. Oheistuotteillaankin se voittaa monet muut uskonnot ja uskomukset.

Päätuote on Jeesus. Hänen ihmeellinen syntymänsä, hänen ainutlaatuiset opetuksensa, hänen synnit sovittava ristinkuolemansa ja ylösnousemuksensa ovat muuttaneet maailmaa enemmän kuin mikään muu. Miksikähän maailma ei laske ajanlaskua keisari Augustuksen syntymästä? Eläisimme tänään vuotta 2078 jAs. Hän oli sentään yli neljäkymmentä vuotta Rooman yksinvaltiaana ja aloitti yhden maailman mahtavimmista keisarikausista. Hänestä tulee elokuun kansainvälinen nimi August. Kuolemansa jälkeen hänet julistettiin jumalaksi ja hänen kannattajansa ehdottivat, että maailma aloittaisi ajanlaskun hänen syntymästään. Se lasketaan kuitenkin erään toisen syntymästä.

Tuon toisen syntymäpaikalla on maailman vanhin käytössä oleva kirkko. Sen kryptan lattiassa on hopeinen tähti, jossa lukee: Tässä Jeesus Kristus syntyi neitsyt Mariasta. Tänäkin jouluna saamme lukea lehdistä, ettei tuollainen syntymä ole mahdollista. Mutta jos on olemassa Jumala, eikö hänelle ole kaikki mahdollista. Meillä on vahva kirjallinen todistusaineisto neitseestäsyntymisen puolesta. Ne Uuden testamentin kirjoittajat, jotka eivät sitä erikseen mainitse, panevat vielä paremmaksi. He kertovat Jeesuksen ennaltaolosta. Siksi me kutsumme Jeesuksen syntymää inkarnaatioksi, ihmiseksi tulemiseksi. Ihmisenä Jeesus tuntee ihmisen elämän kaikki kiemurat, Jumalana hän voi sovittaa kaikki syntimme.

Raamatunopetusakatemian ensimmäinen kurssi on päättynyt. Mitä olemme oppineet? Lupasin kurssin alussa, että jokainen osallistuja on vuoden mittaisen koulutuksen lopussa parempi Raamatun opettaja kuin sen alussa. En tiedä, onko tämä toteutunut.  Tiedän kuitenkin, että lähes viidenkymmenen hengen joukko on ollut äärimmäisen motivoitunut oppimaan lisää.

Seurakunnan opetustehtävässä olevalta voidaan edellyttää kolmea asiaa: hän tuntee esittämänsä asian, hän osaa kertoa sen kiinnostavasti ja hänen persoonansa ei ole ristiriidassa sanojen kanssa. Muuta ei tarvita. Kaikilla sektoreilla riittää elämän mittaista haastetta. Raamattua ei voi koskaan tuntea liian hyvin. Sen sijaan sen pinnallinen tunteminen voi johtaa pinnalliseen tai väärään opetukseen. Jokaista jaetta ei tarvitse osata ulkoa, mutta Raamatun suurten linjojen hallitseminen auttaa yksityiskohtien tulkinnassa. Raamattu sisältää opillisen kokonaisuuden, jonka avaamiseksi tarvitsemme kristillisen uskon opinmuodostusta. Jos tämä on hukassa, opettaja saattaa sotkeutua erilaisiin lillukanvarsiin ja korostaa seikkoja, jotka Raamatussa ovat sivuasioita tai joista siellä ei opeteta mitään.

Hyväkin opetus voi mennä harakoille, jos puhuja ei osaa paketoida sitä helposti kuunneltavaan muotoon. Puhetaidolla on merkitystä. Joskus pappien puheita kuunnellessa kokee lievää myötähäpeää, kun sekä sisältö ja retoriikka ovat hakusessa. Huonoja puhujia on ikävä kuunnella. Ja kuka muistuttaisi selkeän artikuloinnin ja äänentoiston merkityksestä. Puolet kuulijoista on huonokuuloisia ja osa heistä istuu uskollisesti kirkossa, vaikka ei kuule kuin urkujen soiton. Onneksi seurakuntayhteys ja ehtoollinen antavat ravintoa siinäkin tapauksessa.

Tietenkin Pyhä Henki voi puhutella myös huonon ja epäonnistuneen puheen kautta. Meille opettajille tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että pitäisi yrittää pitää mahdollisimman huonoja puheita. Ammattipuhujalta voidaan edellyttää ammattinsa osaamista. Rekkakuskin täytyy tuntea ajopelinsä ja liikenteen metkut. Laulajat ja soittajat harjoittelevat vimmatusti osatakseen kappaleet ulkoa. Myös hengellisen julistajan on nähtävä vaivaa oman asiansa eteen. Niidenkin jotka eivät opeta Raamattua ammatikseen, mutta joille on uskottu vastuu hengellisestä työstä, on perehdyttävä tehtäväänsä mahdollisimman hyvin.

Sisällön ja puhetaidon lisäksi opettajan persoonalla on merkitystä. Oletko asiasi takana? Elääkö se sinulle itsellesi? Oletko innostunut siitä, mitä opetat? Julistajan ei tarvitse olla täydellinen ihannekristitty. Jos hän luulee olevansa sellainen, hän on väärällä alalla. Hän saa olla puutteellinen ja keskeneräinen ja yhtä lailla armoa tarvitseva kuin hänen kuulijansa. Tämä saa myös välittyä hänen sanomastaan, vaikka hän ei omilla heikkouksillaan retostelekaan. Joskus tätä tehtävää on kuvattu sanomalla, että kerjäläinen kertoo toiselle kerjäläiselle, mistä leipää on saatavissa.

Rakkaustalkoisiin

Kirjoitin kotisivullani pakolaisuudesta Raamatun valossa. Tekstiä luettiin yli 3000 kertaa muutaman päivän aikana. Tavallisesti lukijoita on muutama. Osuin siis johonkin ja juttu lähti lentoon. En sanonut mitään ihmeellistä. Kerroin vain, että vaikka Vanha testamentti on suvereenin Israel-keskeinen, se on täynnä kehotuksia rakastaa muukalaisia. Näiden tarpeista pitää huolehtia kuin omista ja näiden torjuminen tuottaa Jumalan kirouksen. Muukalaisia on siis vaatetettava, otettava luo ja siunattava. Raamatun aikanakin he olivat eriuskoisia. Silti heille piti jopa antaa perintöosa omien joukosta.

Joku lukija kyllä huomautti, että onhan siellä myös käskyjä surmata vihollisia. Kyllä on, mutta nyt tarvitaan Raamatun lukutaitoa. Sodassa on sodan lait, ja Jumala on sotienkin yläpuolella. Pelastushistorian käännekohdat ovat eri asia kuin valitun kansan normaali elämä. Raamatun ristiriidat ja jännitteet ovat meille huutomerkki tarkkaavaiseen lukemiseen.

Kirjoitin myös Jeesuksen ohjeista. Pakanatkin osaavat auttaa omiaan, mutta kristitty auttaa niitä, joita muut eivät auta, jopa vihollisiaan. Jotkut maahantulijat kertoivat heistä huolehtiville pakolaiskeskuksen vapaaehtoisille, että heille oli aina opetettu, kuinka kristityt vihaavat muslimeja. ”Jos tämä on vihaa, niin millaista sitten on hyvyys”, joku oli sanonut. Tällaisia kertomuksia kuulee sieltä ja täältä. Rakkaus puhuttelee ja murtaa raja-aitoja.

On oikein, että kaikille tulijoille ei myönnetä turvapaikkaa – paitsi jos heitäkin tarvittaisiin paikkaamaan tulevaisuuden työvoimapulaa. Viranomaisten tehtävä on tutkia taustat ja motiivit. Kristittyjen tehtävä on rakastaa. On myös tärkeää, ettemme häpeä ja piilota omaa uskoamme. Muslimikaan ei kunnioita uskoaan häpeävää kristittyä. Ehkä Jumala on lähettänyt nämä muukalaiset luoksemme, jotta saisimme tilaisuuden osoittaa rakkautta kaukaisille lähimmäisillemme. He ovat myös kotiovellemme tuotu lähetyskenttä.

Tapasin juuri Jerusalemissa palestiinalaispapin, joka kertoi, että hänen seurakuntansa tekee lähetystyötä irakilaisten ja syyrialaisten pakolaisten parissa Jordaniassa. Hänen todistuksensa mukaan muslimit ovat nyt avoimia evankeliumille, koska Isis on avannut heidän silmänsä näkemään, mihin kaikkeen islam voi johtaa.

Nyt suomalaistenkin kristittyjen pitäisi olla hereillä. Kun me emme pääse tekemään avointa lähetystyötä moniin islamilaisiin maihin, niiden väkeä tulee vapaaehtoisesti meidän luoksemme. On varottava tökeröä käännyttämistä, mutta oltava rohkeasti kristitty ja kutsuttava tulijoita mukaan seurakuntaan. Vieraskielistä materiaalia ja nettilinkkejä voi tarjota hengelliseksi ravinnoksi. Nyt koko kirkko ja kaikki kristityt rakkaustalkoisiin.

Pakolaisten tulva on yllättänyt meidät. Harva välttyy kohtaamasta irakilaisia tai syyrialaisia maahan tulijoita tai ainakaan heistä käytävää keskustelua. Vapaaehtoisten auttamishalu muualta tulleita kohtaan on ollut puhuttelevaa. Monet ovat myös nostaneet varoittelevan sormen, ettemme sinisilmäisesti antaisi islaminuskoisten vallata maatamme. Pelätään kristillisen kulttuurimme rapautumista ja jopa Isiksen kaltaisten ääriryhmien soluttautumista maahamme.

Jotkut ovat kysyneet, puhuuko Raamattu jotain tästä asiasta. Totta kai puhuu, paljonkin. Tosin, jos kysymyksellä tarkoitetaan, onko Raamatussa jokin tähän nimenomaiseen kansainvaellusaaltoon liittyvä ennustus, silloin vastaus on ’ei’.

Raamattua ei varsinaisesti tule lukea niin, että sieltä etsitään konkreettisia ennustuksia tämän päivän poliittisiin tai sotilaallisiin tapahtumiin. Kovin kauas ei tosin mene Jesajan profetia, joka puhuu arabiheimojen pakolaisista ja muistuttaa Jumalan kansaa: ”Tulkaa pakolaisia vastaan, tuokaa heille leipää, sillä he pakenevat miekkoja.” (Jes. 21:14-15). Tämä liittyy Assyrian Sargon II:n Arabiaan suuntautuneeseen hyökkäykseen vuonna 715 eKr., mutta sopii meillekin.

Vanhan testamentin keskeinen sanoma on, että Israel on Jumalan valittu kansa. Aluksi sekin eli muukalaisena kanaanilaisten maassa. Myöhemmin se joutui kokemaan uuden muukalaisuuden aallon oltuaan Egyptissä neljäsataa vuotta. Palattuaan isiensä maahan Israel karkotettiin sieltä uudelleen pakolaiskansaksi Babyloniaan. Viimein Jeesuksen ajan jälkeinen Rooman ylivalta aloitti juutalaisten lähes kaksituhatvuotisen diasporan. Muukalaisuus on siis ollut Jumalan kansan kohtalo jo vanhan liiton aikana.

Valittuna kansan olemiseen kuului erottautuminen muista kansoista. Se oli pappiskansa, jonka tehtävänä oli kuljettaa Jumalan pelastussanomaa läpi aikakausien (2. Moos. 19:5-6), jotta Jeesus voisi syntyä tästä kansasta. Tämän erottautumisen vuoksi sillä olivat omat puhtaus- ja ruokasäädöksensä, samoin oma tapansa uhrata Jumalalle.

Tästä näkökulmasta katsottuna on aika häkellyttävää, että läpi Vanhan testamentin luemme valitulle kansalle annettuja ohjeita siitä, kuinka muukalaisia pitää kohdella kuin oman kansan jäseniä. Vaikka uskonnollisissa asioissa oli kaksi kategoriaa, valittu kansa ja muut, niin jopa uhraamisohjeissa sanotaan: ”Jumalaa palveltaessa koskevat teidän keskuudessanne asuvia muukalaisia samat säädökset kuin teitäkin. Teidän on sukupolvesta toiseen aina noudatettava tätä määräystä: Herran edessä nämä muukalaiset ovat samassa asemassa kuin te.” (4. Moos. 15:15).

Muukalaisille ei saanut tehdä vääryyttä (2. Moos. 22:20), maan sadosta piti antaa heillekin (3. Moos. 25:5-6) ja jos näin tehtiin, Jumala lupasi siunata kansaansa kaikissa sen toimissa (5. Moos. 24:19). Jokainen joka riistää muukalaiselta, orvolta ja leskeltä näiden oikeudet, on kirottu (5. Moos. 27:19).

Tunteeko Vanha testamentti sen ongelman, että muukalaiset voisivat muuttaa Jumalan kansan asuinpaikan sellaiseksi, että Jumalan palveleminen siellä ei enää olisi mahdollista? Tätähän jotkut kristityt meillä pelkäävät. Hesekielin kirjan luku 44 varoittaa muukalaisista, jotka ovat sekä ulkoisesti että sisäisesti ympärileikkaamattomia. Jos nämä saavat vallata Jumalan pyhäkön, he saastuttavat temppelin ja sen menot. Jumalan kansaa varoitetaan tästä.

On siis olemassa vaara, että vieras uskonto työntää oikean uskon syrjään ja tuo tilalle muiden jumalien palvonnan. Siitä huolimatta samainen Hesekielin kirja kehottaa loppuluvuissaan antamaan muukalaisille perintöosan Jumalan kansan keskuudesta: ”Olkoot he teille samanarvoisia kuin syntyperäiset israelilaiset ja saakoot samoin kuin te arvalla perintöosan Israelin heimojen keskuudesta. Minkä heimon parissa muukalainen asuu, sen alueelta antakaa hänelle perintöosa.” (Hes. 47:22-23). Tämän viestin voisi kertoa tämän päivän israelilaisillekin.

Tähän asti olen selannut pelkästään Vanhaa testamenttia. Sen ohjeistus on täysin validi tämän päivän tilanteeseen. Uusi testamentti ei luonnollisestikaan ole ristiriidassa tämän kanssa. Siellä jopa puretaan juutalaisuuden ja pakanakristillisyyden erottava väliseinä ja nollataan ruoka- ja puhtaussäädökset. Jumalan valtakunnan näkökulmasta kaikki ovat samanarvoisia, Jumalan luomia ja Jeesuksen lunastamia.

Lisäksi Jeesuksen antamat ohjeet ovat hyvin yksiselitteisiä: ”Jos joku yrittää oikeutta käymällä viedä sinulta paidan, anna hänelle viittasikin. Jos joku vaatii sinut mukaansa virstan matkalle, kulje hänen kanssaan kaksi. Anna sille, joka sinulta pyytää, äläkä käännä selkääsi sille, joka haluaa lainata sinulta… Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin? Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin?” (Matt. 5:40-47).

Näiden sanojen valossa suhtautuminen meille tuleviin pakolaisiin ja maahanmuuttajiin ei ole kysymys, jossa vastakkaiset näkemykset olisivat yhtä oikeita. Eivät ole. Kristitty rakastaa lähimmäisiään riippumatta näiden kansallisuudesta tai uskonnosta ja auttaa heitä pyyteettömästi ja erotuksetta.

Luonnollisesti viranomaisten kuten myös yksityisten ihmisten tulee pyrkiä siihen, että vieraiden kotouttaminen sujuu mahdollisimman hyvin. Näin estämme syrjäytyvien ja katkeroituvien ihmisryhmien syntymisen. Yhtä selvää meille kristityille on antaa heille todistus Jeesuksesta, sillä samalla lähetyskenttä on tullut kotiovellemme. Kristillinen rakkaus ja läsnäolo ovat jo todistusta, mutta tarvitaan myös rohkeutta kutsua ihmisiä kirkkoon ja antaa heille Jumalan sanaa omalla kielellään.

Israel ja Palestiina

Onko Israel valittu kansa vai häikäilemätön arabialueiden maanvaltaaja?  Vai kenties molempia? Ennen vanhaan kirkoissa rukoiltiin ”omaisuuskansasi Israelin puolesta”. Nykyisin taitaa enemmän rukouksia lähteä ahtaalla elävien palestiinalaisten puolesta. Kenen puolesta kristittyjen tulisi rukoilla?

Ehdotan, että rukoillaan molempien puolesta. Israelin ymmärtäminen valituksi kansaksi nousee tietenkin Raamatusta. Jumala valitsi Urin III:n dynastian aikana eläneen Abrahamin ja antoi hänelle lupauksen maasta, kansasta ja siunauksesta. Myöhemmin lupauksia on kahdenlaisia. Toisten mukaan kansa saa säilyä maassaan, jos elää kuuliaisena Jumalalle. Toisten mukaan valinta on voimassa kansan tottelemattomuudesta huolimatta. Jumalan valinta ei muutu sen mukaan, miten valittu kansa vaeltaa. Valinnan syy oli tien valmistaminen Messiaalle.

Kansa ei kuitenkaan ottanut Messiastaan vastaan. Loppuiko valintaprosessi tähän? Uuden testamentin mukaan ei, sillä ”Jumala ei peruuta lahjojaan eikä antamaansa kutsua”. Niinpä on kai pääteltävä, että kun kansa kahden vuosituhannen diasporan jälkeen asutti jälleen isiensä maan, jotain Jumalan pitkän tähtäimen suunnitelmasta toteutui. Mutta voimmeko vielä samaistaa nykypäivän juutalaisvaltion niihin lupauksiin, joista Raamattu puhui? Onhan juutalaisia muuallakin kuin Israelissa. Sitä paitsi Uusi testamentti vihjaisee, että myös Jeesukseen uskovat ei-juutalaiset, siis me, ovat valittu kansa. Ja että Israel jolle lupaukset annettiin, on torjunut niiden antajan, ja siksi ”eivät kaikki israelilaiset kuulu tosi Israeliin”.

Palestiinalaiset teologit korostavat, että maata koskevat lupaukset kytkettiin kuuliaisuuteen. He myös muistuttavat, että  sanalla ’Israel’ on jo Vanhassa testamentissa monia eri merkityksiä, eikä se välttämättä liity etniseen juutalaisväestöön. He lukevat siis Raamattua omien silmälasiensa läpi, mutta niin taitavat tehdä myös ne kristityt sionistit, jotka suruttomasti soveltavat nykyajan tapahtumia Raamatun profetioihin ja nyky-Israeliin.

Minä rukoilen Israelin puolesta ja pyydän, että sen kansalaisten silmät avautuisivat näkemään Jeesuksessa oman Messiaansa. Rukoilen heille myös kykyä rakentaa rauhanomaisia yhteyksiä Gazassa ja Länsirannalla olevien palestiinalaisyhdyskuntien kanssa. Rukoilen palestiinalaisten puolesta, että alueen kristityt jaksaisivat moninkertaisten paineiden alla ja että muslimeille kirkastuisi Jeesus pelastajana. Pyydän myös heille ymmärrystä siihen, että rauhan rakentaminen Israelin kanssa olisi molemminpuolinen etu. En ehdota Jumalalle mitään poliittisia ratkaisuja, hän saa hoitaa ne ihan itse.

Kierrän aika paljon seurakunnissa pitämässä raamattukursseja ja raamattupäiviä. Tällaisille tuntuu olevan tilausta. Tietenkin minua kutsuvat ne seurakuntien työntekijät tai aktiiviset maallikot, joille Raamattu ja sen opettaminen ovat tärkeitä. En tiedä, ovatko he enemmistönä vai vähemmistönä seurakunnissa. Joka tapauksessa on ilahduttavaa, että tavallinen, perinteinen raamattuopetus kiinnostaa ja väkeä tulee Sanan kuuloon.

Mutta eikös kirkko ole hirveän maallistunut ja kohta viimeisetkin uskovaiset lähtemässä kirkosta? Tällaisia lausuntoja kuulee aika usein. Onhan se asia näinkin. Piispat ja papit lausuvat silloin tällöin kommentteja, jotka ovat ilmeisessä ristiriidassa Raamatun ja kirkon perinteisen tulkinnan kanssa. Jos tuijottaa pelkästään näihin lausuntoihin, voisi todella olla syytä nostaa kytkintä ja häipyä nopeasti tästä kirkosta.

Siinä voisi kuitenkin tehdä kaksi perustavanlaatuista virhettä. Ensinnäkin, mihin kirkkoon tällaisen tosiuskovaisen pitäisi mennä. On nimittäin vaara, että sinnekin ennen pitkää pujahtaa joku, joka ei olekaan ihan oikeassa uskossa ja maallistuminen alkaa nakertaa uuden yhteisön juuria. Toiseksi, jos mittaa kirkon oikeauskoisuutta sen pappien huonoimmilla lausunnoilla tai käytöstavoilla, saattaa tehdä pahan näköalavirheen. On muitakin tapoja mitata. Kirkkomme opillinen perusta on täysin terve: Raamattu, luterilainen tunnustus ja kirkkolaki. Pääasiassa papisto ja ainakin aktiiviset seurakuntalaiset haluavat sitoutua siihen perustaan. Messukaava kantaa sanomaa silloinkin, kun papin saarnataito ei sitä kanna. Virsissä on äärettömän vahva hengellinen sanoma. Kirkon piirissä toimivat herätysliikkeet tuovat virtaa kirkon joskus kangistuneisiin kuvioihin. Ruohonjuuritasolla sykkii paljon elävää hengellistä elämää.

Voi myös panna jäitä hattuun ajattelemalla, että kirkossa on aina ollut nousu- ja laskukausia. Emme ole ensimmäinen sukupolvi, joka miettii, miksi kirkko uhkaa maallistua. Valistuksen ajat papit puhuivat enemmän perunanviljelystä kuin Raamatusta. Sen jälkeen tuli kuitenkin pietismi ja herätykset uudistivat kirkon. Herätysliikeväki on vanhastaan ajatellut, että ei tässä kirkossa olla sen vuoksi, että siinä on paljon hyviä pappeja vaan sen vuoksi, että sillä on hyvä evankeliumi. Joskus papit ovat kieltäneet seurojen pidon, mutta sitten on pidetty ilman pappeja.

Mikään kirkko tai seurakunta ei ole täydellinen. Kristuksen kirkko ei voi maailmasta kuitenkaan koskaan hävitä. Se on pirstaloitunut eri kirkkokuntiin, seurakuntiin, järjestöihin ja kaiken maailman porukoihin. Useimmissa niissä puhutaan Jeesuksesta, johon uskomalla päästään taivaaseen. On viisautta pysytellä siinä poppoossa, jossa tämä usko on syntynyt ja kantaa siinä vastuuta hyvinä ja pahoina päivinä aina kuolemaan asti.

P.S. Olemme kehittäneet hyvän vastamyrkyn kirkon maallistumiselle. Perustimme Raamatunopetusakatemian, jossa kehitämme pappien ja maallikoiden raamatunopetustaitoja ja rohkaisemme niitä käyttämään. Hakuaika on nyt. http://www.raamatunopetusakatemia.fi

Kiistaa luomisesta

Tämänhetkisen käsityksen mukaan maailmankaikkeus on luotu 13,82 miljardia vuotta sitten. Kaksi täysin vastakkaista joukkoa pyrkii kiistämään tämän tosiasian. Ateistit eivät hyväksy, että maailma on luotu ja osa kristityistä, että siitä ei voi olla noin pitkää aikaa. Ns. kreationisti ja ateisti vakuuttelevat kuin yhdestä suusta, että evoluutioteoria ja Raamatun luomiskertomus ovat vakavassa ristiriidassa. Kumpikin on tässä väärässä.

Ateistille voimme sanoa, että suuri osa maailman luonnontieteilijöistä on ollut ja on vakaumuksellisia kristittyjä, eivätkä he ole nähneet ongelmaa uskon ja tieteen välillä. On arveltu, että 1500-1700 -lukujen tieteellisen vallankumouksen 52 merkittävimmästä tieteentekijästä viisikymmentä oli kristittyjä. Tämän hetken maailman geenitutkimuksen terävin kärki, ihmisen genomiprojektin johtaja, Francis S. Collins, on tunnustava kristitty. Ateisti saa ihan rauhassa olla uskomatta Jumalaan, mutta hänen on turha väittää, että evoluutioteoria kumoaa Raamatun. Me kristityt emme niin ajattele.

Toiset kristityt kyllä ajattelevat ja tulevat samalla huomaamattaan hämmentäneeksi soppaa ateistien eduksi. Väittämällä maailmaa kuuden tai kymmenen tuhannen vuoden ikäiseksi nämä innokkaat uskon puolustajat tulevat samalla asettaneeksi uskon esteitä ajattelevan ihmisen etsinnälle. Maailman lyhyen iän puolustus tai evoluutioteorian periaatteellinen vastustaminen ovat silmien sulkemista tosiasioilta. Kreationisti tulkitsee väärin sekä Raamattua että luonnontiedettä. Maailma on luotu pitkän ajan kuluessa. Jumalalle se ei ole mikään ongelma, koska hän on ajan tuolla puolen. Eikä sen pitäisi olla meillekään, koska Jumala saa tehdä, mitä haluaa ja meidän osaksemme jää uskominen ja ymmärtämisen yrittäminen.

Tämä edellä sanottu vaatii hiukan selittämistä. Kolumni on siitä hyvä genre, että siinä saa huiskia asioita ja tila loppuu juuri, kun alkaa esittää perusteluja. Sanon siis lyhyesti: Raamattu kertoo, kuka on luonut ja miksi, mutta ei vastaa kysymyksiin, milloin ja miten. Jos hyväksytään lause ’Raamattu ei pyri antamaan luonnontieteellistä selitystä maailman synnystä ja varhaisvaiheista’, voidaan jatkaa keskustelua avoimin mielin. Monen kristityn ongelma on lukkoon lyöty mielipide asioista, joista tietää vähän tai ei ollenkaan.

En vaadi kaikkia ajattelemaan kanssani samalla tavalla, mutta haastan kristittyjä pohtimaan, ottamaan asioista selvää ja keskustelemaan ilman, että pitää toisenlaista näkemystä jo ennalta vääränä. Olen siis sitä mieltä, että Raamattu on totta ja Jumalan ilmoitus joka sanaltaan ja luonnontiede hänen antamansa valtava lahja hänen luomansa maailman tutkimiseen. Eikä näiden välillä ole lähtökohtaisesti mitään ristiriitaa.