Eero Junkkaala

Herskyttelin herätysliikkeistä viime Kotimaa-lehden kolumnissani (täällä edellinen juttuni). Kirjoitin, että olen viidesläinen ja viides herätysliike on se, jossa yhdistyvät neljän aikaisemman parhaat puolet. Sekös sai muutamat lukijat kimmastumaan. Viides liike on joidenkin mielestä kaiken pahan alku ja juuri kirkossamme. Niinpä niin, en yhtään epäile, etteikö tähän kristillisyyden suuntaan olisi yksi ja toinen loukkaantunut. Ja ettemmekö me olisi matkan varrella ahdistaneet ihmisiä sellaiseen kaavaan, johon he eivät koe mitenkään mahtuvan.

Tällainen evankelioiva herätysliike on vähän hankala, koska uskoontulovaatimuksineen se vetää uskon ja epäuskon rajaa selvemmäksi, eikä tällainen miellytä kaikkia. Näissä rajanvedoissa olemme epäilemättä syyllistyneet myös sellaisten barrikadien korottamiseen, jolla olemme suotta karkottaneet ihmisiä luotamme. Opillinen linjanveto kuuluu myös kutsumuksemme. Sekään ei luonnollisesti sovi kaikkien pirtaan. Meidän olisi hyvä ymmärtää, että kaikki kristityt eivät yksinkertaisesti ole opillisesti orientoituneita, jolloin heidän on vaikea ottaa harteilleen tiukan opillista kaapua.

Nyt kirjoitan ikään kuin omilleni, kun sanon, että nykypäivän herätyskristillisyydessä olisi todellakin aihetta parannukseen siellä sun täällä. Meille on syntynyt ajatus, että juuri meidän putiikissamme on kaikkein oikein usko, niin kuin saattaa ollakin. Mutta ovatko kaikki maailman kristityt, jotka eivät tunnustaudu meikäläisiin korostuksiin, enemmän tai vähemmän väärässä? Vainko tunnustuksellinen luterilaisuus on säilyttänyt puhtaan evankeliumin tässä maailmassa? Jopa jossain suomalaisessa seurakunnassa saattaa olla ihan oikeaa uskoa, vaikka siellä ei olisi kuultu meikäläisistä mitään!

Sanon tämän tunnustuksellisen luterilaisuuden kannattajana. Pidän evankeliumin ydintä, pelastusta yksin armosta, yksin uskosta, yksin Kristuksen kautta, täysin luovuttamattomana opinkohtana. Uskonvanhurskauden oppi on kristallinkirkas aarteemme. Mutta ei se ole meidän yksityisomaisuuttamme. Raamattu uskon ja elämän ylimpänä ohjeena ja mittapuuna on kaiken hengellisen elämän perusta. Se on Jumalan sanaa, mutta minun tulkintani siitä ei välttämättä ole. Siksi yritän panna käden suulleni ja olla varovainen toisia arvostellessani.

Meillä on sama kiusaus kuin muillakin herätysliikkeillä sisällyttää oikean uskon määritelmään sellaista, mikä sinne ei varsinaisesti kuuluisi. Olemme saattaneet rakentaa ”omatekoista hurskautta, nöyryyden harjoittamista ja ruumiin kurittamista vaativia käskyjä, jotka tosin näyttävät viisailta, mutta todellisuudessa ovat arvottomia ja tyydyttävät vain ihmisen ylpeyttä” (Kol. 2:23).

Tällainen oman liikkeen ruoskiminen voi olla hiukan kohtuutonta ja mitä suurinta farisealaisuutta. Silti siihen liittyy kipeitä kysymyksiä siitä, ettemme evankeliumin ja oikean opin puolustajina sulkisi itseämme sellaiseen norsunluutorniin, jossa ei kohdata sitä kirkkoa ja sitä maailmaa, jota varten me olemme olemassa.

Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta

Olen viidesläinen. Tämä teille tiedoksi näin heti alkuun, ettei tarvitse miettiä, mihin kirkolliseen lokeroon minut sijoittaisitte. Viidesläisyys on se herätysliike, jossa yhdistyvät kaikkien neljän aikaisemman parhaat puolet. Mutta hetkinen, olikohan nyt lainkaan viisasta aloittaa tällaisella lokeroinnilla oma kolumnisarjani. Olisiko jopa vanhanaikaista tai peräti epäkristillistä tällä tavalla luokitella itseään tai muita? Sitä paitsi joidenkin silmissä saatoin tulla heti väärään joukkoon kuuluvaksi kirjoittajaksi.

Pidän tärkeänä, että kristityllä on oma hengellinen koti. Ei sen tietenkään tarvitse olla mikään tarkkaan nimetty hengellinen porukka. Moni herätysliikkeen omakseen tunnistava on sitä paitsi uskollinen kansankirkon jäsen ja voisi nimetä kodikseen oman paikallisseurakunnan. Lisäksi on paljon kodittomia.

Pitääkö kristityn kuulua johonkin? Äskettäin joku kertoi, että nykyään on paljon kristittyjä, joille uskon asiat ovat tärkeitä ja henkilökohtaisia, mutta jotka eivät ole minkään seurakunnan jäseniä, sen enempää luterilaisen kirkon kuin vapaiden suuntienkaan. Viimesyksyinen kirkostaeroamisaalto saattoi lisätä tätä väkeä. Uskotaan Jumalaan, mutta on jätetty kaikki uskovaiset tai ei ole niitä koskaan löydettykään. Tästä synnistä pitäisi tehdä parannus, sillä mihinkään kuulumaton kristitty on käsitteellinen mahdottomuus.

Jo vanhan kirkon aikaan sanottiin, että ”kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta”. Tämä ei meikäläisittäin tietenkään tarkoita, että vain luterilaiset pelastuvat. Me tapaamme taivaassa katolisia, helluntailaisia ja vapaakirkollisiakin. Se tarkoittaa, että yksinäistä kristittyä ei ole olemassakaan. Kristitty kuuluu maailmanlaajaan Kristuksen kirkkoon. Sen rajat ovat näkymättömät, mutta silti se on näkyvä, sillä ihmiset ovat näkyviä. Siis jos luulet olevasi ainoa oikeassa oleva kristitty, mutta et kuulu mihinkään kirkkoon, hakeudu nopeasti johonkin, ettet menetä uskoasi.

Jos mihinkään kuulumattomuus on ongelma, niin sitä voi olla myös liian tiukka kuuluminen. Olen ylpeä viidesläisyydestäni, sillä se on ilman muuta paras herätysliike. Toisaalta olen joskus hiukan huolissani omasta liikkeestäni. Meillä on tietenkin kaikkein oikein oppi, mutta jos opista tulee lyömäase, se kääntyy vastakohdakseen.  Sama vika saattaa vaivata muitakin. Meillä karsastetaan sanaa ’suvaitsevaisuus’, sillä sitä korostavasta tiedetään,  että hän on etääntynyt klassisesta kristinuskosta. Jopa sanaa ’rakkaus’ ei saa sanoa sanomatta heti perään ’totuus’.  Avartuminen ymmärretään kirkollistumiseksi, joka puolestaan tarkoittaa maallistumista. Teemu Kakkuri ehdotti tämän lehden haastattelussa herätysliikkeillemme peiliin katsomista. Ehkä ei tekisi pahaa. Mutta viidesläisyydestäni en silti luovu.

Sain jotain näkyvää aikaan. Vein kuusen ulos. Tai siis oikeastaan näkymätöntä, koska kuusta ei enää ole. Jos se ei kauheasti varista, emme useinkaan malta siitä vielä nuutinpäivänäkään luopua. Mutta nyt sitä ei kehdannut pitää enää kauemmin, koska pääsiäiskuusia ei ole tapana pitää.

Eräänä vuonna kävi näin. Kun kuusi oli aikansa ilahduttanut meitä joulun jälkeen, se alkoi pudotella neulasiaan. Kun vihdoin olin heittämässä sitä ulos ja tönäisin vähän, se varisti kaikki neulasensa lattialle paksuksi vihreäksi matoksi. Se ei ollut enää lainkaan kaunis, ruskeanharmaa raato vain. Heitin sen ikkunasta ulos. Sitten unohdin koko rotjakkeen pihalle seuraavaksi päiväksi. Yöllä oli satanut paksu lumikerros. Ja kas, meidän äskeinen kuusirumiluksemme oli saanut kauniin puhtaan lumikuorrutuksen. Taivas oli siis tehnyt kelvottomasta raaskusta käsittämättömän hienon taideteoksen. Kuusen rangasta ei näkynyt ripaustakaan, mutta pihalla seisoi valkoinen helmiäispuu.

Juuri näin taivas tekee: pukee olemattoman olevaksi, kelvottoman kelvolliseksi. Tässä olemme uskomme ytimessä. Uskonpuhdistuksen isät ilmaisivat sen latinankielisellä lauseella simul iustus et peccator, ’samalla kertaa vanhurskas ja syntinen’. Siis itsessään mahdoton, mutta Jeesuksen tähden mahdollinen.

Olen kiertänyt kymmenessä maassa raamatunopetustehtävissä. Jos opetukseni pitäisi kiteyttää yhteen lauseeseen, se olisi tuo yllämainittu. En ole sitä paljon hokenut, mutta pelastuksemme perustaa olen yrittänyt selvittää. Se nimittäin on hiukan hakusessa usein muiden uskontojen jyllätessä ympärillä. Niillä kaikilla on omat ehtonsa pelastuksen saavuttamiseksi ja niin kristittykin menee helposti siihen vipuun, että ryhtyy tarjoamaan jotain omia hurskauden harjoituksiaan Jumalalle pelastuksen hinnaksi.

Harva väittää pelastuvansa omilla teoillaan, mutta mittaa kuitenkin uskoaan omien tekemistensä ja tekemättä jättämistensä valossa. Eikä vain ulkomailla vaan meikäläisessä kristillisyydessä yhtä lailla. Olenko oikeassa uskossa, kun olen rukoillut niin vähän, en aina jaksa lukea Raamattua, enkä osaa todistaa uskostani muille niin kuin toivoisin? Mutta eihän näillä mitata uskoa! Uskotko, että Jeesus antaa syntisi anteeksi? Jos uskot, olet pelastettu, etkä voi koskaan sen pelastetummaksi tulla.

Se ulkokuusikin oli vietävä pihalta. Mutta sen sanoma jäi. Jeesuksen kuolema riittää peittämään elämäni roskan. Siksi olen yhtaikaa mahdoton ja mahdollinen. Päällimmäiseksi jää armo.

Raamattu- ja hiljentymismatka Israeliin ja Palestiinalaisalueelle 25.10.-1.11.2015

Matkanjohtajina teol. tri, arkeologi Eero Junkkaala ja professori Atte Korhola

Matkalla kuljetaan Jeesuksen jalanjäljissä ja Vanhan testamentin tärkeillä tapahtumapaikoilla. Erityispiirteenä on perehtyminen Israelin historiaan, maantieteeseen ja arkeologiaan. Päivittäin syvennytään myös Jumalan sanan tutkimiseen ja rukoukseen.

Matka alkuosa asutaan Tiberiaksessa Gennesaretinjärven rannalla Ron Beach -hotellissa ja loppuosa Jerusalemissa Leonardo-hotellissa. Joka päivä tehdään bussiretki useisiin raamatullisiin kohteisiin. Matkalla käydään kaikissa Jeesuksen elämän tärkeissä kaupungeissa Nasaretissa, Betlehemissä ja Kapernaumissa. Myös vuorisaarnan vuori sekä Jerusalemin pyhät paikat kuuluvat matkaohjelmaan. Vanhan testamentin tärkeitä kohteita ovat mm. Hasor ja Dan. Lisäksi käydään juutalaisvainojen museossa, Yad Vashemissa sekä Israel-museossa. Kuolleenmeren uinti ja nousu Masadan vuorelle kuuluvat myös ohjelmaan. Matkalla tavataan arabikristittyjä ja messiaanisia juutalaisia.

Matka tehdään Finnairin suorilla lennoilla ja sen perushinta on 1399 euroa (sis. puolihoidon). Lisäksi hintaan tulee noin 300 euron suuruinen retkipaketti. Teknisenä järjestäjänä on Toiviomatkat

Lisätietoja ja ilmoittautuminen matkanjohtajille: Eero Junkkaala, eero.junkkaala@sro.fi, p. 050 583 6047 ja Atte Korhola, atte.korhola@helsinki.fi, p. 040 536 0357.

Jeesus eri elämänvaiheissa

Tulin uskoon ennen rippikouluikää. Sitä ennen Jeesus ei ollut merkinnyt minulle mitään. Sen jälkeen hän on ollut elämäni tärkein henkilö. Tässä on kyllä aika paljon sanottu, ehkä ihan liikaa. Mutta en hänestä kyllä ole irti päässyt ja toivon, etten koskaan pääsekään.

Tässä kirjoituksessa pohdin tietäni viidenteen herätysliikkeeseen kuuluvana kristittynä. Kasteestani on kulunut kuusikymmentäkuusi vuotta. Valmistuin nuorisonohjaajaksi samalta kurssilta kuin sittemmin formulaselostajana tunnettu Matti Kyllönen ja pappina olen samaa kurssia kuin Irja Askola ja Kaarlo Kalliala. Olin nuorena mukana Kansanlähetyksen syntykaavailuissa, sittemmin Suomen Raamattuopiston rehtorina, aikanaan perustamassa Suomen teologista instituuttia, myöhemmin Suomen Lähetysseuran työntekijänä ja nyt, mikä minä oikein nyt olen. Ja mikä on minun kirkkoni ja minun herätysliikkeeni? Ovatko ne muuttuneet vai minä? Onko muutos hyvää vai huonoa? Tämä kirjoitus on siis kappale uusinta kirkkohistoriaa sietämättömän subjektiivisesta näkökulmasta.

Jeesus, minun Vapahtajani

Neljätoistavuotiaan uskoontulo oli pieni asia maailmankaikkeudessa mutta suuri yhden pienen ihmisen elämässä. Sitä ennen en ollut käynyt kirkossa, enkä pyhäkoulussa, en lukenut Raamattua, enkä ole ihan varma, rukoilinko edes iltarukouksia. Meillä ei ollut sellaisia tapoja. Ajauduin luokkatoverin houkuttelemana seuroihin, jossa monet nuoret todistivat uskostaan. Minutkin pantiin seinää vasten: olenko uskossa? En tajunnut asiasta mitään, mutta kun peloteltiin, että ilman Jeesusta joutuu helvettiin, halusin pelastaa nahkani. Ja kas, Jeesus otti minun hapuilevan ratkaisuni vakavammin kuin minä itse. Sen jälkeen olen häntä seurannut.

Miten tänään arvioisin tuota vaihetta? Arvostan kastettani, jolloin minut epäuskoisessa perheessäni tuotiin kenenkään sitä silloin tajuamatta Jeesuksen luo. Ilman opetusta uskon siemen joutui tuuliajolle. Kun sitten jouduin käännytyksen kohteeksi, halusin tehdä ratkaisuni. Nykyäänhän me tiedämme, ettei helvetillä saa pelotella ja että ratkaisukristillisyys on erittäin epäluterilaista. Se oli kuitenkin alkupiste minun uskonelämälleni.

Noihin aikoihin tiedettiin tarkalleen, kuka on oikeassa uskossa ja kuka ei. Meidän seurakunnassamme kappalainen oli, mutta kirkkoherra ei. Nykyään en enää tiedä. Matkan varrella olen joutunut arvioimaan monia asioita uudelleen. Nuoruusvuosina olin aika varma, että körttiläiset eivät ole ihan oikeita kristittyjä. He näyttivät liian maailmallisilta, eikä heillä tainnut olla oikeaa evankelioimisnäkyäkään. Sitten minulla oli kerran työtoverina nuori pastori Esa Ruuttunen. Käsitykseni körteistä muuttui, sillä Esan uskoa oli mahdoton epäillä.

Historian Jeesus

Ennen teologian opintojani kävin Helsingin Raamattukoulun. Tutkinto tähtäsi nuorisonohjaajan virkaan, mutta pääpaino opetuksessa oli Raamatulla. Kerttu Vainikaisen ja Risto Santalan johdolla käytiin koko Raamattu luennoiden läpi. Tätä elämänvaihetta pidän edelleen hyvin merkityksellisenä oman elämänurani kannalta. Vainikaisen juureva, kaikenlaista hengellistä haihattelua vieroksuva, Raamatun historiallisia taustoja arvostava opetus sai minut haltioitumaan sekä Pyhästä kirjasta että raamattuluennoinnista. Tuo entinen diakonissa oli siihen aikaan harvinainen lintu kirkossamme, nainen hengellisenä johtajana ja raamatunopettajana. Rehtorina hän oli ankara ja jotkut pelkäsivät häntä, mutta opettajana lahjakkuus ja hengellisenä äitinä avarakatseinen ja eri kristillisiä suuntia ymmärtävä.

Teologisesta tiedekunnasta lähdin hakemaan lisäoppia, vaikka yliopistoteologiaa ei meikäläisissä piireissä kovin korkealle arvostettukaan. Noihin vuosiin kuuluivat tiukat opilliset välienselvittelyt tiedekunnan edustaman eksegetiikan opetuksen kanssa. Sittemmin Suomen Raamattuopistossa ja teologisen instituutin pääsihteerinä raamattukeskustelu oli olennainen osa kutsumustani. Silti aina pidin tärkeämpänä rakentavaa opetustyötä kuin jyrkkää linjanvetoa.

Perehtyminen Raamatun arkeologiaan merkitsi kaivautumista Pyhän kirjan taustamaailmaan. Kesä kesältä kuokimme Israelissa pronssikautta, rautakautta ja roomalaisaikaa, harjasimme ruukunsirpaleita ja opettelimme lukemaan keramiikan ihmeellistä kieltä. Väitöskirjassa mukaan tulivat myös Egyptin faraot. Thutmoses III valloitti saman maan kuin Joosua muutama sata vuotta myöhemmin. Molempien retket voidaan edelleen jäljittää kaupunkien tuhokerrostumista. Kanaanilainen kulttuuri muuttuu israelilaiseksi juuri siten, kuin Raamatusta luemme. Kapernaumin raunioilla olemme Jeesuksen kotikaupungissa, äskettäin löydetyn Siloan altaan reunalla siellä, minne Jeesus kehotti sokeaa peseytymään, ja Jerusalemin Pyhän Haudan kirkossa Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen paikalla. Vakaumus vahvistui: olemme tekemisissä todellisen, ei kuvitellun historian kanssa.

Kaikkien kansojen Jeesus

Jumalan myllyt jauhavat hitaasti. Abrahamin saamasta lupauksesta meni kaksituhatta vuotta Jeesukseen. Kirkko on elänyt samanmittaisen ajanjakson ja odottaa edelleen Herransa paluuta. Tässä välissä pyrimme toteuttamaan lähetyskäskyä, sillä hän tulee takaisin, kun tuo käsky on täytetty. Minä koin saaneeni lähetyskutsun nuorena ja olisin ollut valmis lähtemään muutaman viikon pikakurssin jälkeen. Jumala kuitenkin tiesi, että tarvitsin neljänkymmenen vuoden oppisopimuskoulutuksen.

Vuodet Afrikassa ja luentovierailut kymmenessä maassa jättävät ihmiseen syvät jäljet. Kristikunta on muutakin kuin oma rakas ja parjattu luterilaisuutemme. Kulttuurit, kontekstit ja tulkinnat vaihtelevat. Evankeliumi etenee voimakkaasti erityisesti karismaattissävyisissä kirkoissa. Kehitysmaiden kirkoissa on enemmän jäseniä kuin vanhassa kristikunnassa. Luterilaisuus muodostaa vain murto-osan maailman kristityistä. Olen oppinut arvostamaan omaa hengellistä perintöäni. Oppi jumalattoman vanhurskauttamisesta on sen kirkkain helmi. Olen kiitollinen myös niistä hengellisen kotini antamista eväistä, jotka muistuttavat oikean opin tärkeydestä. Samalla on ollut pakko avartua. Aitoa kristillisyyttä on sielläkin, missä luterilaisuudesta ei ole koskaan kuultu mitään.

Lähetys on kirkon elämän ja kuoleman kysymys. Jos kirkko unohtaa vastuunsa maailmanlähetyksestä, se käpertyy puuhailemaan omien sisäsiittoisten ongelmiensa kanssa. Kaikki syyt torjua lähetyksen haaste ovat tekosyitä. Pääsääntönä on hyvä pitää toimimista paikallisten kirkkojen kanssa ja kautta. Nuoret ja vanhat kirkot tarvitsevat toisiaan. Silti lähetyksessä ei saisi koskaan unohtaa sitä, että maailmassa on miljoonia ihmisiä, jotka eivät asu minkään kirkon takapihalla. Myös he tarvitsevat evankeliumin Jeesuksesta.

Jeesus yhdistää ja erottaa

Onko kirkko muuttunut näiden vuosikymmenten aikana vai olenko minä? Varmasti molemmat. Kristittynä katson edelleen olevani sama siinä suhteessa, että pidän luovuttamattomana oppia Jeesuksesta ainoana pelastustienä. Ilman häntä ei kukaan pääse taivaaseen. Raamattu on sekä uskon että elämän ylin ohje. Kristityn tärkein tehtävä on viedä evankeliumia lähelle ja kauas. Tämä on kristillisen kirkon alkuperäinen näkemys. Se ei ole herätysliikkeiden erikoisoppi, vaikka se sellaiseksi joskus leimataan. Oma hengellinen kotini, viides herätysliike, on halunnut korostaa juuri näitä seikkoja. Kirkko ympärillä on kuitenkin muuttunut. Se mikä ennen oli tavallista ja keskuksessa, on usein pyritty työntämään marginaaliin ja leimattu vääränlaiseksi konservatismiksi. Asioiden perusteleminen Raamatulla ei ole aina kirkollisessa keskustelussa hyvässä huudossa.

Olen minäkin muuttunut. Näkökulmat ovat avartuneet ja kulmat hioutuneet. On helpompi nähdä aitoa kristillisyyttä sielläkin, missä painotukset poikkeavat omastani. Raamattu on Jumalan sanaa, mutta minun tulkintani siitä ei välttämättä ole. Pidän tärkeänä olla uskollinen omalle hengelliselle kodilleni, mutta myös sitä että arvostaisin toisten koteja. Kristuksen ruumiissa on erilaisia jäseniä.

Naispappeus- ja parisuhdekeskustelu ovat repineet kirkon yhteyttä ja kuluttaneet suunnattomasti voimavaroja. Ei ole nähty metsää, kun on niin paljon puita edessä. Molemmissa kysymyksissä tarvittaisiin sekä toisten omantunnon kunnioittamista että erilaisuuden sietämistä. Kenenkään etu ei ole kirkon yhä suurempi pirstoutuminen. Osa herätysliikeväestä on kirkon uskollisinta joukkoa, osa on hyvin kriittisiä suhteessa kirkkoon ja äärilaidassa kirkko nähdään pelkkänä luopumuksen laitoksena. Viestini kirkolle on: näe herätysliikeväen vakava Raamattuun sitoutuminen ja anna sille tilaa. Herätysliikkeille sanoisin: älä moiti pimeyttä vaan sytytä kynttilä.

Jeesus kolkuttaa ovella

Vähässä Aasiassa ja Pohjois-Afrikassa oli ensimmäisinä vuosisatoina kukoistava kristillinen kirkko. Islamin tulo ja sen jälkeiset vuosisadat pyyhkivät sen lähes olemattomiin. Ilmestyskirjan seurakuntakirjeiden varoitukset olivat kaikuneet kuuroille korville. Kirkko ei voi maailmasta koskaan hävitä, mutta tietyiltä alueilta kyllä voi. Kirkon elämän ja kuoleman kysymys on uskollisuus sen alkuperäiselle sanomalle. Jos Raamatun arvovalta Jumalan sanana turhennetaan ja Kristuksen ainutlaatuisuus pelastuksen tienä hukataan, kirkko saa alkaa kaivaa omaa hautaansa. Tällöin sen hautakiveen voisi laittaa vain poispäin lentävän kyyhkysen kuvan.

Usein joulun alla saa lehdistä lukea, kuinka joulukertomukset ovat enemmän tai vähemmän satua. Nyt Helsingin Sanomat otti jo varaslähdön ja julkaisi 16.12. Martti Mäkisalon kirjoittaman arvion Björn Vikströmin uudesta kirjasta. Kirja-arvio on sinänsä ihan asiallinen ja totta kai piispojen kirjat pitää esitellä. Mutta Mäkisalo taitaa panna omiaan, kun hän avaa Porvoon piispan raamattunäkemystä.

Mäkisalon mukaan Vikström sanoo, että ”Vanhassa testamentissa on historiallisia ja maantieteellisiä epätarkkuuksia”. Sitten Mäkisalo intoutuu itse lisäämään seuraavan kappaleen: ”Tutkimuksen valtauoman mukaan VT:lla on ylipäätään vain vähän tekemistä historian kanssa. Enimmiltään se on uskonnollista kirjallisuutta, julistusta ja opetusta, jossa on hyödynnetty myyttejä, anekdootteja, satuja, taruja ja legendoja”. En ole lukenut piispan paimenkirjettä, mutta Hesarin tekstistä näyttää siltä, että lause historiallisista ja maantieteellisistä epätarkkuuksista menee Vikströmin tiliin, mutta koko Vanhan testamentin luokittelu saduiksi ja legendoiksi on Mäkisalon oma lisä.

Olen piispan kanssa samaa mieltä siitä, että Vanhassa testamentissa on historiallisia ja maantieteellisiä epätarkkuuksia. Sen sijaan kirja-arvostelijan heitto lähes koko Vanhasta testamentista myytteinä, anekdootteina, satuina, taruina ja legendoina ei ole koskaan ollut tutkimuksen valtauoman linja. Arvostelija saattaa muistella jotain saksalaista sata vuotta vanhaa oppikirjaa tai kenties Kööpenhaminan koulukunnan muutaman ääriliberaalin tutkijan mielipiteitä. Tosin näissäkin myönnetään Vanhalle testamentille jonkinlainen historiallinen arvo.

Vanhan testamentin historiallisista ja maantieteellisistä epätarkkuuksistakin voitaisiin keskustella. Onko reilua vaatia kolmetuhatta vuotta vanhalta, Lähi-idän kulttuurien keskellä syntyneeltä tekstiltä samaa eksaktia tieteellisyyttä, jota tämän päivän valistuksen jälkeinen eurooppalainen odottaa? Tekstiltä ei tule odottaa sellaista, mihin se ei ole tarkoitettu. Mutta historiaa se on mitä suurimmassa määrin ja maantiedettä. Muistan, kun luin ensimmäisen kerran Yohanan Aharonin paksun kirjan The Land of the Bible – A Historical Geography. Kyseessä on Israelin historiallisen maantieteen perusteos. Se käy läpi tuhat vuotta Vanhan testamentin historiaa ja selvittää, mitä tiedämme muinaisten paikkojen sijainnista ja vaiheista arkeologisen tutkimuksen valossa. Kirja on täynnä raamatunlauseita. Ilman Raamatun antamaa historiallista ja maantieteellistä informaatiota tuon maan muinaisuutta ei voi tutkia. Lisäksi tarvitaan egyptiläisiä, babylonialaisia, assyrialaisia, persialaisia ja kreikkalaisia lähteitä, mutta Vanha testamentti on ylivoimaisesti massiivisin tietolähde tuon maan paikkakuntien tutkimisessa.

Se että jokin kirja on uskonnollinen, ei tarkoita, että se olisi historiallisesti heikko tai arvoton. Tutkimus luottaa yleensä Egyptin faraoiden annaaleihin ja Kaksoisvirranmaan muinaisiin teksteihin, vaikka nekin ovat läpeensä uskonnollisia. Omassa väitöskirjassani vertasin egyptiläisiä tekstejä Joosuan kirjan maanvalloituskuvauksiin ja totesin, että jos edellisiä on pidettävä historiana niin silloin myös jälkimmäisiä, sillä arkeologinen informaatio tuottaa samanlaisen tuloksen. Sotakuvauksissa kerrotut kaupungit ovat olleet tuolloin olemassa ja niistä löytyy jälkiä, jotka puhuvat kertomusten historiallisuuden puolesta.

Voisi vielä Mäkisalolle huomauttaa, että Israelin ja Juudan kuninkaiden hallitusajat on kuvattu Raamatussa vuoden tarkkuudella ja vaikka yksityiskohdissa luonnollisesti on avoimia kysymyksiäkin, niin viidentoista hallitsijan nimi löytyy muistakin Lähi-idän teksteistä. Tekstillä ei siis ole ”hyvin vähän tekemistä historian kanssa” vaan se on kauttaaltaan historiaa. Jospa vielä mainitsen yhden esimerkin, vaikka näitä voisi ottaa tukun lisää. Yksi tarkimmin kaivetuista Israelin rauniokummuista on Hasor. Yigael Yadinin aloittama ja Amnon Ben-Torin jatkama pitkä projekti on tuottanut materiaalia, joka sopii kuin nakutettu sekä Joosuan maanvalloituskertomukseen että myöhemmin Salomon linnoittamaan kaupunkiin.

Lukiessamme Raamatun joulukertomuksia olemme yhtä todellisen historian äärellä kuin Vanhan testamentin maailmassakin. Tunnemme keisari Augustuksen ja maaherra Quiriniuksen. Jeesuksen syntymän täsmällistä vuotta emme tiedä, mutta kukaan ei kiistä, etteikö koko maailma eläisi nyt vuotta 2014 jälkeen Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen syntymän. Betlehemin seimi käänsi kalentereiden vuosiluvut uusiksi ja avasi uuden lehden maailmanhistoriassa.

Lähdin aamulenkille vieraassa paikassa pimeään metsään. Arvelin, että jossain olisi valaistu lenkkipolku. Sellainen löytyikin. Oli helppo seurata valoja. Huomasin, että metsässä risteili monia muitakin polkuja, isompia ja pienempiä. Välillä valot meinasivat kadota. Hetken piti juosta umpimähkään, mutta mutkan takana oli taas lamppu. En ollut ihan varma, viekö tämä reitti johonkin, mutta arvelin kiertäväni ennen pitkää lähtöpaikalle. Näin kävikin ja lopulta saavuin takaisin Hiittenharjun hotellille.

Oli hyvä, että valot johtivat perille. Ilman niitä olisin vieläkin harhailemassa jossain länsisuomalaisessa metsässä. Jossain vaiheessa näin kauempana muitakin valoja, mutta tiesin, että ne eivät ole minun valojani.

Elämme aika pimeässä ajassa. Todennäköisesti tämä ei ole paljon pimeämpää kuin aina ennenkään, ja joskus on varmasti ollut vielä vaikeampaa. Mutta maailmassa on paljon levottomuutta lisääviä seikkoja. Iltapäivälehdet kirjoittavat joka toinen päivä, että Venäjä uhkaa Suomea ja joka toinen päivä, että ehkä se ei ihan vielä uhkaakaan. Näin niiden levikki on taattu vähäksi aikaa, ja lukijoiden pulssi pysyy tasaisen korkeana heidän miettiessään, kumpi vaihe nyt on menossa. Isis, Boko Haram ja Al-Qaida levittävät järkyttävää tuhoa maailmalla. Arabikevät vaihtui syksyksi, ja suurvallat miettivät, kenen puolella missäkin kriisissä olisi, ettei tulisi olleeksi vahingossa itseään vastaan.

Meillä puhuttavat perhesurmat. Vaikka niiden määrä ei ole tosiasiallisesti lisääntynyt vaan pitkällä aikavälillä huomattavasti vähentynyt, niin jokainen uusi tämänkaltainen veriteko koskettaa. Miksi ihmisten pitää joutua niin ahtaalle, ettei ole jäljellä muuta kuin epätoivoisia vaihtoehtoja? Miksei kukaan huomannut hätää ajoissa? Miksi umpikujaan joutunut ei löytänyt mitään kulkukelpoista tietä ulos? Olisiko kirkko voinut tehdä jotain?

Keskustelu uudesta avioliittolakiesityksestäkin saa monet levottomaksi. Miten meidän käy, jos eduskunta omalla päätöksellään murentaa kristillistä avioliittokäsitystä? Onko yhteiskunnan maallistumiselle mitään loppua? Tallataanko kristillisiä arvoja jatkossa entistä enemmän?

Meidän kristittyjen on toimittava kristillisten arvojen ja paremman elämän puolesta. Samalla on hyvä muistaa, että maailma ei ole koskaan ollut erityisen kristillinen, eikä tule olemaan. Kristityt ovat aina eläneet muukalaisina maailmassa. He ovat surreet maailman pahuutta, mutta eivät ole juuttuneet siihen, eivätkä menettäneet rohkeuttaan. Vaikka he ovat kuuliaisia maalliselle esivallalle, he ottavat elämänsä tärkeimmät mittapuut  muualta. He tietävät, kuka lopulta määrittelee elämän oikean ja väärän.

Harmillisinta on, että maailman pahuus ei ole vain minun ulkopuolellani vaan myös minussa. Kaikki pahuuden elementit löytyvät omasta sydämestäni. Itsekkyyden, katkeruuden ja oman edun tavoittelemisen aihiot ovat aina olemassa ja pyrkivät nostamaan päätään sopivan tilaisuuden tullen. On suurta armoa, että kaikki pahat ajatukset eivät ole muuttuneet teoiksi.

Ne lamput siellä metsässä johtivat näihin ajatuksiin. Kyllä olisi pimeää, jos niitä ei olisi. Kukaan ei näkisi mitään. Polkujen sekamelskassa joutuisi taatusti eksyksiin. Vieraat valot hämäisivät. Onneksi on joku, joka on Maailman valo ja joka sanoo myös olevansa Tie, Totuus ja Elämä. Sekin tie on aika ajoin vaarassa hämärtyä ja sitä valoa tarvitaan yhä uudestaan näyttämään tietä. Sanan valo on kirkkainta mahdollista valoa.

Kävin ryhmän kanssa Israelissa. Siellä oli hyvin rauhallista. Lehdet tosin kertoivat, ettei ollut. Mutta kuten tavallista, matkailijan kokemus on eri kuin tiedotusvälineiden välittämä kuva. Kuulimme kyllä, että temppelialueella oli ollut joitain provokaatioita ja että palestiinalaismies oli ajanut autolla väkijoukon päälle ja joku oli kuollut. Ristiriita matkailijan havaintojen ja lehtiuutisten välillä syntyy siitä, että media kyttää satunnaisia iskuja ja uutisoi niitä herkästi. Ulkomaalaisen kävijän kimppuun ei kukaan tuolla yritä käydä. Erilaiset attentaatit eivät Israelissakaan ole jokapäiväisiä, eivätkä kohdistu turisteihin, joten maassa voi vallan hyvin matkustaa. Samanaikaisesti on totta se, että maassa asuvien elämää varjostavat monenlaiset pelot.

Tapasimme sekä messiaanisia juutalaisia että palestiinalaiskristittyjä ja kuulimme heidän kertomuksiaan. Kummallakaan osapuolella ei ole helppoa. Molemmat haluaisivat rauhaa ja sovintoa, mutta ovat voimattomia omien kansalaistensa ja vastapuolen jyrkkien toimien edessä. Betlehemiläisen palestiinalaispastorin mukaan juutalaiset haluavat ottaa koko maan haltuunsa, mutta aivan samoin haluavat myös muslimit. Kristityt ovat siinä välissä kovassa puristuksessa. He eivät saa sympatiaa kummaltakaan puolelta. Arabikristittyjen määrä vähenee koulutettujen nuorten muuttaessa ulkomaille helpompiin oloihin. Toisaalta kuulimme rohkaisevia uutisia seurakunnan kasvusta. Useita muslimeja on viime vuosina kastettu kristityiksi.

Jordanian ja Pyhän maan luterilaisen kirkon piispa Munib Younan otti meidät vastaan omassa kirkossaan Jerusalemin Vanhassakaupungissa. Hän oli juuri lähdössä neuvotteluun presidentti Barack Obaman neuvonantajan kanssa juutalaisten ja palestiinalaisten konfliktista ja hän pyysi suomalaisten kristittyjen esirukousta kirkkonsa ja kansansa puolesta.

Meidän kristittyjen kannalta Israel on lähetyskenttä. Työtä tehdään sekä juutalaisten että arabien parissa. Jeesukseen uskovat juutalaiset kutsuvat itseään messiaanisiksi juutalaisiksi ja heitä on maassa noin 10 000 – 15 000, siis muutama promille koko juutalaisväestöstä. Arabikristittyjä on yli 100 000, mutta hekin ovat pieni vähemmistö oman kansansa keskuudessa.

Jerusalemissa vietettiin viime sunnuntaina Suomen Lähetysseuran työn 90-vuotisjuhlaa. Samaa asiaa juhlitaan kohta myös Suomen Raamattuopistolla. Ensimmäinen lähetti, Aapeli Saarisalo, tuli maahan vuonna 1924. Varhaisvuosien legendaarisia lähetysyöntekijöitä olivat Aili Havas ja Rauha Moisio. Myöhemmin siellä ovat vaikuttaneet mm. Risto Santala, Jouko Kokkonen, Pertti Huttunen ja Heikki Nurminen sekä yli sata muuta suomalaista lähetystyöntekijää. Lähetysseuran lisäksi Israelissa on Suomesta Kansanlähetyksen, Kylväjän ja FIDAn lähettejä. Sanansaattajat tukee maassa tehtävää radiolähetystyötä. Uusi pieni mutta tärkeä linkki on Kings Kids -työ, jossa tavoitetaan sekä juutalais- että arabinuoria ja annetaan heille mahdollisuus toimia evankeliumin levittämisessä musiikin ja julistuksen keinoin.

Israel on Raamatun maa ja Jeesuksen maa. Se on yksi syy käydä siellä. Maailmassa ei ole muuta maata, jota Jumala kahden vuosituhannen aikana valmisti oman Poikansa ihmiseksi tuloon ja joka lyhyen hetken oli Jeesuksen julkisen toiminnan näyttämönä. Jerusalem on maailman ainoa kaupunki, jossa ihmiskunnan synnit on sovitettu ja jossa Jumalan Poika on kuollut ja noussut kuolleista. Kävimme Golgatalla, siis Pyhän Haudan kirkossa, ja lauloimme sen pienessä armenialaiskappelissa Joosef Arimatialaisen haudan ääressä Maksettu on velkani mun, ylistys olkoon ristiinnaulitun.

Ensimmäisiä Israeliin suuntautuneiden suomalaisten ryhmämatkojen vetäjiä olivat Osmo Visuri, Marja-Terttu Tolamo ja Mauri Tiilikainen. Näiden uranuurtajien avaamaa polkua ovat sitten jatkaneet kaikki ne tuhannet ja taas tuhannet, jotka matkaryhmissä ovat kulkeneet Israelia ristiin rastiin. Minäkin olen vienyt sinne erinäisen määrän ryhmiä yli kolmen vuosikymmenen aikana.

Suomalainen Israel-harrastus on poikinut lukuisia järjestöjä, joissa tuetaan juutalaisten parissa tehtäviä hankkeita. Valitettavasti palestiinalaispuolen ja sen kristittyjen tukeminen ei ole saavuttanut läheskään samanlaista suosiota. Tässä olisi seuraava tärkeä päänavaus: suomalaisten kristittyjen tuki palestiinalaiskristityille ja sellaisille hankkeille, jotka edistävät rauhaa ja vuoropuhelua konfliktin osapuolten kesken.

”Syöpä on levinnyt vatsan seinämiin. Ei voida leikata eikä sädettää.” Näin Matti kirjoitti minulle viimeisessä viestissään.  Muutaman viikon kuluttua hän sai kutsun sinne, jossa leikkaus ja sädetys ovat tarpeettomia. Hän on perillä ikuisen terveyden maassa. Mitä lähempää joku lähtee tuolle matkalle, sitä enemmän ajatukset kulkevat sinne, mistä emme juuri mitään tiedä.

Muistan vuosikymmenten takaa jonkun pappeinkokouksen, jossa lausuttiin muistosanoja poisnukkuneille. Puhuja sanoi: ”Me jälkeen jääneet mietimme, onko vastaranta valoisa.” Ajattelin silloin, että kai papit jos ketkä tämän tietävät. Nyt luulen ymmärtäväni tuon pohdinnan. Uskossa kurottaudumme tuolle puolen ja uskomme mukaan siellä meitä ollaan vastassa. Toivomme on ankkuroitu Raamatun lupausten varaan. Usko ja toivo tarttuvat niihin, mutta tietäminen on vajavaista. Siksi kyselylle jää paljon tilaa. Jostain syystä Jumala on jättänyt ikuisuusasiat uskon varaan, ei näkemisen.

Matti on ollut paljon mielessäni näinä viikkoina. Ystävän ja lenkkikaverin lähtö riipaisi. On melkein noloa sanoa näin, kun ajattelen, mitä lähimmät ihmiset ovat kokeneet, kun ovat menettäneet puolison tai isän. Omaisista voi tuntua, ettei tätä surua saa omistaa kukaan muu kuin he. Totta onkin, että muiden kaipaus saattaa hälvetä jo syksyn puiden pudottaessa lehtiään, mutta lähipiirin menetyksen kipeys kestää kauan.

Kirjoitan tämän kunnioittaakseni ystäväni Matin muistoa. Hänelle oli suotu lahja, jota meillä jokaisella ei ole. Hän oli evankelista henkeen ja vereen, mutta hän ei ollut hitustakaan luotaantyöntävä tyrkyttäjä. Matti kohtasi jokaisen ihmisen lämpimästi lähimmäisenä. Avoin katse ja huumorin pilke silmäkulmassa olivat hänen tunnusmerkkejään. Vilpittömällä olemuksellaan hän sai ihmisten luottamuksen, ja kun se oli syntynyt, hän ei hävennyt ottaa taivasasioitakaan puheeksi.

Eniten ihailin Matissa kykyä koota kristittyjä yhteen yli tunnustuskuntarajojen. Siinä ei ollut kosiskelun makua, vaan aito kiinnostus ja halu rohkaista eri suunnista tulevia kristittyjä puhaltamaan yhteen hiileen. Jos tällaisia matteja olisi joka seurakunnassa ja kirkkokunnassa, meillä olisi suuria ongelmia pitää kirkkojen välisiä aitoja pystyssä. Matin kaltaisesta persoonasta on joskus käytetty nimitystä ’valtakuntakristitty’. Jumalan valtakunta ja sen edistäminen nousevat oman kuppikunnan etuja tärkeämmiksi.

Matti oli siis evankelista. Hänen toinen armolahjansa oli olla rohkaisija. Muiden menestyminen ei ollut hänelle uhka. Hän näki nuoremmissa kristityissä piilevät lahjat ja antoi näille tilaa ja toimintamahdollisuuksia. Hän ei ollut tärkeä itsestään. Sellaisesta ihmisestä on helppo pitää.

En tässä luettele Matin puutteita. En paljon niistä tiedäkään, mutta koska hän oli ihminen ja evankelista, hänellä täytyi niitäkin olla. Jostain toisesta Jumalan valtakunnan vaikuttajasta totesimme jossain keskustelussa, että suurilla ihmisillä on suuri varjo. Jumala näyttää toimivan hyvin puutteellisten ihmisten kautta. Kuulin myös puhuttelevan opetuksen lehtimajanjuhlasta. Vuosittain rakennettavat pienet tilapäishökkelit, lehtimajat, muistuttavat matkalla olevaa Jumalan kansaa. Määräysten mukaan lehtimajan seiniä ja kattoa ei saa tehdä kovin tiiviiksi ja majan on oltava hiukan keskeneräisen ja hauraan näköinen. Taivasta pitäisi pilkottaa lautojen ja oksien välistä. Tämä siksi että ihminen on keskeneräinen ja hauras ja jokaisen ”maja” repsottaa jostain kohdin.

Matin maja on purettu. Enää ei tarvitse leikata eikä sädettää. Siellä säteilee Jumalan kirkkaus ja siellä nähdään Kristus kasvoista kasvoihin.

Olen luennoinut Danielin kirjaa. Se on tuntunut hämmästyttävän ajankohtaiselta. Tai ei siinä mitään hämmästeltävää tietenkään ole, sillä tämä on juuri Raamatun erityisluonne: se puhuttelee kaikkien aikojen kaikkia ihmisiä. Ilmestyskirjastakin voisi äkikseltään ajatella, että mitä tekemistä sillä on ollut viimeiseen kahteen tuhanteen vuoteen, kun sen varsinainen toteutuminen on kai vielä edessäpäin. Se on kuitenkin ollut kristityille rakas ja tärkeä kirja sukupolvesta sukupolveen ja aina erityisesti vainojen ja ahdistusten aikana siitä on saatu suurta lohdutusta. Se on ymmärretty oikein: Jumalalla on homma hanskassa silloinkin, kun maailmassa vähiten näyttää siltä.

Mutta siis tuo Danielin kirja. Sehän on varsinainen maailmanhistorian läpileikkaus. Siellä ei kerrota ainoastaan kirjoittajan omasta ajasta, vaan annetaan seikkaperäinen kuvaus seuraavien vuosisatojen maailmanvalloista. Daniel itse oli korkea virkamies Babylonian hallintokoneistossa 500-luvulla eKr. ja hän säilytti asemansa vielä uuden imperiumin, Persian, noustua valtaan. Kirja kuvaa hämmentävän yksityiskohtaisesti historiaa myös 400-, 300-, 200- ja 100-luvulta aina vuoteen 164 eKr. asti. Sieltä voidaan tunnistaa 300-luvulla maailman valloittanut Aleksanteri Suuri ja se esittelee useimmat seleukidi- ja ptolemaioshallitsijat seuraavilta vuosisadoilta. Teksti huipentuu Antiokhos IV Epifaneksen röyhkeään esiintymiseen ja Jerusalemin temppelin häpäisyyn. Tämä Vanhan testamentin antikristukseksi kutsuttu syyrialaishallitsija kohtaa kuitenkin loppunsa ja Jumala toteuttaa vääjäämättömästi omat suunnitelmansa.

Historian kulku on siis Jumalan käsissä. Luther on sanonut tästä näin: ”Ei ole yhtään sotaa, jota Jumala ei kävisi, ei yhtään rauhaa, jota hän ei solmisi, ei yhtään ihmistä, jota hän ei johtaisi. Niinivekin on hänen kaupunkinsa ja Saatanakin on Jumalan Saatana”. Tämä näkökulma antaa perspektiiviä seuratessamme uutisia levottomasta maailmasta. Se ei oikeuta sulkemaan silmiämme maailman pahuuksilta ja vääryyksiltä, eikä alistumaan niihin, mutta se muistuttaa suuremmasta näköalasta: ei Jumala ole hermostunut eikä unohtanut maailmaa oman onnensa nojaan.

Oikeastaan piti kuitenkin viitata toiseen Danielin kirjasta nousevaan näköalaan. Kirjan päähenkilöä luonnehditaan siellä näin: ”Mitään syytöstä he eivät kuitenkaan pystyneet esittämään, sillä Daniel oli rehellinen, eikä mitään laiminlyöntiä tai rikkomusta löytynyt.” Kuulin juuri uutisen, kuinka tuhannet espanjalaiset olivat käyttäneet väärin heille annettuja luottokortteja. Lehdistä olemme seuranneet suomalaisen korkean poliisijohdon outoja toimia rikollismaailmassa. Televisio kertoi lainoppineiden vääristä päätöksistä. Yritysjohtajista ja poliitikoista paljastuu aika ajoin suuria kotiinpäinvetäjiä. Vaikka länsimaisissa yhteiskunnissa korruptio on paljon vähäisempää kuin kehitysmaissa, niin vähän väliä kuulemme uusista tapauksista. Miksi? Koska ihminen ajattelee, että silloin voi huijata, jos kukaan ei sitä näe.

Nostan hattua Danielille. Rehellinen eikä mitään laiminlyöntiä tai rikkomusta vaikka kuinka syynättiin ja etsittiin. Miksi? Siksi koska hän teki työnsä Jumalalle eikä ihmisille. Kuten jokainen kristitty tietenkin tekee. Vai tekeekö?