Eero Junkkaala

Näin uusin Suomen Kuvalehti otsikoi lyhyen pohdinnan viimeaikaisista perhesurmista. Lehti kysyi, milloin suomalainen mies oppii puhumaan. Sitä minäkin kyselen. Vaikka puhuminen ei olekaan tyhjentävä vastaus vakaviin perhekriiseihin, paras vastaus se kuitenkin on. Me miehet emme ole oppineet ilmaisemaan tunteitamme sanallisesti. Eivät luonnollisesti kaikki naisetkaan. Puhumisen vajaatoiminta on vakava sairaus, joka aiheuttaa normaalien perheriitojen lisäksi kärjistyessään myös väkivaltaisuutta. Kun ei ole sanoja, on käytettävä käsiä – tai aseita.

Tunnettu vitsi kertoo pohjalaismiehestä, jolta vaimo tivasi, rakastaako mies vielä häntä. Mies vastasi: ”Johan minä sen alttarilla kolmekymmentä vuotta sitten sanoin ja ilmoitan kyllä, jos tilanne muuttuu.” Suomalaisen miehen on vaikea sanoittaa tunteitaan, myönteisiä tai kielteisiä. Rakkautta voi ilmaista monin eri tavoin, mutta jos siinä ei ole lainkaan sanoja, kyseessä on jonkinlainen puutostauti. Myös ahdistus, masennus tai vihan tunne olisi voitava pukea sanoiksi. Tällaisen myöntäminen on tosimiehelle tosi vaikeaa. Nuorempi sukupolvi on tässä meitä vanhempia parempi. Silti kellä tahansa voivat olla sanat niin pahasti hakusessa, että ihmissuhde menee umpisolmuun.

Pieni kriisi ei vielä saa tappamaan ketään. Mutta loputon tunteiden patoaminen yhdistyneenä syvään pettymykseen tai mustasukkaisuuteen voi johtaa epätoivoisiin tekoihin. Usein surmaajista sanotaan, että he olivat tavallisia kunnon kansalaisia. Niinpä, tavallisia suomalaisia miehiä, jotka eivät olleet koskaan puhuneet kenellekään mitään siitä, että oma sisäinen elämä, talous tai ihmissuhde on vaarassa haaksirikkoutua. Hammasta purren on menty eteenpäin, kunnes joku päässä niksahtaa ja kontrolli sumenee.

Lääkkeitä olisi olemassa, mutta kuten tavallista, ne jotka niitä kipeimmin tarvitsevat, huonoimmin ne löytävät. Emme muutu puhuvaisiksi käskemällä emmekä vaatimalla; houkuttelemalla tai suostuttelemalla pikemminkin. Tarvitaan vähintään perusoivallus, että omien tuntemustensa ilmaisemisesta olisi olennaista hyötyä. Jos hyöty olisi muutettavissa rahaksi, moni mies tarttuisikin siihen. Heikkouden myöntäminen pitäisi ymmärtää suurimmaksi vahvuudeksi. Oman epätoivon sanallinen ilmaisu olisi tulkittava kallisarvoiseksi helmeksi.

Kynnys ammattiavun piiriin on usein aivan liian korkea. Ammattilaisia tarvittaisiinkin paljon vähemmän, jos ihmisten keskinäin solidaarisuus ja myötäeläminen arjessa antaisivat tilaa heikkouden myöntämiselle. Jos puoliso, naapuri, työkaveri tai puolituttu kysyisi, mitä kuuluu ja tarkoittaisi sitä ihan oikeasti. Ensin mies tietysti vastaisi, että siinä menee jäitä poltellessa. Mutta jos tarjoutuisi tilaisuus sanoa muutakin, jos välittyisi tunne välittämisestä ja todellisesta kuuntelemisesta, niin miehen suljettuun maailmaan voisi pilkahtaa uusi toivon säde.

Tunteista ja omasta heikkoudesta puhuminen on yhtä vaikeaa kristitylle ja ei-kristitylle, johtajalle ja duunarille, papille ja palomiehelle. Kukin meistä kantaa isiemme perintöä tässä vaikenevien miesten maassa. Sielun lukkoihin olisi avaimia, mutta liian monilta ne ovat hukassa syvällä pätevän miehen naamarin takana.

Tiesittekö, että Suomessa on ainakin 300 evankelistaa? En minäkään tiennyt, ennen kuin näin heidät. Tämän suuruinen joukko innokasta väkeä kokoontui Seinäjoelle evankelistojen yhteyspäiville 13.-14.8.2013. Suurin osa ei luonnollisestikaan ollut päätoimisesti evankelioimistyössä, mutta jokainen oli halunnut tulla tällaiseen tapaamiseen, siis ainakin pieni evankelioimisen kipinä sisimmässään. Väki koostui luterilaisista ja vapaiden suuntien kristityistä. Yhteys eri kirkkokuntien uskovien välillä oli käsin kosketeltava: annoimme tunnustusta toistemme työlle, rohkaisimme toisiamme ja lähtiessä halasimme ja toivotimme Jumalan siunausta.

Mutta eikös tässä mene puurot ja vellit sekaisin? Miten ihmisiä sitten opetetaan, jos kaikkien suuntien kristityt ovat yhtä oikeassa? Minäpä kerron. Jokainen saa olla uskollinen omalle hengelliselle kodilleen. Kenenkään ei tarvitse luopua mistään, paitsi synnistä. Omissa seurakunnissa ja raamattukouluissa opetetaan oman tunnustuksen ja näkemyksen mukaisesti. Mutta kun tulemme yhteen rukoilemaan ja rohkaisemaan toisiamme, emme puutu erottaviin kysymyksiin. Jokaisen seurakunnan ja jokaisen evankelistan pääkysymys on, miten sanoma Jeesuksesta voisi tavoittaa mahdollisimman monia sellaisia, jotka elävät Jeesukselle vieraina. Tässä ei ole mitään erotusta eri kirkoista tulevien kesken.

Ihmisluonto pyrkii tietenkin kilpailemaan ja kadehtimaan. Luonnollinen taipumuksemme sanoo meille, että omiin joukkoihin pitäisi saada enemmän väkeä vaikka toisten kustannuksella. Koska meillä on puhtain evankeliumi, olisi parasta, että kaikki uudet uskovaiset löytäisivät meidän porukkaamme. Kalastuskilpailu hengellisillä vesillä ei ole mitenkään harvinaista. Niinpä on pidettävä todellisena Jumalan Hengen työnä sitä, että luterilaiset siunaavat helluntailaisia ja vapaakirkollisia ja nämä puolestaan ison kirkon väkeä.

Vuosittainen evankelistatapaaminen on siinäkin mielessä merkittävä, että maamme tunnetuimmat gospelmuusikot ja puhujat tulevat koolle omalla kustannuksellaan, korvauksetta. Jokainen on paikalla omana itsenään, eikä evankelistan roolia tarvitse korostaa, sillä tunnemme omat ja toisten heikkoudet. Koolla oli armoa tarvitsevia evankelistoja. Tällä kerralla yllätysvieraana oli tansanialainen piispa, sattumalta hyvä ystäväni, joka koruttomasti kertoi oman maansa kirkon tilanteesta. Siellä kirkko kasvaa ja evankelistat ovat avainasemassa. Lisäksi hän sanoi, että varsinainen salaisuus on siinä, että jokainen kristitty on evankelista.

Monilla Suomenkin kesän hengellisillä juhlilla on ollut ennätysmäärä osallistujia. Näin myös evankelistapäivillä. Yleisötilaisuudessa Lakeuden risti täyttyi kuulijoista. Kertoisiko tämä uudenlaisesta hengellisestä etsinnästä? Vaikka tiedotusvälineet herkuttelevat kristinuskon vastaisilla aiheilla, ihmisten kaipaus evankeliumin suuntaan ei ole sammunut. On siis tehtävä rohkeasti työtä ja uskottava evankeliumin muuttavaan voimaan.

Kristittyjen yhteydestä tulee mieleen tällainenkin toteamus: ”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.” Tuskin Mestari tykkää huonoa, jos näkee seuraajiensa edes haparoiden pyrkivän noudattamaan tätä lausetta.

Painosta tuli juuri uusin kirjani Alussa Jumala loi… Luomisusko ja tieteellinen maailmankuva (Perussanoma 2013). Pidän sitä yhtenä tärkeimmistä kirjoittamistani kirjoista. Arvatenkin se synnyttää samaa keskustelua, jota olen käynyt myös sosiaalisessa mediassa ja lehdissä. Minun on helppo sanoa, että kirjani on painavin puheenvuoro, joka tästä teemasta on Suomessa kirjoitettu. Tällä en tarkoita ensisijaisesti omaa tekstiäni, jota sitäkin pidän aika perusteltuna, vaan kirjaani liitettyjä kristittyjen tiedemiesten puheenvuoroja. Kahdeksan luonnontieteen eri alojen huippuasiantuntijaa ja kolme teologian tohtoria on kirjoittanut siihen kommenttipuheenvuoron.

Myönnän samalla, kuten esipuheessa kirjoitan, että ”on kyse tutkimusretkestä Jumalan sanaan ja Jumalan luomakuntaan. Kummankin tuntemisessa olen kuin valtameren rannalla, missä pienellä ammennusastialla yritän ammentaa suurta merta. Tai kuin vuoristossa, missä on päästy ensimmäisille kukkuloille, mutta mistä avautuu aina uusia vuorenhuippuja”.

Kirjassa käsittelen ensin Raamatussa olevia luomistekstejä. Pohdin, millaisessa maailmassa tekstit on kirjoitettu ja mikä niiden tähtäyspiste on. Mietin myös, ovatko luomisen päivät alun perin tarkoitettu ymmärrettäviksi 24-tuntisiksi vuorokausiksi. Sitten ihmettelen Jumalan luomakunnan suuruutta ja käsittämättömyyttä. Kun siirryn kertomaan luonnontieteen tutkimuksista, ilmoitan, että en ole asiantuntija, mutta kirjoitan silti, miten itse asiat ymmärrän tällä hetkellä. Maailman pitkä ikä näyttää täysin vastaansanomattomalta kaikkien sitä käsittelevien tieteenalojen näkökulmasta. Mikään muu selitys ei ole luonteva, jos katsotaan taivaalle tai maaperän kerrostumiin.

Osoitan kirjassani sellaisen kreationismiksi kutsutun näkemyksen heikkouden, joka pyrkii väkisin selittämään, että maapallon täytyy olla vain kuusituhatta vuotta vanha. Se sotii sekä Jumalan luomakuntaa että Jumalan sanaa vastaan. Raamattu nimittäin ei ota kantaa tähän asiaan, ja siksi sillä ei maailman lyhyttä ikää tulisi perustella. Sen sijaan luomiskertomus ja syntiinlankeemus ovat äärettömän keskeisiä ja luovuttamattoman tärkeitä kristillisen uskomme kannalta.

Ehkä kaikkein visaisin käsiteltävistä kysymyksistä koskee ihmisen luomista. Kerron, miltä asiat näyttävät luonnontieteen näkökulmasta ja miten minä ymmärrän ne Raamatun valossa. En väitä löytäneeni lopullista totuutta, mutta esitän oman kantani, jota saa jatkokeskusteluissa vapaasti arvioida ja asettaa sitä kyseenalaiseksi. Tätä kysymystä on meillä erittäin vähän pohdittu ja sen vuoksi rohkenin esittää siitä yhden mahdollisen teorian.

Arvostan suuresti sitä, että lähes kaikki tiedemiehet joilta pyysin tekstiä kirjaan, suostuivat pyyntööni. Monet kirjoittivat kommenttipuheenvuoron ja muutamat lyhyen suosituksen. Pyysin tekstiä myös professori Matti Leisolalta, joka olisi edustanut useista muista poikkeavaa näkemystä. Ensin hän suostui pyyntöön, mutta luettuaan käsikirjoituksen perui suostumuksensa. Kirjassa ovat mukana professorit Atte Korhola, Markus Olin, Jorma Toppari, Pentti Huovinen, Markku Kulmala ja Antti Laato, tohtorit Jussi Tuusa, Heikki Nieminen ja Mikko Louhivuori sekä Espoon piispa Tapio Luoma ja tähtitieteilijä, rovasti Risto Heikkilä. Kukin kirjoittaa omasta ja oman tieteenalansa näkökulmasta, miten he näkevät Raamatun ja luonnontieteen suhteen.

Miksi kirja sitten on tärkeä? Ensinnäkin näistä aiheista suomeksi on kovin vähän kirjoitettu. En tiedä ainuttakaan kirjaa, joka pohtisi sekä Raamatun että luonnontieteen uusimpien tulosten valossa luomiskertomusta edes tässä laajuudessa (240 sivua). Toiseksi, Suomessa on saanut jalansijaa sellainen amerikkalaisperäinen kreationismi, joka sotkee sekä raamatuntulkinnan että tieteen tulokset tavalla, joka ei tee oikeutta kummallekaan. Lisäksi tällainen käsitys esitetään siinä valossa, että muiden näkemysten edustajat, siis minäkin, ovat täysin epäraamatullisia ja epätieteellisiä, jopa uskon pahimpia vihollisia. Tällainen normaalin tieteellisen maailmankuvan turhentava kanta on vahingollinen, koska se saattaa estää monen ajattelevan ihmisen tietä kristinuskon ja Raamatun piiriin.

Kolmanneksi, monet kristityt hämmentyvät, kun television luontodokumenteissa ja lehdissä jatkuvasti kerrotaan, mitä evoluutio on saanut aikaan. Minun vastaukseni on: ei sitä tarvitse pelästyä, sillä juuri sellaiselta maailma todella näyttää, ja kyse on koko ajan Jumalan luomasta maailmasta. Laita sanan ’evoluutio’ tilalle ’Jumala’, jolloin löydät raamatullisen näkökulman luomisen ihmeisiin. Neljänneksi, jos luonnontieteen tulokset ovat totta (ja ne ovat, vaikka tiede tietenkin korjaa itseään, eikä ole koskaan lopullinen, absoluuttinen totuus), niin kristityn tulee aina olla totuuden puolella.

Hankkikaa siis kirja ja lukekaa itse. Kaikesta ei tarvitse olla samaa mieltä ja asiallinen keskustelu on aina hyväksi. Ei kristityn myöskään tarvitse muodostaa mitään erityistä kantaa tällaiseen asiaan. Riittää, että pitää Raamattua luotettavana, elää uskossa Jeesukseen ja koettaa rakastaa lähimmäisiään.

Tänä kesänä on mediassa keskusteltu Raamatusta enemmän kuin aikoihin. Voiko sen asettaa maallisen lain yläpuolelle vai ei? Onko se lakikirja ja voiko sieltä noukkia yksittäisiä elämänohjeita? Onko se Jumalan sanaa vain osittain? Tämäntapaisilla kysymyksillä on useimmiten pyritty osoittamaan, että uskomme peruskirja ei kelpaa miksikään mittapuuksi ja että sieltä voi saada korkeintaan uskonnollista inspiraatiota, ei jokaista ihmistä velvoittavia Jumalan sanoja.

Uusimmassa Uusi Tie -lehdessä Vuokko Vänskä kirjoittaa, että nyt olisi kirkolla tuhannen taalan paikka kertoa, mitä Raamattu sille todella merkitsee. Juuri näin, sillä nyt sitä kuunneltaisiinkin, mutta ehkä ei enää kohta.

Kirkkolakimme mukaan Raamattu on uskon ja elämän ylin ohje. Ne jotka sanovat, että Raamattu on kauttaaltaan ihmisten kirjoittama kirja, ovat oikeassa. Ne jotka sanovat, että Raamattu on joka sanaltaan Jumalan sanaa, ovat oikeassa. Ne jotka sanovat, että Raamattu on vain jompaakumpaa, ovat väärässä. Pyhä kirja on salaisuus, kuten Kristuskin. Jeesus oli täysi ihminen ja täysi Jumala, molempia sataprosenttisesti. Samoin uskomme Raamatun olevan.

Raamatusta ei saa tehdä pikkusievää uskonnollista ajatuskokoelmaa, josta kukin saa noukkia itselleen sopivimmat lauseet ja hylätä sopimattomat. Jumalan kirja on viitoittanut ihmiskunnalle oikean tien vuosituhansien ajan ja tekee sen tänäänkin. Me emme määrittele, mikä siinä on oikeaa ja väärää, vaan se määrittelee, mikä meissä on oikeaa ja väärää.

Raamatussa on virheitä ja ristiriitaisuuksia, mutta silti siellä ei ole yhtään sanaa, jota Jumalan Pyhä Henki ei ole sinne tarkoittanut. Sen kivityskäskyt ovat ilmausta Jumalan pyhyydestä ja ehdottomuudesta, eikä niitä saa ottaa sieltä pois. Vain tätä taustaa vasten Kristuksen työ saa merkityksensä: hän otti päälleen koko Jumalan tuomion ja hänet ”kivitettiin” meidän puolestamme.

Kanaanilaisten surmaaminen oli Jumalan pyhän tahdon mukaista, vaikka me emme ota sitä ohjenuoraksi nykyiseen siirtolaispolitiikkaan. Tuolloin Jumalan pyhyys vaati epäjumalanpalveluksen poistamista maasta julmimmalla mahdollisella tavalla. Tänään hänen pitkämielisyytensä odottaa ihmisten kääntymystä, mutta eräänä päivänä jokainen joutuu tuomioistuimen eteen.

Luomiskertomus ilmoittaa, kuka loi maailman ja miksi. Syntiinlankeemus selittää maailman pahuuden. Uhrisäädökset olivat tärkeää havainto-opetusta siitä, että Jumalan eteen ei mennä kuin kaverin juttusille. Synti vaatii sovituksen. Me emme uhraa enää, koska Kristus uhrasi itsensä puolestamme. Mooseksen lailla oli oma tärkeä merkityksensä muinaisina aikoina, mutta nyt sitä luetaan Kristuksesta käsin. Kymmenen käskyä ovat silti vielä voimassa.

On totta, että Raamattu on kuin kapalot, joihin Kristus on kätketty. Meillä ei kuitenkaan ole mitään arviointiperusteita erotella kapaloita ja Kristusta. Jumala on antanut Sanansa halvassa muodossa, rosoisena ja vaatimattomana, pergamentille ja papyrukselle raapustettuna. Siinä näkyy ihmisten kynänjälki ja muinainen maailmankuva. Se kertoo parhaimpienkin sankariensa pimeät puolet. Pyhät ihmiset tekevät kaikki mahdolliset synnit. Jumalan kirjaan on helppo loukkaantua ja työntää se kelpaamattomana syrjään. Silloin työnnetään syrjään myös Kristus.

Jos joku etsii tästä lähetysjuhlien raamattutuntia, se löytyy pari pykälää alempaa Se on tilattavissa myös äänitteenä Äänitys/monistuspalvelusta osoitteesta jouni@puheet.fi tai http://www.puheet.fi

Tässä on uusin Seurakuntalaisen blogiin kirjoittamani juttu – näin kesätunnelmissa.

Palautekaavake kirkkoihin

Juteltiin yhdessä kahvipöydässä messuissa käymisestä ja seurakunnan toiminnasta ylipäätään. Joku väitti, että papit eivät paneudu riittävästi tehtäviinsä. Toinen sanoi, että kuulee liikaa saarnoja, joista tulee se vaikutelma, että hoidetaan homma rimaa hipoen. Kolmas ihmetteli, että kun virsissä on vahva sanoma, miksei saarnoissa kuule samaa.

Meidän pappien puheita on helppo arvostella, varsinkin kahvipöydässä. Tietenkin on hyviä saarnoja ja huonoja saarnoja ja kaikkea siltä väliltä. Liike-elämän palveluksessa ollut sanoi, että siellä on aika tiukka seuranta tuotteiden laadun suhteen ja korjausliikkeitä tehdään nopeasti, jos joku ei toimi. Palautetta kerätään kaiken aikaa. Niinpä keksimme idean, jonka tarjoilen tässä vapaasti käytettäväksi.

Kirkkoihin pitäisi laittaa palautekaavakkeet. Jokainen saarna ja liturgia olisi kritiikin kohteena. Kaavakkeessa voisi olla asteikko, johon rastittamalla voisi heti antaa arvion kuulemastaan ja näkemästään. Siihen saisi myös kirjoittaa lausunnon omin sanoin. Nämä toimitettaisiin asianomaiselle papille ja niistä laadittaisiin raportti myös esimiehelle. Kaavakkeen täyttöohjeissa sanottaisiin, että kiitokset ja moitteet on kirjoitettava asiallisesti mutta rehellisesti. Myös rohkaisun antamiseen kannustettaisiin.

Tällainen toiminta olisi tietenkin aivan kamalaa. Joidenkin pappien heikko itsetunto romahtaisi miinukselle ja muutamat irtisanoutuisivat virastaan. Pitäisi perustaa pappien uudellenkoulutusorganisaatio. Keskinäinen kateus lisääntyisi ja toiset urkkisivat toisten pisteitä. Hyviä pisteitä saaneet haluaisivat suurempaa palkkaa ja jotkut kirkkoherrat alkaisivat katsella, onko vapaita kappalaisten paikkoja, joissa ehtisi paremmin valmistaa saarnansa. Parhaita saarnoja laitettaisiin nettiin ja niitä kopioitaisiin aina oikean vuosikerran tullen. Seurakuntalaiset hakeutuisivat niihin kirkkoihin, joiden papeista liikkuu huhuja, että nämä ovat saaneet silloin tällöin jopa maksimipisteet.

Uudistuksella on siis riskinsä. Liike-elämän mies kertoi, että heillä on myös riskienhallintamekanismi. Mitä se kirkossa olisi, sitä pitäisi kirkkohallituksen pohtia. Samalla se tai piispainkokous voisi antaa ohjeet palautekaavakkeen laatimisesta. Sen jälkeen vaan paperipinot ja kynät kirkkojen eteiseen ja toiminta käyntiin. Tai ehkä tätä varten pitäisi perustaa toimikunta, joka raportoi työstään kirkolliskokoukselle, joka sitten aikanaan antaa toimenpide-ehdotukset eteenpäin.

Saattaa olla, että kuuma kesäpäivä oli osittain syyllinen kahvipöytäkeskustelumme sisältöön. Kahvipöytäkomitea oli kuitenkin tosissaan siinä, että jotain pitäisi tehdä. Joten, kirkon tai seurakuntien päättäjät, ottakaa koppi ja tehkää.

Tässä kirjoitus Seurakuntalaisen blogiin 13.6. Lähetysjuhlien raamattutunnista syntyneen kohun jälkeen. Raamattutunnin teksti on alla seuraavana.

–

Olen saanut paljon kiitosta ja monia moitteita lähetysjuhlilla pitämästäni raamattutunnista. Molemmat ovat tärkeitä. Pysyy jotenkin balanssissa. Kiitos ilahduttaa ja rohkaisee. Moitteet kismittävät. Silti ne ovat tarpeellisia. On nimittäin pieni mahdollisuus, että olen väärässä. Siksi jokainen kriittinen palaute pitää ottaa vakavasti ja sen valossa on tutkisteltava itseään ja opetustaan.

Kiitoksien antajat iloitsivat siitä, että rohkaisin eri tavoin ajattelevia kristittyjä keskinäiseen rakkauteen. Ajattelin, että tämä olisi raamatullista. Moittijat sanoivat, että minun olisi pitänyt julistaa homoavioliitto synniksi tilanteessa, jossa miesparia oltiin kohta siunaamassa lähetystyöhön.

Olin valmistanut raamattutuntini ennen tietoa edessä olevasta kohusta. Jumalalta viisautta kysellen olin päätynyt opettamaan uskon, rakkauden ja lähetyksen tärkeydestä. Kohusiunaus muutti kontekstin. Mietin, pitäisikö sanoma muuttaa. Eilen siis olin korostamassa kristittyjen keskinäistä rakkautta, mutta pitäisikö minun tänään olla jotain muuta mieltä? Saanko puhua sen, minkä ymmärsin saaneeni Jumalalta puhuttavaksi vai olisiko nyt mietittävä, onko kuulijoiden ja muuttuneen tilanteen vuoksi puhuttavakin toisin. Päätin julistaa sen, mitä olin valmistanut ja lisäsin puheeseen suruni uudesta ratkaisusta.

Ymmärrän kriitikkojen arvostelun. Oikeasta ja väärästä voi puhua monella eri tavalla. Olen vuosien varrella opettanut paljon profetoimisesta ja profetioiden arvioimisesta. Olen sanonut, että arvioimisessa tärkeimmät kriteerit ovat sanoman raamatullisuus ja siinä oleva rakkauden henki. Kitkerä tai paatoksellinen tuomion julistus ei tuota toivottua hedelmää. Rakkauden henki ei tarkoita lässyä kaiken hyväksymistä. Totuus voidaan sanoa tuomiten tai rakastaen. Se voidaan ilmaista suruna väärästä teosta tai sillä voidaan lyödä toisia päin kasvoja. Oma erinomaisuus ja oikeaoppisuus tulevat helposti korotetuiksi, kun ryhtyy toisten syntien tuomariksi.

Raamatusta löytyy paljon varoituksia harhaopeista ja väärästä elämästä. Yhtä lailla sieltä löytyy esimerkkejä ja kehotuksia sävyisään ja rakkaudelliseen kohtaamiseen. Paavalilla oli kipu sydämessä niistä, jotka vaeltavat väärää tietä. Samalla hän meinasi murskaantua oman heikkoutensa alle. Jumalan lain läpivalaisun edessä on vain syntisiä ihmisiä. Jos oma syntisyys raapii sisintä ja oman kilvoituksen kehnous vie kyselemään, vieläkö armo minulle riittää, ei toista voi ojentaa kovin pystyssä päin. Sitä ei tehdä huutelemalla eikä banderollein vaan kipein sydämin. Jeesuksesta on joskus sanottu, että haavoitetulla kädellä ei voi kovasti lyödä.

On täysin mahdollista, että sanoin raamattutunnissani jotain väärin tai jätin sanomatta sellaista, mitä olisi pitänyt sanoa. Voisin kuitenkin haastaa kriitikkoni kertomaan, mikä osa puheesta oli Raamatun vastaista ja mikä rakkaudetonta. Saarnasin kyllä aika kovaa lakiakin, kun moitin uskovaisia huonoista keskinäisistä väleistä ja rakkaudettomasta suhtautumisesta eri tavoin ajatteleviin. Ehkä tämä osui johonkuhun, jolle syntyi tarve ryhtyä vastahyökkäykseen ja osoittaa minut vääräksi profeetaksi. En tiedä, tekikö kukaan parannusta.

Olemme vaillinaisia Sanan selittäjiä ja vajavaisia Sanan kuulijoita – ja hitaita parannuksen tekemiseen kaikki tyynni. Siksi tarvitsemme toisiamme sekä ojentajina että rohkaisijoina. Luulen edelleen, että rohkaisupuolessa olisi enemmän parantamisen varaa. Se loisi kristittyjen välille sellaista yhteyttä, josta maailma tunnistaisi meidät Jeesuksen seuraajaksi.

Niitä varten jotka eivät tiedä, mistä nyt on puhe, kerron, että raamattutuntini on luettavissa osoitteessa www.eerojunkkaala.net ja siitä käytyä keskustelua löytyy Seurakuntalaisen sivuilta.

Eero Junkkaalan raamattutunti lähetysjuhlilla 9.6.2013

Priority – lähetys ensin

Kirjekuoren päällä oleva priority-tarra kertoo, että kirje kuuluu ykkösluokkaan ja menee nopeammin kuin kakkosluokan kirje. Käytännössä tämä ei ihan aina pidä paikkaansa, mutta teoria ja käytäntö ovatkin kaksi eri asiaa.

Tansaniaan tulleessa postissa näitä luokkaeroja ei juuri huomannut. Joskus saattoi nimittäin tapahtua niin kuin eräänä pääsiäisenä. Sain ilmoituksen Iringan postiin tulleesta paketista ja menin sitä noutamaan. Kirjoittaessani kuittausta mustakantiseen vihkoon huomasin, että paketti oli saapunut tähän postitoimistoon jo joulukuun 16. päivä. Hämmästelin virkailijalle tällaista neljän kuukauden viivettä. Hän vain kohautti olkapäitään ja sanoi, että ehkä teille on jo silloin lähetetty tieto, mutta olette hukanneet sen. Tansaniassa ei pitäisi polttaa päreitään, eikä suuttua kenellekään, ettei menetä lopullisesti kasvojaan. En ole varma, kuinka minulle kävi tuona päivänä, kun kiukkuisena ärhentelin virkailijalle ja sanoin, että mikä postitoimisto te luulette olevanne kun pidätte tärkeitä lähetyksiä hyllyssänne kuukausitolkulla. No, ehkä sain kuitenkin tämän käytöshäiriöni anteeksi, kun asiakassuhde toimi vielä myöhemminkin. Ehkä he tajusivat, että vasta maahan tullut ulkomaalainen ei vielä osaa käyttäytyä, mutta kyllä hän pian oppii maan tavoille.

Teitä varmaan kiinnostaa tietää, mitä tuossa tärkeässä lähetyksessä oli. Siinä oli nimikkoseurakunnan lähettämää joulusuklaata. Ihme kyllä, se maistui vielä pääsiäisenäkin.

Tärkeitä ja vähemmän tärkeitä asioita

Kirjekuoren priority merkitsee siis tärkeää lähetystä. Käyttäytymisen priority muistuttaa toisten huomioonottamisesta. Molemmat taisivat mennä kakkosluokkaan tuona päivänä Iringan postissa. Maailmassa on asioita, jotka ovat kiireellisempiä tai ensisijaisempia kuin toiset. Pääministerin kiireet ovat kiireellisempiä kuin työttömän tai eläkeläisen kiireet tai ainakin ne näyttävät sellaisilta. Vakavasti sairaan auttaminen on ensisijaisempaa kuin pienen flunssan hoito. Auton katsastaminen on tehtävä määräpäivään mennessä, mutta kirjeen kirjoittamista voi lykätä loputtomasti. Afrikassa huomasin, että siellä ihmiset ovat tärkeämpiä kuin asiat. Suomessa on päinvastoin: asiat pitää hoitaa, ja ihmisille on aikaa jos asioiden hoitamisesta sattuu liikenemään.

Mutta mikä lopulta on tärkeää elämässä? Minulle se on ainakin kupillinen kahvia ja rauhallinen hetki aamun sanomalehden parissa. On tietenkin joitain muitakin tärkeitä asioita.

Tässä raamattutunnissa puhutaan siis prioriteeteista, ykkösluokan asioista. Niinpä voisimme ensiksi avata raamatunkohdan, jossa muuan mies kysyy Jeesukselta, mikä on lain suurin käsky. Jeesus vastaa näin: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi ja rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” (Matt. 22:37-39).

Miten Jumalaa rakastetaan? Ainakin rakastamalla lähimmäisiä. Mutta siihen liittyy muutakin. Jumalan pitäisi olla ykkösluokan asia elämässämme. Jumalan käskyjen noudattaminen tulisi olla johtotähtenä kaikissa toimissamme.

Tämä johtaa meidät toiseen raamatunkohtaan, jossa Jeesus puhuu käskyjen noudattamisesta. Se alkaa tällaisella kysymyksellä: ”Mitä minun pitää tehdä, jotta saisin iankaikkisen elämän?”

Tämä on varsinainen ykkösluokan kysymys, prioriteettien prioriteetti ja kaikkien kysymysten äiti. Siis jos on olemassa taivas ja kadotus ja jos jokin seikka täällä maailmassa ratkaisee ikuisen kohtalomme, voiko mikään olla tärkeämpää kuin tämä kysymys ja siihen saatava oikea vastaus.

Tätä kysymystä muuten sivuttiin yllättäen viime viikolla eräässä keskipäivän radio-ohjelmassa YLEn ykkösellä. Toimittajat keskustelivat teemasta ”Kuka pääsee taivaaseen?” He olivat saaneet kimmokkeen aiheeseen jostain paavin puheesta, joka oli kuulemma maailmalla tulkittu niin, että ateistitkin voivat päästä taivaaseen. Kun paavin tiedottaja tarkensi muutaman päivän kuluttua, että paavi ei ole tarkoittanut tällaista, toimittajat vitsailivat, että ehkä tuossa välissä muutama ateisti ehti sinne livahtaa. Ohjelmassa haastateltiin jotakuta päivystävää dosenttia, joka kertoi, ettei kirkossakaan ole tästä asiasta täyttä selvyyttä.

Ehkä meidän olisi paras kysyä asiaa suoraan Jeesukselta. Tämä kysymys aloittaa keskustelun, jonka Uudessa testamentissa ovat tallettaneet kaikki kolme synoptista evankeliumia. Sitä on siis pidetty hyvin tärkeänä. Jeesuksen luo tuli kerran mies tämän kysymyksen kanssa. Luen tekstin Luukkaan evankeliumin mukaan (Luuk. 18:18-27):

Muuan korkeassa asemassa oleva mies kysyi Jeesukselta: ”Mitä minun pitää tehdä, hyvä opettaja, että perisin iankaikkisen elämän?” Jeesus vastasi hänelle: ”Miksi sanot minua hyväksi? Ainoastaan Jumala on hyvä, ei kukaan muu. Käskyt sinä tiedät: älä tee aviorikosta, älä tapa, älä varasta, älä todista valheellisesti, kunnioita isääsi ja äitiäsi.” ”Kaikkea tätä olen noudattanut nuoresta pitäen”, vastasi mies. Tämän kuullessaan Jeesus sanoi: ”Yksi sinulta vielä on tekemättä. Myy kaikki, mitä sinulla on, ja jaa rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaissa. Tule sitten ja seuraa minua.” Kun mies kuuli tämän, hän tuli murheelliseksi, sillä hän oli hyvin rikas. Nähdessään sen Jeesus sanoi: ”Kuinka vaikea onkaan niiden, jotka paljon omistavat, päästä Jumalan valtakuntaan! Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan.” ”Kuka sitten voi pelastua?” kysyivät kuulijat. Jeesus vastasi: ”Mikä on ihmiselle mahdotonta, se on mahdollista Jumalalle.”

Mitä tässä oikein tapahtui? Miehen kysymys kuului siis tarkkaan ottaen näin: ”Mitä minun pitää tehdä, hyvä opettaja, että perisin iankaikkisen elämän?” Jeesuksen vastauksen alkuosa tuntuu hiukan oudolta. Miksi hän ryhtyy saivartelemaan miehen käyttämästä puhuttelusta, kun kyseessä on elämän ja kuoleman kysymys? Jeesus vastasi siis ensin näin: ”Miksi sanot minua hyväksi? Ainoastaan Jumala on hyvä, ei kukaan muu.” Itse asiassa tämä sisältää jo kaksi salaista viestiä. Ensinnäkin: Kukaan muu kuin Jumala ei ole hyvä. Siinä on viesti kysyjälle, joka omasta mielestään on onnistunut elämässään varsin hyvin, kuten kertomuksen jatkosta näemme. Hän ei kuitenkaan ole riittävän hyvä, koska kukaan ei ole. Toiseksi: vain Jumala on hyvä. Satutko tietämään, kenen kanssa parhaillaan keskustelet? Kuka on se ainoa maailmassa, jota voidaan sanoa hyväksi?

Tämän jälkeen Jeesus jatkaa edelleen hiukan yllätyksellisellä tavalla. Hän ryhtyy luettelemaan käskyjä, siis kymmentä käskyä. Outoa sikäli, että kyllä Jeesuksen pitäisi tietää, että käskyjä täyttämällä ei kukaan pelastu. Käskyjä ei yksinkertaisesti ole annettu edes sitä varten, että niitä noudattamalla pelastuttaisiin. Mitä Jeesus oikein tarkoittaa? Seurataanpa tapahtumien kulkua eteenpäin. Miehen vastauskin hämmentää: ”Kaikkea tätä olen noudattanut nuoresta pitäen”. Hän saattaa tosin olla aivan rehellinen ja päätellä, että koska hän ei ole tehnyt aviorikosta, ei tappanut, varastanut eikä valehdellut, hän on täyttänyt kaikki käskyt. Me tekstin lukijoina tiedämme, että käskyjen täyttämiseen kuuluu muutakin kuin varastamattomuus ja valehtelemattomuus. Myös pahat sanat, ajatukset, motiivit ja asenteet kuuluvat Jumalan käskyjen piiriin. Jos olet ollut itsekäs tai ylpistynyt, olet jo käskyjen rikkoja.  Vaikka et olisi tappanut ketään, olet saattanut sanoillasi loukata tai halveksia lähimmäistäsi. Vihapuhe on syntiä.

Kertomuksemme miehen olisi pitänyt tietää, että Pyhissä kirjoituksissa, esimerkiksi Sananlaskujen kirjassa, rinnastetaan ylpeys ja kopeus, varastamiseen ja väkivallan tekemiseen. Tässä valossa kenestäkään ei ole käskyjen täyttäjäksi. Tekstimme mies kuitenkin arveli olevansa. Ja samoin ajattelee luultavasti yksi ja toinen suomalainenkin. Jos en ole tappanut ketään, enkä juuri varastanutkaan, olen täyttänyt Jumalan käskyt.

Jeesus ei tunnu olevan tyytyväinen miehen vastaukseen vaan jatkaa näin: ”Yksi sinulta vielä on tekemättä. Myy kaikki, mitä sinulla on, ja jaa rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaissa. Tule sitten ja seuraa minua.” Tämän kuultuaan mies, jonka kerrotaan olleen hyvin rikas, lähti murheellisena Jeesuksen luota pois. Nyt lukija on edelleen hiukan huolissaan Jeesuksen käyttäytymisestä. Opetuslapsetkin ihmettelevät kovia vaatimuksia ja kysyvät, voiko kukaan pelastua, jos rima asetetaan noin korkealle. Jeesus sanoo, että ei, kukaan ei voi pelastua, sillä se on yksinkertaisesti ihmiselle täysin mahdotonta. Vain Jumalalle se on mahdollista.

Mietitäänpä vielä hetki, mitä tässä tapahtui. Kun Jeesus tarjosi miehelle kymmentä käskyä, oikea vastaus olisi ollut, että ”voi, ei, en minä ole kyennyt kaikkia niitä täyttämään”. Silloin Jeesus olisi sanonut – näin rohkenen arvella: ”Oikea vastaus. Siksi tarvitset minut pelastuaksesi.” Kun mies luuli pitäneensä kymmenen käskyä, Jeesus antoi hänelle vielä yhdennentoista käskyn: ”Myy kaikki ja seuraa minua.” Silloin mies lähti murheellisena pois, sillä käsky oli liian vaikea toteutettavaksi. Miksi Jeesus nosti riman näin korkealle? Siksi että sitä ei ollut tarkoituskaan ylittää. Vaatimus yksinkertaisesti oli aivan kohtuuton. Eihän kukaan voi kaikkea myydä. Eikä omaisuutta myymällä hankita iankaikkista elämää.

Mikä tässä sitten meni miehen kohdalla vikaan? Se että hän lähti Jeesuksen luota pois! Jos hän olisi sanonut: ”Voi, ei, en kykene tuollaista ohjetta noudattamaan”, Jeesus olisi sanonut – rohkenen edelleen arvella: ”Oikea vastaus, juuri siksi tarvitset minut pelastuaksesi.”

Voisimme jopa spekuloida sellaisella vaihtoehdolla, että mies olisi sanonut lähtevänsä myymään kaikkea. Mitä Jeesus siihen olisi vastannut? Veikkaan, että hän olisi tarjonnut kahdettatoista käskyä. Rimaa oli tarkoitus nostaa niin paljon, että kukaan ei sitä voi ylittää.

Jumalan lain tarkoitus

Tästä on kysymys, kun sanomme, että lain noudattaminen ei ole tie pelastukseen. Jeesukseen uskominen sen sijaan on. Tämä on selvästi sanottu esimerkiksi jakeessa Room. 3:20: ”Eihän yksikään ihminen tule Jumalan edessä vanhurskaaksi lain käskyjä noudattamalla. Lain tehtävänä on opettaa tuntemaan, mitä synti on.”

Jumalan lailla, siis käskyillä, on kaksi eri tehtävää. Niiden ykköstehtävä on viitoittaa tie Jumalan tahdon mukaiseen elämään. Noudata käskyjä ja elämäsi menee hyvin. Riko käskyt ja samalla tuhoat omaa ja muiden elämää. Käskyt ovat elämän oma laki. Ne ovat tienviitta, joka halki aikakausien on kertonut ihmiskunnalle, mikä on Jumalan tahdon mukainen elämäntapa ja millaisen perustan päälle terve yhteiskunta voi rakentua. Ne ovat luoneet pohjan koko länsimaiselle lainsäädännölle. Mitä enemmän niitä vastoin toimitaan, sitä enemmän murennetaan yhteiskunnan arvopohjaa. Se joka tekee kompromisseja maailman kanssa ja unohtaa Jumalan lain, lähtee vaaralliselle tielle. Jumalan käskyjen ykköstehtävä on siis osoittaa tie Jumalan tahdon mukaiseen elämään.

Mutta käskyillä on toinenkin tehtävä. Se on: osoittaa meidät käskyjen rikkojiksi. Käskyt asettavat riman niin korkealle, että kukaan ei pääse yli. Ehdottomuudessaan ne näyttävät jokaisen meistä riittämättömäksi. Ne ovat Jumalan pyhä tahto, ja niiden suorittama läpivalaisu osoittaa jokaisen ihmisen syntiseksi. Tämä siksi että vain syntinen tarvitsee pelastusta. ”Eivät terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat. En ole tullut kutsumaan vanhurskaita vaan syntisiä,” sanoo Jeesus (Matt. 9:12). Kertomuksemme miehelle Jeesuksen viimeiset sanat olivat: ”Tule ja seuraa minua.” Taivaaseen ei päästä käskyjen ja hyvän elämän tietä vaan uskomalla Jeesukseen ja syntien anteeksisaamiseen.

Oletko joutunut koskaan Jumalan edessä tekemään selvittelemään omia syntejäsi? Onko Jumalan laki paljastanut sinulle, kuinka paljon olet hänen käskyjänsä rikkonut? Oletko joutunut kyselemään, voinko minä vielä saada kaikki syntini anteeksi? Jos olet, olet hyvällä paikalla. Jeesus antaa kaikki syntisi anteeksi. Olet löytänyt oikean vastauksen tuohon tuhannen taalan kysymykseen iankaikkisesta elämästä.

Elämäsi tärkein priority on kohdallaan: Usko Jeesukseen on ovi ikuiseen elämään.

Rakasta lähimmäistäsi

Alussa totesin, että yksi tärkeimmistä raamatunkohdista puhui Jumalan ja lähimmäisen rakastamisesta. Jumalan rakastaminen näkyy lähimmäisen rakastamisena. Käsky ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” on Jumalan lakia, joka näyttää, miten meidän tulee toimia tässä maailmassa. Samalla se nostaa riman aivan huippuunsa. Kukaan ei pysty sitä ylittämään. Mutta annetaan sen silti puhutella meitä.

Mitä kauempana joku on, sitä helpompi häntä on rakastaa. Luulen, että me kaikki rakastamme namibialaisia tai tansanialaisia tai eteläamerikkalaisia ihmisiä. Ainakin niin kauan kun emme ole tavanneet heitä. Mitä lähempänä joku on, sitä hankalampi häntä on rakastaa. Norjalaisia on helpompi rakastaa kuin ruotsalaisia, varsinkin näin jääkiekon MM-kisojen jälkeen.

Olin kerran, vuosia sitten pitämässä raamattutuntia Virossa. Se oli juuri vapautumassa Neuvostoliiton kahleista. Puhuin lähimmäisen rakastamisesta ja ehdotin, että pitäisi rakastaa niin afrikkalaisia kuin aasialaisia, niin juutalaisia kuin arabejakin. Kuulijat nyökyttelivät. Sitten tulin sanoneeksi, että myös venäläisiä pitää rakastaa. Kuulijoiden katseet jähmettyivät ja tajusin nopeasti sanoneeni jotain sellaista, jossa olin ylittänyt valtuuteni. Muukalainen ei nyt tiedä, mitä puhuu.

Tarvitsemme kirkossa todellista, rakkaudellista ihmisten kohtaamista. Kirkkomme strategiassa asetettiin tavoitteeksi, että kirkossa kohdattaisiin laadukkaasti kaikki jäsenet vähintään viisi kertaa vuodessa. Tämä ei ole toteutunut. Uusimman tutkimuksen mukaan suurin osa ihmistä, jotka eivät osallistu seurakunnan toimintaan, eivät myöskään tunne ketään, joka osallistuu.

Olen mukana uuden strategian valmistelutyöryhmässä, jossa olemme edelleen puhuneet kohtaamisten tärkeydestä. Tässä on haaste meille. Onko naapurissasi joku, joka ei tiedä, että käyt kirkossa. Kerro se hänelle, ja niin hän tutustuu ensimmäiseen kristittyyn ihmiseen. Eräs pappi kertoi viime viikolla käyneensä hierojalla. Kun papin ammatti kävi selväksi, hieroja kertoi olevansa kirkosta eronnut. Hierontapöydällä puhuttiin sitten niitä näitä, vähän kirkostakin. Seuraavalla kerralla hieroja kertoi liittyneensä kirkkoon. Hän oli tutustunut ensimmäiseen kristittyyn.

Pari päivää sitten Helsingin bussissa viereeni istui vanhemman puoleinen mies. Sukeutui keskustelu ilmoista. Sitten mies sanoi: ”Kyllä Herra on antanut meille kauniit säät.” Säpsähdin moista rohkeutta. Minä en osaa bussissa aloittaa keskustelua tuolla tavalla uskoa tunnustamalla, mutta tämä mies osasi.

Jeesuksen jäähyväispuheessa on silmiinpistävän monta kertaa kehotus rakastamiseen. Näyttää jopa siltä, että se suunnataan ensisijaisesti opetuslasten keskinäisen rakkauden vaatimukseen. Esimerkiksi näin: ”Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toisianne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne” tai näin: ”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä… jotta maailma uskoisi.” (Joh. 13:34-35 ja 17:21). Siis paras todistus jonka kristityt voivat maailmalle antaa, on keskinäinen rakkaus. Millaisen todistuksen me siis annamme? Välittyykö meidän puheistamme tai kannanotoistamme keskinäinen kunnioitus ja erilaisuuden hyväksyminen? Millaisen kuvan sivullinen saa kirkosta tai lähetysväestä? Viime keskiviikon Iltalehden lööppi lisäsi varmaan lehden myyntiä, mutta ei ollut kunniaksi meille. Siinä kerrottiin vihaviesteistä ja uhkauksista ja julistettiin, että ”uskovaiset hyökkäsivät piispan kimppuun”. Ollaan piispan toimista mitä mieltä tahansa, niin epäasiallinen käytös on tuomittavaa ja epäkristillistä.

Kaiken kaikkiaankin kristittyjen keskinäisessä kunnioittamisessa olisi meillä parantamisen varaa. Viidesläiset voisivat rakastaa vähän enemmän körttiläisiä ja evankeliset lestadiolaisia. Naispappeuden vastustajilta voisi odottaa enemmän kunnioitusta naispappeja ja naispappeuden kannattajia kohtaan. Naispappeuden kannattajat voisivat vakavasti koettaa ymmärtää vastustajia ja suoda heillekin kotipaikkaoikeus kirkossamme. Israelin ystävien tulisi ymmärtää palestiinalaisten ahdistava elämäntilanne ja palestiinalaisten oikeuksien puolestapuhujat voisivat koettaa ajatella Israelin asemaa suurten arabimaiden puristuksessa.

Ei kristittyjen tarvitse ajatella samalla tavalla kaikista asioista. Saamme olla eri mieltä ja reippaasti väitelläkin. Mutta erilaisuuden kunnioitusta ja toisten huomioonottamista voisi olla hitusen enemmän. Jos maailma näkisi, että Lähetysseuran väki puhuu kauniisti kansanlähetysläisistä ja kansanlähetysläiset lähetysseuralaisista, se ihmettelisi ja haluaisi löytää tien näin hyväksyvän ja rakkaudellisen uskon yhteyteen.

Totta puhuen, vaikeimmat rajalinjat saattavat mennä paljon lähempänä kuin herätysliikkeiden tai järjestöjen välillä. Joskus työtoverin on lähes mahdoton sietää toista ja kristitty naapuri tai oma sukulainen saattaa olla maailman vaikein lähimmäinen. Lisäksi omasta uskonnäkemyksestä poikkeavaa kristittyä voi olla äärimmäisen vaikea hyväksyä.

Kun näin paljon puhun keskinäisen ymmärtämisen puolesta, kuulen jo jonkun sanovan: ”Emmehän me ihan mitä vain voi kristillisyyden nimissäkään hyväksyä. Kyllä synti täytyy sanoa synniksi ja harhaoppi harhaopiksi.” Kyllä, juuri näin asia on. Lähimmäisen rakastaminen ei merkitse hänen syntiensä rakastamista. Kirkossa rakkauden ja totuuden tulee kulkea käsi kädessä.

Esimerkiksi Paavalin ja Johanneksen kirjeet varoittavat selvin sanoin harhaoppisista. Paavali kirjoittaa mm. näin: ”Pitäkää varanne, ettei kukaan houkuttele teitä harhaan tyhjillä ja pettävillä viisauden opeilla, jotka nojautuvat ihmisten perinnäisiin käsityksiin ja maailman alkuvoimiin, eikä Kristukseen.” (Kol. 2:8). Johanneksen kirjeessä on varoitus: ”Älkää uskoko kaikkia henkiä… Yksikään henki joka kieltää Jeesuksen, ei ole Jumalasta.” (1. Joh 4:1-3). Raamattu varoittaa siis niistä, jotka kieltävät, että Kristus olisi ainoa pelastustie tai jotka asettavat Jumalan oman ilmoituksen kyseenalaiseksi. Kristillisen kirkon on annettava selvä viesti siitä, mikä on oikea usko ja missä menee oikean ja väärän raja.

Samat Paavali ja Johannes kirjoittavat vakuuttavasti ja monin eri sanoin kristittyjen yhteyden puolesta. Otan tähänkin yhden esimerkin molemmilta. Johannes kirjoittaa: ”Tämä on se sanoma, jonka te olette alusta alkaen kuulleet: meidän tulee rakastaa toisiamme.” (1. Joh. 3:11). Paavali kehottaa kolossalaisia näin: ”Te jotka olette Jumalan valittuja, pyhiä ja hänelle rakkaita, pukeutukaa siis sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, lempeyteen ja kärsivällisyyteen. Pitäkää huolta, että tulette toimeen keskenänne, vaikka teillä olisikin moittimisen aihetta.” (Kol. 3:12-13).

Näitä ohjeita noudattaen minä en aio erota Suomen kirkosta, vaikka kirkosta löytyykin monenlaista moittimisen aihetta. En myöskään aio jäädä pois Lähetysseuran työyhteydestä, vaikka olenkin surullinen joistain sen linjauksista ja ratkaisuista.

Tässä on toinen priority-viestini tänään: Rakastakaa toinen toistanne. Yrittäkää hyväksyä kristittyjen erilaiset mielipiteet. Koettakaa nähdä toisissanne Kristuksen kasvot.

Lähetys keskukseen

Ensimmäinen priority oli siis usko Jeesukseen, jota ilman kukaan ei pääse taivaaseen. Toinen priority on rakkaus lähimmäisiin, sekä niihin jotka ovat kaukana että niihin jotka ovat lähellä. Tästä tulemme kolmanteen priorityyn. Se on tämän uskon ja rakkauden ulottaminen koko maailmaan. Tärkeimpien raamatunkohtien listaan kuuluu ehdottomasti myös tämä: ”Menkää kaikkeen maailmaan ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille.” Onhan se Jeesuksen viimeinen käsky opetuslapsilleen. Lähetys on uskon ja rakkauden viemistä niille, joilta puuttuu evankeliumin tuoma toivo elämästä. Ilman Kristusta maailmalla ei ole mitään todellista toivoa. Pääsemme siis yhtälöön: usko + rakkaus = toivo.

Miettikää vähän tilannetta, jossa edellä mainittu raamatunkohta lausuttiin. Yksitoista miestä seisoi Öljymäellä. He olivat seuranneet Jeesusta kolmen vuoden ajan. Nyt Jeesus oli lähdössä pois. Viimeisiksi sanoiksi hän ehdotti, että nämä yksitoista hoitaisivat hänen kertomansa Jumalan valtakunnan asian koko maailmaan.” Siis minne? Hellenistis-roomalainen maailma käsitti alueet, jotka Aleksanteri Suuri oli vallannut Roomasta Indus-virralle. Sitten se oli laajentunut Espanjaan ja Keski-Eurooppaan. Senkin ulkopuolella tiedettiin olevan ihmisiä. Siis koko tähän maailmaan?

Ja  näillä harteillako?” he varmasti miettivät. Näillä sandaaleillako pitäisi lähteä koko maailmaa kiertämään? Tällä pohjakoulutuksella ja tällä kielitaidolla? Hehän osasivat lähinnä Galilean murretta ja paras ammattitaito rajoittui Gennesaretinjärven kalastamiseen. Nyt ei Jeesus taida olla ihan realistinen ehdotuksissaan.

Siinä nuo yksitoista miestä seisoivat tumput suorina Jeesuksen puhuttelussa ja aivan varmoina siitä, että Jeesus liioitteli melkoisesti puhuessaan koko maailmasta. Tänään me tiedämme, ettei liioitellut. Sanoma lähti liikkeelle tuolta Rooman valtakunnan syrjäisestä provinssista ja kolmen sadan vuoden kuluttua Rooman keisari julisti sen valtion uskonnoksi.

Ja tänään se on maailman suurin uskonto. Heti ensimmäisillä vuosisadoilla se oli alkanut muuttaa maailmaa enemmän kuin mikään sitä ennen. Siitä puhuttiin, sitä vastustettiin ja vainottiin, mutta sen osoittama varaukseton rakkaus oli huomiota herättävää. Eusebius kirjoittaa kirkkohistoriassaan 300-luvun ruton ja nälänhädän ajasta: ”Kristittyjen kaikessa osoittaman innon ja hurskauden ilmaukset tulivat kaikille pakanoille selviksi. Kristityt olivat ainoita, jotka tässä onnettomassa tilanteessa osoittivat myötätuntoa ja ihmisrakkautta teoillaan. Aamusta iltaan he jatkuvasti olivat hoitamassa ja hautaamassa kuolevia, sellaisia joista kukaan ei pitänyt huolta. Asia tuli kaikkien ihmisten tietoon ja he ylistivät kristittyjen Jumalaa.”

Lasten, naisten, vanhusten ja vammaisten kohtelu muuttui juuri kristinuskon vaikutuksesta. Kristinuskoon on aina liittynyt rakkauden palvelu ja heikoimmista huolehtiminen. Tämä on ollut vahva todiste sen maailmaan muuttavasta voimasta. Sana ja teot ovat kulkeneet käsi kädessä. Toista ei ole ilman toista. Jumalan rakkaudesta puhuminen johtaa ilman muuta rakkauden tekoihin.

Toisaalta, kristinusko ei olisi levinnyt Galileaa kauemmaksi, ellei siihen aina olisi liittynyt sanallinen todistus Kristuksesta, evankeliumin saarna. Laupeuden teot ilman todistusta Kristuksesta eivät ole kristillistä lähetystyötä. Pelkät teot eivät kerro, kenen asialla olemme. Muiden uskontojen edustajat voivat olla parempia lähimmäisten palvelijoita kuin me kristityt.

Ilman Kristus-todistusta lähetys muuttuu pelkäksi avustustoiminnaksi. Kehitysapu kuuluu lähetystyöhön ja on välttämätön osa sitä, mutta lähetystyö ei voi olla pelkkää kehitysapua. Toisaalta kirkon ja lähetysjärjestön kehitysyhteistyönkin on kannettava lähetyksen leimaa. Lähetysjärjestön kehitysyhteistyötekijätkin ovat lähetystyöntekijöitä. On myös varottava sellaista suuntausta, että lähettäisimme maailmalle vain rahaa, emmekä ihmisiä. Ihmisten lähettäminen on kallista mutta välttämätöntä. Kasvoton raha aiheuttaa enemmän haittaa kuin hyötyä. Lähetys on ihmisten ja kirkkojen vuorovaikutusta, jossa molempien osapuolten on kuunneltava toisiaan.

Tämä maailma hyväksyy rakkauden palvelun, mutta ei Kristuksen ristiä. Siksi kirkolla saattaa olla kiusaus piilottaa Kristus ja pyrkiä olemaan salonkikelpoinen maailman silmissä. Sillä voi olla kiusaus kumartaa maailmaan päin yhteiskunnallisen hyväksynnän tai suurempien rahahanojen toivossa. Tällöin se kuitenkin on vaarassa hukata oman kutsumuksensa ja identiteettinsä Kristuksen kirkkona. ”Sana rististä on hulluutta niiden mielestä, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalanvoima”, sanoo Paavali (1. Kor. 1:18).

Nykyaikaisessa lähetystyössä me tosin menemme yhä harvemmin niin sanotusti puskaan julistamaan evankeliumia. Paikalliset osaavat sen paremmin. Meidän roolimme on enemmän paikallisten kristittyjen ja kirkkojen varustamisessa, tukemisessa ja koulutuksessa. Silti meidän on muistutettava itseämme siitä, että jos motiivinamme ei ole Kristuksen kutsu ja tavoitteenamme ei ole se, että ihmiset löytäisivät Jeesuksen ja pelastavan uskon, olemme väärällä alalla.

Tästä muistuttaa Paavalin sana Roomalaiskirjeen 10. luvussa: ”Kuinka he voivat huutaa avukseen sitä, johon eivät usko? Kuinka he voivat uskoa siihen, josta eivät ole kuulleet? Kuinka he voivat kuulla, ellei kukaan julista? Kuinka kukaan voi julistaa, ellei häntä ole lähetetty?” (Room. 10:14-15). Tarvitaan siis lähettäjiä ja lähtijöitä. Ja tarvitaan niitä jotka menevät ja julistavat Kristusta. Muuten kukaan ei voi löytää tietä ikuiseen elämään.

On paikallaan muistuttaa myös apostolien julistuksen sisällöstä: ”Ei kukaan muu voi pelastaa kuin Jeesus. Mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu koko taivaankannen alla.” (Ap.t. 4:12).

Lähetystyö kantaa hedelmää tämän päivän maailmassa. Kirkko kasvaa monissa maissa voimakkaasti. Afrikassa oli vuonna 1900 noin 10 miljoonaa kristittyä, joka oli 10 % afrikkalaisista. Tällä hetkellä kristittyjä on yli 500 miljoonaa, joka on yli puolet Afrikan mantereen väestöstä. Olemme juuri kuulleet muitakin hyviä uutisia Afrikasta. Maailman nopeimmin kasvavien talouksien listalla on viisi Afrikan maata. Siitä on syytä kiittää Jumalaa. Tänään kuitenkin kiitämme erityisesti kirkon kasvuluvuista. Tansanian ja Etiopian luterilaiset kirkot ovat ohittaneet jäsenmäärässä Suomen kirkon. Afrikassa on ainakin kymmenen valtiota, joissa kristittyjä on yli 90 % väestöstä. Helsingissähän kirkkoon kuuluu vain 60 %.  Kun saarnasin tansanialaisissa jumalanpalveluksissa, ihailin aina täysiä kirkkoja. Sanoin joskus saarnassani, että minä olen tullut tänne lähetystyöntekijänä, mutta en ole ihan varma, kummin päin tämän lähetyksen nyt pitäisi mennä. Tulkaa te kertomaan Suomeen, miten kirkot saadaan täyteen. Nepalissa ei ollut juuri yhtään kristittyä viisikuusikymmentä vuotta sitten. Kun kävin siellä viisi vuotta sitten, puhuttiin miljoonasta. Tällä hetkellä arviot liikkuvat jopa kahden miljoonan paremmalla puolella.

Lähetystyön aika ei silti ole ohi. Maailman 7 miljardista ihmisestä kolmannes on kristittyjä. Yli 4 miljardia ei ole. Maailmassa on satoja miljoonia ihmisiä, jotka eivät ole koskaan kuulleet evankeliumia Jeesuksesta. Lähetystehtävä on edelleen kesken. Radioaalloilla tavoitetaan melkoinen osa näistä, mutta myös ihmisten on lähdettävä. Kun Hudson Taylor meni aikanaan Kiinaan ja kertoi hyvää sanomaa Jeesuksesta, ihmiset kysyivät, kuinka kauan englantilaiset olivat tämän sanoman jo tienneet. Taylor vastasi, että satoja vuosia. Silloin kuulijat parahtivat: ”Oi, miksi ette tulleet aikaisemmin!”

Ollessani Nepalissa ihmettelin raamattukoulun rehtorille kirkon nopeaa kasvua. Kysyin häneltä, mikä on kirkon kasvun salaisuus. Hän vastasi: ”Jokainen kristitty on evankelista.” Niin, näin on Jumalan valtakunnan asia aina mennyt eteenpäin, tavallisten kristittyjen kautta. Jos se olisi vain pappien tai lähetystyöntekijöiden varassa, se olisi lopahtanut jo ajat sitten.

Näillä juhlilla on mukana tuhansia kristittyjä. Jos jokainen olisi Kristuksen todistaja omalla paikallaan, sanoma leviäisi sekä lähelle että kauas. Kaikki eivät voi lähteä maan ääriin, mutta kaikki voivat toimia lähettäjinä. Jokainen ei ole puhuja, mutta jokainen voi rukoilla. Jumala on antanut seurakunnalleen erilaisia armolahjoja. Pankaa ne käytäntöön. Lähetys on Jumalan sydämen asia. Olkoon se sitä meillekin.

Tästä kirjoituksesta lähti taas kova väittely Seurakuntalainen.fi -sivustolla. Kyllä on vaikeaa saada asiallista keskustelua aikaiseksi. Tässä siis alkuperäinen teksti:

Kansanedustaja Mika Niikko teki eduskunnassa kirjallisen kyselyn, jossa hän ehdotti koulun biologian opetukseen vaihtoehtoista mallia maailmansyntyteorioihin. Kehitysopin rinnalle pitäisi hänen mielestään saada opetusta myös kreationistisesta näkemyksestä.  Yhdysvalloissa tämä kysymys on herättänyt paljon keskustelua ja johtanut jopa oikeudenkäynteihin. Olisiko siis tarpeen nostaa kreationismi evoluutioteorian rinnalle kouluopetuksessa?

Ennen kuin vastaan, selvennän käsitteitä. Kreationismi tarkoittaa luomisoppia, mutta se on vakiintunut termi kuvaamaan sellaista näkemystä, jossa torjutaan kehitysoppi ja jossa ajatellaan, että Raamatusta voidaan löytää luonnontieteellinen selitys maailman syntyyn. Lyhyen maan kreationismi puolustaa 6000 vuoden ikäistä maailmaa. Intelligent Design -teoria on vähän sofistikoidumpi versio kreationismista. Sen edustajat välttävät perustelemasta näkemystään Jumalalla ja puhuvat sen sijaan älykkäästä suunnitelmasta. Myös ID-teorian kannattajat torjuvat kehitysopin.

Nykyaikaisen tieteellisen maailmankuvan mukaan maailmamme on 13,82 miljardia vuotta vanha ja evoluutioteoria selittää mekanismin, jonka mukaan maailma ja ihmiskunta ovat kehittyneet siihen, missä me olemme nyt. Teistiseksi evoluutioksi kutsutaan näkemystä, jonka mukaan Jumala on luonut maailman käyttäen siinä evoluution kaltaista tapahtumasarjaa.. Kehitysoppi ei näin ollen ole ristiriidassa Raamatun kanssa, sillä Raamattu kertoo, kuka loi maailman ja miksi, mutta ei kerro, milloin ja miten. Nämä jälkimmäiset kysymykset jäävät ihmisten tutkittaviksi.

Biologian opetuksessa pitää opettaa biologiaa, ei uskontoa. Siksi biologian tunnilla on oikein esittää kehitysoppi vallitsevana selityksenä maailman varhaishistoriaan. Sikäli kuin opetettava aines ulottuu kosmologian puolelle, voidaan puhua alkuräjähdyksestä maailmanhistorian alkupisteenä. Jos opettaja on kristitty, hän voi sanoa, että juuri näin Jumala on luonut maailman. Jos hän ei ole, hän jättää sen sanomatta, ja siihen hänellä on täysi oikeus. Jos hän pyrkii selittämään, että alkuräjähdys tai evoluutioteoria osoittaa, että Jumalaa ei ole, hän on astunut biologian ulkopuolelle opettamaan omaa uskonnollista näkemystään.

Kreationismi ei kuulu biologian opetukseen sen vuoksi, että se ei ole biologiaa. Siinä sekoitetaan tiede ja usko. Uskontotunnilla asiasta toki voidaan puhua, sillä kyse on erilaisista maailmankatsomuksista ja erilaisista raamatuntulkinnoista. Kreationismin henkinen koti on amerikkalaisessa fundamentalismissa, ja sitä voidaan opettaa samassa yhteydessä tämän kanssa.

Suomalaisessa (ja kansainvälisessä) luomisoppia koskevassa keskustelussa yksi suurimpia sekaannuksen aiheuttajia on biologisen evoluutioteorian ja evolutionistisen maailmankatsomuksen sekoittaminen. Kreationistit sanovat, että evoluutioteoria on uhka kristinuskolle. Tässä he tekevät täsmälleen saman virheen kuin uusateistit, jotka kuvittelevat, että evoluutioteoria osoittaa Jumalan tarpeettomaksi. Biologinen evoluutioteoria on biologiaa, eikä se voi uhata kenenkään uskoa. Kun tästä pyritään muodostamaan maailmankatsomus, jolla Jumala suljetaan pois, on siirrytty evolutionismiin. Se on ateismia tai agnostisismia, eikä kukaan kristitty tietenkään sellaista edusta.

On ymmärrettävää, että moni Raamattua lukeva kristitty kavahtaa evoluutioteoriaa. Kun television luonto-ohjelmissa kerrotaan, mitä kaikkea evoluutio on saanut aikaan, kristitty saattaa hämmentyneenä miettiä, eikö kyse olekaan Jumalan luomistöistä. Toisaalta, juuri luonnon uskomaton monimuotoisuus ja viisaus puhuvat kristitylle Luojasta. Hänen ei tarvitsisi lainkaan huolestua luonto-ohjelmien sanomasta, sillä hän tietää, kuka kaiken tämän on tehnyt. Se että kehitys näyttää evoluutiolta, ei muuta lainkaan asiaa. Onhan kysymys vain Jumalan luomasta maailmasta. Itse asiassa kristitty voisi kiittää biologeja, astronomeja, geologeja ja muita tiedemiehiä siitä, että nämä ovat tuoneet esiin valtavasti informaatiota Jumalan luomakunnasta. Yksikään uusi löytö ei uhkaa kristityn uskoa, sillä kyse on koko ajan Jumalan maailman tutkimisesta.

Keskustelu luomisen ja tieteellisen maailmankuvan suhteesta jää helposti juupas-eipäs -väittelyn tasolle. Niinpä kansanedustajan aloite voisi toimia hyvänä katalysaattorina perusteellisempaan asioiden käsittelyyn. Suomessa on lukuisia kristittyjä tiedemiehiä, joilla olisi paljon sanottavaa aiheesta oman ammattialansa perusteella. Jokaisen kristityn ei tietenkään ole pakko muodostaa tästä asiasta mitään mielipidettä. Ei myöskään ole rakentavaa syyttää eri tavoin ajattelevaa epäuskoiseksi tai Raamatun vähättelijäksi. Ne jotka ottavat Raamatun vakavasti ja tieteellisen tutkimuksen vakavasti, voivat sekä kunnioittaa toisen vakaumusta että pyrkiä asialliseen keskusteluun käytettävissä olevan tiedon pohjalta.

Kotimaa24 otsikoi minun luentoni pohjalta tehdyn jutun: ”Israelia ei tarvitse siunata”. Seurakuntalainen selosti samaa seminaaria ja laittoi minun suuhuni otsikon: ”Israel tarvitsee siunausta.” Mitä mieltä siis oikein olen vai olenko eri medioissa eri ihminen?

Joissain kristittyjen piireissä Israelin siunaaminen tuntuu olevan hyvin tärkeässä asemassa. Mitä sillä tarkkaan ottaen tarkoitetaan, ei ole aina ihan selvää. Lähinnä se näyttäisi tarkoittavan kahta asiaa. Yhtäältä kyse on Herran siunauksen lukemisesta siten, että sen kohteena on Israel. Toisaalta se tuntuu viestittävän, että kaikkinainen toimiminen Israelin maan ja juutalaisen kansan hyväksi on sen siunaamista. Mihin tällainen perustuu ja onko se jokin välttämätön kristillinen hyve? Ja ketä tarkoitetaan Israelia siunattaessa?

Perusteluna käytetään yleensä kahta raamatunkohtaa. Abrahamille sanottiin kerran, että ”minä siunaan niitä, jotka siunaavat sinua ja kiroan ne, jotka sinua kiroavat” (1. Moos. 12:3). Moosesta kehotettiin opettamaan Aaronille ja hänen pojilleen näin: ”Kun siunaatte Israelia, lausukaa sille näin: Herran siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua…” (4. Moos. 6:24-26). Molempien tekstien mukaan on perusteltua siunata Israelia. Tosin edellisessä tarkkaan ottaen puhutaan Abrahamin siunaamisesta.

Vanhan testamentin Israel on Jumalan valittu kansa. Monet sen johtomiehet ovat siunanneet sitä. Tämä kerrotaan ainakin Mooseksesta, Aaronista, Joosuasta, Daavidista ja Salomosta. Myös pakana Bileam kutsutaan siunaamaan Israelia. Siunaaminen voi siis tarkoittaa siunauksen lukemista kansan ylle. Samasta on kyse kristillisen jumalanpalveluksen lopussa luetusta Herran siunauksesta: siinä läsnä oleva Jumalan kansa siunataan matkaan kohti arkea ja uusia tehtäviä.

Jokapäiväisessä puhekielessä siunauksella tarkoitetaan usein menestymistä, terveyttä, onnea ja vaurastumista. Jos joku sanoo, että hänen elämässään on ollut siunausta, merkitys on joku näistä. Myös Vanhassa testamentissa tämä on Jumalan siunauksen yksi sisältö. Esimerkkinä voisi mainita vaikka jakeen 1. Moos. 30:30”Se vähä, mitä sinulla oli ennen minun tuloani, on kasvanut moninkertaiseksi. Minun askelissani on Herran siunaus tullut sinullekin.” Tai Job 42:12: ”Herra siunasi Jobin elämän loppuajat vielä runsaammin kuin oli siunannut sen alkuajat. Hänellä oli nyt lampaita ja vuohia neljätoistatuhatta…”

Uudessa testamentissa sanalla ’siunaus’ ei ole tätä merkitystä. Siellä siunataan useimmiten ruoka, ja ainoat joita käsketään siunaamaan, ovat viholliset (Room. 12:14). Varsinainen siunaus on se, mitä meillä on Jeesuksessa Kristuksessa (Ef. 1:3). Myös Abrahamin siunauksen salaisuus avautuu vasta Kristuksesta käsin: ”…jotta kaikki muutkin kansat Kristuksen yhteydessä saisivat Abrahamille luvatun siunauksen.” (Gal. 3:14).

Entä mikä sitten on Israel, jota pitäisi siunata? Vanhassa testamentissa kyse on sekä kansasta (Abrahamin jälkeläiset = juutalaiset) että maasta. Uudessa testamentissa Israel tarkoittaa paria poikkeusta lukuun ottamatta (Matt. 2:20 ja 10:23) aina kansaa. Maata koskevat lupaukset ovat jääneet taka-alalle, sillä Jumalan valtakunta on tästä lähtien maailmanlaaja valtakunta. Tähän viittaavat ylösnousseen Jeesuksen sanat ”maan ääriin saakka” (Ap.t. 1:8). Paavali kaiken lisäksi korostaa, että ”eivät kaikki israelilaiset kuulu tosi Israeliin” (Room. 9:6). Siihen kuuluvat ne, jotka uskovat Jeesukseen. Silti ”Jumala ei ole hylännyt kansaansa” (Room. 11:1), sitäkään joka ei usko. Jumalan valintaa tuon kansan kohdalta ei siis ole peruttu. Se on edelleen valittu kansa, vaikka myös pakanakristittyjä voidaan kutsua Jumalan valituksi kansaksi (1. Piet. 2:9).

On paikallaan sanoa muutama sana Vanhan ja Uuden testamentin suhteesta. Molemmat ovat Jumalan sanaa ja kokonaan totta. Vanha testamentti on joka sanaltaan voimassa, mutta sitä on luettava Uuden testamentin valossa. Voidaan tietenkin sanoa päinvastoinkin: vasta Vanha testamentti avaa oikean ymmärryksen suhteessa Uuteen. Emme kuitenkaan enää pidä sapattia, emme rakenna ilmestysmajaa, emme suorita veriuhreja, emmekä valikoi syömisiämme ruokasäädösten mukaan. Kristuksessa nämä kaikki ovat muuttuneet, sillä hän on itsessään täyttänyt monet Kirjoitusten ennakoimat asiat. Uudessa testamentissa ei enää ole Israelin siunaamiskehotustakaan, eikä maata koskeviin lupauksiin enää palata lainkaan.

Olemme siis päättäneet, että siunaus yhtäältä on kaiken hyvän toivomista siunauksen kohteelle. Tätä sopii toivottaa Israelin kansalle ja maalle yhtä lailla kuin muillekin. Toisaalta siunaus sanan syvemmässä, uusitestamentillisessa mielessä on siellä, missä Kristus on. Siunatessamme Israelia rukoilemme sen pelastusta. Alle promille Israelissa asuvista juutalaisista uskoo tänään Jeesukseen. Raamatussa on lupauksia Israelin kääntymisestä (esim. Room. 11:26). Siksi Israel tarvitsee ennen muuta todistusta Kristuksesta.

Israelin kaikinpuolinen siunaaminen on siis paikallaan. Sen nimissä meillä ei ole lupa vihata arabeja, eikä tukea sellaista Israelin politiikkaa, joka sortaa palestiinalaisia. Parasta mitä kristityt voivat rukouksen lisäksi tehdä, on tukea Israelissa tehtävää lähetystyötä.