Tulimme toissayönä Suomeen. Eilen kävimme Itäkeskuksen Prismassa. Teki pahaa niin, että piti ottaa kiinni satametriä pitkän liukukäytävän kaiteesta. Ei, ei se johtunut matkasta. Silmänkantamaton määrä tavaraa alkoi huimata. Iringan kotiapulaisemme ei voi ostaa kananmunia, koska ne ovat liian kalliita, muutaman kymmenen senttiä. Mitä hän ostaisi täältä?
Uskon, että tämän menee ohi parissa päivässä. Toisaalta toivon, ettei ihan kokonaan.
Kalevi Lehtinen on kuollut. Tuntuu uskomattomalta. Tietenkin hän kuolisi joskus kuten me kaikki. Mutta että juuri nyt, kesken juoksulenkin ja monien uusien suunnitelmien.
Tapasimme ensimmäisen kerran 1960-luvulla. Hän oli teologian ylioppilas mutta jo tunnettu saarnamies, minä Lempäälän seurakuntanuorissa. Vuosia myöhemmin osuimme Helsingissä bussiin 14. Kalevi kysyi, missä veljeni Timo on. Ihmettelin, että hän muisti meidät. Myöhempinä vuosina olemme usein puhuneet samoissa kokouksissa. Kalevi on ollut esikuvani evankelistana ja hänkin sanonut usein arvostavansa minua raamatunopettajana. Kalevi ja Leena, Pirkon ystävä vuosien takaa, tulivat myös perheenä tutuiksi. Muistammen Leenaa hänen surussaan.
Kerran pohdimme teologisia oppikiistoja. Kysyin Kalevilta neuvoa mutkallisiin asioihin, veljet kun tehokkaasti olivat lyöneet kiiloja toistensa välille ja aina löytyi teologisia perusteita. Kalevi sanoi: ”Onhan rakkauskin teologinen peruste.”
Ei enää Iringassa, ei vielä Helsingissä. Kummassakin tyhjä koti, joka ei ole oma. Molemmissa maissa auto jota en omista. Takana kolme antoisaa vuotta Afrikassa, edessä uusi tuntematon Suomi. Tänään Dar es Salaamissa.
Pakattu, siivottu, kärrätty kamaa, jaettu tavaroita – kuinka ihminen voi lyhyessä ajassa koota niin paljon. Kohta Suomessa puretaan laukut, hankitaan uudestaan puuttuvat kapistukset ja alkaa uusi kerääminen.
Nyt välitilassa. Omaisuus matkalaukuissa, mieli puoliksi Tansaniassa puoliksi Suomessa. Syömme viimeisen kerran Epidorissa, katselemme Intian valtameren rantaan iskeytyviä aaltoja, kohtaamme ystävällisen tansanialaisen hymyn.
Mietimme, mitä jäi käteen Afrikan vuosista. Ainakin se ettei Eurooppa ole koko maailma.
Tavallinen arkipyhä klo 7 Iringan yhdessä seitsemästä luterilaisesta sivukirkosta. Kirjaviin kangoihin kietoutunutta väkeä valuu sisään molemmista ovista. Kohta kirkko on ääriään myöten täysi, ehkä 600 ihmistä. Kymmeneltä se täyttyy uudestaan. Kolme kuoroa kuten aina, kaksi kolehtia jotka viedään penkkiriveittäin eteen, pitkä saarna jossa pappi puhuu Jumalan armosta, vaikka en kovin paljon ymmärrä.
Kirkon yksi väliseinä purettiin muutama viikko sitten, jotta väkeä mahtuisi enemmän. Suunnitteilla on kirkon laajennus, sillä seurakunta kasvaa koko ajan
Tulenko kaipaamaan näitä messuja? En varsinaisesti, sillä mieluusti ymmärtäisin paljon enemmän. Tosin en aina Suomessakaan ymmärrä, mitä pappi lopulta haluaa sanoa. Saatan silti ikävöidä täysiä kirkkoja, riemullista kuorolaulua, spontaaneja ohjelman muutoksia kesken normaalien luterilaisten menojen. Toisaalta, Suomessa aina tietää, mitä tulee seuraavaksi ja saa rukoilla äidinkielellä.
Istuin eilen koko päivän verovirastossa. Paitsi että kävin kotona syömässä ja pari kertaa pankissa jonottamassa. Viime perjantaista lähtien kymmenes kerta samassa toimistossa, lisäksi kymmeniä soittoja, tekstareita ja maileja clearing agentin kanssa. Olen siirtämässä autoa kirkon nimistä omiin nimiini ja tämä revohka siksi, että maksan siitä veroja voidakseni myydä sen edelleen. Kärsivällisyyskoulu jossa ei opi mitään. Vanhatkin kohteliaisuussäännöt meinaavat unohtua, kun agentti kolmen viikon yhtämittaisen hoputuksen jälkeen sanoo, että aloitetaan sitten prosessi, vaikka joku kopio vielä puuttuukin. Ja minä että lähden juuri maasta ja te siellä vain mietitte, milloin aloitettaisiin.
Tansaniassa ei saisi suuttua ihmisille, silloin menettää pelin lopullisesti. En ole ihan varma, kävikö näin verovirkailijan kanssa. Onneksi oli viimeinen keikka talossa.
”Et kai vielä lopullisesti lähde?” ”Me rukoilemme Jumalaa, että tulisit vielä takaisin”, he sanovat. Se tuntuu hyvältä – ja pahalta. Ehkäpä he ovat tarvinneet minua. Kiittelivät että olen aina ollut paikalla ajoissa (tansanialaiset opettajat eivät ole), että vaikka olen ulkomaalainen, ymmärtävät kieltäni (amerikkalaiset ovat joskus käsittämättömiä), että olen ollut ystävällinen ja olemme kuin samaa perhettä (täkäläiset joskus pompottavat ja nolaavat opiskelijoita) ja että ovat oppineet paljon (sitä vartenhan tänne on tultu).
Toiset saavat tästä jatkaa.
Huomenna pidän viimeisen saarnani Iringan kansainvälisen seurakunnan kirkossa. Jäähyväispuheen. Mitä haluaisin sanoa nyt, kun emme ehkä koskaan enää tapaa tässä kirkossa, emmekä tässä maassa, emme missään? Harvinaisen vaikeaa miettiä saarnaa. Olen päätynyt tekstiin, jossa Jeesus sanoo: ”Te ette valinneet minua, vaan minä valitsin teidät.” Osaankohan selittää ymmärrettävästi, mitä tarkoittaa olla valittu ja mitä se, että kaikki eivät lopulta päädy valittujen joukkoon, vaikka kaikkia kutsutaan.
Nooa oli valittu ja arkin ovet auki viimeiseen asti, mutta lopulta Jumala itse sulki oven. Israelin kansa on valittu, ei kuitenkaan hyvyytensä tai ansioittensa vuoksi, sillä niitä sillä ei ole. Kansan historia on pääasiassa napisevan kansan historiaa. Valinta on armosta. Mutta koska se on Jumalan valinta, se on lopullisen varma. Minä olen valittu, armosta. Minulla on vastuu vaelluksestani, mutta lopullisesti hän vastaa kompuroivan lapsensa kotiin viemisestä. Oma syynsä, että valitsi.
Kääk, juuri julkaistu sensaatiomainen löytö Mirjamin, Kaifaan pojantyttären ossuarista saattaa sittenkin olla väärennös. Juuri kun maailmalla vakuuteltiin – ja minäkin – sen aitoutta. Tänä aamuna sain luotettavalta taholta Israelin museovirastosta (IAA) tiedon, että epäilyksen siemen on herätetty ja mikä inhottavinta, että IAA olisi sotkeutunut väärentämiseen. Toistaiseksi siis tästä löydöstä on kerrottava hiukan suu supussa ja odotettava asioiden varmistumista puoleen tai toiseen.
Joulukuussa 1990 Talpiotin kaupunginosasta Jerusalemista löydettiin ossuari eli luuarkku, joka hyvin todennäköisesti kuului ylipappi Kaifaalle, samalle joka oli tuomitsemassa Jeesusta kuolemaan. Tänään tuli julkisuuteen tieto toisesta Kaifaan suvun ossuarilöydöstä. Siinä on teksti ”Miriam Jeesuksen Kaifaan pojan tytär, Maasjan pappisosastosta Beit Imristä”. Samaisen ylipapin lapsenlapsen hauta-arkku on siis löydetty. Vaikka löytöä ei tehty normaalien kaivausten yhteydessä, sen aitoutta tutkineet arkeologit ovat vakuuttuneita arkun muinaisesta alkuperästä.
Hauska yksityiskohta löydössä on, että Kaifas ei näköjään päässyt ristintapahtumista eroon, koska antoi pojalleen nimen Jeesus ja tämä puolestaan tyttärelleen nimen Mirjam eli Maria. Kaifaan arkkua on säilytetty Jerusalemin museossa Pontius Pilatuksen kiven vieressä. Näin nämä kärsimyshistorian konnat todistavat siellä vierekkäin Jeesuksen historiallisuudesta.
Tässä katkelma Israelin museoviraston tiedotteesta:
“The ancient ossuary bears an Aramaic inscription from the time of the Second Temple: ‘Miriam Daughter of Yeshua Son of Caiaphas, Priests [of] Ma’aziah from Beth ’Imri’. The researchers: “The prime importance of the inscription lies in the reference to the ancestry of the deceased – Miriam daughter of Yeshua – to the Caiaphas family, indicating the connection to the family of the Ma’aziah course of priests of Beth ’Imri”. The high priest Yehosef Bar Caiaphas, is especially famous for his involvement in the trial and crucifixion of Jesus.”
Tänään, 42 vuotta sitten, sanoimme Pälkäneen kirkon alttarilla ’tahdon’. Tahdomme edelleen.
Rakkautta on sanoa ’tahdon’ joka päivä uudestaan.
Pitkä tie, mutkiakin, vaikeita maastoja, kauniita näköaloja, yhteisiä muistoja, virstanpylväitä: Pälkäne, Lempäälä, Helsinki Taivallahti, Kauniainen, Helsinki Pasila, Pitäjänmäki, Tansania Iringa… Raamattukoulu, Taivis, SRO, STI, SLS… Mennään Eteenpäin!
