Eero Junkkaala

Opin uuden sanan: disinformaation peilitalo. Wikipedia selittää tuota ensimmäistä sanaa näin: ”Disinformaatio tarkoittaa tarkoituksellista harhaanjohtavaa tietoa tai tiedotusta, jolla pyritään hämäämään tiedotusvälineitä ja kansalaisia. Disinformaation levityksessä käytetään usein hyväksi tekaistuja asiakirjoja tai kuvia sekä levitetään vääristeltyä tietoa esimerkiksi epämääräisinä huhuina. Disinformaatio eroaa propagandasta siinä, että tietojen todellinen alkuperä pyritään salaamaan. Sotatilanteesta esimerkkinä toimii Normandian maihinnousu, jolloin Liittoutuneiden puolelta oli onnistuttu levittämään väärä tieto saksalaisille että maihinnousu tapahtuisi Englannin kanaalista.”

Modernimpi maailmanpoliittinen esimerkki löytyy Putinin Venäjältä. Siellä kansa on valjastettu kuulemaan vain venäläisiä totuuksia. Kun tiedonvälitys rajoitetaan vain oman totuuden kertomiseen, ihmiset luulevat tietävänsä asioiden oikean laidan, vaikka se olisi hyvin kaukana objektiivisista tosiasioista.

Itse löysin otsikkoon kirjoittamani sanan blogista, jonka kirjoittajaa en tunne, enkä myöskään tiedä, olisinko hänen kanssaan samaa mieltä asiasta, josta hän kirjoitti. Jussi Riekki moitti dieettiguruja, jotka viittaavat jatkuvasti toisiinsa ja luovat näin kuvan asiantuntijayhteisöstä. Hän jatkaa: ”Näin syntyy internetin peilitalo, jonka sisällä vallitsee oma totuus, omat historiankertomukset ja omat auktoriteetit. Peilitalon sisälle eksynyt altistuu jatkuvasti disinformaatiolle, minne ikinä katsookin, sillä jokainen linkki johtaa gurusta toiseen. Peilitaloon juuttuneen tilannetta ei helpota sekään, että valtamedia onnistuu vain harvoin riittävästi korostamaan, mitkä käsitykset ovat tieteentekijöiden keskuudessa vakiintuneita ja mitkä eivät.”

Tuo erikoinen termi kolahti jostain syystä erityisen voimakkaasti. Kun seuraa ihmisten blogikirjoituksia ja erityisesti kommentointia toisten kirjoituksiin, miettii usein, mitä tämä tämmöinen puuhastelu oikein on. Jokaisella on toki oikeus lausua mielipiteensä ja nykyinen facebook-aikakausi suo mahdollisuuden kenelle tahansa esiintyä minkä tahansa alan asiantuntijana. Erityisesti minua huolestuttaa joidenkin kristittyjen esiintymistapa tällaisilla palstoilla. En tarkoita, ettei kristitty saisi kommentoida, olla eri mieltä, vaatia parempia perusteluja tai ilmaista rohkeasti toisista poikkeavan kantansa. Tätä vartenhan keskustelua käydään.

Kansainvälisessä tieteellisessä keskustelussa tuuletetaan usein erittäin voimakkaasti. Ollaan reippaasti eri mieltä, mutta ei solvata ihmisiä. Erilaisten näkökantojen esilletuominen vie keskustelua eteenpäin. Toisten näkemyksistä voi oppia. Tieteen tekemisen olemukseen kuuluu, että se korjaa itseään. Paremmat perustelut kumoavat ennen pitkää heikommat perustelut. Tällaista keskustelua kyllä kaipaan.

Se mikä meikäläisessä ilmastossa joskus häiritsee, on kristittyjen järkähtämätön oikeassaoleminen silloinkin, kun asioissa olisi monia eri puolia pohdittavaksi. Jälleen varaus: en tarkoita kristinuskon perusasioita. Ne eivät ole mielipidekysymyksiä vaan totuuskysymyksiä. Ongelma syntyy siitä, jos pyöritään oman porukan mieliteemojen ympärillä ja vahvistetaan toinen toistansa ilman, että perustelut kestäisivät todellista kriittistä arviota. Kun luetaan ja kuunnellaan vain samanmielisten mielipiteitä, oma kanta vahvistuu ja toisten väärässäoleminen tulee entistä varmemmaksi. Vastakkaiset mielipiteet saadaan näyttämään naurettavilta, vaikka tosiasiallisesti niihin ei ole koskaan tosissaan perehdytty. Ei ole ollut tarvetta perehtyä, kun tiedetään jo valmiiksi, kuka on oikeassa ja kuka väärässä.

Jos lopettaisin kirjoitukseni tähän, saisin paljon kannattajia. Jokainen oikeassaolija on kanssani samaa mieltä. Juuri näin asiat ovat. Nuo pöhköt toisinajattelevat eivät ole koskaan vaivautuneet ottamaan asioista selvää. Siksi heitä pitää valistaa.

Jos kuitenkin lisään teemoja, joissa minun mielestäni on tätä peilitalo-ongelmaa, kannattajani supistuvat huomattavasti. Esimerkiksi keskustelu juutalaisten ja palestiinalaisten välisistä suhteista on sellainen, että ns. maallinen media elää omassa peilitalossaan ja jotkut kristityt omassaan. Edellisessä kuullaan lähinnä vain palestiinalaismyönteisiä kommentteja ja jälkimmäisessä ainoastaan juutalaisten näkökulmaa. Olisikohan vaikeasti hahmotettava totuus sellainen, jossa koetettaisiin ymmärtää molempia?

Toinen esimerkki: Joskus kristityt sulkeutuvat omaan uskonpuolustukseensa niin yksisilmäisesti, että ihminen meinaa unohtua. Lähimmäinen nähdään vain käännytyksen kohteena, eikä tällöin osata ottaa vakavasti hänen todellisia kysymyksiään. Uskosta uhkaa muodostua irvikuva, kun se irtoaa arjen todellisuudesta. Kristus kulki arjessa ihmisten keskellä ja kohtasi heidät siellä, missä he olivat. Tästä teemasta kertoo osuvasti tällä sivustolla oleva Mari Turusen kirjoitus Valoja sytyttelemässä.

Keskustelu luomisen ja tieteellisen maailmankuvan suhteesta on aivan uskomattoman hyvä esimerkki peilitalosta. Jotkut ovat sumeilemattoman varmoja, että tiedemaailma on valjastettu edistämään ateismia. Siksi sitä pitää ryhtyä vastustamaan ja ottaa käyttöön sellainen argumentointiarsenaali, jossa tieteen pelisääntöjä voidaan polkea mennen tullen. Tällöin on eksytty disinformaation peilitaloon. Totuus ei ole siellä. Asia on paljon monimutkaisempi. Tieteessä ei voi pelata Jumala-argumentilla kumpaankaan suuntaan. Joku tiedemies voi väittää tieteen tekevän Jumalan tarpeettomaksi, mutta tällöin on kyse uskomuksesta, ei tieteellisestä johtopäätöksestä. Joku väittää todistavansa Jumalan olemassaolon tieteen keinoin. Israelin Jumalaa ei kuitenkaan voi alistaa sille pelilaudalle.

Jumala on luonut tieteen ja siksi sen löytöihin pitää suhtautua sillä vakavuudella, jolla Jumalan luomakuntaan muutoinkin suhtaudutaan. Tiede ei ole monoliittinen paketti eikä kenenkään yksin hallittavissa. Silti sitä ei voi tehdä miten tahansa. Siitä ei voi poimia itselleen sopivia lauseita ja järjestellä niitä uudelleen haluamaansa järjestykseen. Peilitalossa pelataan omilla pelisäännöillä, mutta sen ulkopuolella on toinen maailma, jonka ymmärtäminen avaisi silmiä ja keskustelun ulottuvuuksia.

Areiopagi-verkkolehdessä on 29.4. julkaistu kaksi arvioita Matti Leisolan kirjasta Evoluution ihmemaassa (Datakirjat 2013). Minäkin olen kirjoitellut joitain kriittisiä kommentteja samasta kirjasta ja ajattelin julkaista ne nyt tässä saman tien. Onpahan sitten aineksia taas kerran luomisen ja tieteellisen maailmankuvan pohdintaan.

Minun on ehkä epäreilua kirjoittaa arviota Leisolan kirjasta. Se on nimittäin jonkinlainen vastaveto minun kirjalleni Alussa Jumala loi… Luomisusko ja tieteellinen maailmankuva (Perussanoma 2013). Näin ollen tätä minun arviotani voi leimata subjektiivinen närkästys Leisolan kirjan epäasiallisista heitoista ja ylilyönneistä. Lukijan on siis syytä huomata tämä ja loiventaa minun esittämiäni jyrkkiä kannanottoja. Mutta en voinut niitä millään välttää.

Ensin hiukan kirjan syntyhistoriasta. Kirjoittaessani omaa kirjaani pyysin siihen kommenttipuheenvuoroja useilta kristityiltä tiedemiehiltä, mm. Matti Leisolalta. Leisola suostui aluksi, mutta luettuaan käsikirjoituksen ja havaittuaan keitä muita siihen kirjoittaa, hän perui myöhemmin lupauksensa. Ymmärsin tämän vallan hyvin, sillä hänen edustamansa näkemys olisi poikennut huomattavasti muista ja olisi siksi kirjan kokonaisuudessa jäänyt pahasti alakynteen. Leisola alkoi sen sijaan kirjoittaa omaa kirjaansa (en tiedä, oliko hän aloittanut sen jo aikaisemmin), jota hän tarjosi Uudelle Tielle julkaistavaksi. Kustantaja ei kuitenkaan ottanut sitä, ja niin Leisola julkaisi kirjan oman kustantamonsa kautta. Minäkin näin kirjan käsikirjoitusvaiheessa ja huomasin, että hän siteeraa siinä melko paljon aiemmin saamaansa minun kirjani käsikirjoitusta.

Leisolan kirja koostuu kahdenlaisista luvuista. Se on toisaalta eräänlainen väärinymmärretyn neron elämäkerta, jossa kerrotaan tarkkaan dokumentoiden, kuinka paljon kirjoittajaa on kohdeltu kaltoin hänen luomisnäkemyksensä vuoksi. Samalla hän muistuttaa, kuinka monet professorit eri puolilla maailmaa ovat hänen kannallaan. Kirjassa on tekijästä 14 valokuvaa, joista yhteen minäkin pääsin hänen kanssaan. Toinen puoli kirjasta koostuu argumentaatiosta, jolla Leisola pyrkii osoittamaan naturalismin sävyttämän luonnontieteen epäkelvoksi ja edustamansa Intelligent Design -näkemyksen tieteellisesti päteväksi. Luvussa 8 päämaalitauluna on minun luomisaiheinen kirjani.

Teologin on tietenkin uskaliasta arvostella bioprosessitekniikan emeritusprofessorin näkemyksiä, jotka liittyvät biologian alaan. Toisaalta Leisola liikkuu kirjassaan paljon myös muiden tieteiden alueella ja itse asiassa koko kirjan läpileikkaava teesi on yhtä paljon teologinen kuin luonnontieteellinen, joten arviointi sallittaneen. Sitä paitsi sain vaikutelman, että esimerkiksi geologian alalla hän on vähintään yhtä paljon maallikko kuin minäkin.

Kirjan perusteesi on, että naturalistiseksi kutsuttu luonnontiede on väärässä, koska se perustuu vääränlaiseen tieteelliseen paradigmaan, ja siksi tulee koko ajan vääriin tuloksiin. Minun mielestäni tämä väite on täysin väärä ja siksi pidän kirjaa erittäin heikkona yrityksenä torpedoida normaalin luonnontieteen tuloksia. Otan tässä vain joitain esimerkkejä kirjan heikkouksista, lähinnä ajanmäärityksiä kuvaavasta luvusta.

Sivulla 140 kirjoittaja toteaa: ”Aikaisemmin oletettiin, että alimmat kerrokset ovat vanhempia ja nuoremmat kerrostumat ovat niiden yläpuolella. Kukaan geologi ei nykyään oleta tällaista.” Valitettavasti asia on täsmälleen päinvastoin, sillä kaikki geologit tietävät, että asiat ovat juuri noin. Leisola on sekoittanut kaksi asiaa. Vanhemmat kerrostumat ovat tietenkin normaalisti nuorempien alla, mutta lukuisista erilaisista vuorten poimuttumisista ja muista syistä johtuen kerrostumat ovat voineet keikahtaa toisin päin ja tämän tietenkin jokainen geologi tietää. Poikkeukset eivät kumoa pääsääntöä.

Leisola kirjoittaa (s. 141), ettei ole koskaan saanut tyydyttävää vastausta kysyessään tutkijoilta fossiilien ikää. Kaikki menetelmät perustuvat hänen mukaansa erilaisiin todistamattomiin oletuksiin sekä tavallisesti jonkun toisen yhtä epävarman menetelmän käyttämiseen tulosten kalibroinnissa. Tämä on härskiä toisen tieteenalan aliarvioimista tai tahallista harhaanjohtamista. Iän määrityksissä on tietenkin monenlaisia kysymyksiä ja joskus siinä tehdään virheitä, mutta ei tästä seuraa, että niihin ei voisi lainkaan luottaa.

Edelleen Leisola ihmettelee, miten trilobiitin iällä ja sitä ympäröivällä maa-aineksella voisi olla mitään suoraa yhteyttä toisiinsa. ”Miten kerrostuma ja fossiili voisivat olla samanikäisiä?” Tämä osoittaa heikkoa geologian tietämystä. Jos tiedämme jonkin, sanokaamme vulkaanisen kerrostuman iän (se voidaan laskea radiometrisillä mittauksilla) ja sen päällä olevan toisen vulkaanisen kerrostuman iän ja välissä on fossiileja, eikö niiden ole silloin pakko ajoittua juuri noiden aikojen väliin? Sitä paitsi, Leisolan toimittamassa Scherer-Junkerin kirjassa hyväksytään maailman pitkä ikä ja todetaan mm. näin: ”Fossiilit esiintyvät geologisissa kerrostumissa tietyssä järjestyksessä. Ne eivät ole mielivaltaisesti siroteltuja.”

Leisolan mukaan ”mittaustulos voi olla mitä tahansa.” Jos professorilla on näin suuri luottamus toisen tieteenalan tuloksiin, niin pitäisikö samaa soveltaa myös hänen omaan alaansa. Maapallon iästä hän sanoo, että ”kyseessä on arvaus”. Ei ole. Maailmankaikkeuden ikä on nykyisten mittausten perusteella 13,82 miljardia vuotta, mutta viime vuonna se oli vielä 13,7 miljardia vuotta. Se voi muuttua siitäkin, mutta ei arvailujen vaan mittausten perusteella.

”Tarkoitukseni ei ole kertoa, minkä ikäisiä maapallo ja fossiilit ovat, koska en sitä tiedä.” (s. 147). Herää kysymys, miksi Leisolan täytyy ryhtyä sotaan normaaleja ajanmäärityksiä vastaan, jos hän ei kuitenkaan puolusta (vai puolustaako?) 6000 vuoden ikäistä maapalloa. Eikö luulisi hänen kannaltaan olevan yhdentekevää, kuinka vanha maapallo on, jos se on joka tapauksessa jotain muuta kuin Raamatusta laskettu 6000 vuotta.

Otan vielä lainauksen sivulta 156 ”Luonnontieteen päämäärän tulisi olla totuuden löytäminen luonnosta. Tieteellisen tutkimuksen alkuaikoina asia olikin näin. 1800-luvulta alkaen moderni tiede on verhottu naturalismin huntuun, joka toimii tiedeyhteisön hyväksymänä suodattimena ja sanoo, että vain luonnolliset ilmiöt hyväksytään selityksenä luonnon historiaa koskeville tapahtumille. Jos tiede olisi neutraalia totuuden etsintää, se voisi aivan hyvin tulla siihen johtopäätökseen, että todellisuus on äärettömän ja viisaan luojan luomus.” Tässä päättelyketjussa on useita ongelmia. Koko naturalismin huntu on pelkkää propagandaa.  Ennen 1800-lukua oleva tiede ei totisesti ollut sen pyyteettömämpää kuin myöhemminkään ja kaikkina aikoina tiede on sekä vakavaa pyrkimystä totuuteen että aina altis monenlaisille väärin tulkinnoille. Se kuitenkin korjaa itseään, eikä koko tiedemaailmaa ole voitu huijata millään naturalismin verukkeella väärälle tielle. Sitä paitsi, jos tiede päätyy siihen, mihin kristitty tiedemies mielellään yhtyy, että todellisuus on äärettömän ja viisaan Luojan luomus, niin eihän siitä seuraa, että hänen pitäisi luopua normaalin tieteen tekemisen edellytyksistä. Juuri omalla mikroskoopillaan ja kaukoputkellaan ja radiometrisillä mittauksillaanhan hän tätä Jumalan maailmaa oppii ymmärtämään.

Sivulle 135 Leisolan kirjaan on pujahtanut sellainen virhe, että hän selostaa ensin Martin Lubenowin kirjaa ja sanoo heti seuraavaksi, että ”Joseph Ratzinger suosittelee tätä Schererin ja Junkerin teosta…”.

Muuan läpileikkaava teema kirjassa on väite, että evoluutioteoriaa vastustavat tutkijat eivät tule kuulluksi tieteellisessä keskustelussa, koska heidät jo ennalta torjutaan. Tämä väite ei pidä paikkaansa. Lainaan tähän maailmankuulun kristityn biologin, Denis Alexanderin, tekstiä: ”Evoluution tutkijoita syytetään joskus siitä, että he yrittävät mihin hintaan tahansa puolustaa teoriaansa. Tosiasia on täsmälleen päinvastainen: jokaisen biologin unelma on tehdä löytöjä, jotka kumoavat vallitsevan teorian ja näin päästä esille kansainvälisessä keskustelussa. Jos siis teet jonkun sellaisen vastaansanomattoman löydön, joka kumoaa vallitsevat teoriat, pääset heti ammattilehtien sivuille ja saat nimesi ikuisesti näkyviin. Mutta tähän ei päästä testaamattomilla populaareilla väittämillä eikä pelkillä tieteen tulosten kumoamisyrityksillä ilman vakavaa tutkimusaineistoa.”

Paljon muutakin sanottavaa kirjasta olisi. Loppuvaikutelmaksi jää monia kysymyksiä. Onko Leisola siis todellakin sitä mieltä, että koska evoluutioteoriassa on monia kysymyksiä ja ratkaisemattomia ongelmia, se pitäisi sen tähden hylätä kokonaan? Mutta tällä perusteellahan kaikki tieteet pitäisi hylätä, sillä joka alalla on paljon vaikeita ongelmia ja toistaiseksi selvittämättömiä kysymyksiä. Tieteessä on kuitenkin pelattava normaaleilla tieteen pelisäännöillä ja vasta paremmin tehty tiede voi kumota heikommat argumentit. Leisolan edustama Intelligent Design ei ole rakentanut minkäänlaista vaihtoehtoista tieteellistä teoriaa, sillä se on ainoastaan kyennyt esittämään joitain kriittisiä kysymyksiä vallitsevaan teoriaan. Älykkään suunnitelman tunnistaminen ei tuo mitään lisäinformaatiota luonnontieteen tutkimukseen.

Minun kantani on se, että maailma on äärettömän älykkäästi suunniteltu jokaista yksityiskohtaa myöten. Samalla sen vaiheissa on suunnattomasti sellaista, mikä ei meidän ymmärryksemme valossa näytä älykkäältä, esimerkiksi 99% eläinlajien kuoleminen sukupuuttoon. Senkin takana on Suunnittelija, jonka nimen tiedän (toisin kuin ID:n kannattajat). Hän on Israelin Jumala. Kaikki mitä luonnontiede tutkii ja saa selville, on vain Jumalan tekojen tutkimista.

Jos olet ajatellut joskus lähteä Israeliin matkalle, jossa erityisesti perehdytään maahan Raamatun ja arkeologian näkökulmasta, nyt sellainen olisi tarjolla. Jonkin verran paikkoja on vielä jäljellä marraskuun matkalle. Ilmoittaudu matkajohtajille tai Toiviomatkoihin, puh. 09 565 7170. Oppaana EJ.

2.11. – 9.11.2014 (su – su, 1 viikko)
Toiviomatkojen tilauslennot
02.11. AY1921 Helsinki – Tel Aviv klo 06.10 – 10.30
09.11. AY1922 Tel Aviv – Helsinki klo 11.20 – 15.55

1. Teol.tri Eero Junkkaala
050 5836047, eero.junkkaala@sro.fi
Rehtori, opetusneuvos Johannes Hyytinen
Piippola 044 2003007, vj.hyytinen@gmail.com
02.11. – 05.11. Jerusalem/Leonardo Jerusalem
05.11. – 09.11. Tiberias/Ron Beach
Perushinta ph 1350 €. 1hh 330 €.

Järvenpäässä pidettiin huhtikuun alussa historiallinen kokous. Kirkon lähetystyön keskus oli kutsunut kaikkien Suomen kirkon lähetysjärjestöjen edustajat sekä näiden yhteistyökumppaneiden kirkkojen johtajat yhteiseen neuvonpitoon. Tarkoituksena oli kuulla etelän kirkkojen ääntä ja vahvistaa yhteyttä niiden kirkkojen kesken, joka linkittyvät Suomen kirkon lähetykseen.

Monet kirkoista ovat pieniä vähemmistökirkkoja, ja muutamat (Etiopia ja Tansania) jo Suomen kirkkoa suurempia luterilaisia kirkkoja. Yhteistyökirkoilta pyydettiin etukäteen kuvauksia niiden suurimmista haasteista. Näitä koottaessa kävi ilmi, että vaikeimmat kysymykset liittyvät talouteen ja koulutetun työntekijäkunnan puutteisiin. Myös johtajuuteen ja hallintoon liittyi paljon haasteita. Joissain kirkoissa pohdittiin erityisesti kristillistä ja luterilaista identiteettiä. Luonnollisesti myös korruptio, HIV/AIDS, köyhyys ja ihmisoikeuksien toteutuminen liittyivät näihin kysymyksiin.

Namibialainen piispa Shekutaamba Nambala käytti puheenvuoron, jossa hän hiukan raflaavasti sanoi, että jos hänen kirkkonsa tarvitsee rahaa, se kutsuu lähetystyöntekijän, sillä raha seuraa mukana. Jos lähetystyöntekijä lähtee, rahakin lähtee. Hän sanoi kärjistäen, että he ovat joskus kutsuneet tästä syystä lähetystyöntekijän, vaikka eivät olisi häntä tarvinneetkaan.

Kumpaa lähetystyö siis tarvitsee enemmän, rahaa vain ihmisiä? Oikea vastaus on tietysti: molempia. Namibian piispan kommentissa on ideaa, vaikka se kertookin vain puolitotuuden. Ilman Ambomaalle lähetettyjä ihmisiä ei Namibian kirkkoa olisi. Kyllä piispa tämän hyvin tietää ja myös arvostaa sitä. Nykyään monet lähetystyön tuloksena syntyneet kirkot pärjäävät melko hyvin ilman ulkomaisia työntekijöitä. Se on lähetystyön tarkoituskin. Silti meitä edelleen tarvitaan erilaisissa tukitoimissa, joissa voimme jakaa omasta ja kirkkomme kokemuksista yhteistyökirkon hyödyksi. Me myös tarvitsemme heitä, sillä monien nuorempien kirkkojen rohkea evankelioimisnäky olisi tervetullut tuliainen meidän kirkkoomme. Lähetystyö on siis tältä osin vuorovaikutusta kirkkojen kesken.

Kehitysmaiden kirkot elävät suuressa köyhyydessä ja siksi ne tarvitsevat myös meidän rahojamme. Kehitysyhteistyöllä on kyetty auttamaan monia yksilöitä ja kansoja kohti parempaa elintasoa. On myös tehty virheitä, kun on kuviteltu, että pelkkä rahan lähettäminen kantaisi hyvää hedelmää. Ainakin Afrikan kokemuksista voidaan sanoa, että kasvoton raha on usein väärinkäytettyä rahaa. Siksi lähetystyön etu on ollut siinä, että rahaan liittyvät usein kasvot. Sen käytöstä tulee vastuullisempaa.

Olin itse kolmisen vuotta Tansaniassa lähetystyöntekijänä. Tehtäväni oli opettaa yliopistossa kirkon tulevia työntekijöitä. Samalla osallistuin Lähetysseuran myöntämien stipendien jakamiseen opiskelijoille. Oma subjektiivinen kokemukseni oli epävarmuus siitä, oliko opetuksestani paljonkaan hyötyä. Opiskelijat olivat kyllä kiitollisia ja tietenkin oppivat joitain uusia asioita. Mutta tuliko heistä tämän perusteella parempia pappeja seurakuntiin, Jumala yksin tietää. Sen sijaan stipendien saamisesta heille oli suunnattomasti hyötyä, sillä ilman sitä he eivät olisi voineet astua yliopiston ovesta sisään. Suomesta tullut raha oli siis äärettömän tärkeä väline lähetystyössä.

Olen tässä kuvannut tilannetta, jossa lähetystyötä tehdään jo olemassa olevan kirkon kanssa. Lähetyksen alkuperäinen idea oli viedä evankeliumi sinne, missä ei vielä kirkkoja ole. Nykyisin ymmärrämme, että siellä missä niitä on, paikalliset ihmiset ovat parempia viemään sen oman maansa ei-kristityille kuin me ulkomaalaiset puolikieliset ja vieraasta kulttuurista tulleet. Maailmassa on kuitenkin miljardeja, jotka eivät ole minkään kirkon vaikutuspiirissä. Evankeliumin ulottaminen myös heille on meidän vastuullamme. Vaikka Suomi ei voi evankelioida koko maailmaa, suomalaisen kristityn rukouslistalla tulisi olla huoli niistä, jotka ovat kaukana hyvän sanoman ulottumattomissa. Meidän lähetysjärjestöistämme erityisesti Kylväjä ja Kansanlähetys ovat pyrkineet toimimaan tällaisilla alueilla. Kaikkein laajinta vaikutusta on sillä radiotyöllä, jota Medialähetys Sanansaattajat tekee. Myös Pipliaseuran hankkeet Raamatun kääntämiseksi yhä uusille kielille palvelevat tätä tarkoitusta.

Tarvitaan siis sekä rahaa että ihmisiä, mutta erityisesti rahaa.

Pääskyset lentelevät meren rantatuulessa. Kysyin niiltä, ovatko jo pian Suomeen lähdössä. Me olemme. Me lennämme isommin siivin, joten kahdeksantuhannen kilometrin matka taittuu nopeammin. Mutta kyllä kai nekin kohta lähtevät matkaan. Intian valtameren aallot murtuvat rantahiekassa. Mistä kaukaa ne tulevat? Valtameren toiselta puolenko, Aasiasta. Siellä olin viime syksyn. Maailma on suuri – tai pieni, näkökulmasta riippuen. Ihminen on kaikkialla sama ja hänen maailmansa eri kolkissa niin kovin erilainen.

Kirjoitan tätä Dar es Salaamin eteläpuolella, meren rannalla. Tulimme uudestaan käymään Tansaniassa. Yritän ymmärtää afrikkalaisuutta, mutta se on vaikeaa. Ystävällisyyttä ja hymyä, läsnäoloa ja toisista huolehtimista, mutta myös käsittämätöntä välinpitämättömyyttä ja asioiden rempalleen jättämistä. Köyhyyttä, sairauksia ja paljon kuolemaa, mutta myös tyytyväisyyttä, osanottoa ja kaiken kestämistä. Kristinusko ja kehitysyhteistyö ovat muuttaneet Saharan eteläpuolista maailmaa paljon paremmaksi, mutta muuttumattomuutta on yhä niin paljon, että siltä tekee mieli sulkea silmänsä. Miksi kukaan ei korjaa kuhmuraisia teitä, niin että vesilammikotkin ovat samalla paikalla kuin kolme vuotta sitten?

Suomessakin oli ennen tällaisia teitä. Me korjasimme ja asfaltoimme ne. Meilläkin oli joka kylässä omat kyläkauppansa ja jotkut kulkivat talosta taloon myymässä tuotteitaan. Köyhimmät kerjäsivät. Nyt pikkukaupat ovat muuttuneet marketeiksi ja kerjäläiset tulevat toisista maista. Elintasomme ja sosiaaliturvamme ovat maailman huippuluokkaa. Miten saisimme edes murto-osan siitä siirrettyä kehitysmaihin? Pelkkänä rahansiirtona se ei tosin hyödytä ketään. Pitäisi viedä myös osaamista, yritteliäisyyttä, koulutusta ja tulevaisuuden uskoa. Miten sitä siirretään maasta toiseen? Ja paljonko pitäisi siirtää, jotta ei menisi överiksi? Meidän kerskakulutuksemme ei voi olla mikään ihannetila, emmekä me kaikkia supemarkettejakaan tarvitsisi.

Jos Afrikan köyhyys voitaisiin puolittaa ja korruptio saataisiin kuriin, tilanne muuttuisi olennaisesti. Mutta onko meistä nykymenolla korruption karsijoiksikaan, vaikka emme tosin maksa ylimääräistä poliisille, joka ehdottaa nopeusrajoitussakkoja. Maailma tuntuu epäoikeudenmukaiselta länsimaisen ihmisen silmin. Meillä on kaikkea, toisilla ei mitään. Me asumme lämmitetyissä taloissa, toisilla on hädin tuskin patja savimajan lattialla. Me voimme kävellä terveyskeskukseen pienestäkin kolotuksesta, miljoonat eivät saa koskaan syöpä- eikä sydänhoitojakaan. Me hukumme kirjojen ja tietokoneiden paljouteen, suuri osa maailma ei osaa lukea eikä kirjoittaa.

Mitähän nuo pääskyset kertoisivat, jos osaisivat? Ne ovat sentään nähneet maailmaa paljon enemmän kuin me. Sanoisivatko, että Jumala pitää huolen pikkulinnuista, miksei siis ihmisistäkin? Moni afrikkalainen luottaa Jumalaan toisin kuin me eurooppalaiset. Meillä myydään kirkkoja ja Afrikassa rakennetaan koko ajan uusia. Meillä on paljon nimikristillisyyttä, mutta ei etelän kristittyjen moraalistakaan ole aina esikuvaksi. Uskon syvyyttä on vaikea mitata. Sekä siellä että täällä tulee joskus mieleen, eikö usko todellakaan muuta ihmistä yhtään paremmaksi.

Muuta lääkettä maailman muuttamiseksi en kuitenkaan tiedä kuin hyvin hoidettu kehitysyhteistyö ja lähetystyö. Kaikessa hauraudessaankin juuri kristinusko on muuttanut maailmaa enemmän kuin mikään muu. Jos se pääsee vaikuttamaan ihmisen motiiveihin ja asenteisiin, se näkyy palvelevana rakkautena ja elämää muuttavana voimana.

Entinen työtoverini Tapio Tiitu vietti taannoin 50-vuotistaiteilijajuhlaa. Huikea ura jonka alkupäässä oli nuorena poikana pidetty urkukonsertti ulkomailla. Rupesin miettimään, minkä mittaista ”taiteilijajuhlaa” minä voisin viettää. Urkutaiteilija on tietenkin vähän eri kategoriassa kuin raamatunopettaja. Molemmat ovat kutsumusammatteja ja molempiin tarvitaan luovuutta, ammattitaitoa ja pitkäjänteisyyttä. Molemmissa on laitettava likoon koko osaamisensa ja heittäydyttävä jokaiseen uuteen esiintymiseen kuin se olisi elämän tärkein. Mutta vain edellistä kutsutaan taiteilijaksi, jälkimmäinen on jonkinlainen elämän taiteilija.

Mistä minun urani alkaisi? Siitäkö kun juuri uskoon tulleena rippikoululaisena aloin opettaa toisille rippikoululaisille Ilmestyskirjaa Vivamon leirin ruokatunnilla? Siitä olisi jo sallitut yli viisikymmentä vuotta. Vai siitä kun raamattukoululaisena aloimme kurssikavereiden kanssa pitää katukokouksia sunnuntai-iltaisin Helsingin rautatientorilla? Pidimme polvirukouksetkin Aleksis Kiven patsaalla. Raamatunopettajan kutsumustani aloin aavistaa Pälkäneen nuorisonohjaajana. Raamattutuntien pitäminen oli innostavaa, eivätkä nuoret niistä kovasti valittaneet. Papiksi valmistuttuani en ole sitten paljon muuta tehnytkään, mitä nyt välillä lenkillä käynyt.

Enemmän kuin omaa taiteilijajuhlaani mietin sitä, miten raamatunopettamisen arvokas perinne voisi kulkea kirkossamme vielä tuleville sukupolvillekin. Kyllähän hengellisiä puheita maassamme pidetään miljoonittain. Mutta raamatunopetus on eri asia. Papeilla ja seurakuntien työntekijöillä pitäisi olla riittävä ammattitaito siihen. Esteenä on kuitenkin monien muiden tehtävien paljous, myös arkuus omien eväiden riittämisestä ja kenties puuttuva näky: juuri tällä tavalla seurakuntaa parhaiten rakennettaisiin.

Minä sain aikanani kipinän opettajaltani Kerttu Vainikaiselta. Hänen tavassaan opettaa oli jotain niin sytyttävää, juurevaa, raikasta ja hengellisesti antoisaa, että kuulijalle syntyi halu pureutua asioihin itsekin. Hän piti järkähtämättömästi kiinni Raamatusta Jumalan sanana ja kaikki hengellinen haihattelu oli hänelle vastenmielistä. Raamatun historia ja sen sanoma kytkeytyivät yhteen tavalla, joka sai Jumalan pelastussuunnitelman elämään ja puhuttelemaan.

Nykyään säännöllinen raamattuopetus kirkossamme on suurelta osin kristillisten järjestöjen vastuulla. Joissain paikallisseurakunnissakin on pappeja ja maallikoita, jotka pitävät raamattuluentoja. Ihanteena voisi pitää sitä, että jokaisen seurakuntalaisen ulottuvilla olisi oman seurakunnan tai lähiseurakunnan alueella joku viikoittainen tai kuukausittainen tilaisuus, jossa opetetaan Raamattua joko luku luvulta tai teemoittain edeten. Tätä nykyä luennoitsijan avuksi on olemassa jopa suomenkielistä kommentaarikirjallisuutta, josta löytää taustatietoja. Myös äänitteinä on olemassa aika lailla luennoitua Raamattua.

Haastan tätä lukevat teologit ja raamattuopetuksesta kiinnostuneet maallikot töihin. Sille on aikaa, mitä pitää tärkeänä. Opettaessaan oppii. Jos saisimme aikaan raamatunopettamisbuumin, sillä olisi vaikutus koko kirkkoon. Monet kirkossa olevat huolestuttavat trendit joutuisivat uudelleen arvioitavaksi. Jumalan sana puhuisi omalla painollaan ja ihmisille tulisi tarve tehdä synneistään parannusta.  Vai uneksinko ihan mahdottomia?

Kun poliitikko nostaa oman puolueensa profiilia, hän saa kritiikkiä toisilta ja kehuja omilta. Kun hän toisinaan joutuu tasapainoilemaan erilaisten näkemysten kanssa, omat moittivat ja muut saattavat kiittää. Kristityillä ei pitäisi olla puolueita, mutta sellaista kirkkoa tai Jumalan kansan joukkoa ei ole vielä keksitty, missä näitä ei olisi.

Jo korinttilaiset saivat Paavalilta moitteita puoluepolitiikasta kirkossa. Siis äskettäin syntynyt seurakunta kilpaili heti kohta siitä, kenen joukko olisi paras ja oikeaoppisin. Siellä oli niitä, joiden mielestä Paavali oli kaikkein oikeimmassa ja toisia, jotka kallistuivat mieluummin seuraamaan Pietaria tai Apollosta. Oli niitäkin, jotka sanoivat olevansa vain Kristuksen kannattajia. Viimeksi mainittu herätysliike kuulostaa oikeimmalta, mutta saattaa olla eniten väärässä, jos se ajattelee olevansa ainoa, jotka todella seuraa Jeesusta.

Paavalin mielestä tällainen keskinäinen kyräily osoittaa, että kristityt eivät ole kasvaneet hengelliseen aikuisuuteen. Aikuinen kestää erilaisuutta, kun taas lapsi ottaa omat lelunsa ja menee omalle hiekkalaatikolleen. Toisessa kirjeessään apostoli osoittaa yllättävää suvaitsevaisuutta, kun hän kirjoittaa, että vaikka jotkut julistaisivat Kristusta kateudesta tai riidanhalusta, se ei paljon haittaa, ”kunhan Kristusta vain kaikin tavoin julistetaan” (Fil. 1:18). Ei hän tietenkään suosi eikä suosittele vääristä motiiveista tapahtuvaa toimintaa, mutta on ilmeisesti realisti: vaikka motiivit olisivat hiukan epäselvät, niin jos Kristukseen tähdätään, Jumalan asia voi mennä eteenpäin.

Äskettäin kirkoissa saarnattiin tapauksesta, jossa opetuslapset hätääntyivät eräästä, joka ajoi pahoja henkiä ulos, mutta jota he eivät tunteneet. He menivät sanomaan Jeesukselle: ”Me yritimme estää häntä, koska hän ei kuulu meihin.” (Mark. 9:38). Luukas tallentaa saman repliikin näin: ”Me yritimme estää häntä, koska hän ei seuraa sinua meidän joukossamme.” (Luuk. 9:49). Jeesus ei pitänyt oppilaittensa politikointia asianmukaisena, vaan sanoi: ”Älkää estäkö häntä… Joka ei ole meitä vastaan, on meidän puolellamme.”

Eivät kaikki muissa joukoissa häärivät tai pahojen henkien ulosajajat saaneet Jeesukselta samanlaista hyväksyntää. Joistakin hän sanoi, ettei ole koskaan tuntenut heitä. On siis sellaisia, jotka touhuavat Jeesuksen lähettyvillä, mutta eivät ole koskaan lähteneet häntä seuraamaan. Mutta on myös sellaisia jotka eivät kuulu opetuslasten sisäpiiriin, mutta jotka Jeesus kuitenkin tunnistaa omikseen.

Meidän pitäisi tiedostaa tämä ero, vaikka meillä ei olekaan mahdollisuuksia jakaa ihmisiä vuohiin ja lampaisiin. Vehnä ja rikkavilja kasvavat samassa pellossa, eikä niitä aina ulkonaisesti erota, joten varsinainen erottelu on jätettävä lopulliseen korjuupäivään. Silti julistamme ja opetamme sellaista Jeesuksen seuraamista, joka ei saa jäädä vain ulkonaiseen asioiden seurailuun vaan koko Jumalan sanan vakavasti ottamiseen.

Opetuslasten repliikissä on kuitenkin jotain tuttua: Yritimme estää häntä, koska hän ei seuraa sinua meidän joukossamme. Meidän joukkommehan on tietenkin se oikeassa oleva joukko. Toisten täytyy siis olla enemmän tai vähemmän väärässä. Me otamme Jeesuksen asian vakavasti, mutta toiset ovat hiukan epäilyttäviä. Me seuraamme kokosydämisesti ja toisia on syytä epäillä puolinaisuudesta. Me tiedämme oikeat korostukset, mutta nuo muut painottavat vääriä asioita. Me suhtaudumme armolahjoihin raittiin tasapuolisesti, mutta nuo toiset korostavat niitä yksipuolisesti. Me puolustamme Raamattua, mutta he valikoivat sieltä lauseita oman mieltymyksensä mukaan. Siksi, Jeesus, teemme parhaamme estääksemme heitä toimimasta, esitämme rohkeasti kritiikkiä heidän näkemyksistään ja toivomme, että sinäkin tuomitsisit heidät. Ja meitä ärsyttää, jos taaskin sanot: ”Älkää estäkö heitä… Joka ei ole meitä vastaan, on meidän puolellamme.”

Jerusalemin kaivaukset ovat maailman mielenkiinnon kohteena enemmän kuin mikään muu israelilainen arkeologinen kohde. Muistan jo vuosia sitten oman kaivausprojektimme johtajan, Moshe Kochavin, tokaisseen, että Jerusalemin hankkeisiin on helppo saada maailmalta rahoitusta, mutta muihin täytyy kiertää hattu kourassa kerjäämässä.

Israelin pääkaupungin arkeologinen tutkimus on kuitenkin erityisen hankalaa useasta eri syystä. Kaupunki on tiheään rakennettu, eikä talojen alle voi lähteä kaivamaan. Työ on paikoin poliittisesti arkaluontoista tai kiistanalaista, ja kaikkein pyhin paikka, juutalaisten muinainen temppelialue, on islaminuskoisten hallinnassa.  Ns. Daavidin kaupunki Ofelin kummulla temppelialueen eteläpuolella on poliittisten intressien lisäksi hankala sen vuoksi, että tuolla kapealla vuorenharjanteella on peruskallio hyvin lähellä maanpintaa. Siinä vuosisatojen kuluessa olleet rakennukset ovat aina joutuneet väistymään edellisten tieltä, eikä kovin paljon jälkiä ole voinut jäädä. Alueella tehdään kuitenkin parhaillaan kaupungin kiintoisimpia kaivauksia. Toinen tärkeä kaivauskohde on Gihonin lähteellä ja sen ympäristössä. Edellistä johtaa tunnetun arkeologisuvun jäsen, tohtori Eilat Mazar Jerusalemin heprealaisesta yliopistosta, ja jälkimmäistä Ronny Reich ja Eli Shukron Israelin muinaismuistovirastosta.

Kotimaa-lehdessä 16.1. oli mielenkiintoinen artikkeli Jerusalemin kaivauksilta sekä niihin liittyvistä poliittisista intresseistä. Tekstiin oli pujahtanut yksi pieni kömmähdys, kun puhuttiin israelilaisarkeologeista ja sanottiin, että ”yksi heistä on … tohtori Juha Pakkala Helsingin yliopistosta”. Artikkelissa oli haastateltu Juha Pakkalaa, joka korosti, että kuten monet israelilaisarkeologit hänkin pitää Vanhan testamentin kuvauksia Daavidin valtakunnasta reilusti liioiteltuina. Hän sanoi, että Khirbeth Qeiyafassa mikään ei viittaa Daavidiin ja että Jerusalemissa Eilat Mazarin kaivaukset ovat epäluotettavia siksi, että tällä on yhteyksiä sionistisiin järjestöihin. Pakkala on kirjoittanut eri yhteyksissä näistä asioista samansuuntaisesti.

Suunnilleen samoihin aikoihin Kotimaan artikkelin kanssa ilmestyi Biblical Archaeological Review -lehden uusin numero. Siinä on Nadav Na’amanin artikkeli Jerusalemin kaivauksista. Na’aman on Israelin tunnetuimpia arkeologeja ja hän on julkaissut useita kirjoja ja on mm. toimittanut yhden tärkeimmistä Israelin varhaishistorian peruskirjoista From Nomadism to Monarchy. Archaeological and Historical Aspects of Early Israel. Na’aman selostaa Eilat Mazarin kaivauksia ja toteaa, että niiden perusteella on hyvin todennäköistä, että Daavidin palatsin perustukset on löydetty. Yhtenä argumenttina on se, että samaa rakennusta on käytetty hallintorakennuksena vuosisatojen ajan. Mazarin löytämä ison rakennuksen perusta on yhteydessä Yigal Shilon 1980-luvulla esiin kaivamaan massiiviseen kivistä tehtyyn tukirakennelmaan, jota myös on pidetty Daavidin linnan osana. Na’aman ottaa artikkelissaan esiin useita Vanhan testamentin kohtia, jotka sopivat hyvin yhteen molempien kohteiden kaivaustulosten kanssa. Lisäksi hän kirjoittaa kahdesta Mazarin kaivauksista löydetystä sinettileimasta, joissa on Raamatussa mainittujen henkilöiden nimet. Nämä ovat Gedalja Pashurin poika ja Jukalin Selemjan poika (Jer. 38:1 ja 37:3).

Khirbeth Qeiyafasta puolestaan on löydetty suuri Daavidin aikaan sijoittuva kaupunki ja sieltä monia poikkeuksellisen hienoja esineitä ja tärkeä piirtokirjoitus. Paikka sijaitsee Jerusalemista koilliseen noin kolmenkymmenen kilometrin päässä, eikä sitä toistaiseksi ole missään Raamatun kartoissa. Sen raamatulliseksi nimeksi on arveltu Saaraim (Joos. 15:36; 1. Sam. 17:52; 1. Aik. 4:31). Löydöstä kukaan ei ole väittänyt, että siellä olisi jotain Daavidiin viittaavaa. Sen sijaan löytöä on pidetty lähes sensaatiomaisena siksi, että kyseessä on tuolta ajalta peräisin oleva muurien ympäröimä kaupunki melko kaukana Jerusalemista. Se osoittaa Daavidin ja Salomon aikaisen valtakunnan olleen paljon suurempi kuin jotkut kriittiset tutkijat ovat viime vuosina arvelleet. Näin ollen Juha Pakkalalla on vaara syyllistyä samaan, mistä hän Eilat Mazaria syyttää: ennakko-oletuksiin jotka vääristävät Raamatun ja arkeologian tulkintaa.

Kuinka luotettavaa tietoa arkeologia voi sitten antaa? Kun olemme kolmen tuhannen vuoden takaisissa tapahtumissa, tunnemme Israelin vaiheita melko hyvin. Jokainen arkeologi tietää perusfaktat ja tunnistaa rautakausi II:n keramiikan. Ajoituksista kiisteltäessä ollaan yleensä viidenkymmenen vuoden haarukassa. Sen sijaan löytöjen rinnastaminen Raamatun tapahtumiin herättää enemmän intohimoja. Kukaan arkeologi ei voi suhtautua välinpitämättömästi Raamatun antamaan informaatioon, mutta jotkut pyrkivät tietoisesti vähättelemään sen luotettavuutta. Silti hekin joutuvat peilaamaan löytöjä tekstien valossa.

Daavidin historiallisuutta ehdittiin epäillä juuri, ennen kuin löytyi ns. Daavid-stela, jossa hänen nimensä mainittiin. Sittemmin on haluttu heittää varjo Raamatun kuvaaman suurvallan ylle, sillä siitä on ollut kovin vähän historiallista näyttöä. Nyt sekä Jerusalemin että Khirbeth Qeiyafan kaivaukset ovat muistutus suurvallan mahdollisuudesta.

Kun siis ensi kerran menet matkailijana Jerusalemiin ja näet Ofelin kummulla kyltin City of David, voit luottaa siihen, että olet kaupungissa, jonka Daavid valtasi pääkaupungiksi kolmetuhatta vuotta sitten ja joka ei ole koskaan ollut minkään muun maan pääkaupunki.

Laitanpa tähän vaihteeksi tietoja tänä talvena järjestettävistä raamattukursseista ja -luennoista. Sain idean siitä, että Kalajoen kristillisellä opistolla 14.-16.2. pidettävälle kurssille oli vielä melko vähän ilmoittautuneita. Kurssi toteutuu joka tapauksessa, mutta olisi mukava, jos samantien saataisiin enemmänkin väkeä. Siellä on ohjelmassa RAAMATUN PUNAINEN LANKA. Kehitimme Leif Nummelan kanssa tämän kurssimuodon vuosia sitten, ja se on ollut erittäin suosittu ympäri Suomea. Yhden viikonlopun aikana käyn koko Raamatun läpi etsien sen pääsanomaa. Samalla katsellaan paljon kuvia Israelista ja kerrotaan uusimmista arkeologista löydöistä.

Pidän Raamatun punaista lankaa myös Helsingin seudulla pariin otteeseen. Helsingin Raamattukoulussa se luennoidaan 7.-8.2. ja Laajasalon kirkossa neljänä torstai-iltana. Laajasalon sarja alkaa 23.1. ja jatkuu kahden viikon välein.

Tapiolan kirkolla ja Temppeliaukion kirkossa pidän sarjan, jonka yleisotsikkona on RAAMATUN MAAILMA ARKEOLOGIAN VALOSSA. Tapiolassa aloitetaan 22.1. ja jatketaan joka toinen keskiviikko. Temppeliaukiolla sarja alkaa 18.2. ja jatkuu kahtena seuraavana tiistaina. Sarjoissa käsitellään jossain määrin eri aiheita. Aiheet löytyvät täältä kotisivultani kohdasta Kotimaan matkat.

Espoonlahden kirkossa alkoi luentosarja Heprealaiskirjeestä. Se jatkuu joka toinen torstai klo 18 ja seuraava kerta on 30.1. Helsingin seudulla on luentosarja myös Vihdissä huhtikuussa. Muualla Suomessa olen mukana raamattukursseilla mm. Kiteellä, Iisalmessa ja Kuhmossa.

Omasta mielestäni nämä mainitut ohjelmat sopivat oikein hyvin niillekin, joille Raamattu on vieras ja outo kirja. Mukaan tuleminen ei siis edellytä ennakkotietoja, kenties kuitenkin ennakkoluulottomuutta. Raamattu on huikean kiinnostava myös historialliselta kannalta ja sen maailmasta tehdään jatkuvasti myös uusia arkeologisia löytöjä. Ja onhan tuo kirja puhutellut ja rohkaissut miljoonia ihmisiä, jotka ovat sen kautta löytäneet uuden suunnan elämälleen.

Emil Anton kirjoitti omassa Hyviä uutisia -blogissaan 14.10.2013 kirja-arvostelun uusimmasta kirjastani. Anton oli oivaltanut kirjani idean ja kykeni tiivistämään sen sanoman muutamaan sivuun. Kunnioituksesta tätä sanakarillista tekoa kohtaan julkaisen hänen arvionsa tässä:

Jumala loi auringon, kuun…

Eero Junkkaalan kirja Alussa Jumala loi… – Luomisusko ja tieteellinen maailmankuva (Perussanoma 2013) on synnyttänyt vilkasta keskustelua esim. Areiopagi.fi -sivustolla, jolla fyysikko Vesa Palonen ja uskonnonfilosofi Aku Visala arvioivat kirjan. Junkkaala pitää kirjaa yhtenä tärkeimmistä koskaan kirjoittamistaan kirjoista (s. 234).

Junkkaala itse tiivistää kirjan sanoman kymmeneen kohtaan aivan kirjan lopussa: 1) luominen, lankeemus ja lunastus muodostavat kristillisen uskon perustan. Junkkaala siis uskoo Jumalan luoneen maailman ja että syntiinlankeemus on todellinen. 2) Luomakunta julistaa Jumalan kunniaa ja kertoo kaikkialla luojastaan. Jumalaa ei pidä todistaa tieteen aukoilla, vaan Jumala on kaiken takana, tunnetun ja tuntemattoman. 3) Raamatun luomiskertomus ei seiso tai kaadu luonnontieteiden haasteiden edessä. Luomiskertomusten tarkoitus on Junkkaalan mukaan vastata kysymyksiin “kuka” ja “miksi”, ei “milloin” ja “miten”.

4) Kristitty voi ajatella Raamatun ja tieteellisen maailmankuvan suhteesta miten tahansa. Junkkaala vastustaa dogmatismia luominen vs. evoluutio -debatissa. 5) Kristityn ei ole välttämätöntä muodostaa mitään mielipidettä näistä kysymyksistä. Asian voi jättää eksperteille. 6) Jumalan luonnon kirja ja Jumalan Sanan kirja puhuvat samaa kieltä. Raamattu ja maailma eivät voi olla ristiriidassa keskenään. 7) Jumala on antanut ihmiselle kyvyn tutkia hänen luomaansa maailmaa. Tieteet ovat siis Jumalan antaman järjen käyttämistä.

8) Tieteessä ei voida käyttää Jumalaa argumenttina. Tiede pelaa yleisesti hyväksytyillä pelisäännöillä, eikä sillä ole mitään Jumala-vastaista agendaa. 9) Kehitysopin vastustaminen voi muodostaa vakavan esteen ajattelevan ihmisen tielle raamatullisen uskon vastaanottamiseen. Kreationismi pikemmin syö kristinuskon uskottavuutta kuin vahvistaa sitä. 10) Kristityn tulee aina olla totuuden puolella. Totuuden vääristely ja puolitotuudet ovat epäkristillisiä.

Kirjan loppupuolella on myös joukko puheenvuoroja kristityiltä tiedemiehiltä ja teologeilta, kuten Risto Heikkilältä, Atte Korhoselta, Antti Laatolta ja Tapio Luomalta. He kaikki vahvistavat Junkkaalan kirjan argumenttia kreationismia vastaan ja yleisesti hyväksytyn tieteen puolesta.

Junkkaalan tie

Ennen “vieraskyniä” Junkkaala kertoo oman tiensä kreationismista kehitysoppineeksi. Junkkaala ammensi kreationisminsa Uuras Saarnivaaralta ja sai biologiasta nelosen. Teologisessa tiedekunnassakaan käsitys ei muuttunut, vaikka Junkkaala alkoi tajuta, että Saarnivaara vetää aika ajoin mutkia suoriksi keinotekoisilla ratkaisuillaan.

Tärkeä etappi oli Israelin arkeologiaan tutustuminen. “Museoissa tavatut esinelöydöt ja muinaiset pääkallot saivat epäröimään lyhyttä maailmanhistoriaa. Tippukiviluolassa vierailu pakotti ajattelemaan, ettei tuo Jumalan luoma taidenäyttely ole voinut eilen syntyä (…) Avaruuden mittasuhteisiin perehtyminen vahvisti asian: kyllä nämä pallot ovat täällä kauan pyörineet.” (s. 169–170)

Tärkeä oli myös kreationistien ja teististen evolutionistien debattikirja Creation and Evolution (toim. Derek Burke), jossa Junkkaalan mielestä teistisen evoluution kannattajat voittivat. “Tärkeä havainto oli huomata, että maailman iästä puhuttaessa ei ole kysymys kahdesta samanarvoisesta ja keskenään kilpailevasta teoriasta. On vain yksi teoria, jossa monien, toisistaan riippumattomien tutkimusalojen keinoin on päädytty pitkään maailmanhistoriaan, ja sen lisäksi on sitä kohtaan esitettyjen kriittisten kysymysten arsenaali.” (s. 171)

Tämä on Junkkaalan yksi pääpointeista, jolla hän mielestäni voitti myös taannoisen Radio Dei -debatin kreationisti Pekka Reinikaista (joka saa osaksen veljellistä kritiikkiä pitkin kirjaa) vastaan. Junkkaala käytti Coca Cola -esimerkkiä, jonka hän esittelee kirjassakin (s. 144–145).

Myöhäispronssikauden kerrostumasta arkeologin lapioon kolahtaa kokispullon korkki. Päättelemmekö, että koska korkki on pronssikaudessa, koko arkeologian konsensus aikakausien ajoituksesta on väärä? Kreationisteilla on kokiskorkkeja, toisella puolella on useiden toisistaan riippumattomien tieteenalojen kuten geologian, arkeolologian, biologian ja tähtitieteen konsensus.

Junkkaala (s. 164) esittelee Gerald Raun kirjasta Mapping the Origins kuusi näkemystä evoluutiosta ja luomisesta: 1) naturalistinen evoluutio, 2) ei-teleologinen evoluutio, 3) suunniteltu evoluutio, 4) johdettu evoluutio, 5) vanhan maan kreationismi ja 6) nuoren maan kreationismi. Listasta puuttuvat ID eli älykkään suunnitelman idea, jonka kannattaja voi kuulua ryhmiin 4–6, ja teistinen evoluutio, jonka kannattaja voi kuulua ryhmiin 2–4. Junkkaala itse asettaa itsensä akselille 3–4.

Junkkaala kritisoi ennen kaikkea nuoren maan kreationismia ja vastaa kreationistien joihinkin tyypillisiin argumentteihin. Hän kritisoi kuitenkin myös ID-liikettä ja sen lankeamista “aukkojen Jumalaan”. Myös Tapio Puolimatka saa Junkkaalalta kritiikkiä turhan sekaannuksen aiheuttamisesta: tiede on Junkkaalan mukaan samaa kaikille maailmankatsomuksista riippumatta (s. 79, 83).

Alussa…

Aloitin artikkelini kirjan lopusta. Kirjan alussa Junkkaala käsittelee omaa erikoisalaansa eli Vanhaa testamenttia ja esittelee modernin tutkimuksen löytöjen pohjalta Raamatun luomiskertomusten (huom. monikko – 1. Mooseksen kirjan lisäksi luomisesta kerrotaan eri vivahtein mm. Psalmeissa, Jobin kirjassa ja Sananlaskuissa) merkitystä. Niiden sanoma on teologinen, ei niinkään luonnontieteellinen.

Huolimatta siitä, että Junkkaala pääasiassa kuuluttaa Raamatun ja tieteen yhteensopivuutta, joutuu hän myöntämään, että kysymyksessä ihmisen alkuhistoriasta joudutaan vaikean ristiriidan äärelle. Evoluutioteorian ja Raamatun kuvaukset ihmisen kehityksestä/luomisesta on “hyvin vaikeaa” sovittaa yhteen tavalla, “joka tekisi täyttä oikeutta molemmille” (s. 114).

Junkkaala yrittää kuitenkin parhaansa, ja tässä tulee tämän kirjan yksi mielenkiintoinen kontribuutio kiperään keskusteluun. Luomiskertomus sijoittunee maailmaan, jossa on maanviljelystä  ja karjanhoitoa (1. Moos. 4:2), minkä tiedämme sijoittuvan n. 10 000 vuoden taakse. Näin Junkkaala olettaa, että ihmisen luominen “raamatullisessa mielessä” sijoittuu “enintään noin 10 000 vuoden taakse”. (s. 115)

Tuohon aikaan maailmassa oli kuitenkin jo muitakin ihmisiä kuin Aadam ja Eeva, Kain ja Abel. “Kainin lause ‘Kuka hyvänsä joka minut kohtaa, voi tappaa minut’ on hyvin outo, jos maailmassa olivat vain isä ja äiti.” (s. 115) Junkkaala esittää, että Aadam ja Eeva “olivat ensimmäisen ihmisen prototyyppejä ja edustivat ensimmäistä ihmistä Jumalaan ja maailmaan päin”, vaikka muitakin ihmisiä oli (s. 116).

Miten tämä suhtautuu syntiinlankeemukseen ja perisyntiin, jos kaikki ihmiset eivät ole Aadamin ja Eevan jälkeläisiä? Junkkaala ehdottaa, että “samoin kuin yhden luominen merkitsi kaikkien luomista, samoin yhden lankeemus merkitsi kaikkien lankeemusta” (s. 117), Aadamin lankeemus olisi näin luettu kaikkia koskevaksi niin kuin Jeesuksen kuolemakin koitui kaikkien elämäksi. Niin kuin Room. 5:ssä.

Lopuksi

Junkkaala on mielestäni oikealla asialla vastustaessaan dogmaattista kreationismia ja puolustaessaan kristinuskon ja tieteen yhteensopivuutta (tosin huomautettakoon, että kreationistikin voi toki tehdä samaa). Itse kuulun siihen ryhmään, jolla ei ole mitään kovin vahvaa kantaa kirjan käsittelemään problematiikkaan.

En ole luonnontieteilijä, joten en uskalla sanoa oikein mitään luonnontieteellisestä keskustelusta. Mielestäni on joka tapauksessa hyvä olla tietoinen eri näkemysten olemassaolosta ja niiden älykkäimmistä puolustajista. Siksi tämänkin arvostelun jätän pääasiassa esitteleväksi. Kiitos Junkkaalalle keskustelunavauksesta ja yrityksistä antaa oma panos vaikeisiin tiedettä ja uskoa koskeviin kysymyksiin.