Eero Junkkaala

Tulin juuri Israelista. Monettako kertaa, en ole laskenut. Maassa oli kaunista, lämmintä ja rauhallista. Gazasta ammuttiin kyllä matkamme aikana 60 raketin annos jonnekin eteläiseen Israeliin, mutta me emme olleet siellä. Matkailijoiden reitit kulkevat kaukana levottomuusalueista. Edelleen pätee se, että Israelissa on paljon suurempi todennäköisyys joutua autokolariin kuin ammuttavaksi. Näimme vain yhden kolarin.

Onhan maassa toki omat jännitteensä, sillä Israelin ja palestiinalaisväestön välisen umpisolmun ratkeaminen ei ole näköpiirissä. Katukuvassa tämä ei näy, mutta palestiinalaisalueiden osia erottava valtaisa turvamuuri muistuttaa siitä. Alati laajenevat Länsirannan juutalaissiirtokunnat ovat myös poliittisesti vaikea kysymys. Suomessakin on haluttu panna lusikka tuohon soppaan.

Kirkon Ulkomaanapu (KUA) on herättänyt huomiota ehdotuksellaan, että israelilaisissa tuotteissa pitäisi olla merkintä siitä, onko ne tuotu Länsirannan palestiinalaisalueilta vai varsinaisesta Israelista. Motiivina ehdotukseen on Lähi-idän rauhanprosessin edistäminen sekä palestiinalaisten puolesta puhuminen. Motiivi on oikea ja kannatettava, mutta edistäisikö alkuperämerkintä näitä pyrkimyksiä on jo visaisempi juttu. Siinähän tähdätään mahdollisuuteen boikotoida kyseisiä tuotteita.

Siirtokuntaongelma syntyi vuonna 1967 käydyn ns. Kuuden päivä sodan jälkeen. Tuon sodan aloittivat Israelia ympäröivät, sitä monin verroin suuremmat arabivaltiot. Israel teki nykyaikaista sotahistoriaa voittamalla viikossa kaikilla kolmella rintamalla. Se valloitti Syyrialta Golanin, Jordanialta Länsirannan ja Egyptiltä Gazan kaistaleen ja koko Siinain. Sota lisäsi jo vuoden 1948 itsenäisyyssodassa alkanutta pakolaisongelmaa, kuten sodat aina tekevät. Niinpä israelilaiset ovat joskus ilkikurisesti sanoneet: ”Anteeksi, että voitimme sodan.”. Häviö olisi kenties merkinnyt sitä, että Israelia ei enää olisi.

Saako siis sodan voittaa tai ainakin puolustautua ylivoimaista vihollista vastaan? Kysymys siitä, onko Israelilla laillinen oikeus tuolloin valloitettuihin alueisiin, on monimutkainen kansainvälisen politiikan kysymys, johon oikeusoppineet – myös juutalaiset –  antavat vastakkaisia vastauksia. Euroopan Unioni ja sen mukana Suomi katsovat, että alueet on laittomasti liitetty Israeliin. Miksei EU saman tien vaadi Venäjää vetäytymään Karjalasta tai Japania saarilta, joista se käy kiistaa Kiinan kanssa? Näyttää siltä, että Israeliin sovelletaan erilaisia pelisääntöjä, mikä ei ole kansainvälisten sopimusten mukaista.

Kuuden päivän sota synnytti pakolaisongelman lisäksi siirtokuntaongelman. Seuraavana vuonna Israel rakensi ensimmäisen siirtokunnan Kirjat Arbaan Hebronin lähelle. Nyt Länsirannan siirtokuntia on yli 120 ja niissä asuu yli 300 000 israelilaista. Palestiinalaisia on silti edelleen yli 90% asukkaista. Osa juutalaissiirtokunnista on pieniä, mutta suurimmissa kaupungeissa asuu kymmeniä tuhansia uudisasukkaita. Väkirikkaimmat tämän alueen kaupungit ovat Beitar Illit (45 000 asukasta), Ma’ale Adumin ja Ariel. Suuri osa siirtokuntalaisista on uskonnollisia juutalaisia, jotka ovat muuttaneet alueelle siksi, että katsovat Jumalan luvanneen maan heille. Osa on muuttanut siksi, että Israelin hallitus suosii näitä alueita tarjoamalla halpoja asumismuotoja.

Ovatko siirtokunnat laillisia vai laittomia, riippuu siitä, mitä ajatellaan koko Länsirannan laillisuudesta. Toisaalta, vaikka päädyttäisiin siihen, että Israelilla on laillinen oikeus pitää hallussaan valtaamiaan alueita, se on paikoitellen käyttänyt häikäilemättä hyväkseen vahvemman oikeutta ottaa itselleen arabeille kuuluvia maita. Tämä aiheuttaa luonnollisesti suurta katkeruutta palestiinalaisten keskuudessa. Muutoinkin Länsirannan arabien alhainen elintaso (bruttokansantuote 1/10 israelilaisten vastaavasta) ja alueen huono infrastruktuuri sekä niukat vesivarat lisäävät katkeruutta juutalaisväestöä kohtaan. Samalla on totta se, että Länsirannan maatalous- ja hedelmätarhatöissä on kymmeniätuhansia palestiinalaisia, jotka saavat elantonsa israelilaisten perustamista yrityksistä. Jos siis siirtokuntatuotteita boikotoidaan, isku osuu erityisesti köyhiin palestiinalaisiin.

KUA:n mukaan Lähi-idän kiistan konnia ovat israelilaiset, jotka sortavat palestiinalaisia. Joidenkin kristittyjen mielestä konnia ovat palestiinalaiset, joiden virallinen politiikka ei tunnusta Israelia ja jotka lähettävät itsemurhapommittajia tappamaan juutalaisia. Minun mielestäni konnia ovat molemmat. Samalla molemmat ovat Jumalan luomia ja Kristuksen lunastamia.

Kumpikin osapuoli on kuin nurkkaan ahdettu eläin, joka tekee epätoivoisia hyökkäyksiä uhkaajaa vastaan. Israel on demokraattinen valtio, joten siltä voisi odottaa suurempaa viisautta rauhan tekemisessä. Palestiinalaiset ovat poliittisesti hajanainen, taloudellisesti köyhä ja valitettavasti usein oman yksipuolisen propagandansa uhreja. Lisäksi korruptoitunut hallintojärjestelmä kasaa avustusrahoja vääriin taskuihin. Ymmärrettävästi maailman sympatiat ovat heikomman, siis palestiinalaisten puolella. Ymmärrettävästi monet kristityt puolustavat Jumalan valitun kansan oikeutta asua omassa maassaan.

Raamattu kehottaa lähimmäisen, jopa vihollisen rakastamiseen. Kun Jizhak Rabin aikanaan teki rauhansopimuksen palestiinalaisten kanssa, häntä moitittiin siitä, että hän teki rauhan vihollisen kanssa. Hän vastasi: ” Ei rauhaa voi tehdäkään muiden kuin vihollisten kanssa.”

Pitäisikö siis siirtokuntatuotteisiin laittaa erityinen merkintä? Minä ehdotan, että pitäisi ja se kuuluisi seuraavasti: ”Tämä tuote tulee Israelin palestiinalaisalueelta. Osta tämä, samalla tuet palestiinalaisten työllisyyttä. Toimi myös rauhanrakentajana israelilaisten ja palestiinalaisten välillä.”

Näin juoksulenkilläni useita hanhiparvia lentämässä komeassa aurassa pääni yli. Olivat lähdössä etelään. Vuosi sitten oikein puistatti katsella noita pitkän matkan muuttajia. Olivat menossa sinne, mistä me juuri tulimme. Meillä meni koko päivä suihkumoottorilla varustetulla lentokoneella, noilla on vain pienet siipensä ja toinen toisensa. Ne vaihtavat vetäjää sopivin väliajoin ja asettuvat sellaiseen muodostelmaan, jossa ilmanvastus on mahdollisimman pieni. Kuka niistä mahtaa tuntea reitin? Kuka keksi sopivan lähtöpäivän? Kuka kertoo, milloin kaarretaan oikealle ja milloin vasemmalle? Kuka korjaa suunnan, kun tuulet painavat pois oikealta väylältä? Kuka päättää, milloin huilataan ja kuka sanoo, mihin tänä vuonna parkkeerataan Suomen talven ajaksi? Entä kuka kertoo muutaman kuukauden kuluttua, että Suomessa alkaa lumi sulaa?

Maailmassa on paljon ihmeellisiä asioita. Maailman pisimmän yhtämittaisen muuttomatkan, jopa syömättä, tekee kuulemma Punakuiri, joka lentää Alaskasta Uuteen Seelantiin noin 11 000 kilometrin matkan. Suomalainen luhtakerttunenkin lentää melkein 10 000 kilometriä ja vaikka yksi muuttomatka kestää 2-3 kuukautta, tuo pikkuinen lintu voi käydä Afrikassa kuusikin kertaa elämänsä aikana.

Lintujen muuttoporukan suunnanvaihto perustuu jonkinlaiseen kollektiiviseen tietoon. Sellainen on muurahaisillakin. Kullakin on oma yksilöity tehtävänsä pesässä, mutta kun olosuhteet muuttuvat, tehtävät automaattisesti vaihtuvat, vaikka kukaan ei kerro kenellekään uusia suunnitelmia. Tutkijat ovat verranneet näitä ilmiöitä ihmisen aivoihin, joissa yksittäinen neutroni voi tehdä vain hyvin yksinkertaisia asioita, mutta yhdessä ne muodostavat koko aivojen ajatteluprosessin.

Kristitylle tällaiset seikat kertovat Jumalan ihmeellisestä luomistyöstä. Ateisti puhuu luonnonlaeista. Me voimme kysyä, kuka ne on luonut. Tiede pystyy nykyään selittämään valtavan paljon sellaista, jota aikaisemmin ei kyetty ymmärtämään. Niinpä jotkut ovat arvelleet, että pikku hiljaa voidaan todeta Jumalan olemassaolo tarpeettomaksi, kun tiede ennen pitkää vastaa kaikkiin kysymyksiin.

Tässä on yksi ajatusvirhe, jonka syntymiseen me kristityt olemme saattaneet tahtomattamme myös vaikuttaa. Jos todistamme Jumalan olemassaolon sillä, mitä emme vielä ymmärrä, niin ymmärryksemme lisääntyessä Jumalan reviiri pienenee. Juuri näin minä olin tekemäisilläni tämän jutun alkuosassa. En kuitenkaan sanonut, että lintujen uskomaton kyky löytää perille on todistus Jumalan olemassaolosta. Sanoin vain, että luonnon suuruus puhuu suuresta Jumalasta ja sen käsittämättömyys meitä ihmeellisemmästä Luojasta. Mutta vaikka keksisimme lopullisen tieteellisen selityksen linnuille ja aivojemme käyttäytymiselle, Jumala ei tulisi yhtään tarpeettomammaksi.  Mehän tutkisimme koko ajan vain Jumalan maailmaa.

Jos siis sijoitamme Jumalan vain niihin asioihin, joita emme vielä käsitä, teemme Jumalasta eräänlaisen ”aukkojen Jumalan”. Tällainen Jumala on liian helppo pelata pois tiedemaailman pelikentältä, vaikka toistaiseksi meillä kyllä riittää suunnattomasti asioita, joihin tutkimuksen keinoin ei ylletä. Jo kauan sitten kristityt ovat puhuneet siitä, että meillä on Jumalalta kaksi kirjaa, luonnon kirja ja Jumalan Sanan kirja. Molemmissa hän ilmoittaa itsensä. Edellistä voidaan kutsua yleiseksi ilmoitukseksi ja jälkimmäistä erityiseksi ilmoitukseksi. Periaatteessa ne eivät voi olla ristiriidassa keskenään, koska niillä on sama tekijä ja ne puhuvat samaa kieltä. Niinpä tieteellinen avaruustutkimus tai maapallon historian ja ihmiskunnan historian tutkiminen eivät ole mikään uhka kristinuskolle vaan päinvastoin: juuri niiden avulla pääsemme yhä paremmin ihmettelemään Jumalan suuruutta ja hänen ihmeellisiä luomistekojaan.

”Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä, kuuta ja tähtiä, jotka sinä olet asettanut paikoilleen – mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat. Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen.” Ps. 8:4-5.

Iranin presidentti Mahmud Ahmadinejad kutsui YK:n yleiskokouksen puheessaan israelilaisia sivistymättömiksi siionisteiksi, koska nämä uhkaavat hyökätä Iranin oletettua ydinaseohjelmaa vastaan. Mielenkiintoinen tokaisu tuo ”sivistymättömät siionistit”. Ehkä sivistyksen taso saattaa laskea sotapropagandan noustessa, mutta sama ongelma on toisessakin päässä. Aiemmin Iranin johtaja tuli kuuluisaksi väittäessään, että toisen maaailmansodan aikaisia juutalaisvainoja ei ole koskaan ollut olemassakaan. Tämän yleiskokouspuheensa Ahmadinej piti 26.9., joka juutalaisessa kalenterissa sattui tänä vuonna olemaan Suuri sovituspäivä, Jom Kippur. Siksi juutalaiset eivät olleet paikalla kuuntelemassa, joten minä vastaan tässä heidän puolestaan arvoisalle herra presidentille.

Juutalaisten sivistystasoa voidaan mitata monella mittarilla. Yksi sellainen on saavutettujen Nobelin palkintojen määrä. Niitä on jaettu vuodesta 1901 lähtien yhteensä 826 yksityishenkilölle. Näistä juutalaistaustaisia on laskettu olleen 22 %, vaikka juutalaisten kokonaisosuus maailman väestöstä on 0,2 %. Vertailun vuoksi todettakoon, että islamilaiseen maailmaan kuuluu noin 20 % maailman väestöstä ja sen osuus nobelisteista on alle yhden prosentin.

Vaikka Iranin islamilaisen tasavallan presidentti Ahmadinej ei olekaan arabi, saanen huomauttaa hänelle, että maailmassa on muitakin sivistymättömiä kuin nuo hänen mainitsemansa siionistit.  Kari Enqist on kirjassaan Uskomaton matka uskovien maahan todennut, että muslimimaat tuottavat 1,2 prosenttia maailman luonnontieteellisestä kirjallisuudesta ja että ”koko arabimaailma on kääntänyt tuhannen vuoden aikana yhtä monta vieraskielistä kirjaa kuin Espanjassa käännetään vuodessa”. Enqistiä siteerannut Esko Valtaoja lisää, että ottomaanien valtakunnassa painettiin ensimmäinen arabiankielinen kirja vasta vuonna 1729. Hän jatkaa: ”Kolmetoista vuotta myöhemmin, kolmesataa vuotta Johannes Gutenbergin jälkeen, oli painettu kokonaista seitsemäntoista kirjaa, mutta sekin oli liikaa uskonoppineille ja kirjapaino suljettiin.” Valtaoja lainaa vielä pakistanilaista ydinfyysikkoa, Peter Hoodbhoyta, jonka mukaan ”yhtäkään merkittävää löytöä tai keksintöä ei islamilaisesta maailmasta ole tullut yli seitsemään vuosisataan”.

En tiedä, liioittelevatko edellä siteeraamani kirjoittajat, mutta totuuden siemeniä lausunnoissa varmasti on. Tarkoitus ei ole mustamaalata islamia tai arabimaailmaa, sillä epäilemättä sen sivistystaso on nousemassa ja läntisessä maailmassa monet arabit ovat korkeasti koulutettuja, mitä on pidettävä hyvänä asiana. Ajattelin vain huomauttaa Iranin herra presidentille, että jos siionistien sivistymättömyyttä verrataan muun maailman sivistykseen, niin ei ole pullat ihan hyvin hänen omassa uunissaankaan.

Samainen presidentti intoutui vielä samassa puheessaan julistamaan hengellistä sanomaa. Hän arveli, että islamin kahdestoista imaami Muhammad Al-Mahdi palaisi pian maan päälle Jeesuksen kanssa. Näiden messiaiden paluu olisi hänen mukaansa hyväksi koko ihmiskunnalle. Minä en tiedä tuosta imaamin paluusta, mutta Jeesuksen paluuseen minäkin uskon. Se ei kuitenkaan tiedä pelkkää hyvää ihmiskunnalle, sillä sen jälkeen meidät viedään viimeisen tuomarin eteen. Siellä ovat juutalaiset ja arabit ja kristityt ja persialaiset. Ja jokaisen polven on notkistuttava. Siellä ei keneltäkään kysytä sivistystasoa, mutta suhdetta Jeesukseen kysytään.

Tässä seuraava Seurakuntalaisen blogin juttu myös tähän kotisivulle:

Minun hengellinen kotini on viides herätysliike, lähinnä siis Raamattuopisto ja Kansanlähetys. Tunnen samalla hyvin suurta sympatiaa Kansan Raamattuseuraan päin. Evankelisessa liikkeessä ihailen uskollisuutta luterilaiselle perinnölle ja reipasta opillisuutta. Luther-säätiössä tämä taitaa tulla kirkkaimmin esille. Körttiläisten armon ikävöimisenkin koen usein omimmaksi tunnokseni. Lestadiolaisten kanssa haluaisin julistaa anteeksiantamusta aina, kun olen puhujan paikalla.  Lähetysseura avasi silmäni monimuotoiselle lähetystyölle. Karismaatikoilta soisin oppivani hiukan ylistysmeininkiä ja helluntailaisilta evankelioimisen rohkeutta. Vapaakirkossa minulla on paljon hyviä ystäviä. Israelin ystävät muistuttavat rohkeasti valitun kansan siunaamisesta. Kun liikun luterilaisen kirkkomme paikallisseurakunnissa, iloitsen monesti aidosta hengellisesti kaipuusta sielläkin, missä ei lukeuduta yhteenkään herätyskristillisyyden haaraan. Kirjoitan lisäksi Askel-lehteen.

Viidesläisissä vierastan sellaista opillisuutta, jolla naispappeuden tai muun syyn tähden karsinoidaan laumaa. Evankelisilla ja Luther-säätiöllä on sama ongelma. Lestadiolaisten vanhoillinen siipi on väärässä seurakuntaopissaan. Körteissä harmittaa se, että sinne kelpaa melkein mikä tahansa paitsi herätyskristillisyys. Lähetysseuran ei pitäisi yrittää olla kirkkomme ainoa lähetysjärjestö. Karismaatikot syyllistyvät usein aivan liian pinnalliseen kristillisyyteen. Näin voi käydä joskus helluntailaisille ja vapaakirkollisillekin. Israelin ystävät lipsahtavat kovin helposti valitun kansan yli-ihannointiin, mikä tuntuu ärsyttävältä. Kirkkomme paikallisseurakunnissa  on joskus evankeliumin kirkas sanoma hukassa.

Näine näkemyksineni minulla on ystäviä joka leirissä ja vihollisia joka toisessa. Kun sanon, että homoliittoja ei pitäisi suosia, saan liberaalit niskaani. Kun koetan ymmärtää tuota taipumusta, konservatiivit nyrpistävät nenäänsä. Kun puolustan maapallon pitkää ikää, osa uskovaisista pitää minua luopiona. Kun yritän sanoa jotain myönteistä palestiinalaisista, Israelin ystävät sulkevat minut yhteydestään. Varoittaessani karismaattisuuden ylilyönneistä kuulen vastustavani Pyhää Henkeä.

Pidän Teemu Laajasalosta, joka on paljon liberaalimpi kuin minä, mutta puhuu konservatiivien puolesta. Toinen hyväkäs on Aino Vesti, joka naispappina puolusti naispappeuden vastustajia. Haikailen tällaista avarakatseisuutta. Odottaisin sitä monilta konservatiiveiltakin mutta myös Kirkko ja Kaupungin Seppo Simolalta, jolle herätysliikeväki tuntuu olevan jatkuvasti punainen vaate. Jos vain meikäläiset ovat oikeassa ja heikäläiset aina ja kaikessa väärässä, niin silloin on kyse jonkinlaisesta näköhäiriöstä.

Minäkin tässä vain osoittelen toisia sormella. Tahtoisin tehdä sen kuitenkin kohtalaisen hellävaraisesti, sillä en väitä, että minulla on kaikkein oikein oppi, oikeimmasta elämästä puhumattakaan. Pyrin vain olemaan uskollinen sille kristillisyyden näkemykselle, jonka itse koen oikeaksi. Samalla koetan ymmärtää niitä, jotka ovat päätyneet muihin näkemyksiin. Oma hengellinen koti on tärkeä, mutta toisten kodeissa vieraillessa voi oppia jotain uutta. Jos hengellinen koti puuttuu, sellainen kannattaa etsiä.

Jos siis pistäydyn oman kotini ulkopuolella, voin havaita, etteivät naapurit ihan niin kamalia olleetkaan, kuin miltä he näyttivät. Voisimme oppia paremmin hyväksymään erilaisuutta, tai mikä vielä ihmeellisempää, jopa rakastamaan toisiamme. Siitähän kristityt on joskus tunnettu.

Uusin kirjoitukseni Seurakuntalainen.fi -blogissa:

Luin Samuli Siikavirran kirjoituksen Todd Bentleystä, samoin siihen tulleet kommentit. En tunne Bentleytä enkä paljon Siikavirtaakaan. Silti tekee mieleni kommentoida täällä käytyä keskustelua tässä omassa blogissani. Bentley on siis jonkinmoinen karismaatikko, joka ihmeellisillä tempuillaan on saavuttanut kuuluisuutta ja saanut kohtuullisesti vastustustakin. Siikavirran blogin kommenteista löytyy innokkaita suomalaisia kannattajia. Joku sanoo jopa, että häntä ei pätkääkään kiinnosta Bentleyn tapa toimia, kunhan sairaat paranevat. Tämä erityisesti herätti mielenkiintoni.

En vastusta karismaattisuutta, sillä aito kristillisyys on aina karismaattista. Armolahjat kuuluvat Jumalan seurakunnan elämään. Meillä saisi olla niitä mieluummin enemmän kuin vähemmän. Armolahjojen esiintyminen edellyttää aina niiden arvioimista. Mitä näkyvämpiä lahjoja, sitä tärkeämpää asettaa ne arvioitavaksi. Jos joku käyttää palvelemisen armolahjaa väärin ja kaataa kahvia itsekkäistä motiiveista ja etsii omaa kunniaansa, siitä ei ole kovin paljon haittaa. Mutta jos joku opettaa ja julistaa Raamatun vastaisesti, siihen on reagoitava. Karismaattinen kristillisyys on aika allergista arvostelulle, koska pienetkin kriittiset kommentit tulkitaan Pyhän Hengen työn vastustamiseksi. Näin ei pitäisi olla. Karismaatikkoja on arvosteltava, samoin kuin meitä oikeaoppisiakin. Kaikilla meillä on omat sokeat pisteemme ja pimeät puolemme. Jos emme suostu kritikoitavaksi, menemme entistä todennäköisemmin harhaan.

Joissain piireissä kristillisyyttä näytetään arvioitavan sillä perusteella, paljonko julistajan ympärillä tapahtuu ja kuinka kovaa hän huutaa. Mitä suuremmat joukot tulevat eteen ja mitä useampi kokee parantuneensa tai ainakin saaneensa jonkinlaisen kosketuksen Hengen voimasta, sitä varmemmin julistaja on Jumalan asialla. Tässä on paha virhearvio. Väärät profeetat saattavat koota suurempia joukkoja kuin oikeat. Ja vaikka emme luokittelisikaan jotain ihmesaarnaaja vääräksi profeetaksi, niin saarnamiehen taitavasti – ja usein tiedostamattomasti – käyttämät psykologiset menetelmät riittävät siihen, että kansa kokee tarvetta tulla eteen, monet taas kerran etsimään uutta hengellistä siunausta.

Kristillisyyttä ei pitäisi mitata sillä, paljonko ihmisiä saadaan penkeistä liikkeelle tai moniko kokee parantuneensa. Jumala parantaa kyllä sairaita ja seurakunnan kutsumukseen kuuluu rukoilla sairaiden puolesta. Mutta edes Jeesuksen toiminnassa sairaiden parantaminen ei ollut lainkaan keskeistä. Se oli messiaaninen merkki, jolla hän julkisen toimintansa alkuvaiheessa antoi viestin Messiaan kutsumuksestaan. Toimintansa jälkimmäisellä puoliskolla hän ei enää harjoittanut massaparantamisia lainkaan, sillä hän alkoi opettaa toista asiaa: kärsimystä ja kuolemaa. Tärkeintä ei ole parantuminen vaan ristin ja sovituksen sanoman uskominen. Niinpä Jumalan näkökulmasta paljon enemmän voi tapahtua siellä, missä kukaan ei parane eikä tule eteen, mutta kuulijoille avautuu ristin sanoma: juuri tällaisena, syntisenä, saan uskoa tänään kaikki syntini anteeksi annetuksi.

Kirjoitin juuri blogiini Seurakuntalainen.fi -sivustolle seuraavan jutun:

Raamatullinen luonnetesti

Kirjoitin kirjan nimeltä Miehen askelissa. Vaikka kannessa joku juoksee, kyseessä ei ole mikään urheilukirja. Toisaalta ei paljon puutukaan, sillä miehenä oleminen on jonkin sorttinen urheilulaji. Onko se enempi painia vai maratonjuoksua, riippuu näkökulmasta. Toisille se taitaa olla purjehtimista tai seilaamista ylipäänsä. Joku kuvasi kristillisyyttään korkeushypyksi ja sanoi, että tulee rimakauhu, kun pelkää että epäonnistuu niin kuin aina ennenkin. Joillekin elämä on lähinnä painonnostoa (kilot lisääntyvät) tai suunnistusta (etsitään epätoivoisesti oikeaa reittiä). Miehisintä urheilua on moottoriurheilu, mutta koska se ei ole toistaiseksi olympialaji, unohdetaan se näin Lontoon kisojen aikaan.

Kirjoitan kirjassani kyllä hiukan urheilusta. Pohdin nimittäin, miksi harrastan juoksemista. En ole päässyt asiassa ihan täyteen selvyyteen, mutta jatkan juoksemista varmuuden vuoksi. Kirjoitan myös siitä, miksi kirjoitan. Kirja on siis aika itsekeskeinen kuten muutamat aiemmat kirjanikin. Lisäksi mietin, mikä merkitys on sillä, että miehet ja naiset on luotu erimuotoisiksi.

Viime vuosina olen juuttunut esittelemään Raamatun henkilökuvia. Nyt teen sen tavalla, jota en ole tavannut aiemmin. Yritän sovittaa Pyhän kirjan henkilöitä erilaisiin luonnetyyppeihin. Vanhaa nelijakoa koleerikkoihin, melankolikkoihin, sangviinikkoihin ja flegmaatikkoihin on kyllä käytetty. Mutta minä panen paremmaksi ja sovellan jakoa yhdeksään eri luonteeseen. Pohjana on persoonallisuusenneagrammiksi kutsuttu luonnetyyppijaottelu. En ole mikään enneagrammiasiantuntija, mutta kyseinen jako on ihan normaalia keittiöpsykologiaa ja asianomaisia persoonallisuuksia näkee joka päivä työpaikoilla ja suomalaisessa politiikassa, miksei siis Raamatussakin.

Tämän henkilögalleriatestin perusajatus on, että olemme erilaisia ja saamme olla. Raamatun kuvaamista tyypeistäkin löytyy äijiä joka lähtöön. On niitä, jotka ovat luontaisia johtajia ja toisia, jotka mieluummin seurailevat asioita sivusta. Toiset tulkitsevat elämää enemmän tunteen kautta, toiset järjellä. Joku näkee aina lähellä oleva avuntarvitsijan ja joku kulkee ohi omissa aatoksissaan. Meissä on täydellisyyden tavoittelijoita ja seikkailijoita, romantikkoja ja kyselijöitä, tarkkailijoita ja vaikuttajia. Yksikään luonne ei ole parempi tai huonompi kuin muut, mutta mikä tahansa piirre voi tulla ärsyttäväksi, jos se yksinomaan vallitsee ihmisen käyttäytymistä. Kaikilla on vahvuutensa ja heikkoutensa. Näiden tunnistaminen voi auttaa kasvamaan ihmisenä.

Luonnejaottelun heikkous on siinä, että liian selvärajainen tyypittely saattaa johtaa ihmisten epäasialliseen lokerointiin. Eri kuvauksia lukiessa voi myös käydä samoin kuin lääkärikirjaa tutkiessa: löytää itsestään kaikki taudit. Minä havaitsin itsestäni sen, minkä suurin piirtein tiesin ennestäänkin. Olen mieluummin sivusta tarkkailija kuin esille pyrkivä, paitsi silloin kun saan esiintyä asiantuntijana. Mittaan asioita enemmän järjen kuin tunteen kautta ja minulla on tarve autonomiaan, yksityisyyteen. Ristiriitatilanteissa pyrin sovittelemaan mieluummin kuin kärjistämään.

Löydämme siis Raamatusta henkilöitä joka lähtöön. Raamatun ihmiskuvaukset ovat toisinaan niukkoja, joten niitä arvioiva joutuu tulkitsemaan ja käyttämään mielikuvitusta. Samalla käy selväksi, että Pietari on tietenkin toimen mies ja Tuomas kyselijä. Daavid on suorittaja sanan varsinaisimmassa merkityksessä mutta Mooses luultavasti täydellisyyden tavoittelija. Andreasta ehdotan seikkailijaksi ja Eliaa auttajaksi. Tämänkertaiseen listaan olen kelpuuttanut vain miehiä, koska kyseessä on erityisesti miehille tarkoitettu kirja.

Lopuksi testi Raamatun tuntijoille: kuka kuuluu mihinkin ryhmään? Ryhmät olisivat: Sovittelija, Suorittaja, Romantikko ja Tarkkailija ja henkilöt: Filippus, Johannes, Barnabas ja Paavali.

Eurooppa tuntuu olevan kriisissä. Ei sitä tosin huomaa muualta kuin mediasta, mutta sieltä sitäkin selvemmin. Ne joiden kukkaroon kriisi iskee työttömyytenä ovat tietenkin nyt ahtaalla. Eikä käy kauheasti kateeksi kreikkalaisia eikä espanjalaisiakaaan. Itsepä ovat pelanneet itsensä tähän jamaan, mutta ei taida varsinaisesti olla kansalaisten syy. Johtoportaan korruptiokäytäntöihin pitäisi ensiksi puuttua. Pohjimmiltaan on kyse moraalista ja arvoista. Kirjoitin näistä kaksi viimeistä kolumnia Seurakuntalainen.fi -sivuston blogiini.

Kirjoitin juuri blogiini http://www.seurakuntalainen.fi/blogit/eeron_blogi/627/ehja-ehjempi-ehjin  eheytymisestä. En toista sitä tässä, käykää lukemassa Seurakuntalaisesta. Sanon siinä, että kyllä erilaiset terapiat ovat hyödyllisiä ja voivat eheyttää rikkinäistä ihmistä, mutta ihan täydellisestä eheydestä ei kannata haaveilla. Pettyy vain. Sitä paitsi on vielä sellainen tekijä kuin perisynti. Siihen ovat toiset lääkkeet, mutta sekään ei lähde ikinä kokonaan pois. Paitsi sitten perillä.

Ollaan menossa juhannukseksi Vivamoon. Hieno paikka keskikesän juhlaan ja hyvää hengellistä ohjelmaa. Hengelliset kesäjuhlat ovat muutoinkin virkistävä kokemus. Niiden pitkä sarja huipentuu elokuussa Hengellisille syventymispäiville. Siis kaikki Hesaan 23.-26.8.

Lähetysjuhlilla Haminassa 9.6.2012 pitämäni raamattutunti:

Sain Tansaniassa nopeusrajoitussakkoja muutaman kerran. Jos poliisin tutka näytti ylinopeutta ja hän suostui kirjoittamaan kuitin, maksoin mukisematta. Jos hän ei kirjoittanut, kävimme pienen neuvottelun asiasta ja sain mennä. Aina poliisi kuitenkin lähtiessä hymyili ja sanoi ”karibu tena”, tervetuloa uudelleen.

Kerran kävi näin: Ajaessani tavallista 500 km matkaa Iringasta Dar es Salaamiin, poliisi pysäytti Morogorossa, näytti tutkasta ylinopeuslukemia ja minä maksoin kiltisti sakon. Paluumatkalla ajattelin, että täytyy muistaa tuo tutkapaikka ja katsoa, ettei mittari heilahda yhtään yli sallitun. Unohdin sen kuitenkin ja jälleen valkolakki heilautti kättään ja näytti pientä ylinopeuslukemaa. Pahoittelin tapahtunutta ja poliisi ehdotti, että maksaisin puolet normaalista, noin 10 euron sakosta. Maksoin ja hän heilautti kättään ja toivotti hyvää matkaa. Lähdin ja huomasin tehneeni yhden synnin asemasta kaksi. Ylinopeuden lisäksi olin antanut lahjuksen.

Lahjuksia

Profeetta Aamos kirjoittaa: ”Te sorratte syytöntä, te otatte lahjuksia ja syrjitte köyhiä oikeuspaikalla.” (Aam. 5:12). Lahjuksen ottaminen on siis synti. Minun tapauksessani aika pieni synti, kuten ylinopeuskin. Jos nyt syntejä on ylipäätään lupa luokitella pieniin ja suuriin. Suuret alkavat kuitenkin aina pienistä.

Me tiedämme, että Euroopan talous natisee liitoksissaan hallitsemattoman korruption vuoksi. Joissain maissa lahjusten ottaminen ja antaminen on niin maan tapa, että ilman tällaista voitelua koneistot eivät kerta kaikkiaan pyöri. Koko maanosamme hyvinvointi uhkaa raunioitua tällaisten käytäntöjen vuoksi. Oma maammekaan ei valitettavasti ole vapaa lahjusskandaaleista.

Jo Toisessa Mooseksen kirjassa on tästä asiasta varoitus: ”Älä ota lahjusta, sillä lahjus sokaisee tarkkanäköisenkin ja tärvelee niiden asian, jotka ovat oikeassa.” (2. Moos. 23:8). Psalmin kirjoittaja toteaa: ”Heidän kätensä ovat rikosten tahraamat, heidän kouransa lahjuksia täynnä.” (Ps. 26:10). Vanhan testamentin profeetat varoittavat lahjuksista usein, yhteensä 19 kertaa. Luen niistä muutaman. Jesajan kirjasta: ”Sinun johtomiehesi ovat petollisia ja varkaiden kumppaneita, he kaikki rakastavat lahjuksia ja ahnehtivat lahjapalkkioita. Orvolle he eivät oikeutta hanki eivätkä aja lesken asiaa.” (Jes. 1:23). Miikan kirjoittaa näin: ”Virkamies vaatii lahjuksia, tuomari tuomitsee maksun mukaan, mahtimies puhuu omaan pussiinsa. Yhtä köyttä he kaikki vetävät.” (Miika 7:3).  Vielä toinen lainaus Miikalta: ”Lahjuksia vastaan tämän kaupungin päämiehet jakavat oikeutta, palkasta sen papit opettavat, maksusta sen profeetat ennustavat. Kuitenkin he muka luottavat Herraan ja sanovat: ’Herra on meidän keskellämme’. (Miika 3:11)

Kuulostaako ajankohtaiselta? 2700 vuoden takaa tulee tekstejä, jotka sopisivat iltalehtien lööpeiksi vuonna 2012 jKr. Maailma ei ole muuttunut eikä ihminen, ei myöskään Jumala. Profeettojen sanoma on edelleen ajankohtainen. Profeettojen teksteistä on helppo löytää liittymäkohtia muihinkin oman aikamme kipeisiin ongelmiin.

Rahan mahti ja väkivallan lisääntyminen

Rahan ylivalta ja taloudellisen hyödyn maksimointi ajavat yhteiskuntaamme kohti yhä suurempaa eriarvoistumista. Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Oikean ja väärän raja uhkaa hämärtyä, väkivaltaviihde ruokkii epätervettä mieltä ja ihmisten sisäinen pahoinvointi purkautuu tuhoisin seurauksin.

Profeetta Habakuk valitti aikansa rahan mahdista näin: ”Totisesti, rikkaus on petollista. Ahne ei saa kylläkseen, vaikka hän levittää kitansa ammolleen kuin tuonela ja on kyltymätön kuin kuolema, vaikka hän kahmii luokseen kaikki kansat ja haalii itselleen kansakunnat.” (Hab. 2:5).

Profeetta Jeremia valittaa aikansa väkivaltaa: ”Niin kuin lähteestä pulppuaa raikasta vettä, niin tästä kaupungista tulvii aina uutta ja uutta pahuutta. Väkivallan ja sorron äänet sieltä kantautuvat, sairaita ja haavoille lyötyjä näen edessäni alinomaa.” (Jer. 6:7). Vielä sana Aamoksen kirjasta: ”Te torjutte mielestänne pahan päivän ja hyväksytte väkivallan keskuudessanne.” (Aam. 6:3). Tämähän on melkein kuin television iltauutisista.

Kenelle nämä kaikki profeettojen varoitukset on sanottu? Jumalan valitulle kansalle! Niitä ei siis ole suunnattu Jumalasta tietämättömille pakanoille vaan kansalle, jonka pitäisi tuntea Jumala ja hänen käskynsä.

Nykyaikainen lukija voi kuitenkin kysyä, mitä tällainen kollektiivinen moraalisaarna oikein on ja ketä se hyödyttää. Eivät kai kaikki virkamiehet tuona aikana ottaneet lahjuksia? Ei kai jokainen mahtimies puhunut omaan pussiinsa? Eiväthän kaikki ole ahneita tai väkivaltaisia? Eivät todellakaan ole, eivät tuolloin eivätkä tänään. Kyse on yhteiskuntaan levinneestä ilmapiiristä, moraalin yleisestä rapautumisesta ja oikean ja väärän yhä helpommasta sekoittumisesta.

Profeettojen teksti ei ole kaukana viime viikon Suomen Kuvalehden pääkirjoituksen tekstistä. Siinä pohdittiin viimeaikaisia ampumistapauksia ja kulttuurimme murenemista näin: ”Ihmiset pitivät ennen itseään ja toisiaan järjestyksessä yhteisön normeilla, vanhempien ja uskonnon pelisääntöjen avulla. Osattiin sanoa, mikä on sopivaa ja mikä ei, vaikka sääntöjä rikottiin. Väkivalta synnyttää väkivaltaa, hyvät teot synnyttävät hyvää. Joukkosurmat ovat kulttuurin rappion tuotoksia: ihminen luulee voivansa tehdä mitä tahansa… Suomalaisten on katsottava nyt peiliin: olemmeko hylänneet mukavuudenhalussamme lapsemme kasvamaan villipedoiksi, joita ruokkii fiktioiden armoton maailma.” Näin siis Suomen Kuvalehti.

Toisenlainen näkökulma

Näemme siis ympärillämme paljon pahaa ja huolenaiheita. Mutta näemme myös paljon hyvää. Otan asiaan toisenlaisen näkökulman, joka on melkein vastakkainen äskeiselle. Olemme asuneet vaimoni kanssa viimeiset kolme vuotta Afrikassa, Tansaniassa. Sieltä katsottuna maailmankartta näytti kovin erilaiselta kuin täältä Euroopasta. Heräsi tällainen kysymys: Missä päin maailmaa ihmiset saavat parhaan koulutuksen? Missä on korkeimmin kehittynyt tiede, taide ja kulttuuri? Entä korkein elintaso ja modernein ihmistä hyödyttävä teknologia? Missä paras terveydenhoito ja sosiaaliturva, missä vammaiset ja vanhukset otetaan parhaiten huomioon? Missä toteutuu ihmisten tasa-arvo suhteessa lapsiin ja naisiin? Vastaus: Läntisessä Euroopassa. Siellä missä kristinusko on kauimmin vaikuttanut tällä maapallolla. Juuri kristinusko on nostanut nämä arvot kunniaan, vaikka sitä joskus syytetään taantumuksellisuudesta ja vanhoillisuudesta.

Muuan tunnettu kolumnisti vertasi taannoin Vanhaa testamenttia Koraaniin ja sanoi, että ”edesmenneiden sukupolvien pelkotiloihin perustuvat uskonnot ovat nykyajan ihmiselle henkisiä kahleita”. Vertaus ontuu pahasti, sillä juuri juutalaiskristillinen maailmankuva ja Raamatun länsimaille antama arvopohja ovat luoneet meidän kulttuurimme ja hyvinvointimme. Henkiset kahleet ovat muualla. Afrikassa ja useimmissa Aasian maissa kaikki edellä mainitut, meidän tärkeinä pitämämme hyvät asiat laahaavat kaukana jäljessä. Käykää vaikka itse katsomassa. Jonkun lehtiuutisen mukaan yli 90% tansanialaisista uskoo noitiin ja heidän taikoihinsa. Vaikka luku lienee aika lailla yliampuva, se kertoo kuitenkin jotain afrikkalaisesta todellisuudesta. Pelkotiloihin perustuvat uskonnot ovat siellä, eivät täällä.

Olemme siis hyväosaisia ja voimme olla siitä kiitollisia. Kristinusko on muuttanut maailmaa ja tehnyt siitä paremman paikan elää. Kristinusko leviää tällä hetkellä voimakkaasti Afrikassa ja Aasiassa, mutta se on monissa maissa vasta sadan vuoden ikäinen tai paljon nuorempi. Se ei ole vielä vaikuttanut kansan syviin riveihin eikä ole päässyt muuttamaan yhteiskuntaa. Me olemme tunteneet sen jo tuhat vuotta ja suuri osa Eurooppaa kaksi tuhatta vuotta.

Minä-keskeinen kulttuuri

Samalla olemme luonnollisesti surullisia siitä, että länsimaisen yhteiskuntamme kristinuskon luoma arvopohja on vakavasti rapautumassa, kuten edellä todettiin. Ei vain materialismin ylivalta ja loputon omaan pussiin vetäminen vaan hyvän ja pahan ja oikean ja väärän rajojen hämärtyminen aiheuttavat kohtalokasta kulttuurin eroosiota. Meillä tästä oireina ovat mm. uudelleen puhjennut eutanasiakeskustelu ja kristillisen avioliittokäsityksen joutuminen tuuliajolle. Ihmisestä on tullut minä-keskeinen oman edun tavoittelija ja kulttuurista emmentaljuustoa, jossa on enemmän reikiä kuin juustoa.

Profeetta Sefanja luonnehtii omaa aikaansa sanomalla: ”Tämä oli iloinen kaupunki, joka eli turvassa, ja sanoi itsekseen: ’Minä, vain minä.’ Kuinka autioksi se onkaan tullut.” (Sef. 2:15). Siis minäkeskeinen narsistinen kulttuurikaan ei ole uutuus. Osaamme tehdä kaikkia samoja syntejä, joita aikaisemmat sukupolvet ovat tehneet. ”Jokainen ajaa keinolla millä hyvänsä omaa etuaan välittämättä siitä, loukkaako muita”, sanoi Jokelan koulun rehtori viime sunnuntain Helsingin Sanomissa.

Sisäinen tärkeämpää kuin ulkonainen

Julistaessaan parannusta omalle kansalleen Vanhan testamentin profeetat eivät kuitenkaan kuvitelleet, että koko kansalle suunnattu yleinen moraalisaarna olisi vastaus kansakunnan ongelmiin. He puhuivat aina yksilöille. He eivät myöskään ajatelleet, että muuttamalla ulkoista käyttäytymistä voisi tapahtua pysyviä muutoksia ihmisten ja kansojen elämässä. Ulkoiset tavat voivat kyllä kertoa siitä, millaisia ihmiset pohjimmiltaan ovat, mutta tapoja muuttamalla emme voi muuttaa ihmistä.

Luther sanoi, että eivät hyvät teot tee hyvää ihmistä vaan hyvä ihminen tekee hyviä tekoja. Vasta sisäinen muutos saa aikaan todellista ulkoista muutosta.

The Times –lehdessä oli pari vuotta sitten artikkeli, jota maailmalla siteerattiin paljon. Kirjoittaja Matthew Parris oli lehden kolumnisti ja tunnustava ateisti. Hän oli tehnyt pitkän matkan Afrikkaan ja raportoi sen kokemuksista. Hän kirjoitti, että palattuaan kotiin hän oli tullut vakuuttuneeksi siitä, että Afrikka tarvitsee Jumalaa. Lähetystyöntekijät, ei raha, on ratkaisu Afrikan suurimpiin ongelmiin. Hän havaitsi, kuinka vain usko muuttaa ihmistä niin, että syntyy todellista, pysyvää hyvää jälkeä. Hän päätti artikkelinsa toteamalla, että jos otamme kristinuskon vaikutuksen pois Afrikasta, jätämme sen noitatohtoreiden, viidakkoveitsien, kännykkäfirmojen, Niken ja muun länsimaisen materialismin armoille.

Ulkonaisen ja sisäisen erosta on voimakas sana myös apostoli Paavalin tunnetussa tekstissä 1. Korinttilaiskirjeessä: ”Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville… mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.” (1. Kor. 13:3). Nälkää näkevät tulisivat kyllä ravituiksi, mutta minua se ei lainkaan hyödyttäisi. Yhteiskunnan elämä kohentuisi hiukan, mutta minä väärine motiiveineni olisin yhtä kaukana Jumalasta kuin ennenkin. Jumala haluaisi muuttaa minun sydämeni voidakseen muuttaa maailman.

Profeetta Aamoksella on tästä varsin raju kuvaus: ”Minä vihaan teidän juhlianne, minä inhoan niitä, minä en voi sietää juhlakokouksianne. Kun te tuotte minulle polttouhrejanne ja ruokauhrejanne, minä en ota niitä vastaan. Juottovasikkoihin, joita te tuotte ateriauhriksi, minä en katsahdakaan. Vie pois minun luotani virsiesi pauhu! En halua kuulla sinun harppujesi helinää. Mutta oikeus virratkoon kuin vesi ja vanhurskaus kuin ehtymätön puro.” (Aam. 5:21-24).

Hetkinen. Jumalahan oli säätänyt uhrit ja käskenyt tuoda niitä hänelle. Häntähän lähestyttiin juuri polttouhrien ja ruokauhrien välityksellä. Hän oli säätänyt juhlakokoukset ja hän iloitsee Jumalan kansan virren veisuusta. Mutta nyt hän profeetan suulla torjuu kaiken tämän. Hurskauselämä oli kaventunut pelkäksi menojen suorittamiseksi. Virsien veisaaminen ja uhripalvelun toimittaminen eivät kuitenkaan kertoneet todellisesta elämän muutoksesta.

Ulkonaiset korjausliikkeet eivät riitä kansakunnan elämän kohentamiseksi. Asekaappien lukitseminen ei auta, jos ihmisen sydämen lukot eivät ole avautuneet Jumalan tahdolle. Oikeusprosessit lahjuksen ottajia ja antajia vastaan ovat välttämättömiä, mutta vasta sydämen muuttuminen tekee ihmisestä rehellisen silloinkin, kun kukaan ei ole näkemässä eikä päätöksiä kirjata tilintarkastajien lausuntoihin.

Profeetat eivät päästä meitä vähällä. Yksi kaikkein tylyimpiä profeettojen lauseita on Jesajan kirjan 1. luvussa: ”Vaikka te levitätte kätenne rukoukseen, minä peitän silmäni, en tahdo teitä nähdä. Vaikka te rukoilemistanne rukoilisitte, minä en teitä kuuntele. ”(Jes. 1:15). Eikö tämä ole ristiriidassa kaikkien muiden raamatunlauseiden kanssa? Eikö Jumala ole nimenomaan luvannut kuulla kaikki rukoukset? Eikö Raamattu ole täynnä lupauksia siitä, että Jumalan korvat ovat herkät kuulemaan hänen omiensa pyyntöjä? Kyllä, juuri näin on. Mutta sitten on tämä: vaikka te kuinka rukoilisitte, minä en kuule. Mitä tämä voisi tarkoittaa? Olisikohan siinä taustalla ajatus, jossa joku pyytää siunausta elämäntavalleen, joka on selvästi vastoin Jumalan tahtoa. Jos esimerkiksi olet ollut uskoton puolisollesi ja aiot jatkaa sillä tiellä ja pyydät sille Jumalan siunausta. Jumala sanoo: ”Älä viitsi! Sille tielle en siunaustani lupaa. Palaa takaisin oman puolisosi luo.” Tai jos olet päättänyt siirtää pienen siivun firman rahoja omalle tilillesi ja rukoilet, ettei teko paljastuisi ja että voisit jatkaa valitsemallasi tiellä, Jumala sanoo: ”Sille tielle en siunaustani jaa.” Tällaisia rukouksia Jumala ei kuule. On turha rukoilla Jumalaa rikoskumppaniksi omille synnin teilleen.

Sen sijaan jos olet tehnyt jotain Jumalan tahdon vastaista ja lähestyt Jumalaa kysyen, voitko saada syntisi anteeksi, silloin hän kuulee sataprosenttisella varmuudella. Itse asiassa heti tuon kamalan Jesajan kirjan jakeen jälkeen teksti jatkuu näin: ”Tulkaa, selvittäkäämme miten asia on, sanoo Herra. Vaikka teidän syntinne ovat verenpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin lumi. Vaikka ne ovat purppuranpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin puhdas villa.” (Jes. 1:18). Tämä on aina ja kaikkialla Jumalan vastaus ihmisen kysymykseen syntien anteeksisaamisesta.

Jeremian saarna

Mutta ihmetellään vielä hetki näitä profeettojen tylyjä tekstejä. Profeetta Jeremian osa ei ollut niitä kaikkein helpoimpia. Hän kuvaa hyvin realistisesti omaa kutsumustaan ja sitä kipua, jota hän tuntee joutuessaan muistuttamaan ihmisille näiden synneistä. Jumala lähettää hänet saarnaamaan temppelin ovelle, jossa hänen pitää luetella jumalanpalvelukseen tuleville ihmisille näiden pahoja tekoja. Kun hän sitten menee illalla asunnolleen, hän purnaa Jumalalle tästä tehtävästä ja sanoo, ettei halua lähteä enää uudelleen. Jumala kuitenkin sanoo, että on mentävä taas huomenna. Ja niin profeetta menee. Ja illalla taas valittaa Jumalalle ylivoimaisen raskasta taakkaansa. Mutta hänet lähetetään aina uudestaan.

Mitä Jeremia siinä kirkon ovella sitten saarnasi? Mm. näin: ”Näin sanoo Herra Sebaot, Israelin Jumala: ”Hylätkää väärät tienne ja tehkää hyvää! Silloin minä annan teidän asua tässä paikassa. Älkää luottako valheen puhujiin, jotka hokemalla hokevat: ’Tämä on Herran temppeli, Herran temppeli, Herran temppeli!’ Kääntykää vihdoin oikealle tielle ja tehkää hyvää, kohdelkaa aina oikeudenmukaisesti toisianne.  Älkää sortako vierasheimoisia, älkää orpoja älkääkä leskiä. Älkää surmatko syyttömiä tässä maassa. Älkää seuratko muita jumalia, sillä se on teille turmioksi. Jos tottelette minua, niin saatte asua tässä maassa, jonka annoin teidän isillenne ikuisiksi ajoiksi.  Mutta te luotatte valheellisiin hokemiin. Eivät ne teitä auta.  Tällaisia ovat teidän tekonne: te varastatte, murhaatte, teette aviorikoksia, vannotte väärin, uhraatte Baalille ja juoksette muiden jumalien perässä, joita ette edes tunne! Sitten te tulette tähän pyhäkköön, joka on minun nimelleni omistettu, ja sanotte minun edessäni: ’Me olemme turvassa!’ Kuitenkaan ette luovu kauhistuttavista teoistanne. Rosvojen luolanako te pidätte tätä temppeliä, joka on minulle omistettu? Siltä se minustakin näyttää, sanoo Herra.” (Jer. 7:3-11).

Ei olisi helppoa seistä tuolla tämän kokouspaikan ovella ja luetella Lähetysjuhlille tulevien ihmisten syntejä. Kyllä tällainen häirikkö pian poistettaisiin meidän keskuudestamme. On kuitenkin huomionarvoista, että juuri tätä tekstiä Jeesus käytti ajaessaan kaupustelijoita pois Jerusalemin temppelistä. Emme siis selviä tästä silläkään verukkeella, että profeetat kuuluivat vanhaan liittoon ja julistivat lakia, mutta Jeesus tuli julistamaan armon evankeliumia. Profeetat saarnasivat sekä synnistä ja armosta ja Jeesus julistaa sekä lakia että evankeliumia. Tässä ei ole mitään eroa. Jeesus oli syntisten ja sairaiden ystävä, mutta moitti omahyväisiä ja itseensä luottavia aikalaisiaan teeskentelijöiksi ja sokeiksi sokeiden taluttajiksi.

Vanha ja Uusi testamentti puhuvat samaa kieltä ja niissä puhuu sama Jumala. Kaikki mitä Uudessa testamentissa sanotaan, on edeltä kirjoitettu jo Vanhaan testamenttiin.

Jesaja 53

Itse asiassa koko Raamatun keskeisin ja puhuttelevin Jeesuksen kärsimyksestä kertova teksti löytyy Jesajan kirjan luvusta 53, kirjoitettu 700 vuotta ennen Jeesuksen syntymää. Lainaan siitä katkelman:

”Hän kasvoi Herran edessä kuin vähäinen verso, kuin vesa kuivasta maasta. Ei hänellä ollut vartta, ei kauneutta, jota olisimme ihaillen katselleet, ei hahmoa, johon olisimme mieltyneet.  Hyljeksitty hän oli, ihmisten torjuma, kipujen mies, sairauden tuttava, josta kaikki käänsivät katseensa pois. Halveksittu hän oli, me emme häntä minään pitäneet.  Ja kuitenkin: hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme. Omista teoistaan me uskoimme hänen kärsivän rangaistusta, luulimme Jumalan häntä niistä lyövän ja kurittavan, vaikka meidän rikkomuksemme olivat hänet lävistäneet ja meidän pahat tekomme hänet ruhjoneet. Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha, hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet.  Me harhailimme eksyneinä kuin lampaat, jokainen meistä kääntyi omalle tielleen. Mutta Herra pani meidän kaikkien syntivelan hänen kannettavakseen.” (Jes. 53:2-6).

Tämä Jesajan kirjassa oleva Herran kärsivän palvelijan laulu tuottaa hankaluuksia juutalaisille, jotka kieltävät Jeesuksen messiaanisuuden. Israelissa asuvista juutalaisista vain pieni kourallinen uskoo Jeesukseen omana Vapahtajanaan. Kerran nämä messiaanisiksi juutalaisiksi itseään kutsuvat kristityt osallistuivat Jerusalem-marssiin, jossa tuhannet ihmiset kulkivat kaupungin halki erilaisin julistein ja teemoin. Nämä Jeesukseen uskovat juutalaiset olivat teettäneet T-paidat, joiden selkämyksessä oli teksti: JESAJA 53. Ei muuta. Tällä he halusivat saada oman kansansa kääntymään heidän Messiaansa puoleen.

Yusufin todistus

Jeesuksen kärsimys ja kuolema ovat kristinuskon ytimessä. Vanhan testamentin profeetat katsoivat siitä kirjoittaessaan eteenpäin, me katsomme taaksepäin. Aina se on synnyttänyt uskoa ja uutta elämää.

Kerron erään esimerkin Tansaniasta. Opettaessani evankelistakurssilla muuan kurssilainen kertoi minulle elämäntarinansa. Tämä Yusuf oli kasvanut muslimiperheessä ja myöhemmin päässyt omassa yhteisössään johtavaan asemaan, imaamiksi, moskeijarukousten esilukijaksi. Hän oli mennyt naimisiin naisen kanssa, joka oli kristitty, mutta jonka oli täytynyt kääntyä muslimiksi päästäkseen avioon. Vuosien varrella vaimolla oli tapana mennä aamuisin moskeijaan rukoilemaan – niin kuin Yusuf luuli. Kerran tytär sanoi isälleen, että äiti ei menekään moskeijaan vaan hän käy kirkossa rukoilemassa. Kuultuaan tämän Yusuf suuttui silmittömästi ja päätti tappaa vaimonsa. Seuraavana aamuna hän otti puukon mukaansa ja lähti seuraamaan vaimoaan. Vaimo todellakin meni kirkkoon ja kiihtynyt mies perässä. Vaimo pakeni papin turviin, joka rauhoitteli suuttunutta Yusufia ja sanoi, että maassa on uskonnonvapaus, eikä miehellä ole oikeutta puuttua vaimonsa uskontoon. Hän sai miehen rauhoittumaan ja pyysi tätä jäämään kohta alkavaan jumalanpalvelukseen. Yusuf jäi. Kun tuli uusien kirkkovieraiden esittelyn aika, jokainen esiteltävä sanoi vuorollaan Bwana Yesu asifiwe, Ylistys Jeesukselle, ja sen jälkeen nimensä, kuten tuolla kirkoissa aina tehdään. Kun Yusufin vuoro tuli esittäytyä, hän kuuli itsensä sanovan nuo samat sanat. Silloin seurakunta puhkesi riemukkaisiin taputuksiin ja Yusuf istuutui hämillisenä. Hän kertoi, että jotain merkillistä tapahtui tuona hetkenä. Viha sisimmästä katosi ja hänelle tuli halu ottaa selvää, mistä tässä uskonnossa on kyse. Hän meni pyytämään papilta Raamattua ja alkoi tutkia sitä. Sen sanoma kosketti voimakkaasti hänen sisintään ja aivan erityisesti yksi asia. Hän ihmetteli, kuinka joku on voinut antaa henkensä hänen puolestaan. Jeesuksen sijaiskärsimys ja kuolema puhuttelivat niin voimakkaasti, että hän halusi lähteä seuraamaan tätä Jeesusta. Myöhemmin hän meni uudelleen papin puheille ja pyysi, että hänet kastettaisiin Jeesuksen seuraajaksi. Pappi hiukan epäröi. Sitten Yusuf kysyi: ”Jos kuolen, ennen kuin minut kastetaan, joudunko kadotukseen?” Pappi vastasi: ”Kastetaan.” Tämän kertoessaan Yusuf oli ollut kristitty kymmenen vuotta ja jo useita vuosia seurakunnan evankelistana.

Keitä profeetat olivat?

Tutkimme siis tänään Raamattua Vanhan testamentin profeettojen sanoman kautta. Jesaja oli 700-luvulla eKr. elänyt profeetta, jolla oli hyvät suhteet Juudan kuningashuoneeseen, erityisesti kuningas Hiskiaan. Assyrian maailmanvallan uhatessa pienen Juudan vapautta kuningas lähetti esirukouspyynnön profeetalle, aivan kuten Kyösti Kallio aikanaan talvisodan kynnyksellä pyysi rukousta meidän kansamme puolesta. Jeremia eli toista sataa vuotta myöhemmin, nyt Babylonian joukkojen piirittäessä Jerusalemia. Jeremian julistusta eivät oman kansan päättäjät halunneet kuunnella. Häntä jopa vaadittiin muuttamaan sanomaansa, sillä se ei sopinut yhteen valtakunnan politiikan kanssa. Aamosta pidettiin myös enemmän häirikkönä kuin hovisaarnaajana. Hänen terävä kritiikkinsä oli valtaapitäville liikaa. Sen sijaan esimerkiksi profeettojen Haggai ja Sakarja rooli oli hyvin tärkeä maan ja temppelin jälleenrakentamisessa pakkosiirtolaisuuden jälkeisenä aikana.

Vanhan testamentin profeettojen julistuksen voi kiteyttää kolmeen teemaan. He vaativat yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta, toiseksi, he varoittivat uskosta luopumisesta ja kutsuivat ihmisiä parannukseen ja kolmanneksi, he julistivat Jumalan tekemän ikuisen liiton pysyvyyttä, Messiaan tuloa ja syntien anteeksisaamista.

Niitä profeettoja joiden nimissä meillä on kirja Vanhassa testamentissa, kutsutaan kirjaprofeetoiksi tai kanonisiksi profeetoiksi. Heidän tekstinsä on Jumalan sanaa. Lisäksi Raamatussa esiintyy muitakin profeettoja, sekä oikeita että vääriä. Apostoli Paavali kehottaa kristillistä seurakuntaa rukoilemaan profetoimisen armolahjaa keskuuteensa. Kirjaprofeettojen ja myöhempien profeettojen välillä on olennainen ero. Raamatun teksti on meidän yläpuolellamme, se on Jumalan ilmoitusta ja se arvioi meitä. Nykypäivän profeetat, sikäli kuin sellaisia on, saattavat myös olla Jumalan asialla, mutta heidän sanomansa on alistettava seurakunnan arvioitavaksi.

Keitä sitten olisivat tämän päivän profeetat? Paavali antaa profetoimisen määritelmän 1. Korinttilaiskirjeen 14. luvun jakeessa 3: ”Se joka profetoi, puhuu ihmisille: hän rakentaa, kehottaa ja lohduttaa.” Näin ollen jokaisen Jumalan sanan saarnan pitäisi olla profeetallista julistusta. Aina kun Jumalan Henki yhtyy julistukseen tai opetukseen tai mihin tahansa hengelliseen puheenvuoroon, se sisältää rakennusta, kehotusta ja lohdutusta. Hengellisten puheiden ei pitäisi olla esitelmiä eikä moraalisaarnoja vaan niiden pitäisi julistaa Kristusta. Tällaista profeetallista puhetta me tarvitsemme kansamme keskuuteen.

Onko suuria ja pieniä syntejä?

Pohdin puheeni alussa, onko olemassa pieniä syntejä ja suuria syntejä. Ihmisten mittapuin mitattuna tietenkin on. Jos kadehdin mielessäni naapurin hienompaa taloa, se ei ole kovin suuri synti. Jos sen sijaan yritän vääryydellä hankkia sen itselleni, kyse on suuresta synnistä. Jumalan silmissä tällaista eroa ei ole. Minun kateuteni, itsekkyyteni ja ylpeyteni ovat osoitus sydämessäni olevasta synnillisyydestä. Minun väärät motiivini, loukkaavat sanani ja inhottavat ajatukseni kertovat, että sisimmässäni asuu taipumus pahaa. Tämä on aika kurja havainto. Minä jonka pitäisi olla esikuvana seurakunnalle ja joka saarnaan Jumalan sanaa muille, minun sisimmästäni löytyy taipumus kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin synteihin. On Jumalan armoa, etten ole kaikkiin niihin langennut.

Tulee mieleen lause Urho Muromalta. Tämä viime vuosisadan tunnetuin julistaja oli kuulemma sanonut, että noustessaan saarnatuoliin hän joka kerran rukoilee, ettei tällä kerralla ottaisi yhtään kunniaa itselleen, mutta sitä rukousta ei ole koskaan vielä kuultu. Tämä on linjassa sen kanssa, mitä profeetta Jesaja kirjoittaa: ”Kuin tahrainen riepu on koko meidän vanhurskautemme.” (Jes. 64:5). Siksi meidän ainoa toivomme on hänessä, josta Jeremia kirjoittaa: ” Tulee aika, sanoo Herra, jolloin Daavidin suvusta nousee Vanhurskas Verso. Häntä kutsutaan tällä nimellä: ’Herra on meidän vanhurskautemme.” (Jer. 23:5-6).

Minun vanhurskauteni ei kestä Jumalan edessä. Kristuksen vanhurskaus on ainoa, mikä kestää.

Lähtökohta yhteiskunnan uudistumiseen on ihmisten hengellinen uudistuminen. Se joka on joutunut Jumalan edessä tekemän tiliä omista synneistään, ei ole kovin herkästi tuomitsemassa toisia. Se jolla on arka tunto Jumalan sanan edessä, tahtoo myös elää rehellisesti ja oikeudenmukaisesti ihmisten edessä.

Tämä raamattutunti on otsikoitu: Profeetat sotkevat ympyröitämme. Lauseen idea on Arkhimedekselta 200-luvulta eKr. Tuo kuuluisa matemaatikko oli niin keskittynyt omiin ympyröihinsä, ettei huomannut vihollisen tuloa kaupunkiin ja menetti henkensä. Me saatamme niin uppoutua omiin ympyröihimme, ettemme huomaa Jumalan ääntä, joka kutsuu tunnustamaan syntimme ja seuraamaan Kristusta. Jos omat ympyrät ovat liian tärkeitä, saatamme menettää kaikkein tärkeimmän, ikuisen elämän.

Historiassa on toinenkin tähän liittyvä lause. Rooman valtakunnan edustaja sanoi Syyrian hallitsijalle Antiokhos IV:lle 160-luvulla eKr.: ”Ennen kuin ylität tämän ympyrän, sinun on annettava vastaus Rooman senaatille.” Syyrian kuninkaan oli nopeasti laskettava mahdollisuutensa, ettei ympyrästä ulos tuleminen olisi vienyt hänen henkeään.

Me olemme näinä päivinä täällä Haminan ympyröissä. Ollessamme Jumalan sanan ääressä, olemme aina Jumalan puhuttelussa. Profeettojen sanoma muistuttaa meitä synneistämme, mutta ennen kaikkea julistaa syntien anteeksiantamusta. Ilman sitä ei kukaan meistä pelastu. Siksi julistan sinulle tänä aamuna, että kaikki sinun syntisi on Jeesus sovittanut ja kaikki synnit saadaan tänään anteeksi. Sellaista syntiä ei ole vielä keksittykään, mitä ei Jeesus voisi anteeksi antaa. Ota siis vastaan nämä profeetta Jesajan ja profeetta Miikan sanat:

Näin sanoo Herra: ”Minua et ole avuksesi huutanut, Jaakob, minun vuokseni, Israel, et ole vaivaa nähnyt. Lampaita et ole tuonut minulle polttouhriksi etkä teurasuhreillasi ole minua kunnioittanut… Mutta synneilläsi kyllä olet minua rasittanut, pahoilla teoillasi minua vaivannut. Mutta minä, minä itse pyyhin pois sinun rikkomuksesi oman itseni tähden enkä muistele syntejäsi.” (Jes. 43:22-25).

”Jumala, onko sinun vertaistasi! Sinä annat synnit anteeksi ja jätät rankaisematta jäljelle jääneen kansasi rikkomukset. Sinä et pidä vihaa iäti, sinä olet laupias. Sinä armahdat meitä yhä, poljet syntimme jalkojesi alle. Kaikki syntimme sinä heität meren syvyyteen.” (Miika 7:18-19).

Olipa kerran seurakunta, joka oli jakaantunut kahtia. Toista puolta kutsuttiin ”kaikki”-puolueeksi ja toista ”melkein kaikki” –puolueeksi. Tähän eroon oli johtanut eräs raamatunkohta. Tai ei se varsinaisesti johtunut raamatunkohdasta vaan sen tulkinnasta tai pikemminkin siitä, miten sen kohdan olisi voinut tulkita. Kohta kuuluu näin: ”Koko kaupunki oli kerääntynyt oven edustalle.” (Mark. 1:33).  Vuosien saatossa tästä ei ollut minkäänlaista erimielisyyttä ja koko seurakunta oli tullut tunnetuksi siitä, että se piti vahvasti kiinni Raamatun ilmoituksesta.

Kerran eräs seurakuntalainen oli sitten sanonut puheessaan, että kyseinen kohta ei välttämättä tarkoita, että jokainen yksilö koko kaupungista oli paikalla. Olihan joku voinut jäädä kotiin, mutta ehkä melkein kaikki olivat tulleet Jeesusta kuuntelemaan. Tähän joku toinen vastasi hyvin terävästi, ettei veljen pitänyt lähteä Raamattua vääristelemään, sillä jos se sanoo, että kaikki olivat paikalla, niin silloin kaikki myös olivat paikalla. Edellinen puhuja alkoi kuitenkin puolustella kantaansa ja totesi, että kyllähän me normaalissa kielenkäytössäkin saatamme sanoa, että koko kaupunki oli liikkeellä, vaikka paikalla oli vain melkoinen väentungos mutta moni aivan varmasti kotona. Hänelle vastattiin, ettei selvää Raamatun ilmoitusta voi muuttaa tuolla tavalla. Tällä menollahan ei kohta voi luottaa enää mihinkään Raamatun sanaan. Jos Raamattu ei ole kirjaimellisesti totta, silloin se ei ole totta ollenkaan. Voisiko silloin luottaa enää edes Jeesuksen sovitustyöhön?

Kirjaimellista tulkintaa edustavaa ”kaikki”-puoluetta alettiin kutsua k-puolueeksi ja ”melkein kaikki” –kantaa edustavaa joukkoa mk-puolueeksi. Edelliset puhuivat toisista mielellään myös liberaaleina ja nämä puolestaan ehdottivat toisella kannalla oleville nimitystä fundamentalistit. Väittely jakoi seurakunnan jyrkästi kahteen leiriin, eivätkä niiden kannattajat aina edes tervehtineet toisiaan.

Mk-puoli keksi ehdottaa, että arkeologisten kaivausten perusteella kyseinen Kapernaumin kaupunki oli niin ahdas kapeine katuineen, ettei sinne tarkkaan ottaen mitenkään koko kaupunki edes mahdu yhtä aikaa paikalle niin, että kaikki voisivat nähdä Jeesuksen. K-puoli väitti kuitenkin, että insinöörit olivat laskeneet kaupungin asukasluvun ja pinta-alan ja ottaneet huomioon myös tasaisille katoille kiivenneet ihmiset, jolloin väki kyllä sopisi paikalle. Ja jos ei sittenkään sopisi, niin kyllähän Jeesus voisi tehdä sellaisia ihmeitä, että ne kuitenkin saataisiin sopimaan. Tähän mk-puoli, että voisihan Jeesus panna kaikki vaikka taivaalle leijumaan siksi aikaa, mutta tekikö hän niin, on eri asia. Raamattu on kirjoitettu ihmisten tavallisella arkikielellä ja se voidaan ymmärtää samalla tavoin kuin vastaava ilmaisu muussakin kielessä. K-puoli ei hyväksynyt selitystä, sillä siinä tukeuduttiin liikaa Raamatun ulkopuoliseen materiaaliin. Kertomushan ei ole mikään vertaus eikä symboli vaan todellista historiallista kerrontaa ja jopa monet professorit ovat sanoneet, että historiallinen kerronta on ymmärrettävä juuri niin kuin se on kirjoitettu.

Tähän päivään mennessä tuota kiistaa ei ole vielä saatu ratkaistuksi. K-puoli on kirjoittanut kaikkiin kristillisiin lehtiin varoituksia mk-puolen liberaalisuudesta ja huomauttanut, että ateistit saavat tästä vain aineksia väitteeseensä, että Raamattu ei siis tarkkaan ottaen pidä paikkaansa. Mk-puoli on ilmoittanut, että kyllä kristityt saavat ajatella asiasta kummalla tavalla tahansa, mutta jonkinlainen maalaisjärjen käyttökin on sallittu. He ovat vielä huomauttaneet, että kumpikin puoli uskoo, että Raamattu kertoo aivan toden tapahtuman Jeesuksen elämästä. Kiista ei siis ole siitä, onko Raamattu totta vai ei, vaan siitä mikä on oikea tapa tulkita tällainen historiallinen tiedonanto. Toisaalta mk-puoli on hiukan huolissaan siitä, että liian jäykkä raamatuntulkinta voi viedä huomion pois Raamatun pääsanomalta.

Niin, ja vielä on todettava, että seurakunnassa on koko ajan ollut joitain henkilöitä, jotka eivät ole asettuneet kummallekaan puolelle. Molemmat puolet pitävät heitä vähän outoina, mutta he itse ajattelevat, että kyllä kristitty voi olla ihan oikeassa uskossa, vaikka ei olisi ihan varma siitä, paljonko kapernaumilaisia oli jäänyt kotiin tuona kyseisenä iltana.

Suunnilleen näin menee luomista ja tieteellistä maailmankuvaa koskeva väittely lehdissä ja Seurakuntalainen.fi –sivustolla.