Eero Junkkaala

Kaikenlaisiin pippaloihin sitä saarnamies joutuukin. Olin puhujana Gospel Ridersien kansainvälisessä kokoontumisessa. Enkä omista edes moottoripyörää. Paikalla oli useita satoja prätkämiehiä ja naisia, joista jokainen näytti siltä kuin olisi karannut Helvetin enkeleiden kokoontumisajoista. Tosin yhdellä erotuksella: nämä olivat pikemminkin taivaan enkeleitä, sillä näiden nahkaliivien teksteissä puhuttiin Jumalasta, Jeesuksesta ja evankeliumista. Monissa takeissa oli iso risti ja jonkun selässä luki Ambassadors for Jesus Christ. Pyörillä ratsastavia nykyajan cowboyta oli saapunut ympäri Eurooppaa, kaukaisimmat Amerikasta, Australiasta ja Etelä-Afrikasta.  Jokainen oli tullut paikalle omalla ratsullaan, joista vaatimattomimmat olivat pieniä kevytmoottoripyöriä ja hienoimmat kuin nojatuolilla varustettuja luksuskuljetuslaitteita.

Nämä Jeesuksen Kristuksen suurlähettiläät ovat todellakin ihmeporukkaa. Heillä oli ollut ennen suurkokoontumista ryhmittäin vierailuja rippikoululeireillä, toreilla ja muuallakin. Vierailujen idea ei ollut esitellä moottoripyöriä (varmaan sitäkin!), vaan kertoa siitä, kuinka Jeesus oli muuttanut elämän. He olivat rukoilleet ihmisten puolesta ja jakaneet motoristiraamattuja, joissa on Uuden testamentin lisäksi useita henkilökohtaisia todistuksia. He kertoivat, että heidän esiintymisensä prätkineen ja nahkavaatteineen oli poikkeuksetta herättänyt myönteistä mielenkiintoa. Kohdattaessa toisia motoristeja juttu syntyi ihan itsestään. Kun näissä kuteissa annettiin häpeilemätön todistus Jeesuksesta, sen vaikutus oli erilainen kuin tavallisen seurapuheen. Karskeimmatkin kundit hiljentyivät kuuntelemaan. Monen kerrottiin jopa ottaneen Jeesuksen vastaan.

Minua jäi puhuttelemaan tällainen maan tasalta lähtevä evankeliumin levittäminen. Siinä samaistuminen ihmisten elämään ja vapaa-aikaan yhdistyi rohkeaan ja aitoon uskon todistukseen. Nahkatakki linkittää sinut motoristiksi ja sen selässä oleva risti antaa luvan ottaa uskon asiat puheeksi.

Olisiko tässä 2000-luvun evankelioimisen avain? Vertaisryhmät kertovat evankeliumin toisilleen. Arjen ympyröissä etsittäisiin tapoja, joissa sekä samaistutaan että erottaudutaan porukasta. Tullaan lähelle mutta ei hävetä evankeliumia. Meillä länsimaissa uskonnosta on tehty tabu, jota ei pitäisi ottaa puheenaiheeksi, ettei loukkaa toisen vakaumusta. Mutta voisihan siitä yrittää puhua loukkaamatta, vain kertoa, mitä itse on löytänyt. Ehkäpä nämä evankeliumimotoristit voivat näyttää esimerkkiä siitä, miten Jumalan valtakunnan asiaa viedään eteenpäin tämän päivän maailmassa.

Minun äitini on kuollut. Luulin, ettei hän koskaan kuole. Äitienhän ei pitäisi kuolla. He ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan. He keittävät aina kahvit, kun heille menee, vaikka nuorempiakin keittäjiä olisi tarjolla. Minun äitini keitti kahvit vielä 92-vuotiaana, vaikka minäkin olisin jo osannut. Noihin aikoihin sain sentään tiskata astiat, mutta aiemmin en. Äiti oli aina tehnyt kaikki kotityöt ja se oli niin itsestään selvää, että hän varmaan tekisi ne vähintään niin kauan kuin minä elän.

Äiti on instituutio, vähän niin kuin Suomi. En joka päivä ajattele olevani suomalainen, eikä se sykähdytä minua muuta kuin jääkiekon MM-kisojen aikaan tai jouluna Afrikassa. Silti Suomi on tarjonnut minulle mahdollisuuden turvalliseen elämään, koulunkäyntiin ja oman identiteettini muodostumiseen. En joka päivä ajatellut olevani äitini poika vaikka olinkin. Äidin luona käytiin aikuisiässä vain silloin tällöin. Hän oli eräänlainen itsestäänselvyys, se jonka luona saattoi poiketa ohikulkumatkalla ja jonka koti oli minunkin kotini, vaikkei se enää sitä ollutkaan. Kuitenkin juuri äiti on antanut minulle elämän, hoitanut ja huolehtinut monet pitkät vuodet, kunnes elämä opetti astumaan omille jaloille ja kulkemaan omia teitä.

Oliko suhde äitiin etäinen vai läheinen? En tiedä, millainen sen olisi pitänyt olla. Ei se ollut etäinen mutta ei kai hirmuisen läheinenkään. Sellainen tavallinen. Puhuimme tavatessamme niitä näitä, joskus politiikkaa, usein maailman ja kirkon murheita, viimeisinä aikoina yhä enemmän muisteltiin vanhoja. Kuulin jutut lapsuudesta, nuoruudesta ja sota-ajasta moneen kertaan, mutta eivät ne minua kyllästyttäneet. Kuulin mielelläni niitä yhä uudestaan. Ja siitäkin hän halusi puhua, kuinka isä ei aluksi ollut sisällä uskon asioissa, mutta suostui myöhemmin kuuntelemaan, kun äiti luki hänelle Raamattua ja hengellisiä lehtiä.

Isän kuolema oli aikanaan yllättävä ja tapahtui melkein kesken päivätyön. Äidin arvelimme elävän ainakin satavuotiaaksi, kuten muutamat hänen tätinsä olivat eläneet. Siinä suvussa 92-vuotias kuolee aika nuorena. Kun lähtölaskenta alkoi, äiti toivoi pääsevänsä pian taivaan kotiin. Hän ehdotti laulua Kirkas aamu pian koittaa. Hän halusi päästä pian Jeesuksen luo. Hänen lähtönsä oli siis odotuksen täyttymys. Silti se on järkyttävän peruuttamatonta.

Minun äitini on kuollut. Minulla oli vain yksi äiti. Nyt häntä ei enää ole. Nyt ei enää lähdetä äidin luokse. Talo tyhjenee. Ruoho kasvaa. Kasvimaata ei viljele kukaan. Liiterin oviaukkoon ei ripusteta sipuleita kuivumaan. Tulikohan laitettua keinuakaan täksi kesäksi. Enää ei ainakaan tarvitse, koska kukaan ei siihen istu. Sydämessänikin tyhjä paikka.

Dialogia vai lähetystä?

Menin ostamaan puhelinkorttia Iringan pääkadulla Tansaniassa. Myyjä aloitti uskonnollisen keskustelun, mikä noissa oloissa ei ole lainkaan tavatonta. Hän kysyi minulta, olenko pannut merkille, että kirkossa käy nykyään vähemmän ihmisiä kuin aikaisemmin. Vastasin, etten ollut sellaista havainnut. Keskustelukumppanini valisti minua, että maallistuminen on vähentänyt kävijöiden määrää. Hän jatkoi: ”Kyllä kirkossa pitäisi käydä, jos kerran ottaa uskonsa todesta.” Olin samaa mieltä. Sitten hän sanoi: ”Se on sama meillä muslimeilla. Moskeijassa pitäisi käydä, jos kerran uskoo asiaansa.” Tässä vaiheessa lähetystyöntekijältä meni jauhot suuhun. Kysyin, paljonko puhelinkortti siis maksaa.

Tämä pieni arjen dialogi kertoi muslimien ja kristittyjen mutkattomista suhteista. Olin siinä tilanteessa huono lähetystyöntekijä, vaikka keskustelun avaus oli mitä herkullisin. Toisaalta, juuri ymmärtävä dialogi on myös lähetystyön avain. Ilman toista kunnioittavaa keskustelua ja kumppanin näkemysten arvostamista ei lähetyksen asialla päästä eteenpäin.

Lähetystyötä syytetään joskus käännyttämisestä. Termillä on huono kaiku, sillä se antaa kuvan pakottamisesta tai uskoon painostamisesta. Mahtaako kukaan sellaista nykyään tehdä? Kuitenkin lähetystyön perimmäinen tarkoitus on, että ihmiset kääntyisivät. Jos lähetyksen motiivi ei ole ihmisten johtaminen Jeesuksen tuntemiseen, sitä on väärin kutsua lähetystyöksi.

Lähetyksen saralla tehdään toki nykyään pääasiassa muuta kuin evankelioimistyötä. Ymmärretään, että paikalliset kristityt ovat parempia viemään sanomaa omille maanmiehilleen kuin me ulkomailta tulleet puolikieliset ja kulttuuria ymmärtämättömät. Siksi meidän tehtävämme on painottunut enemmän kirkkojen tukemiseen koulutuksessa ja taloudessa. Lisäksi ymmärrämme kutsumukseksemme parantaa ihmisten elinoloja terveydenhoidon, köyhyyden vähentämisen, kyläyhteisöjen kehittämisen ja monen muun toiminnan avulla. Katsomme, että tämä on sitä kristillistä palvelutyötä, johon Jeesus on meitä kutsunut. Käytämme tähän myös valtion kehitysyhteistyövaroja ja pidämme hyvänä sitä, että tämän maailman varallisuutta voidaan ohjata sinne, missä puute on suurin.

Näin pitää tehdä. Jos kaiken tämän keskellä unohdamme varsinaisen mandaattimme, evankeliumin esillä pitämisen, meidät pitäisi kutsua pois maailmalta rahoja tuhlaamasta.

PS 1. Hallituksenpyrkimys kehitysmäärärahojen leikkaukseen on suuri virhe

PS 2.  Rovaniemellä oli hyvät ja hengellisesti rohkaisevat lähetysjuhlat

Kirjoitin Kotimaan kolumnissani, että Raamatusta ei voi leikata erikseen ihmisen sanaa ja Jumalan sanaa, sillä joka sana on molempia. Suuntasin tekstini erityisesti niille, joiden mielestä koko kirja ei voi olla Jumalan sanaa, kun siellä on niin hankalia asioita nykyihmisen näkökulmasta. Väitin, että se on kuitenkin Jumalan ilmoitus, ja jos siinä on ongelmia, ne ovat meidän päässämme, ei Jumalan.

Sain yllättäen sellaisenkin palautteen, jossa uskova ihminen sanoi, ettei Raamattua saa sanoa ihmisten sanaksi ollenkaan. Ymmärrettävä huomio, joskin väärä. Raamatun jokainen sana on ihmisten kirjoittamaa. Monista kirjoista tiedämmekin, kuka kirjoittaja on, milloin teksti on kirjoitettu ja missä tilanteessa. Kaikista emme tiedä. Profeetta Jesajan tyyli on erilaista kuin Jeremian ja Matteus kuvaa asioita eri näkökulmasta kuin Johannes. Luukas on tutkinut tarkkaan asioita, mutta saattaa silti muistaa väärin, kuinka pitkä matka on Jerusalemista Emmaukseen. Paavalin teksti on paikoin sen verran vaikeatajuista, ettei Pietarikaan ymmärrä kaikkea (2. Piet. 3:16). Ilmestyskirjan kirjoittajan kreikka poikkeaa huomattavasti kaikista muista Uuden testamentin tekstityyleistä. Kirjoittajien kynänjälki näkyy siis Raamatun teksteissä.

Uskomme mukaan Raamattu on kokonaan jumalallinen ja kokonaan inhimillinen, kuten Kristuskin. Tällainen ei sovi meidän normaaliin logiikkaamme. Jeesuksesta olisi helpompi ajatella, että hän oli 50% ihminen ja 50% Jumala tai vaikka suhteessa 90-10. Mutta että joku voi olla sataprosenttisesti ihminen ja sataprosenttisesti Jumala yhtaikaa, tuntuu täysin mahdottomalta. Juuri näin me kuitenkin uskomme. Jeesus ei vain näytellyt ihmistä vaan oli sitä todella. Hänellä joka ruokki tuhansia, oli nälkä. Hän joka itse oli elämän vesi, kärsi janosta. Vaikka hän herätti kuolleita ja oli kuoleman voittaja, hän kuitenkin kuoli aivan oikean kuoleman. Täysi ihminen ymmärtää ihmisen osan, täysi Jumala voi sovittaa ihmisten synnit.

Samoin me uskomme Raamatusta. Kaikki siinä on ihmisten kirjoittamaa. Sitä voidaan tutkia kaikin normaalein kielitieteen menetelmin. Sen historiallista taustaa voidaan selvittää ja sen maantiede on normaalia Lähi-idän maantiedettä. Sen paikkakuntien arkeologia on ihan profaania, ei mitään pyhää arkeologiaa. Sen tekstissä heijastuu kirjoittajien maailmankuva. Kirjoittajat käyttävät normaaleja tyylikeinoja, kuten havainnollistamista, kärjistämistä, liioittelua, huumoria ja muita retorisia tehokeinoja.

Samalla pyhässä kirjassa joka sana on Pyhän Hengen inspiroimaa ja kaikki kirjassa on sitä, mitä Jumala on halunnut sinne laittaa. Jumala ei ole jättänyt kirkkoaan arvailujen eikä väärän tiedon varaan itsestään. Sekä kirjojen kirjoittaminen että Kaanonin kokoaminen kaikkine inhimillisine kiistoineen on ollut Jumalan Hengen johtamaa. Olisi mahdotonta ajatella, että Jumala olisi antanut seurakunnalleen vääränlaisen ilmoituksen itsestään. Siksi juuri tämän kirjan sanoma herättää uskon ja ylläpitää sitä. Se on myös kristillisen opinmuodostuksen ainoa perusta.

Raamattu käskee tappamaan

Raamattu sisältää hirveitä opetuksia. Avionrikkojat pitää surmata, Jerikon asukkaat tappaa ja lapsen viettelijät heittää mereen myllynkivi kaulassa. Olisiko jo korkea aika virallisesti todeta, että Raamattu on aikansa elänyt, eikä kelpaa enää nykyaikaiselle kirkolle oppaaksi? Tämänsuuntaisia lausuntoja on viime aikoina alkanut kuulua yhä useammin. Sanotaan, että koska Raamatun kirjaimellinen tulkinta johtaa mahdottomuuksiin, kirjasta tai ainakin sen hankalimmista kohdista pitäisi sanoutua irti.

Mutta hetkinen! Kyllä kai kirkko on kaksituhatta vuotta lukenut samaa Raamattua ja nähnyt siellä samat kauheudet. Kuitenkin se on sitonut juuri tähän kirjaan koko uskonsa ja elämänsä. Siihen meidän luterilainen uskommekin perustuu. Omassa tunnustuksessamme sanotaan, että ”me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava.” Kyllä tämän kirjoittajat tiesivät, millaisesta kirjasta oli puhe, luultavasti vielä paljon paremmin kuin me, sen pinnalliset lukijat.

Oikea Raamatun lukutaito on häviämässä. Raamattu on nähtävä kokonaisuutena ja Vanhaa testamenttia on luettava Uudesta testamentista käsin. Emme tapa synnintekijöitä, koska Jumalan Poika on tapettu syntisten puolesta. Synti on niin vakava asia, että yhden piti kuolla, etteivät kaikki kuolisi. Vanhan testamentin säädöksillä on oma aikahistoriallinen merkityksensä. Sen lisäksi ne viittaavat Kristukseen. Kymmenen käskyä on koko länsimaisen lainsäädännön pohjana.

Meidän pikkusievä kristillisyytemme kavahtaa Raamatun julmuuksia. Silti näemme televisiosta joka päivä vielä pahempia. Maailma ei siis ole muuttunut ja pyhä kirja kuva aitoa, ei kaunisteltua maailmaa. Mutta miten hyvä Jumala sopii tähän kaikkeen? Siten että hän on kaikkivaltias ja hyvä silloinkin kun hän näyttää heikolta ja pahalta. Hän on suurempi kuin yhdenkään ihmisen kuvitelma hänestä ja viisaampi kuin kaikki maailman viisaus yhteensä. Hän nostattaa kansat toisiaan vastaan, eikä meillä ole siihen mitään valitusoikeutta.

Raamattu on rosoinen kirja, eikä päästä lukijaansa helpolla. Siitä ei voi leikata erikseen ihmisen sanaa ja Jumalan sanaa, sillä joka sana on molempia. Kristillinen opinmuodostus perustuu tähän kirjaan, eikä se voi mihinkään muuhun perustuakaan. Sellainen oppi mikä on vastoin Raamattua, on harhaoppia. Tässä ei pitäisi olla mitään outoa, sillä näin kirkko on aina opettanut. Samalla jokainen sukupolvi joutuu miettimään, miten sovellan tämän omaan aikaani ja omaan elämääni. Emme löydä suoria vastauksia kaikkiin kysymyksiin ja siksi joudumme tulkitsemaan pyhiä tekstejä oman aikamme valossa. Jos tulkintamme poikkeavat olennaisesti siitä linjasta, mikä kirkolla on viimeiset kaksituhatta vuotta ollut, olemme luultavasti väärässä.

Katselen hyvin satunnaisesti Tiede-lehteä. Luullakseni se popularisoi tieteen tuloksia yleensä ihan asiallisesti. Numerossa 4/2015 oli kuitenkin paha rimanalitus. Juha Pakkalan kirjoitus ”Raamatun sana on niin kuin se luetaan” sekoitti asioita niin perusteellisesti, että on vaikea uskoa kirjoittajan edustavan yliopistollista Raamatun tutkimusta. Seurakuntalaisen uutisvirrassa tätä jo kommentoitiin. Jatkan vielä muutamalla maininnalla.

Kirjoittaja väittää, että ”historiasta ei löydy aikaa, jolloin olisi ollut olemassa vain yksi, kaikille sama Raamattu”. Tosiasia on, että koko historian ajan juutalaisilla on ollut sama pyhä kirja, jota me kutsumme Vanhaksi testamentiksi ja koko historian ajan kristikunnalla on ollut sama Raamattu sillä erotuksella, että katolinen kirkko on ottanut mukaan ns. apokryfikirjat. Sillä että Raamattu on syntynyt pitkän prosessin kuluessa, ei ole mitään tekemistä edellisen lauseen kanssa.

Väite että ”Uuden testamentin teksteihin olisi tehty muutoksia lähes jokaiseen jakeeseen”, on täysin perusteeton.  Kreikankielisen tekstin variantit eivät kerro tällaisista varta vasten tehdyistä muutoksista, vaan useimmiten on kyse kopiointivirheistä, jotka on helppo tunnistaa. Muutama epävarma kohta ei anna aihetta heittää varjoa koko kirjan ylle.

Puhe Aserasta Jahven puolisona perustuu yhteen arkeologiseen löytöön, joka ei kerro vallitsevasta juutalaisesta uskosta mitään, vaan on osa sitä uskontojen sekoittumista, josta Vanhan testamentin profeetat alinomaa varoittivat.

Kirjoittaja toteaa, että ”Raamattua on käännetty antiikin ajoista, ja jokainen käännös on muuttanut tekstiä, kun kääntäjät ovat tavoitelleet asiayhteyksiin sopivia ilmaisuja. Ajankohtaistaminen ja tulkitseminen on jatkunut myös Raamatun selitysteoksissa ja muussa kirjallisuudessa”. Anteeksi vaan, mutta asia on täsmälleen päinvastoin. Jokainen raamatunkäännös on pyrkimys alkutekstin oikeaan tulkintaan, ja vaikka alkutekstin täydellinen ymmärtäminen on joissain kohdin vajavaista, tekstiä ei yleensä tarkoitushakuisesti muuteta. Selitysteokset selittävät tekstiä ja se on niiden tehtävä.

Kirjoittaja tekee lopuksi johtopäätökset, joilla ei ole mitään tekemistä hänen päättelyketjunsa kanssa. Hän sanoo, että ”kun ymmärretään Raamatun syntyprosesseja, voidaan hyvällä omallatunnolla hylätä niitä Raamatun käsityksiä, jotka eivät kuulu nykymaailmaan”. No, kaikkihan Raamatussa kuuluu toiseen maailmaan kuin nykyiseen, ja silti kristillinen kirkko on aina ollut sitä mieltä, että sen usko ja elämä perustuvat Vanhan ja Uuden testamentin pyhiin kirjoituksiin, eivätkä ne voi mihinkään muuhun perustuakaan. Voimme siis hyvällä omallatunnolla pitää kiinni kaikesta siitä, mikä Raamattuun on kirjoitettu.

Pakkalan tekstiä lukiessa syntyy vaikutelma, että teologisen tiedekunnan huippuyksikön tutkija yrittää epätoivoisesti etsiä tiedemaailman hyväksyntää oman teologiansa tieteellisyydelle ja tulee samalla romuttaneeksi sekä normaalin eksegeettisen tutkimuksen että kristillisen kirkon käsityksen Raamatun luonteesta ja merkityksestä.

Tämä juttu käsittelee juoksemista, enkä nyt tarkoita hengellistä kilvoitusta, vaan sellaista jota tehdään lenkkitossut jalassa. Pohdin havaintoani juoksemisen ja kolesterolilääkityksen suhteesta ja kysyn, onko muilla samanlaisia huomioita.

Olen harrastanut juoksemista enemmän tai vähemmän säännöllisesti noin kolmenkymmenen vuoden ajan, ehkä enemmänkin. Yli nelikymppisenä juoksin ensimmäisen maratonin ja sen jälkeen yleensä yhden vuodessa. Nyttemmin juoksen puolimaratoneja.

Kolesterolilääkityksen aloitin lääkärin kehotuksesta vähän yli kymmenen vuotta sitten, en muista tarkkaa vuotta. Tänä aikana on tullut kaksi keskeytettyä maratonia. Molemmilla kerroilla ajattelin, että vaikka juoksukilometrejä oli hiukan niukemmin takana, maaliin olisi pitänyt päästä. Kai ikä kuitenkin vaikuttaa ja harjoitusta olisi pitänyt sittenkin olla enemmän.

Viime kesänä loppui yksi kolesterolilääkeannos, enkä tullut heti hankkineeksi uutta. Viikon kuluttua ihmettelin, miksi juoksu sujui paremmin kuin aikoihin. Ei kai sillä voinut olla jotain tekemistä tuon lääkkeen lopettamisen kanssa? Tein testin ja aloitin lääkkeen uudelleen. Juoksuvauhti hidastui. Lopetin uudestaan. Vauhti parani. Soitin terveyskeskuslääkärille ja kysyin, voiko kolesterolilääkkeellä olla tällainen vaikutus. Hän epäröi, mutta ehdotti lääkkeen vaihtamista.

Vaihdettiin Simvastatinista Rosuvastatiniin. Pitkin syksyä juoksentelin ja se sujui jotenkuten. Oli flunssiakin, joten heikosti kulkevalle juoksulle oli aina selitys. Nyt talvella loppui taas lääkeannos. Viikon kuluttua lenkillä en muistanut, että lääke oli katkolla, mutta ihmettelin kunnon nousua. Tuli seuraava empiirinen havainto: kolesterolilääke heikentää juoksuvauhtia tai siis väsyttää juostessa enemmän. Olen jutellut asiasta kolmen tutun lääkärin kanssa. Jokainen oli sitä mieltä, että lääkkeellä ja juoksuvauhdilla on yhteys.

Harmi, etten kuullut tätä kymmenen vuotta sitten. Enkä kuullut kenenkään puhuvan asiasta ennen omia sattumanvaraisia kokeitani. Tiesin kyllä, että nämä vastatinit aiheuttavat joillekin lihasvaivoja, mutta pidin sitä eri asiana, sillä minulla ei ollut sellaisia. Niinpä ajattelin tässä kysyä, onko muilla vastaavanlaisia kokemuksia ja onko joku saanut muita lääkkeitä tilalle.

Kyllä kolesterolilääkkeen kanssakin voi juosta, mutta turbovaihde puuttuu, kuten eräs lääkäreistä sanoi. No, ei turboa tavallisessa menossa aina tarvitakaan. Olen silti lopettanut lääkkeet tilapäisesti, jotta jaksaisin tehdä pidempiä lenkkejä seuraavaa puolimaratonia varten. Kyseessä on Helsinki City Run 16.5.

Jerusalemin kansallismuseon arkeologinen osasto on kiinnostava katsaus Raamatun maailmaan. Kävellessämme keskipronssikauden osastossa näemme Abrahamin ajan ruukkuja. Myöhäispronssikaudella olemme kanaanilaisten asuttamassa maassa. Maan tulevat asukkaat olivat tuolloin Egyptissä. Rautakauden alussa israelilaiset tulevat maahan ja asutustyyli ja keramiikka muuttuvat. Israelilaisajalta on paljon esineitä ja mm. hieno jäljennös Lakisin reliefistä. Se muistuttaa assyrialaisten valloituksesta, mutta myös siitä, että Jumala varjeli kansansa Hiskian rukoillessa Jerusalemissa. Kun jaksamme kävellä aina roomalaisajan vitriineihin asti, olemme tulleet Jeesuksen aikaan. Jeesusta tuskin tuo juutalaismuseo esittelisi, ellei siellä sattuisi olemaan kaksi häneen liittyvää löytöä.

Roomalaisajan osaston takaseinällä on Kesarean kaivauksissa vuonna 1961 löydetty 80 senttiä korkea kivilaatta, jossa on Pontius Pilatuksen nimi. Sen vieressä on kalkkikivinen, poikkeuksellisen kauniisti koristeltu luuarkku eli ossuaari. Arkussa on nimi ”Joosef jota kutsutaan Kaifakseksi”. Ossuaari löytyi sattumalta vuonna 1990 Jerusalemista Talpiotin kaupunginosasta puutarha-alueen kunnostustöiden yhteydessä. Näiden löytöjen vieressä museon seinällä on pieni lappu, jossa kerrotaan Pilatuksesta ja Kaifaksesta. Sitten teksti kertoo, että nämä miehet tuomitsivat Jeesus Nasaretilaisen kuolemaan ja tämä oli alkuna kristinuskon synnylle.

Lisään tähän vielä yhden puhuttelevan piirtokirjoituksen, joka tuli esiin vuonna 1993 Danin kaivauksissa. Kiveen hakatussa arameakielisessä tekstissä olivat sanat ”Israelin kuningas” ja ”Daavidin huone”. Jälkimmäinen on juuri se termi, jota Raamatussa käytetään kerrottaessa Daavidin suvusta tulevasta Messias-kuninkaasta. Ikään kuin Jumala haluaisi muistuttaa kansalleen, kuka oli Daavidin Poika.

Yhden ristiinnaulitun luut ovat myös löytyneet ja juutalaiset tutkijat ovat viime päivinä tulkinneet sitä uudelleen. Heidän arvionsa mukaan uhrin käsiä ei ollut naulattu, vaan ne oli sidottu köydellä poikkipuuhun. Jalat oli naulattu pystypuun kahdelle puolelle. Emme tiedä, oliko tämä juuri sama tapa, jolla Jeesus naulittiin ristille, mutta se kertoo joka tapauksessa Jerusalemissa tapahtuneista ristiinnaulitsemisista.

Ettei vain olisi Jumalan sormi näiden löytöjen takana. Kaifaksen luuarkku ja Pilatuksen kivi ovat kuin kappale Jeesuksen kärsimyshistoriaa. Juuri nämä henkilöt olivat vastuussa Jeesuksen tuomitsemisesta. Nyt he palauttavat museossa kävijöiden mieliin pääsiäisen vuonna 30 jälkeen ajanlaskumme alun. Tuon pääsiäisen joka muutti maailmanhistorian.

Meilläkö uskonnon uhreja?

Lestadiolaiset ovat viime vuosina olleet median hampaissa enemmän kuin laki sallii. Evankelisia röykytetään heidän naispappeusnäkemyksensä vuoksi. Körttiläisetkin ovat saaneet palstatilaa sisäisen konfliktinsa vuoksi, vaikka edustavat Suomen virallista uskontoa. Rukoilevaisista kukaan ei tiedä mitään. Sitten tulee tämä viidesläisyys. Vanhastaan meillä on julistettu, että herätysliikkeet ovat siunaus Suomen kirkolle. Kirkon tutkimuskeskuksen tilastojen mukaan puolet seurakuntien aktiiveista jäsenistä katsoo lukeutuvansa johonkin herätysliikkeeseen. Ruotsiin verrattuna on ainakin yksi ero: meillä liikkeet ovat pysyneet kirkon sisällä, kun ne naapurissa ovat jo kauan aikaa sitten lähteneet kulkemaan omia teitään. Niinpä kirkkokin on sitten kulkenut omiaan.

Moni herätysliikkeen piirissä uskon löytänyt tai siihen vähitellen kasvanut saa hengellistä evästä tutusta julistuksesta ja oman liikkeen lauluista. Jotkut ovat voineet kokea uskonyhteisönsä kahlitsevana pakkopaitana ja ryhtyneet ottamaan siihen välimatkaa. Joitakuita liikkeiden tiukkapipot ovat ahdistaneet käännytysyrityksillään ja karkottaneet lopullisesti herätysliikkeen lähettyviltäkin.

Muistan, kun kauan sitten luin Olli Seppälän ja Tuija Tiihosen toimittaman kirjan Askelia ajassa – 22 hengellistä elämäkertaa. Siinä oli puhuttelevia uskoontulokertomuksia. Sitten tuli huomattavan monta (tarkoituksellisesti?) sellaista tarinaa, jossa oma aikaisempi hengellinen piiri koettiin ahdistavaksi ja siitä piti eri tavoin rimpuilla irti. Näitä voisi kutsua jopa uskonnon uhrien kertomuksiksi. Yksi oli päässyt irti adventisteista. Niin, ajattelin, kyllä siellä saattaa ahdasta ollakin. Toinen oli etääntynyt helluntailaisuudesta ja kolmas lestadiolaisuudesta. Saatoin ymmärtää, että näin voi käydä noissa piireissä. Mutta sitten – apua! – siellä oli kertomuksia viidennen herätysliikkeen piiristä ovet paukkuen lähteneistä. Eihän meillä voi tuollaista olla! Ettei vain joku olisi ollut minun oppilaanani.

Yksikään hengellinen liike ei ole vapaa kiusauksesta sitoa ihmisten omiatuntoja väärällä tavalla. Tällainen vaara on erityisesti siellä, missä oikean opin tai tietyntyyppisten hengellisten kokemusten korostus on keskeistä. Jännite syntyy siitä, että kristilliselle kirkolle on aina ollut täysin luovuttamatonta, että se sitoutuu oikeaan, alkuperäiseen raamatulliseen uskoon. Uskoon kuuluu myös hengellisiä kokemuksia, eikä niitä pidä vähätellä. Oppi ja kokemukset kuuluvat siis oikeaan kristillisyyteen. Mutta jos näillä paalutetaan sellainen jyrkkäreunainen uskontulkinta, joka rajaa eri ravoin ajattelevat tai kokevat uskon ulkopuolelle, silloin on ajauduttu opetuslapsijoukosta fariseusten leiriin.

Tätä on siis tapahtunut ja tapahtuu myös oman rakkaan herätysliikkeeni piirissä. Siksi ehdotin viime kolumnissani peiliin katsomista.

Yksi maailman tunnetuimpia kansanomaisia tiedejulkaisuja, National Geographic, on julkaissut Raamattua käsittelevän numeron otsikolla Inside the Biblical World – People, Places and Stories from the Bible. Tämä lehden erikoisnumero sisältää koosteen koko Raamatun sanomasta. Lehti on tunnettu erinomaisen korkeatasoisesta kuvituksesta. Nyt tämä ammattitaito on valjastettu kertomaan pyhän kirjan sanomaa Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta Ilmestyskirjaan.

Ryhdyin lukemaan lehteä odottaen löytäväni sieltä paljon kriittisen raamatuntutkimuksen tuloksina esitettyjä ”todisteita” siitä, kuinka Raamattu ei pidä historiallisesti paikkaansa. En löytänyt ainuttakaan. Hämmästyksekseni lehti sisälsi lähes yksinomaan pelkkää Raamatun sanomaa sellaisenaan. Silloin kun lähes ohi mennen viitataan tieteellisen tutkimuksen tuloksiin, ne tukevat Raamatun historiallista luotettavuutta. Lehti ei pyri esittelemään, mitä kaikkea Raamatun maailmasta modernin tutkimuksen keinoin tiedetään, vaan mitä Raamattu sanoo. Loistava kulttuuriteko! Toivottavasti lehden suomalainen editio julkaisee tämän myös kotimaamme kielellä.

Lehden pääteksti noudattaa hyvin tarkasti Raamatun kertomuksia ja opetuksia. Kuvitukseksi on valittu korkeatasoisia taidekuvia eri aikojen kuuluisimmilta mestareilta. Lisäksi on jonkin verran kuvia arkeologisista löydöistä. Kyseessä on siis moderni kuvaraamattu, jonka voisi antaa kenen tahansa käteen luettavaksi suositusten kera. Tekstissä viitataan muutaman kerran tietoihin, jotka kytkevät Raamatun tekstin yleiseen ajanhistoriaan. Oheislaatikoissa on lisäksi jonkin verran taustatietoa.

Teksti alkaa Adamin ja Eevan luomisesta. Sivulaatikossa pohditaan Eedenin paratiisin sijaintia ja esitetään muutama kiinnostava vaihtoehto. Kainin ja Abelin kertomuksen kohdalla mainitaan maanviljelyksen ja karjanhoidon synty neoliittisellla ajalla (8500-4500 eKr.). Vedenpaisumuskertomuskin kuvataan sellaisenaan ja sivussa mainitaan sumerilaisten rinnakkaistekstien olemassaolo. Abrahamin kulkureitti sopii muinaisen maailman kauppareitiksi. Josef-kertomuksiin kuuluva episodi Potifarin vaimosta mainitaan myös rabbiinisissa teksteissä ja Koraanissa. Kiinnostava on Mooseksen yhteydessä kerrottu Ramses II:n poikien hautalöytö. Koska tämän, mahdollisesti eksoduksen faraon, esikoispoika oli kuollut isän vielä eläessä, kyseessä saattaa lehden arvion mukaan olla Raamatun kertoma kymmenes vitsaus.

Israelilaisten maahantulokertomuksia monet tutkijat ovat pyrkineet kiistämään. Lehti kuitenkin esittelee sen, minkä Israelin arkeologit tietävät, ja minkä minäkin osoitin väitöskirjassani, että Kanaanin maassa tapahtunut rautakauden alun kulttuurinmuutos on selvä osoitus maahan tulleesta toisesta kansasta. Artikkeli mainitsee jopa tässä yhteydessä todetun yksityiskohdan, että kanaanilaisalueilta on löytynyt sianluita mutta niistä uudisasutuksista, joihin israelilaisten kerrotaan tulleen, ei näitä ole löytynyt.

Tämän jälkeen Vanhan testamentin tärkeimmät henkilöt ja historian käänteet esitetään lähes yksinomaan Raamatun kertomusten tiivistelmänä. Arkeologisista esineistä mainitaan mm. assyrialaisten valloituksen yhteydessä Lakisin reliefi ja Sanheribin prisma sekä temppelin jälleenrakennuksen luvussa Kyroksen sylinteri. Vanhan ja Uuden testamentin välinen aika silloitetaan Aleksanteri Suuren ja makkabilaisajan kuvauksella.

Jeesuksen elämänvaiheiden kuvaus alkaa hyvällä kartalla ja Herodes-suvun esittelyllä. Myös Herodes Suuren vuonna 2007 tehty hautalöytö kerrotaan. Jeesuksen neitseellinen syntymä on esillä aivan asianmukaisesti ja oheen liitetään maininta ennustuksesta, jossa Miika profetoi Messiaan syntyvän Betlehemissä. Lehti muistuttaa, että Jeesuksen ihmeteot olivat olennainen osa hänen julkista toimintaansa. Jeesuksen esittely päättyy ristinkuoleman ja ylösnousemuksen kuvauksiin. Viimeisenä lukuna kerrotaan kristinuskon varhaisesta leviämisestä ja Ilmestyskirjasta.

Jos lehti olisi halunnut maksimoida sen hyödyn, jonka arkeologinen tutkimus antaa, se olisi joidenkin maalausten asemasta voinut kuvata useampiakin muinaisesinelöytöjä. Mutta tällaisenakin se on hieno katsaus pyhän kirjan maailmaan, sen historiaan ja sanomaan. Sopii toivoa, että lehti herättää maailmalla kiinnostusta Raamattuun sielläkin, missä Jumalan kirja on jo unohdettu tai missä sitä ei vielä lainkaan tunneta.