Eero Junkkaala

Lintuaura lensi pääni yli. Melkein sydänalasta kouraisi. Oletteko te nyt menossa sinne, mistä me juuri tulimme? Älkää menkö noin lujaa, matka on pitkä, tiedän sen, kun olen käynyt siellä. Ja varokaa, etteivät tuulet eksytä teitä oikealta reitiltä. Miten aiotte jaksaa lentää Välimeren yli? Entä Saharan? Lentokoneellakin se kesti tuntikausia. Vaihtakaa kärjessä lentävää riittävän usein, niin ette väsy. Vaikka mikä minä olen teitä neuvomaan. Tehän olette tehneet tämän matkan ennenkin tai jos olette ensikertalaisia, Jumala ohjaa kulkuanne.

Meidätkin hän ohjasi sinne, ensikertalaisina. Toi myös aikanaan pois. Muuttolinnut ovat Afrikassa muutaman kuukauden, me olimme muutaman vuoden. Emme lähteneet kylmää pakoon, vaikka kieltämättä ympärivuotinen kesä tuntui mukavalta. Ruokaakin olisi Suomessa ollut riittävästi, sekä henkistä, hengellistä että aineellista. Afrikassa on kova pula kaikesta, erityisesti viimeksimainitusta.

Menimme opettamaan – ja oppimaan. Tulimme takaisin hämmentyneinä. Ehkä he tarvitsivat meitä, mutta ainakin me tarvitsimme heitä. Palattuani Helsingin kaduille ihmettelin suomalaisten kasvoja ja ryhtiä. Niistä paistoi jonkinlainen alakulo. Ihonvärikin oli hiukan haalistuneen tuntuinen. Yksikään vastaantulija ei tervehtinyt iloisesti eikä kysynyt kuulumisia. Ei tietenkään, tuntemattomalta. Ihmiset kulkevat toistensa ohi. Niin tietenkin minäkin.

Meinasin sanoa, että älkää menkö niin lujaa. Ei tässä ole mitään kiirettä. Aikaa on jokaisella samat kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa. Ja nouskaa seisomaan koko pituuteenne. Ja hymyilkää joskus.

Oli hyvä olla Tansaniassa, mutta hyvä oli palata kotimaahankin. Kumpaakohan linnut pitävät kotimaanaan? Suurin osa niiden elämästä menee muuttamiseen maanosasta toiseen. Aina sinne missä on parhaiten ruokaa tarjolla. Varmaan kotimaa on se, missä on synnytty ja missä poikaset ovat syntyneet. Olkoonkin että siellä on välillä ankara talvi, josta on vähäksi aikaa lennettävä pois.

Tuntuu kuin Suomen kirkko ei olisi se sama, josta lähdimme. Onko tänne tullut takatalvi? Oudot tuulet puhaltavat. Hiukan vaikea tunnistaa kodiksi. Niitä jotka aiemmin olivat kirkon siunaus, on alettu kutsua häiriköiksi. Ei saisi antaa rahaakaan niille, jotka lentävät etelään väärien joukkojen mukana. Mutta etelä puolestaan odottaa juuri heitä. Pitäisikö lentää takaisin?

Toisaalta, on näitä talvia ollut ennenkin. Ei kirkko yhteen talveen kaadu. Mutta mistä nyt tämä sivutuuli, joka uhkaa eksyttää reitiltä? Ei se ole sama, jonka varaan ennen saattoi levittää siipensä ja jonka tiesi kantavan ja vievän oikeaan suuntaan. Jostain puhaltavat kirkolle vieraat tuulet. Jostain alhaalta, ei taivaalta.

Kaipaan sitä tuulta, joka puhaltaa missä tahtoo. Sitä jonka huminan kuulee, vaikka ei tiedä, mistä se tulee ja minne se menee. Mutta sen tietää, että se on syntynyt Jumalan Hengestä. Se myös ruokkii nälkäisen, sillä siinä on Elämän leivän maku. Ja janoinen saa juoda Elävää vettä.

Istuttiin lauteilla, joukko toisilleen tuntemattomia miehiä. Puhuttiin säästä. Jokaisella oli mielipide. On ollut hellettä, mutta luvassa on viileämpää. Ukkoset ovat olleet rajuja. Yksi oli Jyväskylästä. Jyväskylän suurajot olivat juuri menossa. Pohdittiin, saako Latvala Loebin kiinni. Joka tapauksessa suomalaiset ovat hyviä rallikuskeja. Sanoin sitten, että on mukava olla saunassa, kun olen juuri tullut Afrikasta, eikä siellä ollut saunoja. Sen jälkeen kukaan ei puhunut enää mitään.

Siirryttiin liian kauas, tuntemattomaan. Olisi liian monta tabua puhuttavaksi. Olinko kenties lähetyssaarnaaja? Jospa ryhdyn käännyttämään heitä? Vai puolsinko maahanmuuttajien ryntäystä Suomeen? Parempi vaieta ja häipyä pikkuhiljaa lauteilta.

Minua tituleerataan joskus kirjailijaksi. Itse en käytä sitä nimitystä. Olen kyllä kirjoittanut yli 30 kirjaa. Enemmän kuin Kjell Westö ja hän on kirjailija. Mielestäni fiktiivistä kaunokirjallisuutta kirjoittava on kirjailija, kenties myös se joka kirjoittaa tietokirjoja. Kuulun kyllä Suomen Tietokirjailijat ry:hyn ja olen saanut sieltä useita apurahoja. Silti pidän itseäni enemmänkin kirjoittajana.

Hei, mutta nyt keksin, minua voisi kutsua esseistiksi, sillä juuri ilmestyneen kirjani alaotsikko on Esseitä Raamatun johtajista. Se on jo kolmas tässä essee-sarjassa. Esseistikin on silti vähän liian hieno titteli, melkein kuin kirjailija. Miten olis kynäilijä? Tosin kirjoitan läppärillä joten ehkä näpyttelijä tai kenties läppäröitsijä.

Kirjoittelin joitain mietteitä suomalaisuudesta ja tansanialaisuudesta. Taustalla on taannoin kuulemani totuus: ”Muista, että Afrikassa kaikki on toisin, paitsi painovoima, eikä sekään ole ihan sama.”

Tansaniassa hautajaisissa surraan perusteellisesti, mutta hautausmaat ovat huonossa hoidossa. Suomessa hautausmaat ovat hyvin hoidettuja, mutta ihmiset eivät tiedä, miten sinne joudutaan.

Jos katson lenkillä vastaantulijaa silmiin ja saan ystävällisen hymyn ja tervehdyksen, tiedän, että olen Tansaniassa. Jos tulija välttää katsetta, olen luultavasti Suomessa.

Suomessa kalenteri täyttyy melkoisen kauas tulevaisuuteen. Tansaniassa sitä on turha täyttää. Asiat tulevat sitten kun tulevat tai sitten eivät tule.

Suomessa ”huomenna” tarkoittaa seuraavaa päivää, Tansaniassa se tarkoittaa jotain päivää, joka ei ainakaan ole tänään, ei ehkä tällä viikollakaan, mutta joskus luultavasti.

Suomessa voi byrokratia olla joskus takkuista, Tansaniassa se on toisinaan sietämätöntä.

Suomessa me emme kutsu kotiimme vieraita, jos emme ole ehtineet siivota. Tansanialainen kutsuu, sillä ”vieraat ovat siunaus”.

Suomessa poliisin pysäytysmerkki merkitsee usein sakkoja. Tansaniassa siitä alkaa neuvottelu, joka useimmiten päätyy sopuratkaisuun: poliisi on tyytyväinen kun sai jutella ja kuljettaja siitä, ettei tarvinnut maksaa.

Jos Suomen teillä puhkeaa autosta rengas, kyseessä on poikkeuksellisen huono tuuri. Kun Tansaniassa pääsee perille ehjin renkain, voi olla kiitollinen onnistuneesta matkasta.

Kun suomalainen sanoo  ’ei’, tiedän mitä hän tarkoittaa. Kun tansanialainen sanoo ’kyllä’, en voi olla varma, mitä hän tarkoittaa.

Suomessa tunti alkaa opettajan tultua luokkaan. Tansaniassakin opettaja voi joskus tulla luokkaan sovittuna aikana.

Suomessa posti kulkee ja netti toimii. Niin Tansaniassakin, mutta pahin virhe on luottaa niiden toimintaan.

Tansanialaisessa kirkossa on usein kolme kuoroa, kaksi kolehtia ja pitkä saarna, suomalaisessakin kerätään kolehti.

Tansaniassa ihmiset ovat tärkeämpiä kuin asiat. Siksi asioiden hoito joskus kärsii. Suomessa kärsii ihmisten hoito.

Kun ajan Tansaniassa niin ahtaassa paikassa, että en ole varma mahtumisesta, joku jalankulkija ilman muuta näyttää, mahdunko. Suomessa ei toisten asioihin sillä tavalla törkeästi puututa. On jokaisen oma asia, haluaako kolhia autoaan.

Tansanialainen sanoo aina iloisesti, että tottakai asiat järjestyvät käden käänteessä tai lupaa tulla aivan kohta. Suomessa luvataan vähemmän mutta tehdään enemmän.

Suomalaisilla on kirjahyllyt täynnä kirjoja ja mutta silti uusi kirja houkuttaa. Tansanialaisella ei ole kirjahyllyä, eikä hän keksi, mitä tekisi kirjalla.

Suomalainen tekee tulevaisuuden suunnitelmia ja myös toteuttaa ne. Tansanialainen ei turhaan hötkyile, sillä mistä sen tietää, onko mitään tulevaisuutta.

Kun ostan Tansaniassa ananaksen, myyjä kysyy, mitä kuuluu ja enkö tarvitsisi myös mangoja ja banaaneita. Suomessa liimaan lapun hedelmäpussin kylkeen.

Tansaniassa sanon apulaiselle, että onpa hänellä paljon työtä. Hän vastaa: ”Työ on siunaus.” Suomalaisena yritän opetella samaa asennetta.

Kyllä Suomi on kuitenkin hyvä maa. Siisti, kaunis ja toimiva. Menin rekisteröimään autoani. Se kesti viisi minuuttia. Uskomatonta! Kalustamme kotiamme uudelleen. Löydämme kaupoista kaiken tarvitsemamme. Kukkaro kevenee kyllä nopeammin kuin Tansaniassa, mutta jotainhan tästä ilosta on maksettava. Jopa kaupan kassa toivotti hyvää päivän jatkoa. Onko heille sitten viime näkemän opetettu uusia käytöstapoja?

Tulimme toissayönä Suomeen. Eilen kävimme Itäkeskuksen Prismassa. Teki pahaa niin, että piti ottaa kiinni satametriä pitkän liukukäytävän kaiteesta. Ei, ei se johtunut matkasta. Silmänkantamaton määrä tavaraa alkoi huimata. Iringan kotiapulaisemme ei voi ostaa kananmunia, koska ne ovat liian kalliita, muutaman kymmenen senttiä. Mitä hän ostaisi täältä?

Uskon, että tämän menee ohi parissa päivässä. Toisaalta toivon, ettei ihan kokonaan.

Kalevi Lehtinen on kuollut. Tuntuu uskomattomalta. Tietenkin hän kuolisi joskus kuten me kaikki. Mutta että juuri nyt, kesken juoksulenkin ja monien uusien suunnitelmien.

Tapasimme ensimmäisen kerran 1960-luvulla. Hän oli teologian ylioppilas mutta jo tunnettu saarnamies, minä Lempäälän seurakuntanuorissa. Vuosia myöhemmin osuimme Helsingissä bussiin 14. Kalevi kysyi, missä veljeni Timo on. Ihmettelin, että hän muisti meidät. Myöhempinä vuosina olemme usein puhuneet samoissa kokouksissa. Kalevi on ollut esikuvani evankelistana ja hänkin sanonut usein arvostavansa minua raamatunopettajana. Kalevi ja Leena, Pirkon ystävä vuosien takaa, tulivat myös perheenä tutuiksi. Muistammen Leenaa hänen surussaan.

Kerran pohdimme teologisia oppikiistoja. Kysyin Kalevilta neuvoa mutkallisiin asioihin, veljet kun tehokkaasti olivat lyöneet kiiloja toistensa välille ja aina löytyi teologisia perusteita. Kalevi sanoi: ”Onhan rakkauskin teologinen peruste.”

Ei enää Iringassa, ei vielä Helsingissä. Kummassakin tyhjä koti, joka ei ole oma. Molemmissa maissa auto jota en omista. Takana kolme antoisaa vuotta Afrikassa, edessä uusi tuntematon Suomi. Tänään Dar es Salaamissa.

Pakattu, siivottu, kärrätty kamaa, jaettu tavaroita – kuinka ihminen voi lyhyessä ajassa koota niin paljon. Kohta Suomessa puretaan laukut, hankitaan uudestaan puuttuvat kapistukset ja alkaa uusi kerääminen.

Nyt välitilassa. Omaisuus matkalaukuissa, mieli puoliksi Tansaniassa puoliksi Suomessa. Syömme viimeisen kerran Epidorissa, katselemme Intian valtameren rantaan iskeytyviä aaltoja, kohtaamme ystävällisen tansanialaisen hymyn.

Mietimme, mitä jäi käteen Afrikan vuosista. Ainakin se ettei Eurooppa ole koko maailma.

Tavallinen arkipyhä klo 7 Iringan yhdessä seitsemästä luterilaisesta sivukirkosta. Kirjaviin kangoihin kietoutunutta väkeä valuu sisään molemmista ovista. Kohta kirkko on ääriään myöten täysi, ehkä 600 ihmistä. Kymmeneltä se täyttyy uudestaan. Kolme kuoroa kuten aina, kaksi kolehtia jotka viedään penkkiriveittäin eteen, pitkä saarna jossa pappi puhuu Jumalan armosta, vaikka en kovin paljon ymmärrä.

Kirkon yksi väliseinä purettiin muutama viikko sitten, jotta väkeä mahtuisi enemmän. Suunnitteilla on kirkon laajennus, sillä seurakunta kasvaa koko ajan

Tulenko kaipaamaan näitä messuja? En varsinaisesti, sillä mieluusti ymmärtäisin paljon enemmän. Tosin en aina Suomessakaan ymmärrä, mitä pappi lopulta haluaa sanoa. Saatan silti ikävöidä täysiä kirkkoja, riemullista kuorolaulua, spontaaneja ohjelman muutoksia kesken normaalien luterilaisten menojen. Toisaalta, Suomessa aina tietää, mitä tulee seuraavaksi ja saa rukoilla äidinkielellä.

Istuin eilen koko päivän verovirastossa. Paitsi että kävin kotona syömässä ja pari kertaa pankissa jonottamassa. Viime perjantaista lähtien kymmenes kerta samassa toimistossa, lisäksi kymmeniä soittoja, tekstareita ja maileja clearing agentin kanssa. Olen siirtämässä autoa kirkon nimistä omiin nimiini ja tämä revohka siksi, että maksan siitä veroja voidakseni myydä sen edelleen. Kärsivällisyyskoulu jossa ei opi mitään. Vanhatkin kohteliaisuussäännöt meinaavat unohtua, kun agentti kolmen viikon yhtämittaisen hoputuksen jälkeen sanoo, että aloitetaan sitten prosessi, vaikka joku kopio vielä puuttuukin. Ja minä että lähden juuri maasta ja te siellä vain mietitte, milloin aloitettaisiin.

Tansaniassa ei saisi suuttua ihmisille, silloin menettää pelin lopullisesti. En ole ihan varma, kävikö näin verovirkailijan kanssa. Onneksi oli viimeinen keikka talossa.